Hengellinen väkivalta ja vanhoillislestadiolaisuus


Dosentti, YTT Aini Linjakumpu ja yliopistonlehtori, YTT Johanna Hurtig

Dosentti, YTT Aini Linjakumpu ja yliopistonlehtori, YTT Johanna Hurtig

Vanhoillislestadiolaisuuden väkivallasta on käyty keskustelua julkisuudessa ilmeisesti jo 1950-luvulta lähtien. Käsitteenä termi ”hengellinen väkivalta” tuli suurellekin yleisölle tutuksi internetissä käynnistyneen keskustelun kautta.

Tutkijat Aini Linjakumpu ja Johanna Hurtig ovat tarkastelleet kysymystä Kirkonkellari-nettilehden artikkelissa.  He korostavat, että herätysliikkeen johtohenkilöt eivät ole tähän mennessä suhtautuneet vastuullisesti uskonyhteisössä käytännöksi muodostuneeseen väkivaltaan. Tutkijat kaipaavat apuun myös valtiollista, lainsäädäntöön nojautuvaa valvontaa.

Nykyjohto on toiminut viivytellen, ilmiöitä vähätellen, vinoutuneita asenteita ja moraalia osoittaen sekä lausuntojaan julkisuuden myötä muuttaen. – – Hengellistä väkivaltaa ei pidä irrottaa omaksi saarekkeekseen uskonnollisten yhteisöjen sisään, vaan se tulisi nähdä yhtenä väkivallan muotona, jota valtion tulisi kontrolloida. – Aini Linjakumpu ja Johanna Hurtig.

Väkivallan syyt piilevät vanhoillislestadiolaisuuden opin ytimessä, toteavat tutkijat.

Vanhoillislestadiolaisuudessa hoitokokouksiin ja pedofiliaan nivoutuvan hengellisen väkivallan opillinen perusta nousee seurakunta- ja rippikäytännöistä sekä yksilöön kohdistuvasta kuuliaisuusodotuksesta. – Aini Linjakumpu ja Johanna Hurtig.

Väkivalta on nähtävästi juuri siksi niin erottamaton osa vanhoillislestadiolaisuutta, kun sillä on perusta liikkeen opillisessa uskonkäsityksessä. Oppi johtaa vääjäämättä väkivaltaan ja jopa rikosten peittelemiseen.

Tutkijat huomauttavat myös, että yhteisöllisesti tapahtuvien väkivaltaisten tekojen seuraukset voivat olla yksityiselle ihmiselle varsin vakavia. Tutkimusten mukaan seurauksena voi olla sairastuminen ja jopa pysyvä työkyvyn menetys. Epätoivo voi johtaa hengellisen lähipiirin kiusaaman ihmisen jopa itsemurhaan. Kysymys SRK:n johtokunnan vastuusta on yhä ajankohtainen.

Kirkonkellari2.pp

Linjakumpu ja Hurtig: Hengellinen väkivalta ja vanhoillislestadiolaisuus

”Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien uskonnollisten yhteisöjen hengellinen väkivalta on ollut pitkään vaiettu asia. Sen olemassaoloa ei ole pystytty tai haluttu nähdä. Ilmiön ohittumista selittävät kansankirkon ja uskonnollisten yhteisöjen välisten suhteiden muotoutumisen tavat sekä yhteisöjen suhteellisen suuri autonomia, eli oikeus omiin hengellisiin korostuksiin ja toimintamalleihin.”  

”Hengellinen väkivalta on kuitenkin noussut Suomessa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taustalla ovat ihmisten ja ryhmien kokemukset, vilkkaat verkkokeskustelut sekä aiheesta virinneet tutkimukset. Viime kuukausina kirkko ja oikeusviranomaiset ovat joutuneet ottamaan kantaa hengelliseen väkivaltaan suomalaiseen todellisuuteen kuuluvana yhteiskunnallisena ilmiönä.

Hengellinen väkivalta on käsitepari, jonka alku- ja loppuosa eivät tunnu kuuluvat yhteen. Henki ja hengellisyys viittaavat näkymättömään pyhään (vrt. Pyhä henki). Väkivalta on yksilöiden toisiinsa kohdistamaa toimintaa, omien aggressioiden ja turhaumien suuntaamista toiseen.

