Noin vuoden sisällä neljä enemmän tai vähemmän lestadiolaistaustaista kirjailijaa on saanut huomattavaa tunnustusta ja palkintoja lukijoita, kustantajia ja kirjakappoja edustavilta järjestöiltä sekä kustantajilta. 
Riikka Pelo voitti vuoden parhaalle romaanille myönnettävän Finlandia-palkinnon 2013 teoksellaan Jokapäiväinen elämämme. Teos oli ehdolla myös Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos on Pelon toinen romaani.
Pauliina Rauhalalle myönnettiin arvostettu Kiitos kirjasta -palkinto teoksesta Taivaslaulu. Teokselle on sadellut myös lukuisia muita palkintoja. Se on myös saavuttanut esikoisteokselle harvinaisen kovan myyntimenestyksen.
Otavan Kirjasäätiön tietokirjapalkinnon puolestaan sai teologian tohtori, puhetaidon kouluttaja Juhana Torkki, joka on viimeksi julkaissut alkuvuodesta ilmestyneen Tarinan valta –kirjan.
Kirjailija ja näyttelijä Anna-Leena Härkönen sai kaksi tunnustusta samana päivänä. Hänelle myönnettiin Otavan Veijo Meri -palkinto ja nimitys Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailijaksi.
Finlandia-palkinto ja Vuoden kristillinen kirja -palkinto jaettiin syksyllä 2013. Kustantajien palkinnot ja Kiitos kirjasta -palkinto jaettiin Kirjan ja ruusun päivänä 23. huhtikuuta tänä vuonna.
Riikka Pelo ja Jokapäiväinen elämämme
Riikka Pelo on kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on julkaissut kaunokirjallisia tekstejä harvakseltaan. Hänellä on työssää sekä tieteellisiä että taiteellisia intressejä ja saavutuksia. Hän on elokuvataiteen jatko-opiskelija Aalto-yliopistossa, jossa hän viimeistelee väitöskirjaansa elokuva- ja lavastustaiteen laitokselle. Finlandia-palkinnon voittanutta romaaniaan Jokapäiväinen elämämme hän kirjoitti vuosien ajan. 
Teos on Pelon toinen romaani. Se on kertomus Venäjän merkittävimpiin runoilijoihin kuuluvasta Marina Tsvetajevasta (1892–1941) ja hänen tyttärestään Aljasta, Ariadna Efronista (1912–1975), joiden elämäntarinan kirjailija on kuvannut ajallisesti lomittain. Romaanissa rakentuu laaja venäläisten mielenmaisemien kuvaus 1920-luvulta 1940-luvun alkuun.
Riikka Pelo kuvaa yksilöiden kohtaloita perheessä, jonka Stalinin terrori tuhoaa. Itsenäinen ajattelu ja ”vieraat ainekset”, kuten vaikkapa jazz, tekevät paluumuuttajista neuvostoliitossa kansanvihollisia. Taiteilijoita ja älymystöä teloitetaan ilman oikeudenkäyntiä. Järjestelmä, joka urkkii jokaista, on tietysti ennakkoluuloinen, arvaamaton ja julma, mutta todellisuudessa se on lopulta epävarma ja heikko, pelokas. Siksi propagandalle ei näy loppua. Olemassaolo perustuu vaaran ja uhan ilmapiirin ylläpitämiseen. Terrori onnistuu murtamaan perhesiteetkin. Marina syyttää petoksesta miestään ja tytärtään.
Finlandia-valintaraati kuvasi teosta mykistäväksi tarinaksi, kauniiksi kuvaukseksi äidin ja tyttären vaativasta suhteesta ankarissa vainon ja terrorin oloissa. Romaani on ”kertomus ihmisyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisen ehdottomuudesta”. Romaanin filosofista ja kielellistä rikkautta ja kirjailijan kielellistä taituruutta on ylistetty kritiikeissä, ja samalla on todettu, että lukijan kannalta teos on haastava kaikessa runsaudessaan.
Riikka Pelon haastattelun voi kuunnella YLEn Areenalta, Viikon Kirja -ohjelmassa.
Riikka Pelo vietti lapsuutensa Salon seudulla, ja hänen lähiomaistensa joukossa oli myös lestadiolaisia. Suvun juuret ovat osittain Keski-Pohjanmaalla vanhoillislestadiolaisuuden vahvalla alueella.
”Erilaiset vanhoillislestadiolaisten uskovaisten yhteisöt ja myös seurat Etelä-Suomessa sekä Keski-Pohjanmaalla tulivat itselleni lapsuudessa tutuiksi.”
Pelon esikoisromaani Taivaankantaja ilmestyi vuonna 2006. Se kertoo perheen ja lestadiolaisvaltaisen kyläyhteisön ihmissuhteista kuusivuotiaan Vendla-tytön kokemana. Kirja oli ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon sekä Vuoden kristillinen kirja -palkinnon saajaksi. Se palkittiin vuoden 2006 Tiiliskivi-palkinnolla. Romaanin englanninkielinen käännös ilmestyy tänä vuonna.
