– Pohjolan kirkas tuli voisi valaista ja lämmittää koko kirkkoa, ellei sitä ymmärtämättömästi rajata vain meikämiehiä lämmittäväksi rakovalkeaksi. – Päätoimittaja Leino Hassinen, Kotimaa 30.3.1976.
Vanhoillislestadiolaisuuden johdon siirtyminen voimakkaasti maallikkopuhujien käsiin 1960-luvulla ja puhujien päättämät uudet kiellot ja normit johtivat
liikkeen julkisuuskuvan katastrofiin suomalaisessa yhteiskunnassa ja kansalaisten käsityksissä vl-uskosta, osoittaa Jani Alatalon tuore väitöskirjatutkimus. Seuraus oli, että puhujat ja SRK:n johto tekivät vakavan karhunpalveluksen herätysliikkeelle ja kristilliselle uskolle.
On selvää, että rauhanyhdistyksen yhteiskunnallinen luotettavuus ja ulkopuolisten kiinnostus tutustua vl-oppiin ja etsiä sielunrauhaa rauhanyhdistykseltä heikkeni.
Eniten tilanteesta joutuivat kärsimään kunnioitettuina, kunnollisina ja rehellisinä pidetyt tavalliset vanhoillislestadiolaiset riviuskovaiset. He ja heidän lapsensa joutuivat kohtaamaan ikävät ennakkokäsitykset ja leimat joka päivä omassa arkielämässään ja ihmissuhteissaan.
Väitöstilaisuus järjestetään Oulun yliopistossa maanantaina 4.08.2014 klo 12, paikka Linnanmaa, Kuusamonsali (YB210). Vastaväittäjänä toimii dosentti Vesa Vares Turun yliopistosta ja kustoksena dosentti Kari Alenius.
Jani Alatalo: Uutta tietoa herätysliikkeen kaudelta 1960-1985
Jani Alatalo on tutkinut väitöskirjassaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkisuuskuvaa 4.8.2014 tarkastettavassa väitöskirjassaan Pohjoinen herätysliike ja modernisaation kipukohdat – Vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuva Suomessa 1961 – 1985. 
Tutkimusaihe, miten lestadiolaisuutta käsiteltiin julkisuudessa ja miten lestadiolaisuudessa puolestaan suhtauduttiin julkisuuteen.on olennainen, sillä aiempaa tutkimusta aiheesta ei ole olemassa. Lisäksi, kyseessä on liike joka vaikuttaa suoraan noin sadantuhannen suomalaisen ihmisen elämään ja välillisesti paljon laajemmin. Siten ei ole lainkaan yhdentekevää millaisena herätysliike nähdään ja miten liikkeen sisällä julkisuuskuva kohdataan.
Alatalo käsittelee mediaan liittyvien kysymysten rinnalla lestadiolaisuuden rinnakkaiseloa suomalaisen yhteiskunnan ja etenkin yhteiskunnan muutoksen kanssa. Samalla monet liikkeen sisäiset asiat ja ratkaisut nousevat esille, joten tutkimuksessa kuvataan myös lestadiolaisuuden keskeiset tapahtumat tutkimusajanjaksolta.
Väitöskirjan kiinnostavuutta lisää se, että Alatalo käsittelee sitä ajanjaksoa, joista SRK:n oma historiaprojekti ei ole vielä julkaissut ”omaa” historiantulkintaansa (ilmestynee syksyllä 2014). 
Alatalon tutkimus osoittaa, että monet lestadiolaisuuden nykyiset ongelmallisiksi nousseet kysymykset muodostuivat juuri 1960–1970-luvulla.
Jani Alatalo on tutkinut aihetta jo vuosia. Hän selvitti lestadiolaisen herätysliikkeen julkisuuskuvaa jo pro gradu -tutkielmassaan Kohti avoimuutta: Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. (Jyväskylän yliopisto 2006.)
Vanhoillislestadiolaisuudella muita liikkeitä kielteisempi julkisuuskuva
Kirkon piirissä tomivasta liikkeistä vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisten keskuudessa tunnetuin (esim. Kirkkomonitor 2004 -tutkimus). Suomalaisten mielikuvat uskonnollisista liikkeistä ovat yleensä melko myönteisiä. Kaikkein kielteisimmin suhtaudutaan eri kyselyiden perustella jehovan todistajiin ja lestadiolaisiin.
