Ulkopuolinen. Pakolainen.


Loneliness4Luin Jennin kirjoituksen Häpeästä rohkeuteen ja ajattelin kirjoittaa omista kokemuksistani.  Hänen kokemuksensa tuntuu tutulta.  ”Ulkopuolisuuden tunne.” Se kosketti. On muitakin jotka ovat kokeneet saman kuin minä.

Itselläni oli läpi lapsuuden aina jokin tunnistamaton, mutta selvästi erilaisuuden, vierauden ja ulkopuolisuuden tunne. En osannut selittä sitä itsellenikään mistä oli kysymys. Olen ollut sen ymmärtämisessä täysin jumissa. Olen nyt, 35-vuotiaana, terapian läpikäyneenä ja perheellisenä työstänyt lapsuuden kokemuksia aika paljon. Kun saa omia lapsia, näitä asioita alkaa katsoa toisella tavalla.

Jokin avain lukkoon oli lukea Hanna-Leena Nissilän kirjoituksesta, miten kääntöpuolena yhteisöidentiteetille on se, ettei siitä koskaan pääse kokonaan irti. Joillekin on elämänmittainen kipupiste olla aina suhteessa lestadiolaisuuteen: ”entinen lestadiolainen” tai ”etninen lestadiolainen”.

”Eri planeetalla”

Vasta myöhemmin, aikuisena ja perheellistyneenä, olen tajunnut, että ulkopuolisuuden tunne kumpusi lestadiolaisuudesta, joka kehysti elämäämme kotona. Ympäristöstä poikkeava tiukka uskonnollisuus leimasi. Uskovainen perhe sai aikaan, että olen ollut sitten ”normaalissa” elämässä pitkään vieras ja ulkopuolinen.

Tätä olen pysähtynyt miettimään nyt kun itsellä on pieniä lapsia.

Ulkopuolisuus tuli jo siitä että en voinut millään tavoin liittyä siihen maailmaan, missä muut ikäiseni liikkuivat ja elivät lapsena. Meillä kotona mentiin seuroihin viikoittain, kesällä kohokohtia olivat suviseurat ja maakunnalliset, ja muutoinkin seurusteltiin läheisemmin vain muitten lestadiolaisten kanssa. Perheenä meillä ei ollut kanssakäymistä eikä ystäviä rauhanyhdistyksen ulkopuolella.

Vielä ala-asteella minulla oli ei-vl-kavereita, mutta yläasteella ei enää.

Uskontopuhe oli jokapäiväistä. Sillä pidettiin uskonto aina mielessä, jossain tietoisuudessa koko ajan.

Vanhemmat, varsinkin isä ja pappani, käyttivät raamatunlauseita jokapäiväisessä keskustelussa. Se oli välillä aika koomista ja huvittavaa näin jälkeen päin. Yhtäkkiä kesken arkisen tilanteen mentiinkin parituhatta vuotta ajassa taaksepäin ja kuultiin miten Israelin kansa napisi Moosesta vastaan ja miten sillekin yhdelle Korneliukselle kävi.  Ja Lapin Maria! Häntä ajattelin lapsena usein. ja aina uhkasi se, että jos ei pysykään taivaan tiellä vaan jalka horjahtaa ja sitten joutuu kadotukseen.

Sen sijaan minulla ei ollut aavistustakaan mistään populaarikulttuurista eikä ollut yläasteellakaan hajuakaan mitä musiikkia kaverit oikeastaan kuuntelivat. Aloittaessani lukion olin nähnyt ehkä neljä tai viisi elokuvaa,  sattumanvaraisesti, en tuntenut viihdemaailman tähtiä enkä muitakaan julkkiksia. Teatterissa olin käynyt kai kerran koulun kanssa, katsomassa jonkin vanhan klassisen näytelmän josta en ymmärtänyt silloin mitään. Konserteista puhumattakaan. Toisella_planeetalla

Olin sananmukaisesti eri valtakunnassa, toisessa massa, tai jopa toisella planeetalla kuin koulukaverit. En tarkoita että juuri rock-musiikki ja fanitus sun muut vastaavat olisivat ensiarvoisen tärkeitä harrastuksena, mutta kyse on nuoren kasvusta omassa ikäryhmässä ja samastumisen kautta saadusta tuesta, henkisesti. Eihän sitä tiedä edes mistä puhutaan kun ei ole mitään yhteistä kenttää ikätoverien kanssa.

