Joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama on kokoamassa kirjaa, jossa vanhoillislestadiolaisuudesta luopuneet ihmiset kertovat tunteistaan, kokemuksistaan ja ajatuksistaan. 
– Lukuisien ihmisten kohdalla muutos merkitsee kriisiä. Kirjaan etsitään tekstejä, jotka kuvaavat omakohtaisesti tuota prosessia. Tekstit voivat olla kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, keskusteluita, runoja, mitä tahansa. Myös kuvia otan vastaan, kertoi Linjama Kotimaa24-verkkolehden haastattelussa.
Tekstejä voi lähettää 31.3. mennessä sähköpostitse osoitteeseen: linjama@gmail.com.
Iloa, rauhaa ja vapautta – sisällä ja ulkona
Idea kirjaan on herännyt SRK:n julkaisemasta kirjasta Löysin Jumalan valtakunnan. Siinä kerrotaan niiden ihmisten kokemuksista, joille vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pääseminen on merkinnyt iloa, rauhaa ja vapautta.
– Heidän avainkokemuksensa on syntitaakan putoaminen harteilta ja rakastavaan yhteisöön integroituminen. Joidenkin toisten avainkokemukset ovat erilaisia. Toisille yhteisöstä irti pääseminen merkitsee iloa, vapautta ja rauhaa.
Jos halutaan luoda rehellinen kuva todellisuudesta, myös nämä kokemukset on tarpeen tuoda esiin, Linjama on perustellut kirjaprojektia.
– Vanhoillislestadiolaisen elämänkatsomuksen mureneminen ei välttämättä tarvitse merkitä eroa yhteisöstä. Tiedän monia, jotka ovat toiminnassa mukana, vaikka eivät allekirjoita SRK:n oppeja, Linjama kuvasi tilannetta Kotimaa24:ssä.
Mitä olet käynyt läpi?
Tekstit voivat vastata esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin:
- Miten käytännön elämä ja sosiaaliset suhteet ovat muuttuneet sen jälkeen, kun luovuit vanhoillislestadiolaisesta elämänkatsomuksesta?
- Millaisia vaiheita, kamppailuja ja tunteita kävit kriisin aikana läpi?
Topi Linjama toivoo saavansa maaliskuun aikana sähköpostilla (linjama (ät) gmail.com) lyhyehköjä tekstejä aiheesta. Voit kirjoittaa joko omalla nimelläsi tai nimimerkillä.
Irtautuminen oman itsen uudelleenmäärittelynä
Sosiologi Ellen Tuomaala on tutkinut vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumista gradussaan Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa (Helsingin yliopisto, 2001).
Sen tulokset osoittavat, että Linjama on oikeassa toteamuksessaan, että vl-uskon mureneminen ei merkitse aina ihmisen ulkonaista irtautumista liikkeestä. Liikkeen sisällä elää monia, jotka ovat opista ja elämäntapanormeista eri mieltä, mutta he ovat silti pysyttäytyneet liikkeen sisällä. Myös näistä ajatuksista tunteista olisi kiinnostavaa lukea tulevasta kirjasta.
Tuomaala on tarkastellut vanhoillislestadiolaisuutta ”fundamentalistisena yhteisönä, jonka symbolinen rakenne ei salli vaihtoehtoisia maailmankatsomuksia”. Tällöin yhteisön ajattelun kanssa ristiriitaan ajautunut yksilö tavallisesti päätyy harkitsemaan irtautumista.
Irtautuminen tällaisesta yhteisöstä on Tuomaalan mukaan luonteeltaan ennakoimaton identiteettisiirtymä, toisin sanoen yksilön sosiaalistumisen on tapahduttava uudelleen, tilanteessa jossa yksilön perussuhteet lähipiiriin ja yhteisöön ovat lähteneet muuttumaan.
