Alaranta väitöskirjassa: Lapsen etu ykköseksi kirkkolakiin


Teologian ja hallintotieteiden maisteri Johannes Alaranta toteaa väitöksessään Taakkojen kantaja vai ilmiantaja, että evankelisluterilaisen kirkon rippisalaisuus on ristiriidassa kansainvälisten ihmisoikeuslakien ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kanssa.

Euroopan lait ja sopimukset lapsen edun vaalimisesta ovat Alarannan tutkimuksen mukaan velvoittavampia kuin kirkon ja esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vaitiolosäännöt.

Kuva: Heikki Haapalainen, Yle.

Kuva: Heikki Haapalainen, Yle.

Alaranta esittääkin,  että papeilla pitäisi olla samanlainen ilmoittamisvelvollisuus lapsiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta kuin lääkäreillä. Alarannan mukaan kirkkolakia pitäisi muuttaa siten, että papin velvollisuus on ryhtyä toimiin joka kerta, kun hän havaitsee lapsen edun olevan vaarassa, lapsen suojelemiseksi kaltoinkohtelulta.

Lisäksi Alaranta ehdottaa lievennystä vaitiolovelvoitteeseen papin työnohjaustilanteessa, jossa keskustelun toista osapuolta niin ikään sitoo lakiin perustuva vaitiolovelvoite.

Kirkkolaki säätää nykyisin, että pappia sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus niistä asioista, joita hän on kuullut ripissä tai sielunhoidossa. Tätä vaitiolovelvoitetta ei nykyisen lain mukaan voi murtaa lastensuojelulain eikä edes edes rikoslain asettama  ilmoitusvelvollisuus.

Alaranta: Lastensuojeluilmoitus myös rippikeskusteluissa paljastuneista rikoksista

Pappi saattaa piiloutua rippisalaisuuden taakse silloinkin, kun siihen ei olisi syytä, huomauttaa Alaranta. Tässä on sekä lainsäädännön että kristillisen etiikan kannalta ilmeinen vakava riski varsinkin silloin, jos on kyse alaikäiseen kohdistuneesta rikoksesta tai häneen kohdistuvasta uhasta.

Alaranta ehdottaakin väitöksessään, että pappien olisi tehtävä lastensuojeluilmoitus myös rippikeskusteluista. Lakien uudistamista tältä osin voidaan perustella paitsi maallisen lainsäädännön pykälillä, myös kristillisen kirkon opilla. Ehdotonta rippisalaisuutta ei tunneta Raamatussa. Sekä kristinopissa että EU-säädöksissä painoteaan lapsen edun ensisijaisuutta.

Lapsen etu ykköseksi ihmisoikeuslainsäädännön, EU-oikeuden ja kristillisen uskon lähtökohdista

Alaranta toteaa pitävänsä ymmärrettävänä nykyisen, sielunhoitotyön perinteistä kumpuavan käytännön, mutta ehdottaa väitöskirjassaan kirkkolainEuroopan_ihmisoikeussopimus muutosta vaitiolovelvollisuuteen.

Alarannan ehdotuksen mukaan papin olisi tehtävä lastensuojeluilmoitus aina, kun hän huomaa lapsen edun olevan vaarassa.

– Muutos nousee väitöskirjan aineistosta eli meitä sitovasta EU-oikeudesta ja kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. EU-oikeus on meidän oikeuttamme ylempää oikeutta. EU-oikeudesta löytyy selkeästi viitteet siihen, että lapsen edun on oltava aina ensisijaista. Sille on kuitenkin löydettävissä perustelut myös kristillisestä opista, eli siitä, että minun vakaumukseni mukaan lapsen edun tulee olla aina ensisijainen, Alaranta totesi väitöstilaisuudessa.

Norjassa kirkkolakia on jo muutettu samaan suunaan kuin Alaranta ehdottaa sitä muutettavaksi myös Suomessa. Ruotsissakin ehdotus lain muuttamisesta on jo tehty.

