Kielsin uskoni (=erosin uskosta) yläasteikäisenä, 8. luokalla. Vaikka olin tehnyt päätöksen uskosta luopumisen suhteen jo ala-asteella, asian esille tuominen ei ollut helppoa.
Mietin kauan, miten ja missä tilanteessa kertoisin asiasta.
Meinasin monesti ottaa asian puheeksi, mutta aina se vain jäi. Yritin jatkaa uskovaisen elämää, mutta se ei oikein onnistunut. En sopinut enää siihen muottiin, johon uskovaiset sopivat.
Elin kaksoiselämää. Halusin kertoa tilanteestani, mutta pelkäsin ihmisten reaktioita. Pelkäsin jääväni ihan yksin.
Lopulta kerroin päätöksestäni vanhemmilleni erään riidan yhteydessä.
He luulivat kauan, että tein eroamispäätöksen vain, koska olin vihainen.
Riitatilanne alkoi lähestyä loppuaan. Kohta minulle julistettaisiin evankeliumin ilosanomaa ja kaikki olisi taas kuten ennenkin.. Vai olisiko? Saisinko nyt sanottua sen, mitä olen niin pitkään halunnut sanoa?
Pelkäsin vanhempieni suuttuvan hirmuisesti tai romahtavan täysin edessäni.
Päätin silti kertoa heille.
– Haluathan sinä vielä uskoa kaikki synnit anteeksi?
– En halua… En ole enää uskovainen!Seurasi hetken hiljaisuus ja molemmat silmäparit tapittivat minua epäuskoisena.
Äiti purskahti itkuun, isä painoi hiljaa päänsä alas.
Muutama minuutti kului.Vanhemmat tarjosivat uudelleen evankeliumia, en halunnut vastaanottaa sitä. Äiti itki lisää, isä taisteli kyyneliä vastaan.
– Tarkoitatko, että sinä olet uskosta nyt sitten luopunut?
Vastasin myöntävästi. Kysyin, olenko heille silti edelleen tärkeä. Vastaukseksi sain kaksi tiukkaa halausta ja ”Tietenkin olet!”
Siihen keskustelumme loppui siltä erää.Äiti ja isä lähtivät huoneestani. Äiti itki isän kainalossa, isäkin taisi itkeä.
Minä jäin yksin huoneeseeni ajatusteni kanssa. Olo oli epätodellinen: nytkö minä tein sen?
Sinä yönä huoneessani ei nukuttu. Eikä varmaan vanhempienkaan huoneessa. He olivat perheestäni ensimmäiset, jotka kuulivat uutiset.
Vaikka olin mielessäni käsitellyt ja kypsytellyt asiaa jo monta vuotta, tuli se silti itselleni odottamattoman isona asiana. Nyt olin riuhtaissut itseni irti, nyt minä olin vapaa. Olin valtavan helpottunut ja ylpeä itsestäni. Enää ei tarvitsisi elää kaksoiselämää!
Kuitenkin tuntui, että osa minusta puuttui. Minua ahdisti, koska en tiennyt mikä se puuttuva osa oli. Usko se ei ollut. Tai ehkä sittenkin oli. Se oli ollut osa minua niin kauan, että se vei mennessään myös…
Jatka lukemista Nyt vapaa olen -blogista täältä.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi 16-vuotias opiskelijanuori Keski-Suomesta.
* * *
Lähde:
Nyt vapaa olen: Ex-vanhoillislestadiolaisen blogi, joka käsittelee uskosta eroamista ja uuden elämän rakentamista.
* * *
Kokemuksia vl-uskosta irtaantumisesta:
Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui
Anna Egutkina: ”Tajusin, että olin jo helvetissä” – Häpeä, pohjaton pelko, syyllisyys ja mielenterveysongelmat. Nämä asiat yhdistävät monia uskonnollisista liikkeistä eronneita. Iltalehti 11.8.2019.
Mikko Huhtala: Polkuni lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksessa: Vanhoillislestadiolaisuus tienhaarassa, s. 80 – 82. Toim. Matti Myllykangas ja Mikko Ketola Vartijan e-kirja, 2013.
Vuokko Ilola: Vetoan taas teihin rakkaat ”veljet ja sisaret”. Kotimaa24, blogikirjoitus 27.10.2014.
Irtiotto kaksoiselämästä. Oululaisnuoren ajatuksia.
Jenni: Häpeästä rohkeuteen?
Juurettomuuden tunne. Blogikirjoitus, Nyt vapaa olen -blogi 28.7.2016.
Sauli Karhu: Pakolaisena. Saulin blogi 13.4.2014.
Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Uskosta näkemiseen? -blogin blogikirjoitus 17.10.2016.
Kuka ja mikä minä oikeasti olen? Saara Tuomaalan ajatuksia.
Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Hai 2014. Luettavissa vapaasti verkossa.
Maija Maitoparta: Jätimme uskon lastemme tähden
Päivi Marin: Tiukasta uskonyhteisöstä eroaminen stressaa ja voi sairastuttaa. Kotimaa24 23.6.2016.
Meri: Heinä : ajatuksia valinnasta & uskonnosta. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 5.6.2015.
Meri: Laulun kaupungissa. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 29.6.2015.
Orava: Pastellinsävyinen elämä: nuoren perheenisän kuvaus irtaantumisesta vl-liikkeestä.