Kirkkomonitor-kyselyn mukaan kolme neljästä suomalaisesta tietää vanhoillislestadiolaisen liikkeen, vaikkei itse siihen kuuluisikaan. Kuitenkin, huolimatta siitä että ihmiset tuntevat herätysliikkeen melko hyvin, suuri osa suhtautuu siihen kielteisesti.
Alatalon tutkimus käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta vuodesta 1961 alkaen. Ratkaisu on perusteltu. Liikkeessä oli tapahtunut suuri hajaannus 1960-luvun alussa, jolloin suurin osa liikkeeseen kuuluneista papeista ja teologeista jäi liikkeen ulkopuolelle (erotettiin tai erosi itse).
Alatalo toteaa, että tästä voidaan katsoa alkaneen nykymuotoisen maallikkojohtoisen vanhoillislestadiolaisuuden aika. Tutkimuksen mukaan vanhoillislestadiolaisuuden kielteinen julkisuuskuva voimistui 1960-luvulta ja sen jälkeen.
Julkisuuskuvan kannalta vanhoillislestadiolaisuuden maallikkosiipi siis johti vl-yhteisön katastrofiin.
Tällöin maallikkopuhujat määrittelivät monet modernin yhteiskunnan piirteet ja ratkaisut synniksi. He alkoivat rakentaa ”puhtaiden” seurakuntaa, ja syvensivät rajaa ulkopuolisiin. Puhujat alkoivat entisestään korostaa ulkonaisesti muusta yhteiskunnasta erillistä, poikkeavaa elämäntapaa, ja jäseniä koskevia kieltoja ja normeja lisättiin. Muun muassa osallistuminen oman paikallisseurakunnan hengelliseen toimintaan kiellettiin, edes jumalanpalveluksissa ei ollut lupa käydä mikäli pappi ei kuulunut SRK-lestadiolaiseen liikkeeseen. Aiemmin se oli tavallista ja vanhoillislestadiolaiset olivat olleet paikallisissa seurakunnissa usein kaikkein uskollisimpia kirkossakävijöitä.
SRK ja puhujat tekivät karhunpalveluksen elävälle uskolle 1960-70-luvulla
Moninaisista normeista tehtiin hengellisiä sääntöjä ja autuuden ehto. Liikkeen jäsenten kontrollia tiukennettiin vuosi vuodelta. Henkilökohtaiselle omantunnon harkinnalle ei jätetty enää tilaa. Esimerkkeinä television hankkimisen synniksi julistaminen (SRK:n vuosikokous 1963), ja ehkäisykielto (puhujienkokous 1967).
Normit johtivat seuraavana askeleena niiden noudattamisen seurantaan, uskovaisten kontrollointiin ja sanktioihin. Yhteisössä alettiin vahtia toinen toistaan.
Sisänen vallankäyttö oli varsin voimakasta etenkin ennen 1980-lukua. Liikkeen keskeiset henkilöt, uskon auktoriteetit, määrittivät muille uskovaisille, mitkä asiat puoluepolitiikkaa ja henkilökohtaisia asioita myöten olivat sallittuja liikkeen jäsenille. Toisinajattelevat istutettiin ”hoitokokoukseen” ja erotettiin. Yhä tänään on vielä elossa tuhansia 1970-luvulla liikkeestä ulos erotettuja, joille kokemus on ollut traumaattinen.
Alatalon mukaan 1970-luvulle tultaessa liike käpertyi entisestään omiin oloihinsa ja yritti suorastaan eristäytyä muusta yhteiskunnasta. Samalla alkoi muodostua entistä vahvempi vastakkainasettelu ”meikäläisyyden” ja ”maailman” välille. Eksklusiivinen seurakuntaoppi, ”vain tässä joukossa pelastuu”, nousi erityisen korostuneeseen asemaan opetuksessa.
