Päivämiehessä sanottiin että Jumala lahjoitti uskon. Mietin että mten tämän asian kanssa oikein on. Rippikoulussa sanottiin että ihminen on valinnan edessä tässä maailmassa.
No niin, tämä on asia sarjassa ”kaikki mitä et ole kehdannut puhujalta kysyä” silloin kun olisi pitänyt ja niin olisi tämäkin asia mielessä kirkkaana. 
Olen monta kertaa seuroissa puhetta kuunnellessa jäänyt miettimään tätä. Ei ole tullut kysyttyä keltään puhujalta kun ei ole tullut luontevaa tilaisuutta siihen.
Jos olen käsittänyt oikein niin on opetettu sillä lailla, että Lutherin mukaan kuolevainen ihminen ei voi omasta voimastaan ja vaan itse päättämällä pelastaa itseään. Vain Jumala antaa synnit anteeksi ja armahtaa ihmisen. Poikansa ristinkuoleman perusteella, ja antaa lahjaksi armon ja uskon ilman ihmisen omia tekoja.
Joka uskoo, hän pelastuu, sanotaan muistaakseni Raamatussakin. Mutta itsekö sitä omin voimin saa uskon ja pysyy uskomaan?
Ja sitten vielä että niin seuroissa on tähdennetty niin päin, että usko on Jumalan lahja, ei ihmisen omaa tekoa. Jos oikein muistan vielä niin tästä puhuttiin myös rippikoulussa tällä lailla.
Sanottiin että Lutherin mukaan uskomiseen ihmisellä ei ole itsellään edes valtaa valita, siinä suhteessa ihmisen oma tahto on ”sidottu”. Rajattu sikäli sinne pelastuksen suuntaan. Sen sijaan uskomisesta irtautumiseen, monenmoiseen syntiin ihmisen tahto on ”vapaa” ja niin se ottaakin synninteosta kaiken ”ilon irti”.
Elikkä kysymys kuuluu sitten että miksi Jumala, joka on oikeudenmukainen, ei kuitenkaan vedä kaikkia luokseen eikä anna uskomisen lahjaa aivan kaikille? Mistä tiedän saanko minä sen? Miksi juuri minä sitten pelastuisin jos naapuri ei?
Miksei Jumala vaikuta uskoa kaikissa, kun kerran voisi. Jumala on kaikkivoipa. Hänelle ei ole mikään mahdotonta. Hän loi meidät, miksi ei voisi pelaastaakin kaikki.
Seuroissa sitten taas on toisaalta sanottu niin, että se onkin ihmisestä itsestään kiinni. Että siis, ihmisellä on ”vapaa tahto” jotenkin ”ottaa vastaan” tai ”olla ottamatta vastaan” evankeliumia? Siis meillä onkin ”vapaa tahto” myös hyvään?
On monia jotka eivät ole koskaan edes kuulleet oikeasta uskosta. Suomessakin, ja ympäri maailmaa.
Heitä ei ”vapaa tahto valita usko” auta. Ei ihminen pysty valitsemaan muuta kuin mitä ympäristössä on tarjolla, kun ei muusta tiedä.
Ja vaikka olisikin levinnyt lähetystyön mukana niin oliko se itse asiassa mitään oikeaa uskoa se mitä vaikka suomalaiset lähetystyöntekijät aikoinaan saarnasivat vaikka Afrikassa, Australiassa ja Kiinassa?
Eräässä televisio-ohjelmassa kerrottiin että Australiassa oli ihmisiä jotain 40 000 vuotta ennen kuin Euroopasta alkoi muutto sinne. Suomessakin kuultiin Jeesus-lapsen syntymästä vasta tuhat vuotta ensimmäisen joulun jälkeen, vaikka Suomessa oli silloin asuttu jo kolme-neljätuhatta vuotta.
Tai vaikka ihminen saakin tiedon että parannus pitäisi tehdä ja uskoa, niin hän ei vaan sitä ymmärrä tehdä. Ei ehkä ymmärrä miten iso asia se on. Ei älyä asiaa kun aivo-kapasiteetti on rajallinen.
Siis: onko se sittenkin ihmisen omista tekemisistä kiinni pelastuuko vai ei? Tai siitä että Jumala Kaikki-valtiaana antaa ihmiselle sen voiman ja ymmärryksn että tajuaa ottaa vastaan uskon. Menikö Luther itse asiassa sitten tässä eksyksiin?
Vaikka miten olen tätä asiaa miettinyt ja yrittänyt Raamattua lukea, tämä ei ole mennyt ymmärrykseeni että miten asia on, ”opillisesti” kuten sanotaan.
Kirjoitin varmasti epäselvästi kun asia tuntuu mutkikkaalta. Mutta tarkoitan sitä että jos jollain olisi tähän selitys niin sehän täytyisi löytää nimenomaan Jumalan sanan pohjalta eikä oman päättelyn mutu-pohjalta.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Niko.
