Kuva: Youtube.
– Makasin lapsena sängyssä ja itkin, koska pelkäsin joutuvani helvettiin. Syyllisyydentunto oli kolossaalinen, jos olin vaikkapa katsonut televisiota kaverin luona. Mietin silloin sellaisia asioita, joita lapsen ei kuuluisi edes miettiä, Säily muistelee.
– Olen kokenut tulleeni huijatuksi.
Hänellä on myös kauniita ja arvokkaita muistoja liikkeen tarjoamasta vahvasta yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä, turvallisuuden tunnetta lisäävästä yhteenkuuluvuuden kokemuksesta.
Kun liikkeestä eroamisesta on kulunut jo kymmenen vuotta, Matias Säily kertoo nykypäivänä kokevansa, että elämä on lahja. Se on tässä ja nyt.
– Meillä on lupa nauttia ja iloita elämän meille tarjoamista lahjoista tarvitsematta tuntea siitä syyllisyyttä. Pääasia on, että ihminen ei vahingoita itseään tai muita, toteaa Matias Säily.
Oman irtautumisprosessinsa taustoja ja oivalluksiaan elämästä Säily on kuvannut lehtihaastattelussa hiljattain.
Liikkeestä irrottautuminen vaatii varhaislapsuudessa omaksutun käsitejärjestelmän purkamista
– Uskon, että liikkeestä eroaminen on aina ihmisen pitkän kypsyttelyn tulos. Liikkeessä kasvatetaan omaksumaan mielenjärjestelmä, joka omaksutaan niin varhaisessa kehitysvaiheessa, että sen purkaminen vaatii sekä ulkoisia että sisäisiä sysäyksiä.
Säilyn ajatuksessa piilee vankka totuus. Vl-perheen lapsi omaksuu liikkeen käsityksen syntien anteeksi antamisesta ja Jumalan lapseksi hyväksymisestä jo pikkulapsena, 3-4-vuotiaana, usein perheen jokailtaisissa anteeksipyyntö- ja siunaus -rituaaleissa.
Kollektiivinen lestadiolaisuuden oppeihin kasvattaminen tapahtuu herätysliikkeen laajan lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n lapsi- ja nuorisotoiminta tavoittaa laajuudellaan kymmeniä tuhansia lapsia ja nuoria, todennäköisesti suurimman määrän eri ikäluokkia Suomessa, heti partioliikkeen jälkeen. Partiolaisia on Suomessa noin 60 000, ja vanhoillislestadiolaisessa liikkeen piirissä on arvioitu elävän tätä nykyä noin 50 000 alle 18-vuotiasta lasta ja nuorta.
Pieni tyttö tai poika siirtyy opiskelemaan vanhoillislestadiolaisten uskon oppia jo alle kouluikäisenä. Ensin hän osallistuu rauhanyhdistyksen päiväkerhoon, sitten häntä opetetaan viikoittain rauhanyhdistyksen omassa pyhäkoulussa. Kouluikäisenä hän käy viikoittain tai ainakin pari kertaa kuussa rauhanyhdistyksen raamattuluokassa ja osallistuu lomilla SRK:n järjestämiin nuorten leireihin. Kollektiiviset tunnekokemukset samoin ajattelevien suuressa ryhmässä vahvistavat yhteenkuuluvuutta ja sitoutumista.
Tässä vaiheessa yhteydet vl-perheistä tuleviin ystäviin lujittuvat. Yhteydenpito ei-lestadiolaisiin ystäviin ja koulutovereihin puolestaan tavallisesti heikkenee ja jopa kokonaan loppuu.
Rippikouluvaihe vahvistaa kytköstä vain omaan liikkeeseen, sillä vanhoillislestadiolaisten perheiden nuoria ei tavallisesti lähetetä ev.lut.kirkon järjestämiin seurakuntien rippikouluihin. Oulun tuomiokapituli on myöntänyt SRK:lle erillisen luvan järjestää liikkeen omia rippikouluja. Niihin osallistuu vuosittain yli 2 000 nuorta. Tämän jälkeen nuori usein siirtyy opiskelemaan johonkin kolmesta SRK:n omistamasta kristillisestä opistosta. Opistovuodet vahvistavat sitä, että ystäväpiiri koostuu ensi sijassa vain samanuskoisista ihmisistä.
Irrottautuminen liikkeestä on siten ymmärrettävästi monelle kipeä ja voimia kysyvä prosessi. Myös Matias Säily kävi läpi tässä vaiheessa erilaisia ristiriitaisia tunteita.