Varhaislapsuudessa tapahtuneen ns. primaarisosialisaation identiteettirakenteet muuttuvat. Primaarisosialisaatio luo ihmisen ensimmäisen identiteetin, jossa olennaisia ovat lapsen vanhemmiltaan ehdoitta saama hyväksyntä, rakkaus ja hoiva. Tässä identiteetin kehittymisen vaiheessa lapsi kohtaa vanhempiensa määrittelemän maailman ja omaksuu sen. Lapselle tämä maailma on annettu, kyseenalaistamaton, ja vahvasti emotionaalinen. Se on tärkeä elementti lapsen perusturvallisuuden ja itsetunnon kehittymisessä.
Myöhempien vuosien ns. sekundaarisosialisaatio rakentuu edellisen päälle ja tapahtuu rajatuissa ryhmissä ja yhteisöissä, kuten kouluissa, kaveripiirissä ja työyhteisöissä.
Mutta lestadiolaisperheen lapsi on identifioitunut tiiviisti vl-yhteisöön ja sen kollektiivisiin näkemyksiin ihmisen arvottamisesta jo pienenä, primaarisosialisaation vaiheessa.
Lisäksi SRK:n lapsi- ja nuorisotyö on varmistanut, että myös lapsen sekundaarisosialisaatio on tapahtunut tiiviisti yhteisön normittamassa kehyksessä. Hänen itsetuntonsa ja minäkäsityksensä ovat siten kaksinkertaisesti sidoksissa uskonyhteisön arvomaailmaan ja hyväksytyksi tulemiseen ihmisenä.
Kun ulkomaailmasta saatu tieto ja kokemukset osana sekundaarisosialisaatiota alkavat synnyttää mielessä ristiriitaoja, psyyke kokee tämän aluksi erittäin vakavana uhkana koko yksilön identiteetille ja olemassaololle.
Massiivinen rakennelma alkaa säröillä, ja voimakkaana emotionaalisena uhkana on vanhempien rakkauden menettäminen.
Tällöin ihmisen on itse toimittava oman uudelleensosialisaationsa muokkaajana ja rakentajana. Hänen oma kasvuympäristönsä ei häntä tässä tue.
Irtaantumisprosessin neljä tasoa
Tuomaalan mukaan irtautumisprosessi tapahtuu neljällä eri tasoilla. Ensinnäkin kielellisellä, diskursiivisella tasolla, jolla tarkoitetaan sanallista ilmoitusta luopumisesta. Toiseksi käytännön toiminnassa ja käyttäytymisessä, jolla tarkoitetaan esimerkiksi kapinointia liikkeen normeja vastaan ja suoranaista avointa normienvastaista elämäntapaa. Kolmanneksi irtaantuminen koskee yksilön sosiaalisia suhteita, eli kanssakäymistä yhteisöön kuluvien ihmisten kanssa ja siihen liittyviä muutoksia. Tavallisin ja tuntuvin näistä muutoksista on tietysti tervehtimistapa, sillä vain lestadiolaiseen uskoon sitoutuneet saavat nykyisin tervehtiä toisiaan ”Jumalan terveellä”.
Tervehtimisessä on kyse paljon syvemmästä viestistä kuin vain ystävällisestä toivotuksesta. Tervehtimällä ”Jumalan terve” ja hyvästelemällä ”Jumalan rauhaa” toivottaen vl-uskovainen ilmaisee toiselle perustavalla tavalla olennaisen arvostelmansa toisesta, todeten ”olet OK”. Hän siis ilmaisee hyväksyvänsä toisen ihmisen samaan pelastettujen joukkoon kuuluvaksi – tai sitten ei.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä muiden uskovaisten tekemä määrittely ratkaisee aina sen, pidetäänkö yksilöä ”oikealla tavalla” uskovaisena ja taivaan matkalaisena vai kadotukseen tuomittuna.
Neljäs ja vaativin irtautumisessa liikahtava elementti on kysymys ihmisen identiteetistä. Ihmisen käsitys omasta minästä joutuu perustavaan tarkastelun kohteeksi irtautumistilanteessa.