Taivaankantajassa hän onnistui kuvaamaan monitasoisesti ja rikkasti sitä, millä tavoin pieni lapsi kokee yleensäkin elämän, miten lapsi jattelee ja mitä hän pelkää. Miten hän kokee ankaran uskonnollisuuden, jonka hän kohtaa lähisukulaisissaan joihin on samalla kiintynyt ja joista hänen oma turvallisuutensa ilman äidin läsnäoloa on riippuvainen. Romaanin tiehäsävyinen ja kielellisesti rikas kuvaus on andiokas puhtaasti lapsen kokemuksien kuvauksena, eikä lestadioalisuutta sinänsä tarvitse pitää kirjan ”aiheena”. Se on sillä sedulla miljöö ja identiteetti ja sen piirissä tapahtuu niin hyvää kuin pahaakin. Mutta myös lestadioalisuudesta katsomuksena ja liikekenä kiinnostunut lukija voi saada kirjasta paljon pohdittavaa. Kaanaan kielen ilmaukset ja normaali puheenparsi lomittuvat ja tuottavat lukijalle oivalluksia, jos hän tuntee lestadiolaisuuden sisäistä puhetapaa ja ajattelutapoja.
Ulkoisesti pienimuotoinen kertomus on tavattoman monipuolinen ja taidokas. Se on aidon syvällisesti koettu hoitokokouksinen, julkirippivaatimuksineen, erottamisineen ja herkkäsävyisine lauluineen. Kuitenkin teoksesta puuttuu kokonaan sellainen yksiulotteinen ja kapeakatseinen mustavalkoinen ajattelu, johon toisinaan voi törmätä sekä liikkeen omissa julkaisuissa että esimerkiksi lestadiolaisuutta tarkastelevissa romaaneissa ja elokuvissa.
Riikka Pelolle ei kertomansa mukaan ollut vaikeaa uppoutua täysin toisenlaiseen yhteisöön kuin missä hän itse elää. Hän ei myöskään ole törmännyt ahdasmielisyyteen ja suvaitsemattomuuteen omissa vanhoillislestadiolaisissa sukulaisissaan. pelo on myös tunnistanut, että herätysliike on kyennyt muuttuman paljon.
”Lapsuudessani 1970-80-luvuilla klassisen musiikin esittämistä ei suvaittu vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Nyt kummitätini opettaa niin klassista kuin popmusiikkia koulussa.”
Pelo on kuvannut taitavasti ja ymmärtävästi kokemaansa tunneilmastoa ja eroja suhtautumisessa, jota hän itse koki toisaalta vanhoillislestadiolaisten parissa Pohjois- ja Etelä-Suomessa, kun itse tuli ”epäuskoisesta” perheestä. Pohjois-Suomessa vanhoillislestadiolaisten piirissä hän koki tullleensa hyväksytyksi ”uskottoman perheen lapsena”, sellaisena kuin oli. Sen sijaan eteläsuomalaiset lestadiolaiset olivat varautuneempia.
”Pohjoisessa yhteisöt ovat jo paikallisesti tiiviimpiä. Uskovaisuus oli suurta sosiaalisuutta, kyläilyä, hauskanpitoa, elämänläheisyyttä, huumoria ja lämpöä. ”Uskottomana” lapsena oli hyväksytty muiden joukossa. Eteläisen lestadiolaisuuden koin tuomitsevampana ja pelottavampana, ulossulkevampana. Ei ollut pahempaa kuin olla ”uskottomien” lapsi. ”
Riikka Pelo on päätellyt Etelä-Suomen lestadiolaisten tiukemman ankaruuden johtuneen siitä, että vanhoillislestadiolaisilla ei ole etelässä tukenaan yhtä voimakasta ja laajaa kolleketiivista yhteisöä, jonka myös kaikki ulkopuoliset Pohjois-Suomessa tietävät, tuntevat ja ottavat huomioon. Pohjois-Suomessa vanhoillislestadiolaisuudella on aina ollut tunnustettu asema ja todellista valtaa yhteisöissä, esimerkiksi kuntien ja seurakuntien päätöksenteossa.
Etelä-Suomessa lestadiolaisryhmät ovat olleet hajallaan eri puolilla eikä lestadiolaisilla uskovilla ole ollut yhtä itsestäänselvää, vahvaa asemaa eikä tunnettuutta seutukunnissa kuin pohjoisessa. Tästä syystä Etelä-Suomen lestadiolaiset ovat joutuneet suojautumaan ”maailmalta” rajummin kuin pohjoisen lestadiolaiset. Etäisyyden pitäminen, elämäntapojen ankaruus ja jyrkät asenteet ovat tietynlainen defenssireaktio, seurausta tästä suojautumisen tarpeesta.