* * *
Lisää aiheesta:
Daniel: Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin
Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa
Junker Jörg: Mara, teesit ja me
Sauli Karhu: Miten tullaan vanhoillislestadiolaiseksi? Uskosta näkemiseen? -blogi 20.9.2016.
Sami: Uskoni ei ole yhteisön, vaan Jumalan armon varassa
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Onko teidän mielestä JUMALA, joka siellä pöntössä saarnaa??? vai te itse, joka olette osa JUMALAN RAKKAUTTA???
Apostoli Paavali, kristinuskon oppien järkälemäinen perustaja, kirjoitti Roomalaiskirjeessä pelastuksen kriteerit yksinkertaisesti, kuten tunnettua:
”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” (Room. 10:13) ja
”Jumala siis armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo.” (Room. 9:18)
Uskon suuri salaisuus on, että ihminen pystyy vain uskon kautta ymmärtämään. Ei pysty ilman uskoa ymmärtämään. Uskon kautta saamme vastauksen, eli: miten Jumala tekee ihmisestä vanhurskaan.
Järkevä ihminen yrittää löytää vastauksen ja uskon, ymmärtämällä sen ensin loogisesti. Mutta sepä ei ole Jumalan järjestys, Raamatun mukaan. Ihminen on silloin sielunvihollisen vanki. Uskon salaisuus ei aukea. Vaikka se on yksikertainen asia.
Tuo postauksen kirjoittajan kysymys on ihmisen tärkein kysymys. Se on lähes sama kuin 14.s.helluntaista jälkeisen sunnuntain hallintomiehen kysymys – eli ”mitä minun pitää tehdä, että perisin iankaikkisen elämän.” (Tarkempi vastaus on kotisivullani http://www.luukanvalma.com / kohdassa ”Valman Postilla”). Rauha sieluun tulee vasta kun sa tuohon kysymykseen oikean vastauksen.
Alkukirkon aikana kysymys kuului, pitääkö ihminen ympärileikata vai saako hän uskoa ilman juutalaisuuden merkkiä. Paavalilainen vastaus: ”Ihminen vanhurskautetaan armosta, uskon kautta ilman lain tekoja” voitti juutalaiskristillisen linjan, jota mm. Pietari edusti.
Koska juutalaisuus ja muutkin uskonnot omamme lukuunottamatta perustuvat ajatukseen, että ihmisen tulee suorittaa hyviä tekoja voittaakseen iankaikkisen elämän, myös hallintomies kysyi: Mitä minun pitää TEHDÄ? Tuo mahtuu hyvin ihmisen järkeen. Hän haluaa itse ansaita myös pelastuksen.
Jeesus vastaa: ”Se on JUMALAN TEKO, että uskotte häneen, jonka Jumala lähetti”. Jumala siis tahtoo meiltä, että turvaudumme kokonaan Jumalan armoon ja Kristuksen sovintotekoon. ”Paraskin oma vanhurskaus on kuin saastainen vaate Jumalan edessä”.
Jos siis uskomme sydämestämme ja tunnustamme suullamme uskomme Jeesukseen, se riittää pelastukseksemme.
Jumala näet vaikuttaa sekä TAHTOMME että TEKEMISEMME. Hyvät teot seuraavat kiitollisuudesta.
Jumala tuntee jokaisen luotunsa läpikotaisin, paremmin kuin ihminen itse. Ei hän ole tehnyt kenestäkään tyhmää ja hän todella tahtoo pelastaa jokaisen ja tekee kaikkensa, jotta ihminen pelastuisi.
Joos. 24:23: ”Joosua sanoi: ’Hylätkää ja hävittäkää siis vieraat jumalanne ja antakaa sydämenne kääntyä Herran, Israelin Jumalan puoleen.'”
Jes. 45:22: ”Kääntykää minun puoleeni, maan kaikki ääret, antakaa pelastaa itsenne, sillä minä olen Jumala, eikä muuta jumalaa ole.”
Jes. 65:1
”Minä olen kyllä ollut lähellä, mutta he eivät ole minua etsineet, olen ollut läsnä, mutta he eivät ole minua kyselleet, olen sanonut: ’Tässä olen, tässä olen!’ tälle pakanakansalle, joka ei kutsunut avuksi minun nimeäni.”
Jumalan on ankkuroidut meidät taivaaseen, korvamerkinnyt omikseen eikä hän kutsumistansa kadu. Me olemme saaneet Pyhän Hengen lahjan. Se on näkymätön voima, joka pitää meidät uskossa ja jonka avulla uskomme. Muuten emme ymmärtäisi uskosta emmekä Jumalasta hölkäsenpöläystä. Pyhä Henki on vahva voima, voimakkaampi kuin meidän oma uskomme, joka on heikko, ja silti se palaa Pyhän Hengen voimasta.
1. Kor. 2:4-5: ”ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan.”
12-14:Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut; ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti. Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.”
Room. 11:29: ”Sillä ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu.”
32-33: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen. Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä!”