Papit ja lääkärit saman ilmoitusvelvoitteen alaisiksi

Kirkkolakia pitäisikin muuttaa siten, että papin on ryhdyttävä toimiin joka kerta, kun hän havaitsee lapsen edun olevan vaarassa.

– Kirkkolakiin tehtävä muutos tarkoittaisi sitä, että papit ja lääkärit olisivat samalla viivalla. Lääkäreillähän on ilmoittamisvelvollisuus joka kerta, kun he huomaavat lasten kaltoinkohtelua. Lakimuutoksen jälkeen sama ilmoittamisvelvollisuus koskisi myös pappeja, Alaranta sanoo.

– Jos olen saanut asian tietoon ripissä tai sielunhoidossa, en saa kirkkolain mukaan tällä hetkellä mitenkään puuttua asiaan, ellei kyseessä ole estettävissä oleva törkeä rikos. Ajattelen itse, että pitäisi olla niin, että kirkko kulkee lapsen etu edellä, huomauttaa Alaranta.

Käytännössä lakimuutos tarkoittaisi sitä, että kuullessaan lapsen kaltoinkohtelusta, papin pitäisi aina tehdä lastensuojelulain mukainen lastensuojeluilmoitus.

mahkonen-sami-lastensuojeluilmoitusLastensuojeluilmoituksen tekemiseen ei tarvita erityistä lupaa asianosaiselta. Kynnys ilmoituksen tekemiseen on matala, sillä lastensuojelulain mukaan ilmoitus tulee tehdä aina, kun ulkopuolisella heräähuoli lapsen tilaneesta. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä myös nimettömänä.

– Lastensuojeluviranomaisten tehtävä on sitten selvittää, oliko huoli aiheellinen. Ilmoitus tulisi tehdä missä tahansa sellaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi kotona ovat sellaiset olosuhteet, että lapsen etu vaarantuu, Alaranta muistuttaa lain tarkoituksesta.

Kirkkolain ehdoton rippisalaisuus tarjoaa syyn silmien ummistamiseen

Johannes Alarannan omat hengelliset juuret ovat vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Tällä hetkellä hän työskentelee kappalaisena Salon evankelis-luterilaisessa seurakunnassa. Hän on viime vuosina nostanut näkyvästi keskusteluun uskonnollisissa yhteisöissä ongelmallisiksi katsomiaan asioita, ennen kaikkea lastensuojelun. Lapset ovat täysin aikuisten välittämisen varassa, koska he eivät voi itse lähteä puolustamaan itseään.

Toiminnallaan Alaranta on saanut monilta ihmisiltä kiitosta ja kannustusta  ja samoin hän on suututtanut joitakin tahoja. Esimerkkinä seuraamuksista on, että varsinaissuomalainen rauhanyhdistys on erottanut Alarannan liikkeen seurapuhujan tehtävästä.

Yhtä kaikki Alaranta on saanut aikaan tervettä keskustelua, varsinkin vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, jossa ongelmien avoin käsittely on ollut vierasta. Hän on saanut runsaasti kiitosta keskustelunavauksistaan ja rohkeudestaan. Alarannan asiantuntemusta on hyödynnetty myös vaitiolovelvollisuutta selvittäneessä kirkon työryhmässä.

Väitöstutkimusta tehdessä papin ammatti ja työ seurakunnassa on antanut Alarannalle käytännön näkemystä ja konkretiaa tutkimukseen.

Alaranta muistuttaa, että kirkossa lasten kanssa töitä tekevät henkilöt eivät yleensä ole pappeja. He ovat esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä, joita tämä ehdoton rippisalaisuus ei tälläkään hetkellä sido.

