– Rakkaus, hellyys, kapina! Miten ne näkyvät. Kun Vilja ja Aleksi kohtaavat ensi kertaa hartaushetkessä, viritys tuntuu selkäpiissä. Tommi Raitolehto osaa tämän lajin, olla läsnä intohimoa hehkuen, vaikka rönöttäisi seinää vasten kädet taskussa. – Toimittaja Anne Välinoro. Tampereen Työväen Teatterin esityksestä, Aamulehti.
– Kun kaikista kaunein asia kahden ihmisen välillä johtaa toisen jatkuvaan vankilakokemukseen elämässä. Lisääntymisvelvoitteen taakkaa ei kestä keho eikä mieli. – Kriitikko Katri Kekäläinen, Huminaa-blogi.
Isä Aleksi lohduttaa esikoista, joka pelkää äidin menettämistä.
* * *
Jaan samat tunteet katsomon pimeässä. Minä, lestadiolainen nainen ja äiti, istun teatterissa katsomassa näytelmää joka kertoo ”meistä”. Elän mukana, sydän sykkyrällä, odottaen ja peläten. Meitä on muitakin.
Sillä onhan meitä täällä, vaikka ”ei saisi”. Me niin nykyiset kuin entiset lestadiolaiset kohtasimme omat ahdistuksemme ja kipumme. Raikkaana ja puhdistavana kokemuksena. Tunnistettavina omina tunteina ja kokemuksina, joita on kokenut. Samalla peläten mitä tuleman pitää.
Ovatko he ymmärtäneet kaiken väärin? Pystyykö ulkopuolinen tunnistamaan millaista on olla vl? Ryömimään uskovaisen nahkoihin? Voiko meitä kukaan ulkopuolinen yleensäkään ymmärtää…? Pilkkaamatta, mitätöimättä, katsomatta nöyryyttävästi ylhäältäpäin?
Sitä peläten… Samalla riemuiten jokaisesta hetkestä jolloin tajuaa, että minun kipuni on tunnistettu. Näin on, täysin! Näin oikein! Kiitos, kiitos!
Se on Pauliina Rauhalan ansiota, se on hänelle Jumalan antaman lahjan, taidon ja ymmärryksen ansiota.
Ihmisen velvollisuus on pelastaa elämänsä
Niiden kivun ja taistelujen udelleen tunnistaminen sattuu niin että on tässä sydän pakahtua.
Ihmisen velvollisuus on pelastaa elämänsä. Sielu on jo pelastettu, sillä Jeesus ristinkuoleman kautta olemme pelastetut. Synnit on jo anteeksi annettu. Sen kun vain jaksaisin uskoa. Joka päivä.
Oikeasti, siis! Meidän ei tarvitse uhrata Jumalalle mitään, vaeltaaksemme taivastiellä. Ihmisen ei tarvitse kantaa Jumalalle ”hyvää todistusta” uskomisen onnistumisesta ja ”kaikkien lasten synnyttämisestä”. Olen tajunnut, vuosien murehtimisen jälkeen, että sellainen oppi on oikeasti sielunvihollisen kavala juoni…
Meidän tehtävämme aikuisina on suojella läheisiämme ja itseämme, omaatuntoa kuunnellen, ja ajatella tilanteita aina heikoimman lähimmäisen kannalta. Sitä usko vaatii, ei muuta!
Sitäkin tämä teatteriesitys kirkastaa. Armollista saarnaa!
Olen kiitollinen, että itse saimme voimia ja rohkeutta tehdä ratkaisun joka on pelastanut meidät siltä kurimukselta jota Taivaslaulussa eletään läpi.
Huikean koskettava on Aleksin lohdutus äidin menetystä pelkäävälle Kaisla-tyttärelle. Suvi-Sini Peltola tekee värisyttävällä tavalla turvattoman ja uhasta ahdistuneen lapsen roolin. Miten tahtoisinkaan mennä lohduttamaan lasta – .
Lestadiolaisuutta tuntemattomalle katsojalle avautuu pysäyttävä näkymä lapsen tuskaan – yhteisössä, jossa lisääntyminen on hengellisesti perusteltu pakko uskovalle ja joka itse korostaa julkisuudessa lapsimyönteisyyttään…
Yhteisössä, jossa lapset vanhimmasta päästä joutuvat kohtaavat pelkonsa siitä, milloin menettävät äidin. Tai elävät kodissa, jossa äiti ei enää jaksa jakaa huomiotaan isommille lapsille, koska joka vuosi tulee uusi nyytti syliin, yövalvomisineen, imettämisineen, vaippoineen.