Väkivallassa tekojen seuraukset ovat itse tekoa olennaisempia. Väkivaltakokemus muuttaa käsitystä itsestä ja omasta asemasta suhteessa toisiin. Tekijä pyrkii toisen hallintaan väkivaltaan liittyvää pelkoa ja häpeää hyödyntämällä.

Tässä artikkelissa pohdimme mitä hengellinen väkivalta on; millainen yhteisö on sille altis ja mitä asian suhteen tulisi tehdä. Pohdinta kytkeytyy vanhoillislestadiolaisen liikkeeseen, erityisesti sen hoitokokouskäytäntöihin ja lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten yhteisöllisen kohtaamisen ongelmiin.

Hengellisen väkivallan määrittely

Fyysisen väkivallan nimeäminen on suhteellisen yksiselitteistä, henkisen haastavampaa. Hengellinen väkivalta on ilmiönä epäselvä ja ristiriitainen. Se mikä toiselle on normaalia ”kirkkokuria” tai yhdistyksen sääntöjen mukaista ”oikean opin valvomista”, voi toiselle olla minuutta, uskoa, elämää ja ihmissuhteita sijoiltaan siirtävä kokemus. Lähdemme siitä, että hengellisen väkivallan määrittelyn vaikeus ei voi olla este asian tutkimiselle ja keskustelulle, pikemminkin päinvastoin.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on määritellyt hengellisen väkivallan henkiseksi väkivallaksi, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Hengellisessä väkivallassa on kyse siitä, että yhteisön uskoon ja uskonnollisiin tulkintoihin liittyviä merkityksiä ja asemia hyödyntämällä pyritään vaikuttamaan jäsenten ajatteluun ja toimintaan.  Menettely on yleiseltä rakenteeltaan vastavuoroista keskustelua, mutta siinä voidaan hyödyntää erilaisia toiseen vaikuttamisen tapoja: syyllistämistä, uhkailua, nöyryyttämistä, sosiaalista eristämistä ja hyljeksintää.

Ilmiö ei ole läsnä vain tietyissä tilanteissa, kuten hoitokokouksissa. Toisten uskon ja elämän tarkkailu, huolestumista koskeva tiedonvälitys, jatkuva kurinpidon mahdollisuus on oleellinen osa hengellisen väkivallan yhteisöllistä ja kulttuurista rakentumista. Kuten muukin väkivalta myös hengellinen vaikuttaa ihmisten sisäiseen ja ulkoiseen maisemaan. Jatkuva arviointi sisäistyy, kapeuttaa ajattelua, minuutta ja ihmisen eettistä ja moraalista toimijuutta.

Naispappeuden hyväksyminen, ääneen lausuttu kritiikki johdon toiminta kohtaan seksuaalirikosilmiön yhteydessä, avioero tai jopa ekologinen valveutuneisuus ovat esimerkkejä viimeaikaisista hengellisen väkivallan aktivoitumisen syistä.
Vakivalta_Sitaatti1

Hengellistä väkivaltaa tulisikin tilanteiden luonteen lisäksi arvioida seuraustensa perusteella. On kysyttävä: mitä hengellinen väkivalta aiheuttaa ihmisessä, ja miten se muovaa muiden käsityksiä hänestä, mitä se tuottaa kohteen lähipiiriin ja yhteisöön?

Hengellisen väkivallan akti voi olla yksittäinen ja hetkellinen, mutta seuraukset moniulotteisia ja pitkään vaikuttavia. Tämä pätee sekä yksilö-, perhe-, että yhteisötasolla.

Julkisten hoitokokousten aika kesti muutamia vuosia 1970- luvun lopulla, mutta niiden seuraukset, ajattelutavat, toimintamallien muunnelmat ja oikeutus, elävät yhteisössä edelleen.