Meidät kasvatettiin Jumalan valtakuntaan, ei normaalielämään

Sitä voisi ehkä luonnehtia niin että meidät lapset kasvatettiin tavallaan erillisessä tilassa, siis suhteessa tavanomaiseen suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämäntapaan. Sihen missä kaikki muut ikätoverimme enemmän tai vähemmän yhtenäisesti kasvoivat ja elivät. Me kasvoimme meidän omassa muusta tarkasti erotetussa kulttuurissa. Tunnetta voi ehkä verrata niihin, jotka aikoinaan elivät DDR:ssä ja sitten ovat yrittäneet sopeutua tavallisiksi saksalaisiksi.

Meillä se oli se Jumalan valtakunta, jossa on rajat muihin ja jossa saavat vain uskovaiset elää.

Emme eläneet tietenkään tyhjiössä vaikka ne musiikin, taiteen ja viihteen maailmat jotka ovat normaalisti osa naapuriemme ja koulukaveriemme elämää, olivat meiltä poissuljettuja. Siksi jäin vaille sitä tietämystä, sitä kulttuuripääomaa, jonka tavallisessa perheessä kasvava lapsi ja nuori saa omaksua.

Meidän ”lestadiolaisen kuplan” täyttivät viikoittaiset seuroissa istumiset,  pyhäkoulut ja raamattuluokat, SRK:n leirit ja retket samanuskoisten kanssa. Aina yhdessäolon varsinainen peruste oli kuuluminen lestadiolaisyhteisöön. Ei tietenkään esimerkiksi mihinkään urheiluseuraan.

Kotitöihin meidät ohjattiin kyllä, ja jokainen sisaruksista osasi keittää tavallista ruokaa ja selviytyi isosta huushollista päivittäin vuorollaan. Meidät  opetettiin kaikkiin tavallisiin kodin töihin. Pidän sitä arvossa, se on myös kodin perintönä arvokas ja hyödyllinen.

Olen tietenkin aikuisena havainnut, että tämä ei ole ominaista vain lestadiolaiskodeissa. Hyviä tapoja ja käytännön taitoja on arvostettu kyllä muissakin perheissä kuin uskovaisissa.

Vaikka nykyään kuuntelen mielelläni muutakin musiikkia kuin klassista (vaikka siitä pidänkin eniten) ja katson telkkariakin, saatan yhä jäädä melkein sanattomaksi jos kysytään, mistä musiikista pidän. Hups, mitä niitä siis on…? Pidän milloin mistäkin mutta en osaa yhdistää niitä minnekään. Tietämättömyys ja mihinkään kuulumattomuus tässä yleiskulttuurissa on aina ollut seikka, joka on leimannut minut ulkopuoliseksi.

Kun perheen mukana joutui käymään tiiviisti seuroissa kuulemassa oppia ja ja kasvatettin sellaiseen arvomaailmaan, jossa melkein kaikki normaaliin elämään liittyvät harrastukset, varsinkin musiikki, kulttuuri  ja urheilu, olivat syntiä ja pahasta, niin ei sitä lapsena niin osannut arvioida että juuri siinä oli sen sisäisen pahanolon juuret.

Samalla kun kärsin, olin sidoksissa tiiviisti uskovaiseen perheeseen ja vl-yhteisöön. Enkä mielen tietoisella tasolla osannut muuta kaivatakaan.

