Olen 29-vuotias perheetön mies, entinen lestadiolainen. Siitä päivästä lähtien kun sisareni 37-vuotiaana kuoli äkillisesti, keskellä parasta elämää, on kuolema ja elämä olleet ajatuksissani. Tapaus käänsi mieleni ja suhteeni uskomiseen uusille urille.
Kun koko perhe olimme shokissa, ensin tuntui että usko olisi lohduttava asia. Nyt jos koskaan Jumala pystyy lohduttamaan. Mutta tapaus oli kaikessa pysäyttävyydessään niin epäoikeudenmukainen, varsinkin äidittä jääneiden lasten kannalta, että pikkuhiljaa tajusin, ”näin ei hyvä jumala koskaan tekisi”. Ei se voinut olla minkään ”hyvän olennon ” tietoisen harkinnan tulos.
Luin paljon Raamattua silloin, varmaan ensimmäistä kertaa elämässä oikein kunnolla. Otin selvää myös joittenkin Raamatun tekstien taustoista. Pääsin myös keskusteluihin erään papin kanssa.
Tie ei ollut ihan helppo. Niin vaikea kuin sitä olikaan myöntää aluksi, päädyin tähän: sisartani kohdannut äkillinen kuolema oli sattuma. Kauhea asia, joita tapahtuu. Tapaus jolle on olemassa biologinen selitys. Piste.
Nykyään olen sitä mieltä, että jumala on joko sokea, kuuro ja autistinen tapaus, tai häntä ei yksinkertaisesti ole olemassa.
Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta.
Koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa.
Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan.
Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen — suoraa päätä vainajien joukkoon!
Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi.
Olkoot vaatteesi aina valkeat ja olkoon pääsi runsaasti voideltu.Nauti elämästä rakastamasi vaimon kanssa kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on antanut; se on osasi tässä elämässä auringon alla, kaiken vaivannäkösi keskellä.
Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta.
Saarnaajan kirja 9: 2-7.
Viesti 2260 vuoden takaa
Saarnaajan kirjan käsitys ihmiselämän ehdottomasta ainutkertaisuudesta alkoi tuolloin puhutella minua. Se on jäänyt mieleeni unohtumattomana.
Teksti kirjoitettiin noin vuonna 250 ennen ajanlaskun alkua. Sanat kirjoitti muistiin tuntematon mietiskelijä jossainpäin Välimeren alueella.
Meidän nykysuomalaisten esi-esi-vanhemmat elelivät täällä pohjois-Euroopassa samoihin aikoihin rannikon kalaastajina ja hylkeenpyytäjinä. Elantoa oli opittu täydentämään maanviljelyllä ja karjanhoidolla. Voimme vain arvailla, millaisia mietteitä heidän mielessään liikkui elämän ja kuoleman mysteeristä. Ei ole tiedossa, että kukaan olisi kirjoittanut ajatuksiaan muistiin. Tieto ja uskomukset siirrettiin suullisena perinteenä, satuina ja tarinoina, tapoina ja käytäntöinä. Runoina ja lauluina. Muinaistutkijoiden mukaan elinikä oli siihen aikaan paljon nykyistä lyhyempi, kuoltiin 30-50-vuotiaina.
Samaan aikaan Välimeren alueella ihmiset olivat rakentaneet kehittyneitä elämänmuotoja ja rakentaneet tuhansia vuosia kukoistaneita kaupunkeja. He olivat luoneet kirjallisia kulttuureja ja kirjanneet tapahtumia muistiin.
Varhaisimmat tekstit kirjoitettiin jo yli 3000 vuotta ennan ajanlaskun alkua. Sama keksintö tehtiin myös muualla maapallon leudoilla alueilla, kuten Väli-Amerikan olmeekkien ja maya-intiaanien kulttuureissa sekä Kiinassa klassinen kiinalainen kirjallinen perinne.
Vanhan testamentin Saarnaajan kirja kuuluu Vanhan testamentin nuorempaan kerrostumaan. Sama teksti sisältyy myös juutalaisten hepreankieliseen ”Raamattuun” eli Tanakiin.
Yhteinen kohtalomme
Yli kaksituhatta vuotta vanha teksti on yhä tänä päivänä hämmästyttävän tuore.
Pelkistetyssä näkemyksessään ihmiselämän kaaresta se lähenee modernin nykyihmisen rationaalista ja jopa eksistentialistista elämänkatsomusta. Siinä ei tunneta tuonpuoleisuutta kristillisessä mielessä, ei helvettiä enempää kuin taivastakaan.