– On esitetty ihan huoli esimerkiksi diakoniatyöntekijöiden taholta siitä, että pappi saattaa piiloutua rippisalaisuuden taakse silloinkin, kun siihen ei olisi syytä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa jatkuu lakien vastainen opetus

Alarannan tiedossa on, että ehdotus ilmoitusvelvollisuudesta jakaa mielipiteet papistossa ja seurakunnissa. Sekä kannattajissa että vastustajissa on kaiken ikäisiä ja eri taustoista tulevia henkilöitä.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen käytännöistä on käyty vilkasta keskustelua erityisesti sen jälkeen, kun herätysliikkeen piirissä paljastui vuosikymmeniä kestänyt lasten seksuaalisen hyväksikäytön peittely. Insestiin ja pedofiliaan syyllistyneet rikolliset olivat häikäilemättä käyttäneet järjestelmällisesti hyväksi herätysliikkeen opissa sovellettua, omintakeista ns. maallikko-salarippi -käsitystä, jonka takana herätysliikkeen johto ja seurapuhujat ovat yhä edelleen. Asia on käsitetty niin, että rippisalaisuutta ei haluta alistaa maallisen lainsäädännön alaiseksi.

Rippisalaisuuden ehdottomuus-opin mukaan rikoksiaan tunnustaneen ja anteeksi pyytävän teoista ei ole luvallista tehdä ilmoitusta viranomaisille. Ilmoitusta ei saa tehdä ei enempää lestadiolainen pappi  kuin tavallinen maallikkokaan, joka on toiminut tilnateessa sielunhoitajana ja rippin vastaanottajana. SRK:n johdon antamien ohjeiden mukaan on vain odotettava että rikollinen saa Jumalalta voimaa niin paljon, että hän päättää ehdä itse tunnustuksen viranomaisille teoistaan. Hurtig_Taivaan_taimet_1

Puhujat ja SRK:n johto ovta kehottaneet uskovaisia luottamaan Jumalaan ja siihen, että ripissä saatu synninpäästö ja sen seurauksena Jumalan ihmiselle antama usko ja synnintunto  johtaa siihen, että syyllinen itse katuu tekojaan syvästi ja pelkää kohtaloaan viimeisellä tuomiolla. Silloin seuraisi ikään kuin ”luonnostaan” hengellisen prosessin tuloksena,  että syyllinen haluaa tunnustaa syntinsä itse sitten jatkossa julkisestikin, välttyäkseen joutumasta helvettiin.

Kuvattu menettely,  joka maallikoiden osalta on täysin kirkkolain vastainen ja kaiken kaikkiaan ristiriidassa rikoslain ja lastensuojelulain säädösten kanssa, on mahdollistanut pedofiilien rikosten jatkamisen jopa vuosikausia.

Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä esiin tulleet hyväksikäytön uhrien kokemukset ja dokumenttiteos Maijan tarina ovat osoittaneet anteeksipyyntömenettelyn systemaattisesti hyväksikäyteyksi keinoksi, jota pahimmanlaatuiset rikolliset ovat liikkeen piirissä harrastaneet. Hyväksikäyttäjä tavallisesti pyrkii uusimaan tekojaan jatkuvasti.

YTT Johanna Hurtig on tutkinut vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ilmi tulleia hyväksikäyttötapauksia ja erityisesti uhrien kokemuksia. Hän on juuri julkaissut tutlkimustuloksistaan raportin  Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (Vastapaino 2013).

Liikkeessä on paljastunut ainakin 140 lasten hyväksikäyttäjää, joista 27 on ollut rauhanyhdistysten seurapuhujia ja liikkeen vastuuhenkilöitä. Uhrien määrä on moninkertainen, sillä monissa tapauksissa pedofiililla on ollut useampia uhreja kuin vain yksi.

Valtaosa rikollisista kulkee vapaana tänäkin päivänä, joutumatta koskaan vastaamaan rikoksistaan ja korvaamatta uhreille heidän kärsimyksiään. Lestadiolaisuuden anteeksipyyntö- ja vaikenemiskulttuuri ja oppi maallikoiden ”rippisalaisuudesta” on suojellut hyväksikäyttäjiä rauhanyhdistyksissä. Uuhrit on syyllistetty, heidän kärsimyksensä taakka vaiettu ja unohdettu.

