Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen.
Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta lapsuudenperheessäni.
* * *
Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.
Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan kokeisiin valmistautua, koska maailma saattaisi loppua jo sunnuntaina.
Äiti oli hellä ja isä kannustava, mutta he puhuivat aina taivastiestä.
Reilua vuotta vanhempi siskoni oli minulle kaikki kaikessa, ja nukahdimme iltaisin käsi kädessä. Luin pienenä tyttönä Raamatun läpi ja yritin tulla uskoon, mutta yrityksestä huolimatta en kyennyt karismaattiseen hurmokseen.
Olin varma, että muun perheen lentäessä Jeesuksen kanssa taivaaseen, jäisin pupun kanssa kahdestaan tyhjään kotiin. Mietin, voisinko sitten enää hakea lähikaupasta ruokaa, ja saisiko pupu puutarhasta salaattia.
En osannut riemuita maailmanlopusta.
Kestin herätyskokoukset ja pitkät, tulikivenkatkuiset saarnat laskemalla olohuoneen verhon silmukoita ja siirtymällä mielessäni omaan maailmaani. Tai leikkimällä sormileikkejä: jos saarnaaja sanoi helvetti, taivas, enkeli tai armo, napsautin sormiani.
Toisinaan jouduin teeskentelemään kielillä puhumista, ja ulospäin näytin kai uskovaiselta mallilapselta.
Perheemme palasi Ouluun, kun menin peruskoulun toiselle luokalle. Isäni jatkoi saarnaajan töitä.
Enkelit ja sielunvihollinen hallitsivat elämää
Viikot kuluivat koulussa ja seurakunnan riennoissa. Melkein joka ilta oli raamattupiiri, kuoroharjoitukset tai herätyskokous. Opin kotona, että paholainen ja enkelit ovat maailmassa läsnä ja sielunvihollinen houkuttelee joka paikassa. Perheellämme ei ollut maalliseen elämään mitään suhdetta.
Vähitellen aloin saada koulussa maallisia kavereita. Tajusin, ettei maailma olekaan paha paikka. Ihmiset olivat mukavia ja heille riitti, että oli olemassa, ei tarvinnut tehdä mitään erityistä, puhua kielillä tai muuta sellaista.
Murrosiässä eristäydyin kotona ollessa omaan huoneeseeni kirjoittamaan. Lopulta elin kahdessa täysin eri todellisuudessa. Vanhemmat eivät tienneet maallisesta elämästä, tupakanpoltosta, poikaystävästä, levottomuudesta ja rock-musiikista, ja koulukaverit eivät tienneet kotioloistani.
Vuotta vanhemman poikaystäväni tapasin, kun olin 15-vuotias. Hän oli tuttavani pikkuveli, eikä hän kuulunut helluntailaisiin. Lopulta ahdistukseni kotona kasvoi sellaisiin mittoihin, että pyöräilin kotoa Oulun keskustaan ja hankin itselleni asunnon ja opintotuet ja asumistuen. Minun oli pakko muuttaa pois kotoa.
Poikaystäväni asui jo omillaan, ja hän neuvoi minua käytännön asioissa. Omaan kotiin muuttaminen tuntui mielettömän hyvältä. Se oli elämäni onnellisin hetki.
Vapauden itsenäiseen elämään sain lopullisesti, kun menin poikaystäväni kanssa naimisiin 17-vuotiaana. Se oli rakkausliitto, mutta naimisiinmeno oli pakko, etten olisi häpäissyt lapsuudenperhettäni enää enempää. Vanhempani järjestivät häät. Olimme kyllä tehneet kutsuvieraslistan ja toivoneet, ettei häissä ole liikaa Jeesus-juttuja.
Olen elänyt mieheni kanssa siitä lähtien. Pidimme nuorina yhdessä hauskaa. Hoidimme silti koulun ja myöhemmin opinnot mallikelpoisesti.
Mieheni kanssa olen tullut viimein hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin olen.
Helsinkiin muutimme, kun mieheni sai opiskelupaikan Helsingin yliopistosta, ja siitä lähtien olemme asuneet samoilla nurkilla Sörnäisissä. Minä luin itseni sairaanhoitajaksi ja kätilöksi, ja työskentelen nyt tiiminvetäjänä terveydenhuollon puhelinneuvonnassa.
Esikoisemme syntyi viisitoista vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa aivan tohkeissamme tyttövauvasta: miten mitään niin ihmeellistä saattoi tapahtua meille, mitä olimme tehneet ansaitaksemme sellaisen lahjan.
