Psykologi Eero Salin on huomauttanut, että vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä perhe-väkivallan tekijä voi saada uskovaisten ymmärtä-myksen osakseen, uhri sen sijaan saatetaan leimata syylliseksi. On tärkeää, että Salin muistuttaa tästä, koska tämä seikka on välttämätöntä tiedostaa, kun taistellaan perheväkivaltaa ja kaikkea muutakin herätysliikkeen sisällä tapahtuvaa painostamista ja kiusaamista vastaan.
Suurperheen äidille Helena Jaakkolalle kävi juuri näin. Jaakkola on kertonut elämäntarinansa Eeva-lehdessä (11/2012).
Vahvemman valta liikkeen arvona: uhri leimataan syntipukiksi ja pahoinpitelijää suojellaan
Eero Salin on todennut haastattelussa Päivämies-lehdessä: ”Joskus väkivallantekijää ymmärretään paremmin kuin uhriksi joutunutta. – – ihmisillä ei ole valmiuksia kohdata vaikeita asioita. Uhrin näkökulmasta se on väkivallan hyväksymistä ja uhrin taakan lisäämistä. Kristuksen mielen mukainen rakkaus ei syyllistä eikä lyö haavoitettua.” (Päivämies 13.11.2012).
Salin viittaa siihen, että lestadiolaisessa herätysliikkeessä uskovainen jotenkin luonnostaan asettuu konfliktitilanteissa mieluummin sen vahvemman, enemmän valtaa omaavan osapuolen puolelle. Jostain syystä heikomman ja vääryyden uhrin osa ei herätä myötätuntoa uskovaisten yhteisössä. Tämä tyypillinen asenne on paljastunut myös suhtautumisessa lasten hyväksikäyttörikoksiin rauhanyhdistyksissä. Uhrista tehdäänkin syyllinen. 
Salin on aiemminkin tarkastellut puuttumista perheväkivaltaan kirjoituksissaan Päivämiehessä. Salin on kuitenkin ohittanut sen tosiasian, että avun saamista ja todellista perheväkivallasta irtautumista rajoittavat ennen kaikkea herätysliikkeen omat opilliset määräykset ja kiellot.
Vakavin niistä on naisen pakottaminen pysymään väkivaltaisessa avioliitossa elämänsä loppuun saakka, koska avioero on määritelty synniksi.
Jos vl-nainen päättää erota väkivaltaisesta miehestä, hän joutuu toimimaan yhteisönsä normeja ja omaa hengellistä näkemystään vastaan. Hänelle on opetettu aina, että eroaminen on syntiä. Lestadiolaisnaisen on siksi valtaväestöön kuuluvaa naista vaikeampi suojella itseään ja lähteä väkivaltaisesta liitosta. Tämä todettiin esimerkiksi Oulussa toteutetussa Miina-projektissa, jossa tuettiin erityisesti vanhoillislestadiolaisia naisia ja miehiä pyrkimyksessä päästä eroon parisuhdeväkivallasta (Kaleva 17.3.2012).
Myös Helena Jaakkolalle kävi niin, että hänet syyllistettiin ja leimattiin rauhanyhdistyksellä, kun hän haki apua toistuvaan väkivaltaan ja pahoinpitelyyn. Lopulta hän joutui valitsemaan avioeron ja lähtemään myös herätysliikkeestä.
Jaakkola: Uskovaisten yhteisöön ei pidä luottaa sokeasti
Jaakkola on lähihoitaja ja kahdentoista lapsen äiti, joka on itse kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Lasten pieninä ollessa vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö oli tarjonnut hänelle ainoat virkistyksen hetket, kuormittavassa elämänvaiheessa, kun perhe kasvoi nopeasti ja hän itse toimi myös ansiotyössä synnytysten ja lastenhoidon lomassa.
Jaakkola toteaa, että sekä aviomies että uskonyhteisö murskasivat hänen illuusionsa. Hän oli kuvitellut, että lestadiolaisuuden arvomaailma, johon kuuluu rehellisyys ja uskollisuus puolisoa kohtaan ja lasten hyvä kohtelu, olisi myös sen jokaisen jäsenen arvomaailma.
– Nyt tiedän, että mihinkään liikkeeseen ei voi sokeasti turvata.
Kahdettatoista lastaan odottaessaan Helena päätti viimein jättää miehensä ja lähteä.
Suurperheen äidiksi
– Olin seitsemäntoista, kun tapasin tulevan aviomieheni. Olin rippileirillä isosena, ja hän tuli sinne vierailulle. Tiesin, että myös hän oli lestadiolaisessa uskossa.
Mies oli vasta kahdeksantoista, mutta Helenasta tämä vaikutti jotenkin vanhemmalta ja kokeneemmalta kuin ikätoverinsa. He avioituivat, kun Helena oli kahdenkymmenen. Helena opiskeli lähihoitajaksi ja meni töihin. Lapsia alkoi syntyä parin vuoden välein. Helena ja hänen miehensä saivat kaksitoista lasta.
Jaakkolan mielestä lasten saaminen oli luonnollinen ja myönteinen asia.
