”Jos ajattelen lapsuutta vain lestadiolaisuuden uskon ja sen opetuksien näkökulmasta, se oli kamala. Minä en lapsena enkä nuorena voinut yhteisössä ja sen opetuksissa koskaan hyvin.”
”Toivon, että jokaisessa lestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä elävällä saisi olla yhtälainen oikeus valita myös toisin. Siihen voisi olla enemmän mahdollisuuksia jo lapsena, ja sitä pitäisi pystyä tukemaan yhteisön sisältäkin.” – Olli K.
Olemalla vain minä olen minä
– Kunpa sinä olisit kuollut, ennen kuin lähdit.
Sen minulle sanoi useampi vanha ystäväni, kun lähdin useampi vuosi sitten vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Sen olen kuullut sanottavan myös monelle muulle.
Kirjoitan tästä aiheesta, koska tämä on ollut minun kasvuympäristöni. Koen itse, että kasvoin yhteisöstä irti jo pienestä lapsesta.
Yhteisön jättämät jäljet ovat kuitenkin hyvin lopullisia.
Yhteisö tulee seuraamaan aina elämässäni jollakin tasolla mukana. Vaikka se ei enää ole ollut vuosiin minussa, suurin osa suvusta siihen kuuluu.
Kaikki se mitä yhteisöstä kirjoitan, on vain minun kokemukseni, minun näkemykseni ja tuntemukseni. Se ei ole koko yhteisön mielipide, eikä myöskään ex-lestadiolaisen mielipide. Olen jotenkin vuosien varrella tullut tulokseen, että minä haluan olla vain Olli.
Jotenkin monilla lestadiolaisuudesta lähteneillä tulee mukaan seuraava yhteisö ”ex-lestadiolaiset”, ja minä en halua kuulua siihenkään. Haluan olla vain minä.
Vertaistukea entisten lestadiolaisten puolelta olen kuitenkin joskus minäkin tarvinnut. On joskus kiva istahtaa ja jakaa kokemuksia. On asioita, vihahteita ja tuntemuksia, joita ei ehkä voi tietää ilman omaa kokemusta näin vahvasta yhteisöstä.
Koen kuitenkin, että olemalla vain minä olen minä.
En voinut koskaan hyvin vl-yhteisössä
Se mitä minä olen, on kuitenkin saanut osansa lestadiolaisuudesta. Jos ajattelen lapsuutta vain lestadiolaisuuden uskon ja sen opetuksien näkökulmasta, se oli kamala.
Vuosien yhteisöstä poissaolon jälkeen, voin vihdoin tarkastella asiaa pelkästään ulkopuolelta. En koe olevani katkera, enkä vihainen.
Sen totean että, minä en lapsena, enkä nuorena voinut yhteisössä ja sen opetuksissa koskaan hyvin. Miksi?
Monesti kuulee itse lestadiolaisen sanovan, että lestadiolaisen lapsen elämä on turvallista. On leikkikavereita, on sisaruksia, on turvalliset vanhemmat, jotka eivät käytä alkoholia.
On ehyitä perheitä, ja leikitään paljon ulkona. On hirvittävästi kavereita ja aktiviteetteja.
Moni näistä ylläolevista on ihan totta, monellekin lapselle varmasti. Ja totta se voi olla myös ilman lestadiolaisuutta. Minä en kokenut näitä kaikkia.
Minulla on kyllä erittäin rakas perhe.
Koin itseni yhteisössä turvattomaksi ja yksinäiseksi. Koulukiusaamista tapahtui koko kouluikäni ajan. En lähde sitä avaamaan tässä tekstissä sen suuremmin. [Aiheesta toisaalla.]
Lestadiolaisuudessa oli tärkeää kuulua porukkaan. 
Harrastukset ovat lapsilla ja nuorilla hirvittävän samanlaiset. Näissäkin asioissa on tietysti poikkeuksia. Minun kohdallani olin poikkeava, kun olin ratsastava poika. Lestadiolainen ratsastusta harrastava poika.
En sopinut porukoihin.
Tämä johti siihen jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että minun vapaa-aikani ihmiset olivat pääasiassa ”epäuskoisia”. Tätä sanaa muistan lapsena kääntäneeni mielessäni, ja ollut itse epäuskoinen. En uskonut, että ne ihanat ihmiset elämässäni yhteisön ulkopuolella olisivat matkalla helvettiin.
