Anton: Itsestä se on kiinni


2puhujaa.2

Nähtävästi moni uskovainen on törmännyt vaikeuksiin kun on lähtenyt vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Esimerkiksi on joutunut henkisessä tai hengellisessä mielessä eksyksiin. Lähtenyt elämään niin että on tosissaan ”kieltänyt uskon”, kuten sanonta kuuluu.  Kerron tässä omana kokemuksena sen että näin ei tarvitse aina käydä. Olen 27-vuotias työelämässä oleva kaveri, enkä ole käynyt ry:llä lähes kymmeneen vuoteen. Jokohan siellä minusta sanottaisiin selän takana että ”vanhapoika”. No eipä mitään, olen seurustellut jo pidemmän aikaa ns. vakavasti. Tarkoitus on muuttaa yhteen heti kun päästään työpaikkojen suhteen samalle paikkakunnalle. Tällä ei ole ollut mitään tekemistä uskonnosta lähtemiseni kanssa. Emme edes tunteneet toisiamme silloin (hän ei ole vl-uskossa). Syy irtautumiseen oli muualla. Minulle ei myöskään jäänyt pahoja traumoja vl uskosta ja välit perheeseenkin, vanhempiin ja sisaruksiin ovat pysyneet hyvinä. Enkä edes usko että olen tässä mielessä ainoa tapaus.

Todellisuus jakaantui kahtia

Minulla uskomisen kanssa kävi niin että tajusin 14-vuotiaana, että maailmani jakaantui kahtia. Oli ”normaali elämä” ja oli sitten ”uskomassa olon” todellisuus. Oli kaksi todellisuutta ja ne poikkesivat toisistaan monessa suhteessa.

Oli uskovaisten maailma ja sitten epäuskoisten todellisuus. Olin yrittänyt pitkään sitä kaksoiselama_2että vaihdoin aina asennetta, kulloisenkin todellisuuden mukaan. Mutta se rupesi olemaan raskasta. Mietin että mikä itse olin pohjimmaltaan, enhän voisi koko elämää ryhtyä muuttumaan aina ympäristön mukaan toiseksi. Tunsin että se ei tulisi olemaan onnistunut ratkaisu.

Siinä iässä aloin ymmärtää, että en voi elää mitään kaksoiselämää. Halusin olla yksi minä. Olin alkanut myös tajuta pikkuhiljaa,  että halusin ottaa etäisyyttä rauhanyhdistyksen piireistä. Vuosia kuitenkin meni ennen kuin myönsin itselleni, että minulle ei tämä usko soveltunut.

Tai kyllä se usko itsessään olisikin ollut OK ja on edelleenkin, mutta en pystynyt elää uskovaisten yhteisössä kuten siinä piti. Syystä että kaikki mitä halusin tehdä ja mitä itse olin, oli sellaista mitä tässä uskossa ei pidetty sopivana. En kokenut olevani oma itseni ry:llä, näin sen kai voi yksinkertaisimmillaan sanoa.

Ei minulla on mitään henkilökohtaista ketään uskovaista vastaan. Jossain vaiheessa murrosiässä oli kyllä voimakkaitakin ”antipatioita”, ikävaiheelle tyypillistä varmaan. Enää ei ole mitään sinänsä ketään uskovaista vastaan.

Näistä kohujutuista joita nykyisin on ollut mediassa, ei silloin ollut tietoa. En oikeastaan usko että niillä olisi ollut omaan suhtautumiseeni juuri vaikutustakaan.

En kuulunut ry:lle

Eihän vl uskossa oikeastaan ole kovin paljon erilaista kuin ”perus-luterilaisessa” kirkossa. Nämä tietyt painotukset tietenkin, asiat jotka sitten näkyy elämäntavassa on erilaisempia.

Yksi minulle läheinen on musiikki ja yleensä vapaa-ajan harrastukset. Niistä yhtenä urheilu. Myös seurusteluun liittyvät asiat. Lisätekijä etääntymiselle oli myös se, että vaikka minulla oli ry:llä paljon kavereita niin se oli lähinnä hauskaa hengailua yhdessä. Ei löytynyt läheisempiä ”luotto”kavereita.

Enemmän tuli se tunne että varottiin avoimuutta ja läheisyyttä. Kaikkein eniten sitä varoo tytöt/naiset. Se kävi välillä jopa rasittavaksi ”vahtaamiseksi” eikä normaali kanssakäyminen tuntunut onnistuvan/käyvän päinsä.

En minä ollut ry:llä mikään yksinäinen susikaan. Sain  joitakin aivan mahtavia ystäviä ry:n piireistä. Vain jokusen mutta sitäkin hienompia luotettavai ja mukavia kavereita.