– Lapsiluku ei ole ongelma naiselle, jos hän itse haluaa lapsia ja on terve. Jos vanhemmat rakastavat toisiaan ja huolehtivat itsestään ja toisistaan, ei haittaa, vaikka lapsia olisi täysi tusina, toteaa Helena Jaakkola Eeva-lehden haastattelussa.
Väkivaltaa ja pahoinpitelyjä vuodesta toiseen
Miehen käytöksessä oli ilmennyt jo avioliiton alussa henkisen väkivallan piirteitä. Ajan mittaan tilanne alkoi vaikeutua ja kärjistyi fyysiseksi väkivallaksi asti. Mies löi Helenaa.
Muutama lyönti riitti. Enempää ei tarvittu Helenan alistamiseksi. Siitä lähtien hän yritti olla mahdollisimman kiltti ja piti hymyn huulillaan. Jos Helena alkoi itkeä, siitä mies raivostui vielä enemmän.
– Yritin olla hänen ajatustensa jatke. Minua ei persoonana ollut enää olemassa. Pelkäsin häntä ja pelko meni syvälle, toteaa Jaakkola haastattelussa.
Mies oli alkanut kontrolloida kaikkia Helenan tekemisiä. Helenan piti esimerkiksi merkitä kaikki ostokset joka päivä pieneen siniseen vihkoon. Sunnuntaina mies saattoi ottaa vihkon esille ja ryhtyä tutkimaan, mitä vaimo oli viikolla kotiin ostanut. Helena jännitti näitä tilanteita niin että hän värisi pelosta. Lapset pakenivat jännittynyttä ilmapiiriä huoneisiinsa. Raivokohtauksen syyksi riitti se, jos Helena oli ostanut lapsille jäätelöä tai tussikyniä.
– Näin kuinka mies kiihdytti itseään raivoon. Saatoin vain odottaa lyöntiä. Sen jälkeen sanoin esimerkiksi, että ”äitisi soitti juuri”. Silloin mies lopetti lyömisen, ennen kuin pahoinpitely eteni raa’aksi.
Nämä pahoinpitelytilanteet toistuivat kerta toisensa jälkeen.
– Muutama päivä meni rauhallisesti, mutta sitten hän löi taas.
Helena ja hänen miehensä kävivät edelleen säännöllisesti rauhanyhdistyksellä seuroissa. Hän arvelee muiden uskovaisten olettaneen, että siinäpä vasta onnellinen pariskunta.
Uskovaiset eivät halunneet auttaa, vaan kehottivat antamaan pahoinpitelyt anteeksi
Väkivalta nujersi ja uuvutti. Helena haki apua ammattiauttajilta. Hän kävi psykologilla ja psykiatrilla. Molemmat totesivat, että parisuhteen ja perheen tilanne oli vakava.
– Psykiatri käski minua pelastamaan itseni ja lapseni. Lestadiolainen psykologi kehotti minua tekemään väkivallan julkiseksi, kertomaan siitä ystävilleni. Muuten väkivalta pahenisi.
Helena puhuikin avioliittonsa tilanteesta rauhanyhdistyksen saarnamiehille. He neuvoivat häntä antamaan anteeksi ja jatkamaan avioliittoa edelleen.
Vanhoillislestadiolaisuuden keskeinen ydin on juuri anteeksipyytäminen ja antaminen, jota harjoitetaan jatkuvasti. Anteeksipyytämisen ajatellaan usein selvittävän vaikeita konflikteja noin vain. Liikkeessä opetetaan, että synninpäästön voi saada vain toiselta vanhoillislestadiolaiselta. Anteeksi annetuista asioista ei ole lupa enää sen anteeksiantamisen jälkeen puhua.
– Pidin neuvoa epäoikeudenmukaisena ja olin hyvin ahdistunut. Toisesta uskovaisesta ei saisi ajatella eikä puhua pahaa. Minullekin sanottiin, että miehesihän käy seuroissa ja on niin ystävällinen ja hyvä mies.
Seuraus Helenan avunpyynnöistä oli, että ongelma yritettiin vain torjua. Avunpyytäjä jätettiin yksin, mutta pahoipitelijää suojeltiin.
Väkivallan uhrin mielenterveys ja sielun tila asetetataan kyseenalaiseksi
Avun tarjoamisen sijaan Helenan oma henkinen tila asetettiin kyseenalaiseksi!
Voi vain kuvitella, miten vaikeaksi tilanne oli muodostumassa. Helena oli lähtenyt hakemaan tukea ja apua sieltä, johon oli tottunut luottamaan: omasta uskonyhteisöstään. Väkivallan kokeminen läheisessä ihmissuhteessa traumatisoi ihmistä aina ja voi heikentää omaa kykyä hakea apua. Parisuhdeväkivaltaa kokenut tuntee usein myös syvää häpeää ja arvottomuutta. Tällöin sen, että uskovaiset asettuivat suojelemaan pahoinpitelijää, on täytynyt olla kova pettymys ja järkytys.