Vanhoillislestadioaliset pitävä silti yhä edelleen tiukasti kiinni mallikko-rippisalaisuus-opetuksestaan. Vanhoillislestadiolainen pappi, teologian tohtori Yrjö Tala totesi SRK:n vuosikirjan artikkelissaan, jossa hän korosti papin vaikenemisvelvoitetta:

”Maallikon asema rippi-isänä ja rippiäitinä on vielä vaativampi. Ilman juridista pakkoa hän on Raamatun hengen ja rakkauden pakottamana yhtä velvollinen rippisalaisuuden säilyttämiseen.” – Yrjö Tala: Rippi – Kristuksen lahja ahdistuneelle. SRK:n vuosikirja 2012.

Talan näkemys on sama kuin herätysliikkeen virallinen kanta, joka on tuotu esiin esimerkiksi Päivämiehen pääkirjoituksissa. Näkemys loukkaa sekä kirkkolakia että myös Suomen rikoslain  ja lastensuojelulain säädöksiä. Jos ihminen noudattaa Talan neuvoa rippi-isänä tai -äitinä tapauksessa, johon sisältyy vakava rikos, oikeus voi langettaa hänelle maksimissaan puoli vuotta vankeutta rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.

Vanhoillislestadiolaisuuden anteeksianto- ja maallikko-salarippiopetusta ei ole kuitenkaan ollut mahdollisuutta kyseenalaistaa eikä muuttaa liikkeen sisältä käsin.

Hurtig havaitsi vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä erityispiirteitä. Hänen tutkimustulostensa mukaan hyväksikäyttö nähdään herätysliikkeessä yksittäisen hairahtuneen ihmisen hengellisenä ongelmana, jolloin tilanteessa on sovellettu anteeksiantoa ja armoa. Ei rikoslakia.

– Perinteisiin pitäytyvästä ja miesvaltaisesta yhteisöstä puuttuu tila kritiikille ja erilaisille ajatuksille. Siellä on vaikeaa tarkastella yhteisön toiminnan rakenteita ja korjata niitä, koska yhteisö uskoo omaan pyhyyteensä. Ja siellä sitä puhevaltaa käyttävät ne, joilla sellanen asema on. Ja silloin puuttuu vastapuhe. Uhri on ”ymmärtänyt” olla hiljaa. Muualla yhteiskunnassa kritiikkiä voi esittää ja keskustelua käydä, mutta ei lestadiolaisessa liikkeessä, Hurtig on todennut.

– Kun tällainen mahdollisuus puuttuu, niin valtarakenteiden vääristymät ja niitä seuraavat moraaliset vääristymät saavat kehittyä rauhassa.

lapset_suviseurat

Perinne uudistuksen esteenä, ei Raamattu

Alaranta arvioi, että eniten mielipiteen muodostamiseen vaikuttaa se, millaisia tilanteita pappi on omassa työssään kohdannut.

– Kannattajien mielestä se nousee nimenomaan sieltä, että kirkon täytyy aina olla heikoimpien ja lapsen puolella. He sanovat, että järkevä pappi on toiminut näin jo pitkään, välittämättä nykyisestä kirkkolaista. Osa papeista on ilmiselvästi tehnyt näin, Alaranta sanoo. Osa papeista on siis joutunut tietoisesti rikkomaan kirkkolakia. Tämä on selkeä signaali lain muutamisen tarpeesta.

– Ne taas, jotka vastustavat kirkkolain muuttamista, lähtevät sieltä kirkon vanhasta traditiosta, että rippisalaisuus on aina ehdoton. On käsitetty asia niin, että pappi ei kuule syyllisen ripissä tunnustamia asioita inhimillisenä ja henkilökohtaisesti vastuullisena henkilönä, vaan ”Jumalan edustajana”,  ja silloin vaitiolovelvollisuus olisi ehdoton, Alaranta jatkaa. Pidetään kiinni siitä sinänsä kristinopin mukaisesta ideasta, että anteeksiannnon tulee olla niin absoluuttinen, että sitä ei sen jälkeen ”Jumalakaan muista”.

Kirkkolain muutosta vastusavat kannat tulevat yleensä kirkon ja teologian piiristä, ihmisiltä, jotka eivät ole perehtyneet kansainväliseen oikeuteen. He saattavat perustella kantaansa uskonnonvapaudella, mutta silläkin on oltava rajansa, Alaranta on todennut.

