Johanna Hurtig: Vanhoillislestadiolaisuus ytimeltään väkivaltainen liike

– Vanhoillislestadiolaisuus on ytimeltään väkivaltainen liike, koska siellä on tärkeätä oikeassa oleminen ja opin vartiointi, ja samalla keskustelun torjuminen, ihmisten uskon arviointi. Sillä on hyvin väkivaltainen ydin. Silloin väkivallan torjunta on vaikeaa.

– Minulle sanottiin, että ”sinä olet raateleva susi”. Mutta kaikki voidaan unohtaa, jos vain käyn seuroissa ja jatkan jäsenyyttä liikkeessä.

– Muiden uskovaisten myötätunnon puute merkitsi yksinäisyyttä, syvimmillään aivan äärimmäistä epätoivoa, aivan äärimmäistä tuskaa.

Näin toteaa Johanna Hurtig, maan tunnetuin lastensuojelun tutkija, erityisesti väkivallan ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksesta palkittu Helsingin yliopiston tutkijatohtoriRadio Dein haastattelussa.

Hän kertoo, että henkilökohtaisesti häntä kohtaan ei herätysliikkeessä ole kuitenkaan kohdistettu kaikkein ankarimpia hoitotoimia, kuten esimerkiksi herätysliiketutkija ja pappi Tuomas Palolaa kohtaan.

Selitys ”lempeämmälle” kohtelulle on Hurtigin mukaan ennen kaikkea sukupuoli. Hän on selviytynyt vähemmällä koska on nainen, eikä puhuja eikä pappi. ”Väärin ajattelevasta” naisesta ei patriarkaatissa koeta olevan erityisen suurta haittaa.

Lähihistoria onkin osoittanut, että lestadiolainen nainen määritellään puhujien ja eritoten liikkeen johdon taholta  vakavasti otettavalla tavalla uhaksi miesvaltaisen yhteisön valtarakenteille vain silloin, jos hän haluaa noudattaa kutsumustaan toimia pappina Suomen kirkossa.

– Minulle sanottiin vain että ”sinä olet raateleva susi”. Mutta kaikki voidaan unohtaa, jos vain käyn seuroissa ja jatkan jäsenyyttä liikkeessä, muistelee Johanna Hurtig Mari Leppäsen haastattelussa.

Johanna Hurtigin tutkimustyö on herättänyt laajaa huomiota ja sen yhteiskunnallinen merkitys ja vaikuttavuus on poikkeuksellisen huomattava. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) palkitsi Hurtigin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla teoksesta Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (Vastapaino 2014). Teos palkittiin keväällä 2014 myös Vuoden tiedekirja –kunniamaininnalla. Hurtigin yhdessä Mari Leppäsen kanssa toimittama teos Maijan tarina (Kirjapaja 2012) sai Vuoden kristillinen kirja –palkinnon.

Kodista, seuroista, ystävistä ja juurtumisesta vl-identiteettiin

Haastattelija Mari Leppänen (ML): – Olet antanut kasvosi tutkijana lukemattomille seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan uhreille. Se on ollut tärkeää ja arvokasta mutta varmasti myös toisinaan vaikeaa ja raskasta. Tutkit teologisessa tiedekunnassa edelleen uskontoon liittyviä asioita?

Johanna Hurtig (JH): – Kyllä. Minulle jäi edellisestä hankkeesta erinäisiä kysymyksiä ja niiden parissa nyt jatkan. Lähinnä minua kiinnostaa tällä hetkellä ihmisten moraalinen toimijuus.

ML: – Johanna, millaisessa hengellisessä ympäristössä sinä kasvoit?

JH: – Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Mutta koen että se lapsuuden perhe ja lapsuusympäristöni ei ollut ollenkaan tyypillinen. Asuimme ensimmäiset 12 vuotta pienessä ruotsinkielisessä kaupungissa, jossa ei ollut vahvaa lestadiolaisyhteisöä. Olen kasvanut kadun kavereiden ja sisarusten kanssa.

Ja samaten kun myöhemmin muutettiin sitten Vaasaan, myöskään se ei ollut vahvaa lestadiolaisaluetta, siellä ei ollut omaa rauhanyhdistyksen taloa eikä koulussa ollut yhtään lestadiolaislasta. Minulla on ollut aina ystävinä ihan koulutovereita ja sillä tavalla lestadiolaisena lapsena ja nuorena tyttönä kasvoin aika yksin.

Se hengellisyys oli omaa elämänpiiriäni enkä muusta tiennyt. Se oli itsestäänselvää ja turvallista. Siinä välittyi vanhempien välittäminen. He olivat kiinnostuneita siitä, missä minä kuljin, ja heillä oli oli periaatteita, ja se tuntui sellaiselta välittävältä. Ja erityisen lämpimänä muistan sen, kun meillä oli kesämökki Kannonkoskella Keski-Suomessa. Uskon että se pieni paikallinen yhteisö kannatteli minua monella hyvällä tavalla. Siellä olevat vanhukset ja aikuiset tulivat tosi läheisiksi. Sieltä, järvellä tehdyistä retkistä ja seuroista ihmisten taloissa, on lämpimiä ja ihania, aurinkoisia muistoja.

Kuljin isän mukana aika paljon saarnamatkoilla. Se oli niin olennainen osa elämää, viikonloput kuluivat seuroissa. Ja kaikki ihmiset joiden luona käytiin, oli uskovaisia. Sitä niin kuin hengitti sitä… Kaikkialla oli hyvin turvallista ja mielekästä, ja tietenkin kaikki ne kesäseuramuistot…

Varsinkin sitten nuoruudessa hyvin vahvasti juurtui siihen yhteisöön, kun asuin Vaasassa sitten ikävuodet 12-19. Se oli varmaan sellaista todella tehokasta juurtumisen aikaa, kun oli valtavan laaja ystäväpiiri. Ehkä hengelliset kokemukset olivat vahvimpia silloin, siinä nuorisoporukassa koettu yhdessä kasvaminen uskoon.