Yksin_suru_distance

Olin vieras niiden keskellä, jotka olivat ”epäuskoisia”. Monella tasolla vieras.

Vasta aikuistuessa olen oivaltanut, että  todellisuudessa en itse ole alkujaan saanut tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen. Ei sitä olisi voinutkaan. Miten lapsi sellaiseen pystyisi?

Kodin kasvatuksessa vanhempani olivat jo tehneet ratkaisevan valinnan puolestani, millä tavalla minun kuuluu ajatella ja elää. Tämä valinta muovasi lapsuudessa elämääni ja samoin sisarusteni elämän.

Vanhempien valitsema elämäntapa eristi meidät lapset muista kuin lestadiolaisista ihmissuhteista ja teki meistä vähemmistöön kuuluvia omassa maassamme.

Kasvatus ja koti, vanhempamme, rakensivat ympärillemme raja-aidat, jotka leimasivat meidät koko lapsuuden ajan ja nostavat kipua ja ahdistusta mieleen aika ajoin koko elämän ajan. ei saanut tulla omaksi itseksi vaan piti tulla lestadiolaiseksi.  Ehkä se pettymys lievenee joskus? En ole vielä oivaltanut, mitä sain sijalle.

Niistä ajatustavoista on ollut vaikea päästä irti, vaikka on järjen tasolla ymmärtänytkin, että siinä  oli vanhemmilta moni asia aivan päätöntä uskottelua ja väärin minua kohtaan.

Vanhempien väärät ratkaisut ovat ahdistaneet pitkään. Myös moni sisaruksistani on joutunut tekemään työtä ja käymään terapiassa.

Eron tekeminen muihin, vieraaksi kasvattaminen

Se oli elämää joka johti minut psyykkisesti eristäytymiseen normaalista todellisuudesta ja lapselle ja nuorelle niin tärkeistä vertais-ihmissuhteista, eli ystävistä. Se johti sisäiseen vierauden kokemukseen.

Julkaisun sivulle:

Olen vieras myös uskovaisten, vl-ihmisten keskellä.

Joku aika sitten törmäsin umpimähkään googlettaessa Hanna-Leena Nissilän kirjoitukseen Kolonisoitu keho, yhteisöllinen minuus. Sen luettuani oivalsin, että tämä vieraus ja ulkopuolisuus onkin itse asiassa nimenomaan olennainen osa vanhoillislestadiolaista uskon oppia. Se mistä olen kärsinyt ja kärsin, tulee suoraan siitä. On tuntunut että vasta Nissilän kirjoitus avasi portin ymmärrykseen.

Vl-opissa on kaikista olennaisinta eron tekeminen muihin. Jotta voidaan olla niitä ainoita oikeita jumalanlapsia, erotetaan tiukasti me ja ”ne muut”, ja tätä eroa korostetaan mitä moninaisimmilla arkielämän tavoilla, kuten esimerkiksi tervehtimisellä ja niillä moninaisilla kielloilla. Eli mikä on syntiä tai muuten vain ”uskovaiselle sopimatonta”.

Ajatellaan, kuvitellaan, että on olemassa ainutlaatuinen, muista täysin poikkeava ainoa oikeiden uskovaisten joukko,  ja ”sitä rakennetaan seurapuheissa, liikkeen sisäisessä virallisessa puheessa ja sen julkaisemissa lehdissä ja kirjallisuudessa samalla tavalla kuin suomalaistan kansakuntaa on rakennettu”, kirjoittaa Hanna-Leena Nissilä.

Tämä oli se ajatusmaailma, jossa yhtenä kymmenistä tuhansista minä, pieni ihminen, kasvoin ja jossa minut kasvatettiin, tämän ainoan pelastetun yhteisön jäseneksi. Jonka piti olla jotakin ”erilaista kuin muut uskonnot”. 