Monilla on samanlaisia kokemuksia siitä, että perheväkivaltakysymyksissä rauhanyhdistyksellä syyllistetään nainen, joka yrittää saaada apua. Kun väkivallasta kärsivä nainen yrittää saada apua oman yhteisönsä piiristä tai ammattiauttajilta, hän joutuukin itse leimatuksi ja pahantahtoisten vihjailujen ja juorujen kohteeksi.
Nainen, joka ei hiljaisesti alistu väkivaltaan, voidaan rauhanyhdistyksellä leimata mieleltään häiriintyneeksi, psyykkisesti sairaaksi, sieluntilataan kyseenalaiseksi, hengellisesti harhautuneeksi, ei-uskovaiseksi, väärähenkiseksi, jne.
Vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle tyypillinen lestadiolaisten sukulaisten ja rauhanyhdistyksen puhujien sekaantuminen perheväkivallan hoitamisyrityksiin on monesti tuhoavaa, syyttelevää ja puolueellista. Siten se on omiaan vain sotkemaan asiaa entistä pahemmin.
Arvomaailma on vahvojen puolella: mieluiten asetutaan väkivaltaa harjoittavan miehen puolelle ja suojellaan häntä.
Tilanne on seurausta naisten heikosta asemasta herätysliikkeessä. Naisen katsotaan kuuluvan miehen alaiseksi, ja mies on perheen auktoriteetti. Vaikka monissa muorissa perheissä eletään arkea hyvinkin tasa-arvoisesti lastenhoidon ja kodista huolehtimisen näkökulmasta, tämä yksityisessä sfäärissä usein joustavasti ja modernisti toimiva yhdenvertaisuus ei ulotu liikkeen ideologiselle eikä hengellisen piirin alueelle. Viime kädessä vain miehellä on valta kaikkeen.
Ajatellaan, että mies on saanut vallan Jumalalta, ja vain mies voi selittää Jumalan puhetta seuroissa. Nainen ei voi olla puhuja. Lisäksi vain mies saa toimia liikkeen keskusjärjestön SRK:n johtokunnassa, ja seuroissa saa kaikua vain miehen ääni puhujana, esilaulajana ja seuraisäntänä.
Miehen absoluuttinen valta-asema, patriarkaalinen tulkinta sukupuolten tehtävistä, aktivoituu perheessä erityisesti perheväkivaltatilanteissa. Valta havainnollistuu väkivaltana. Naista kehotetaan sopeutumaan ja vain hyväksymään pahoipitely ja väkivalta.
On esitetty myös syitä epäillä, että vanhoillislestadiolaisuudessa on hiljaisesti hyväksyttyä pakottaa nainen seksiin vastoin tämän tahtoa. Raskaaksi saattaminen vastoin naisen omaa tahtoa on tavallista, sillä kaikenlainen ehkäisy on julistettu synniksi. On perusteltua epäillä, että jopa tuhannet suomalaiset naiset joutuvat vanhoillislestadiolaisuuden piirissä painostetuksi antautumaan seksiin ilman turvallista ehkäisyä. Seuroissa tulisi nostaa esille, että raiskaus on rikos myös avioliitossa.
Avioero ei tule kysymykseenkään sillä sitä pidetään SRK:n oppien mukaan syntinä. Ainoa sallittu ratkaisu on asuminen erillään. Avioero ja mahdollinen uudelleen avioituminen opetetaan olevan huoruuden synti. (Oikea ja väärä: SRK:n vuosikokouksen kannanotto 2005.)
Helena lähti avioliitosta ja herätysliikkeestä
Kahdettatoista lastaan odottaessaan Helena päätti viimein lähteä.
– En pystynyt ottamaan kaikkia lapsia mukaan, neljä vanhinta jäi kotiin. Tiesin että heitä kohtaan mies ei olisi väkivaltainen.
Helena muutti perheen kodista Pohjois-Suomesta Tampereelle, jossa hän asui aluksi veljensä asuntovaunussa. Siitähän siirtyi tilapäisasuntoon joka kuitenkin osoittautui täysin sopimattomaksi lapsiperheelle terveysriskien takia. Siitä piti päästä nopeasti pois. Kun parempi asunto oli jo luvassa muutaman päivän päästä, Helena kääntyi paikallisen rauhanyhdistyksen johtomiesten puoleen ja pyysi yösijaa rauhanyhdistyksen kerhotiloista pariksi yöksi.
– Keskustelin rauhanyhdistyksessä kahden miehen kanssa. Toinen olisi antanut luvan, mutta toinen sanoi ei. Rauhanyhdistykselle olisi kuulemma tullut siitä ”sellainen maine, että se suojelee karanneita ja eronneita naisia”, muistelee Jaakkola Eeva-lehdessä.
Tapaus puhuu omaa kieltään joidenkin puhujien arvomaailmasta.
Vaikka asuntoasiat sittemmin saatiin Tampereella kohdalleen, Helena muutti puolisen vuotta siellä asuttuaan takaisin Pohjois-Suomeen.
– Lapset, mies ja sisarukset pyytelivät jatkuvasti takaisin. Lopulta suostuin, eniten lasten takia.