ML: – Oliko se elettyä uskonnollisuutta vai puhuttiinko siitä, tai analysoitiinko sitä?

JH:- Aika vähän puhuttiin. Se oli aika paljon sitä elämistä siinä todellisuudessa. Se rytmitti kaikkea, ettei olisi tullut mieleenkään muu. Kun muut nuoret lähtivät festarelle, rokkikonsertteihin, tai ravintolaitoihin ja diskoihin, niin tiesin, että se ei ole minun maailmaani. Minun maailmaa oli laulaa virsiä illalla kirkossa, ja istua toisten nuorten kanssa iltakylissä, ja laulaa siellä siionin lauluja ja käydä seuroissa. Se oli minun maailmaa.

Minulla oli juuri tässä hiljattain hauska tapaaminen lukioaikaisen ystävän kanssa yli 30 vuoden jälkeen. Hän muisteli, kuinka hän oli kadehtinut sitä minun lestadiolaista vahvaa identiteettiä. Hän kertoi, että hän joskus roikkui siellä seurahuoneen ulkopuolella ja toivoi, että voi kun Johanna kutsuisi minut tuonne mukaan! Hänelle oli välittynyt se, miten vahva lestadiolaisnuoren identiteetti minulla oli niinä kasvuvuosina.

ML: – Mutta sitä ei tullut kutsuneeksi sitten muita sinne mukaan…?

JH: – Me puhuttiin kyllä paljon uskomisen asioista ja hän kyseli ja ihmetteli minulle asioita. Mutta siinä ei varmaan ollut sellaista ajatusta, että hän olisi kaivannut sitä. Hän ei osannut ilmaista sitä, että hän kaipasi sitä, ja minä taas en osannut ojentaa kättä riittävän selkeästi hänelle… Mutta nyt hän kyllä sanoi olevansa ihan tyytyväinen, ettei hän siihen yhteisöön liittynyt!

Mutta silloin hän kaipasi sitä, mitä minulla oli: ystäviä ympäri Suomea ja sitä kaikkea.

ML: -Lapsuuden perheesi ei kuitenkaan ollut ihan tavallinen lestadiolaisessa yhteisössä. Vanhempasi erosivat.

JH: – Vanhemmat erosivat siinä vaiheessa, kun olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja itsekin lähdössä kotoa pois. Sinä kesänä äiti sitten muutti pois kotoa. Toki vanhempien vaikeudet olivat olleet siinä läsnä useamman vuoden, ja ero ei ollut sillä tavalla yllätys vaan ehkä enemmän helpotus. Tottakai tuo ero vanhoillislestadiolaisuudessa on poikkeuksellinen, että en silläkään tavalla ole elänyt tyypillistä lestadiolaisten perhe-elämän kaarta, kun vanhempani ovat siinä 70-luvun lopussa eronneet.

ML: – Miten yhteisö siihen suhtautui?

JH: – Jotkut vanhemmat ihmiset joskus kysyivät jotain siitä. Voi olla että se minun oma elämäntilanne vaikutti, koska lähdin siitä sitten Tukholmaan töihin. Vaasan rauhanyhdistys oli pieni ja kaikki tunsivat asiat, niin minun ei tarvinnut selittää siellä kenellekään, koska kaikki sen tiesivät. En muista mitään ihmetystä kohdanneeni.

Naisen osa

ML:  – Löysit sitten puolison omien joukosta.

JH: – Joo, vuonna 1980, ja minä olin peräti 19-vuotias, mentiin naimisiin! Perustettiin perhe. Viidessätoista vuodessa yhdeksän raskautta ja kahdeksan elossa olevaa lasta. Aika semmoinen normi kuvio. Semmoista tahtia lapsia syntyi, että tosiaan ei monta vuotta siinä avioliiton ensimmäisten vuosien aikana ollut, että ei olisi raskautta siinä vuodessa ollut. Joko raskaus alkoi tai se päättyi. Lähes joka kalenterivuosi niitä oli.

ML: – Miten sinä koit vanhoillislestadiolaisen naisen ja äidin oman elämän?

JH: – Kyllä se oli asia, jota mietti hyvin paljon. Siitä puhuttiin tosi vähän. Kyllä minä sitä pohdin. Toisaalta, se alku oli helppoa, koska siihen oli sosiaalistunut ja kasvanut lapsesta asti, että sitähän se elämä tulee olemaan. Että se on naisen osa, että lapsia syntyy sen verran kuin niitä tulee … ja tämmöiset kuin koulutus ja ammatti …se oli toissijaista, ensisijaista oli se että on äiti.

Ne ensimmäiset vuodet sen asian kanssa menivät aika kivuttomasti, koska kaikki muutkin elivät samalla tavalla. Ja oli sujuvaa elää sillä tavalla, sopeutua siihen. Elämä oli jotenkin mielekästä pikkulasten äitinä, minulla ei ollut mitään erityisiä hankaluuksia siinä, ei terveydellisiä eikä psyykkisiä tai jaksamisen ongelmia. Se oli mielekästä.

