Tutkiva journalisti ja hyväksikäytön uhrit


Jani-Kaaro-R”Tutkiva journalisti Jani Kaaro heittää epäilyksen että 2-3 hyväksikäyttötapauksessa joihin hän kohdistaa huomionsa, ei uhreja olisikaan ollut lainkaan, vaan kyse olisi voinut olla ns. valemuistoista.”

Ongelmat Kaaron kirjoituksessa voi kiteyttää kolmeen kohtaan. Hänen kirjoitustapansa ei ole tasapuolinen eikä objektiivisuuteen pyrkivä. Toiseksi hän esittää joitain täysin virheellisiä väittämiä. Kolmanneksi hän vetää asioiden välille yhteyksiä, joita ei ole.Matti Hämäläinen Kotimaa24:n blogissa.

Maijan tarina -raportin toimittajat, Hesingin yliopiston tutkijatohtori Johanna Hurtig, kirjan toinen toimittaja Mari Leppänen ja kirjassa käsitellyn hyväksikäyttörikoksen uhri ”Maija”  julkaisivat Jani Kaarolle  kriittisen vastineen Rapport-nettilehden sivulla 20.8.2015.

Artikkeli ei kumoa tosiasiaa, että liikkeen piirissä on ollut todellisia lasten hyväksikäyttötapauksia. Me emme tutki emmekä arvaile, se kuuluu viranomaisille. – SRK:n puheenjohtaja Viljo Juntunen Kotimaa24:n haastattelussa.

Kokenut, arvostettu, vuoden 2015 tiedetoimittajana palkittu toimittaja Jani Kaaro on selvitellyt joukkorahoituksen turvin paria hyväksikäyttötapausta, pohdiskellut aiheesta julkaistua tutkimusta ja ennen kaikkea ottaa kantaa siihen, miten media on paljastunutta hyväksikäyttövyyhteä käsitellyt.  Itse asiassa juuri median menettelytavat onkin ollut Kaaron kiinnostuksen pääkohde hänen omien sanojensa mukaan.

– Kiinnosti, miten asiaa käsitellään mediassa. Haastattelin pääasiassa ihmisiä, jotka eivät ole osapuolia, vaan ikään kuin liepeillä olleita, Kaaro on perustellut aihettaan Kotimaa24:n haastattelussa.

Kaaro valmistelee parhaillaan valemuistoja koskevaa toista artikkelia, joka on tarkoitus julkaista syksyllä.

Kaaron mukaan media julkaisee ihmisten kertomuksia liian heppoisesti, kysymättä vastapuolen kommentteja ja tarkistamatta asioita. Kaaro ei itse kuitenkaan haastatellut hyväksikäytön uhreja, vaan vain hyväksikäytöstä syytettyjä ja heidän  läheisiään.

Totuuden etsijöille Kaaro tarjoaa havaintojaan ja päätelmiään, haastateltuaan hyväksikäytöstä syytettyjä ja yhtä vankilaan tuomittua sekä neljää oikeus- ja lapsipsykologiaan sekä terapiaan erikoistunutta psykologia.

Kaaro päätyy siihen, että kyseisten uhrien terapeutit olisivat edistäneet niin sanottujen valemuistojen kehkeytymistä potilaan mielessä.

”Tällaisen terapiahistorian jälkeen epäilystä on mahdotonta välttää”, hän toteaa ja viittaa muun muassa psykoterapeuttiin, josta on artikkelin mukaan ”tehty useita valituksia Psykologiliittoon”.

Toisessa Kaaron käsittelemässä tapauksessa hänen haastattelemansa henkilöt viittaavat mahdollisuuteen, että hyväksikäytöstä vankilatuomion saanut lestadiolainen isä olisi tuomittu niinikään lapsen mielessä rakentuneeseen valemuistoon perustuen.

Kaaro heittää epäilyksen että näissä 2-3 tapauksessa joihin hän, kuten media aiemmin, kohdistaa huomionsa, ei olisikaan todellisuudessa ollut lainkaan kyse hyväksikäytöstä eikä siis hyväksikäytön uhrejakaan lainkaan.

Lisäksi Kaaro kritisoi Maijan tarina -kirjan kirjoittajia ja toimittajia Johanna Hurtigia ja Mari Leppästä muun muassa siitä, etteivät he ottaneet kirjassa huomioon (väitettyjen) hyväksikäyttäjien näkemyksiä.

Runsaasti kysymyksiä

Missä on se alkupiste, josta käsittämätön epäilysten ja vastaepäilysten ketju voi perheessä saada alkunsa ja johtaa väkivaltaan perhetragediaan? Tutkijana Johanna Hurtigin tutkimuskohteena on mielestäni lapsiin kohdistuvan väkivallan dynamiikka, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö on läsnä yhtenä väkivallan julmimpana muotona. Tiede tutkii ja voi paljastaa väkivaltaisia rakenteita ja käyttäytymismalleja ja siten parhaimmillaan edistää niistä vapautumista.