Lestadiolaisuuteen liittyy vahvasti usko, että ollaan ainut oikea taivasjoukko.
Minä kritisoin sitä jo pienenä. En ymmärtänyt, enkä halunnut uskoa niin. Pieni poika ei voinut uskoa, että ne ihmiset, jotka ovat hyviä hänelle, joutuvat helvettiin.
Tämä oli varmaan ensimmäisiä ajatuksia siitä, että haluan pois.
Anteeksi-anteeksi-ja-unohda – vaikka väkisin
Toinen lestadiolaisuuden keskimmäisiä asioita on anteeksianto. Miten kaunis sana ja ajatus onkaan. Antaa toiselle anteeksi kaikki hänen virheensä ja syntinsä. Toivon toteuttavani sellaista ajatusta elämässäni.
Varjopuolena tästä on sitten se, että lapsi/nuori/aikuinen, joutuu antamaan anteeksi väkisin.
Rikoksia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Anteeksiannon opetus mahdollistaa sen, koska asia täytyy antaa anteeksi ja unohtaa.
Tätä anteeksiannon vääryyttä koin itsekin rajusti. Sitä on myös käytetty rajummissakin tapauksissa, kuten pedofiliassa.
Tämä ei tietysti ole opetuksen tarkoitus, ja täytyy todeta että lestadiolaiset kyllä tuomitsevat tälläisen toiminnan. Sillä on kuitenkin iso varjopuolensa.
Maailmassa onkin myös kauneutta ja hyvyyttä
Kolmantena lähtemiseni syynä oli myös maailma ja sen kauneus.
Lestadiolaisuudessa puhuttiin jo lapsena siitä, kuinka maailma on paha ja syntinen. Vielä aikuisenakin on ollut vaikea joskus luottaa ihmisiin ja maailmaan.
Minä koin silti jo varhain sitä, että maailma ja ihmiset ovat hirveän kauniita. En myöskään voinut ymmärtää monia asioita, mitä opetettiin vääriksi.
Musiikki oli yksi intohimoistani, niinkuin on edelleen.
Minullakin oli salaa ihastuksia. Bäkkäreiden Nick muunmuassa. Se oli salaa.
Tanssimista rakastin jo pienenä. Sitäkin tein salaa.
Hevostalleilla pakenin musiikkiin, tanssiin ja ratsastastuksen pariin.
Niin teen edelleen, hyvissä ja pahoissa elämäntilanteissa, mutten enää salaa.
Voin sanoa sen ääneen. Nämä ovat minun rakkaat keinoni.
Identiteettini joutui tuomituksi
Homous tulee varmasti sitten myös perässä. Lapsuudessani jouduin kantamaan niin hirvittävän suurta taakkaa.
Lestadiolaisuus on tuominnut aina homouteni.
Moni kyllä sanoo, että saahan sitä homo olla, mutta ei saa toteuttaa sitä.
Mielestäni tälläinen mielipide pitäisi kieltää lailla. Se on todella järkyttävää, että jonkun pitäisi kieltää itsensä.
Homous ei ole mielestäni asia, jonka voi kieltää itsestään.
On myös äärimmäisen väärin opettaa lapselle tällaistä.
Jokaisella on oikeus olla itsensä. Jokaisella on oikeus tuntea myös seksuaalisuutensa ja rakastaa. Näin minä ajattelen.
Nykyisin olen kohdannut lestadiolaisia, jotka suhtautuvat homouteen ja meidänkin avioliittoon tasa-arvoisesti, kunnioittavasti ja rakastavasti. Olen kohdannut heitä.
Mutta enemmän olen kohdannut epäkohtelua, arvostelua, kylmiä katseita ja ymmärtämättömyyttä. Kaikkea tätä tietysti kohtaa myös kaikkialla.
Eipä tartte mennä kuin Timo Soinin blogiin, tai kuuntelemaan puhetta tasa-arvoisesta avioliittolaista eduskuntaan.
Moni kysyy, että katkeroituuko. Kyllä, niitäkin tunteita on ollut pakko käydä lävitse. Yksin ja yhdessä. Minulle kiusaaminen oli varmaan rankin katkeruutta aiheuttava asia. Se jätti pitkät haavat ja aiheutti niin hirvittävästi pahaa oloa ja tuskaa.