Esimerkiksi arkkipiispa emeritus Jukka Paarma on kyseenalaistanut tarpeen korjata kirkkolakia rikostapaustenkaan osalta. Paarma pitää rippisalaisuutta ikivanhana perinteenä, josta luopuminen olisi kirkolle erittäin vaikeaa. Hän puolustaa rippisalaisuutta, koska jos papin vaitiolovelvoitteesta rikostapauksissa luovuttaisiin, ihmisillä olisi huomattavasti korkeampi kynnys tulla puhumaan papille tai muulle sielunhoitajalle asioistaan.

Katolisen kirkon pappien pedofiilitapaukset ovat havahduttaneet miljoonat katolilaiset näkemään, että kirkon rippi- ja synninpäästökäytännöt ovat suojelleet hyväksikäyttörikoksiin syyllistyneitä pappeja. Uhrien asemaa on heikentänyt lisäksi pappien keskinäinen sopimus vaieta rikoksista.

Väärinkäytökset ja rikokset ovat näin saaneet jatkua ja tuhansia ja taas tuhansia lapsia on kirkon piirissä vahingoitettu julmalla tavalla, läpi lapsuudenvuosien ajan. Tapauksia on viime vuosina julkistettu ja uhrit ovat itse haastaneet pappeja ja seurakuntia oikeuteen monien eri maiden katolisissa kirkoissa.

Rippisalaisuus kirkon oma keksintö, jota Raamattu ei tunne

Monet tutkijat ovat vedonneet juuri kansainväliseen oikeuteen todetessaan, että lapsen edun pitäisi hengellisissä yheisöissäkin mennä hengellisten oppien kuten rippisalaisuuden ohi.

Alaranta puolestaan on muistuttanut lisäksi siitä, että ehdotonta rippisalaisuutta ei tunneta Raamatussa.

– Ei Raamattu puhu ripistä eikä rippisalaisuudesta, se on kirkon keksintö. Mutta Nasaretin mies puhuu aika paljon siitä, että lapsia pitäisi muistaa, totesi Alaranta Keskipohjanmaa-lehden haastattelussa.

Mikä siis lopulta on ”rippisalaisuus on ehdoton” -opetuksen varsinainen hengellinen perusta? Tämä jää kysymyksenä ilmaan. Pelkästään luonnollisella ihmimillisellä moraalitajulla voi hyvin ymmärtää, että anteeksi pyytäminen ja sitoutuminen vahinkojen korjaamiseen merkitsee myös sosiaalisesti yhteisössä ja osapuolten kesken asian käsittelyn päättämistä. Armo ja oikeudenmukaisuus tulisi kohdistaa ensi sijassa vahinkoja kärsineen uhrin suuntaan, ja syyllisen tulisi tietenkin olla aktiivinen tässä prosessissa.

– Jos mietitään sitä, että ollaanko aina lapsen puolella, vai noudatetaanko vanhaa perinnettä ehdottomasta rippisalaisuudesta, niin ei kristinuskoa tarvitse kovin paljoa penkoa ennen kuin tiedetään, kumman kannalle kallistutaan, Alaranta on todennut.

Juristin ja lastensuojelijan näkemykset

Mahkonen_SamiLastensuojelun asiantuntija, oikeustieteen tohtori Sami Mahkonen on myös vaatinut kirkkolain muutamista ja papin vaitiolovelvollisuutta koskevan erillismaininnan poistamista lastensuojelulaista.

– Lastensuojelulaista pitäisi ottaa pois se, että papin vaitiolovelvollisuudesta säädetään erikseen. Se olisi mielestäni sosiaali- ja terveysministeriön tehtävä. Sen jälkeen kirkko voisi miettiä, että mitäs nyt tehdään kun se on poistettu sieltä, on Mahkonen todennut Kotimaa-lehden haasatelussa. mahkosen kanta tuli esiin prosessissa, jossa piispat yrittivät – heikoin tuloksin – ohjeistaa asiassa uudelleen, kuitenkaan ryhtymättä muuttamaan kirkkolain säätämää papin vaitiolovelvoitetta.