Hyvän ja pahan liitto on olennainen osa myös itse ilmiön dynamiikkaa. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä osapuolet määrittelevät toiminnan hengelliseksi ohjaukseksi, ristiriitatilanteen ratkaisuyritykseksi tai huolitulkinnan aktivoimaksi keskusteluksi, huolenpidoksi. Lähtökohtana voi olla monien toive ”asian selvittämiseen”. Huolestumisen herättää poikkeama opissa tai jokin yhteisön opetuksesta eroava elämäntilanne tai siihen liittyvä valinta. Naispappeuden hyväksyminen, ääneen lausuttu kritiikki johdon toiminta kohtaan seksuaalirikosilmiön yhteydessä, avio-ero tai jopa ekologinen valveutuneisuus ovat esimerkkejä viimeaikaisista hengellisen väkivallan aktivoitumisen syistä.

Milloin yhteisö on ”altis” hengelliselle väkivallalle?

Hengellisen väkivallan riski kasvaa, jos yhteisössä perinteisiin ja oppiin sitoutumisen odotus on korostunutta ja yhteisön sosiaalinen rakenne tiivis ja tiheä, yksilön asema alisteinen yhteisöön nähden. Pyrkimys opin ja elämäntavan yhdenmukaisuuteen on keskeinen lähtökohta hengellisessä ohjaamisessa. Kuuliaisuusodotus, eli yhteisön äänen asettaminen oman eettisen ja moraalisen toimijuuden keskiöön on osa rakennetta, joka mahdollistaa hengellisen väkivallan.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä hengellisen väkivallan riskiä syventää se, että tilanteista vastuussa olevilta ei odoteta ryhmädynamiikan ymmärtämistä, kriisien ja konfliktien tajua tai ihmisten reaktioiden ymmärtämistä ja hallintaa.

Myös teologisten perusteiden tuntemus voi olla ”oikeaa ymmärrystä” puolustavilla hoitajille heikkoa.

Hengellisen väkivallan kulttuurin syntyminen edellyttää, että  1) hoitamisen tarve ja oikeutus hyväksytään,  2) tietyille yhteisön jäsenille myönnetään oikeus toimia hoitajina. On hyväksyttävä myös se, että tarvittaessa 3) jäsen on valmis tyytymään epätyydyttävään lopputulokseen, siihen, ettei tule kuulluksi, vaan ääritapauksessa ”epäuskoiseksi” leimatuksi ja yhteisöstä ulossuljetuksi. Yksilö tosin voi yrittää paikallisen yhteisön jälkeen pyytää apua valtakunnalliselta tasolta, Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistykseltä, SRK:sta.

Hengellisen ohjauksen kohde toivoo, että tilanne noudattaa vuorovaikutuksen ja käyttäytymisen sosiaalisia koodeja, eli keskustelu on turvallista, asiallista ja siinä huomioidaan tasapuolisesti osapuolten oikeuksia. Hoidon kohde voi myös odottaa, että lopputulos ratkaisee nykytilanteessa olevat ongelmat.

Käytännössä ohjattavan on kyettävä perustelemaan omat näkemyksensä yhteisössä hyväksyttävällä tavalla, hengellisin argumentein ja yhteistä rakkautta ja yksimielisyyttä vahvistaen. Jos hän ei tässä onnistu, tilanne voi kääntyä hengelliseksi väkivallaksi. Näin käy, jos tilannetta leimaa voimasuhteiden epätasapaino, eli ohjattavan mahdollisuus tulla kuulluksi on heikompi kuin hoitajien.

Hengellinen väkivalta muodostaa liikkeessä yksittäisen henkilön kohdalla usein pitkän prosessin. Kokemus käynnistyy tietoisuutena tarkkailtavana olemisesta. Prosessin kuluessa voi olla useita erilaisin kokoonpanoin toteutuvia keskusteluja. Niiden seuraukset ovat monipuolistuneet viime aikoina. Yhteisöstä erottamisen sijaan yleisempää on tehtävistä erottaminen sekä epäsuora saarnoissa ja kirjoituksissa tapahtuva paheksunta.