Kenen muistot ja kuulustelulausunnot ovat totta? Tämä kysymys on puolestaan oikeuslaitoksen ratkaistava. Se käyttää ratkaisussaan hyväksi tieteellistä tutkimusta, mutta päätökset ovat oikeusjärjestelemään, lakiin, pohjautuvia päätöksiä.

Onko Suomessa siis tapahtunut hiljattain vakava oikeusmurha?

Oikeusvaltiossa on aina tehtävä kaikki mahdollinen, että vääriä tuomioita ei tapahdu. Oikeusjärjestelmässä tulee olla työkaluja oikeusmurhien välttämiseksi. Myös mediassa tuotetaan vääriä ”tuomioita”, manipuloidaan ja johdetaan harhaan. Siksi on arvokasta, että Jani Kaaro on ottanut kohteekseen median.

Perusteltu huoli tietenkin on myös se, että joidenkin yksittäisten rikosten kyseenalaistajamisesta voivat sadat tosiasiallisesti rikoksen kohteeksi joutuneet uhrit joutua kärsimään leimattuina ja jäädä ilman tarvitsemaansa apua. He voivat jäädä jälleen yksin ilman ammattiapua ja läheistensä tukea. Tosiasiallistenkin uhrien suut suljetaan. Tilanne on vaikea kaikkien kannalta, kuten aina näissä rikoksissa.

Runsaasti kysymyksiä avoimeksi jättävän artikkelin julkaisija on Rapport.fi. Se on foorumi, journalismin joukkorahoituspalvelu, jossa toimittajat voivat kerätä suurelta yleisöltä rahoitusta juttuideoilleen, sen mukaan mitä yleisö toivoo ja lähtee rahoituksellaan kannattamaan.

Jani Kaaro julkaisi kirjoituksensa saatuaan tavoitteeksi asettamansa rahoituksen kerätyksi (noin kaksituhatta euroa, joka ylittyikin reilusti). Artikkeli ei ole argumentaatiossaan suinkaan Kaaron parhaita, mutta se tuo lisää näkökulmia hyväksikäyttöä koskevaan keskusteluun.

Kysymykset jäävät artikkelissa kysymyksiksi ja vastausta vaille, mutta kirjoitus onnistuu herättämään epäilyksiä. Epäilyksiä jotka ovat sekä hyväksi kriittisille tapausten tutkijoille, että mahdollisesti haitaksi, ainakin hyväksikäytön uhreille.

Kaaron väitteet järkyttävät uhreja

Kaaron jutun ilmestyttyä useat siinä käsiteltyjen tapausten henkilöt olivat olleet yhteydessä Johanna Hurtigiin. Kotimaa24:n haastattelussa hän kertoo:

– He ovat tunnistaneet itsensä kertomuksista ja pitävät valemuistoväitteitä järkyttävinä.

Jani Kaaro oli ollut Hurtigiin yhteydessä sähköpostitse, jolloin Hurtig oli ehdottanut tapaamista Maijan tarinan nimimerkki Maijan kanssa. Silloin Kaarolla olisi ollut tilaisuus tutustua tapauksen asiakirjoihin ja samoin tavata hänen jutussaan mainittu psykoterapeutti. Toimittaja ei ollut kuitenkaan tarttunut asiaan.

Kaaro ei myöskään ollut ehdottanut Johanna Hurtigille, Mari Leppäselle, Maijalle eikä terapeutille tapaamista missään vaiheessa, eikä myöskään mahdollisuutta tutustua artikkeliin etukäteen.

Kaaro haastatteli esittelemiinsä tapauksiin liittyneiden perheenjäsenten ynnä muiden nimettömien lähteiden lisäksi artikkelia varten seuraavia asiantuntijoita: Åbo Akademin soveltavan psykologian professori  ja oikeuspsykologian dosentti Pekka Santtila, lasten oikeuspsykologisiin haastatteluihin perehtynyt psykologian tohtori Katarina Finnilä, oikeuspsykologi Julia Korkman ja erikoispsykologi (PsL), psykoterapeutti Teemu Ollikainen. Useat heistä ovat toimineet asiantuntijoina esimerkiksi Anneli Aueria koskevan oikeusjutun tuoreimmissa vaiheissa.

Hurtig: Tieteen kritiikkiä tarvitaan, mutta Kaaron artikkeli ristiriitainen

On selvää, että aito tieto lisääntyy tutkimuksen kautta. Tutkimustyö edistyy vain, kun se saa sekä käytäntöön että eritoten tieteeseen pohjautuvaa kritiikkiä. Mikä on hyväksikäyttöä tutkivan yliopistollisen tutkimustyön aineistojen luotettavuus, vihjaa Kaaro.