Toki sitten, kun perhe kasvoi ja oli eri-ikäisiä lapsia ja oli sitä yövalvomista ja hoivaa ja huolenpitoa ja mies oli aika paljon töissä, kun oli myyntitehtävissä. Päivät venyivät pitkiksi ja silloin ne jaksamisen ja mielekkyyden kysymykset alkoivat herätä. Ehkä siinä viidennen lapsen kieppeillä. Ei se minulle mikään helppo asia ole ollut.

Opiskelijaksi ja tutkijaksi

ML: – Oliko sinulla jotain käänteentekeviä kohtia tai tilanteita jolloin jouduit jotenkin kyseenalaistamaan jotakin?

JH: – Minulla on ollut aina vaikeaa se lestadiolaisten hirveän tiukka me-henkisyys, eli se että ulkopuolinen maailma ei ole kiinnostava ja ulkopuoliset ihmiset eivät ole kiinnostavia. Siihen en ole koskaan oikeastaan sopeutunut. Minulle olivat niin läheisiä ne koulutoverit. Ja sitten kun lähdin opiskelemaan, minusta oli kiva olla siinä meidän opiskelijaporukassa. En koskaan sulkenut ihmisiä sen rajan ulkopuolelle. Se on minulle ehkä selkein piirre, että minä en hyväksynyt sitä me ja muut -erottelua. En voinut elää sen mukaan. Ja sitten tietenkin se naisen rooli oli toinen asia, jota kipuilin.

Johanna Hurtig otti vuosia sitten haastavan tehtävän ryhtyessään tutkimaan lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa omassa uskonyhteisössään. Pitkäjänteisen työn tulokset hän julkaisi vuonna 2013 jolloin ilmestyi teos Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Mutta mistä kaikki se työ sai alkunsa?

ML: – Miten sinusta tuli lastensuojelun tutkija?

JH: – Olin siis perheenäiti ja minulla oli seitsemän lasta. Olin mennyt niin nuorena naimisiin, että en ollut suorittanut mitään ammatillisia opintoja. Kaipasin jotain sellaista älyllistä toimintaa lasten kanssa olemisen lisäksi. Rupesin sitten suorittamaan arvosanoja avoimessa yliopistossa. Sitten hain opiskelijaksi, joskaan siinä vaiheessa minulla ei ollut tutkinnon suorittamisen tavoitetta. Ajattelin että se on aika mahdoton tehtävä, kun lapset olivat vielä pieniä, kouluikäisiä.

Innostuin pääaineestani joka oli sosiaalipolitiikka, sitten se myöhemmin muuttui sosiaalityöksi, ja olin alusta saakka hyvin innostunut siitä. Lastensuojelu sitten valikoitui gradun aiheeksi ja sitä myötä sitten väitöskirjan aiheeksi. Opiskeluaikana en ollut kiinnostunut pelkästään nimenomaan lapsuuteen liittyvistä aiheista. Minua kiinnostivat monenlaiset aiheet ja luin naistutkimusta, sosiologiaa ja psykologiaa. Minua kiinnostivat myös kaikenlaiset ryhmäilmiöt. Varmaan sitä kautta sitä peilasi myös omaa elämänympäristöä ja yhteisöllisyyttä. Kyllähän se on vahvasti myös ryhmäilmiöiden aluetta.

ML: – Miten sinä päädyit tarkastelemaan seksuaalisen hyväksikäytön kysymyksiä uskonnollisessa yhteisössä?

JH: – Minulla oli toki tietoisuus siitä, että lapsuus tällaisessa uskonnollisessa yhteisössä on erityistä. Ja että monet uskonnollisen yhteisöllisyyden merkitykset ja elämäntapaan liittyvät asiat leimaavat lapsuutta.

Vahva ajatus anteeksi antamisesta voi vaikuttaa myös siihen, miten väkivaltaa kohdataan. Lisäksi vahvasti normitettu seksuaalisuus vaikuttaa siihen, miten seksuaalisuuden kanssa eletään ja tullaan toimeen. Ymmärsin ilmiötasolla sen, että tähän voi liittyä jotain.

Sitten aloin saada myös kertomuksia, että oli koettu seksuaalista hyväksikäyttöä, ja kiinnostuin niistä yhteisöpiirteistä. Samaan aikaan sain evidenssiä siitä, että seksuaalisen hyväksikäytön tuomioita annettiin lestadiolaismiehille aika monta, siinä samoihin aikoihin kun käynnistelin tätä tutkimusta. Sekin vahvisti sitä, että tämä oli aika piilossa ja vakava asia, ja halusin sitä sitten katsoa. Vähitellen ja erilaisista vihjeistä se sitten käynnistyi.

Eräs kollegani tutki insestin uhrien kokemuksia 2000-luvun alkupuolella, ja myös hänen aineistossaan näkyi tämä lestadiolainen anteeksiantamus ja hän sitten kyseli siitä minulta. Se oli jonkinlainen vihje siitä, että tällä voi olla tällaista kokemukseen liittyvää, selittävää yhteyttä.

Omassa lapsuudessa en ollut tunnistanut mitään sellaista patologista seksuaalisuutta, tai lapsuutta särkevää tai sitä loukkaavaa aikuisuutta. Sellaista ei tullut omista kokemuksista ollenkaan.

ML: – Miltä se tuntui, kun omaan turvalliseen hengelliseen yhteisöön yhtäkkiä avaa tällaisen ikkunan?

JH: – Tiesin kyllä, että se satuttaa monien maailman- ja todellisuuskuvaa. Samalla ajattelin myös jotenkin niin, että lestadiolaiset ovat herkkiä ja arvostavia oman yhteisönsä suhteen, ja haluavat vaalia sitä, sen turvaa ja puhtautta, ja ajattelin että se yhteinen polku aika pian löytyisi. Luotin ihmisten vastuullisuuteen ja uskoin että he osaavat katsoa sen ohi, ja näkevät että nyt tämä on meidän yhteinen yhteisö ja yhteinen ympäristö ja me haluamme tervehdyttää, kehittää ja tarttua epäkohtiin.

