Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.
Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.
Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.
Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.
En ole uskaltanut tehdä sitä niin sanottua irtiottoa, en ole rohjennut sanoa ääneen miltä minusta tuntuu. Mitä koen tässä yhteisössä. En pysty irtoamaan koska se rikkoisi niin paljon. Liian paljon. En ole voinut päästää irti. Enkä voi.
Nyt en ole enää pariin vuoteen käynyt seuroissa, lukuunottamatta suviseuroja. Elän edelleen uskovaisten keskellä, kuten ennenkin, kuten me kaikki uskovaiset, ”kuin yhtä perhettä”. Vuosien mittaan juuri tämä yhteisö on tullut yhä ahdistavammaksi minulle.
Mutta läheisten sukulaisten kanssa yhteys on tärkeä ja tarpeellinen. Yhdessä, oma perhe, naapurissa appivanhemmat ja muut miehen sukulaiset, ja aika lähellä myös omat vanhemmat ja osa sisaruksistakin. Tavataan usein, kokoonnumme yhteen perhejuhlissa ja muuten vain juhlapäivinä ja lomalla, näin kesäviikonloppuina. Mutta.
Kärsin huonoa omaatuntoa kun en osaa uskoa tähän oppiin enkä pysty kokemaan uskosta enkä evankeliumin julistuksesta yhtään minkäänlaista voimaa sielulleni. Avatuilta armolähteiltä ammentakaa… niinpä niin. Se tuntuu minusta vain falskilta.
Ajatus armosta on sinänsä äärettömän hieno asia. Mutta tämä jatkuva, loputon ihmiselle parannuksenteko? Vain yhden kysymysmerkin mainitakseni.
Olen kuullut, että monet uskonsa kieltäneet entiset uskovaiset usein sanovat saavansa hyvää oloa edelleen siionin laulujen kuuntelusta ja laulamisesta. Minä en saa siitä mitään. En rohkaisua, en armon tuntemisia, en iloa kauniista sävelistä, en mitään, vain ahdistuksen ja kyllästymisen vaihtelevia tuntemuksia. 
”Ainoa oikea usko” on jokin sellainen lahjakkuuden laji, lahja, jota ei ole minulle vain annettu.
Oikeastaan minun huono olo seuroissa ja muutenkin tämän siionin kanssakäymisessä alkoi kauan sitten, jo lapsena. Muistan että olin yläasteella kuin ihmettelin mielessäni näitä ajatuksia joita käytiin seuroissa kuuntelemassa ja toisteltiin. Ihmettelin ja koin että olen väärässä paikassa. Tunnistin sen, että en pysty ajattelemaan ja uskomaan samoin. Minulle ei onnistunut sopeutuminen vanhempien uskonmaailmaan, johon olin syntynyt. En saanut mitään uskonkokemuksia enkä iloa siitä itse uskomisen asiasta. Ihmisten seurasta kyllä.
Viihdyn uskovaisten seurassa hyvin, ja nautin monien ihmisten ystävyydestä. On ilo että on ystäviä.
Ulkonaisesti uskovaisena eläminen minulta onnistui kyllä hyvin.
Kävin SRK:n rippikoulun, sain kavereita, kuljin ry:n porukoissa, ystävä- ja tuttavapiisi laajeni ja kasvoi aivan mahtavaksi. Liikuttiin porukoissa eri puolilla. Aikuistuin, somin avioliiton ihanan uskovaisen miehen kanssa.
Avioliittomme on onnellinen ja meillä on kolme lasta. Ahdistukseni ei kuitenkaan ole vähentynyt, vaan päinvastoin. Lopulta aloin harventaa seuroissa käymistä. Se teki selvästi hyvää omalle mielelle.
Pari vuotta sitten jätin lopulta seuroissa käymisen kokonaan pois. Rupesin voimaan paremmin.
En ole kieltänyt uskoa enkä muutenkaan edes ottanut uskomisen asioita esille koskaan kenenkään läheisen kanssa, paitsi ihan vähän mieheni kanssa. Tässä vaan elellään ja ollaan.
Olen uskovainen, jotta en tuottaisi tuskaa läheisimmilleni. Jos avoimesti kieltäisin uskon, seuraisi siitä sydäntäsärkevä tuska vanhemmilleni. He joutuisivat kohtaamaan kivun siitä että joudun helvettiin emmekä koskaan kohtaa kuoleman rajan takana. Sitä itkemistä ja tuskaa en heille toivo. Se olisi tuskallista myös ihanille appivanhemmilleni, joiden kanssa olen tullut läheiseksi. Meillä on paljon yhteistä ja tavataan melkeinpä viikoittain.