He palasivatkin takaisin pohjoiseen, ja tuntui kuin kaikki toivo ja valonkipinät uuden tulevaisuuden suhteen olisivat sammuneet, Helena Jaakkola muistelee. Mies ei onneksi enää jatkanut lyömistä.
– En kuitenkaan enää kestänyt puolison läheisyyttä. Haavat olivat liian syvät. Vuoden kuluttua muutin uudestaan pois.
Samalla hän myös päätti luopua lestadiolaisesta uskosta. Takaisin pohjoiseen palattuaan hän oli käynyt vielä kerran rauhanyhdistyksellä seuroissa.
Saarnamies uhosi, että jääkiekko-ottelun katsominen on synti. Mietin, että minut oli uhattu tappaa ja minulle oli tehty vaikka mitä pahaa, mutta täältä rauhanyhdistykseltä en ollut apua saanut. Ja täällä pidetään Kärppien peliä syntinä!
Toinen poismuutto puolison luota muodostui sitten pysyväksi. Helena halusi järjestää lapsilleen hyvän ja rauhallisen kodin. Lasten asumisjärjestelyt saatiin sovituksi vasta lukuisten oikeudenkäyntien jälkeen. Oikeusprosessi oli kuluttava. Helena hankki vastapainoksi uusia harrastuksia. Hän innostui mm. purjehduksesta ja laskuvarjohypystä, mieliala kohentui ja Helena pääsi taas kiinni elämään.
Kun avioero on synti
– Olen käynyt sellaisen elämän yliopiston, ettei niitä oppeja kirjoista hankita. Olen puhunut myös lestadiolaisille näistä asioista. Nyt tiedän, että mihinkään uskonliikkeeseen ei pidä sokeasti turvata. Niin lestadiolaisuudessa kuin muissakin uskonnoissa ja ihmisryhmissä on paljon hyviä, inhimillisiä ja rehellisiä ihmisiä, ja sitten on niitä, jotka käyttävät toisia hyväkseen, Helena Jaakkola miettii.
– Jos perheessä on väkivaltaa, on muutettava erilleen ja haettava apua. Pitää asua niin kauan erillään, että apua löytyy. Ja jos puoliso ei muutu, on haettava avioeroa.
Tämä on monelle SRK-uskovaiselle vaikea paikka. Avioero on vanhoillislestadiolaisen uskon opin mukaan synti. Vanhoillislestadiolaisten vuonna 2005 hyväksymän julkilausuman mukaan:
Jumala on asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi elämänikäiseksi liitoksi. (Matt.19:6, 1.Kor.7:10). Uudelleen avioituminen mahdollistuu Raamatun mukaan vasta puolison kuoltua. (1.Kor.7:39). – Oikea ja väärä. SRK:n vuosikokouksen julkilausuma, hyväksytty Perhon suviseuroissa 2005. (Poistettu SRK:n nettisivulta noin v. 2011.)
Myös uudelleen avioituminen eron jälkeen on siis synti. Seuraamuksena on, että henkilö joutuu ulos ”yhteisestä rakkaudesta”, häntä ei enää tervehditä Jumalan terveellä eikä pidetä uskovaisena. Siitä pääsee takaisin ”hyväksytyksi”, kun nöyrtyy ja myöntää tehneensä syntiä ja tekee avioerosta ja uudelleen avioitumisestaan parannuksen. Aikaisemmin tämä edellytti julkista rippiä seurakunnan edessä. Nykyisin menettely on lievempi, riittää että rauhanyhdistyksellä on tieto katumisesta ja parannuksen tekemisestä.
Avioituminen uuden kumppanin kanssa on siten hyväksyttyä vain, jos ex-puoliso kuolee. Tästä opin kohdasta on muodostunut raskas taakka monelle puolisonsa hylkäämäksi joutuneelle. Voi joutua viemään suurta perhettä eteenpäin yksinhuoltajana, ja kantamaan kasvatusvastuuta lopun elämän ajan ilman oikeutta saada aviopuolison tukea.
Helenan elämä kääntyi hyväksi
Sittemmin Helena tapasi uuden kumppanin, miehen jonka kanssa hän solmi avioliiton.
– Nykyinen mieheni on auttanut minua suunnattomasti. Hänen rinnallaan olen saanut aivan toisenlaisen elämän. Nyt minua arvostetaan sellaisena kuin olen, Helena sanoo hymyillen.
Laskuvarjohyppääminen, purjehdus, oma moottoripyörä, monenlainen toiminta ilmailun parissa mm. toimittajana sekä osallistuminen kunnallispolitiikkaan ovat tarjonneet Helenalle hyvää terapiaa vaikeiden vuosien jälkeen.
”On elämys kokea joka päivä, että on arvokas ihminen, juuri niin arvokas, jollaisena isä ja äiti minua lapsena rakastivat.”
Eero Salin Päivämiehessä: Väkivallan uhria ei pidä syyllistää
Psykologi Eero Salin korostaa, että asumuseroratkaisuun päätynyttä uskovaista ei saisi eristää rauhanyhdistyksellä hengellisesti.