Lastensuojelun asiantuntijana Johanna Hurtig on todennut, että rippiin liityvää käsitteistöä tulee selventää kirkossa ja hengellisissä yhteöissä. Kysymystä tulisi pohtia huolellisesti, pitäen lähtökohtana sekä lapsen etua että myös sitä, mitä ripissä pidetään hengellisesti tärkeänä.

Varsinkin maallikoiden  keskusteluissa voi olla rippiin liittyvää käsitteellistä epäselvyyttä. Kun papit keskustelevat, he tietävät mistä puhuvat. Maallikot eivät välttämättä erota rippiä muusta sielunhoidollisesta keskustelusta, Hurtig sanoo. Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ei useinkaan tunneta kristinoppia eikä Raamattua erityisen hyvin, kuten esim. YTT Hanna Salomäki on väitöskirjassaan havainnut.

Rippiä koskevan täsmennettävän ohjeistuksen rinnalle tarvittaisiinkin Hurtigin mukaan pohdintaa siitä, mitä muita tapoja on vaikuttaa lasten oikeuksien vahvistamiseen uskonnollisissa yhteisöissä.

Hurtigin mukaan rippi on harvoin tilanne, jossa lapseen kohdistunut väkivalta tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tulee esiin tai jossa se jää piiloon. Useimmiten hyväksikäyttö havaitaan, kun joku tekijän tai uhrin läheinen tai ulkopuolinen henkilö saa kuulla asiasta.

– Ripittäytymistilanteet ovat lastensuojelua ainoastaan siinä mielessä, että sen kautta voidaan vaikuttaa siihen, ettei teko toistu eikä jatku. Lasten suojelemiseen tarvitaan myös muuta toimintaa, jonka avulla voidaan jo ennalta estää hyväksikäytöä, tunnistaa rikos mahdollisimman pian sekä käynnistää uhrin hyväksi tarvittavat ammatilliset tukitoimet, Hurtig on painottanut Kotimaa24:n haastattelussa.

Pappien työnohjaus ja raskaat kokemukset

Alarannan mukaan rippisalaisuutta koskevaan kirkkolain kohtaan tulisi kirjata myös poikkeus, joka sallisi papin puhuvan kaikista työssään kohtaamista tilanteista. Tämä mahdollisaisi myös vaikeiden ja kuormittavien asioiden käsittelyn työnohjaustilanteissa, silloin kun työnohjaaja on toinen pappi tai lehtori. He voisivat puhua niistä aivan reilusti, kun toistakin osapuolta sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus.

– Rippisalaisuutta koskevaan lakiin tulisi kirjata poikkeus, joka sallisi rippitilanteessa kuultujen asioiden käsittelyn työnohjaustilanteissa. Varsinkin erityisviroissa olevat papit saattavat kohdata hyvinkin vaikeita asioita ja joutuvat kuulemaan raskaita asioita, joista olisi hyvä saada puhua työnohjaajan kanssa, Alaranta peruselee. Papille ripissä tai sielunhoidossa uskoutuneen ihmisen henkilöys ei kuitenkaan saa tulla ilmi edes työnohjauksessa.

Keskustelua on, mutta tekeekö joku aloitteen kirkolliskokoukselle?

Jotta ilmoitusvelvollisuus lasten kaltoinkohtelusta tulisi voimaan, se vaatisi muutoksen kirkkolakiin. Aloite siihen on tultava kirkolliskokoukselta. Alaranta ei osaa ennakoida, miten asia nousee esille kirkolliskokouksessa, jos nousee. Alarannalla ei ole itsellään tarkoitus vaikuttaa aktiivisesti kirkolliskokouksen suuntaan. Keskustelua väitöskirjan tulosten pohjalta lienee  joka tapauksessa odotettavissa.

