Olen ollut nyt parisen vuotta ulkona liikkeestä. Kun on elänyt ikänsä kiinnikasvaneena yhteisöön, heimoon joka ei sitten enää tunnukaan omalta, ja samalla hyljeksii, mieli joutuu myllerrykseen. Tämäkö on minä? Olen vääränlainen, ja erillään. Häpeä siitä on yllättänyt minut. Häpeä musertaa.
Haluan päästä irti, ja samalla haluan kuulua johonkin. Mutta minne.
Muutos itsessä oli alkanut jo aika varhain. Paljon aiemmin kuin sitten sen itse tajusin. Oivalsin vl-uskovien keskellä että olen erilainen. Kuulun ”samaan heimoon”, enkä kuulukaan. Olen sittenkin se erilainen, poikkeava. Mutta mikä?
Siitä kesti vielä lisää vuosia ennen kuin sanoin sen ääneen. Minusta tuli sitten siis uskon kieltänyt, kuten se meillä sanotaan. En osaa verrata tätä kokemusta mihinkään aiemmin koettuun. Sehän oli tietenkin kauheaa.
Tilanne oli ristiriitainen, sillä olin sydämessäni onnellinen ja tunsin syvää riemua siitä että pystyin tekemään mitä olin pitkään halunnut ja nähnyt oikeaksi. Mutta kun suhteissa perheenjäseniin ja ystäviin seurasi outo hiljaisuus niin siinä tuli iso muutos elämään. Entisen mutkattoman ja ystävällisen kanssakäymisen tilalle oli tullut etäisyys ja muuri. Tuli paha olo, mielessä oli kuin autius ja yksinäisyys tunnetasolla. Kuin välillemme olisi tullut lasinen ja täysin ääntä eristävä seinä. En ollut mitään enkä kukaan.
Tämä oli tiettenkin vain suhteessa heihin. Sain uusia ystäviä ei vl piireistä ja sehän minut alkuun hengissä pitikin.
Vieraus
Erillisyys ja vieraus. Muiden oudoksuvat katseet sukutapaamisissa ja perhejuhlissa. Ulkopuolisuuden tunne. Siitä ei voinut erehtyä. Ei sitä voi itseltään salata sen jälkeen kun sen on tajunnut.
Erityisesti silloin se kouraisee, kun löytää jälleen itsensä siitä samasta tilanteesta. Vaikka aikaa on jo mennyt. En ole vieläkään sinut taustani kanssa, joka hylkii minua ja jota itse myös torjun. Kuka tätä voisi ymmärtää?
Se kuluttaa. Se hävettää. Minähän torjun heitä aivan samoin kuin he torjuvat minut. Minun täytyy lakata pelkäämästä heitä.
Haluaisin vain elää porskuttaa voimakkaana ja haavoittumattomana. Haluan olla haavoittumaton. Ettei kukaan pysty vahingoittamaan minua.
Tämä on vaikea pala. Käyn mielessäni keskusteluja vl uskovaisten läheisteni ja hyvänpäivän tuttujenkin kanssa. Mielessäni yritän ymmärtää ennen kaikkea itseäni. Yritän ymmärtää samalla myös läheisiäni, että miksi he torjuvat minut. Mitä minussa on nyt niin pahaa ja muuttunutta?
Olen miettinyt että olenko yksin kokemusteni kanssa, outo autio saari vl-maailmassa… taikka onko joku toinen jolle tämä on tuttua.
Ei kenenkään maalla
Yritän jutella, yritän tavata heitä. Varovainen on oltava. Puhe voi kosketella vain kapeaa ei kenenkään aluetta. Sen rajan yli se saa mennä. Niitä näitä hyvää päivää kirvesvartta… Itseä lähelle ei kukaan päästä.
Välillä olen yrittänyt ymmärtää ja ajattelen, etteivät he tiedä, mitä tekevät. Olen myös vihainen. Sitä vihaa oli vaikea nähdä itsessään. Ja siitä on myös yhtä vaikea luopua. Mieluten sitä ei myöntäisi.