Eristäminen tarkoittaa, että asianomaista ei tervehditä enää uskovaisten keskinäisellä, uskovaiseksi hyväksymistä tarkoittavalla tervehdyksellä ”Jumalan terve”, eikä hänen kanssaan pidetä yhtetyttä enempää kuin mikä on käytännön asioiden hoitamisesksi välttämätöntä.
Sosiaalinen eristäminen on yksi julmimpia kiusaamisen ja painostamisen muotoja, joita ihmiset ovat toisiaan ahdistaakseen keksineet. Se voi johtaa masennukseen, syrjäytymiseen, terveyden ja työkyvyn menetykseen. Eristäminen on vanhoillislestadiolaisuudessa normaali menettely aina, kun katsotaan että joku ei ole noudattanut uskonliikkeen määräyksiä.
Mitä nämä määräykset kaikkiaan ovat, siitä vallitsee erilaisia kantoja. Esimerkiksi asumuseron monet hyväksyvät, mutta eivät kaikki sitäkään.
Eero Salin toteaa:
– Jos esimerkiksi perheessä on välivaltaa ja sen kohteeksi joutunut ihminen joutuu muuttamaan erilleen, on joidenkin vaikea suhtautua asiaan ja asianomaisiin henkilöihin. Ihmiset saattavat jättää jopa tervehtimättä erilleen muuttanutta. Joskus väkivallantekijää ymmärretään paremmin kuin uhriksi joutunutta, Salin toteaa kirjoituksessaan.
– Monet väkivallan ja pedofilian uhrit kuvailevat, kuinka heitä on vieroksuttu uskovaisten keskuudessa. Heitä ei ole huomattu tai otettu todesta. Tämä voi johtua siitä, että ihmisillä ei ole valmiuksia kohdata vaikeita asioita. Uhrin näkökulmasta se on väkivallan hyväksymistä ja uhrin taakan lisäämistä. Kristuksen mielen mukainen rakkaus ei syyllistä eikä lyö haavoitettua.
Ensi- ja turvakotien liiton Oulussa käynnistämässä Miina-projektissa toimivan Rauni Kortesalmen mukaan perheväkivalta on vanhoillislestadiolaisuudessa määrältään ja laadultaan enimmäksen samankaltaista kuin muissakin perheissä, mutta uskonnollinen vakaumus tuo ilmiöön erityispiirteitä. Ne täytyy tunnistaa ja niistä on syytä puhua, jotta väkivallan uhreja ja sen tekijöitä osataan auttaa oikein.
Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ilmenevä parisuhdeväkivallan seuraukset eivät aina yllä sairaalahoitoa vaativalle tasolle, joten viranomaisten tiedossa on vain jäävuoren huippu ilmiöstä.
Itsekin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön kuuluva Kortesalmi on tehnyt toistakymmentä vuotta työtä väkivaltaa kohdanneiden naisten parissa. Hänen mukaansa lestadiolaisyhteisö parhaimmillaan tukee sekä väkivallan uhria että tekijää. Mutta pahimmassa tapauksessa yhteisö on lyönyt väkivallan uhria entisestään asettumalla tukemaan yksinomaa väkivallan tekijää ja painostamalla naisen unohtamaan eroaikeet.
Rakkaan hengellisen kodin osoittama selän kääntäminen vaikeassa elämäntilanteessa on Kortesalmen mukaan ollut osalle uskovaisista naisista liikaa, ja he ovat päätyneet katkaisemaan kaikki siteensä herätysliikkeeseen.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi R. K.
Lähteet:
Eija Huusari: Ex-lestadiolainen Helena Jaakkola: ”Uskonyhteisö murskasi ulluusioni”. Eeva, marraskuu 2012, s. 40 – 45.
Maria Nieminen: Uskovien yhteisö haasteiden edessä? Päivämies 14.11.2012, s. 13.
Oikea ja väärä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu.
Lue lisää:
A-A-Tami: Voiko uskovainen erota puolisostaan?
Dr. Propelli: Hengellinen väkivalta voi tuhota työkyvyn ja terveyden
R. K. : Lestadiolaisuuden tabu: raiskaus avioliitossa
Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24 25.6.2018.
Kapu: Lestadiolaisnaisia painostetaan suostumaan seksiin ilman ehkäisyä, piispa ei piittaa asiasta
Susanna Kemppainen: Perheväkivaltahankkeesta on saatu hyviä kokemuksia. (Miina-projekti.) Kaleva 17.3.2012.
Rauni Kortesalmi: Uskonnollinen yhteisö hoitaa väkivaltaa. (Miina-projekti.) Esikko 4, 2010, s. 14-16.
Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille. (Terveydenhoitaja Terttu Holmin haastattelu Kotimaa-lehdessä 28.1.2009)
Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus
Mira38: Meitä ei enää tunnettu eikä tervehditty
Suurperheen äiti: SRK:n johtajat ottaneet “Elämän ja kuoleman Herran” roolin?
Parisuhdeväkivalta. Väestöliiton ohjeita ja palveluita.
Pikku Dorrit: Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa
Puhevalta on vain vahvoilla – Parisuhdeväkivallan tee-se-itse-puoskarointia
Eero Salin: Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Päivämies 2011.
