Raja railona aukee suviseuroissa


Miten hiljakkoin vanhoillislestadiolaisuudesta irtautunut kokee suviseurat? Sellainen lestadiolaisen kodin kasvatti, joka ei enää voi olla vanhoillislestadiolainen. Lapsuudesta tuttu, oma hengellinen äidinkieli ja kotoinen sielunmaisema tulee suviseuroissa lähelle. Kuulun joukkoon, ja en kuitenkaan kuulu. Raja.

suviseurat15

Ulkopuolinen voisi ajatella, että niin toistuvasti, kaikissa seurapuheissa jatkuvasti julistettu synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä” loisi seuroista armollisen aivan kaikille.

Mutta vanhoillislestadiolaisen uskon syvin olemus ei olekaan armossa. Vl-liikkeen uskomisen hengellinen perusta on seurakuntakäsityksessä.  Jaottelussa meihin ja muihin.

Tämän jaottelun kontrollointi on voimissaan suviseuroissa.

Siksi monen edelleen uskovan ”entisen lestadiolaisen” on melkoisen vaikea saada lohtua sielulleen ja rohkaisua uskolleen suviseurojen puheista ja syntien anteeksi julistamisesta. Edes ennen saarnaa luetusta tekstistä, siitä tutusta Jumalan sanasta. Seurapuheissa ja kanssakäymisessä korostetaan erottelua. Oma toiseus nousee hyvin konkreettisesti esiin. Erilaisena joudut kokemaan, miten et enää ole hyväksytty, et kuulu meihin ja olet matkalla kadotukseen. Vaikka miten itse tietää uskovansa Jumalan armoon ja synnit anteeksi, niin se usko ei suviseuroissa saa rohkaisua.

Seurakunta-Äiti päähenkilönä

Näin sen lestadiolaisten itsensä mielestä pitääkin olla. Kun kerran uskotaan, että oikea uskomisen malli on vain lestadiolaisten joukossa, ulkopuolella olevan täytyykin tuntea pahaa oloa. Hänen ei pidä saada kokea yhteenkuuluvuutta. Koska hän ei kuulu Meihin. Vaan vihollisiin.

Suviseurat on ennen kaikkea suuri tunnekokemus, yhteenkuulumista ja muista erottautumista ja omaa vl-identiteettiä vahvistava elämys, jossa iloitaan kuulumisesta siihen ainoaan joukkoon, jonka Jumala pelastaa kadotukselta uhraamalla Poikansa ihmisten syntien tähden.

”Suviseuroissa on helppoa olla uskovainen”, on tunnettu sanonta. Lestadiolainen pappi Mikko Huhtala on todennut: ”Julkinen elämä uskovaisena on helpointa seuroissa, varsinkin monipäiväisissä isoissa kesäseuroissa.” (Ks. Lestadiolaisuus tienhaarassa).

Mutta Kristus on näistä juhlista kylläkin sivussa, sillä nyt päähenkilö on Vain-Me-Seurakunta-Äiti.  Suviseurat on herätysliikkeen itseihailun juhlaa.

Ja tässä joukossa yhteenkuuluvuudesta saa yhtälailla iloita myös ateistisesti ajatteleva lestadiolainen, kun hän vain noudattaa seurakuntaäidin armoneuvoja.

Kun puheet eivät kosketa

Jako meihin ja muihin voimistuu ihmisten mielissä, kun ollaan suviseuroissa.

Itse muistan vuoden takaisista suviseuroista ne tuntemukset, jolloin yritin ja halusin vielä uskoa, mutten vain voinut. ’Jeesuksen nimessä ja veressä’ oli vaikea ottaa vastaan. Huomasin, etten vain pysty ottamaan vastaan ja allekirjoittamaan sitä kaikkea mitä seurojen aikana oli saarnattu. Se ei ollut minun totuuteni uskosta.

Näin pohdiskelee yksi vanhoillislestadiolaisuudesta irtautunut keskustelija Elämää vl-yhteisön kahleissa -blogissa.