Läheisille kertominen

Yli neljä vuotta sitä sisäistä ”taistelua” kesti.  Sitten tuli hetki että pystyin ottamaan asian esille kotona ja puhumaan siitä vanhemmille ja sisaruksille. Olin  18-vuotias ja sikäli täysi-ikäisenä ”vapaa” tekemään omia ratkaisuja. Minulla alkoi onneksi olla myös ei-vl ystäviä ja tuttavia siinä vaiheessa.

Mikä siinä sitten oli, kai se oli joku pelko että oli vaan niin vaikea kertoa tästä.   Se oli hetkellinen päätös että ilmoitan heille, ja siinä oli laukaiseva tekijä enoni eräs ehkä sattumanvarainenkin kommentti, mitä hän sanoi minun tulevaisuudestani. Ajattelin silloin että nyt se on sanottava.

Soitin vanhemmille aika jännittyneenä. Asia ei johtanut mihinkään mitä olin pelännyt, voimakkaisiin tunteenpurkauksiin tms. Ennakkoon olin aina kuvitellut että täytyy saada voimaa päätökseen jostain. Mutta ei oikeastaan tuntunut raskaalta kun sen oli saanut sanottua, ei tuntunut miltään. Myöskään mikään elämässäni ei juuri silloin muuttunut.

Olin siihen asti elänyt aina tietynlaista kaksoiselämää noihin elämäntapoihin liittyen,  vaikka varsinaisesti mitään en ollut kuitenkaan kovin paljoa salannut tai peitellyt kotona.  Minulle itselle tämä ei siis ollut mikään muutos, mutta aistin kyllä vanhempien hienoisesti muuttuneen suhtautumisen minuun. Se ärsytti silloin, koska itse en kokenut minkään muuttuneen. Myöhemmin vanhemmat on suhtautuneet tähän  ymmärtäväisesti kuitenkin.

Se mikä tuntui ehkä eniten pahalta, oli tietenkin se että läheisille on aina iso asia ja suru, varsinkin kun oma lapsi eroaa liikkeestä. Tämän tietää jokainen vl uskovainen nuori . Tietenkin asia minustakin tuntui jonkin aikaa pahalta. Huoli muiden jaksamisen puolesta. Onneksi sisarukset pääsivät nopeasti asian yli ja varsinkin yhteydet velipoikien kanssa säilyivät samana kuten ennenkin.  Siskot oli hieman varautuneempia jonkin aikaa. Parin vuoden päästä kaksi siskoistani teki saman ratkaisun.

Eli suhteet pysy kunnossa kaikkiin perheenjäseniin. Kaukaisempiin sukulaisiin ei nykyisin tosin enää oikein ole kunnon  välejä, mutta toisaalta heitä on niin paljon, että ei tule pidettyä muutenkaan yhteyksiä kuin muutamaan. Ne kaikkein tärkeimmät ry:llä olevat ystävät on säilyneet, suurin piirtein sellaisina kuin välit on ennenkin olleet. Tämä kertoo juuri heidän rakentavasta asenteesta ja aidosta kaveruudesta.

Usko on henkilökohtainen

Elämä on sujunut kohtuullisen hyvin näinä vuosina ry:ltä lähdön jälkeen. Irtaantuminen teki hyvää sisäisesti minun tyyppiselle kaverille. Pystyn olemaan oma itseni ja arvostan itseäni enemmän. En silti väitä että tämä sopisi jokaiselle. Saattaa olla että irtautuminen joskus vanhempana olisi minullekin ollut vaikeampaa. Keskustelu_1

Nyt kun on jo useampi vuosi kulunut siitä niin tuntuu että irtautuminen ei ollut minun kohdalla mikään maata kaatava juttu. Se ei tuonut mukanaan ulkonaisesti suuria muutoksia. Ennemminkin yksinkertaisesti vapautti energiaa elämiseen. Enemmän sellainen ”pois päiväjärjestyksestä” hoidettava juttu eli asia joka vaan piti tehdä jotta elämä taas pystyi jatkumaan normaalisti.

Ja kun moni on sanonut että seuroissa käynnin ym. vl-elämään kuuluneen ohjelman tilalle on vaikea löytää muuta tekemistä, niin ei minulla. On ihmisestä itsestä kiinni onko mielekästä tekemistä.

Itsellä ei ole ollut tarvetta liittyä mihinkään uuteen uskontoon sen tiiviimmin.  Olen luterilaisen kirkon jäsen ja se riittää minulle. Tiedän että olen sydämessäni uskova ihminen. Elämä ei pääty kylmään kuolemaan. Tämä on uskomisen asia, myönteinen ja elämässä lohdutusta antava asia. Uskon myös että Jumalan Poika on kärsinyt ristinkuoleman myös minun syntien tähden. Ehkä koen sen oikeastaan vahvemmin nyt kun en ole enää vl-yhteisössä.

Omasta kotikasvatuksesta olen vanhemmille suuresti kiitollinen. Se on antanut turvallisen ja hyvän pohjan elämään.

No entä syntien anteeksi saaminen?