– Erooni liittyi tuskan ja vihan tunteita. Vihaa siitä, että koin tulleeni huijatuksi, Säily kertonut haastattelussa.
Lopullisena sysäyksenä liikkeestä irtautumisessa toimi oman homoseksuaalisuuden tiedostaminen.
– Vanhoillislestadiolaisuus tuomitsee homoseksuaalisen elämäntavan jyrkästi. Salailin asiaa pitkään ja yritin elää sen kanssa. Ajattelin, että se menee ohi. Lopulta silmäni aukesivat ja tulin sinuiksi asian kanssa. Yhtälö vanhoillislestadiolaisuuden kanssa oli mahdoton. Missään vaiheessa perheeni ei kuitenkaan hylännyt minua.
– Kaksi muuta sisarustani on myös eronnut liikkeestä.
Uskonnon uhrien tuki ry:n laatiman selvityksen pohjalta on arvioitu, että yli puolet vanhoillislestadiolaisiin perheisiin syntyvistä lapsista irtaantuu liikkeestä.
Myös Säily arvelee, että tällä hetkellä yllättävän moni liikkeeseen kuuluva harkitsee eroa salaa mielessään.
– Monilla on varmasti kalvavia ajatuksia, mutta eroaminen on vaikeaa koko lähipiirin kuuluessa liikkeeseen. Perhe ja ystävät ovat siellä. Siitä on äärimmäisen vaikeaa irtautua. Eroon liittyy voimakas mukavuusalueelta poistuminen ja moni valitsee mieluummin liikkeeseen jäämisen, aprikoi Säily.
”Vain me olemme Kristuksen kirkko, Jumalan valtakunta”
Säily kertoo, että vanhoillislestadiolaiset opettavat, että vain vanhoillislestadiolaiset pääsevät taivaaseen.
– Kaikki muut ihmiset joutuvat muitta mutkitta helvettiin. Meille opetettiin, että olemme onnekkaita, kun saamme kuulua siihen liikkeeseen. Pesäeroa korostetaan voimakkaasti. On nuo epäuskoiset ja sitten me uskovaiset.
Kysymys on siitä, että vanhoillislestadiolaiset eivät tunnusta Pyhän Hengen vaikutusta oman ryhmänsä ulkopuolella. Tätä nimitetään muut ulos sulkevaksi eli eksklusiiviseksi seurakuntaopiksi.
Vain omaa, vanhoillislestadiolaista yhteisöä pidetään ”Jumalan valtakuntana”. Vanhoillislestadiolaisuus ei katso olevansa vain oikea, vaan peräti ainoa kirkko. Vain he ovat ”Kristuksen ruumis”. Vain heidän keskuudessaan on mahdollista saada synnit anteeksi. Vain heidän yhteisönsä kautta johtaa tie iankaikkiseen elämään.
Edes lestadiolaisuuden muiden suuntauksien jäseniä ei hyväksytä ”taivaskelpoisiksi”, vaan opetetaan, että hekin tulevat joutumaan aikanaan kadotukseen.
Liikkeessä uskotaan, että syntinen voi tulla Jumalalle kelvolliseksi vain pyytämällä syntejä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä.
Tässä liikkeen oppi poikkea ratkaisevalla tavalla luterilaisesta kristinopista, jossa opetetaan että Pyhä Henki vaikuttaa kaikkialla Jumalan sanan kautta. Tämän eroavaisuuden perusteella vanhoillislestadiolaisuutta voidaan perustellusti pitää lahkona luterilaisen kirkon sisällä. Tätä kantaa ev.lut. kirkossa edustavat monet kristinopin tuntijat, esimerkiksi eksegetiikan (Raamatun selitysopin) dosentti Kari Kuula.
Kristinuskon opillisia kysymyksiä tarkastelevan dogmatiikan professori Miikka Ruokanen puolestaan ei pidä vanhoillislestadiolaisuutta ”kirkon lahkona”, vaan hän on määritellyt lestadiolaisuuden ”repeämäksi kirkon sisällä”.
Vanhoillislestadiolaisuus ei kuitenkaan täysin kiellä uskovaista olemasta tekemisissä ”epäuskoisten” eli ei-lestadiolaisten kanssa. Matias Säily toteaa, että kuitenkin tiivistä kanssakäymistä toisinuskovien kanssa vältetään.
– Hienovaraisilla vihjauksilla kuitenkin huolehdittiin siitä, että olisimme [vain] toistemme seurassa ja hankkisimme uskovaisia ystäviä. Vanhoillislestadiolaisuus on pieni ja linnoitettu saareke suuremmassa saarirykelmässä. Sitten linnoituksen tykkiaukoista vähän kurkistellaan muuta maailmaa, luonnehtii Säily.