Ajattelin että tietynlaisen alkuvastustuksen, alkujärkytyksen, jälkeen avautuisi yhteistyön ja rakenteellisen tajun aika. Olin vahvasti sillä tavalla optimistinen, että avoin keskustelu olisi mahdolista. Ajattelin että olen kärsivällinen, että se varmasti hetken aikaa ottaa.

ML: – Miten siinä kävi?

JH: – Olen jotenkin aktiivisesti pyyhkinyt niitä asioita pois mielestäni. Olen elänyt niiden keskellä vuodet 2008 – 2013, ne viisi vuotta. Ne ovat olleet niin hirveän rankkoja aikoja, että olen joutunut tekemään aktiivisesti töitä, että unohdan, enkä ehkä ihan kaikkea muista. Mutta se ei mennyt ihan niin.

Se epätoivo, vastustus ja suru siitä, että yhteisö ei nähnyt sitä… että se ei tavoittanut sitä, mitä olin yrittämässä, hirveän, hirveän pitkään aikaan.

ML: – Särkyikö itselläsi se kuva herätysliikkeestä, vai ajatteliko että tässä mennään näiden kanssa eteenpäin?

JH: -Särkyi ja ei särkynyt. Varmaan omat kokemukset niinä vuosina olivat raskaita, mutta sitten oli myös muuta. Olisin toivonut opillista keskustelua naisen asemasta ja monista muista asioista. Ja semmoinen seurakuntakeskeisyys, josta tulee helposti omahyväisyyttä ja me-henkisyyttä, joka minusta oli vastenmielistä, ja kyllä siinä oli paljon muutakin johon petyin. Ja se, miten tulin itse kohdatuksi, vaikutti kuvaan.Yhteisön sosiaalinen ja opillinen todellisuus ei tuntunut enää omalta.

Silti, jotakin sellaista kulumatonta ja arvokasta säilyy omassa mielessäni edelleen, laulut, muistot, ja monet lämpimät ihanat ihmiset. Paljon on sellaista hyvää, joka ei kulu pois minusta.

Vanhoillislestadiolaisuuden analyysi

ML: – Pyrit käymään liikkeen johdon kanssa aktiivisesti keskustelua näistä vaikeista kysymyksistä, mutta se ei kauhean hyvin onnistunut. Mistä luulet sen johtuneen? Oliko sukupuoli se ratkaiseva tekijä?

JH: -Itse liitän suurimmaksi vaikeudeksi tällaisen rakenteellisen tarkastelun, että minä katson yhteisöä ikään kuin vastakarvaan, että yhteisön opillisessa todellisuudessa ja sen käytännöissä voi olla väkivallan kohtaamista vaikeuttavia piirteitä. Mielestäni yhteisö joka hyväksyy hengellisen väkivallan, jonka ytimeen väkivalta sijoittuu…liikkeen keskiöön…

Väitän, että se on ytimeltään väkivaltainen liike, koska siellä on tärkeätä oikeassa oleminen ja opin vartiointi, ja samalla keskustelun torjuminen, ihmisten uskon arviointi.

Eli siellä on hyvin väkivaltainen ydin. Ja silloin väkivallan torjunta on vaikeaa.

ML: – Jyväskylän tapaus [selostaa tapauksen pääpiirteet]: Mistä tässä on oikein kysymys, onko tämä taas yksi esimerkki näistä mekanismeista? Mistä tässä oikein on kysymys, kun Tuomas Palola on vapautettu puhujan tehtävistä siellä Jyväskylässä.

JH: – Sitä voi varmaan tarkastella monestakin suunnasta yhteisön kurinpitona. Varmaan olennaisin lause on se, jossa sanotaan, että Tuomas Palola on saarnoillaan herättänyt hämmennystä ja jakanut seurakuntaa.

Se palauttaa mieleen omat vaiheet, kun kotiini tuli sellainen ryhmä, joka sanoi: ”Sinä Johanna olet siionia raateleva susi.”

Minusta siinä taustalla oli sellainen asia, että kun olin puhunut yhteisöstä ikävän ilmiön yhteydessä ja sillä tavalla järkyttänyt ihmisiä, niin minä olin hämmentänyt. Ja sillä tavalla jaoin seurakuntaa.

Koska olen nainen enkä ole puhuja, minuun ei kohdistettu hirveästi niitä hoitotoimia. Minulle vain sanottiin että sinä olet raateleva susi. Mutta kaikki voidaan unohtaa, jos vain käyn seuroissa ja jatkan sitä jäsenyyttä.

Naisena minusta välitettiin vähemmän. Vaikka minä puhuin mediassa ja tuotin tietoa, minä en ollut niin kiinnostava kuin Tuomas Palola, joka on erittäin kiinnostava, koska hän on puhuja ja mies. Silloin hänen sanomisillaan on väliä.

Tämä sama että ei saa yllättää, ei saa tehdä toisin kuin odotetaan, se on ehkä se suurin ”… hämmentää”.

Tähän minusta pitäisi pureutua tarkemmin että mitä on hämmentäminen. Että on synti herättää tunteita?

Eikö pitäisi ennemminkin katsoa sitä aluetta, että mistä tässä nyt sitten ollaan eri mieltä, ja käydä siitä sitä keskustelua? Tämmöinen on epäselvää ja hämärää, että joku ”hämmentää” ja ”ei saa enää puhua”. Sanotaan vain, että ei saa enää puhua, koska ”hän hämmentää”.