Viisi vuotta myöhemmin saimme toisen lapsen, pojan. Olen kasvattanut omat lapseni kuunnellen ja kunnioittaen. Lasten kasvua seuratessa oma lapsuus on noussut mieleen, mutta olen aina kiireesti naulannut muistot mielen takaseinään.
Minua kiusattiin koulussa ja kutsuttiin ”hulluksi helluntailaiseksi”. Kuitenkin erosin lopullisesti helluntaiseurakunnasta vasta vuosi sitten. Olen koko ikäni käynyt lapsuudenperheen toivomuksesta kerran vuodessa joulukirkossa. Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta minun lapsuudenperheessäni.
Isovanhemmat valitsivat uskonnon ennen lapsenlapsia
Nykyinen perheeni on toiminut sijais- ja tukiperheenä rikki menneille lapsille. Olen omien lasteni kanssa tajunnut jokaisen lapsen herkkyyden ja haavoittuvuuden. Lapsi on täysin aikuisen armoilla ja vallan alla.
Tunteita harjoittelen vasta nyt aikuisiällä. Minun piti kasvattaa kova kuori, jotta selviydyin lapsena. Helluntailaiset eivät halua lapsilleen pahaa, mutta he eivät huomioi lapsia yksilöinä. Olimme mukana kaikissa aikuisten tilaisuuksissa. Aikuisten ja toisten lasten hurmostilat olivat pelottavia.
Suureksi pettymyksekseni vanhempani muuttivat eläkeikään tultuaan takaisin Itävaltaan lähetystyöhön.
Lastenlasten vuoroa ei sitten koskaan tullutkaan.
He kyllä pitävät kovasti lapsenlapsistaan ja toivovat heistä seurakunnan jäseniä. Mutta Jeesus meni maallisen elämän edelle.
Perustuvallisuus puuttuu – aikuisenakin
Itse olen kipuillut paljon ja pohtinut, mikä on elämän merkitys, mistä tulee hyvä olo, mikä tämän kaiken juju on. Minulle saattaa edelleen joskus iskeä sunnuntaiahdistus. Lapsuudessani sunnuntaisin oli kaksi herätyskokousta. Sen takia tavallinen oleminen ei ole minulle helppoa. Se, ettei ilmassa ole suurta vaaraa, ettei maailma lopu, ettei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä. Että voi tapahtua kivoja asioita, pikku hiljaa ja rauhallisesti.
Olen monta kertaa kokenut elämän ihanuuden, saanut voimaa musiikista ja kirjoittamisesta, oppinut nauttimaan kohtaamisista toisten ihmisten kanssa, kaikesta kauniista, mitä ympärilläni on.
Silti saatan yhtäkkiä olla hädissäni, että nyt tapahtuu jotain pahaa. Silloin minun pitää ohjata itseäni kuin lasta takaisin siihen hyvään, jonka olen löytänyt.
Elän nyt täysin eri maailmassa kuin lapsuudenperheeni ja sukuni. Saatamme kyllä tavata ja pitää yhteyttä, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. En kuulu enää joukkoon.
Usein aamulla herätessäni tunnen suurta kiitollisuutta, koska maailma on yhä olemassa. En käsitä, miksi ihmiset valittavat niin paljon ja ovat toisilleen kateellisia milloin mistäkin.
Haaveissani on kehittää nuorille paikka, jossa eri kulttuureista ja uskonyhteisöistä irtaantumassa olevat nuoret saisivat tulla anonyymisti keskustelemaan aikuisten kanssa.
Yhdenkään nuoren ei pitäisi joutua muuttamaan kotoa, hankkimaan itselleen asuntoa ja ottamaan yksin itsestään täyttä vastuuta niin kuin minä jouduin.”
* * *
Kirjoitus on julkaistu Kotiliedessä 11/14 nimellä ”Pelkäsin lapsena, että jään yksin”.
* * *
Lue lisää:
Ex-hellari: Syntynyt helluntailaiseksi. UUT ry.
Vuokko Ilola: Lapsen usko. Blogikirjoitus 16.8.2016, Kotimaa24.
Vuokko Ilola: Pelkoja ja pelottelua. Vartija 13.6.2015.
Sauli Karhu: Lapselle ei saa kertoa helvetistä. Blogikirjoitus 4.10.2016.
Lasinen meri Nivalan seuroissa
NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?
VIDEO: Näin lapsuuden traumat vaikuttavat aikuisuuteen. Haastattelussa psykoterapeutti Katriina Järvinen. MTV Studio 55.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 