Itse keksaistuja ”syntejä” hiusväristä ehkäisyyn
Vanhoillislestadiolaiset välttelevät lukuisia asioita ja tekemisiä, jotka on liikkeessä luokiteltu synneiksi. Niistä ei käytetä mielellään sanaa ”kielletty”, vaan asia kierretään ilmaisulla ”emme halua tehdä sitä koska se vaarantaa uskon”. Vanhoillislestadiolaiset ”eivät halua” ottaa elämäänsä mitään sellaista, mikä ”voi johtaa syntiin ja vietellä maailmallisuuteen”.
Hyvällä mielikuvituksella melkeinpä mikä asia hyvänsä saattaisi olla sellainen, ja siltä se välillä tuntuukin. Joistakin kielloista on liikkessä luotu oma virallinen ”kannanotto”, jossa on esitetty perusteluja, mistä syystä kyseinen asia on syntiä.
Useimmat syntilistan asioista on kuitenkin syntiä vain jonkinlaisella kulttuurin ja elämäntavan perusteella (esimerkiksi onnittelumaljan kohottaminen syntymäpäivillä), ei raamatullisesta eikä kristinopillisesta syystä.
Kieltojen perusteluissa onkin usein vaikeaa nähdä minkäänlaista logiikkaa. Yksityistä elämää ja arkea kontrolloivien sääntöjen ja kieltojen perusteella vanhoillislestadiolaisuutta voidaan hyvin verrata esimerkiksi jehovan todistajiin.
Näitä kiellettyjä asioita on kymmenittäin, ja useimmat ovat laadultaan sellaisia, että muut ihmiset pitävät niitä yleisesti normaaleina ja tavanomaiseen elämänkulkuuun kuuluvina. Esimerkiksi hiusten värjääminen on kiellettyä, mutta permanentti sallitaan.
– Osa listan asioista on täysin triviaaleja, eikä niillä ole minkäänlaista raamatullista perustaa. Esimerkiksi televisionkatselukielto. Sitten sitä kierretään sillä tavalla, että katsotaan televisio-ohjelmia tietokoneelta, koska tietokoneen käyttö on sallittua, toteaa Matias Säily.
Näiden itse keksittyjen syntien varominen on johtanut vanhoillistadiolaisten keskinäiseen kyräilyyn ja kyttäämiseen.
– Käytännössä kaikki kyttäävät toisiaan, sanoo Säily omana kokemuksenaan. Toinen toisensa kontrollointi on noussut esiin usein vl-liikettä koskevassa keskustelussa.
Vanhoillislestadiolaiset perheet ovat usein suuria. Säilyllä on kahdeksan sisarusta.
– Ehkäisykielto on mielestäni käsittämätön. Naiset alistetaan toimimaan synnytyskoneina koko loppuelämänsä siihen asti, kunnes he kuolevat tai eivät kykene enää saamaan lapsia. Toki se on kaunis ajatus, että otetaan kaikki lapset vastaan. Ihmiseltä otetaan kuitenkin pois ylin valta oman kehonsa suhteen ja hänet pakotetaan toimimaan järjestelmän kaleeriorjana, Säily kuvailee. 
Kaikki elämän värisävyt
Matias Säilyllä on nyt herätysliikkeen ulkopuolella elettyä elämää takanaan yli kymmenen vuotta. Miltä se on tuntunut?
Hän kokee saaneensa elämään enemmän sävyjä.
– Lestadiolaisena oleminen on sellaista, kuin kulkisi joka paikassa paksu haarniska yllään. Jokainen voi mielessään kuvitella, miltä sen haarniskan riisuminen tuntuu.
– Elämäni on nyt vapaampaa, värikkäämpää ja eloisampaa. Ei se ole rikos, että elää itsensä näköistä elämää ja tekee asioita joista nauttii. Mutta lestadiolaisuus sanelee sen, mikä saa ihmisestä tuntua hyvältä ja mikä ei.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä eläminen ei ollut Säilylle aikoinan vain pelkkää piinaa. Hänellä on paljon myönteisiä ja hyviäkin muistoja, eikä hän kanna kaunaa eikä vihaa sisällään.
– Yhteisöllisyydessä on hyviäkin puolia. Paljon järjestettiin erilaisia tapahtumia ja niistä minulla on hyviä muistoja. Sitten on se tietty turvallisuuden tunne, kun kaikki tärkeät ihmiset kuuluvat siihen samaan liikkeeseen ja ymmärtävät toisiaan sitä kautta.