Johanna Hurtig toteaa Johannes Ijäksen haastattelussa,  että on paikallaan, että erilaisia näkökulmia tulee esiin ja tutkijan on aina syytä varautua kritiikkiin ja kysymyksiin.

– Kaaron artikkelissa on ristiriitaisia elementtejä, on Hurtig todennut. – Tavallaan siinä vihjataan, että aineistoni saattaa olla koostunut valheellisista muistoista, mutta samalla annetaan ymmärtää, ettei voida taata, että hänen omassa jutussaan haastatellut puhuvat hekään totta. Minkä päälle tämä artikkeli siis nojaa? kysyy Hurtig.

Väite valemuistoista on väkivaltatutkimuksen haastamisessa usein käytetty väline, joka on otettava huomioon  ennen kaikkea oikeudellista vastuuta selviteltäessä. Hurtigin mukaan muistamiseen voi liittyä erilaista problematiikkaa, mutta valemuiston mahdollisuutta ei pidä myöskään ylitulkita.

– Seksuaalirikoksilla ei yleensä ole silminnäkijöitä, joten tähän selitysmalliin voidaan tarttua silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Maijan tarinan osalta Hurtig sanoo olevansa itse vakuuttunut siitä, että kyse ei ole valemuistoista.

Kotimaa24:n toimittaja oli tavoittanut  myös Maijan tarinan nimimerkki Maijan haastateltavaksi. Tämä oli todennut olevansa ”järkyttynyt siitä, miten artikkeli vastuuttaa Maijan tarinan kirjoittajia ja hänen omia terapeuttejaan”. Hän ei pidä omalla kohdallaan valemuistoja edes mahdollisina, koska hyväksikäyttöön liittyvät asiat olivat nousseet hänen mielessään pinnalle jo ennen terapian aloittamista.

– En ollut kuullutkaan mistään terapeutista ennen kuin nämä asiat nousivat minulla pintaan. Ne eivät ole minkään terapeutin esiinnostamia. Kun asiat nousivat pintaan, oli jossain vaiheessa pakko mennä terapiaan ja terapeuttini ovat olleet kyllä ihan ammattilaisia, hän sanoo Olli Seppälän haastattelussa.

Hän toteaa omana tavoitteenaan olleen kokemukset esiintuomalla edistää sitä, että muutkin hyväksikäytön uhrit voisivat saada apua.

– Tavoitteeni on ollut auttaa lapsia. Missään nimessä tarkoitus ei ole ollut tuoda kenenkään henkilöllisyyksiä esille.

”Kaaron kritiikki menee ohi maalin”

Vl-liikkeessä kasvanut ex-vl Matti Honkanen puolestaan julkaisi aiheesta pohtivan ja kriittisen kannanoton Kotimaa24:ssa (16.7.2015). Honkanen kohdistaa huomion Kaaron argumentaatiotapoihin ja kirjoituksen asenteelliseen yksipuolisuuteen sekä jossain määrin manipuloivana pitämäänsä otteeseen. Hän pitää Kaaron esittämiä väitteitä heikosti perusteltuina. Näihin pohdintoihin voinee ainakin osin yhtyä sekin, joka itse pitää Kaaron esittämiä, tiettyihin tapauksiin liittyviä päätelmäketjuja todennäköisinä.

”- – Kaaro pyrkii asettamaan kyseenalaiseksi hyväksikäytön tutkijat, tutkimuksia käsitelleen median sekä väitetyt uhrit ja heidän terapeuttinsa. Mielestäni turhaan. Tutkijoihin kohdistuva kritiikki menee ohi maalin, ja siinä sivussa myös mediakritiikki, koska medioiden virheeksi Kaaro laskee vain epäkriittisyyden tutkimuksia kohtaan. Myös uhrien ja heitä auttavien terapeuttien toiminnan ylle Kaaro valitettavasti luo varjon yksipuolisella leimaamisellaan.

Kaaro torjuu liikkeen saaman kritiikin voimakkaammin kuin liike itse. Liikkeessä kun usean vuoden sisäisen painiskelun jälkeen on myönnetty, että tutkijoiden moitteet liikkeen toiminnasta ovat pääosin aiheellisia. Kaaro sen sijaan rinnastaa vyyhdin keskiajan noitarovioihin vihjaten, että koko kohu on perusteeton. Mielestäni Kaaron perusteet hänen väittämilleen ovat kestämättömät.