– Keskustelu on ollut jo nyt yllättävän vilkasta. Se on hyvä, koska toivon, että rippi tulisi paremmin käyttöön evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. Toivon myös sitä, että papit pitävät vakavissaan kiinni vaitiolovelvollisuudesta, kun he kuulevat ihmisiltä tavallisia, arkisia huolia. Niistä ei sovi poimia esimerkkitapauksia käytettäväksi hartauspuheissa eikä niille kuulu naureskella kahvipöytäkeskusteluissa. Ripille on paikkansa ja uskon, että tällä lakimuutoksella siitä voitaisiin pitää myös jatkossa kiinni, Alaranta toteaa.

Tavallisen kristityn näkökulmasta tuntuu itsestään selvälä, selvää, että kristitty voi asettua vain heikoimman puolelle ja toivo, että kirkkolain uudistajia kirkolliskokouksessa löytyy. Mikäli muutosta ei tule, se asettaa kiistatta epäilyksen varjon kristilliselle sielunhoitotyölle.

– Kirkon pitää miettiä, mikä on tärkeää, mikä on pyhää. Onko lapsi pyhä vai ei, on eräs papin harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi lapsena joutunut uhri todennut.

Johannes Alarannan haastattelun voi kuunnella täältä:

http://media.kantti.net/ajankohtaisohjelmat/2014/20140130_papin-vaitiolovelvollisuutta-muutettava-lapsen-edun-mukaiseksi.mp3

*      *       *

~Lucas ~

*      *       *

Lähteet ja lisätietoa aiheesta:

Minna Akimo: Väitöstutkimus: Pappien rippisalaisuus rikkoo lasten oikeuksia. Kaleva 11.10.2013.

Simo Alastalo: Johanna Hurtig: Rippiin liittyvää käsitteistöä pitäisi selventää. Kotimaa24 9.12.2010.

Simo Alastalo: Lastensuojelun asiantuntija tyrmää piispojen rippiselvityksen. Kotimaa24 9.2.2011.

Heikki Haapalainen: Väitös: Rippipappien ilmoitettava lasten kaltoinkohtelusta. Yle, Pohjois-Karjala 11.10.2013.

Jenna Heino: Piispainkokous säilytti rippisalaisuuden lähes salaisena. Iltalehti 9.2.2011.

Johanna Hurtig ja Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Kirjapaja 2012.

Matti Huuskonen: Lestadiolaisyhteisössä tiedettyä enemmän hyväksikäyttöä Tutkija pitää vanhoillislestadiolaisten anteeksiantokäytäntöä epäoikeudenmukaisena uhreille. Helsingin Sanomat 16.10.2013.

Johannes Ijäs: Onko kirkon rippiohjeistus kunnossa? Kotimaa24 1.2.2012.

Katja Kuokkanen: Risikko: Rippisalaisuudesta on luovuttava pedofiliatapauksissa. Helsingin Sanomat 15.5.2010.

Sami Mahkonen: Lapsen oikeuksien sopimus on hyvä työkalu. Helsingin Sanomat 20.11.2009.

Pedofiliaepäilyt kuohuttivat kirkolliskokouksen edustajia. 3.5.2010, YLE Turku.

Piispainkokouksen selonteko rippisalaisuuden ja lasensuojelun yhteensovittamisesta. 9.2.2011.

Rippisalaisuuteen tarvitaan lastensuojeluvaraus. Keskipohjanmaa 15.10.2013.

Kimmo Salvén: Papin vaitiolovelvollisuutta muutettava lapsen edun mukaiseksi. kantti.net 31.1.2014. [Linkki p3-tallenteeseen, Alarannan haastattelu.]