Suomessa on uutisoitu reilun kahden vuoden ajan liikkeeseen sijoittuvista lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista. Edelleen, tuomioiden, tapaustietojen ja uhrien kokemusten esiintuomisen jälkeen monille on epäselvää, mikä on ilmiön yhteys liikkeeseen, onko sellaisesta oikeutettua puhua.

Uhrit ovat seksuaalisen väkivallan ohella kohdanneet usein hengellistä väkivaltaa. Heitä on erilaisissa perhepiirin ja paikallisyhteisöjen kokoonpanoissa ohjattu sopimaan tekijän kanssa, vaikenemaan kokemastaan, ymmärtämään tekijää ja tämän läheisiä, eli näkemään oma kokemus toisten silmin, luopumaan omasta äänestä ja oikeudentajusta.

Samat elementit löytyvät monien muiden hengellisen väkivallan uhrien kokemuksista. Erilaiset väkivallan muodot nojaavat saamaan perustaan: väkisin otettuun vallan käyttöön, jossa toisen jäsenen sitoutumista ja solidaarisuutta hyödynnetään joko omiin tai yhteisön tarpeisiin. Hengellinen väkivalta on toisen ajattelun, moraalin ja arvojen murtamista ja kääntämistä yhteisössä paremmassa asemassa olevien kannalta edulliseksi. Se on hengellisiä merkityksiä väärentäen ja väärinkäyttäen tapahtuvaa vallankäyttöä.

Kenen vastuu ja mitä pitäisi tehdä?

Hengellisen väkivaltaan liittyvät ilmiöt eivät tapahdu itsestään. Niiden taustalla on monia ulkoisia ja sisäisiä syitä, jotka ajavat yhteisöä tiettyyn suuntaan. Vanhoillislestadiolaisuudessa hoitokokouksiin ja pedofiliaan nivoutuvan hengellisen väkivallan opillinen perusta nousee seurakunta- ja rippikäytännöistä sekä yksilöön kohdistuvasta kuuliaisuusodotuksesta. Näiden ilmiöiden ongelmallisuus on monella taholla tunnustettu, myös liikkeen johtoon kuuluvien ihmisten toimesta. hoitokokous Saarijarvi

Vanhoillislestadiolaisuuden, kirkon ja valtiollisten toimijoiden olisi keskusteltava siitä, mitkä ovat uskonnollisen yhteisön toiminnan rajat.

Tästä huolimatta liikkeen johdolle on edelleen vaikeaa selvittää asiaa ja ottaa siitä vastuuta. Vastuun kantamista sysätään yksittäisille toimijoille tai sen kohdentumisesta ja mandaatista puhumalla hämärretään sitä, että nykyjohto on toiminut viivytellen, ilmiöitä vähätellen, vinoutuneita asenteita ja moraalia osoittaen sekä lausuntojaan julkisuuden myötä muuttaen. Pintapuolinen virheiden myöntäminen ja auta ratkaisemaan ongelmia.

Ongelmat ja niihin liittyvä vastuu ei katoa, vaikka tilanne ja tulkinta tilanteista on vaikeaa ja virheiden avoin tutkiminen muuttaa yhteisön valtasuhteita, ehkä jopa vakiintuneita kulttuurisia arvoasemia ja rakenteita. Hengellistä väkivaltaa ei pidä irrottaa omaksi saarekkeekseen uskonnollisten yhteisöjen sisään, vaan se tulisi nähdä yhtenä väkivallan muotona, jota valtion tulisi kontrolloida. Väkivaltaa käyttää kollektiivi, joka myöntää omalle toimintamallilleen oikeutuksen. Vastuun kysymys hengellisen väkivallan tematiikassa on näin ollen moninainen. Ei ole kuitenkaan vain uskonnollisten liikkeiden asia, miten hengelliseen väkivaltaan suhtaudutaan,  mitä sen yhteydessä tapahtuu tai mitä siitä seuraa. Ilmiö tulee nähdä osana yhteiskunnallisia keskusteluja ja oikeudellisia prosesseja.