Eero Salin: Yksikin lyönti on liikaa. Päivämies 18.10.2000.
U. T.: Hengellisen väkivallan julmin muoto: sosiaalinen eristäminen
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Voi kun tää on niin totta, hyvin monessa perheessä !
Aina ei mene fyysiseen väkivaltaan asti, mutta vahvaa pelkoa siitä voi olla koko perheellä.Ja apua ei Ry:n sisältä saa ! Itselläni oli pari ystävää,joilta sain tukea kaikessa hiljaisuudessa ja yksi puhuja, jonka kanssa sovittiin ettei siitä toisille kerrota. Heidän tuellaan jaksettiin.Meillä oli ”pieni”perhe, ja selvittiin päivästä toiseen, kunnes kuolema meidät erotti. Lapset olivat jo kaikki muuttaneet omiin koteihinsa. Henkiset arvet jäi kaikille.
Pahinta on syyllistäminen, eristäminen, hylkääminen , jopa diagnoositkin mielenterveys ongelmiksi ovat levitelty laajasti, itseltäni mitään kysymättä ja minua uskomatta.
Kun mieheni kuoleman jälkeen soitin uskovaiselle miehelle, ja kysyin ketä kuului viimevuosina mieheni ystäviin.( olin itse liki 10 v. jo ollut ulkopuolella) Hän vastasi :”on parempi kun et soita kenellekään ! ”
Tuntui puukon iskulta,ei voi olla totta. En tiedä onko Ry:llä laulettu, mitenkään meitä ei muistettu. Itse ajattelen,että vainajaa muistetaan hänen itsensä vuoksi. Tässä tilanteessa meidät hylättiin, koska en ollut lasten kanssa enää uskomassa. Nämä pari perheen äitiä kyllä muistivat, mutta siitähän ei voi julkisesti ääneen puhua, ettei heille tule hankaluuksia. Ja meille läheinen puhuja-veli on jo päässyt ajan vaivoista taivaan kotiin.
Siunauksen suorittanut uskovainen pappi, joka kävi antamassa kotona ehtoollisen, ja uskovainen kanttori tekivät hautajaisista
JUHLAN. He hoitivat kaiken niin suurella lämmöllä ja rakkaudella
ettei se unohdu koskaan. – – – – he olivat uusia paikkakunnalla, eivätkä tienneet näistä ristiriidoista Ry:n sisällä ja meitä kohdanneista
tilanteista.
On hyvä asia,jos nää ongelmat vihdoinkin tulee päivän valoon.
Ja perheet saisivat oikeaa ja asiantuntevaa apua silloin kun siihen on tarvetta.
Usko ei ole loppunut, uskon ja luotan edelleen Taivaan Isän huolen pitoon koko perheeni kohdalla , – – – – aivan taivaan kotiin saakka,
vaikka uskovaiset kävelevät ohi kaupassa ja kadulla….
Maailman menon ei houkuta, ei ole houkutellut missään vaiheessa.
Ainoa on kuoro, johon olen mennyt ja ”päässyt”, jota ei ole uskovaisten joukossa hyväksytty. Laulu ja virret antavat voimia jaksaa tällä hiljaisellä polulla.
Riitta Heinonen
Aika samanlaisella kaavalla on myös minun elämäni kulkenut.Kahdennentoista lapsen syntymän jälkeen ainoa ajatukseni oli kaiken väkivallan alla,etten enää jaksa.Jälkitarkastuksessa terveydenhoitaja huomasi mielentilani ja ohjasi mielenterveysneuvolan psykologin luo .Hän antoi minun elämälleni suunnan,se oli pois väkivallan alta ,pelasta itsesi ja lapsesi.
Ihmettelen suuresti,sitä että Eero Salin toistuvasti kirjoituksissaan sanoo,ettei uskovaisilla ole valmiuksia käsitellä asioita.Hyvän tähden,onhan uskovaiset suurimmalta osin hyvin koulutettuja ihmisiä…tuo ei mene minulla oikein läpi.Kaikki ovat vain niin aivopestyjä,sitä se on !
Eristäminen on niin rankkaa,että sitä ei voi oikeastaan edes verrata mihinkään.Mies vei ihmisarvon ja uskonyhteisö rippeetkin,kun lähdin molemmista pois.Tai minut heivattiin ulos jälkimmäisestä eron jälkeen.
Ei lapsetkaan tahdo selviytyä,yksi lapsistani yritti itsemurhaa ja itsetunnon kanssa on tekemistä kaikilla,pelot ja ahdistus eivät jätä ketään rauhaan.Sellaisen perinnön antoi lestadiolainen isä lapsilleen.