Suviseurat_Vaasa_2015_1_P

Eikö tällainen ole paremminkin jotain kollektiivisen yhteisön vallan istuttamista jo lapsesta saakka ihmisen mielen syvyyksiin. Enemmän ihmisten manipuloimista kuin kristinuskoa?

Sisältä käsin on tarve rakentaa samanmielisyyttä ja yhteistä näkemystä: on yhteinen usko, yhteinen oppi, yhteinen rakkaus, yhteinen linja, yhteiset tavat, normit ja kulttuuri. Kun usko on keskeinen, jopa ainoa määrittävä asia, ja pyrkimys samanmielisyyteen niin vahva kuin se on, käy niin, että maailmasta katoavat muut erot ja merkitsevät asiat.

Tästä voi olla joillekin se seuraus, kirjoittaa Nissilä, että ihminen alkaa kokea itsensä ”sisäiseksi ulkopuoliseksi”. Se saattaa jäädä ihmisn mieleen, pysyväksi persoonallisuuden osaksi.

Kääntöpuolena yhteisöllisyydelle, kulttuuriselle ja hengelliselle identiteetille on se, ettei siitä koskaan pääse kokonaan irti. Joillekin on elämänmittainen kipupiste olla aina suhteessa lestadiolaisuuteen: ”entinen lestadiolainen” tai ”etninen lestadiolainen”.

Kun aikuistuin, ei ollut helppoa itse ymmärtää ulkopuolisuutta ja erillisyyttä jota sisäisesti tunsin. Oli vaikea löytää ystäviä ja liittyä muihin ihmisiin. olen kärsinyt tästä koko ikäni.

Nissilä vertaa tätä pakolaisuuteen, ihmisen joka on joutunut lähtemään pakoon ja  jättämään kotimaansa. Pakolaisuudelle ei ole ollut vaihtoehtoa:

Hän saattoi valita maanpakolaisuuden vain, koska muutoin olisi loppuelämänsä joutunut elämään vankilassa. Korvien välissä oleva häkki olisi pakottanut hänet liikkumattomaksi, kertonut, miten on ajateltava, mitä saa hyväksyä ja millaisia arvoja hänellä voi olla, pakottanut hänen minuutensa yhteisölliseksi. Vaikka hän valitsi maanpakolaisen vapauden, yhteisöllisyys on edelleen osa häntä. Ulkopuolisenakin hän on suhteessa kansaansa, ”meihin”.

Nissilä kirjoittaa viisaasti: ”Viime kädessä ihmiset ja vanhoillislestadiolaiset naiset tulisi aina kohdata ihmisinä ja yksilöinä.” Näin, siis kaikki ihmiset, jokainen yksilönä.

Vieraalla maalla kaukana

Toinen aivan mahtava kirjoitus jossa on puhe samasta asiasta, on Vuokko Ilolan blogikirjoitus, nimeltään Muukalainen löytää kotiin. Hän pohtii tasan tarkkaan samoja ajatuksia mitä itsekin olen ajatellut ja kokenut. Lohdutti kun sen luin. Olin luullut että olen ainoa joka on tätä kokenut, ja pääsin näkemään, että muitakin samaa kokeneita on olemassa.  Lainaus kirjoituksesta:

”…piti kokea itsensä muukalaiseksi vl-liikkeen ulkopuolella. Ja kyllähän sitä kokikin. Suomalainen, mitä se sana minulle merkitsi joskus? Ei paljon mitään. Uskovainen oli sana, jonka piti merkitä kaikkea ja joka antoi identiteetin. Koulussa en ollut koululainen, en jäsen kouluyhteisössä, vaan muukalainen vieraalla maalla; uskovainen epäuskoisten keskellä.

Töissä sama juttu, paksu muuri työyhteisön muiden jäsenten ja oman itsen välissä. Mitä tekemistä on valkeudella pimeyden kanssa?

