Yksinäisimmistä hetkistä


Yksin_laiturilla.S.

En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi. 

Siksi on niin, että aina kun kuulen jonkun lähteneen uskonyhteisöstä, on kuin ottaisin hatun päästäni, laskisin sen rinnalleni ja sanoisin: hänen yksinäisyytensä hetkeä kunnioittaen. Samalla toivon, että vaikka jotakin hänessä kuolee, kyse olisi uskon ylösnousemuksesta, uudesta elämästä, toivosta ja kasvusta.

liekki1 

– Virpi Hyvärinen Pyhäkoululehdessä.

Kosminen yksinäisyys

Kun sen päätöksen olin lopulta tehnyt että nyt se on totta. Että jätän uskon. Minä irtaannun tästä porukasta. Seuroissa käynti, lasten ry:n pyhäkouluun vienti  ja suviseurat ei ole enää osa elämääni. Tätä oli edeltäneet lukemattomat sisäiset keskustelut, vuosien ajan. Hiljaa omassa mielessä. Enimmäkseen. Toistelin itselleni ajatusta että tosiaan niin tekisin. Tulen eroamaan liikkeestä ja elämään ”ihan tavallista elämää”.  Yritin kuvitella mitä se olisi. Yksi jäi kuvittelematta.

man sea 2PP

Sitä en tiennyt aikaisemmin miten yksin päätöksen tehtyäni olin sen asian kanssa. Olen aivan yksin koko maailmankaikkeudessa. On hetki jolloin kaikki selkänojat ja turvasysteemit on riisuttu pois. Minulle ei jää mitään.

Voinko jatkaa elää ilman uskovaisuuden ja uskovaisten turvaa? Entä jos mielenterveyteni murtuu?

juoksu

Tietysti jaoimme asiaa vaimon kanssa. Mutta kummankin oli tehtävä oma ratkaisunsa yksin. Selviydyin siitä, en suistunut siihen kauhuun. Moni muukin on selviytynyt. Siitä seurasi riemu ja onnellisuuden tunne. oli yllätys miten suuri kiitollisuus täytti mielen, lahjaksi saadusta omasta elämästä. Vapauden tunne. Vahva elossa olemisen tunne. Tunne että tein kerrankin omantuntoni mukaan, tein vain sen mikä on oikein. Ja ennen kaikkea kiitollisuus.

Mutta arka sielu olisi kaivannut tukea jossain reilussa, ketään leimaamattomassa ja kuitenkin hengellisessä mielessä. Omaan luterilaiseen seurakuntaan tuntui vaikealta hakeutua. Eihän sitä ollut totuttu kirkossa käymään.

Pystyykö kirkko auttamaan?

Tuiran kirkkoPKysynkin, pystyykö kukaan kirkossa kuuntelemaan, rohkaisemaan tällaisessa tilanteessa. Hyväksymään, lyömättä leimoja. Kunnioittaen jokaisen entisen vl:n yksityistä surua, omanlaistaan kokemusta siitä mikä on pyhää.

Monelle jää haavojakin, ei kaikille. Minulle jäi.

Pystyykö menemään kirkkoon, kohtaako evlut seurakunnassa ymmärrystä? Saako olla se mikä on. Osaisiko seurakunnassa joku lähteä tulemaan vastaan, kuuntelemaan ja rohkaisemaan ihmistä niin että tämä ai ajaudu oman hengellisen puolensa täydelliseen kadottamiseen?

Näköalattomuuteen, ehkä katkeroituneeseen Jumala-vihaan.

Löydänkö paikkani kirkossa?

Hyvärinen jatkaa.

Keskeneräisiä ihmisiä lienee monta, ja montaa sorttimenttia. Minä olen yksi heistä. Kuulun siihen keskeneräisten ihmisten joukkoon, jotka ovat irtaantuneet juurevasta uskonyhteisöstä ja hakevat uutta paikkaa kokea ja jakaa pyhää.

Minun juureni ovat imeneet ravintonsa syvältä pohjoispohjalaisesta lestadiolaisesta maaperästä. Nuo juuret eivät rajoitu vain hengellisiin asioihin, kyse on enemmästä: suvuista, kielestä, kulttuurista, säännöistä ja tavoista. Tai sellaisista selityksiä pakenevista asioista kuin katse tai rivien välit.

En ole ainoa lajiani. Meitä on monta. Eikä vain entisiä lestadiolaisia. Näinä kärjistyneen kirkollisen keskustelun aikoina arvelen yhteisössä kuin toisessakin olevan joukon ihmisiä, joiden kantapäitä hengellisen kodin kulmikkaat kannanotot polttelevat.

Ja joskus on vain noustava, vedettävä juurensa irti, kerättävä ne kiepiksi kainaloon ja lähdettävä etsimään uusia multia, joihin juurensa istuttaa. – –

Näitä juuriltaan lähteneitä, uuden kodin etsijöitä valuu kirkkoihimme vaivihkaa kuin hiljaista irtosoraa.