”Vain me pelastumme” -ajattelutavan jatkuvuus turvattiin erinomaisen onnistuneesti, kun SRK perusti 1970-luvulla kaikki rauhanyhdistykset kattavan lapsi- ja nuorisotyön. Tällöin kymmenet tuhannet liikkeen piirissä kasvavat lapset ja nuoret saatiin keskusjohdetusti oman uskonopin systemaattisen koulutuksen piiriin. Tälle oli herännyt tarve, koska ehkäisykiellon tuloksena rauhanyhdistyksissä oli runsaasti erittäin suuria lapsiperheitä. Tuli välttämättömäksi varmistaa, että kasvavat lapset ja nuoret myös jäävät vanhoillislestadiolaisiksi aikuisinakin.
Rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyö, jossa lapsi rakensi ystävyyssuhteensa ja verkostonsa yksinomaan yhteisön piiriin, varmisti sen että myös uudet sukupolvet pysyttelivät tiiviisti liikkeessä myös murrosiässä ja seurustelu- ja avioitumisvaiheessa. Rakennelma oli taitavasti suunniteltu. Lasten eristäminen muusta yhteiskunnasta ja ihmissuhteista vain oman yhteisön piiriin varmisti liikkeen vakaan kasvun. Yksilön näkökulmasta irrottautuminen liikkeestä tuli entistä vaikeammaksi, koska uhkana oli kaikkien sosiaalisten suhteiden menetys. Liikkeen suuruus taas toi yhteisölle arvovaltaa yhteiskunnassa ja erityisesti kirkon johdon piirissä.
Toisaalta eristäytyminen ja kielteiset mielikuvat heikensivät liikkeen vetovoimaa. Oli entistä vähemmän niitä, jotka liittyivät vanhoillislestadiolaisuuteen aikuisena. Herätysliike ei ollut enää herätysliike, vaan uskovaiseksi synnyttämisen ja kasvattamisen liike. Paikalliset rauhanyhdistykset keskittyivät pyörittämään toimintaa yksinomaan oman jäsenistönsä piirissä.
Tämä on vakava vahinko elävälle uskolle.
Vl-liikkeen uskottavuus ja maine heikkenivät jyrkästi
Alatalon tutkimus vahvistaa em. maallikkojohtoiseksi muuttuneen liikkeen erillistymisprosessin, joka johti siihen että mielikuvat vanhoillislestadiolaisuudesta muuttuivat 1960-luvulta lähtien huomattavan kielteisiksi. Ulkopuolella koettiin ristiriitaisena se, että vaikka liikkeen oppirakennelma, opetus armosta ja pelastuksesta, on itsessään avoin kaikille, herätysliike on sisään päin käpertynyt ja sulkeutunut eikä asettunut avoimeen vuoropuheluun yhteiskunnassa muiden tahojen kanssa.
Tutkimuksen päätevuosi on 1985. Tuolloin SRK:n johto salli televisiokameroiden tulemisen suviseuroihin. Alatalon mukaan niihin aikoihin liikkeen johto muutti herätysliikkeen linjan avoimemmaksi suhteessa ulkopuoliseen yhteiskuntaan ja mediaan.
On selviö, että naisten ja miesten ahdistaminen ehkäisykiellolla, avoin naisten hengellinen syrjintä ja mitätöinti sekä 2010-luvulla paljastunut, vuosikymmeniä jatkunut lasten seksuaalisen hyväksikäytön piilottelu ja rikoksiin huomiota kiinnittäneen lastensuojelututkijan mustamaalaaminen eivät ole olleet omiaan parantamaan mielikuvaa vanhoillislestadiolaisuudesta nykypäivänäkään. Hyväksikäyttörikoksista liikkeen johdolle tiedottanut tutkija tukijoineen joutui varsin rajun ryöpytyksen kohteeksi puhujien ja johtohenkilöiden taholta. Häntä painostettiin, uhkailtiin ja nöyryytettiin, jopa leimattiin mielisairaaksi.