Huomaan, että itsekkin rakennan ikään kuin puolustusmuuria väliimme. Se syö ihmistä. Lopulta turvaudun aivan samaan mekanismiin kuin vl:tkin. Torjun heidät jotta en itse haavoittuisi niin pahasti. Suojelen arkaa sisintäni ja tätä uutta alkua joka on jo lähtenyt kasvuun. Minun todellista identiteettiäni. Se olen minä mutta se on vasta alussa.
Ja heidän kokemus on se että heidän täytyy samalla tavoin suojella itseään. Ja he tekevät sen leimaamalla minut vääräksi ja pahaksi.
Minä tahtoisin ojentaa käden. Yli sen rajan.
Jo minun läheisyyteni ja varsinkin ajatukseni koetaan uhkaavaksi. Mitä se uhkaa? Ilmeisesti pienikin aidosti avoin keskustelu uhkaisi niin suuresti heidän varmuuttaan ja koko sitä elämäntapaansa, etteivät he kestä minua tällaisena. Siksi he torjuvat kädenojennuksen.
Surullista, minulle käännetään selkä. Ei sillä olisi minulle merkitystä eikä se vaikuttaisi niin syvästi jos he olisivat minulle yhdentekeviä! Mutta kun he ovat rakkaita ja läheisiä, ovat olleet koko elämäni ajan! Tähän saakka.
Minun on kysyttävä, onko minun tosiaan jumiuduttava ja oltava ikuisesti pettynyt ja murheellinen?
Täytyykö minun mielessäni leimata ja vihata heitä että pääsisin irti sisimmässäni olevasta läheisyyden kaipauksesta heihin? Rakkaudesta heihin? Että minun ei tarvitsisi ikävöidä eikä kaivata heidän arvostustaan?
Minun pitää jättää heidän oloonsa, antaa heidän olla niin kuin he ovat, niissä rajoissa, etteivät he saa loukata minua eikä tunkeutua henkilökohtaisen rajani yli. Täytyisi lakata pelkäämästä heitä. Täytyy.
Häpeä ja viha
Tiedän. Syvällä mielessä piilee häpeä.Häpeä syö voimia ja rajoittaa luovuutta. Elämää.
Häpeän rinnalla toinen voimakas tunne, viha. Viha syntyy samasta juuresta kuin häpeä. Viha syntyy samasta syystä kuin pienen lapsen mielessä, eli siitä että ei tullut nähdyksi ja hyväksytyksi. Ei tullut rakastetuksi sellaisena kuin itse on. Ei saanut kasvaa rauhassa sellaiseksi kuin on. Vaan muokattiin ulkoapäin ja hyväksynnälle ja rakkaudelle oli asetettu ehtoja ulkopäin. Näin se vaan on käynyt. Omalla kohdalla se on vaan opittava näkemään ja hyväksymään tosi asiana.
Ymmärsin sen kyllä tunteen tasolla, ilman sanoja, jo hyvin pienenä. Sitä vihaa oli ja on vaikea nähdä itsessään. Ja siitä on vaikea luopua. Vihaa ja pettymystään ei saa ilmaista. Eikä ole sanoja millä puhua. Sille ei ole kenelläkään ymmärrystä. Viha on torjuttava. Se saattaa kääntyä tuhoavana omaa itseä vastaan.
Oman häpeän tunnistaminen, syvä rakkaus, toisen ihmisen ehdottoman hyväksymisen kohtaaminen vapauttaa ihmisen häpeästä, olen lukenut. Miten oppia rakastamaan itseään, nähdä itsenä haavoittuvana ja samalla vahvana omana minänä? Uskon että uusi alku on mahdollinen. Se on mahdollinen. Sen täytyy olla mahdollinen.
Ajattelemisen aihetta antoi Jenni.
* * *
Lue lisää:
Häpeä on kaikista vaikein tunne. YLE, Teksti-TV 29.6.2012.
Vuokko Ilola: Myy silloin kun on ostajia. Blogikirjoitus 24.6.2014.
Paavo Kettunen: Kätketty ja vaiettu – Suomalainen hengellinen häpeä. Kirjapaja 2011.
Salla Korpela: Häpeä. Kirkko ja Kaupunki 20.6.2011.
Kun ei kukaan koskaan – vieraus ja kaipaus
Satu Lidman, Häpeä – Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena, 2011.
Ben Malinen: Häpeän monet kasvot. Kirjapaja 2011.