Rauhalan esikoisteos ylitti Päätalonkin
Pauliina Rauhalan teos Taivaslaulu kertoo nuoren parin avioliitosta ja kamppailusta lestadiolaisyhteisössä, mutta on samalla yleispätevä tarina rakkaudesta ja jaksamisesta lapsiperheen arjessa. Romaanin päähenkilöt Aleksi ja Vilja ovat kasvaneet liikkeessä, jossa naisen keho on luotu tuottamaan lisää jälkeläisiä, niin kauan kuin se on biologisesti mahdollista, eli niin paljon” kuin Luoja suo”. Kirja on myös kuvaus naisen uupumuksesta, joka koostuu jatkuvasta raskaudenpelosta, synnytyksistä, lapsista ja vaatimuksista hengellisen yhteisön sosiaalisessa paineessa.
Kertomus onnistuu intiimiydessään koskettamaan lukijaa riippumatta vakaumuksesta. Kaikkein yksityisimmästä tulee yleistä, monia koskettavaa ja totta. 
– Taivaslaulu on samalla kertaa kaunis ja karu tarina naisesta, johon jokainen voi taustastaan riippumatta hyvin samaistua. Sen kieli on kirkasta ja kuulasta, muttei liian vaikeaselkoista tavallisen lukijan lähestyä, palkintolautakunnan perusteluissa todetaan.
Lukijoiden kiinnostuksesta kertoo vakuuttavasti se, että Taivaslaulu rikkoi Oulun kaupunginkirjaston varausennätyksen syksyllä 2913.
Rauhalan esikoisteos nousi lisäksi vuoden 2013 lopulla myydyimpien kotimaisten kirjojen kärkikastiin. Taivaslaulu on Gummeruksen kaikkien aikojen myydyin esikoisromaani. Ilmestymisvuonna myytyjen kappaleiden määrässä se ylitti esimerkiksi Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä (Gummerus 1958).
Rauhalan saaman Kiitos kirjasta -palkinnon myöntävät Kirjakauppaliitto, libristien yhdistys Libro ry. ja Suomen kirjastoseura.
Mitalin ja kunniakirjan käsittävä tunnustuspalkinto myönnetään kotimaiselle kirjailijalle, jonka edellisenä vuonna ilmestynyt suomen- tai ruotsinkielinen kaunokirjallisuuteen kuuluva teos on ollut erityisen virikkeitä antava.
Kuuntele Pauliina Rauhalan haastattelu Aamun kirja, YLE TV1,
Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, että ei se kirjaimellisesti niin mene. Sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä.
Pauliina Rauhala on saanut aiemmin Taivaslaulu-romaanistaan myös Vuoden kristillinen kirja 2013 -palkinnon sekä Gummeruksen perinteisen Kaarlen palkinnon.
Aktiiviset kirjabloggaajat valitsivat Taivaslaulun viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi kaunokirjaksi Blogistanian Finlandia-äänestyksessä. Äänestykseen osallistui kaikkiana 59 kirja- ja kulttuuriblogistia.
Torkki: puhetaidon kouluttaja ja Tarinan valta
Puhetaidon kouluttajana toimivan Juhana Torkin kirjoja luonnehditaan Otavan Kirjasäätiön palkintoperusteluissa nautinnollisiksi lukea, älyllisesti virkistäviksi ja ajan hermoon osuviksi.
Torkin tietokirjojen esikoinen Puhevalta (2006) on suosittu ja paljon siteerattu puhetaidon opas. Sami Miettisen kanssa kirjoitettu Neuvotteluvalta (2008) kertoo, kuinka tullaan mestarineuvottelijaksi. Tarinan valta (2014) on tarinnan kerronnan käsikirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää markkinointia, politiikkaa ja mediaa ja menestyksekästä viestimistä.
– Torkki on osoittautunut laaja-alaiseksi ja syvälliseksi yhteiskunnan tarkkailijaksi ja ihmisten valmentajaksi, kustantajan perusteluissa todetaan.
Torkin palkinnut Otavan Kirjasäätiö haluaa kirjallisuuspalkinnoillaan huomioida ja kannustaa kotimaisia kirjailijoita ja kirjallisen työn tekijöitä ja nostaa esiin heidän kulttuurisesti, sivistyksellisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävää työtään.
Kirjasäätiö jakoi palkintoja viidessä eri sarjassa. Torkin saaman tietokirjapalkinnon arvo on 15 000 euroa.
Torkki varttui kahdeksanlapsisessa vanhoillislestadiolaisessa perheessä Korpilahdella. Hänen isänsä on ammatiltaan uskonnonopettaja ja pappi, ja äiti on lääkäri. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa teologiaa ja väitteli antiikin puhetaidosta. Torkki tuli laajemmin mediassa tunnetuksi, kun Helsingin Sanomat pyysi häntä arvioimaan presidenttiehdokkaiden puhe- ja esiintymistaidot vaalikampanjan aikaan vuonna 2006. Torkki on esiintynyt paljon julkisuudessa ja hänet on nähty analyytikkona myös Ylen vaalikeskusteluissa.
Torkki toimii koulutusyrittäjänä ja konsulttina.