Voimia sinulle fenix, sinä selviät kyllä. Älä välitä lestadiolaisista! Eero Salin oli se, psykologi, jonka kanssa keskustelin monta vuotta, ennen kuin keräsin voimani ja lähdin. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että hokema, lestadiolaisilla ei ole välineitä väkivallan käsittelyyn, on hutera. Kuten sanoit, onhan siellä koulutettua väkeä, pitäis välineet olla. Mutta oletko huomannut, että moni lestadiolainen sosiaalityöntekijä on pahin yh äitien kyyyttäjä, eikä usko väkivaltaa parisuhteessa olevankaan, yleensä ihannoi miestä, Eihän elämä koskaan helppoa ole, mutta on se rehellisempää, kun ei ole mukana missään tiukassa yhteisössä. Jos haluat, voit kirjoittaa minulle; helleena@nic.fi. Lämpimin terveisin Helena Jaakkola
Kuulostaapa tuo Helenan kertoma tutulta! Minua ei päästy lyömään fyysisesti,mutta henkisesti sitäkin enemmän. Samanlainen uhrin leimaaminen ja tekijän suojeleminen oli minunkin tapauksessani täyttä totta. Siinä vaiheessa rupesin kysenalaistamaan moista oppia ja tein ratkaisuni vuosien päästä irrottautumalla ahdistavasta ja tuomitsevasta ilmapiiristä ulos.Perheväkivaltaa ei saa missään nimessä hyväksyä, se on väärin ihmisoikeuksienkin valossa ja ennen kaikkea Jumalan edessä, jolle meistä itse kukin on loppupeleissä vastuussa. Nyt elämä on helpottanut ja elän hyvässä parisuhteessa.
Matt. 25, jakeesta 35: ”Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.” Entä jos Treen ry:ltä olisikin tullut etsimään yösijaa eräs tunnettu kihlapari, jolle oli vauva juuri tulossa… ?
Kun tämä saarnamiehenäkin toiminut veli julisti, että ei voi majoittaa odottavaa äitiä seitsemän lapsen kanssa, vaan meidän on yövyttävä homevaurioisessa alkoholisteille tarkoitetussa, sota-ajalta jääneessä parakissa, näin kuinka toisen, Tampereen rauhanyhdistyksen johtokunnanjäsenen silmistä valuivat kyyneleet. Kuten niin monesti tässä maailmassa, pahuus voitti silläkin kertaa….Halusin kertoa tämän lehtijutussa siksi, koska ajattelin sillä hetkellä, että mitä Jeesus sanoisi, jos nyt olisi tässä. Rauhanyhdistys ei kulje Jeesuksen askelissa. Missä askelissa se kulkee????
Sanoisiko Jeesus näille torjujille: ”Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne”? Ja edelleen: ”Menkää pois minun luotani, te kirotut…”?
Hyviä vertauksia, Jeesus ei hävennyt ketään eikä pelännyt maineensa menetystä vaikka oli tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Ei hän koskaan sanonut että mennäämpä tuonne vähän sivummalle poriseen ettei kukaan näe mua sun kans. On aikamoisia fariseuksia ry:llä, nimittäin heidän tavoille tuo ei ollut outoa väheksyä oman maineen vuoksi heikompia.
Eristäminen vl-yhteisössä on ihmisarvoa loukkaavaa ja alentavaa toimintaa.
Toinen vanhemmistani kielsi vl-uskon monien eri ongelmien seurauksena (näin yksinkertaistettuna) ja sen jälkeen heidän on käytännössä eristetty; ei kysytä mihinkään, kun ei haluta kohdata/tervehtiä uudella tavalla, juorutaan illat pitkät tuntematta asioiden todellista tilaa, säälitään ja pidetään kieltäjää 2.luokan ihmisenä(tätäkään ei välttämättä ääneen sanota). Tästä tulee syrjimisen kierre: syrjityt pelkäävät ihmisten kohtaamista entisestään, jonka takia mielenterveys voi olla heikoilla. Toisella puolella nähdään vain ja ainoastaan se yksi näkökulma: ”on niin paljon syntiä omalla tunnolla, että ei voi yhdelle koolle tulla..” jne.
Tässäkin pelkoa käytetään vallankäytön välineenä.
Olen pettynyt tähän yhteisöön.
kun omatunto paatuu tulee syyttävä mieli ,, kun ei jaksa uskoa omia syntejään anteeksi,
Sanoppa tuo niille hoitomiehille jotka syyttivät viattomia ihmisiä jos mistäkin ihmehengistä. Jos on kokenut vääryyttä niin ei se ole mielen syytöstä jos niistä puhuu, se on aivan inhimillistä ihmisen toimintaa. Ihmisen omassatunnossa on oikeudenmukaisuuden odotus, mikäli tämä ei toteudu niin sen voi ja pitääkin sanoa, ellei puhu niin se vyöryy kuin kivi vuorenrinnettä alas ja jysähtää maahan. Kun näin tapahtuu niin on helppo syyttää uhria henkisesti sairaaksi ja sillä vetäytyä vastuusta. Tämä keskustelu vl liikkeessä on vaiennettu useimmiten uhrin osalta.