Tuomaala tarkasteleekin vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumista identiteettisiirtymänä. Samoin on vanhoillislestadiolaisuuden tutkija ja pappi Meri-Anna Hintsala muistuttanut että silloin kun uskovainen irtautuu liikkeestä, katsotaan että hän jättää samalla myös yhteisön moraalikoodiston ja instituutioon, juuri tähän liikkeeseen (kollektiiviin) sidoksissa olevan identiteetin. Prosessi vaatii usein paljon aikaa ja edellyttää sisäistä psyykkistä työtä, mikä ei ole useinkaan ihmiselle itselleen helppoa.
Ilmeisesti syvällisin ja vaativin irtaantuminen tapahtuu silloin, kun ihminen kykenee hyväksymään itsessään tapahtuneen muutoksen ja samoin oppii määrittämään itsensä uudelleen, eli merkittävä muutos tapahtuu identiteettikäsityksen tasolla.
Miten uskon, olenko uskovainen, mitä tarkoitan sillä, olenko kristitty? Mitä hengelliselle puolelle minuuttani tapahtuu? Mitkä asiat ovat itselleni aidosti arvokkaita, mitkä toisarvoisia? Rohkenenko kohdata surun, joka tuntuu satuttavana sisimmässäni?
Usein irtaantumista pohtiva ajautuu elämään enemmän tai vähemmän kaksoiselämää ennen varsinaista ulkoista irtaantumista. Tällöin käsitys omasta identiteetistä on ihmiselle itselleen epämääräinen ja häilyvä.
Osa jää liikkeeseen ja elää kaksoiselämää koko elämänsä. Tällöin ihminen elää ulkonaisesti samanlaista elämää kuin ennenkin, mutta onnistuu tulkitsemaan samana jatkuvan toimintansa uudesta viitekehyksestä käsin siihen sopivalla tavalla. Tilanne edellyttää ”uutta selitystä” omalle itselle minuuden eheyden säilymiseksi.
Esimerkiksi ateistiksi sydämeltään itsensä kokeva mutta edelleen seuroissa käyvä lestadiolainen voi selittää ratkaisuaan vaikkapa hyvillä arvoilla: arvokkailla ihmissuhteilla ja herätysliikkeen yhteiskunnallisesti, ”maallisesti” rakentavalla toiminnalla, jonka uskoo tuottavan enemmän myönteisiä kuin kielteisiä tuloksia ympäristölleen.
Irtaantuminen ei koske vain irtaantujaa itseään, vaan myös rauhanyhdistykselle jääneet luovat uuden suhtautumistavan ihmiseen, joka jättää liikkeen. Miten he muuttavat käsitystä toisesta, ja muuttaako se omaa ajattelua? Miten he suhtautuvat? Tuomitsevat, vaikenevat ja ohittavat asian, vai suhtaudutaanko häneen tunnustettuna, erillisenä ja yksilöllisenä ihmisenä. Kohtaako hän mahdollisesti tietoista, aktiivista sosiaalista eristämistä ihmissuhteissaan? Pelko aiheuttaa murhetta vanhemmille ja joutuminen eroon perheestä ja muista läheisimmistä läheisistä ihmissuhteista on useimmilla irtautujilla kaikkein vakavin huolenaihe.
Kuinka ihminen jaksaa kantaa eristämisen uhan? Hakeutuuko irtautuja itse etäämmälle yhteisöstä ja rajoittaa kanssakäymistään rauhanyhdistyksen piirissä toimivien kanssa? Luoko hän itselleen uutta yhteisöllistä minuutta siirtymällä toisen instituution piiriin, esimerkiksi johonkin toiseen hengelliseen ryhmittymään?