Ihmisyksilöllä on vain tämä yksi elämä, huikean ainutlaatuisena arvona itsessään. Elämän jälkeen seuraa tietoisuuden loppu, yksilön häviäminen ajan ja aineen virtaan, ajatuksettomuuteen, aine aineena kaikkeuteen.
Sama kohtalo koskee kaikkia ihmisiä, ja kaikkia eläviä olentoja. ”Ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen, samalla tavoin kuolevat molemmat” (Saarn. 3:19). Nykyihminen voi vain ihailla tuntamattoman pohdiskelijan ajatuksen kirkkautta.
Olemassaoloni vain tuluskiven kipinä pimeydessä
Sillä miksi onnellisen elämän pitäisi kummuta merkityksellisyydestä tahi käsitettävyydestä?
Toistamiseen jaksetaan muistuttaa, että lumeuskomuksista saattaa olla ihmiselle pragmaattista hyötyä.
Voi pitää kutinsa, mutta olemmeko riittävästi koettaneet toista vaihtoehtoa: mielettömyyden hyväksymistä? Sen palvomista, että olemassaolo riemuineen ja kauhuineen olisi vain tuluskiven kipinä pimeydessä.
Vailla syytä, vailla päämäärää.
(Perttu Häkkinen: Kipinä pimeydessä)
- ”Mik’ on minun uskontoin?” Tahdotko sen kuulla?
- Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla.
- Elämämme meille on
- Suotu vuoksi nautinnon.
- Sen, ken sit’ ei nauti,
- Tappakohon tauti.
- Sanot, että maailma oma onpi Tuonen,
- Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen.
- Kuka täällä viitsiskään
- Elää, elää yhtenään?
- Uupuu vihdoin henki
- Keskell’ ilojenki.
- ”Mutta jälkeen kuoleman?” Kukapa sen tietää?
- Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää.
- Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
- Linnun laulu lakastuu:
- Niin käy elävitten.
- Mitä tulee sitten?
- ”Oonko tuskaa tuntenut?” Turhanpäiväisillä
- Älä mua rasita enää kyselmillä.
- Sulaa suru suurinkin,
- Kuivaa kyynel kuuminkin.
- Omat huoles kanna,
- Iloita mun anna.
Kaarlo Kramsu 1887: Runoelmia.
Kun saavumme tähän hetkeen
Kaikki virtaa poispäin. Kaikki virtaa pois.
Kun saavumme tähän hetkeen
pysähdymme, ja katso:
kaikki virtaa tähän hetkeen. Mikään ei pois.
Joen pintaan heijastuu
kaikki. Puut ja pylväät, vuodet, kasvot
kaikki rakkaus
tämän hetken. Ja runsaat silmut, kevään suuri valo.
Lassi Nummi: Isoisän runot ja muita. Otava 1999.
Ihminen 
Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.Tahdon laulaa: mitä siitä,
jos ma lopuin, kussa aloin,
mutta silmänräpäyksen
valokaarin yössä paloin!Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.Alistukaa, avaruudet,
pienen tähden välkynnälle!
Tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.L. Onerva: Liekkisydän: valitut runot. Tammi 2010.
Sen verran meistä jäljelle jää
On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla on yksi usko vaan,
eliniäksi se hälle riittää:
min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä,
ja sen verran meistä
myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää.Eino Leino: Hymyilevä Apollo. Sata ja yksi laulua, 1898. Otava 2003.
Kirjoittaja ei ollut kuningas Salomo – kuka sitten? Saarnaajan kirjan tekstin alkuperästä
Saarnaajan kirjan kirjoittaja itse esittää itsensä kuningas Daavidin poikana, Israelin kuninkaana Jerusalemissa (Saar. 1:1, 12, 16; 2:7, 9). Hän antaa ymmärtää olevansa filosofi mahtavan hovin keskellä. Tutkijoiden mukaan kuvaus sopii ainoastaan kuningas Salomoon. Tämä Israelin kolmas kuningas oli syntynyt kuningas Davidin ja tämän vaimokseen ottaman Batsheban toisena poikana noin vuonna 980 eaa.
Perinteiset juutalaiset ja varhaiset kristilliset tulkinnat ovat panneet yllä siteeratun tekstin kuningas Salomon nimiin. Useimmat nykytutkijat ovat kuitenkin hylänneet tämän käsityksen. Saarnaajan kirjassa käytetty heprean kielimuoto ei ole Salomon ajalle tyypillistä hepreaa.