Liikkeen sisällä jäseniin kohdistettu painostus ei ole suinkaan loppunut. Liikeeseen kuuluvilla ei ole oikeutta ilman painostuksen uhkaa kyseenalaistaa ja kritisoida auktoriteettien eli puhujien ja liikkeen johdon näkemyksiä. Sanktio on puhutteluun joutuminen ja erottaminen. Toisin sanoen, hoitokokouskäytännöstä ja hengellisen väkivallan harjoittamisesta ei ole suinkaan luovuttu.
Nämä seikat kertovat karua kieltään siitä, että avoin keskustelu ja sananvapaus ovat yhä vielä 2010-luvulla kaukainen haave vanhoillislestadiolaisuudessa. Tämä on vakava tahra herätysliikkeen julkisuuskuvassa tänä päivänä. SRK:n johtokunnan nykyinen puheenjohtaja on julkisilla pahoitteluillaan pyrkinyt korjaamaan edeltäjiensä virheitä. (Tosin hän on ollut jo pitkään itsekin toteuttamassa SRK:n linjaa SRK:n johtokunnan jäsenenä.)
Mediaan kohdistettu painostus, uhkailu ja sananvapaus
Liikkeen julkisuuskuva olisi voinut olla 1960-1980-luvulla mahdollisesti huonompikin kuin se oli, mutta herätysliikkeen vastuuhenkilöt onnistuivat rajoittamaan liikettä vastaan kohdistunutta kritiikkiä painostamalla paikallisia ja alueellisia tiedotusvälineitä ilmoitusten ja tilausten boikotilla. Siten emme voi tietää, miten monta SRK:n johdon tai vl-opin kannalta kriittistä uutista, analyysia ja mielipidekirjoitusta jätettiin tämän uhan tähden julkaisematta.
Nykyisin liikkeen johdolla ei ole enää yhtä suuria mahdollisuuksia kontrolloida julkisuutta ja estää arvostelu vaatimalla vaikenemaan epäkohdista kuin takavuosina. Tutkiva journalismi ja sosiaalinen media pitävät tästä huolen. Medialle riippumattomuus on entistä tärkeämpää ja lakia sananvapaudesta on myös uskonnollisten yhteisöjen nykyisin noudatettava suhteessa mediaan (joskaan se ei koske liikkeen sisällä omien jäsenten kohtelua). Viestinnässä omien jäsenten suuntaan olennainen työkalu on monimuotoinen ja rikas kaanaan kieli, ajankohtaisine täydennyksineen.
Julkisuuskuva, marttyyriasenne ja kaksoisviestintä
SRK:n johdossa pidettiin julkisuuskuvaa varsinkin ennen 1980-lukua vääristyneenä ja kielteisenä. Herätysliikkeen sisäisen kiinteyden kannalta kielteinen julkisuuskuva on yhteisölle kuitenkin myös hyödyllistä. Alatalon havaintojen mukaan ikävää, negatiivista julkisuuskuvaa ei ole SRK:ssa pidetty välttämättä huonona asiana. Se on tulkittu usein vain ”oikean uskon” osoittavaksi vainoksi.
Marttyyrin osalla ratsastaminen onkin yksi tekijä, jonka varjolla liikkeessä on onnistuttu vaientamaan sisäinen kriittinen keskustelu sekä itse keksittyihin normeihin ja harhaoppeihin liittyvä arvostelu.
Alatalon mukaan kokonaisuudessaan vl-liikkeen julkisuuskuva painottui tutkimusajankohtana liikettä ja erityisesti liikkeen keskushenkilöitä kritisoiviin teemoihin. Ero siinä mitä SRK:n johto julkisuuskuvalta toivoi ja mikä oli tulos, oli tutkimuskohteena olevana aikana 1961-1985 suuri. Liikkeen julkinen käsittely ei kuitenkaan ollut mediassa täysin kielteistä. Erityisesti suviseurauutisointi oli aineistossa pääosin liikkeen kannalta sävyltään myönteistä.