Yksinäisyys ja pettymys

ML: – Liittyykö tähän hämmennykseen myös pelko, että on varmasti niitä ihmisiä, jotka hämmentyvät mutta paljon ihmisiä, jotka hiljaa mielessään ajattelee, että tämän ei pitäisi mennä noin, mutta aika usein ne ihmiset vaikenee. Tunnistatko tämän?

JH: – Se on toinen puoli tätä lestadiolaista kurinpitoa, että vältetään sitten sanomasta, koska se hämmentäminen on vaarallista, niin varotaan sitä kannan ottamista. Että ”minä nyt en oikein tiedä tästä asiasta, en ymmärrä miksi näin kävi, miksi hänet hyllytettiin, miksi häntä ei haluta pitää puhujana, ja minä ehkä olen pitänyt hänen saarnoistaan… mutta enpäs nyt sano tästä mitään, koska minullekin voi käydä huonosti”. Koska se oma paikka siellä yhteisössä on useimmille ihmisille niin tärkeä. Se on koko elämä.

ML: – Sellainen epäemotionaalisuus, että ei edes tunteellisesti pysty asettumaan toisen asemaan, se tuntuu hirveän pahalta. Tunnistitko tämän?

JH: – Vaikeneminen oli tuskallista silloin, kun itse kärsin siitä, että ei tullut kuulluksi. Eikä saanut aikaan sitä yhteistyön pintaa mitä haki, niin se, että ihmiset ympärillä vaikenivat ja katsoivat ohi, se oli raskasta.

ML: – Miten sinä kuvailisit sitä yksinäisyyttä?

JH: – Kyllä se oli syvimmillään aivan äärimmäistä epätoivoa, aivan äärimmäistä tuskaa. Muista jonkun kerran kun juoksin talosta ulos ja itkin suoraa huutoa, juoksin ja itkin, ja naapuri tuli ja otti minut syliinsä.

Sen muistan, että se oli hetki että minusta tuntui että tämän syvemmälle pettymykseen en enää voi mennä.

[Laulu: Itkemättömät itkut (Petri Laaksonen)]

JH: – Meillä oli Kärkölän kirkkokuorossa tämä laulu ohjelmassa joskus 2010. Nämä sanat osui siihen elämäntilanteeseen, en varmaan pystynyt sitä ensimmäisellä kerralla ollenkaan laulamaan, kun sitä harjoiteltiin… itkin koko ajan. ”Uskon vaikken näe” ja sitten tämä. Ja se oli minusta ihanaa että sain kuoron kanssa laulaa ”Tuskakin on toivon kasvumaa” … sitä pettymystä.

JH: – Minulla tuli mieleen ne vaiheet, kun lapsi sairasti syöpää ja me olimme keskellä sitä kaikkea ja mietin miten tässä käy. Meillä oli turvattomuutta ja huolta, ja taakkaa hoidoista ja muuta… jossain kohtaa tunsin, että ei meillä ole mitään hätää, että Taivaan Isä kantaa. Tästä laulusta sain kiinni siitä, kun tuntui että olin niin väsynyt eikä ole mitään, niin tästä laulusta tuli se toivon näköala siinä. Että tällä hetkellä en tiedä, nyt sattuu… mutta tästä kaikesta voi kasvaa jotakin tosi tärkeätä. Niin, se syöpäkokemuskin muuttui tosi valoisaksi… Siinä minä kohtasin huolehtivan, rakastavan ja kantavan Jumalan.

Muutosten keskellä saa olla turvassa

ML: – Miten kuvaisit omaa hengellistä maisemaasi tänään?

JH: – Se on aika levollinen ja yksinkertainen. Varmaan ne vaikeat kokemukset ovat samalla olleet niitä joissa se henkilökohtainen usko on tullut merkitykselliseksi. Siinä 2000-luvun alussa kun meidän Elvi-tytär sairastui, se turvan kokemus on sieltä sitten kantanut.

Ajattelen, että olen kiitollinen siitä lestadiolaisesta taustasta ja siitä olen saanut sen hengellisen äidinkielen ja pyhän tajun, että voin vaalia sitä siellä opittua uskoa. Mutta se on myös kasvanut ja muuttanut muotoaan näihin päiviin tullessa. On paljon muitakin sellaisia hengellisiä eväitä, kuten retriittikokemukset, ja seurakuntayhteys, osallistuminen oman kotipaikkakunnan seurakunnan toimintaan, se on minulle tärkeätä.

ML: – Nämä ovat paikkoja joissa olet tänään kotonasi?

JH: – Olen kotona siellä omalla kylällä kirkossa. Edelleen se Kannonkosken paikkakunta mihin olen lapsena kasvanut, ja ne paikkakunnan ihmiset ovat siellä tärkeitä edelleen enkä koe siellä mitään hyljeksintää. Olen siellä tervetullut edelleen seuroihin. Jotain sellaista on elämässä joka on pysyvää ja jokin muuttuu. Kaikkien muutosten keskellä saa olla ihan turvassa.

SRK:n johdon anteeksipyyntö oli korjaava kokemus

ML: – Oletko pystynyt antamaan anteeksi?

JH: – Luultavasti olen, sillä koen että on kasvanut sellaista unohdusta niiden vaikeitten vuosien ympärille. Kyllä sillä oli merkitystä, että herätysliikkeen vaihtuva johto esitti anteeksipyynnön ja että sain käydä siellä lokakuussa viime syksynä puhumassa. Se käynti oli hengeltään ja tunnelmaltaan erilainen kuin ne aikaisemmat, vuosien varrella.