Rehellisesti sanottuna, kuuntelin suviseuroissa saarnoja enemmän ja tarkemmin kuin koskaan aiemmin (vl:nä ollessani)! Ajatukseni siitä, että olen tehnyt oikean ratkaisun erotessani yhteisöstä, vain vahvistuivat. Koin, etten saanut puheista juurikaan irti, niissä ei ollut mitään uutta tai minua koskettavaa. Huomasin, että uskoni ja ajattelutapani on monilta osin todella erilainen kuin vl:illä, vaikka samoihin voimiin uskommekin. Ei se arjessa näy niin selvästi, mutta niiden ihmisten ja saarnojen keskellä sitä ei voinut olla huomaamatta.

Näin puolestaan nimimerkki El Judie samaisessa blogissa.

Kun armopuheet eivät enää hämää

Kuten vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvat, samoin liikkeestä eronnut on sisäistänyt opin, ehdottoman jaon jolla jaetaan kaikki ihmiset meihin ja muihin. On vain yksi oikea usko, kaikuu puhujan sanat kaiuttimista.

suviseurat3 P

Toisin kuin täysin ulkopuolinen kristitty, entinen lestadiolainen todellakin tietää, mitä saarnoilla ihan oikeasti tarkoitetaan.

Häntä eivät armopuheet enää hämää. Sillä eihän vl-opin mukaan pelastusta saada yksin armosta, vaan ihmisteoilla: tekemällä ”oikeita valintoja” ja olemalla ”kuuliainen seurakunnan neuvoille”. mattilaakko1P

Siksi hänen saattaa olla melko vaikeaa saada sielunravintoa, lohtua ja hengellistä rakennusta suviseuroissa julistetusta Jumalan sanasta.

Päinvastoin, täällä aivan erityisesti voimistuu ja korostuu se, miten hän itse ei sananjulistajan ja muiden uskovaisten mielestä kuulu niihin, joita koskee armo ja pelastus. Koska et kuulu ”meihin”.

Täysin ulkopuolisen saattaa olla hyvin vaikea käsittää tätä. Luetaanhan täällä Raamattua ja julistetaan armoa, ihan joka välissä syntejä anteeksi!

Ahdistava tunnekokemus saattaa vuosien mittaan lieventyä. Tulee ehkä päivä jolloin suviseuroissa voi käydä vapaana, iloiten Jumalan sanasta ja siitä hengellisestä perinnöstä, jossa on kasvanut, vaikka ei halua kuulua vl-liikkeeseen.

Taiteilija, teologian opiskelija Mirka Maria kirjoitti siitä hienosti Oisko Tulta -blogissa. Seuraavassa hänen kokemuksensa.

Kummallisena tavallinen ja lestadiolaisena arvokas

[ – – ] Ihmiset menevät suviseuroihin, koska se on perinne, samalla tavalla kuin he syövät pääsiäisenä mämmiä ja siivoavat jouluksi saunansa. He menevät sinne tavatakseen tuttuja, sukulaisia ja ystäviä. He menevät sinne nauttimaan siitä yhteisöllisyydestä, jota peräänkuulutetaan jokaisessa hyvinvointiraportissa ja tulevaisuusselonteossa. Yhteisöllisyys on siellä ihan oikeasti totta. Lestadiolaiset ovat todellista believing by doing -kansaa, kuten Torvi-blogisti asian kerran ilmaisi. Talkoovoimin he rakentavat kokonaisen kaupungin, joka ikinen vuosi!

Suviseurat_tapaamisiaP

He menevät sinne, koska siellä on usein aika mukavaa. Lapsena moni on ajatellut, että suviseurat ovat kuin taivas. Loputtomiin serkkuja ja kavereita, karkkia, jäätelöä ja limukkaa, mielenkiintoisia asioita kuten mönkijöitä, enemmän vapautta kulkea kuin kotioloissa, hymyilevät vanhemmat sekä äärimmäisen turvallinen olo, kun kaikki pahuus on jossakin muualla. Kuten helluntalaisystäväni sanoi heidän ”suviseuroistaan”, juhannuskonferenssista: ”Lapsena ajatteli, että tämä on taivas ja syntiset ovat Keuruun tuolla puolen.”