Monet heistä tuovat mukanaan myös lapsia tiedostaen kipeästi sen, miten keskeneräisiä, miten yksin ja miten vastuullisia he ovat lastensa hengellisessä juurruttamisessa. He tuovat lapsiaan pyhäkoulun ovelle kysyvin ilmein: olisiko tämä se hetki, jolloin kansankirkon usko kantaa, kun itsessä on jäljellä vain hapuilu.

Hyvin sanottu. Onko seurakunnissa ymmärrystä ja tietoa millä seurakuntaa hiljaa yrittää ehkä lähestyä. On opetettu väheksymään ”kirkkouskovaisia”. Onko taitoa tukea ja taitoa kuunnella ? Se voisi olla armoa ja jumalanvaltakuntaa käytännössä.

Virpi Hyväristä puhuttelevista sanoista kiittäen,

Mr. Lonely Man ja perheväki.

*         *          *

Lue lisää:

Anonyymi: Kadotettu hengellisyys

Anonyymi: Miten suhtautua vl-liikkeestä eronneeseen?. Kotimaa 24, 15.2.2013.

Virpi Hyvärinen:  Yksinäisimmistä hetkistä. Pyhäkoululehti 1, 2012.

Sauli Karhu: Pakolaisena

Pauliina Kuikka: Kosmista yksinäisyyttä. Pauliina Kuikka – Pohdintaa uskosta, elämästä ja ilmiöistä.

Martti Lindqvist: Pyhyyden kosketus. Helsingin Sanomat 12.9.1994.

Mira38: Meitä ei enää tunnettu eikä tervehditty

Tintti: Toisenlaisessa nuortenillassa. Elämää vl-yhteisön kahleissa / Elämää yhteisössä -blogi.

Advertisements

12 kommenttia

Kategoria(t): armo, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, kirkko, kuolema, lapset, lapsuus, mielenterveys, rauhanyhdistys, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, spiritualiteetti, suru, suvaitsevaisuus, toivo, turvapaikka, ulossulkeminen, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

12 responses to “Yksinäisimmistä hetkistä

  1. Pirjo Vähäkuopus

    Samoja tuntemuksia olen minäkin kirjoittajan kertomana kokenut.Surutyö luopumisesta täytyy itsekunkin tehdä ihan itse.Vertaistuki kyllä auttaa,mutta itse surutyö on tehtävä ihan yksin.Mutta kun hetken sietää yksinäisyyttä,niin se vapaus ja riemu:Minä elän!Se on sanoinkuvamaton.Minä sain kyllä evankelisluterilaisesta seurakunnasta hyvin tukea puhuessani asioistani naispapille.Olinhan muutoinkin mukana seurakuntaelämässä ja minun oli helppo löytää hengellinen koti omasta tavallisesta seurakunnasta.Joten rohkeasti vain kysymään apua seurakunnan työntekijöiltä.He ovat koulutettuja siihen tehtävään ja vaitiolovelvollisuus koskee heitä samoin kuin terveydenhoitohenkilökuntaakin.

  2. Nainen

    Vetipä sanattomaksi. Koen juuri samoin.
    Hyvärisen kirjoitus oli vuoden 2012 Pyhäkoululehdessä, eikä 2013, joka on merkitty lähteisiin.

  3. Tuulikki

    Eihän sitä tarvitse uskosta ja JUmalasta luopua, kun luopuu lestadiolaisuudesta. Suomi on täynnä uskovien yhteisöjä, joissa ei ajatella olevan ainoita oikeita uskovia. Rukoile johdatusta. Kun itse aikoinaan lähdin tein mutkan maailmaan, mutta Jumala veti takaisin yhteyteensä.

  4. Martinus

    #Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.#
    Efeson seurakunnan enkelin ei käsketty muistaa mitään yksittäistä tekoa ,josta syystä oli langennut, vaan muistamaan sitä vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jonka oli hylännyt. Muisto siitä säilyy poislähteneen sisimmässä ikuisesti. Se ei koskaan unohdu.
    Se on tämä elävä usko sellainen, josta luovutaan ja joskus saadaan palaamisen armo.Tuhlaajapojan vavahduttava kokemus on vieläkin elettävänä.

    • Lähtemisen armon saanut

      Se on tämä elävä usko sellainen, jossa pyristellään viimeiseen saakka mutta joskus saadaan kokea vapauttava lähtemisen armo.

  5. Nimetön 152

    Lonely Man tosiaan mainitsee jättäneensä uskon, jos tulkitsin oikein. Tyhjäähän silloin jää jäljelle. Ajatteleeko Lonely Man, että usko jää silloin jos yhteisö syystä tai toisesta jää? Niin ei tarvitse olla, vaan Tuulikin tavoin usko saa säilyä ja vahvistuakin vaikka ulkonainen toiminta seurakunnassa välillä jäisikin. Jumala ei jätä sitä joka Häneen turvaa.
    Itse polvistun kotikirkkoni alttarille useammin kuin silloin kun kävin ry:llä. Kristus itse on siellä läsnä siunaten ja vahvistaen.