Kielletty harrastus
Tein myös paljon töitä, etten katkeroituisi kilpa-urheilun takia. Lapsena aloittamani ratsastus on edelleen tärkeää. Lestadiolaisuudessa ei harrasteta kilpaurheilua.
Minä janosin päästä esteratsastajaksi. Enää en ole katkera siitäkään, vaan toivon että joskus voisin kilpaillakin vähäsen. Laji on minulle rakas, ja se on myös minun suurimpia voimavaroja. Miksipä siis katkeroitua.
Yksi asia mistä olen joskus kärsinyt, on se että muun muassa kielitaidot ovat heikot. Lapsena ei kuullut englantia luonnostaan esimerkiksi televisiosta, ja lestadiolaisyhteisössä on hyvin vähän vieraita kulttuureja.
On pitänyt hankkia kielitaitoa aikuisena, ja se on joskus ollut katkeran hävettävää. Mutta tämäkin asia on korjattavissa, kieltähän voi oppia. Ja varmaan tämäkin muuttuu lestadiolaisuudessakin. Nuoret matkustelevat paljon, ja en usko että kielitaidottomuus on mikään käsite.
Monelle lestadiolaiselle nämä kokemani ovat kuitenkin henkilökohtaisesti vieraita asioita. Tiedän ja olen nähnyt elämässäni onnellisia lestadiolaisia. Onnellisia kaveriporukoita ja iloisia nuoria. On varmasti ihanaa, jos ympärillä on paljon ihmisiä, verkostot kaikkialla Suomessa ja aktiviteetteja.
Lestadiolaisuus sulkee erilaisuuden ulkopuolelle
On myös tietyllä tavalla sosiaalisesti rikasta, että nuoruus voi olla alkoholiton ja liikkuvainen porukalla. Sinulla on melkeinpä valmiina porukka, kun muutat uudelle paikkakunnalle. Nämä ovat tietyllä tavalla hienoja asioita.
Olen saanut rikkaudekseni kokea myös toisenlaista yhteisöllisyyttä ja ihmisryhmää. Suomenruotsalaisuutta. Moni suomenruotsalainen ei varmaan ajattelekaan suomenruotsalaisuuttaan yhteisönä, mutta minun kokemukseni siitä on sellainen.
Se on opettanut myös minulle laajempaa käsitystä siitä, että yhteisöllisyydessä on monesti samanlaisia elementtejä. Ihmisten pukeutumista voi tunnistaa, ja sen perusteella sanoa esimerkiksi onko ihminen suomenruotsalainen tai lestadiolainen.
Varmaan monessa muussakin yhteisössä on samankaltaisuuksia. Puheesta, tavasta tervehtiä, muiden ihmisten kohtaamisesta, harrastuksista, ja porukoitumisesta huomaa myös eri yhteisöissä eläviä ihmisiä.
Tämä, että on saanut tutustua toisenlaisiinkin yhteisöihin, on avartanut. Näin ehkä ennen negatiivisena monen tälläisen asian, ja sidoin sen lestadiolaisuuteen. Nykyisin ajattelen, että yhteisöissä voi olla myös rikasta.
Sen sanoisin kuitenkin, että minun kokemukseni on että lestadiolaisen yhteisön sisällä ei suvaita kauhean hyvin erilaisuutta.
Suomenruotsalaisuudessa taas olen kokenut, että yhteisön sisällä suvaitaan kaikenlaisia ihmisiä.
Se taas on yhteistä kummallkin, että yhteisön ulkopuolisten ihmisten voi olla vaikeaa päästä porukoihin, ja tulla kohdatuksi hyvin. Kun en kuulu kumpaankaan, olen kokenut jälkeenpäin hyväksymättömyyttä. Tämäkin on vain ja ainoastaan minun kokemukseni ja siitä voi olla tietysti monta mieltä.
Jotenkin yhteisöllisyys on jättänyt minulle sen, että toivoisin kaikkien ihmisten olevan yhteisöllisiä. Että osattaisiin nähdä yhteisöllisyys ihmisten välillä voimakkaammin. Kohdata kaikenlaisia ihmisiä ja elämäntapoja rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Rakentaa yhteisöllisyyttä ja toisista huolehtimista laajemmin kaikkien ihmisten ympärille. Ei pelkästään rajoittaa sitä omaan yhteisöönsä.
Toivon toimivani elämässä paremmin ja paremmin itse niin.