Vuosien painiskelun jälkeen vanhoillislestadiolainen yhteisö on vihdoin pikkuhiljaa myöntänyt tutkimusten osoittamat ongelmakohdat. Kaaron artikkelin jälkeen riskinä on, että yhteisö putoaa takaisin kieltämismoodiin ja ongelmien ratkaisemisen ja hedelmällisen yhteistyön sijaan joudutaan taas tuloksettomaan asemasotaan. Toivottavasti yhteisö ei valitse tätä tietä. – – ”

Lisäksi Kaaro johdattelee lukijaa puolueellisella ilmaisuilla ja epämääräisillä vihjauksilla. Hämäläisen analyysin mukaan hyväksikäytöstä epäillyt ja heidän tukijansa saavat suhteettoman paljon tilaa kertomuksilleen ja tuntemuksilleen. Sen sijana uhrit Kaaro on jättänyt kokonaan haastattelematta ja heidät kuvataan vain  lyhyesti ja kielteisessä sävyssä, ja lähes poikkeuksetta heidät esitetään yksinomaan epäiltyjen näkökulmasta.

Harhaanjohtavasta, aika taitavasti rivien välissä toimivasta kirjoittajan yksipuolisesta asenteellisuudesta Honkanen esittää seuraavan valaisevan esimerkin, joka on aina kulunut klassiseen manipuloivan viestinnän keinovalikoimaan ja tuntee nimen olkinukke:

Kaaro käsittelee pitkään ja hartaasti väittämää siitä, että lestadiolaisten piirissä hyväksikäyttäjiä olisi enemmän kuin muissa suomalaisissa. Hän onnistuu kumoamaan tämän väitteen mielestäni oikein hyvin. Artikkelin lukija saattaa kuitenkin saada harhaanjohtavan vaikutelman siitä, että tämä väite olisi Hurtigin tai muiden tutkijoiden esittämä väite. Sitä se ei kaikesta huolimatta ole – – .

Lisäksi on tutkimuksessa osoitettu, että suuri osa lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyistä ei koskaan rohkene kertoa kokemuksistaan ja hemonet ovat jääneet ilman apua. He epäilevät, että heitä ei uskota eikä heitä oteta vakavasti. Hyvin monet kokevat voimakasta häpeää tapahtuneesta, eivätkä halua paljastaa sitä kenellekään. Usein lähipiirin ihmiset eivät olekaan kyenneet auttamaan heitä.

Tyypillistä on myös, että uhrit usein ajattelevat, että he ovat jollain tavalla itse ainakin osavastuussa tapahtuneesta ja että hyväksikäyttö on ainakin osaksi heidän omaa syytään. Lisäksi hyväksikäyttäjät manipuloivat uhriaan ajattelemaan ja uskomaan näin. Tähän lestadiolaiset hyväksikäyttäjät ovat liittäneet vielä anteeksipyytämisen ja synninpäästön rituaalin, jonka heidän uhrinsa tunsivat ja tiesivät, että anteeksipyydetystä asiasta ei ole luvallista puhua enää kenellekään.  On tunnettua myös, että moni uhri on kyennyt puhumaan hyväksikäyttömuistoista vasta elämän loppupuolella, ikääntyneenä, jolloin lapsen suru on voinut nousta kestämättömäksi sisimmässä kantaa.

SRK ei yhdy Kaaron näkemyksiin

SRK:n puheenjohtaja Viljo Juntunen ilmaisi yksiselitteisesti SRK:n kantana, että yksittäistapauksissa mahdollisesti tapahtuneista virheistä huolimatta kyseinen artikkeli ei kumoa sitä tosiasiaa, että liikkeen piirissä tapahtunut lasten hyväksikäyttö on tosiasia. Kaaron argumentaatio ei Juntusen mielestä vapauta vanhoillislestadiolaista herätysliikettä myöskään hyväksikäyttötapauksiin liittyneestä kohusta. Hurtig_Taivaan_taimet_1

Juntunen asettuu myös tutkijoiden työn arviossaan toiselle kannalle kuin Kaaro. Juntunen sanoo itse luottavansa tutkijoihin, jotka ovat kirjoittaneet hyväksikäyttöasioista, ja  että esimerkiksi heidän haastattelemansa henkilöt ovat kertoneet todellisista tapauksista.

Juntunen ei myöskään yhdy Kaaron psykologeihin ja terapeutteihin kohdistamaan arvosteluun. SRK:n puheenjohtajalla on lähtökohtaisesti myönteinen käsitys psykologeista ja terapeuteista.

– En artikkelin perusteella lähtisi myöskään leimaamaan terapeuttien ammattikuntaa, vaikka ilmeisesti artikkelissa kuvatuissa tapauksissa on virheitä tapahtunut.