  6. Nimimerkitön

    Tuhlaajapojan vertausta voisi tulkita myös näin: olen tuhlannut elämäni antaessani itseni kohtuineni kaikkineni liikkeen palvelukseen. Oman elämän eläminen itse on parannus.

  7. heinäsirkka

    Minulla on samantapaisia kokemuksia, kun lähdin aikanaan esikoislestadiolaisuudesta. Olin silloin jo monta vuotta kulkenut seuroissa vain tavan vuoksi, ja tietysti siksi että mulla oli siellä rakkaita ystäviä, joiden kanssa halusin pitää yhteyttä. Mutta ei minulla enää ollut sydän mukana siinä. Tunsin lähinnä ahdistusta kaikista niistä säännöistä, joiden mukaan uskovaisen piti elää. Olin jo tavallaan sisäisesti hyljännyt lestadiolaisuuden (vaikken sitä kenellekään ollut suoraan sanonut), kun sitten tapasin nykyisen mieheni. Siinä vaiheessa irrotttautumiselle tuli halu ja tuki. Mieheni kyllä uskoo Jumalaan niin kuin minäkin, mutta ei kuuluntu mihinkään ”liikkeeseen”. Miehen myötä seuroissa käymisestä oli helpompaa luopua. Vanhempani ja sisarukseni ovat kaikki uskomassa ja uskon, että eroni on ollut heille silloin kova paikka.
    Kukaan ei mua ahdistele eikä yritä saarnata palaamisesta. Mutta kyllä aina välillä tulee kutsu seuroihin. Nykyinen tilanteemme on saattanut hiukan etäännyttää meitä sisaruksia, mutta ihan hyvät välit meillä edelleen on.

  8. Martinus

    Haluat olla vl-kristitty, mutta joissakin asioissa uskot kuitenkin omalla tavallasi. Uskosi ei silloin ole vilpitön. Se pelko, josta näilläkin palstoilla paljon puhutaan astuu sisimpääsi. Paljastumisen pelko ajaa siihen,että alat noudattaa tarkasti vl- elämäntapoja uskoasi muille osoittaaksesi. Vanhurskaus, rauha ja ilo katoaa ja tilalle tulee ruoka ja juoma, elämäntapakristillisyys.
    Sellainen usko on mieletöntä ja on ymmärrettävää että sellaisesta haluaa pois.
    Jerusalemin alkuseurakunnassa Ananias ja Safira eivät olleet vilpittömiä uskossaan. Heitä kohtasi järkyttävä kuolema. Niin nytkin vilpillisyys johtaa hengelliseen kuolemaan, elämäntapauskovaisuuteen.
    #Jumalan seurakunta on verrattavissa sairaalaan, jossa annetaan jatkuvaa hoitoa. Jos ihminen mielii pysyä elävässä ja raittiissa uskossa , hänen on pysyttävä jatkuvasti seurakunnan yhteydessä. Jumala ei ole luonut yksinäistä kristittyä siinä mielessä, ettei hän tarvitsisi jatkuvasti äidinhoitoa. Yksinäisyydessä ei kukaan pysy elävässä sieluntilassa # (Paavo Viljanen 1959 ).

    • Still

      Äiti ei yksin riitä jos Isä jää äidin varjoon. Tässä on se kääntöpuoli jonka vuoksi pahoinvointia on, näin se vain on myös normaali perhe elämässä, jos jompikumpi vanhempi jää toisen varjoon niin lapset voi huonosti. Seurakunnalle kuuliaisuus on tärkeämpi kuin Isälle kuuliaisuus, näin minullekin on sanottu että seurakunnan omaantuntoon pitää luottaa enemmän kuin omaan, ja minun oma omatuntoni on lahja Isältä taivaasta. Olen ristiriidassa äidin ja isän suhteen koska haluan olla Raamatun sanalle kuuliainen, jos isän ja äidin suhde perheessä ei ole kunnossa niin lapsi on ahdistunut, näin koen tällä hetkellä vl liikkeen tilaa.

  9. Nainen

    Hyvä Still! Näen asian juurikin noin.

  10. Beppe

    Omasta kokemuksesta voin sanoa, että mitä nuorempana kykenee irtautumaan, sitä helpompaa on löytää oma paikka muualta, myös hengellisessä mielessä. Itselläni se tie kulki oman kotiseurakunnan nuorten tapahtumien kautta. Minua onnisti kun asun suuressa kaupungissa, ja nuorten toimintaa oli ja on suht paljon. Sain silloin nopeasti ystäviä ja kavereita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s