Olen uskovainen myös rakkaan mieheni tähden, jotta hän ei joutuisi pois tolaltaan eikä murtuisi, vaan jaksaisi pitää jo aika heiveröiseksi menneen uskon liekin sydämessään. Hän on tosi ja oikea jumalanlapsi vaikka arvosteleekin tiettyjä saarnoja eikä ole jokaisen neuvon ja opetuksen kanssa ihan tarkkaan samoilla linjoilla. On vähäsen liikkumavaraa. Se vain ei minulle riitä mikä riittää hänelle että pysyy uskomassa.
Olemme keskenämme puhuneet näistä asioista. Tahdomme kasvattaa lapsemme niin että he kyllä käyvät ry:n pyhäkoulussa ja raamattuluokassa, mutta he saavat itse vapaasti valita millaisia asioita haluavat harrastaa ja mihin osallistua (esim. koulussa tanssinopetus, teatteri jne.). Emme tule kieltämään heiltä normaaleja lasten ja nuorten asioita ry:n tapakulttuurin takia.
Meillä on kolme lasta emmekä aio tämän suurempaa perhettä saadakaan. Tämän asian kanssa olemme mieheni kanssa täysin sinut.. On niin täysin onnellinen mieli kun on oivaltanut, miten mahtavaa on ottaa itse vastuu ja vaikuttaa elämänratkaisuihin siltä osin kuin voi.
Elän ulkoisesti normaalisti kuten ennenkin ja arki sujuu hyvin. Yhden suuren asian olen tajunnut syvällä sydämessäni: ei ole olemassa mitään kuolemanjälkeistä elämää. Minä yksilönä elän vain kerran. Solu ja ihmisyksilö, joka on joukko soluja, on ainutkertainen. Kun solut kuolevat, kun aineenvaihdunta lakkaa ja tietoisuus sammuu, se on lopullinen elämän päättyminen eikä siitä mikään enää ihmistä henkiin ja tietoiseksi herätä.
Meillä kaikilla ihmisillä on tässä vain yksi maailma ja se on meille yhteinen. Täällä on kaikenlaista, toiset asiat ovat hyviä, toiset vähemmän hyviä, jotkut jopa pahoja ja vaarallisia. Suurin osa on siltä väliltä. Aikuisen ihmisen omalla vastuulla on miten elää ja mitä asioita vie eteenpäin omassa elämässään. Ei ole mahdollista paeta. Vastuu tarkoittaa vastuuta muista, läheisten hyvinvoinnista varsinkin, mutta myös vastuuta omasta hyvinvoinnista.
Omasta elämästä.
Mutta minulle ei kuulu vastuu siitä kärsiikö joku uskovainen siitä että käyn elokuvissa tai meikkaan. Niistä tunteista on hän ihan itse vastuussa, en minä.
Ymmärrän sukulaisia ja rakkaita, läheisiä ihmisiäni, ja heillä on oikeus uskoa niin kuin he uskovat ja luottaa niin kuin he luottavat. Mutta tämän välähdyksenomaisena saamani oivalluksen tajuttuani olen itse saanut voimaa ja rohkeutta pikkuhiljaa, päivä päivältä, elää niin kuin itse haluan ja pidän oikeana.
Tässä mielessä olen vapaa ja hyvin onnellinen ihminen, vaikka joudunkin elämään rakkaitteni suuntaan hieman sumussa ja hiljaisesti. Voin toivottaa Jumalan rauhaa, ja voin tervehtiä syntymäpäivillä ja toivottaa siunausta. Se ei ole keneltäkään pois.
Ja sinulle, joka luet tätä ja olet pystynyt uskomaan ja elämään sydämestäsi sillä lailla oikein ja puhujien neuvojen mukaisesti uskovaisena sydämestäsi asti aidosti elämään ja uskomaan, pidä usko ja elä onnellisena. Käy seuroissa ja jätä epäilykset mielestä. Se ei ole minulta pois. Kirjoitin tämän siitä syystä että ehkä on joku jossain joka on kokenut samaa kuin minä. Vai olenko ehkä ainoa?
Oi ihmiset, toistanne ymmärtäkää, niin suuri, suuri on maa…!
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi: Lapinsirkku.
* * *
Lue aiheesta lisää:
Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui
Caisa: Vieraus rauhanyhdistyksellä
Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa
Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24 25.6.2018.
Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan
Sauli Karhu: Rajaseutupohdintaa. Uskosta näkemiseen? – Saulin blogi 10.8.2014.
Karola: Läheisten takia roikuin mukana
Emma Luumunkukka: Minusta tuli ateisti
Magdalena: ”Onko uskominen harkittua näyttelemistä?”
Nyt vapaa olen: ex-vanhoillislestadiolaisen kertomuksia ja kokemuksia liikkeestä irtaantumisesta sekä uuden elämän rakentamisesta
Teletapas: Painostava ilmapiiri sai minut lähtemään
Tuomas: En halua taivaaseen
Tuomas: En jaksa uskoa Jumalaan
Uskonto ei anna minulle mitään
Uskovainen mies: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen
Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Et varmaan ole ainoa kokiessasi olevasi yksin. En oikein nyt ymmärrä mikä on ongelmaksi noussut juuri nyt kun olet elänyt vaivattomasti koko elämäsi vanhoillislestadiolaisten tapoja noudattaen mutta ilman uskoa. Ymmärrän hyvin sen että monet noudattavat vl-tapoja uskon ”hintana” mutta miksi noudattaa niitä jos ei pidä vl-uskoa ollenkaan oikeana?
Vastasitkin tähän osittain että et voi kieltää uskoasi/jättää yhteisöä läheisille aiheuttamasi surun vuoksi. Luulen että etukäteen liioittelet heidän reaktioitaan. Rohkaistu puhumaan heille tunteistasi, se on myös rehellistä itseäsi kohtaan ja selkeyttää tilannetta.
En usko että läheisesi hylkäävät sinut, parhaassa tapauksessa voit jatkaa ”talostelua” heidän kanssaan samaan malliin.
Parhaassakaan tapauksessa ”talostelu” ei onnistu samaan malliin jos ei osoita ehdotonta kuuliaisuutta ”seurakunnalle”. Srk:n opilliset kysymykset, ja siinä sivussa elämäntavat ja perinteet, on sellainen auktoriteetti ettei niitä saa asettaa kyseenalaiseksi. Vl liikkeessä on käytäntönä ”uskon kieltämisen” vaade sellaiselta, joka ei kaikkia elämäntapa oppeja hyväksy.
Jos sitä kieltämistä ei tule vapaaehtoisesti niin sen tekee liikkeen kuuliaiset jäsenet. Näissä elämäntapoihin nojaavissa ”lahkoissa” erilaisuutta tässä mielessä ei suvaita, se rikkoo yhtenäisyyttä ja ihmismieleen rakentuvaa rauhan tunnetta. Tämä näkyy samansuuntaisena muissakin esklusiivisissa liikkeissä.
Jumalan seurakunta on yhdessä asiassa yksimielinen ja yhtenäinen rakkaudessa, että Jeesus on sovittanut kaikkien synnit, ihminen voi antaa anteeksi vain itseensä kohdistuneet vääryydet, samoin uskoa anteeksi Jeesuksen esimerkein ja luottaen omaantuntoon, ei Jeesus pyytänyt epäilyksiä anteeksi, niitä vain tulee ja menee, kuten esimerkki linnunlennosta ja pesän tekemisestä pään päälle. Siinä tarvitaan Jeesuksen sovitustyön uskomista omalle kohdalle. Srk:n oppi ei tätä suvaitse, he haluavat tulkita Raamatun sanaa omaksi hyödyksi ja vääristelevät lähetyskäskyä harhauttaen näin ihmisiä, se on Jumalalle kauhistus.
Avasit viisaasti tuossa kristinoppia, Still. En olisi itse pystynyt yhtä yksinkertaisesti tätä sanomaan. Tämän jälkeen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi miten harhaoppista vl oppi itse asiassa on. Kirjoitit: ”Jeesus on sovittanut kaikkien synnit, ihminen voi antaa anteeksi vain itseensä kohdistuneet vääryydet – – tarvitaan Jeesuksen sovitustyön uskomista omalle kohdalle.”
Niinpä, eli pelastus on tarjolla yksinkertaisella tavalla. Jeesus tosiaan riittää. Yksin armosta. Siihen ei ole lupa sotkea mitään ihmisestä.
Lestadiolaiset kuitenkin EDELLYTTVÄT pelastukselle että JOKU TOINEN IHMINEN on ”antanut synnit anteeksi”. Näin olen asian ymmärtänyt, ja tämä oppi käy selväksi seurapuheista ja kirjoituksista. Juuri tässä on vakava harhaoppisuus.