Entinen uskonyhteisöni riisti minulta lapsuuden ei-vl-leikkikaverini ja nuoruuden ei-vl-ystäväni, se riisti minulta ”epäuskoiset” työkaverini, kun heidän kanssaan ei ollut turvallista ja hyvä uskonelämälle kaveerata liian läheisesti. Se riisti minulta minuuden mutta ei antanut myöskään tilalle yhteenkuuluvaisuuden vahvaa tunnetta muihin ”uskovaisiin” jatkuvien uskovaisen ihmisen tunnusmerkkien täyttämisen vaatimuksilla ja liikkeen ihanteista puhumalla.

”Uskovainen ei halua korvakoruja”, ”uskovainen ei halua tanssia”, ”uskovainen haluaa ottaa kaikki lapset vastaan”. Jos sitten haluaakin tai ei halua, asiasta ja tilanteesta riippuen, et olekaan oikea uskovainen uskovaisten joukossa ja niin ollen muukalainen.”

En ollut nähnyt missään ennemmin, että kukaan olisi osannut kuvailla yhtä osuvasti sitä mitä minä itse olin kokenut.

On täytynyt opetella itse ajattelemaan oma itsensä yhteisöstä erillisenä ihmisenä ja yksilönä jolla on oma elämä. Ei enää hahmottaa itseä sen suuren joukon oppien mukaan. Eikä pidä katsoa itseään ylhäältäpäin ”lestadiolaisena vanhempana”, jonka ankaran katseen edessä minä en ikipäivänä kelpaa ja jolle olen ”vieras”, eli ”epäuskoinen”. Hirveitä leimoja!

Toipumiseen kannattaa uskoa vaikka takaiskuja tulisi. Onhan elämä lahja jonka olemme saaneet Jumalalta. Samalla ajattelen myös niin että vieraus ja erilaisuus kokemuksena,  jos on kipeä haavakin, on myös arvokas osa itseä.

Mutta omille lapsillemme en tahdo samaa pakolaisuuden kokemusta.

*        *        *

Ajattelemisen aihetta antoi Hiljainen prinsessa.

*        *        *

Lue lisää aiheesta:

Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan

Vuokko Ilola: Muukalainen löytää kotiin. 19.1.2014. Kotimaa24 blogikirjoitus.

Sauli Karhu: Pakolaisena. Saulin blogi 13.4.2014.

Meri: Heinä – ajatuksia valinnasta & uskonnosta. Laivat jotka kuiskivat -blogi 5.6.2015.

Mirka Maaria: Kummallisena tavallinen ja lestadiolaisena arvokas. Oisko tulta? -blogi.

Päivi Marin: Lapsen asema vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Muutos-lehti nro 1, 2015, s. 16-17.

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Kaleva 10.1.2012.

Hanna-Leena Nissilä: Kolonisoitu keho, yhteisöllinen minuus. Teoksessa: Lestadiolaisuus tienhaarassa. Toim.

Raja railona aukee suviseuroissa

Kaija S.: Lestadiolaisesta uskosta ei pääse irti, mutta siitä voi puhua runon kielellä

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, eroaminen uskosta, häpeä, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, kontrollointi, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, painostaminen, rauhanyhdistys, retoriikka, syyllistäminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, valta, yksilöllisyys, yksinäisyys

8 responses to “Ulkopuolinen. Pakolainen.

  1. Nimetön 350

    Kirjoitat kauniisti, et moiti menneisyyttäsi vaan kunnioitat sitä, että olet itse alkanut ymmärtää todellisuutta ja vähän kerrallaan toivut. Voin kertoa omasta kokemuksestani, että nuoruudessa uskonyhteisössä omaksutut käyttäytymismallit ja ulkopuolisuuden kokemukset ovat niin vahvoja persoonallisuutta murentavia asioita, että vie kauan ymmärtää mitä ne oikeasti ovat ja miten ne vaikuttavat yksilöön. Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi elämässänne.