Kolmanneksi Jani Kaaro nosti artikkelissaan median käsittelytavat kritiikin kohteeksi. Viljo Juntunen ei lähde tukemaan tässäkään Kaaron käsityksiä, päinvastoin. On totta, että suuren yleisön piirissä on tapahtunut median pohjalta yleistämistä ja ikävää leimaamista. Mutta uutisointi ja julkinen keskustelu  on ollut myös hyödyllistä:

– Media on nostanut esille vaikeita ja ikäviä asioita, joita olemme liikkeen piirissä joutuneet käsittelemään. Tietämättömyys synnyttää epäluuloa, analysoi Juntunen Kotimaa24:n haastattelussa.

Kaiken kaikkiaan Juntunen teki viisaasti kaikkensa välttääkseen riskejä, että hyväksikäyttökysymyksestä ei yksikään media pääsisi rakentamaan jatkuvasti suuntaan tai toiseen aika ajoin vellovaa ”myyntituotetta”, joka voitaisiin vetäistä aina silloin esille kun muuta myytävää ei mediamaailmassa satu olemaan. Klikkausjournalismi on tullut jäädäkseen.  Aihe on uhrien ja läheisten kannalta kipeä mutta samalla herättää aina suuren yleisön huomion.

Miten tähän on tultu?

Siitä ei pääse mihinkään, että lasten hyväksikäyttäjät ovat osanneet hyödyntää vanhoillislestadiolaisuuden anteeksi antamisen ja maallikkoripin salaamisen ”teologiaa”. Yhteisössä on rakenteita ja uskomuksia, joita rikolliset ovat voineet käyttää hyväkseen.

Se on piirre, joka tekee vl-liikkeen hyväksikäyttörikokset  erityisiksi. Yhteisön uskomuksiin nojautuva ja siitä nouseva väkivallan dynamiikka ja alistaminen on äärimmillään heikoimpien hyväksikäyttöä.

Yhteisön kyvyttömyys keskustella ja puhua vapaasti yhteisön vallankäytöstä ulosjoutumisen pelossa sekä ennakkoluulot ja viha puolin ja toisin voivat johtaa lopulta äärettömän vakaviin seuraamuksiin. Tämä yhteisön synti ei ole pikkuasia, sillä se voi johtaa aina vain syvenevään pahuuteen. Oikeaan ja hyvään pyrkivien leimaamiseen ja syyttömien syyllistämiseen.

Yleisten ennakkoluulojen lisäksi keskeinen taustatekijä on vl-herätysliikkeessä omaksuttu ihmisten jaottelu oikeisiin uskovaisiin ja muihin, sisäinen kuulustelu ja vaientaminen pelolla.

Toinen tekijä on kyvyttömyys puhua ihmisen seksuaalisuuteen liittyvistä  kysymyksistä asiallisesti, ilman uskonnollista pintapuhetta, kontrollia ja yksityisten ihmisten leimaamista.  Kolmanneksi taustatekijäksi nousee yhteisön vaikenemisen kulttuuri, jossa mistään liikeeseen liittyvästä kielteisestä asiasta ei ole lupa puhua julkisesti, ei sisäisesti keskenään eikä varsinkaan ulospäin.

Syynä on pelko siitä, että joutuu suljetuksi ulos, ainoiden oikeiden uskovaisten ulkopuolelle. Yhteisön sisällä vallitsee suunnaton pelko ulos joutumisesta ja hylkäämisestä. Yhteisön toimintatapoihin kohdistuva kritiikki leimaa liikkeen jäsenen loppuiäkseen. Erilaisia mielipiteitä ja uskonkokemuksia ei suvaita. Oma usko ja asema ”hyvänä uskovaisena” voi vaarantua hyviin pienestä seikasta. Siitä voi seurata henkilökohtainen katastrofi. Joutuu lopuksi ikäänsä leimatuksi kiusatuksi ja syrjityksi. Usko ja vakaumus kyseenalaistetaan. Perheenjäsenet leimataan.

Liikkeestä erotetun läheiset kärsivät kohtuuttomasti, heidät myös leimataan, kävi miten kävi. Tästä  asianomainen siviilirohkeutta osoittanut kokee syvintä kipua ja murhetta. Leimaaminen ja pahanpuhuminen on varma seuraamus, joko vl-yhteisön sisällä tai liikkeen ulkopuolisten taholta. Usein kaikilta tahoilta.

Puhuja seurat R2Lausumaton käsky kuuluu, että kaikkien vl-uskovaisten tulee ensi sijassa olla lojaaleja kollektiiviselle yhteisölle, koska ”yhteistä rakkautta ei saa rikkoa”. Yksimielisyyden paine on suuri.

Mitä tulee hyväksikäyttökysymyksen käsittelyyn vl-yhteisössä, on kiistatonta että liikkeen silloiset vastuuhenkilöt eivät ottaneet selvää hyväksikäyttöepäilyistä eivätkä ottaneet yhteyttä viranomaisiin asioiden selvittämiseksi ja uhrien auttamiseksi. Siksi tutkijoiden rooli asioiden selvittämiseksi on ollut aivan keskeinen.