Vanhoillislestadiolaisuuden, kirkon ja valtiollisten toimijoiden olisi keskusteltava siitä, mitkä ovat uskonnollisen yhteisön toiminnan rajat. Myös kysymystä uskonnollisten liikkeiden suhteesta evankelisluterilaiseen kirkkoon tulisi selventää.

Kyse ei ole vain opillisten kysymysten arvioinnista, vaan siitä, millaista toimintaa herätysliikkeet voivat harjoittaa kirkon piirissä: millä tavoin kirkko suhtautuu hengellisen väkivallan kaltaiseen toimintaan, ja jos sitä ilmenee, millaisia seurauksia siitä on hengellisille liikkeille. Ilmiö nostaa esiin kysymyksen myös uhrien auttamisesta.

Kirkon lisäksi myös valtion tulisi ottaa aktiivisempi rooli. Hengellisen väkivallan tematiikkaan tulisi ottaa selkeämpi kanta, niin lainsäädännöllisesti kuin yhteiskuntapoliittisestikin: väkivalta on väkivaltaa myös uskonnollisessa liikkeessä.”  (- Sitaatti päättyy.)

*            *            *

Kysymys SRK:n vastuusta ja kirkon vastuusta

Vanhoillislestadiolaisuuden kollektiivinen väkivalta on  vallankäytön mekanismeiltaan jossain määrin samantyyppistä kuin muukin yksilöihin ryhmässä kohdistettu joukkokiusaaminen (koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen). Siinä on myös omat erityispiirteensä.

Kiusaamisessa käytetään rauhanyhdistyksellä hyväksi ihmisen ja ihmisryhmän vahvoja omaan uskoon, hengellisyyteen ja itselle läheisiin ihmisiin liittyviä tunteita. Tunteet on otettu välineeksi yhteisöllisessävallankäytössä, ja uhrin on usein hyvin vaikeaa hahmottaa sitä miten häneen vaikutetaan ja miten hän voi päästä irti tilanteesta järkevällä ja terveellä tavalla.  Tätä näkökulmaa ei ole toistaiseksi vielä tutkimuksessa riittävästi tarkasteltu. Aini Linjakummun tutkimuksessa on tästä varsin ansiokas luku ”Kokemukset hoitokokouksissa: tunteet ja vallankäytön mekanismit” (s. 105 – 146).

Tutkijat peräänkuuluttavat valtion laillisuusvalvonnan lisäksi kirkon vastuuta puuttumisessa herätysliikkeen väkivaltaisiin menettelytapoihin. Väkivallasta pitäisi koitua todellisia seuraamuksia liikkeelle itselleen

He korostavat, että herätysliikkeen johtohenkilöt eivät ole tähän mennessä suhtautuneet vastuullisesti uskonyhteisössä käytännöksi muodostuneeseen väkivaltaan. Tämä on tietenkin omituista, varsinkin kun tiedetään, että monet ihan tavalliset riviuskovaiset ovat toivoneet, että liikkeen johtoelimet jäsentensä edusmiehinä olisivat vahinkojen korjaamisessa oma-aloitteisesti vastuullisia.

Kirkko on sitoutunut ainakin juhlapuheissa torjumaan väkivaltaa ja edellyttää sitä myös työtekijöiltään. Kirkon palveluksessa on yli sata vanhoilllislestadiolaista pappia ja sadoittain muita työntekijöitä, mutta kirkko ei ole työnantajana vakavissaan puuttunut vanhoillislestadiolaisten harjoittamaan väkivaltaan. Puheet ovat jääneet sanahelinäksi.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtohenkilöt, SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen ja pääsihteeri Tuomas Hänninen ovat julkisuudessa ilmoittaneet, että liike sanoutuu irti väkivaltaisista käytännöistään. Tämäkin lausunto on jäänyt vain korulauseeksi, sillä  rauhanyhdistyksissä järjestetään edelleen yksityisten uskovaisten kuulusteluja. Näitä hoitokokouksia nimitetään nyt ”sielunhoidollisiksi keskusteluiksi”.  Tässä on turvauduttu naamioimaan väkivalta korulauseilla, sillä oikea sielunhoito lähtee tietysti aina ihmisen omista tarpeista ja omasta aloitteesta, ja sielunhoito edellyttää  myös vaitiolovelvollisuutta. Rauhanyhdistyksellä näistä periaatteista ei piitata.