    • Hiljainen prinsessa

      Kaunis kiitos sinulle ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistasi ja toivotuksista. Tekee hyvää kuulla että on muitakin joilla on ollut samantapaista ja toipuminen on saattanut vaatia paljon aikaa, mutta siitä on selviytynyt. Kommentistasi tuli tosi hyvä mieli!

      • luukanvalma

        Parin viikon päästä täytän 78 v. mutta voin täysin samaistua kirjoitukseesi. Olen kantanut leimaa koko ikäni, vaikka jouduinkineroon herätysliikkeestä muiden pappiskokelaiden kanssa 60-luvulla. Äitini tähden olin hiljaa hänen kuolemaansa asti, koska kunnioitin heidän uskoaan ja tiesin, missä tilanteessa he olivat löytäneet uskon ja rakentaneet sen päälle elämänsä. Tosin syntymäpaikkakunnallani lestadiolaisuus eli sovinnossa kirkon ja toisen vallitsevan herätysliikkeen, evankelisuuden kanssa.

        Nuo jyrkät asenteet tulivat Viipurin kautta Ouluun ja muualle Suomeen (Kososlaisuus). Isäni erotettiin Rauhanyhdistyksestä siksi, että hän halusi seurustella lastensa kanssa, etenkin minun, jota pidettiin harhaoppisena, koska olin seurakunnan palveluksessa (lehtorina) ja koska avioiduin ei-lestadiolaisen teol.yo:n kanssa.

        Se leima tarkoitti työpaikoillani sitä, että minua pelättiin ja uskottiin, että olen samaa mieltä kuin srk-heikkisaarelaisuus oli. Jouduin joka paikassa selittämään, että ei ole minun syyni, että synnyin sellaiseen perheeseen. Ei minua kukaan uskonut, se leima on niin vahva.

        Toisaalta: Ovathan vanhempammekin tavallaan ”uhreja”, vaikka he olivatkin saaneet ilon ja vapauden synneistään tässä herätysliikkeessä – ja olinhan minäkin niin varma uskossani siihen 60-luvun myllerrykseen asti. Kiitollinen olen siitä vahvasta moraalista ja Lutherin opin selkeydestä, mitä nuoruudessani korostettiin seuroissa. Samoin vahvasta Raamatun tuntemisesta. On siinä lapsen seuroissa istumisesta se hyöty, että oppii ihanat Siionin laulut ulkoa ja monta Raamatun kertomusta myöskin. Nitä voi sitten soveltaa omalla tavallaan, kun on päässyt vapaaksi.

  2. Sanoitit juurikin minun ajatuksiani. Kiitos tästä kirjoituksesta.
    t. Justiina

  3. Liinu

    Olen irtaantunut vl-liikkeestä ja sen uskosta jo yli 20 vuotta sitten. Lestadiolaisia sukulaisia tavatessa yhä vieläkin joudun ihmettelemään heidän suvaitsemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä erilailla elävää ihmistä kohtaan. Muiden tuomitsemien velloo porukassa ja kai antaa sitten heille jotain voimaa elää tavallaan, ”olemme parempia kuin nuo” -hengessä. Onneksi oma elämäni on rikasta ja tuottaa iloa ja tyydytystä. Minun ei tarvitse arvostella muiden tekemisiä puuttua eikä tuomita ”kadotukseen” lähimmäisiä. Voin onneksi valita ihmiset, ystävät, joiden kanssa seurustelen, sellaisia joilla on elämän ymmärrystä ja lämmintä hyväksyntää erilaisia asioita kokeneita kanssaihmisiä kohtaan, ettei tarvitse muita arvostella eikä syrjiä. Itseäni armahdan sillä lailla, että olen rajoittanut vl-sukulaisten tapaamisia vain kesälomaan. Vain kerran vuodessa, se riittäköön. Haluan kertoa heille, että he ovat OK suklaisina ja yksittäisinä ihmisinä, omassa elämäntavassaan, mutta en hyväksy heidän tuomitsevaa ja leimaavaa asennettaan muihin ihmisiin. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, toivotan kaikille kulkijoille sydämen sivistystä ja lähimmäisenrakkautta. Hyvää kesää kaikille!