Nyt käytiin hyvähenkistä keskustelua ja tulin kuulluksi. Ne olivat sellaisia ihan selkeästi korjaavia kokemuksia. Kyllä minusta tuntuu, että olen saanut kokea anteeksiantamien iloa ja helpotusta, kyllä.

Oma uskonyhteisö lestadiolaisten jumalana

ML: – Onko oma jumala-kuva muuttunut näiden vuosien ja elämänkokemusten myötä?

JH: – Kyllä se on varmaan selkiytynyt ja vahvistunut ja muuttunut omakohtaisemmaksi. Minusta tuntuu, että se lestadiolaisten jumala on aika paljon se yhteisö. Sillä siitä seurakunnasta, kotisiionista ja Jumalan valtakunnasta ym. puhutaan paljon enemmän kuin Jumalasta tai Jeesuksesta.

Sellaista jumalaa minulla ei ole, sellaista yhteisöjumalaa. Minulla on taivaan Isä Jumala. Sellainen on pohdintojeni tulos.

Johanna Hurtig tahtookin kannustaa tavallisia vl-uskovia tutkimaan uskonsa perusteita. Silloin heidänkin on mahdollista osallistua uskosta puhumiseen ja liikkeen yksiäänisyys lieventyisi.

– Jumalan sana ei ole kylmää betonia, jota tavallinen ihminen ei voisi tunnustella ja koetella, kysellä ilman pelkoa joutumisesta epäillyksi epäuskosta, Hurtig totesi hiljattain Rauhan Tervehdyksen haastattelussa.

Hengellisissä yhteisöissä on taipumus alkaa pyhittää perinteitä. Puhtaasti inhimilliset tavat ja käytännöt muuttuvat ajan mittaan jjotenkin pyhiksi, rituaalinomaisiksi tavoiksi joiden ”kuuluu olla” aina samanlaisia. Pienikin muutos koetaan uhkana, ei niinkään Jumalalle vaan omalle identiteetille.

Tällöin ei ole kaukana se että yhteisö ja sen tavat ja tottumukset ovatkin se jumala, jonka muuttumattomuutta palvotaan ja varjellaan.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on totuttu oman yhteisön kaavamaisesti samoilla kielikuvilla tapahtuvan puhetapaan  uskonasioista.
– Tuo tapa on toteavaa ja säilövää, ja asioiden kysyminen sille on vieraampaa. Kun näin on, vaarana on, että ymmärtämisen sijaan pelkästään noudatetaan kuultua opetusta, huomauttaa Hurtig.

Uuden näkökulman opettelua

ML: -Kun kasvaa erittäin vahvassa hengellisessä yhteisössä, jossa usko on vahvasti elettyä, oletko joutunut opettelemaan tavallaan uudelleen hengellisen elämän erilaisia muotoja omaan elämääsi?

JH: – Kyllähän tuo on hirveän tärkeä puoli tuossa. – Kyllähän se äkkiä tuottaa sen, että kun se uskonnollisuus on ollut nimenomaan yhdessä koettua, yhteen menemistä ja toisten kanssa jaettavaa, ja sitten kun siitä omasta uskonnollisuudesta jää pois vahva kollektiivinen yhteen tulemisen ja yhdessä jakamisen puoli. Tämmöinen jumalanpalvelusyhteys ja kirkkokuorossa oleminen ovat hyvin ohuita siihen verrattuna kun lestadiolaisuudessa, jossa on paljon kanssakäymistä ja kyläilyä ja vuorovaikutusta ihan joka elämän joka tasolla. Niin kyllähän se tuntuu hyvin ohuelta. Varmasti siinä on epäselvän ja etsimisen aika, että riittääkö tämä. Onko tämä sitä jolla minä pärjään?

Mari: Onko se jonkinlaista kodittomuutta?

JH: – On se kodittomuutta ja juurettomuutta, ja juurien ikävää, ja …vähän semmoista heitteillejättöä, jonkinlaista sellaista.

Haastattelussa vuonna 2012 Johanna Hurtig totesi:

– Uskoni vanhoillislestadiolaisuuteen on saanut niin syviä haavoja, etteivät ne parane koskaan. Liike tulee silti olemaan aina osa minua, se ei lähde sielusta. (Kaleva 15.4.2012.)

Tutkija, opettaja ja kaverimummo

Mari: – Mitä sinusta vielä tulee?

JH: – Niin – katson itse eteenpäin. Toivoisin rauhallisia vuosia ja työn iloa, iloa lapsenlapsista, ja sellaisia seesteisiä vuosia nyt eteenpäin, että saisin tehdä työtä edelleen, joka kiinnostaa mutta joka olisi ehkä vähän vähemmän kuluttavaa ja kuormittavaa kuin mitä ne edelliset oli. Vähän rauhallisempaa on nyt ollutkin pari vuotta. Luottavaisin mielin siinä mielessä.

Tulevaisuudelta odotan sitä, että sitä jaksaa innostua työstään, ja opettaa ja tutkia edelleenkin ja kokea sen mielekkääksi. Ja sitten myös sitä, että kaikki ei olisi vain työtä, vaan että saisin olla merkityksellinen ihminen aikuisten lasteni perheille ja lapsenlapsille ja olla heidän elämässä läsnä sillä tavalla kuin he tarvitsevat.

Ja koenkin, että sillä tavalla tässä eletäänkin: minulla on yhdeksän lastenlasta ja heistä on valtavasti iloa. Tyttäreni 3-vuotias poika sanoi: missä minun kaverimummo! Silloin tuntee olevansa tärkeä, kun kaverimummoa tarvitaan autoleikkeihin.