Äidin roolissa Riikka Väliahde loi Viljasta aidon taiteilijasielun, luovan räiskähtelevän persoonan, joka kukoistaa rakkaudesta ja ilosta – mutta kukoistus lakastuu ja ihminen nääntyy väsymyksestä. Viljaa on helppo seurata ja samastua hänen tunteisiinsa. Väliahde on myös upea laulaja, ja näytelmässä onkin paljon Siionin lauluja.
Ja myös se yksi laulu, joka viestii Viljan mielessä tapahtuneesta muutoksesta. Erilainen laulu.
Näytelmän Aleksi, Tommi Raitolehto, lestadiolaisena aviomiehenä ja isänä on kaikkea muuta kuin akkaansa raiskaava säälimätön sovinistijuntti, mistä leimasta nykyajan uskovaiset miehet ovat joutuneet aivan kohtuuttomalla tavalla kärsimään. Moni uskovainen mies kärsii samoin kuin vaimonsa. Eivät meidän miehet kykene itseään tunnistamaan median luomasta kuvasta.
Aleksi on hyvinkoulutettu, sivistynyt, herkkä ja läheisilleen tasapainoa hakeva, vastuuntuntoinen mies. Hän kärsii yhtä paljon kuunkiertoon liittyvästä nuorallatanssista kuin Vilja. Taivaslaulu kertoo lestadiolaisperheestä, jossa äiti uupuu. Mutta molemmat kärsivät.
Kun eletään tilanteessa, jossa kaikkein kauneimmat asiat aiheuttavat kaikkein suurimmat pelot, kipu on yhteinen. Se ei ole vain vl-naisten kriisi, vaan aiheuttaa kipua ja ahdistusta myös miehille.
Toisinaan järjetön umpisolmu kyetään ratkaisemaan yhdessä, joissakin perheissä vastuu jää lopulta vain toiselle.
Aleksi ymmärtää lopulta kysyä, eikö ihmisen tehtävä ole pelastaa itsensä, jos hän tuntee hukkuvansa.
Meillä on isinä ja äiteinä aikuisen vastuu kannettavana, emme voi olla piittaamattomia! Te jotka tuomitsette meidät, jotka hyväksymme ehkäisyn, toivon ettette koskaan joudukaan pohtimaan asioita näin vaikeimman kautta…!
Kun Vilja vajoaa masennukseen, ahdistus ja pelko kasvaa kertaluokkaa voimakkaammaksi. Silloin Aleksi tekee päätöksen. Onko tämä sitten sitä perinteistä sukupuolten roolijakoa? Mies tekee henkilökohtaisen päätöksen suojellakseen perhettään ja vaimoaan. Tiedän että näistä kysymyksistä useimmat pari ovat rohjenneet keskustella ja päättää myös yhdessä.
Ihan menee vieläkin kylmät väreet, kun miettii Aleksin läpikäymää henkistä taistelua ja rohkeutta asettua maalitauluksi paheksujien ja leimaajien syrjimäksi, jopa läheisimpien ja rakkaimpien perheenjäsenten taholta.
Aleksin valinta on elämä – ja irtaantuminen herätysliikkeestä. Se on surullinen lopputulos, mutta ymmärrettävä.
Tiedä, että niitäkin avioliittoja on joissa on se yksinään ratkaisija. Jos ei muu ole mahdollista…
Matista tuli puhuja
Vaikka intiimi miehen ja naisen suhde on näytelmän ydintä, ja se kuvataan suurella herkkyydellä ja kauniisti, näytelmässä on kiitettävällä tavalla myös tämän rakkaan valtakunnan yhteisöllisiin piirteisiin. Auvo Vihro puhujaksi korotettuna Matti-isänä näyttää herkästi sen innokkuuden ja epävarmuuden, mihin julkisena esiintyjänä kokematon ihminen jotenkin joutuu, kun hänet asetetaan väkisin uuteen, vastuulliseen rooliin paikallisella ry:llä.
Ulkopuolisille on syytä korostaa sitä, että vain puhujiksi valituilla on oikeus saarnata seuratilaisuuksissa. Puhujan asema on koko liikkeen opin kannalta keskeinen tehtävä, silla meillä korostetaan seuroissa tapahtuvan raamatunselittämisen suurta merkitystä.