Kun omatunto paatui siltä johtokunnan jäseneltä, tuli hänelle kivi sydämeksi, ja hänen uskonsa muuttui vain pelkiksi teoiksi, joissa ei ollut pyhää henkeä. Toinen johtokunnan jäsen, jonka omatunto toimi ja jolla oli kristuksen rakkaus, katsoi minua, odottavaa äitiä seitsemän lapseni kanssa ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan….mutta kuten niin monesti muullonkin, se kovasydäminen, joka myöhemmin jäi kiinni talousrikoksista, vei voiton…
Luen näitä kirjoituksia täällä. Omassa elämässä me on jouduttu niin vaikeaan tilaan että tuntuu että ei ole ulospääsyä. Ristiriidat tuntuu vaan pahenevan. Pelkään lasten puolesta. Toistelen itselleni että ei saa menettää toivoa vaikka sitä ei näy.
Oletko hakenut apua, sitä on olemassa. Epätoivoon ei ole syytä! Ainakin Oulussa on tarjolla kirkon perheneuvontaa ja varmaan muillakin paikkakunnilla. Ei kannata jäädä yksin murehtimaan, sillä et ole ainoa! Jos ei muuta niin keskustelu auttaa selventämään itselle sitä tilannetta! Toivotan kovasti voimia ulospääsyyn vaikeasta tilanteestanne.
Näille fundamentalistiuskonlahkoille pitäisi määrätä Vaarallinen naisille ja lapsille -varoitus! Näitä kokemuksia on ehdottomasti liikaa.
”Hannan mukaan esikoislestadiolaispiireissä nainen ei saa tehdä rikosilmoitusta, jos mies on väkivaltainen tai makaa hänet väkisin. Tai jos kuulee, että lasta käytetään hyväksi tai pahoinpidellään.
Hän sanoo tietävänsä, että uskovaisten piirissä tapahtuu insestiä ja pedofiliaa.
– Lastensuojeluun ei näitä asioita saisi mennä kertomaan. Lastensuojelulakikin kun on saatanasta.”
https://seura.fi/tarinat/selviytyjat/seitseman-lasta-kymmenen-vuotta-esikoislestadiolaisen-miehen-vaimona-riitti-hannalle-avioeron-jalkeinen-terapia-vie-vuosia/?shared=1717906-dc71a122-500
Kyllä tuli murheellinen mieli lukiessani näitä kirjoituksia. aika yksipuolisesti kirjoitettu ja kokemuksia jaettu. Uskon yhteisö on hyvä kasvualusta ja jos raamatun mukaan eletään niin silloin kaikki on hyvin. No näissä tapauksissa ei ole oltu kuuliaisia yhteiselle rakkaudelle jolloin on itsekkyys nostanut päätään ja nöyryys kaikonnut. Hyvin monasti Nainen osaa olla ärsyttävä ja ärsyttää puolisoaan eikä muista olla alamainen miehelleen joka on perheen pää. Itsekkyys ja sen hyväksyminen itselleen on monasti liian kovapaikka. minulla olisi esimerkkejä omasta elämästä juurikin itsekkyyden osalta mutta en tässävaiheessa halua jakaa. Jokainen kun ottas rakkauden taulun eteensä ja lukisi itselleen ja miettis että olenko toiminut niin kuin taulu kehoittaa ja jos huomaa toimineensa vastoin niin korjaa ja voisi yhteisestikkin todeta etten ole tuossa onnistunut. Itsestä on liittojen ja parisuhteiden säilyminen kiinni. Anteeksiantamus on jokaisessa suhteessa aarrettakin arvokkaampaa ei tartte olla hengellinen koti missä anteeksiantamusta tarvitaan. Toki miehetkin toimii väärin mutta turha syyllistää vain miehiä.
Jokaisen kokemus on mikä on. Voit lohduttautua Päivämiehen julkaisemilla toisenlaisilla yksipuolisilla kokemuksilla. Puhut kuuliaisuudesta yhteiselle rakkaudelle, se on Raamatun vastaista olla kuuliainen ihmisten luoman yhteisön millekään lähimmäistä kaltoin kohtelevalle käytännölle, sitähän ne perinnäissääntöihin perustuvat kirjoittamattomat tai julkisesti myönnetyt säännöt ovat. Nainen ei ole Raamatun mukaan miehen alamainen siinä mielessä mihin viittaat, mies ei koskaan kykene rakastamaan vaimoaan tai kumppaniaan kuten Jumala rakastaa ihmistä, näinhän Raamatussa käsketään miestä toimimaan. Niinpä tämä asia on mahdottomuus, mutta ihminen (varsinkin mieskeskeinen Raamatun tulkinta) haluaa ohittaa Raamatun mukaisen elämän ohjeen ja kääntää sen naista alistavaksi. Tämä on väärin ja aiheuttaa paljon pahaa parisuhteissa. On myös väärin hakea apua näiltä Raamatun vastaisten oppien soveltavilta puoskareilta (mm. maallikkopuhujat Srk:n alaisessa lahkossa). Lahko on pätevä nimitys koska oppi on ekslusiivinen, sulkee pelastuksesta pois kaikki jotka eivät Srk:n oppia hyväksy. Jeesuksen opetukset ei tue tällaista, ei miehinen vallanhalu kumpua Pyhästä hengestä. Rakkauden taulusta olen samaa mieltä, ja se kuuluu myös Srk:n alaisille puhujille johtokuntineen, ei yhteisölle vaan jokaiselle henkilökohtaisesti.