ML: – Minkälaiseen hengellisyyteen tai minkälaiset kasvot Jumalasta haluaisit lapsenlapsillesi antaa?

JH: – Käymme aika paljon keskusteluja. Lapsenlapsi oli jotain kuusivuotias, kun hän kysyi: ”Ootko sinä mummo uskovainen”. Minusta se oli tärkeä kysymys, ja usein lapset haluavat kysyä asioista että onko kirkko kiva paikka ja tykkäätkö sinä mummo olla kirkossa ja millaisesta musiikista sinä tykkäät ja näitä… Onko kirkko kiva paikka, ja tällaisia tärkeitä keskusteluja käydään lasten kanssa.

*       *       *

(Kuva: Santeri Tuori)

Johanna Hurtig on tutkimustuloksista tiedottaessaan korostanut aina sitä, että useimmille tavallisille rivi-lestadiolaisille tutkimuksessa ja median välittämänä ilmitullut tieto pedofiliarikosten salailusta herätysliikkeessä ja uhrien jättämisestä yksin ilman apua ovat tulleet  yllätyksenä ja kauhistuttavana asiana, jota on ollut vaikea käsittää ja vielä vaikeampi hyväksyä todeksi. Silloin tieto ja tutkimuksen kautta hankittu tieto ja ymmärrys asiasta auttaa pitkällä tähtäimellä sekä yksilöitä että uskonyhteisöä saamaan tilannekuvan ja käsityksen asiasta sekä etsimään kestäviä ratkaisuja monitahoisessa kriisitilanteessa.

Kuten on käynyt ilmi, monet lestadiolaiset ovat syyllistäneet tutkijan koko liikkeen ja sen kaikkien jäsenten leimaamisesta. On syytä  korostaa, toimittaja Emilia Karhun sanoja lainaten:

Lestadiolaisuus on tässä tutkimuksessa kuitenkin ”vain esimerkki”.  Samat ongelmat, ilmiöt ja rakenteellisen väkivallan mahdollisuudet on löydettävissä erityisesti monista erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, mutta myös muunlaisista yhteisöistä. Aina kun yhteisössä on valtarakenteita, hierarkioita, ”oikeita, ehdottomia totuuksia” sekä vakiintuneita tapoja ja käytänteitä, on myös mahdollisuus siihen, että ne aiheuttavat vääristymiä ja mahdollistavat pahimmassa tapauksessa hirvittävän väkivallan, joka kohdistuu niihin, joilla valtaa ei ole. (Emilia Karhu Kotimaa24:n kolumnissa 17.10.2013.)

Hiljattain on lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilalle toimitettu selvitys, jossa kartoitettiin merkittävimpiä lapsia uhkaavia riskitekijöitä, jotka liittyvät uskonnollisiin yhteisöihin niiden piirissä kasvavien lasten näkökulmasta. Selvityksen laati Uskontojen uhrien tuki ry.

On käynyt selväksi, että uskonnollissa yhteisöissä kasvavilla lapsilla on erityisiä ongelmia ja heillä on oikeus ja peruste saada apua näihin ongelmiin.

Ongelmia kohdanneilla lapsilla ja nuorille voi olla hyvin suuri kynnys hakea apua. Joillekin tausta tiiviissä ja tiukassa uskonyhteisössä on niin suuri häpeä, että siitä ei haluta puhua kenellekään. Joissakin yhteisöissä ulkopuolinen maailma on demonisoitu. Jos lapsen käsityksen mukaan maailma on paholaisen vallassa, sen maailman ihmisiltä ei ehkä odoteta apua tai uskalleta hakea sitä.  – Selvitys lapsiasiavaltuutetulle: joitakin lasten hyvinvoinnin kannalta ongelmallisia ilmiöitä uskonyhteisöissä.

Auri Bützow selvitti  Itä-Suomen yliopistossa hyväksytyssä pro gradu -tutkielmassaan lasten kokemuksia uskonnollisissa yhteisöissä (2013). Tämän selvityksen mukaan tilanne on lasten kannalta jokseenkin hälyttävä.

Tutkimuksessa lasten asema yhteisöissä näyttäytyi melko huonona. Yhteisön oppien mukaan kasvaminen ei ole lapselle valinta. Lapsia kasvatetaan uskonnon kautta, ja heitä pelotellaan usein helvetillä ja maailmanlopulla. Lapset tuntevat ahdistusta ja syyllisyyttä siitä, etteivät koe olevansa riittävän hyviä uskovaisia ja pelkäävät jäävänsä osattomiksi pelastuksesta. Suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä on myös kaltoinkohtelulle altistavia tekijöitä kuten yhteisön sulkeutuneisuus ja tapa käsitellä asioita yhteisön sisällä.

Tekijät eivät joudu teoistaan vastuuseen, eivätkä uhrit saa oikeutta. Esimerkiksi hyväksikäytössä myös uhria syyllisestään syntisenä, mikä edesauttaa sitä, ettei tapauksia tuoda julki. Haastateltavieni mukaan yhteisöt uskovat enemmän Raamattuun kuin lakeihin.

Lastensuojelun tutkija Johanna Hurtigin tutkimustyö on osoittautumassa erityisen arvokkaaksi Suomessa ja myös kansainvälisesti.  On ilmennyt, että lapset kohtaavat hengellisessä yhteisössä kasvaessaan erityisiä ongelmia ja saattavat joutua kokemaan lapsuutta vahingoittavia asioita, ja joutua jopa rikoksen kohteeksi.