Tämähän se on kysymys joka vanhemmillani ja joillakin muillakin on huolen päällä ollut. Että kun en ole enää vl niin ”miten silloin saa synnit anteeksi”.

En mene tässä tarkemmin asiaan kun jutusta tulisi liian pitkä, mutta olen  Raamattua ym. lukemalla ja juttelemalla Jumalan sanaan perehtyneiden ihmisten kanssa käsittänyt asian niin, että kristittynä synnit saa anteeksi kun uskoo ne anteeksi annetuksi. Niin lapsellisesti minä uskon. Uskon siihen että Vapahtaja on minunkin syntini lunastanut. Eikö ole loppujen lopuksi aivan samaa kuin seuroissakin opetettiin. Se ero että uskon syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä eikä siihen vaadita väliin ketään ihmistä. Eikä niitä kaikkia kieltäymyksiä joita vl-usko vaatii.

Käsitän uskon niin että ei pieni ihminen voi itse muuta kuin ottaa armon uskolla vastaan. Jos olen toiselle ihmiselle vääryyttä tehnyt tai loukannut häntä, niin se on erikseen asianomaisen kanssa sovittava. Tämä minulle opetettiin jo kotona.

Elän elämääni eteenpäin

Se piti vielä sanoa, että moni tuntuu kantavan kaunaa vl liikkeelle tai olevan sydämessään katkera uskonnon tapahtumista. Tämä on mielestäni surullista ja ikävää, mutta varmasti joillakin siihen on aihetta, esim. juuri hyväksikäyttötapaukset yms. mitä näitä nyt on noussut esille.

Olen kuitenkin sitä mieltä että jos katkeruudelle antaa psyvän paikan mielessään, silloin on vaara että pilaa elämän, oman ja monesti myös läheisten ihmisten elämän. On itsestä kiinni miten menneisyyteen asennoituu. Menneestä voi koittaa ottaa opikseen milloin pystyy. Omasta mielestäni elämää on kuitenkin elettävä eteenpäin eikä taustapeiliin katselemalla.

*          *           *

Ajattelemisen aihetta antoi  Anton.

*          *           *

Lue lisää aiheesta:

Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Irtiotto kaksoiselämästä

Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Justiina: Kaksinaismoralismi ja kaksoiselämä vl-piireissä

Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Minä lähdin pois -blogi.

Kadotettu hengellisyys

Sauli Karhu: Pakolaisena. Saulin blogi 13.4.2014.

Maalarikissa: Nettikeskustelu yllätti

Pikku Dorrit: Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa

Synnit, ns. syntilista

Torvi: Kymppi tuli taloon

Advertisements

2 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, eroaminen uskosta, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, luterilaisuus, omatunto, perhe, rauhanyhdistys, sielunhoito, spiritualiteetti, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet

2 responses to “Anton: Itsestä se on kiinni

  1. j aka rta

    Hyvä teksti! Olen samaa mieltä, että vaikka kokemukset muilutuksista ovat epäilemättä olleet rankkoja, kannattaa jossakin vaiheessa pyrkiä irti katkeruudesta. Tähän tarvitaan joissakin tapauksissa ammattilaisten apua, joissakin tapauksissa taas läheisten ihmisten tuki riittää.

    Tiedän itse monia henkilöitä, jotka eivät ole prosessoineet vuosikymmenien takaisia kokemuksiaan ja tunteitaan vaan ovat edelleen hyvin katkeria saamastaan kohtelusta. Katkeruuteen on tottakai kaikilla oikeus mutta jollei siitä pääse koskaan irti, tulee siirtäneeksi taakkansa seuraavien sukupolvien kannettavaksi. Tähän taas kenelläkään ei ole mielestäni oikeutta.

  2. Etsijä

    Hyvä kirjoitus. Sitä olen usein jäänyt ihmettelemään että harva sanoo suoraan miten painostavaa on se ns. talostelu ry:llä. Ei siellä suinkaan kaikki voi hyvin. Moni jää piirien ulkopuolelle ja on eriasteista syrjintää ja kiusaamista. Ihan vängällä koitetaan sietää ja hyväksyä monia vääriä asioita sen takia, että saadaan olla ”ainoassa oikeassa uskossa”, jota on lapsesta asti opetettu. Ei älytä että ihmitä ei sido ry-yhteisöön oikea elävä usko, vaan pelkästään tapa, läheiset, ehkä ystävät, jos niitä on, ja omat tottumukset. Ja pelko. Se pitää ihmisen rauhanyhdistyksen kuviossa vaikka olisi alkanutkin voimaan huonosti siellä.

    Itse havahduin kun ahdistus kävi liian raskaaksi ja ihmissuhteet alkoivat muuttua suorastaan omituisiksi. Kyllä sitä voi uskoa syntinsä anteeksi ihan ilman yhteisöäkin ja sen pimeitä puolia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s