Kokonaisen vl-sukupolven ongelma: Mikä ja kuka minä oikeastaan olen
Linjaman kirjahanke tulee ajankohtaiseen tilanteeseen liikkeen sisäistä tilaa ajatellen. Irtaantumisen kysymykset ovat kokonaisen vl-sukupolven ajankohtaisia kysymyksiä juuri nyt. Tälle on syynsä.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä elävä nuori ja keski-ikäisten polvi poikkeaa aikaisemmista vl-sukupolvista siinä, että se on kasvanut SRK:n 1970-luvulla perustetun lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n lapsi- ja nuoristyö on varsin systemaattista, massiivista ja laajaa ja ottaa kasvavan nuoren vapaa-ajasta huomattavan suuren osan joka viikko. Toiminta kattaa kaikki lapsen kehitysvaiheet taaperosta aikuisuuteen saakka.
SRK:n johtokunta on useassa yhteydessä todennut, että järjestelmällisten työmuotojen käyttöönotto 1970-luvun lopulta alkaen on osoittautunut liikkeelle menestykseksi. Minkään muun herätysliikkeen piirissä ei ole kasvamassa yhtä suurta lasten ja nuorten joukkoa kuin vanhoillislestadiolaisuudessa. Jäsenmäärä on todennäköisesti vakaassa kasvussa myös tulevaisuudessa.
Järjestelmällinen kasvatustoiminta on merkinnyt yksilöiden vahvaa integroimista yhteisöön jo hyvin pienestä lapsesta lähtien, jo varhaisessa primaarisosialisaation vaiheessa. Usko on tunkeutunut pienen ihmisen kaikkein tärkeimmän, emotionaalisen isä-lapsi- ja äiti-lapsi-kiintymyssuhteen sisään ja väliin.
Uskonnon arvojärjestelmästä tulee näin vaivihkaa osa lapsen psyyken syvintä emotionaalista rakennetta, jossa vanhemmilta saatava hyväksyntä ja rakkaus ehdollistuu uskonyhteisön normien alaiseksi.
Tämän sukupolven vanhoillislestadiolaisista on tullut ”syntyperäisiä vanhoillislestadiolaisia”, kuten esimerkiksi Meri-Anna Hintsala on tilannetta kuvannut.
Jo ennen kuin oma minuus on yksilönä ehtinyt lähteä kehittymään, on jo leimauduttu ja sitouduttu yhteisölliseen, kollektiiviseen identiteettiin, tiedostamatta, kasvatuksen ja kasvamisen prosessissa, kotona ja rauhanyhdistyksen piirissä.
Tällöin oma henkilökohtainen hengellinen katsomus on voinut jäädä monelta kokonaan muodostumatta tai ei ole ainakaan tullut mieleen erikseen sitä omakohtaisesti pohtia. Vanhoillislestadiolaisuus ei usein olekaan näille ”syntyperäisille uskovaisille” autenttinen hengellinen identiteetti, vaan lähinnä sosiaalinen, ”etninen”, kansaan tai heimoon verrattavissa oleva identiteetti.
Lapsi, jolle usko on kuin ennen syntymää puettu huppu, ei tiedä, että on olemassa elämää ilman uskonnollisen yhteisön määreitä. Pakotettu ja istutettu usko ei ole uskoa ensinkään. – Blogisti Maria IM, Vaiettu Lapsi -blogi 6.1.2013.
Monelle on aikuistuessa sitten herännyt tarve kysyä oman uskon perusteita, voidakseen tunnistaa omakohtaisen hengellisen katsomuksensa. Tämä pohdinta on johtanut kysymään uskon raamatullisia ja opillisia perusteita. Moni on alkanut itse tutkia Raamattua itsenäisesti. Pelkkä ”kuuluminen heimoon” ei enää kaikille tähän sukupolveen kuuluville lestadiolaisille riitä.
Tästä seuraa, että osa irtaantuu ulkonaisesti, osa sisäisesti, uskoen liikkeen sisällä ”omalla tavallaan”. He perustelevat usein liikkeessä pysyttäytymista sillä, että näin on toivoa, että kykenee sisältä päin muuttamaan SRK:n oppia ja elämänkäytäntöjä. Toisaalta, osalle hengellisyys ja kristinusko ovat jäämässä vieraaksi ja heille saattaa ateistinen tai uskonnoton katsomus tuntua läheisimmältä.