Ihmiset menevät suviseuroihin saadakseen hengellistä ravintoa. Osa ravinnosta tulee kovaäänisistä. Suurempi voima on kuitenkin yhteenkuuluvuudessa. (Oikeaan) joukkoon kuulumisen tunteesta he ammentavat uskonsa.

Toiseuden haipuminen taka-alalle ja sen korvautuminen yhteyden tuomalla ihanalla olotilalle antaa lohdun.

Suviseurat6

Suviseuroissa on helppoa(?) työntää raskausmahaisena kaksosten rattaita. Arjessa tunnet ihmisten kummastelevat katseet, mutta tässä hetkeksi rakennetussa pakolaiskaupungissa olet paitsi tavallinen, myös kiitetty ja arvostettu.

Suviseuroissa olet normaali 15-vuotias, kun et juo, et meikkaa, et tunnista tv-sarjojen tunnareita (vaikka nykyiset teinit taitavat kyllä tunnistaa ne), etkä ole suudellut ketään kotibileiden sohvannurkassa.

Jos olet arjessa silmiinpistävän lestadiolainen, niin suviseuroissa sulaudut monituhatpäiseen massaan. Suviseuroissa saat levätä tutussa ympäristössä, jonka jokaisen käyttäytymismallin tiedät, jonka äänimaisema on tuttu jo äitisi kohdusta, jonka hajumaailma tyynnyttää mielesi ja jossa kuultavat laulut kertovat sinun valinneen hyvän osan. Täällä olet kummallisena tavallinen, lestadiolaisena arvokas ja syntisenä vanhurskas (=Jumalalle kelpaava).

En kuulu joukkoon, koska ajattelen

Minä en tunne kuuluvani joukkoon, en kelpaavani seurakansalle. En, vaikka tallattu heinä on tuttua tutumpi jalkojeni alla ja tiedän aamun ensimmäisen kuulutuksen äänenpainot tismalleen: ”Hyvää huomenta ja Jumalanterve. Taas on valjennut uusi seurapäivä. Sen aluksi laulamme siioninlaulun 44.”

En tunne kuuluvani joukkoon, sillä suuri osa joukosta ajattelee minun oleva epäuskoinen.

En kelpaa seurakunnalle ja siten en myöskään seurakunnan ymmärryksen mukaan Jumalalle.

Seurakunnalle uskollinen lestadiolainen ajattelee minun vetävän perässäni pitkää syntiviittaa.

Syntejäni ovat naiselle sopimattomat pappisopinnot, vääränlainen kanta homouteen, ylipäänsä vääränlainen käsitys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, liian pitkälle menevä ekologinen ajattelu, liian pitkälle menevä  teologinen ajattelu, ajattelu ylipäänsä, kyseenalaistamisen arvostaminen ja ennen kaikkea tämän kaiken ääneen myöntäminen.

Lopulta syntini voi tiivistää siihen, että en halua olla seurakunnan neuvoille kuuliainen. En edes tahdo kuulua joukkoon. En, jos joukkoon kuuluminen tarkoittaa omien ajatusten ja omatunnon äänen ohittamista.

Tulen, koska ihmisillä on minulle väliä

Miksi sitten tulen paikkaan, jossa tiedän armon kuuluvan kaikille, mutta loppuvan juuri ennen omia varpaankynsiäni? (Lisätään syntilistaani ehostus.)

Tulen tänne, koska suviseurat ovat perinne myös minulle, koska myös minä tapaan täällä tuttuja, ystäviä, perhettä, rakkaitani.

Vaikka yleinen mielipide tuomitsisi minut joukon ulkopuolelle, niin aina tapaan myös ihmisiä, jotka ottavat minut vastaan avosylin, toivottavat tervetulleiksi syntiviittoineni päivineni. Lopulta vain niillä ihmisillä on väliä.

Tulen, koska vain armolla on väliä – Jumalan armolla, ei seurakunnalla

Angel ColorTulen suviseuroihin, koska hiljaa sisälläni toivon, että siellä kuuluva armo koskisi myös minua, joka tiedän olevani syntinen. En pyydä anteeksi yllä olevaa syntilistaa, mutta tunnustan syyllisyyteni Jeesuksen kasvojen edessä.

En kaipaa lestadiolaisen seurakunnan armahdusta, mutta tarvitsen Jumalan armoa.