Tämän on SRK:n nykyinen johtokunta julkisestikin todennut.

Lisäksi yhteisön eristäytyneisyyden stigma, vanhoillislestadiolaisuuden julkisuudessa saama kielteinen leima, voi asettaa loputtomasti esteitä tavallisten ihmisten väliselle keskustelulle ja yhteiselle totuuden etsimiselle.

Ihmiset mieluiten vaikenevat, koska monet eivät halua että tieto kuulumisesta liikkeeseen leviää lähipiirin ulkopuolelle.

Herää kysymys, eikö vihdoin olisi syytä katsoa peiliin ja luopua ihmisten luokittelemisesta, painostamisesta ja kiusaamisesta? Täysin ja totaalisesti lopettaa se. Niin liikkeen sisä- kuin ulkopuolellakin. Sillä se  on turvallisuusriski.

Klikkausjournalismin varjo

Jälleen lopputulos on ainakin uhrien osalta se, että heidän kärsimyksiään ei tämäkään mediaepisodi lievennä eikä helpota kynnystä hakea apua. Kuitenkin, kun kukaan ei pysty kertomaan koko totuutta täydellisesti, niin on arvokasta että keskustelu on vapaata ja monipuolista. Se mitä asian ymmärtämiseksi ja virheiden estämiseksi kaivataan, on jälleen aito tutkimus.

Johanna Hurtigin tähänastintutkimustyö on osoittanut arvonsa ja tuonut ilmiön tunnistettavaksi sekä edistänyt siihen puuttumista ja uhrien auttamista sekä lainsäädännön, lastensuojelun ammattilaisten, vl-yhteisön että perheiden tasolla. On vaikea löytää vaikuttavuudeltaan vastaavaa yliopistollista tutkimusta lähivuosilta.

Tutkimus on ainoa kestävä vastavoima median disinformaatiolle ja valtapelille. Tarvitaan lisää tutkimusta vähemmistöistä, tarvitaan tutkimusta erilaisten yhteisöjen rakenteista ja vallankäytöstä, niiden suhteesta muuhun yhteiskuntaan ja jäseniinsä. Tarvitaan tutkimusa lestadiolaisuuden sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, sen yhteyksistä kansalaisiin, sen rakenteista ja elämäntavan normituksesta.  Tämä kaikki tutkimus sen merkityksestä yksilölle identiteettinä ja hengellisenä kotina tulee tuottamaan vastauksia myös tähän aihepiiriin. On arvokasta, että eri tahoilla on jo tätä tutkimusta käynnissä ja käynnistymässä.

Tutkimusta edistänee sekin lupaava myönteinen havainto, jonka tämä tapaus selkeästi osoitti. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen ylimmässä johdossa on nyt analyyttinen ja laajakatseinen henkilö, joka ei torju tutkimusta eikä tietoa. Asennemuutos aiempaan ei voisi olla suurempi. Tämä lupaa hyvää liikkeen tulevaisuudelle, joskaan samaa ei valitettavasti voida vielä sanoa useimmista paikallisista rauhanyhdistyksistä. Muutos on hidasta.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi – Lucas -.

”Suomen tiedetoimittajain liitto on valinnut vuoden 2015 tiedetoimittajaksi Jani Kaaron, 43. Hän on avustanut vapaana toimittajana yli kaksikymmentä vuotta Helsingin Sanomia ja melkein yhtä pitkään Tiede-lehteä. Kaaron pohdiskelevat esseet Helsingin Sanomien tiedesivuilla kuuluvat lehden luetuimpaan aineistoon. Hs.fi-verkkosivuilla suosituimmat niistä keräävät liki 300 000 klikkausta ja leviävät sosiaalisessa mediassa kuin häkä.” – Arja Kivipelto: Lukijoiden suosikki Jani Kaaro valittiin vuoden tiedetoimittajaksi. Helsingin Sanomat 3.2.2015.

Rapport-julkaisu ei ole Julkisen Sanan Neuvoston (JSN) alainen eikä sillä ole päätoimittajaa. Jos joku kokee oikeuksiaan loukatun, hän ei voi valituksen kautta selvittää asiaa, vaan hän joutuu tekemään  suoraan rikosilmoituksen tai tutkintapyynnön.

*      *      *

Lähteet:

Australian tutkintakomissio: Jehovan todistajat salannut tuhannen lapsen hyväksikäytön. YLE uutiset 27.7.2015.

Johanna Hurtig, Mari Leppänen ja ”Maija”: Vastine toimittaja Jani Kaaron ”Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla” artikkeliin. Rapport 20.8.2015.

Jani Kaaro: Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla. Rapport 8.7.2015.