Tällä ei ole syytä väheksyä liikeen sosiaalisen verkoston ja kaveripiirin arvoa ja merkitystä uskovaiselle. Juuri tämä tekee mahdollisesta irtautumisesta vuosien harkintaa vaativan ja usein kipeän, jopa ahdistavan prosessin. Mitä ihminen tällöin kokee ja miten pääsee eteenpäin, tästä monet mielellään lukisivat muiden kokemuksia. Samaa kokeneen vertaistuki on monesti kaikkein parasta tukea.
On tunnettua, että irtautuminen liikkeestä vanhemmalla iällä on harvinaista. Tulossa oleva kirja kuvastaa todennäköisesti ennen kaikkea keskipolven ja nuorten lestadiolaisten tämänhetkistä hengellistä ajattelua ja kokemusmaailmaa. Tulossa on kiinnostava kirja.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi M. Meitsi.
* * *
Lue lisää:
Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui
Etniset vanhoillislestadiolaiset
Meri-Anna Hintsala: Muuttuva äitiys haastaa herätysliikkeen: vanhoillislestadiolainen äiti väsyy ja voimaantuu. Teoksessa: Perhe, parisuhde ja kirkko. Käytännöllisen teologian laitoksen vuosikirja 2009. Toim. Anne Birgitta Pessi ja Henrietta Grönlund. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2010; s. 229 – 246.
Emilia Karhu: Tekeillä kirja vanhoillislestadiolaisesta opista irtautuneiden kokemuksista. Kotimaa24 4.3.2013.
Kapu: Alaranta ja Linjama: SRK-kriittinen nettikirjoittelu johti painostustoimiin
Kapu: Lestadiolaisnaiset turvautuvat salaa ehkäisyyn
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.
Mielenkiintoinen webbisivusto etnisestä vanhoillislestadiolaisuudesta. Kansankokonaisuus-blogi 11.8.2012.
Nestori: Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko
Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2001.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Kun aikoinaan sain ns. parannuksen armon niin koin rauhaa, iloa ja vapautta, silloin en tehnyt asian eteen mitään vaan uskoin kuin lapsi. Pian kuitenkin tämä usko muuttui tekemiseksi, tapojen noudattamiseksi ja toisten noudattamisen seuraamiseksi. Kukaan ei koskaan kehottanut vaikenemaan jos olin huolissani jostain veljestä tai sisaresta ja hänen tekemisistään, koskaan ei neuvottu että mene puhumaan suoraan hänelle vaan sain helposti vierellä kulkijoita huolimaan toisista, tämä oli 80 -lukua. Oli jotenkin turvallista kun oli huoli toisista. Ymmärrän että tämä on väärin. Kuitenkin tätä opetusta jatketaan vielä tänäpäivänäkin, vaikka juhlapuheissa ja kirjoituksissa toisin sanotaan. Olen nimittäin kokenut tämän nyt itse omalle kohdalle. Kun takana puhutaan pahaa mutta vaietaan kasvokkain keskustelusta niin siihen saa tukea mutta asioiden selvittämiseen ei saa tukea. Minulle tämä on avannut silmät henkilökohtaisen uskon tärkeyteen. Se sotii vastaan sitä mitä ry:llä seuroissa puhujat sanoo. Siellä viime aikoina on noussut tärkeimmäksi uskon perustaksi kuuliaisuus seurakunnalle, en voi olla kuuliainen sellaiselle seurakunnalle joka sallii sisällään sellaista toimintaa kuin on ollut viime vuosina esillä, sitä minun omatunto ei salli, enkä voi sellaista hyväksyä. On aivan sama jos siitä sanoudutaan irti vain sanoilla, mutta teot on muuta. Siksi olen ottanut etäisyyttä tähän liikkeeseen, odotan ja katson mikä on Jumalan tahto ja tarkoitus, totuus ja oikeudenmukaisuus on itselle tärkeitä ja uskon niiden voittavan vl liikkeessäkin, se vain vaatii nöyrtymistä Jumalan edessä ja oman kunnian jättämistä taka alalle. Voisin varmaan kirjoittaa Topille kokemuksistani vaikka en ole suoranaisesti liikettä jättänytkään.