  4. Charissa

    On täyttä puppua että perhe ja suku hylkää, jos ei enää halua olla uskovainen. Ei hyvää päivää, miksi vanhemmat hylkäis oman lapsensa? Ei siihen yksinkertaisesti kykenisikkään. Itse olen kokenut että olemme vanhempien kanssa lähentyneet keskenämme sen jälkeen kun kerroin heille että en halua elää ihan sillä tavalla kuin lestadiolainen. Varsinkin äidin kansssa ollaan läheisiä. Saan olla oma itseni eikä tarvi esittää mitään. Voidaan jutella aivan kaikista asioista. On hyvä pitää vaan rohkeasti yhteyttä porukoihin vaikka alkaisi ajattelemaan eri tavalla.

    • Antonio Vivaldi

      On hyvä homma, jos välisi vanhempiisi eivät ole heikenneet!

      Jehovan todistajien virallinen tiedottaja Veikko Leinonen kertoi joku aika sitten (2015 varmaankin) medialle, että todistajat eivät karta erotettuja ja eronneita. Aila Ruohon kirja ”Vartiotornin varjossa – Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta” (2015) kertoo toista: karttamisoppi on todellisuutta monen entisen todistajan elämässä. Perhe, ystävät ja muut todistajat karttavat entisiä todistajia. Karttaminen voi olla täydellistä; ei edes tervehditä kadulla, vaan ollaan kuin entistä todistajaa ei edes nähtäisi. Puheluihin ja viesteihin ei vastata jne. Kaikkien kohdalla näin ei ole. Mutta joidenkin kohdalla on. Perhe ja suku hylkää, totaalisesti.

      Lestadiolaisuudessa (vanhoillis-) karttaminen/hylkääminen on onneksi harvinaisempaa. Joskus ei tapahdu hylkäämistä, mutta välit kuitenkin jollain tavalla vaikeutuvat. Joskus välit pysyvät ennallaan. Joskus välit taas paranevat, kuten Charissalla. On siten puppua väittää, että hylkääminen olisi täyttä puppua. Kyllä joissain tapauksissa tapahtuu hylkäämistä. Eipäs yleistetä.

      Onneksi joskus seuroissa, kodinilloissa ja varmaan myös muissa tilaisuuksissa ”muistutetaan” vanhempia siitä, että jokainen lapsi on rakas ja samanarvoinen, siis myös ”maailmaan menneet” lapset. (Ei yleistetä; varmaan myös juuri päinvastaistakin saattaa kuulla.)

      PS Tuo Aila Ruohon kirja on mainio. Jehovantodistajuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudessa näyttää olevan paljon samanlaisia piirteitä ja ongelmallisia rakenteita. Havahduttava ja rakentava lukukokemus.

  5. Carlo

    Aika on varmaan muuttunut ja muuttanut lestadiolaisuutta. Kyllä muistan miten silloin hullulla 70-luvulla, kun oppi vedettiin oikein kireälle, ei katsottu hyvällä ”uskottomien” kanssa veljeilyä ja silloin varmaan löytyi myös tapauksia, missä välit vanhempiin menivät tosi viileiksi lapsen kiellettyä uskonsa. Tänä päivänä suvaitsevaisuus on varmaan kasvanut huomattavasti, mutta ainahan on silti kysymys yksilöistä ja heidän ratkaisuistaan, mutta koskaan ei lestadiolaisuudessa ole suoranaisesti opetettu omia lapsiaan hylkäämään tai karttamaan niinkuin jehovalaisuudessa vielä nykyäänkin tehdään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s