SRK:n strategiassa suviseuroille onkin 2000-luvulla annettu viestinnässä erityisrooli ja siihen osataan jo panostaa. Julkisuuskuvan muokkaamisessa SRK:n johto käyttää mielellään ns. kaksoisviestintää. Ulkopuoliseen julkisuuteen he viestivät asioista siloitellusti ja keskeisistä faktoista vaieten, toisin kuin mikä on puhujien ja paikallisten rauhanyhdistysten viesti riviuskovaiselle. Tämä johtaa usein median harhaan ja lisää sekaannuksia ja hämmennystä, kun liikkeen opeista yritetään käydä julkista keskustelua.
Lue väitöstiedote: Vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuva ja modernisaation kipukohdat.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Esko.
* * *
PS. Ajankuva vanhoillislestadiolaisuuden tapahtumista 1960-luvulla:
* * *
Lue lisää:
Simo Alastalo: Uimonen: Lestadiolaisten Kaleva-protestissa kyse vaientamisyrityksestä. Kotimaa24 8.7.2011.
Jani Alatalo: Kohti avoimuutta: Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Jyväskylän yliopisto 2006.
Arkkimandriitta: SRK: Rakkaus katosi siionista
Arkkipiispa Mikko Juva 1979: ”Kirkko ei voi vaieta”
Esko: Luentoja ja uusi kirja vl-liikkeen vallasta: tutkimuksen tuloksia
Haukkala, Matias 2010. Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.
Meri-Anna Hintsala: Mammapalstat – Voimaantuminen vanhoillislestadiolaisten äitien internetyhteisöissä. Pro gradu -tutkielma, käytännöllisen teologian laitos. Helsingin yliopisto 2007.
Johanna Hurtig: Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere: Vastapaino, 2013.
Vuokko Ilola: Ajat muuttuvat myös vl-liikkeessä. Blogikirjoitus, Kotimaa24, 5.12.2013.
Vuokko Ilola: Taistelu vääriä henkiä vastaan – haamunyrkkeilyä? Blogikirjoitus 11.10.2011. Kotimaa24.
Julkisen Jumalansanan neuvosto: Aatetta Jaloa ja Alhaista Mieltä
Kaanaa – Suomi -sanakirja. OHO-Siioni.
Hanna Kallunki: Väitös: Kielteinen julkisuus ollut tyypillistä vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle 60-luvulta lähtien. Päivämies 5.8.2014.
Karoliina Kemppainen: Väitös: Kielteiset asiat painottuvat vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuvassa. YLE uutiset, Oulu, 4.8.2014.
Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden, Kaleva 1.10.2006. Julkaistu myös Makkerin blogissa.
Mauri Kinnunen: SYT:n salainen sisällissota kommunismia vastaan. Makkerin blogi 7.12.2014.
K-mo: Toimittajat ja lehdistönvapaus painostuksen kohteena
Päivi Köngäs: Hengellinen väkivalta koettelee lestadiolaisyhteisöä. YLE Oulu, 19.4.2012.
Lasarus: Tuoko Verkko-Päivämies vapauden keskusteluun?
Lestadiolaiset: 70-luvun hoitokokouksissa tehtiin hengellistä väkivaltaa. Helsingin Sanomat 10.10.2011.
Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö: hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Tampere: Vastapaino, 2012.
Miika Luoma-aho & Tapio Nykänen (toim.): Poliittinen lestadiolaisuus . Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.
Janne Metsänheimo: Synteihin sidotut: hoitokokousten opillinen perusta 1960-70-lukujen vanhoillislestadiolaisuudessa. Oulun yliopisto, Historiatieteet. Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma, 2016.
Miikka Ruokanen: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977-1979. Kirkon tutkimuslaitos 1980. – Pappishajaannuksesta s. 56-72.
Elisa Savolainen: Väitös: Kuva vanhoillislestadiolaisuudesta muuttuu hitaasti. Suomenmaa 3.8.2014.
SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä
SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti
T 10 n11 m12: Kun äiti synninmyllyn osti
S. V.: Lapsuuden usko seuraa mukana – keskustelua 60-luvun hajaannuksesta
Kati Toivio: Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämies-lehdessä 1954–1978. Teologia.fi 25.3.2011.
Viestinnällisiä selvennöksiä. OHO! Siioni.
Väitös: Television torjuminen huononsi vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkisuuskuvaa. Lapin Kansa 28.7.2014.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 