Salla Remes-Ylönen: Nyt vapaa olen. Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 18.3.2014.
Salla Remes-Ylönen: Odotan sitä päivää. Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 4.2.2013.
Vanhoillislestadiolaisuuden syntilista
Vl-liikkeen jättänyt Matias: Elämä on lahja
Vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Hakomaja.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Lapsuuteni kristillisyydessä on mm. se vika, että siellä ei lasta juurruteta Kristuksen rakkauteen, vaan korostetaan seurakuntayhteyttä ”Siionin rakkautta”.Tuota voisi verrata siihen, kun joku ”tulee uskoon” jonkun ihmispersoonan ihannoinnin vuoksi. Selaista sattui esim. 1960-luvun herätysten yhteydessä. Aloitin silloin työn Helsingin seurakunnissa. Jos rakastuu johonkin persoonaan tai ryhmään, niin helposti traumatisoituu kun huomaa mitä virheitä ja puutteita havaitaan. Jopa raskasmielistä ja ahdashenkistä toisten vahtimista. Usko loppuu, jos se ei ole kiinnitetty Jeesukseen. – Mitä SRK:sta eroamiseen tulee se ei suinkaan tarkoita ”uskosta luopumista”. Päinvastoin: Ihminen joutuu ehkä enemmän turvautumaan elävään Jumalaan ja rukoilemaan Häneltä uusia oikeita Ystäviä, jotka tukevat ja ymmärtävät. Omat kokemukseni viittaavat tähän. Usko Jeesukseen on tuhansia tärkeämpi kuin usko SRK:hon. Herätysliike nykyisellään ei ole ”Jumalan valtakunta”, joka on ”vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä” eli hoitava ja rakasta Jumalan lasten yhteisö.
Vl elämäntapa liikkeessä uskotaan enemmän uskoon kuin Jeesuksen sovitustyöhön. Uskostakin voi tehdä epäjumalan. Usko on henkilökohtainen ja jokainen vastaa siitä yksin Jumalalle. On vain yksi Tuomari. Srk:n laatimat opit on heikoissa kantimissa Jumalan edessä, ihmiset on ottaneet vääryydellä valtuuksia, jotka kuuluu tälle Tuomarille. Surullista kun viattomia lapsia ja myös aikuisia harhautetaan näin.
Yleensä vl-liikkeestä pystyy eroamaan vain nuorena. Aikuisuudessa, jossain keski-iässä sidokset yhteisöön ovat jo muodostuneet liian monipuolisiksi että irtaantuminen on käytännössä mahdottomuus. Ja sitten vanhana ei juuri kukaan enää eroa rauhanyhdistyksestä.
Mutta jos kieltää uskon nuorena, ei henkinen kantti ehkä kestä. Lestadiolainen kotikasvatus ja siihen yhteisöön lapsesta saakka kytketyksi joutuminen on rankka juttu. Päätellen nuorten psyykkisten ongelmien määrästä lestadiolaisalueilla.
Lestadiolaisuudessa vanhempien ja lasten välinen kiintymys on kytketty uskonnolliseen kulttiin. Vanhemmilta saatu hyväksyntä tulee kyseenalaiseksi jos lapsi haluaa elää tavallisena ihmisenä eikä halua olla lestadiolainen.
Jumala hylkää (jos uskoo kuten on opetettu koko ikä). Vanhemmat hylkäävät. Sisarukset ja suku hylkää. Ystäväpiiri hylkää.
Ihminen joutuu luomaan oman itsensä ja verkostonsa alusta uudestaan. Ihmisen täytyy vain itse alkaa uskoa itseensä vaikka kukaan läheisistä ei häntä pidä enää edes ihan olemassa olevana. Eikä ainakaan kunnon ihmisenä.
Lisäksi tulee mielenterveysongelmia kun lapsuudesta saakka opetetut uskonopit yhä vain kiusaavat mielessä ja alkaa pelätä kuolemaa ja helvettiä. Uskomukset ovat lujassa.
Toivotan kovasti tsemppiä Sinulle, 16-vuotias!
Jos törmäät vaikeuksiin, ota yhteyttä ammattiauttajaan. Moni entinen lestadiolainen nuori on saanut tukea terapiasta.
Nykyisin on saatavana hyvää terapeuttista kirjallisuutta, esim. Wayne Dyerin: ”Uskalla rikkoa rajasi” ym ja Vincent Pealen: ”Sen teet, mihin uskot” ja monta muuta, missä neuvotaan ihan harjoitusten avulla itsenäistymään. – Raamatun Psalmit ovat mainio apu. Sieltä löytyy myös vertaistukea. Samoin Uuden Testamentin pastoraalikirjeet,joita evankelistat ovat kirjoittaneet (Paavalin kirjeet, Johanneksen kirjeet, Pietarin kirjeet ja Jaakobin kirje) – Virsikirjassa on paljon rukousvirsiä, jita voi kuunnella vaikka Youtubesta. – Rukous on paras lääke. Jumala, rakas Taivaallinen Isämme hoitaa sieluamme hiljaisuudessa, lähettää enkelit varjelemaan ja ystäviä tarvittaessa neuvomaan ja lohduttamaan. – Joskus on kamppaltava oman elämänsä puolesta. Siihen Sinua auttakoon Laupias Herra Jumala!