Ulkopuoliselle on usein yllätys se meidän oppi, että oikeaa uskoa voi syntya vain Jumalan valtakunnassa = vanhoillislestadiolaisessa seurakunnassa. Oikeassa uskossa ei myöskään voi säilyä liittymättä yhteisöön ja osallistumatta ry:n toimintaan. Kuuluu käydä seuroissa ja muissa riennoissa.
Meille toistamalla toistetaan opetusta ”usko syntyy kuulemisesta”, millä tarkoitaetaan tosiaan aivan konkreettista saarnojen kuuntelemista ja synninpäästön saamisessa olennaista on että se tapahtuu kuuloaistin kautta, eli toisen uskovaisen ääneen lausumana. Eivatka uskovaiset juuri Raamattua yksityisesti luekaan.
Jotkut siihen puhujan paikalle kovastikin haluavat, koska ainahan yhteisössä on niitä jotka hamuavat valtaa. Usein juuri he onnistuvatkin pyrkimyksissään. Aika usein rauhanyhdistyksellä nimitetään puhujaksi kuitenkin joku sellainen vaaraton reppana, joka ei siihen oikeastaan yhtään sovi – mutta sopii välineeksi paikallisen yhteisön todellisten vallankäyttäjäpersoonien pirtaan, heidän asiaansa edistämään. Onhan näitä nähty.
Rooli ja tehtävä, josta ei ole periaatteessa mahdollista kieltäytyä. Koska kyseessä on Pyhän Hengen tekemä valinta. Pyhä Henki ei erehdy. Joka muuta väittää, syyllistyy Pyhän Hengen pilkkaan.
Puhujaksi asettaminen on ainakin ulkonaisesti ja virallisen opin mukaisesti seurakunnan eli paikallisen yhteisön kollektiivinen, täysin yksimielinen ratkaisu.
Usein valinnan taustalla on kuitenkin liikuteltu naruja ja soviteltu intrigejä, joissa myös keskusjohdon näkemykset ovat kuultavana, vaikka SRK aina muuta väittääkin.
Kyllä Jumala tietää?
Ainoa neuvo, jonka Aleksi ja Vilja muilta uskovaisilta saavat on: ”Kyllä Jumala tietää, mitä ihminen tarvitsee.” Vastaus on sanasta samaan sama , jonka uskollinen musliminainen toistaa, kun puhutaan islamin normeista. Kyllä Allah tietää, mikä on uskovaiselle hyväksi. Tämä ei ole sattumaa?? Eikö se kerro että on silta eri uskontojen välillä, ja voimme ymmärtää ja kohdata erilailla uskoviakin.
Näytelmä on visuaalisesti hieno. Tampereen esityksessä yksinkertainen ja rauhallinen lavastus luo hedelmällisen ympäristön voimakkaalle teokselle, vahvoille elämisen ja olemassaolon ytimeen asti ulottuville tunteille, näytelmälle, jonka sisältö koskettaa yleisinhimillisiä kysymyksiä.
Tässä niitä tarkastellaan lestadiolaisessa ympäristössä mutta yhtä hyvin se voisi olla jokin muukin.
Vilja lahjakkaana ja omasta tehtävästään tietoiseksi kasvavana kuvataitelijana on rikas ja huikeasti ajatuksiin pitkäksi aikaa jäävä, voimakas nainen, johon tahtoisi tutustua ihan elävässä elämässäkin.
Uskon, että esitys antaa pohdittavaa myös sille katsojalle, jolla ei ole ennestään tuntumaa lestadiolaisuuteen. Taivaslaulu on arvokas sillanrakennustyö yli uskonnollisten ja kulttuuristen rajojen.
Kaavamaiset käsitykset ja leimat uskovaisuudesta toivottavasti karisevat monelta. Ihmiset me kaikki ollaan, ihmisiä kaikki, eri aikoina, elimmepä millaisessa yhteisössä tahansa.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Kyllin hyvä vl-äiti.
* * *
Pauliina Rauhalan romaanin pohjalta sovitettu näytelmä Taivaslaulu sai ensi-iltansa 28.8.2015 Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelainen -näyttämöllä. Näytelmä on tänä syksynä myös Oulun kaupunginteatterin ohjelmistossa.
* * *
Lue lisää:
Eetu: Usko ja lasten saaminen Jumalan sanan valossa
Vuokko Ilola: Kärsimys vai rakkaustarina? Vartija 11.9.2015.
Vuokko Ilola: Tiedonantoa ehkäisystä (suviseurahaastattelu). Kotimaa24, blogikirjoitus 02.07.2014.