Ihmettelen monia asioita jotka on hengellistetty Srk:n toimesta tässä Rauhanyhdistys liikkeessä. Ulkoiset tekijät jotka ei liity millään tavalla Raamatun sanaan, perinteet joilla ei ole perustaa Raamatussa, opillisiksi asioiksi alistetut omantunnon kysymykset varsinkin naisten asemaan liiittyvissä asioissa. Mikä naisissa niin pelottaa, Jeesukselle ja Jumalalle ei ole naista eikä miestä vaan kaikki on saman arvoisia. Alkukristilliset perinteet olivat naisia alistavia, ne ei ole opillisia kysymyksiä vaan voivat muuttua sisvistyksen lisääntyessä, mies ei koskaan tule täyttämään sitä miten Raamattu kehoittaa miehen rakastamaan vaimoaan, siis kumpikin on yhtä vajavainen eikä siis mies voi ansaita mitenkään itse olla naisen ja perheen pää, sekin halutaan miesten puolelta tulkita puolitiehen Raamatun sanana. Minun mielestä nainen voisi aivan tasavertaisena olla puhujana seuroissa, aivan kuin on jo pappeina näyttäneet Jumalan tahdon olevan muuta kuin ihmisen tahto ja miehen tahto. Ajan kuluessa se vielä toteutuu, joskus vielä ihmetellään onko elävä kristillisyys ollut niin harhassa ja kuolleessa tilassa. Näitä hengellisiä asioita vääritellään paljon ja aiheutetaan turhaa pelkoa jonkin yhteisöllisyyden vuoksi, miksi pitää yleensä olla näitä omien teiden kulkijoita, erilaisia lahkoja, kaikki voisi aivan hyvin olla kirkon yhteistä toimintaa, uskon kohde on sama kaikilla, ja päämäärä, antaa Jumalan tuomita kuten Hän on sanonutkin. Tunne ja usko on usein sekaisin, tätä on helppo käyttää hyväksi näissä lahkojen painostuksissa pysymään vain tässä joukossa, usko ei ole tunne. Usko on luottamusta.
Olen puolessavälissä kolmeakymmentä oleva nainen ja äiti, joka kamppailee uskon asian asian kanssa. Siitä kun viimeksi seuroissa käytiin, on kai vierähtänyt jo yli puoli vuotta. Koko ajan tuntuu jotenkin oudommalta nuo elämäntapasäännökset, mitä tässä liikkeessä on. Isoäitini äiti ei ollut lestadiolainen ja hän kertoo päiväkirjoissaan ja kirjeissään tansseissa käymisestä ja viattomasta, iloisesta hauskanpidosta. Mikään sellainen ei seuraavilla sukupolvilla tullut kysymykseen kun hänen lapsistaan osa oli kääntynyt aikoinaan vl:ksi. Ja minä olen tämän ratkaisun jälkeläinen, mutta en koe tätä enää omakseni. Sinänsä surullista, koska uskon tavallaan opillisesti kuten vl:t opettavat. Eli en ole menettänyt uskoani, vaan olen vain alkanut nähdä vl-liikkeen kriittisessä valossa. Päivittäin tuntuu vahvemmin ja vahvemmin, etten haluaisi enää alistua näihin kaikkiin sääntöihin. Sekin on minusta epärehellisyyttä että aina sanotaan, ettei sääntöjä ole olemassakaan, mutta me kaikki tiedämme totuuden. Jos niistä poikkeaa etenkin julkisesti, niin ei ole enää muiden silmissä uskovainen. Onhan ne silloin sääntöjä.