Saarnaajan kirja kirjoitettiin tosiasiassa noin vuonna 250 eaa., eri lähteiden mukaan aikaisintaan vuonna 300 eaa. ja viimeistään 150 eaa. Siten historiallinen henkilö Salomo ei ole voinut jo ajoituksenkaan perusteella olla tekstin kirjoittaja.
Raamatussa kerrotun mukaan Salomo hallitsi noin vuosina 970 – 931 eaa. Tutkijoiden mukaan onkin ollut tavallista, että uusi kirjoitus usein pantiin maineikkaan, jo ennestään tunnetun hallitsijan nimiin, jotta tekstin painoarvo ja maine siten kasvaisi. Tämä on tiettävästi ollut tavallinen käytäntö varhaisten tekstien kohdalla. (Encyclopaedia Britannica.)
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Silas.
* * *
Lue lisää aiheesta:
Eris: Mitä tiedämme maailmankaikkeudesta
Viktor E. Frankl: Ihmisyyden rajalla. Helsinki: Otava, 2002.
Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.
Perttu Häkkinen: Kipinä pimeydessä. Helsingin Sanomien NYT-liite 2/2012, s. 29.
Pauliina Jokinen: Näin bongaat geminidien meteoriparven – ”sivusilmällä voi havaita useita lentoja”. Ilta-Sanomat 10.12.2012.
Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua (toim.): Stoalaisuus: Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 2004.
M. Laurentius Anning: The Power of Nature, the Desire for Understanding
Lawrence M. Krauss: Atomi: Matka maailmankaikkeuden alusta elämän syntyyn ja siitä edelleen. Helsinki: Terra Cognita, 2002.
Emmanuel Lévinas: Etiikka ja äärettömyys. Helsinki: Gaudeamus 1996.
Aleksis Salusjärvi: Marras tarkoittaa kuollutta. YLE 7.11.2013.
Tunnit. Elokuvan ohjaus: Stephen Daldry. Käsikirjoitus: Michael Cunningham. USA 2002.
Tuomas: Elämän arvo on sen katoavuudessa
Tuomas: Matka Kauas-Maahan
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. WSOY 1945.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Ihana teksti.
Saarnaajan kirja toi myös minulle lohdun ja ilon elämään. Kaikki turha höpösynti on turhuutta ja arvokkuuden tavoittelua oikeasti isojen asioiden rinnalla.
”Nykyään olen sitä mieltä, että jumala on joko sokea, kuuro ja autistinen tapaus, tai häntä ei yksinkertaisesti ole olemassa.”
Pitkälle ihmisen itsensä kaltaiseksi kuviteltu ”jumala” joka asettaa ihmiselle velvoitteita ja jolla itsellään on pyrkimyksiä, toiveita ja tunteenpurkauksia, on oman käsitykseni mukaan selvästi ihmismielen oma luomus.
Ihminen on luonut itselleen sisäisen ”keskustelukumppanin”, jonkinlaisen psykologisen peilin, omaksi tuekseen ja rohkaisukseen. Joka kulttuuripiirissä ja etnisessä ryhmässä on omansa. Se että meillä Suomessa on tällainen monoteistinen ja kovasti miehinen hahmo, johtuu siitä kun Välimeren pohjukan paimentolaisten kulttuurista kehkeytynyt uskonto pääsi Rooman valtakunnan oloissa valtaan, ja sittemmin tännekin aikoinaan tuotiin.
Jumalana on mies, jolla on myös poika, tai useampiakin poikia, jos luottaa Vanhan testamentin kirjoituksiin. Hänellä on myös hyvin nuori tyttö eräänlaisena ”vaimona” jolle tämä mies on etä-siittänyt lapsen.
Hän on voimiltaan sadunomaisen ylivertainen mieshahmo, ”kaikkien isä” ja valtias. Tämä on sinänsä aika hieno innovaatio, tehokas rakennelma tukemaan ihmisen omia pyrkimyksiä. Psyyken sparraaja.
Pääasiahan on että se toimii! On jokin taho jonne kohdistaa rukouksiaan ja toiveotaan. Eli jumala auttaa ihmisiä jaksamaan ja voimaan paremmin kuin se että eläisi ilman mielikuvituskaveria.
Kuinka järkyttävä ajatus onkaan, että ei olisikaan Jumalaa eikä taivasta laisinkaan. Ei olemassakaan. Ja ihmiset jotka ovat ottaneet todesta uskonnon vaatimukset… ovat murtuneet taakkansa alle… uhrasivat elämänsä ja onnensa, jopa terveytensä muiden ihmisten keksimän muka ”Jumalan tahdon” täyttämiseen. Kuinka turhaa ja järkyttävää tällainen kohtalo on!