Hoitokokous_Ar.0

Tästä syystä tutkijoiden puheenvuoro on varsin ajankohtainen. Sen toivoo herättelevän vastuullisia ihmisiä niin kirkossa kuin rauhanyhdistyksissäkin.

Tutkimuksessaan hoitokokouksista Aini Linjakumpu on perusteellisesti analysoinut kysymystä SRK:n vastuullisuudesta liikkeen keskusyhdistyksenä. Hän toteaa, että keskusyhdistyksen edustajat ovat pyrkineet monissa yhteyksissä jälkeenpäin siirtämään vastuun yksittäisille erehtyneille yksilöille ja virheitä tehneille ”hoitajille”. Kollektiivisen väkivallan tapauksissa merkittävä vastuunkantaja on kuitenkin yhteisön päätöksenteon ja johtamisen elimenä toimiva organisaatio ja sen hallinnosta vastaava yksikkö (Haavoittunut yhteisö, luku 7, s. 179 – 222). Hoitokokous Parkano Oijarvi

SRK:n johtokunnan lausunnossa 12.10.2011 johtokunta siirsi vastuun jälleen yksittäisten yksilöiden harteille ja ohitti sen tosiasian, että johtokunnan jäseniä osallistui säännöllisesti eri puolilla maata rauhanyhdistyksissä järjestettyihin hoitokokouksiin. SRK:n johtokunta ei näe myöskään liikkeen opetuksessa yhteyttä väkivaltaan.

Johtokunta pahoitteli esiintyneitä oppiharhoja ja joidenkin henkilöiden väärinkäytöksiä ja totesi:

Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan. Keskusteluissa saatiin kokea kaivattua sielunhoitoa. Valitettavasti vuosikymmenen puolesta välistä alkaen ns. hoitokokouksissa ilmeni myös vieraita piirteitä, kuten opillisia harhoja ja niistä johtuneita väärinkäytöksiä. Johtokunta pahoittelee esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä ja toteaa: Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan. Hoitokokouksissa koettiin siunauksen hetkiä aina silloin, kun elävä evankeliumi sai katkoa puristavat sisäiset siteet. Se, mitä Jumala puhdisti, on tuottanut hyvää hedelmää.  –  SRK:n johtokunta, Lehdistötiedote 12.10.2011.

Hoitokokouksia sinänsä me emme pyydä anteeksi, vaan niissä sattuneita väärinkäytöksiä, jotka ovat aiheuttaneet ihmisille asioita, joita ei pitäsi tapahtua.  –  SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen, Kaleva 11.10.2011.

Tutkijoiden puheenvuoro on ajankohtainen ja tärkeä. Se herättelee vastuullisia ihmisiä niin kirkossa kuin rauhanyhdistyksissäkin.

*            *            *

Ajattelemisen aihetta antoivat Aini Linjakumpu ja Johanna Hurtig Kirkonkellarissa julkaisussa artikkelissa. – Kommentit ja taustoitus: Kapu.

*            *            * Haavoittunut_yhteiso1

YTT, dosentti Aini Linjakumpu on julkaissut hoitokokouksista tieteellisen tutkimuksen Lapin yliopistossa: Haavoittunut yhteisö (Vastapaino 2012).

Maijan_tarinaPLastensuojelusta väitellyt yliopistonlehtori,  YTT Johanna Hurtig on on tullut tunnetuksi lasten hyväksikäyttöä uskonnollisissa yhteisöissä koskevasta tutkimustyöstään. Hän on julkaissut yhdessä teologi Mari Leppäsen kanssa teoksen Maijan tarina (Kirjapaja 2012).

Hengellistä väkivaltaa tarkastellaan myös lähiaikoina  ilmestyvässä teologi Aila Ruohon teoksessa Päästä meidät pelosta  (Nemo 2013). Hän on haastatellut vanhoillislestadiolaisten lisäksi myös muiden uskonliikkeiden jäseniä väkivaltaan ja painostamiseen liittyvistä kokemuksista. Ruoho on perehtynyt aiheeseen myös pro gradu -tutkielmassaan  Helsingin yliopistossa (2010).