Härköselle Veijo Meri -palkinto ja nimitys Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailijaksi
Otavan kirjasäätiö palkitsi myös juuriltaan pohjoissuomalaisen kirjailijan Anna-Leena Härkösen arvostetulla Veijo Meri -palkinnolla.
Palkinto myönnetään tunnustuksena merkittävästä kaunokirjallisesta saavutuksesta. Veijo Meri -palkinto jaetaan vuosittain, ja sen arvo on 15 000 euroa.
Lisäksi Kirjakauppaliitto valitsi Anna-Leena Härkösen uutuusteoksen Takanapuhumisen taito Kirjan ja Ruusun päivän nimikkoteokseksi.
Härkösen uutuusteosta Takana puhumisen taito jaettiin kirjakaupoissa Kirjan ja ruusun päivästä 23.4.2014 alkaen, kolmen päivän ajan kaupanpäällisenä asiakkaille.
Erikoisjulkaisun taustalla on kirjakauppiaiden halu korostaa Kansainvälisen kirjan päivän (World Book Day) merkitystä lukemisen ystävien vuoden tärkeimpänä päivänä. Samalla kirjakauppiaat haluavat muistuttaa kirjakaupan roolista merkittävinä kulttuuriperinteen välittäjinä.
Myös Härkösellä on taustallaan kokemuksia vanhoillislestadiolaisuudesta. Hänen isoisänsä oli lestadiolainen maallikkosaarnaaja Ivalossa ja Inarissa. Vahvalla letadiolaisalueella, Limingassa syntyneelle ja Kempeleessä koulunsa käyneen Härkösen lapsuudenkoti oli uskonnollinen, vaikkakaan ei lestadiolainen. Vanhemmat olivat ”peruskristittyjä”, toisinaan käytiin kirkossa ja kotona kristilliset sanonnnat tulivat tutuksi äidin ja mummin puheissa. Lisäksi Anna-Leena Härkönen kävi lapsena ja varhaisteininä myös Pelastusarmeijan leireillä. ja oppi arvostamaan Pelastusarmeijan käytännöllistä lähimmäisenrakkautta vähäosaisten auttamistyössä.
Koulussa Härkönen kohtasi lestadiolaisuuden jyrkkyyden koulukavereiden tuomitsevissa puheissa ikuisesta kadotuksesta, jonne he hänet tuomitsivat. Härkönen on kertonut haastattelussa:
Oma kotini oli uskonnollinen mutta ei lestadiolainen. Silti lestadiolaisten vaikutus oli suuri. Heitä oli joka puolella, naapurissa ja koulussa. He uhkailivat kadotuksella ja helvetillä. Se oli hirveän ahdistavaa. – Eeva 31.8.2011.
Koulussa lestadiolaiset kaverit sanoivat, että kuoltuasi joudut helvettiin, päällesi kaadetaan kiehuvaa pikeä. Muistan sitä vielä yläasteeltakin. Kun tarpeeksi monta kertaa joutuu tuollaisen uhkailun kohteeksi, se jää päähän, vaikka järki sanoisi mitä. – Sana 2005.
– Välillä tuli tunne, että asuin irrallaan muusta maailmasta eläneessä yhteisössä, jossa aika oli pysähtynyt. Takaraivooni jäi esimerkiksi ajatus helvettiin joutumisesta. En tiedä, tarkoittivatko lestadiolaislapset uhkailla, mutta he vain totesivat, etten pääse taivaaseen. – Sana 2014.
Tuotannossaan Anna-Leena Härkönen ei ole kosketellut lestadiolaisuutta.
Härkönen on monipuolinen ja tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon sisältyy kahdeksan romaanin lisäksi novelleja, kolumneja, televisio- ja elokuvakäsikirjoituksia, laulutekstejä ja omaelämäkerrallisia teoksia. Hän sai Kiitos kirjasta -palkinnon vuonna 1985 esikoisromaanistaan Häräntappoase. Anna-Leena Härkösen teoksia on käännetty kymmenelle kielelle.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Tuupovaaran Tuula.
* * *
Lue lisää aiheesta:
Rita Dahl: Sisäisiä muodonmuutoksia. Sana 23.11.2006.
Aino Frilander: Kirjabloggaajat jakoivat varjo-Finlandian: Voitto lestadiolaisromaanille. NYT, Helsingin Sanomat 28.1.2014.
Anne Helaakoski: Taivaslaulu ja sen kirjoittaja kiinnostivat pääkirjastolla. Kaleva 21.11.2013.
Anna-Leena Härkönen on Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija 2014. Kirjakauppaliitto 2.4.2014.
Outi Ikonen: Rauhalalle ja Torkille kirjallisuuspalkinnot. Kotimaa24 23.4.2014.
Kiitos kirjasta -palkinto Pauliina Rauhalalle. Kirjakauppaliitto, tiedote 23.4.2014.
Maija Männistö: Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Kirjastolehti 3.4.2014.