Kun tarvitaan vain uskoa synnit anteeksi annetuksi Jeesuksen sovitustyössä. Jeesus sovitti koko maailman synnit. Mutta tämä ei lestadiolaisille kelpaa, Mahdollisesti jostain historiallisesta syystä?
Olisi kyllä kiinnostava tietää miten lestadiolaiset ovat päätyneet vanhurskauttamisen asiassa tällaiseen ehdolliseen sovitukseen, eli he kävelevät Jeesuksen ristin ylitse ihmisen teoilla. Jeesus ei heille riitä. Lestadiolaisuus paljastuu omahyväiseksi ja ihmiskeskeiseksi uskonnoksi.
Yksinäiselle Vaeltajalle!
Luulenpa, että ajattelevat ihmiset ovat enimmäkseen yksinäisiä vaeltajia. Kuuluisa runoilija on kirjoittanut: ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.”. – Muistan omasta lapsuudestani ja nuoruudestani, että täällä Etelä-Suomessa olimme 1940-50-luvuilla yksinäisiä uskossamme esimerkiksi koulussa. Meitä saatettiin myös pilkata ”hihhuleiksi”, jos kasvoimme vanhoillis-lestadiolaisessa kodissa. Vaikka olisimme liikkeestä erossa aikuisina, meidät aina ja iäti leimataan lestadiolaisiksi, koska heistä on niin kivoja juttuja levitelty ympäri maata. – Eipä silti: minä kuuntelin seuroissa erilaisia tulkintoja ja opin yhtä ja toista, mitä voin käyttää hyväkseni opinnoissa ja työelämässä. Seurapuhujat olivat ennenkin hyvin eri tasoisia, tosin minun nuoruudessani palavampia ja ilmaisultaan parempia kuin nykyjulistajat. Yksinäisen vaeltajan on hyvä tietää, että meitä on sellaisia, joilla on sisäinen selkeä käsitys asioista ja niitä, joihin vaikuttaa ulkopuolelta tuleva arvostelu jopa häiritsevästi kehitykseen. Oman tietoisen tahdon vahvistaminen samoin ajattelevien ystävien seurassa voisi olla jokaiselle hyväksi. Tosiasioitten tunnistaminen esim. että lestadiolaisetkin ovat yksi ryhmä muitten kuolevaisten joukossa. Heissä on sekä nurjuutta että suoraselkäisyyttä toisia ihmisiä kohtaan.
Avaajalle sanoisin että Jokaisen on elettävä uskomisen kysymyksissä uskollisena itselleen. Ei sinun tarvitse huolehtia sukulaisten tunteista tuossa asiassa, koska kysymyksessä ei edes ole mikään oikeasti paha asia. Pelastus ei ole kiinni siitä kuulutko johonkin kirkkokuntaan. Tämä on mun mielipide.
Olen aina ihmetellyt tätä vl eroamisjuttua. Miksi siitä pitää erikseen erota? Ja miksi se pitää erikseen ilmoittaa, että ei usko aivan samoin kun te muut? Luulisi että voisi menetellä vapaasti niin että ruppee käymään vaan harvempaan seuroissa kun ennen. Olen itse esikoislestadiolainen enkä ole koskaan edes kuullut että joku olisi eronnut tästä uskosta. Jotkut vaan jättävät yksinkertaisesti seuroissa käymisen vähemmälle, eli käyvät seuroissa vain silloin kun haluavat ja tuntevat tarvetta käydä. Usko on aina henkilökohtainen eikä omaa uskoaan lie kellään tarvetta ”kieltää”.
Sitä vain ihmettelen että kuinka sinua pidetään edelleen uskovaisena vaikka et käy seuroissa. Sen kokemuksen mukaan mikä minulla on vanhoillislestadiolaisuudesta seuroissa käynti on ehdoton edellytys sille että ihmistä voidaan pitää uskovama. Muistan kuinka minusta oltiin ”huolestuneita” kun en halunnut lähteä seuroihin. Mutta ehkä ajat muuttuu ja se mikä oli joskus ”huolestuttavaa” ei sitä enää.
On suuri sääli, että vanhoillislestadiolaisuus on niin ankara lahko, ettei siitä eroamisesta uskalleta suvun ja ystävien kesken mainita. Eipä siis ihme että liike voi ylpeillä olevansa maan suurin hengellinen liike, kun eroamisesta on tehty noin uhkaavaa ja tuskallista.