Nyt vapaa olen – Kun kaikki on arvioitava uudelleen
”Onnellinen ratkaisu”: Minun tarinani
Perheihminen: Elämää Rauhanyhdistyksen jälkeen?
Dr. Propelli: Hengellinen väkivalta voi tuhota työkyvyn ja terveyden
Saana Saarinen: Itsetuntemus on avain häpeään. Voi Hyvin nro 3, 2007.
Salla: Odotan sitä päivää. Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Kiitos. Samaistun kertomaasi täysin. Suosittelen vasta julkaistua kirjaa Nyt vapaa olen. Kun sain sen kirjan käsiini, tuntui, että ensimmäisen kerran minut nähdään täysin kokonaisena. Surullista mutta lohduttavaa oli huomata, ettei tässä tilanteessa tarvitse olla yksin. Yhteisön lämmön ulkopuolelle jääminen on trauma, joka järkyttää koko todellisuutta. Ei tarvitse olla pelkäämättä, vihaamatta tai häpeämättä, ei tarvitse kyetä olemaan vahva, kun on hajonnut. Itseksi kasvaminen on hidasta ja välillä toivotonta, mutta ennen kaikkea äärimmäisen tärkeä matka. Joskus vielä voimme tuntea lämmön itsessämme niin vahvasti, ettei yhteisöllä ole voimaa horjuttaa oikeuttamme olla olemassa.
On todella sydämeen sattuvaa ja hyvin lähelle tulevaa pohdintaa… Lisäksi kuvat ovat todella hienoja. Ovatkohan teksti ja kuvat saman henkilön käsistä ja mielestä lähtöisin?
”Ehkä olen ainoa ihminen maailmassa joka on tätä kokenut.”
Et ole, tiedät sen varmaan itsekkin. Vl-porukoissa ainakin on paljon samassa tilanteessa ja samaa läpikäyneitä paljon. Sinä vain olet osannut sanoittaa kokemukset ja vierauden tunteet todella hienolla tavalla.
En osaa sanoa, kuinka kauan ja voimakkaina kuvaamasti tunteet kestävät. Riippuu varmaan omasta ja läheisten laadusta ja käyttäytymisestä.
On surullista, jos ei löydy sellaista tapaa olla yhdessä, joka palauttaa entisen läheisyyden, vaikka uskonasioissa on tapahtunut muutos. Sellaisen tilan löytäminen voi vaatia aikaa ja pohdintaa puolin ja toisin. On palattava ikäänkuin ehdottoman rakkauden äärelle.
Tämä aihe on tärkeä ja tarpeellinen keskustelulle.
These feelings are very common in people who leave fundamentalist groups, not just the LLC or SRK. There is a sense of loss, isolation, and fear. These emotions are the result of being indoctrinated into a group that supposedly had all the answers to the most important aspect of your life, a church that is supposedly chosen by God and is the only way to reach an eternity of bliss and avoid an eternity of agony. Shame, guilt, and fear are the group’s emotional tools to keep people from leaving, and the mistrust and isolation from old friends are the social tools. It makes for a very potent combination.
Just a few years after leaving the LLC, I now look back on these stories as if in a rearview mirror. I can remember once feeling the way you do now, but I just don’t anymore. There is a whole big world out there full of amazing, wonderful people. The silly, petty behavior of some Laestadians doesn’t bother me any more than that of Jehovah’s Witnesses, Mormons, or crazy snake handlers. (Those few Laestadians who are still in my life have turned out to be very decent towards me, in some cases surprisingly so. I’ve heard the same from others lately, which is encouraging.)
I am still interested in the study of religion and Laestadianism, and still write about it sometimes, but the emotional connection is mostly gone. I’m living the life I want to live now, and am not forced to try to believe things that I know aren’t true. This is the start of a sequel to a two-volume book of my life—a better, more authentic story.
This blog posting I wrote last year may help when you ask the question, “Will it always be like this.”
http://blog.edsuom.com/2013/08/a-fading-fascination-with-faith.html
No, it almost certainly won’t always be like this. After a while, you will probably look back on this essay of yours with a smile and think of how much better you life is, too.