Otavan Kirjasäätiö jakoi viisi kirjallisuuspalkintoa. Otavan kirjasäätiö 23.4.2014.
Otavan Kirjasäätiön palkinnot myönnettiin Juhana Torkille ja Jaakko Mäelle. 23.4.2014.
Riikka Pelo, Jokapäiväinen elämämme. Kustantajan esittely, Teoksen sivulla.
Katariina Romppainen: Anna-Leena Härkönen: ”Tabuista täytyy puhua”. Eeva 31.8.2011.
Tuupovaaran Tuula: Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden
Riitta Vaismaa: ”Oi katsohan lintua oksalla puun”. Kiiltomato 14.8.2006.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Minä suuresti iloitsen, että kirjoitustaitoiset ovat alkaneet julkaista kokemuksiaan herätysliikkeemme tapahtumista ja omista kokemuksistaan. Tämä aika on niin paljon avoimempi kuin minunkin nuoruudessani, jolloin esim. romaanien lukemista ei suositeltu, jossakin jopa pidettiin syntinä. Kun Viljasen Paavon kirja ”Unkarin tähdet” ilmestyi, sitäkin kummeksuttiin. – Nyt on myös keskitason koulutus ja sen myötä osaaminen avannut mahdollisuuksia ajatella omilla aivoillaan. – Tosin sosiaaliseen mediaan on päässyt suuri määrä asiattomia viestejä ja arvosteluja toisten ajatuksista, kun ei tarvitse käyttää omaa nimeään. Suomi 24, joka lienee vanhin tai ainakin laajin ei myös vaadi nimiä. Sinne pääsee esim. lestadiolaisten palstoille rumia sanoja ja asiattomia diagnooseja ihmisten terveydestä.- Taivalaulu on aivan ihana kirja . Paraikaa luen ”Taivaan Taimia”, vaikka ajalliset ja hengelliset tehtävät vievät suurimman osan ajastani. Mutta olen kiinnostunut toistenkin kokemuksista enkä vaan omistani. Kiitos kirjoittajille. Olette rohkeita ja palkinnot ansainneita.
Lämmin kiitos Tuulalle tästä artikkelista! Sekä vanhoillislestadiolaisuuden että kirjallisuuden ystävänä ilahduin siitä suuresti. Hyvät kevään jatkot Tuupovaaraan!
MIkähän se siinäkin muuten on että uskonnon kipupisteistä kirjoittavat vain kirjailijanaiset?
Kirjailijamiehet (Torkki, Hyry, jne.), vaikkakin varmuudella samat kipupisteet näkevät, kirjoittavat ihan jonnin joutavia. Varsinkin Hyry.
Joten eipä ihme olekaan että jo Paavali yritti naisia seurakunnassa hiljentää……
Olet oikeilla jäljillä, nimetön 262. Vl-liike, nykyinen SRK-lestadiolaisuus, on täydellisesti miesten valtakunta, jossa miesten on hyvä olla ja nauttia mittaamattoman suurta hengellistä arvostusta. Miehet johtavat liikettä, linjaavat opetukset ja päättävät aivan kaikesta. Naisilla ei ole liikkeen sisällä oikeuksia, vain velvollisuus synnyttämiseen ja lasten kasvattamiseen miesjohtajille kuuliaisiksi alamaisiksi. Tästä johtuu, että naisten on mentävä muille foorumeille mikäli haluavat saada äänensä kuuluville. Miehet eivät tietenkään halua sahata omaa oksaansa jolla istuvat, vaan he kirjoittavat jonnin joutavista omaa ylivaltaista asemaansa vaarantamattomista asioista.
Miten luulette myyvän kirjan jonka nimi olisi vaikkapa Perheeni ja se kertoisi äidin elämästä isossa perheessä. Eikä siinä märehdittäisi omaa surkeutta, ei haukuttaisi miehiä, kerrottaisiin seurakunnasta, väsymyksestä (jota lapseton tai pienen nykyperheen äiti tai nainen ei koe?) Ihan tavallisia asioita joita äidit kokevat vilpittömästi vl porukassa. Väitättekö näitä kokemuksia vääriksi?
Veikkaan, että ei kauhiasti kirjoja myytäisi, ainakaan kukaan ei niitä lähtisi julkaisemaan…. puhumattakaan, että sen kirjoittaisi mies…joten se toinen ääni ei vasta pääsekkään esille….
On todella loukkaavaa nämä yksisilmäiset kommentit, joilla vähätellään, mitätöidään ja halveksitaan tavallisten ihmisten kokemukset omasta elämästään.
Onko todella sinun/teidän mielipiteenne esim minun elämästäni oikea, eli olen alistettu, aivopesty marioneti, jonka kokemus elämästäni on väärä?
Mistä syytätte srkta tai puhujia? Ettekö juuri siitä, että nämä väheksyvät, alistavat, latistavat, aivopesevät, mitätöivät, halveksivat jne toisia ihmisiä? Eli se hirsi siellä omassa silmässä….