Jani Kaaro: Vastaus vastineeseen ”Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla” artikkelista. Rapport 20.8.2015.

Matti Honkanen: Kritiikkiä Jani Kaaron artikkeliin valemuistoista. Kotimaa24 Kotimaa Pro 16.7.2015.

Johannes Ijäs: Rapport.fi nostaa esiin valemuistojen mahdollisuuden lestadiolaisten hyväksikäyttökertomuksissa. Kotimaa24 10.7.2015.

Olli Seppälä: Viljo Juntunen: Mahdolliset valemuistot eivät kumoa kaikkia hyväksikäyttötapauksia. Kotimaa24 13.7.2015.

Lue lisää:

Riitta Hirvonen: Jumalan sanaa saa tunnustella. Johanna Hurtigin haastattelu. Rauhan Tervehdys nro 32, 2014.

Vuokko Ilola: Jani Kaaro ja vl-noitarovio. Kotimaa24 -blogi 9.7.2015.

Johanna Hurtig: Taivaan taimet – tutkimus lasten hyväksikäytöstä vanhoillislestadiolaisuudessa

Johanna Hurtig ja Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Kirjapaja 2012.

Johanna Hurtig kertoi SRK:n työvaliokunnalle tutkimuksestaan. Päivämies 10.10.2014.

Journalistin ohjeet. Julkisen sanan neuvosto.

Tiia-Maria Juuso: Vanhoillislestadiolaisten uusi puheenjohtaja myöntää kritiikin lasten hyväksikäyttö­tapauksista aiheelliseksi. Helsingin Sanomat 6.7.2014.

Kimmo Ketola: Uskonto ja pedofilia – mikä niitä vetää toisiinsa? Kirkonkello 4.4.2013.

Pekka Rautio: Väkivalta uskonnollisessa yhteisössä. Helsingin yliopisto 22.10.2013.

Olli Seppälä: SRK:n Viljo Juntunen pyytää anteeksi ja kiittää tutkijaa. Kotimaa24 3.7.2014.

Toipunut uhri: Raiskauksen uhri: Raiskaustuomio on osa uhrin toipumista. Helsingin Sanomat 4.7.2015.

Via Dolorosa: Kerroin vl-yhteisössä isäni saastaisista teoista, kukaan ei välittänyt

Irina Vähäsarja: Lasten suojelija. Helsingin Sanomat 17.4.2011.

12 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, insesti, johtokunta, keskustelu, lapset, leimaaminen, nettikeskustelu, pedofilia, syyllisyys, tutkimus, vihjailu

12 responses to “Tutkiva journalisti ja hyväksikäytön uhrit

  1. nipenurkku

    Mielenkiintoisia juttuja ja laajentaa omaa ajattelua. Jotenkin herää huomaamaan sen, kuinka erillaisia asioita ympärillämme tapahtuu. Jatka vain kirjoittamista, se voimauttaa kun ajatukset ovat konkreettisesti näkyvissä.🙂

  2. Outi K

    Totuus on subjektiivinen mielipide tapahtumista. Monet tutkijat puhuvatkin totuuden sijasta todentuntuisuudesta, verisimilitudesta.

    • Purtti

      Outi, yhden yksilön subjektiivinen käsitys tapahtumien kulusta samoin kuin objektiivinen prosessitotuus VOIVAT vastata aineellista totuutta eli olla todenmukainen. Yhtäläisyysmerkit voi lyödä vain tietyissä tapauksissa. Aineellinen totuus on aina olemassa, vaikkei ehkä kenenkään ihmisen tiedossa.

      • Outi K

        Mitä tarkoitat ”aineellisella totuudella”??

      • Purtti

        Outi, anteeksi tuo ammattislangi. En tullut ajatelleeksi että se ei ehkä avaudu. Aineellinen eli materiaalinen totuus on vastakohta prosessi-tms.totuudelle. Prosessitotuus on se, mitä objektiivisesti arvioiden voidaan pitää totena ESITETYN näytön jne. valossa. Täten käsitettä ”aineellinen totuus” käytetään kun halutaan tuoda esille, että prosessitotuus ei vastaa sitä, mitä on oikeasti tapahtunut. Aineellisen totuuden voivat tuntea esim. uhri ja tekijä samalla kun suuri yleisö tai tuomiostuin jakaa tuomionsa prosessitotuuden tms. perusteella.