K²: Naisten hengellinen syrjintä on syntiä
Sauli Karhu: Näin on opetettu ehkäisystä. Saulin blogi 6.7.2014.
Sauli Karhu: Sukupolvet vaihtuvat – muuttuuko oppi?
Katri Kekäläinen: Lapset ovat Jumalan lahja, hinnasta välittämättä. Huminaa-blogi 12.9.2015.
M4 Sherman: Luomiskertomuksen sanoma
Pihla: Myyjäiset. Lähdin. Saanko elää omaa elämääni? Entisen vanhoillislestadiolaisen ajatuksia. Blogikirjoitus 6.11.2014.
Olli Seppälä: Rakkautta tiukan yhteisön keskellä. Kotimaa24 31.8.2015.
Torvi: Isä n:o 99 pussaa Määttää. Rauhanyhdistys-blogi 6.12.2011.
Torvi: Viljo tipahtaa. Rauhanyhdistys-blogi 10.4.2012.
Torvi: Usko, toivo ja r… Rauhanyhdistys-blogi 16.11.2014.
Anne Välinoro: Taivaslaulu avaa oven tuntemattomaan vähemmistöön. Aamulehti 30.8.2015.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
On julmaa, jos ihmisen on koettava syyllisyyttä henkilökohtaiseen elämään kuuluvista luonnollisista asioista. On julmempaa, että hänen kokemaansa syyllisyyttä ja häpeää käytetään hyväksi ja häntä alistetaan niiden avulla. Sisimmässä oleva kipu on sanoin kuvamaton:
Ensinnäkin, jokainen tietenkin päättää itse, mutta on vaikea ymmärtää että monikaan uskovainen menee katsomaan tätä. Toiseksi, jonkun pitäisi mennä sanomaan julkisesti Pauliina Rauhalalle ja noille teatterin tekijöille että teidän totuus ei pidä paikkaansa eikä ole mikään totuus uskomisesta.
En ole vieläkään halunnut tätä kirjaa lukea enkä ole menossa katsomaan teatteriakaan. Kirjailijalta joka tuntee uskovaisten elämää, luulisi olevan myönteisempääkin kirjoitettavaa.
Pitäisi ymmärtää se, että jokainen kokee asiat omalla tavallaan, eri lailla kuin joku toinen, niin myös vanhoillislestadiolaisen uskon. Toiseksi, tuntuu niin kummalliselta lukea toisen näkökantaa aiheesta, kun itsellä on aivan päinvastainen kokemus.
Tekisi mieli mennä kertomaan ihmisille, että uskon voi kokea myös näin niin kuin minä ja tuhannet muut, että tämä usko tuntuu hyvältä ja oikealta ja antaa iankaikkisen elämän toivon. Se kantaa myös arjessa.
Minä olen saanut kokea sen niin vaikka sinua ja joitakin muita se ahdistaa. Harmittaa, kun ne negatiiviset äänet saavat aina yleisönsä, mutta myönteisistä puolista vaietaan, ja sitten pelataan julkisuudessa vain niillä kielteisillä ja monesti kovin väritetyillä mielikuvilla. Ajatelkaapa omilla aivoilla miten media toimii. Millä perusteella ne kielteiset olisivat enempää totta kuin meidän varmasti kymmenien tuhansien uskovaisten myönteiset kokemukset uskosta?!
Uskon että enemmistö uskovaisista on kaltaisiani joille usko ja evankeliumi antaa turvan ja toivon, elämässä ja kuolemassa.
”Uskon että enemmistö uskovaisista on kaltaisiani joille usko ja evankeliumi antaa turvan ja toivon, elämässä ja kuolemassa.”
Missä taivaslaulu kiistää tämän, et ole lukenut kirjaa joten kannattaa lukea. Usko on juuri kuten sanoit, evankeliumi antaa voimia, uskotko että näin voi tuntea vaikka ei ole lestadiolainen. Teot ja perinteet ei ole uskoa, niillä fariseukset ylläpitää pelkoja uskon varjolla, koska eivät usko. Vapaudu uskomaan tuo viimeinen lauseesi, se ei vaadi tekoja eikä kriisejä tekemään ratkaisuja, riittää kun kuuntelee omantunnon ääntä ilman fariseusten vaikutteita.
Pakko sanoa tosiasia että Taivaslaulu ei kerro siitä vanhoillislestadiolaisuudesta minkä pohjalta minä olen elämääni elänyt. Älkää hyvät ihmiset tosissaan ajatelko että Taivaslaulu olisi mitään faktaa.