Onhan noita kirjoja Srk:lla myynnissä pitkä liuta, kultaisen kynttilänjalan kiillotusta ja idyllistä kerrontaa, tietyti työvaliokunnan tarkastamia tekstejä, eihän Srk niitä muuten kustantaisi, vai?
Srk:lle ja puhujille viesti Jeesuksen sanoin: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.
Hyvää kevättä, rakkaudella.
Kyllä sellainen kirja kannattaa kirjoittaa. VL:t eivät osta muita kuin SRK:n julkaisemia kirjoja. On siellä aina juhlat kun uusia kirjoja ilmestyy. Kun ihmisiä on paljon, jotka ostavat vaan yhden kustantajan kirjoja, kyllä nuo menevät kaupaksi. – Nämä yllä mainitut kirjat ovat osittain kaunokirjallisia teoksia tai tutkimuksia, joten niiden ostajakunta on luonnollisesti toinen. Lycka till!
Luukanvalmalta lainaus: ”VL:t eivät osta muita kuin SRK:n julkaisemia kirjoja.” – Onko tämä posketon valhe a) kevyt huumoriheitto, b) aito oletus vai c) tahallisesti leimaava yleistys? Olipa mikä tahansa, pidän perin kummallisena. Mitä sillä haetaan?
”Kiittäkää joka tilassa”, joten kiitos!. Eivät minua muut kuin vl:t olekaan sanoneet valehtelijaksi. Ehkä se on kiitos monivuotisesta tutkimustyöstä lestadiolaisuuden hyväksi. – Vastaukseksi sanoisin: 1) Pitkän elämäni aikana olen käynyt sadoissa lestadiolaiskodeissa ja huomannut, että kirjahyllyissä ei ole juuri muita kirjoja kuin SRK:n julkaisuja.- 2) Lehtiä seuranneena olen huomannut, että lehti mainostaa ”Siionin julkaisuja” varsinkin lapsiperheisiin.Sanonta ”Siionin julkakisu” tavallaan kertoo, että muut kustantajat eivät ole kelvollisia. SL:n ja P:n tilaus on joka kodissa voimassa. – 3) Kun Taivaslaulu ilmestyi, se oli kirjalainaamoissa pitkän tilauslistan takana.. Kertoivat, että monet eivät uskaltaneet ostaa sitä, vaan lainasivat ”salaa”.-. Aurora on kaunis nimi. Toivon sinulle aamunkoittoa elämääsi!
Kommentoin Luukan Valman kritisointia uskovaisten kotien kirjoista ja lukutottumuksista ;-D !
Kuitenkin kaikella kunnioituksella!
Annoin vapaat kädet tyhjentää kirjahyllyjäni eritavalla uskovalle pojalleni ja hänen avopuolisolleen… Tuloksena. monta laatikollista kirjoja pois siirretäväksi,mutta SRK:n kirjat tuli siirretyksi kunniapaikalle hyllyyn!!! Tämä kertoo se ,että poikani puolisoneen kunnioittaa äitinsä ja isänsä uskoa! Enkä ole vielä edes vanha ;-D !!! Olen pajon nuorenpi kuin arvoisa luukanvalma. ja ison perheen äiti.
Nyt ihmettelen luukanvalman tulokulmaa yhä enemmän. Näkeekö hän kirjoittajanimimerkistä, että henkilö on vl? Valhesyytös ei ole kiitos mistään vaan pyrkimystä siihen, että asiallisella keskustelupalstalla edes yritettäisiin toimia asiapohjalta. Olen elänyt 50 vuotta vl-liikkeessä, nähnyt satoja kirjahyllyjä ja satoja hyllymetrejä muuta kuin SRK:n kirjallisuutta. Ajatus siitä, että Päivimiehen puhe ”Siionin julkaisuista” kertoisi, että muut kustantajat eivät olisi kelvollisia, on hyvin erikoinen, tulkitseva ja asenteellinen. Myös Taivaslaulu on sadoissa lestadiolaiskodeissa, välimatka ”monet” — ”kaikki” on melko pitkä.
Kierrätys on myös hyödyllistä. Mulla on tuolla kotisivulla ollut muutama sta kirjaa parilla eurolla kpl. Eri ryhmissä. Lestadiolaiset kirjat ovat kaikki menneet opiskelijoille. Myös vanhat ”pöytäkirjat” vuosikokouksista eli suviseuroista ovat lähteneet sinne Ouluun Määtälle. Olen minä säilyttänyt alkuperäisteoksia kuten Laestadiuksen saarnat vuodelta 1897 ja tutkimukset sekä vanhimmat laulukirjat ja rekisteriraamatun ja Svebiliuksen katekismuksen ja tietysti kaikki Laestadiuksen ja Raattamaan kirjoitukset.. Opiskelijat ovat tarvinneet sekä tutkimuksiani että vanhoja kirjoja. Onhan ne kaikki jossain vaiheessa luettu läpi, joten kirjahyllytilaa aina tarvitaan. – Minun mielipiteeni ovat minun, joten jokainen säilyttäköön omansa.