Lue lisää:

Dr. Propelli: Hengellinen väkivalta voi tuhota työkyvyn ja terveyden

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Johanna Hurtig  & Mari Leppänen: Maijan tarina: seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Helsinki: Kirjapaja, 2012.

Esa Hyytinen: Hoitokokous mursi isän. Helsingin Sanomat, mielipidekirjoitus 5.5.2012.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pyytävät anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä. Kotimaa24 9.10.2011.

Kapu: SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit

Pauliina Kuikka: Sensuuri ja höyhennys. Pohdintaa uskosta, elämästä ja ilmiöistä. 23.1.2013.

Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä. Kotimaa 3.2.2006 s. 4. (Osa artikkelista luettavissa Hakomaja-sivustolla.)

Kari Latvus: Tutkimus tuo esiin hengellisen väkivallan vanhoillislestadiolaisuudessa. Kirkonkellari 2012.

Lestadiolaiset: 70-luvun hoitokokouksissa tehtiin hengellistä väkivaltaa. STT-Helsingin Sanomat 10.10.2011.

Rebekka Naatus: Lestadiolaisuuden synkkä luku ei kauniilla sanoilla muuksi muutu. kaleva, Sielun Silmin -blogi 20.10.2011.

Aila Ruoho: Ilman seurakuntaoppia SRK-lestadiolaisuuden korttitalo romahtaisi

M.T.: Eroon hengellisestä väkivallasta (mm. Topi Linjaman ja Pekka Asikaisen julkisuudessa esittämiä ajatuksia)

Tutkija: Vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset aiheuttaneet jopa itsemurhia. Lapin Kansa 23.4.2012.

3 kommenttia

Kategoria(t): 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, bans, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksoisviestintä, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, nettikeskustelu, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syyllistäminen, totteleminen, tutkimus, uhkailu, vallankäyttö, väkivalta

3 responses to “Hengellinen väkivalta ja vanhoillislestadiolaisuus

  1. Sigma

    Katri Katajikko on onnistunut Kotimaa24:n keskustelussa kiteyttämään liikkeen väkivallan ongelman.

    Lainaus: ”Lestadiolaisuuden suurinpia kysymyksiä on se, miksi se ei halua sallia yksilön harkintaa ja näin ollen myöskään vastuuta. Vaikka kollektiivinen omatunto on murentunut ja fundamentalisti lestadiolainen ei tunnista laiteilla olevaa uskovaksi, se ei vastaa kysymykseen mikä kaikki mahdollistaa väkivallan yhteisöissä.

    Yksikään yhteisö ei ole kykenevä käymään yksin keskustelua omassa pienessä piirissä väkivallastaan ja sen olemuksesta, vaan se tarvitsee aina niitä, jotka katsovat asiaa kehyksen ulkopuolelta.

    Kai se pitää todeta, että väkivallaksi ei vältämättä ymärretä sitä, mikä sitä kuitekin on. Väkivallan tunnistaminen ja tunnustaminen ylipäätään yhteiskunnassa on vielä puutteellista ja usein uhria mitätöivää.”

    Juuri näin tämä asia on. Vahvemman valta ja uhrin mitätöivä suoranainen häpäisy on vl liikkeen moraalin ytimessä.

  2. Aatoskissa

    Jälleen yksi nuorehko puhuja on pantu puhujakieltoon. Puhuja jonka saarnoissa kaikui Kristus. Johtokunta teki päätöksensä yksimielisesti. Tämäkään johtokunta ei ole osannut kertoa hyllyttämisen kohteelle syytä ratkaisuun. Mielivalta ja painostaminen jatkuu.

  3. Sakura

    Uskontojen Uhrien piirissä olen havainnut että keskustelujen surullisimmat kipupisteet liittyvät juuri SRK-perinnenormien kovuuteen ja ahdistavuuteen, ihmisten erotteluun ja hengellisen väkivallan käyttöön.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s