Väitös: Papin vaitiolovelvollisuutta muutettava – lapsen etu ensisijaiseksi. Turun Sanomat

3 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, eettisyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, kannanotot, kirkko, kristinoppi, laestadianism, lapset, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, pedofilia, Raamattu, rauhanyhdistys, sielunhoito, syntien anteeksiantamus, syyllisyys, tiede, tutkimus, vallankäyttö, vastuullisuus

3 responses to “Alaranta väitöskirjassa: Lapsen etu ykköseksi kirkkolakiin

  1. Still

    Ripin tarkoitus ei voi olla uhrin kaltoinkohtelu, hylkääminen oman onnensa nojaan. Tämä on ollut ilmeistä vl maallikkoripin vastaanottajilla uhria kohtaan, samoin ripittäytyjällä ei ole ollut pyrkimys totuuteen, vaan ennalta opittu tie asian pois pyyhkimiseen, ei oman sielun autuus. Jos puukotan jotakuta tai pahoinpitelen, siitä jää vammat ja traumat uhrille. Menen kertomaan vl maallikolle tekoseni katuvana niin saan synninpäästön eikä tämä saa minua ilmiantaa vaan se on minun itse tehtävä. Aivan samoin on lapsen raiskaaminen, itse on mentävä ilmiantamaan itsensä. Tämä siis vl opin mukaan. Näin ei ole Raamatussa missään kohti neuvottu. Jos uhri on elossa ja olemassa niin oikea parannus on sitä että haluaa selvittää yhdessä asianomaisten kanssa rikoksen, ja lapsen ollessa kyseessä, viranomaisten ja lapsen huoltajien kanssa. Näin neuvotaan Raamatussa sovittamaan lain edessä se mikä kuuluu, antaa keisarille se mikä keisarin on. Vl maallikkorippioppi on vastoin Suomen lakia ja siten myös vastoin Raamattua. Siitä ei ole kristitylle haittaa eikä tee mitään väärin jos sovittaa rikoksensa lain mukaan, miten voi hyvällä omallatunnolla muuten uskoa jos ei ole asioita korjannut, synti ei vanhene vaikka ne lain mukaan vanhenevat rikosoikeudellisesti, silti ne pitää sopia myös asianomaisten kanssa eikä vain ripissä tunnustaa ja jättää uhrin kanssa sopimatta.

  2. Nimetön 200

    Mikä estää kirkkolain muutoksen Jumalan valtakunnan suurimman edun mukaiseksi, eikös Jeesus juuri tarkoittanut tätä kun sanoi tästä lapsen pahentamisesta ja siitä seuraavasta rangaistuksesta. Kenen etu on ristiriidassa tämän kanssa? Ei ainakaan sen joka seuraa Jeesusta.

  3. Alarannan väitöksestä käy ilmi myös toinen, mielestäni yhtä tärkeä asia. Rippisalaisuus on ripin vastaanottajan kannalta aika vaarallinen juttu. Väitöksessä on konstruoitu erilaisia kuvitteellisia tilanteita, joihin voidaan joutua. Ajatellaanpa tilannetta, jossa ripittäytyjä alkaisi syyttää ripin vastaanottanutta pappia siitä, että tämä on raiskannut ripittäytyjän ripin aikana. Pappi ei voi puolustautua mitenkään, koska rippisalaisuus sitoo.

    Ilkeän hirtehisesti voisi sanoa, että kyse on samankaltaisesta ilmiöstä kuin mihin pappisisäni törmäsi tavatessaan kadulla vanhan matematiikanopettajansa.

    – Mikäs susta sitten tuli?
    – Pappihan musta tuli.
    – No sen kyllä arvas kun et laskeakaan ososannutannut.

    Vaikka papiston nykyisessä sivistystasossakin olisi vinoilun aihetta loppumattomiin, oleellinen ongelma on toisen luonteinen. Rippi kuuluu ajatusmaailmassamme Lutherin jaottelun mukaiseen hengelliseen regimenttiin. Emme tule ajatelleeksi edellä mainitun esimerkin kaltaisia asioita, koska ne ovat niin outoja ja sotivat ennakko-oletuksia vastaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy muualtakin eikä vieraudeta johtuvilla päättelyvirheillä ole mitään tekemistä hengellisyyden kanssa. Niitä löytyy kyllä ihan kovista luonnontieteistäkin.

    Olennaista on ymmärtää, että olemme tilanteessa, jossa konservatiiviplösöjen ”näistä asioista ei ole tapana keskustella” -asenne ei useastakaan syystä enää toimi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s