Jos joku kertoo omia kokemuksiaan, se on memoraatti ei valhe. – Pääasia, että kukin on tyytyväinen itseensä ja omiin ratkaisuihina. Hyvää äitienpäivää!
Mutta omista kokemuksista ei voi johtaa yleispätevää tietoa. Tietoa voit saada kyselemällä muiden kokemuksia. Kirjoitit asian faktana, et mielipiteenä. Syy, että srkn kirjoja ostetaan on pikälti oman yhdistystoiminnan tukeminen ja uskonelämän vahvistaminen. Yleensä yhdistysten jäsenet ostaa yhdistyksensä julkaisuja. Tämä ei tarkoita, etteikö muita voisi ostaa.
Eli srkn kustannustoiminta on synti, ja still on hurskas joka rukoilee anteeksiantoa srkläisten puolesta. Lyö rintoihinsa, ”…en ole niinkuin nuo!”
Oliko niin, että still ja muutamat muut väittävät srkvlliä omavanhurskaiksi, itsensä toisten yläpuolelle nostaneiksi pöhöttyneiksi ja ylimielisiksi?
Mistä tuo edellinen kirjoituksesi kertoo?
Mutta siihen julkisutoimintaan. Menisivätkö ne kirjat kaupaksi muuallakin, kuin vl piireissä?
Sitten valman kommentteihin. Asiattomia kommentteja. Käsittääkseni vl porukassa luetaan todellakin muitakin kuin srk kirjoja. Ehkä se, että ne ovat vitriinissä, kertoo ehkä siitä, että niitä arvostetaan enemmän….
Eikä siinä kyllä esitetty valhetta kuin yhtenä vaihtoehtona. Lisäksi, näinkin oppinut ja sivistynyt kuin valma olet, olisi kuvitellut vähän valistuneempaa kommenttia.
Jos menet käymään vaikkapa juristin kotona, voisi kuvitella siellä olevan alan kirjallisuutta ”vitriinissä”. Kommentoisitko, että juristit eivät lue kuin lakikirjoja?
Muistappa ensi kerralla kurkata myös yöpöydälle…
Taivaslaulua luetaa ristillisyydessä paljon. Sitä kehutaan kirjallisien ansioiden vuoksi myös täällä. Sen sisältö on erittäin provosoiva, eikä edusta yleisen kristityn naisen tai perheen kokemusta tai uskoa, näin uskallan väittää.
Sen sijaan se varmasti edustaa uuden, feministisen suuntauksen omaavien vl taustaisten naisten ja perheiden näkemyksiä ja kokemuksia.
Ja hyvä niin.
On oikeastaan sama, miten rajalinjat pyykitetään, ennen sen ehkä tekivät srk veljet, nykyisin nuoret älykkäät naiset.
”Eli srkn kustannustoiminta on synti, ja still on hurskas joka rukoilee anteeksiantoa srkläisten puolesta. Lyö rintoihinsa, ”…en ole niinkuin nuo!”
vastaus: Srk:n kustannustoiminta ei ole synti, jokaisella on vapaus julkaista kirjoja jotka ei riko lakia. Synniksi menee jos niiden luullaan hyllyssä tuovan autuuden tai niiden puuttuminen hyllystä vievän kadotukseen. En näe kirjajulkaisuja hengellisenä, vaan ne ovat maallista, varain hankintaa. En lyö rintaan enkä tunnistä itseäni Srk:laiseksi.
”Oliko niin, että still ja muutamat muut väittävät srkvlliä omavanhurskaiksi, itsensä toisten yläpuolelle nostaneiksi pöhöttyneiksi ja ylimielisiksi?
Mistä tuo edellinen kirjoituksesi kertoo?”
vastaus: voin vastata vain omasta puolestani, olet tukinnut oikein, tätä mieltä olen, Srk:laisuus on omavanhurskautta, itsensä toisten yläpuolelle nostaneita. Pöhöttyminen ja ylimielinen ei ole minun käyttämiä sanoja enkä voi niihin yhtyä, en syyllisty alatyyliseen haukkumiseen.
”Mutta siihen julkisutoimintaan. Menisivätkö ne kirjat kaupaksi muuallakin, kuin vl piireissä?”
vastaus: sen päättää lukijat eli asiakkaat.
Luin Taivaslaulun, se on rehellinen kirja. Feminismi ei liity siihen ollenkaan. Ei ole provosoiva vaan ennemminkin syvällinen arkianalyysi nuoren parin elämästä, juuri kuten he sen kokevat.
Rajalinjat pyykittää ainoastaan Jumala, Hän tutkii sydämet.
Haluan vastata nimimerkki-Nimetön 220 kirjoitukseen.Olen kovia kokenut uskovainen,”Vl”-äiti ja voin vakuuttaa sinulle,että en edusta uutta,feminististä suuntausta uskon asioissa.Se muuten tuntuu loukkaavalle väitteelle,jos on kokenut samoja asioita kuin mitä minä olen!