  3. JuhaK

    Oli jo aikakin jonkun puhkaista yhden totuuden kupla tämän pf-asian ympäriltä. Kun vuosikymmenien pahansuovan ja suorastaan vihamielisen suhtautumisen lisäksi paljastuu vielä näinkin raakoja rikoksia, vl-yhteisö ei ole oikein edes yrittänyt puolustautua. Ketä olisi kuunneltu ja ketä uskottu, vaikka kuinka olisi yritetty kertoa toinen totuus esim. Reijon tapauksesta? Ne, jotka tietävät eivät puhu em. syystä, kun taas ne jotka eivät tiedä rallattavat sitäkin kovemmalla äänellä. Ja tiedotusvälineet kiittävät. Hyvä, että se oli ulkopuolinen, mutta arvostettu henkilö, joka nosti uudet näkökulmat esiin.

    • Purtti

      Mielestäni tuo toimittajan kirjoitus oli kyllä niin heikkotasoinen että olis kyllä saanu jäädä vaikka kirjoittamattakin. Ilman sitäkin jokainen kyllä tajuaa, että kummankaan osapuolen, uhrin tai epäillyn/syytetyn/tuomitun, sanoja tai kertomuksia ei sellaisenaan voi ottaa vastaan totuutena. Ja kyllähän sitä syyttömiäkin tuomitaan. Näissä seksuaalirikoksissa riski on suurin. Varsinkin jos tuomiota jaetaan vasta pitkän ajan päästä.Tätä vartenhan on nuo rikosten vanhenemisajat, jotka välillä taas koituvat uhrin vahingoksi.

      • Outi K

        Tuntematta tarkemmin yhtäkään mainituista tapauksista (joissa siis joku on tuomittu) en luonnollisesti ole pätevä ottamaan kantaa tuomion oikeellisuuteen. Eihän minullakaan ole mahdolisuutta muuta kuin luottaa oikeusjärjestelmään. Olisikin mielenkiintoista tietää, mihin eli minkälaisiin todisteisiin päätökset ovat perustuneet. Lähtökohtaisestihan jokainen on syytön niin kauan kuin toisin todistetaan ja todistustaakka on syyttäjällä.

      • JuhaK

        ”Ilman sitäkin jokainen kyllä tajuaa, että kummankaan osapuolen, uhrin tai epäillyn/syytetyn/tuomitun, sanoja tai kertomuksia ei sellaisenaan voi ottaa vastaan totuutena.”

        Ei muuten tajua. Sitä voit tajuta, mutta viime vuosien kaltaisessa ilmapiirissä 99% joko ei tajua tai ei halua tajuta. Ts. haluaa uskoa, että syytös on totta, koska antipatiat ovat niin voimakkaat.

        Kirjoitus oli erittäin hyvä, ja on käsittämätöntä, että Suomessa valemuistot ylittivät uutiskynnyksen vasta nyt.

        Oikeusjärjestelmässä on sisäänkoodattuna se rakenteellinen ongelma, että syytetyn näkemyksiä ja todistuksia ei huomioida millään tavalla, kun on kerran päätetty, että uhri puhuu totta. Voisi puhua jopa rakenteellisesta väkivallasta, jonka kohteeksi joutumisen todennäköisyys on pieni, mutta sen kohteeksi on kuitenkin mahdollista joutua lähes kuka tahansa. Sana sanaa vastaan jne. En minäkään tätä olisi aikaisemmin uskonut, jollen olisi itse nähnyt.

        Tyypillisesti erittäin hyvään kirjoitukseen reagoidaan hämmentyneesti. Osan se saa miettimään asioita aidosta uudelta kantilta. Osa kieltää koko asian ja pitää kirjoitusta huonona. Sitten löytyy yhä enemmän kritiikkiä ja jopa aggressiivista vastustamista. Sitäkin se asian nostama kognitiivinen dissonanssi teettää.

  4. Mm

    Tiedän kolme ihmistä, jotka ovat käyneet eri terapeutilla kaikki. Kaikki nämä terapeutit ovat yrittäneet löytää näistä ihmisistä seksuaaliseen hyväksikäyttöön viittaavia merkkejä, kun ovat kuulleet että lestadiolaisia ovat. Nyt alkaa valjeta minullekin miksi. Trendikäs aihe. Ja on yritetty sovittaa tiettyyn kaavaan nämä ihmiset. Kaksi näistä terapeuteista möksähtivät, kun taustalla ei ollutkaan hyväksikäyttöä…

  5. Nimetön 346

    Mielenkiintoinen juttu Ylellä, joka liittyy tähän aiheeseen. Jutussa mm: ”psykologian tohtori Julia Korkman, jonka mielestä ihminen ei pääsääntöisesti voi unohtaa kokemaansa traumaa ja siksi terapiassa saatetaan liikkua vaarallisilla vesillä, mikäli ”muistoja” aletaan terapeutin avustuksella sanoittaa”
    http://areena.yle.fi/1-2943353

  6. Mari Seppänen

    Voitte lukea tosiasian kun kirjoitin täällä lapsi vanhoillislestadiolaisperheessä ja kaikki on täyttä totta!!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s