Vanhoillislestadiolaisia Säily haluaisi kehottaa huomaamaan elämän kallisarvoisuuden.
– Havahtukaa huomaamaan, että elämä on lahja. Se on tässä ja nyt. Kuolemaa ja taivaspaikkaa odottaessanne elämä kulkee ohitsenne ilman, että osallistutte siihen.
– Meillä on lupa nauttia ja iloita elämän meille tarjoamista lahjoista tarvitsematta tuntea siitä syyllisyyttä. Pääasia on, että ihminen ei vahingoita itseään tai muita.
* * *
Matias Säilyn haastattelu on julkaistu Turkulainen-lehdessä ja Vantaan Sanomissa. Ks. Saara Kallio: ”Laumasta karannut loi oman polkunsa”. Turkulainen 24.9.2014; ”Laumasta karannut lestadiolainen: Helvetillä pelottelu aiheutti ahdistusta”. Vantaan Sanomat 27.9.2014.
Ajattelemisen aihetta antoi Dr. Propelli.
Lue lisää:
Johannes Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita
Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta. Hakomaja.
Dr. Propelli: Arvio: 40% vl-nuorista irtaantuu liikkeestä
Etniset vanhoillislestadiolaiset
Hanna: Miten tässä uskossa jaksaisi?
I was brainwashed into raging Laestadian beliefs (by Halla).
Vuokko Ilola: Kuplassa eläminen
Kari Kuula: Vanhoillislestadiolainen pelastusoppi – suuren luokan teologinen ongelma luterilaisessa kirkossa. Kirkonkellari 14.5.2012.
Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Kustannusosakeyhtiö Hai 2014.
Lähteä vai jäädä. Minä lähdin pois -blogi.
Olinhan siellä minäkin: Raja railona aukee suviseuroissa
Synnit: vanhoillislestadiolaisten syntilista
Tukahdutettu ja padottu intohimo. 23.8.2015.
Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.
Valtakunta vaihtui omaan ajatteluun. Jaakko Antilan haastattelu. Kotimaa24 27.6.2012.
Vedenkantaja: Näitkö! Virtahepo rauhanyhdistyksellä
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
”Pääasia ettei vahingoita itseä ja muita.”
Olen kuullut, että vl-perheestä eronneiden nuorte/ihmisten omaiset ottavat eron aika raskaasti. Rebekka Naatus sanoi vasta radiossa, että vanhemmat itkevät kun lapsi eroaa liikkestä.
Kumman kokemus on aidompi, homotaipumuksen kanssa kamppailevan, joka kokee vl-opetuksen olevan itseään kahlitseva ja kokee ahdistusta vai vanhemman, joka suree lapsensa eroa vl-yhteisöstä?
Voiko äiti kokea ahdistusta ja tuskaa lapsestaan, joka on eronnut vl-yhteisöstä, varsinkin, jos lapsi julkisesti arvioi ja arvostelee äitinsä uskoa ja vakaumusta sekä uskonyhteisöä?
Mielestäni tämä sopii hyvin rohkaisuksi niille, jotka eivät uskalla jättää vl-liikettä siinä pelossa, että joku pahoittaa siitä mielensä:
”Don’t ever feel bad for making a decision about your own life that upsets other people, You are not responsible for their happiness. You’re responsible for your own happiness. Anyone who wants you to live in misery for their happiness should not be in your life to begin with.”
”Kumman kokemus on aidompi, homotaipumuksen kanssa kamppailevan, joka kokee vl-opetuksen olevan itseään kahlitseva ja kokee ahdistusta vai vanhemman, joka suree lapsensa eroa vl-yhteisöstä?”
Mielestäni on mieltä vailla alkaa kiistelemään kokemuksista: ”kuinka aitoja ja oikeita” ne ovat. Kokemukset vain ovat. Niistä toki voi kertoa ja ihmiset voivat omia kokemuksiaan vertailla muiden kokemuksiin, mutta ei todella koettu tuntemus voi olla väärä tai epäaito: Ihminen voi kokea tulleensa huijatuksi vaikka häntä ei olisi huijattu. Jos ihminen todella näin kokee, on kokemus aito ja oikea. Me ihmiset koemme asioita eri tavalla ja piste. 😊
”Kumman kokemus on aidompi, homotaipumuksen kanssa kamppailevan, joka kokee vl-opetuksen olevan itseään kahlitseva ja kokee ahdistusta vai vanhemman, joka suree lapsensa eroa vl-yhteisöstä?”