Onko sinusta tudella vaikea uskoa sitä,että samassa uskonyhteisössä on meitä vaikita asioia kokeneita äiti-ihmisiä ( jopa miehiä),jotka kuitenkin haluamme kilvoitella uskonelämässä puhtaalla omalla tunnolla,mutta jotka ilman omaa syytään olemme joutuneet kokemaan hyvin pahoja asioita ja jotkut meistä jopa olemme selvinneet normaaliin elämään?!? Kaikki eivät valitettavasti ole selvinneet!
En koe Taivaslaulu-kirjaa provosoivaksi vaan se on totta monessakin perheessä.Myös omassa elämässäni on ollut paljon samaa!
Ajattelen niin,että taidat olla mies nimimerkki Nimetön 220. Kuitenkin on mont
a totuutta tässä elämässä! Vain Jumala ja Jeesus ovat täydellisä,virheettömiä Totuuksia !!! Kuitenkin…olemme ihmisinä virheellisiä,raadollisia ja täysin Jumalan armon varassa ja Jeesus kuuliaisuudellaan ansaitsi meille epäonnistuneille,väsyneille,pelkääville,uhreiksi joutuneille, uskovaisille äiti-ihmisille ja miehillekin pelastuksen !!!!
Arvoisa Palstan toimittaja: Oikaisuna koskien kirjailija Juhana Torkkia: Hän on kotoisin Korpilahdelta Keski-Suomesta, ei Lounais-Suomesta. Hänellä on enemmän kuin kuusi sisarusta. Isä oli uskonnonopettaja-pastori, äiti lääkäri. Vaikkapa Wikipediasta voi tarkistaa asian oikean laidan. Tämä ystävällisenä oikaisupyynnönä ansiokkaaseen artikkeliinne. Kiitos! PS: Vanhana korpilahtelaisena tiedän Torkin perheen.
Kiitämme ystävällisestä korjauksesta ja pahoittelemme puutteita. Pyydämme kirjoittajaa tekemään artikkeliin tarvittavat korjaukset.
Toimitus
Taivaslaulu kertoo nuoren parin elämästä, käsittääkseni kirjoittaja itse on kertonut sen olevan jotain muuta kuin dokumentti tai omaelämänkerrallinen teos, joten en täysin käsitä väitettä sen kertovan ihmisten omasta kokemuksesta. Varmasti siihen on vaikuttanut kirjoittajan omat kokemukset, se on selvä.
Vaikeita elämän tilanteita ei käsittääkseni ole täällä kukaan vähätellyt, puhumattakaan siitä, että ne joku olisi täällä kiistänyt. Jokaisella on omansa, näin uskaltaisin väittää.
Still esitti jälleen loistavan väitteen, johon on varmasti osoittaa runsaasti aineistoa sen oikeaksi todistamiseksi. Nimittäin srkkirjallisuuden vitriinissäolemisen vanhurskauttava vaikutus ihmiselle. Sekä sen puute, joka johtaa kadotukseen. Jään odottamaan tästä jotain näyttöä, varmaan löytyy, muutakin kuin heittosi täällä.
Mikä siinä feministiliperaalissa tuntuu loukkaavalta? Varsinkin jos ei itse ole tähän sakkkiin kuuluva? Tottahan on, että feminismi ja liberaali ajattelu on yleistä tässä ajassa, eivätkä vl porukat jää siitä osattamaksi, niinkuin ei mistään muistakaan virtauksista.
Se, että on kokenut elämässään vaikeuksia ja yhteiskunnassa on femmariliberoita tai jotaian muita trendejä, ei oman kokemukseni mukaan kosketa henkilökohtaisesti sellaista joka ei ko trendin harjalla ratsasta. Tottakai voi myötäelää toisten elämää, ja se ilman muuta on hienoa.
Toinen asia on tietysti se, ovatko femmariliberoiden mannekiinit, nuoret, koulutetut, lahjakkaat, 1-2 lapsen äidit todella kokeneet saman, jonka esim 8 lapsen äiti, eläessään koko elämänsä kotona ja lukeneet viimeiset vuodet medioista olevansa aivottomia synnytyskoneita. Kysyisin, riittääkö näille äideille femmariliberoilta empatiaa? Mielestäni se ei osoita empatiaa, että vähättelee heidän vakaumustaan ja syyllistää heidän puolisonsa ja heidän uskonnollisen kotinsa.
Ennemminkin empatiaa voisi olla se, että antaa arvon yksilön elämälle, tukee ja kannustaa jokaista yksilöä hänen elämänsä valinnoissa -> vertaa vaikkapa nykyinen trendi sukupuolisessa erikoistuimisessa ja sen erilaiset variaatiot, mitä erikoisempi versio sen enemmän se saa ylistystä. Perinteinen, tuhansiavuosia kestänyt perhekäsitys ei nykypäivänä saavan muuta kuin lokaa niskaansa… ja äidit kärsivät tästä eniten