Muut ihmiset tuomitaan kadotukseen
Lohdullista on myös ymmärtää. Ymmärtää se, että moni näistä lestadiolaisista uskoo minun olevan matkalla helvettiin.
Matkalla sinne miljoonien muiden kanssa.
On lohdullista ymmärtää, että se usko on aito. Pelko ystävän, perheenjäsenen, sukulaisen elämän päättymisestä helvettiin. Tämä on monelle tosi, ja sen uskon voimin moni toimii. Hätä siitä on aitoa. Tavallaan se on kamalan surullista.
”Minä rakastan sinua ja kaikkia ihmisiä.” Näinkin olen kuullut monen sanovan.Toivon sydämestäni, että usko toisten menosta helvettiin saisi silti rakkauden näkymään täällä tavallisessa elämässä.
Jos uskot niin, että joku menee helvettiin, käytä aika rakastamiseen täällä elämässä. Näin se ois parempi!
Minulle lestadiolaisuus oli helvetti, toiselle se on taivas
Tulevaisuudessa vain toivon, että jokaisessa lestadiolaisessa perheessä, ja yhteisössä elävällä saisi olla yhtäläinen oikeus valita toisin. Siihen voisi olla enemmän mahdollisuuksia jo lapsena, ja sitä pitäisi pystyä tukemaan yhteisön sisältäkin.Ei kaikkien tie ole lestadiolaisuudessa. Ne ovat jokaisen ihmisen henkilökohtaisia kokemuksia, ajatuksia ja niistä pitää saada puhua, kirjoittaa ja kertoa. Uskon sen olevan tie muutokselle, ja sille että jokainen ihminen saisi elää turvallisesti.Jokaisessa yhteisössä on hienoja ihmisiä. Jokaisessa ihmisessä on virheet ja puutteet, ja niitä toivottavasti minä itse itsessäni ja muut kehittäisimme. Minä koitan kovasti.
Minulle lestadiolaisuus oli helvetti, toiselle se on taivas.
Minä uskon niin, ja toivottavasti joku lestadiolainen uskoo myös, että tämä tälläinen elämä voi olla minullekin taivas.
Lähde blogikirjoitus: Kunpa sinä olisit kuollut, ennenkuin lähdit: Ajatuksia vanhoillislestadiolaisuudesta, siitä lähtemisestä, ja yhteisöllisyydestä. Ollin oppivuodet -blogi 29.12.2014.
* * *
Lue lisää aiheesta:
Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui
Anu & Anna: Vanhempamme purkivat uupumuksensa lapsiin
Epäterve usko ahdistaa. Kirkko ja Kaupunki 17.11.2008.
Jenni: Häpeästä rohkeuteen?
Olli K.: Omasta homoudesta huumorilla ja vähemmän huumorilla. Ollin oppivuodet -blogi 7.4.2015.
R. K.: Rauhanyhdistyksellä homoihin kohdistettu torjunta jyrkentynyt 2000-luvulla
Saara Kallio: Laumasta karannut lestadiolainen: Helvetillä pelottelu aiheutti ahdistusta. Vantaan Sanomat 27.9.2014.
Sauli Karhu: Pieni oivallus ajatuksen vapaudesta
Kell onni on?
Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Hai 2014. Luettavissa vapaasti verkossa.
Minne vie, oma tie? -blogi 20.7.2015.
Mirka-Maria: Kummallisena tavallinen ja lestadiolaisena arvokas. Oisko tulta? -blogi 29.6.2013.
Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”
Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?
Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle
Janne Villa: Taivaslaulu lestadiolaisesta nuorestaparista. Sana 5.9.2013.
Vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Hakomaja.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Hei, kiitos ajatuksista. Kirjoituksessa on todella paljon ajatuksia ja miettimisen aihetta. Tuntuu oikealta ja hyvältä, että sinä löysit rohkeuden olla oma itsesi. Ei varmaan ihan helppoa kertoa siitä läheisille. Mutta ei ihminen ole onnellinen jos ei saa ja voi elää ja ajatella ja puhua vapaasti. Toivottavasti et menetä uskoa Jumalaan kuitenkaan…! Olen itse monta kertaa hämmästellyt millaista ahdistusta uskonliikkeet aiheuttavat omia jäseniään kohtaan. Itse vältän kaikkia sellaisia liikkeitä. Parempi on elää niin kuin itse haluaa ja niin kuin itse tuntee mikä on sydämestä oikein. Siunausta ja hyvää jatkoa sinulle! =)