Lapsiasiavaltuutettu on lausunnossaan jo 2010 todennut muun muassa:

”Lainvastaisia toimia ei voida hyväksyä uskonnon tai kulttuuristen syiden perusteella.  Uskonnon harjoitus ei uskonnonvapauslain mukaan saa olla ihmisoikeuksien vastaista. Vanhemmilla on lain mukaan ensisijainen vastuu lapsen uskonnollisesta kasvatuksesta, mutta heidän tulee toimia lapsen edun mukaisesti ja lapsen omaa mielipidettä kuullen. – – Ongelmat eivät liity välttämättä uskonnon harjoittamiseen sinänsä, vaan yhteisön sulkeutuneisuuteen sekä yhteisön oppien jyrkkään, ns. fundamentalistiseen soveltamiseen.

Lapsiasiavaltuutetun ei ole mahdollista antaa yleistä tulkintaa siitä, missä tilanteissa uskonnonharjoitus muuttuu lainvastaiseksi tai lapsen edun vastaiseksi. Tilanteen lainvastaisuus tai lapsen edun vastaisuus on tarpeen selvittää kussakin tilanteessa erikseen esimerkiksi lastensuojeluilmoituksen kautta.” – Lapsen oikeudet ja uskonnolliset yhteisöt Suomessa; Lapsiasiavaltuutetun lausunto.

hän kannustaisi myös tavallisia ihmisiä liikkeessä tutkimaan uskonsa perusteita. Silloin heidänkin on mahdollista osallistua uskosta puhumiseen.
– Jumalan sana ei ole kylmää betonia, jota tavallinen ihminen ei voisi tunnustella ja koetella ilman pelkoa joutumisesta epäillyksi epäuskosta.
Hurtigin mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on paljolti totuttu omaan kristillisyyteen kuuluvaan tapaan puhua uskonasioista.
– Tuo tapa on toteavaa ja säilövää, kysyminen sille on vieraampaa. Kun näin on, vaarana on, että ymmärtämisen sijaan pelkästään noudatetaan kuultua opetusta.

*       *       *

Ajattelemisen aihetta antoi – Lucas -.

Lähde: Leppänen, Mari: Mari Leppänen ja kerrottu elämä -haastattelusarjan jakso 5. 24.3.2015.

*       *       *

Lue lisää aiheesta:

Aune-Inkeri Björkström: Rikotut rajat: Marjan tarina. Helsinki: Uusi Tie, 2009.

Auri Bützow: Lasten asema ja lastensuojelun erityispiirteet suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä. Itä-Suomen yliopisto, sosiaalityön pro gradu -tutkielma, 2013.

Kaisa Halonen: Hengelliseen väkivaltaan ei osata puuttua. Vantaan Lauri 29.04.2015.

Kaisa Halonen: Uskontojen lapsiuhrit jäävät piiloon. Vantaan Lauri 28.8.2013.

Riitta Hirvonen: Jumalan sanaa saa tunnustella. Rauhan Tervehdys nro 32, 2014.

Johanna Hurtig: Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere: Vastapaino 2015.

Johanna Hurtig ja Mari Leppänen (toim.) : Maijan tarina: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Helsinki: Kirjapaja 2012.

Matti Huuskonen: Lestadiolaisyhteisössä tiedettyä enemmän hyväksikäyttöä. Helsingin Sanomat 16.10.2013.

Kati Hyttinen: Selvitys: Uskonyhteisöiden opetukset pahoista hengistä pelottavat lapsia. MTV Uutiset 7.6.2015.

Vuokko Ilola: Analysoijia ja komentelijoita riittää. Blogikirjoitus, Kotimaa24 21.4.2015.

Vuokko Ilola: Vetoan taas teihin rakkaat ”veljet ja sisaret”. Kotimaa24, blogikirjoitus 27.10.2014.

Kapu: Aini Linjakumpu: Viranomaisten on puututtava hengelliseen väkivaltaan

Emilia Karhu: Lasten hyväksikäyttö ja keskustelun sivuraiteet. Kotimaa24 17.10.2013.

Susanna Kemppainen: Hy­väk­si­käyt­tö­tut­ki­ja jättää les­ta­dio­lais­liik­keen. Kaleva 15.4.2012.

Kimmo Ketola: Uskonto ja pedofilia – mikä niitä vetää toisiinsa? Kirkonkello 4.4.2013.

Lapsen oikeudet ja uskonnolliset yhteisöt Suomessa. Lapsiasiavaltuutetun lausunto 9.12.2010.

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Aini Linjakumpu: Uskonnon varjot: hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä. Tampere: Vastapaino 2015.

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Janne Metsänheimo: Synteihin sidotut: hoitokokousten opillinen perusta 1960-70-lukujen vanhoillislestadiolaisuudessa. Oulun yliopisto, Historiatieteet. Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma, 2016.

Selvitys: Lapset pelkäävät uskonnollisissa yhteisöissä. Iltalehti 3.6.2015.

Tuija Siljamäki: Maailmanloppu. Lapsen Maailma 13.2.2015.

Syntien taakka nelivuotiaalle

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

Torvi: Taivaan taimet. Blogikirjoitus 19.10.2013.

Joni Valkila: Selvitys lapsiasiavaltuutetulle: joitakin lasten hyvinvoinnin kannalta ongelmallisia ilmiöitä uskonyhteisöissä. Julk. Uskontojen uhrien tuki ry., Selvityksiä 1/2015. Helsinki 2015.

YK:n Yleissopimus lapsen oikeuksista.

 

Advertisement