Lähetän kiitoksen Jenni sinulle omakohtaisesta kertomuksesta. Pitkälle samaa itsekkin olen kokenut. Luin äskettäin kirjan Nyt vapaa olen ja sitä lukiessa sain oivalluksen yhteisön voimasta. Sitä sinunkin kertomus kuvaa. Olen tähän mennessä jotenkin ”syyttänyt” vanhempiani, mutta ehkä osasyy onkin yhteisö.
Me ex-vl:t olemme parantumattomia siinä mielessä, että tietyt lapsuuden kokemukset eivät koskaan täysin katoa meistä. Kaikki mitä itselle on tapahtunut, on ja pysyy, vaikka tietenkin oma suhtautuminen niihin voi muuttua ja jopa helpottaa tilannetta. Mutta ne haitalliset TUNTEET pitäisi saada pois, sillä juuri tunteet ohjaa mielialoja ja juuri ne heikentää oman minuuden voimistumista. Kuten häpeä ja kaikenlainen huonouden tunne. Se haava, mikä meillä on, pitäisi umpeutua. Vielä nykyvaiheessa itselläni on niin että kun suolaa kaataa haavoihin, se edelleen kirvelee. Haava ei ole mennyt kiinni. Eli kun kohtaa vaikeita tilanteita ihmissuhteissa ja varsinkin vl-sukulaisten kanssa, niin ahdistus on kova. Se haava pitäisi saada umpeen, jotta elämä voittaisi.
Nuo kaikki vl opit kuulostaa nyt jälkeenpäin aivan täysin älyvapaalta. Mutta silloin ne olivat totista totta. Ei niitä kyseenalaistettu. Itse uskalsin vähän päälle parikymppisenä lähteä lestadiolaisten porukasta suurimmaksi osaksi sen varassa, että olin löytänyt poikaystävän yhteisön ulkopuolelta. Yksinään irtautuminen, itsekseni, tuntui minusta mahdottomalta ajatukselta silloin, ja uskon että se olisi ollut äärimmäisen vaativaa henkisesti. Poikaystävästä sain tukea. Perhekin hyväksyi ratkaisuni mutta vl-kaveripiiri hävisi ympäriltä totaalisesti. Pahimmalta tuntuivat pahat puheet selän takana ja kun entiset ystävät vaihtoivat vastaan tullessaan kadulla puolta. Ne kokemukset opettivat huomaamaan kuka on todellinen ystävä ja kuka ei. Uuden elämän rakentaminen kesti aikansa ja maiseman vaihto auttoi. Olin mm. ulkomailla vaihdossa opiskelemassa ja töissä. Elämään piti ottaa tavallaan kokonaan uusi alku. Joskus mietin missä sitä olisi jos olisin jäänyt niihin kuvioihin. Ja siitä saan joka kerta uutta voimaa ja iloa että repäisin itseni irti lahkosta. Jos kerta pystyin tekemään tuon vaativan päätöksen ja rakentamaan elämäni uudelleen niin minähän selviän mistä vain! Rohkeutta tälle naiselle! Ei elämää ole tarkoitettu elettäväksi pelolla eikä taikauskolla.
Hyvä kirjoitus, paljon tuttua asiaa hyvin sanoitettuna. Itse olen tulkinnut sen ”ulos sulkemisen” lähdön jälkeen lähinnä sitten, että tiivis yhteisö kohtelee lähtijää petturina. Mikä muuten selittäisi sen, ettei keskustella, ei tunneta, ei haluta kohdata jne.? Heistä heijastuu käytös, kuin olisit pettänyt heidät jotenkin. Ja tavallaan lähtijä niin tekeekin, kun vuosien jälkeen paljastuukin, ettei hän ajattelekaan samoin, kuin mitä on näytellyt ulkoisesti muille. Siinä näkyy minusta myös hyvin se, kuinka yhteisölle pitää olla kuuliainen, eikä omakohtaisella uskolla ole lopulta merkitystä. Petät porukan paljastamalla, ettet uskokaan niin, kuin ”me kaikki olemme aina halunneet uskoa”. Tsemppiä ”Jenni”, kyllä se siitä 😉 Itsellä on jo useampi vuosi lähdöstä, ajan kanssa fiilikset tasoittuu ja elämä normalisoituu.