Miten niin ”aidompi”? Kysymyksessä ei ole järkeä.
Matias! Muillakin erityisryhmiin kuuluvilla on vaikeaa VL-yhteisössä. Minä tein kerran ison virheen, kun vein murrosikäisen AS-lapseni Maitoisiin nuorten leirille. Se aika (viikko muistaakseni) muodostui hänelle yhdeksi elämänsä ahdistuneimmista kokemuksista. Hän jäi siellä totaalisesti yksinäiseksi, syrjäytetyksi. Päätin, että en ikimaailmassa vie poikiani yksin sellaiseen seuraan.Rakkaus heillä riittää vain samankaltaisille. Mutta Jumala rakastaa juuri erilaisia ja heikkoja.
Kysymys keskusteltavaksi: Miten suhtaudutte sukupuolisesti poikkeavaan suuntautuneisuuteen, kuten homouteen? Tieteen valossa tämä suuntautuminen/taipumus lähtee kehittymään jo ennen syntymää äidin hormonien ohjaamana. Ajatteletko sinä, kuten minä, että Jumala loi (biologian välityksellä) tästä ihmisestä homon/lesbon? Onko nyt siis homous/seksuaalisuus Jumalan lahja, vaiko ihmiselle annettu koettelemus? Mitä on Jumalan lahja? Mitä on koettelemus?
Sanonpa tähän kohti, että luonnonoikeuden mukaan ihmisen tulisi tulisi toimia sen mukaan, mikä HÄNELLE on hänen sukupuolisen suuntautuneisuutensa valossa on luonnollista? (homous ei ole mitenkään luonnotonta vaan luonnollisen kehityksen tulos)
Korostan kuitenkin, että minä en ole mikään luonnonoikeuden kannattaja, enkä siten myöskään homo- tai lesbosuhteiden puolestapuhuja, jos se vielä jollekin oli epäselvää. 😊
Mielenkiintoista keskustelua täällä. Minua kiinnostavat varsinkin nuorten näkökulmat. Olen itse seurakuntavirassa toimiva pappi (ja nainen). Olen tietenkin törmännyt lestadiolaisten seurakunta- ja kirkkokäsitykseen näinä vuosina. Kamppailtauani asian kanssa minulle kirkastui, että aivan riippumatta siitä pitääkö vanhoillislestadiolaiset minua kristittynä vai ei, niin minulla on lupa Raamatun ja kristinopin mukaan pitää heitä kristittyinä sisarinani ja veljinäni, ketään erottelematta. Siitä en anna periksi. En tietenkään pidä oikeina heidän tällaisia lijnjauksiaan kuten ehkäisykielto. Se on selkeästi poikkeama kristinopista eikä Jumalan sana tue sitä. Mutta olen iloinen siitä että olen saanut useita vl-pappeja ystäväksi ja voimme keskustella hyvinkin avoimesti uskon kysymyksistä. Seurakuntaopista huolimatta.
Kiitos. Kiitos Matias ajatuksistasi. Rehellistä puhetta. Uskon että moni kaveri saa voimaa sinun avoimesta pohdinnasta. Toivotan rohkeutta kaikille jotka joutuu kohtaamaan nämä vaikeudet. Kokemusta on.
Olen entinen vl enkä ole liikkunut piireissä enää viiteen vuoteen. Juttelin vähän aikaa sitten kahden nuoren vanhoillislestadiolaisen miehen kanssa millaista ry:llä nykyään on. He sanoivat että melkein kaikki alle kolmikymppiset vl-ihmiset viettää jonkinlaista kaksoiselämää. Seuroissa käydään kavereita tapaamassa ja ollaan näennäisesti vl-uskovaisia, mutta samalla kuitenkin esim. ehkäistään ja katsotaan elokuvia netistä. Ihan vaan esimerkkinä mainitakseni. Elikkä eletään tavalla jota ei vl-liikkeessä sääntöjen mukaan hyväksytä. Vaikkei niitä sääntöjä tietenkään olekaan. 🙂
Itselleni ei kaksoiselämä sopinut. Ihmisellä on omatunto eikä itselleen kannata ruveta valehtelemaan. Elikkä ratkaisin asian niin että kun en enää halunnut noudattaa niitä sääntöjä niin irtauduin liikkeestä. Silloin tuntee että elää omien arvojensa mukaisesti rehellisesti. Tämän tuntee vapautumisena ja tietää että voi katsoa itseä ja lähimmäisiä silmiin.