Olemme siis lujasti kiinni Jumalan armossa ja Pyhä Henki on meidän sinettimme. Voimme olla rauhassa ja varmoja siitä, että Jumala vie perille saakka ja pitää uskossa. Ei tarvitse jaksaa uskoa, sillä usko ei ole meidän jaksamisestamme kiinni. Silti meidän ei tule tuudittautua ja veltostua, vaikka olemmekin varmassa turvassa, emme ole vielä perillä. Olemme oikealla polulla ja pysymme sillä, mutta vain Jumalan avulla. Emme itse kykene siihen, ja Jumala tietää sen ja on siksi valmis auttamaan, kun vain huudamme häntä avuksi. Meidän tulee pelätä Jumalaa, sillä muuten emme ymmärrä omaa syntisyyttämme emmekä tarvitse armoa.
Room 11: 18: ”..muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua.”
Room. 11:20: ”Ne (juutalaiset) katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot. Älä silti ole ylimielinen, vaan pelkää!”
Saarn. 7:16-18: ”Älä ole liian hurskas äläkä esiinny ylen viisaana: miksi tekisit elämäsi autioksi? Älä liikaa poikkea laista äläkä ole tyhmä: miksi kuolisit ennen aikaasi? Sinun on paras pitää kiinni toisesta hylkäämättä toistakaan: Jumalaa pelkäävä onnistuu molemmissa.”
Älkää pelätkö, jumalaa ei ole. Elä vapaana, valitse vapaasti, korjaa vapaasti, opi vapaasti. Ole vapaa, anna vapaus ja uskalla olla vapaan onnellinen.
Avauksesi kysymys koskee kristinuskon ydinkysymystä ja on ajankohtainen erityisesti vanhoillislestadiolaisen opillisen ajattelun kannalta. Hanna Nurminen on tutkinut juuri tätä kysymystä väitöskirjassaan, joka tarkastetaan Helsingin yliopistossa lauantaina 17.9.2016 klo 10.15. Hän tarkastelee sitä, miten vanhurskauttamisesta vallitsi kaksi erilaista opillista käsitystä saanaikaisesti vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa 1970-luvulla.
Nurminen osoittaa SRK:n julkaisujen analyysiinsa perustuen, että vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyi 1970-luvulla kaksi erilaista vanhurskauttamiskäsitystä: armolinja ja pyhityslinja.
Armolinjassa on lyhyesti sanoen kyse siitä, että vanhurskauttaminen ymmärretään tapahtuvan seurauksena Kristuksesta ja on kokonaan puhtaasti Jumalan työ. Ihminen itse on kyvytön tekemään mitään vanhurskauttamisensa hyväksi. Jumalan armo kantaa uskovaa ihmistä läpi elämän. Pyhityslinja taas on suorastaan vastakohta, koska silloin ajatellaan että ihmisen tulee itse jatkuvasti puhdistautua kelvatakseen Jumalalle. Jokainen synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä” kantaa ihnmnistä vain vähän matkaa ja taas on käytävät pyytelemään sitä armoa ja yritettävä uskoa.
Tämä opillinen käänne – jos ylipäätään oli kysymymys kääntestä – oli tietenkin käytännössä tavattoman laajavaikutteinen myös opillisesti. Nurminen osoittaa, että 1970-luvlla vanhoillislestadiolaisuudessa muutettiin myös käsitykset perisynnistä ja seurakunnasta.
Vanhurskauttamisopin ja sen seurannaisena seurakuntakäsityksen muutokset muodostivat opillisen perustan 1970-luvun hoitokokouksille ja niiden seurauksille, toteaa tutkija. Pyhityslinjasta olivat käytännöllisenä seurauksena toistuvat julkiset ripittäytymiset ja ajatus jo täällä ajassa puhdistetuista seurakunnasta sekä ”saastaisen aineksen” erottamisesta.
Tutkija ei ota kantaa siihen, onko vanhurskauttamiskäsitys liikkeen opetuksessa nykypäivänä yhtenäistynyt, vai eletäänkö yhä moisessa kahdessa ”rinnakkaistodellisuudessa”.
Hanna Nurmisen väitöskirja ”Jumala vai minä? Kaksi käsitystä vanhurskauttamisesta
1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa” on luettavissa verkossa:
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/166230/Jumalava.pdf?sequence=1
Mielenkiintoinen analyysi, ja SRK:n julkaisuista. Jokaisen uskovaisen kannattaa lukea Hanna Nurmisen tutkimus. Kiitollinen ajatus Danielille että linkitti tänne.
Olenkin monesti ajatellut, olisiko kristillisyytemme suhde äitikirkkoon säilynyt parempana, jos ei maallikkovetoista 70-luvun harhaoppia olisi tullut. Ja se, miten paljolta ahdistukselta siioni olisi välttynyt.
”Vanhoillislestadiolainen seurakunta julistaa tällä hetkellä enemmän itseään kuin Kristusta. Seurapuheista myös harvoin välittyy kuva, että omakohtainen Kristus-suhde on puhujalle tärkeä.” (Joona Korteniemi.)