Itseni, kaikkien läheisteni ja rakkaan herätysliikkeen tulevaisuuden tähden toivon, että suviseurakaiuttimista kuuluisi seurakunnan kirkastamisen sijaan Kristuksen kirkastamista, ansaitsemattoman armon vakuutusta, todellista ilosanomaa.

*        *         *

Ajattelemisen aihetta antoivat ”Olinhan siellä minäkin” ja Mirka Seppälä (Seppälän kirjoitus julkaistu Oisko tulta -blogissa 7.7.2013).

*        *         *

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan

Crisy: … mite ihanaa suvareis on!

Matti H.: Yksi usko?

Mikko Huhtala: Polkuni lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksessa: Lestadiolaisuus tienhaarassa, s. 80-82.  Toim. Matti Myllykoski ja Mikko Ketola. Vartijan e-kirja.

Hänninen ja Kallio eri mieltä liikkeen sisäisistä ristiriidoista

Kaija S.: Lestadiolaisesta uskosta ei pääse irti, mutta siitä voi puhua runon kielellä

Lotta: Onko ulkopuolella elämää? Irti kahleista -blogi.

Lucas: Naispappeus uhkaa liikkeen valtarakennelmaa, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei

Ilkka Malmberg: Meikäläisten yö: Lestadiolaisnuorilla on vain muutama kesäyö aikaa löytää elämänkumppani. Niinä öinä suviseuroissa ei nukuta… Helsingin Sanomien Kuukausiliite, elokuu 2010. 7.8.2010.

Meri: Laulun kaupungissa.  Laivat jotka kuiskivat -blogi, 29.6.2015.

Mirka Maaria: Kummallisena tavallinen ja lestadiolaisena arvokas. Oisko tulta? -blogi.

Teuvo Moisa: Lestadiolaisuus muuttuu. Puheenvuoro, Uusi Suomi 5.4.2013.

Paivamies: Suviseurat. Youtube-video 2008.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Tilkka Meres: Suviseurat, materialismin mahtinäytös

Teuvo Moisa: Ei-uskovaisena Suviseuroissa. Uusi Suomi -blogi.

Teuvo Moisa: Vapaampaa yhteisöllisyyttä lestadiolaisuuden jälkeen. Uusi Suomi -blogi.

Tintti: Suviseuroissa. Elämää vl-yhteisön kahleissa -blogi.

Torvi: Suviseurat

Torvi: Terveisiä pelloilta

Wikke: Muistoja ja huomioita Lumijoen suviseuroista

Xsa: Lestadiolainenkin pääsi taivaaseen

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, kontrollointi, kuuliaisuus, naisen asema, naiseus, naispappeus, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, sielunhoito, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

One response to “Raja railona aukee suviseuroissa

  1. Issahawwa

    Tänä vuonna 2013 minä myönsin itselleni ensimmäisen kerran vuoden 1999 jälkeen (jolloin erosin vl-liikkeestä), että minulla on ikävä suviseuroihin. Sinne liittyy niin paljon muistoja läheisistä ja nuoruusajoista. Miten isossa teltassa kuunteli puhetta mummun olkapäätä vasten ja niin edelleen. Minä itkin. Tajusin, että se, että on kasvanut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, on kuin olisi kotoisin jostakin maasta. Se on oma tausta, halusi tai ei. Sitä haluaa ymmärtää, ja kaikkea, mitä tapahtuu, haluaa seurata lähietäisyydeltä. Tuo ikävä on myös ansa, kaipuu takaisin, luopuminen omasta ajattelusta ja turvalliseen palaaminen, joka ei kuitenkaan millään lailla ole täysin mahdollinen enää. Jonkinlainen välitilaan roikkumaan jääminen vuosikausiksi. Mutta ehkä se, että myönsin ikävän, toi mahdollisuuden todelliseen irrottautumiseen vl-yhteisöstä. En ollutkaan vielä irti, vaikka luulin niin. Kävin suviseuroissa, mutta tällä kertaa en mennyt suviseuroihin, vaan ex-vl-tapaamiseen siellä. Uusi löytyi itkun ja luopumisen kautta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s