Aihearkisto: 1900-luku

21 elokuun, 2012 · 20:35

Keskinäinen rakkaus – uskovaisten tuntomerkki

Joh. 13:35

Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. – Raamattu 1992.

Siitä pitää kaikkein tunteman teidät minun opetuslapsikseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte. – Raamattu 1776.

Viimeistään ”eriseurakortin” vilauttaminen jähmettää keskustelun – liikkeen historian takia eriseurasta puhuminen saa kenet tahansa lestadiolaisen varpailleen. – Lassi Hyvärinen 2009.

Lestadiolaisuuden hajaantuminen Euroopassa vuoteen 1998 mennessä. Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, 2000-luku, alueelliset erot, bans, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, laestadianism, lakihengellisyys, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, syyllistäminen, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Avainsanat: congregational doctrine, doctrine of unerring congregation, erehtymätön yhteisö, erehtymättömyys, eriseura, eriseurakortti, hajaannukset, historia, kollektiivisuus, lähihistoria, Lempäälän rauhanyhdistys, lestadiolaisuuden suunnat, lestadiolaisuuden tutkimus, lestadiolaisuus, rauhanyhdistys, ristiriidat, seurakuntaoppi, vain me -oppi, vanhoillislestadiolaisuus

5 helmikuun, 2012 · 21:11

Ed Suominen: Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti harhassa

Edwin A. Suomisen juuri julkaistu kirja Examination of the Pearl (lyhennetty jatkossa EOP, suomeksi Helmen tarkastelu) on ehkä tähän mennessä kattavin historiallis-kriittinen tutkimus vanhoillislestadiolaisuudesta, sen historiasta ja opin kehityksestä, toteaa kirja-arvion kirjoittaja, joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuutta sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.

Teos sisältää myös liikkeen opin vertailua Lutherin kirjoituksiin sekä Raamattuun. Kirja sisältää monia lukijan yllättäviä katkelmia vanhoista kirjoituksista. Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 2000-luku, avainten valta, ban of birth control, bans, concept of sin, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evoluutio, forbidden things, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, identiteetti, identity, in English, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, kannanotot, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, lestadiolaisuuden suunnat, lisääntyminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, pietismi, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, secession, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., suurperhe, synnit, syrjintä, totteleminen, tulevaisuus, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Avainsanat: Amerikka, Central Committee of Conservative Laestadian Congregations, changed sins, congregational doctrine, Conservative Laestadianism, Doctrine of the Keys, doctrine of unerring congregation, fundamentalism, fundamentalismi, grace, harhaoppi, kristinoppi, kristinusko, kyseenalaistaminen, North America, opilliset kysymykset, research, Yhdysvallat

8 syyskuun, 2011 · 16:16

Harhaoppien valtakunta?

SRK:n virallinen lehti Päivämies otti taannoin kantaa vl-yhteisöä puhuttaneeseen hoitokokousaikaan 1970- 80-luvuilla. Tekstissä SRK ensimmäistä kertaa virallisesti ja julkisesti tunnusti hoitokokousten aikaan opetettujen oppien harhaoppisuuden. Edesmennyt pj. Erkki Reinikainen on tämän toki myöntänyt aikaisemminkin, mutta hän ei ennen tätä kirjoitusta saanut SRK:n työvaliokuntaa virallisesti taakseen.

Mikä sitten sai SRK:n opin ajautumaan 70-luvulla niin pahasti harhaan, että selviä Raamatun vastaisia oppeja ja selkeitä harhaoppeja pidettiin Jumalan sanana, hengen johdatuksena?

Oliko harhaoppeja ollut jo aikaisemminkin, nekö harhauttivat kuuliaisen seurakunnan opilliseen pimeyteen? Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, avainten valta, eriseura, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, opilliset kysymykset, Paavali, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Avainsanat: avainten valta, hajaannukset, harhaoppi, hoitokokoukset, Jumalan valtakunta, lestadiolaisuus, Luther, opilliset kysymykset, pappishajaannus, pelastuminen, Pyhä Henki, rippi, seurakuntaoppi, taivas, vanhoillislestadiolaisuus

7 toukokuun, 2011 · 22:16

Silloin ei oikeastaan valehtele jos tekee niinkuin kaikki tekevät – rauhanyhdistys tottelevaisuuskokeena

“On oltava vaikka ei olisikaan. Ei ole aina niin kuin oikeastaan on, mutta ei silloin oikeastaan valehtele jos tekee niin kuin kaikki tekevät koska silloin on enemmän oikein koska on muitten mukana samassa.” Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, avainten valta, eettisyys, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, mielenterveys, normit, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, spiritualiteetti, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Avainsanat: ahdistava yhteisö, alistaminen, auktoriteettiusko, collective religious violence, eksklusiivisuus, erehtymätön yhteisö, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, exclusion, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, iankaikkinen elämä, ihmissuhteet, julkirippi, julkirippivaatimukset, kieltäytyminen, kiusaaminen, kollektiivisuus, kuuliaisuus, kyseenalaistaminen, leimaaminen, lestadiolaisuus, Milgram, painostaminen, painostus, pakkorippi, pakottaminen, pelastuminen, rauhanyhdistys, ryhmäpaine, SRK ry., taivas, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, valta, vanhoillislestadiolaisuus, vastarinta, vastustaminen, väkivalta

13 helmikuun, 2011 · 21:24

Puhe murhasta kääntyi puheeksi seksin pyhyydestä ja sukusolujen oikeuksista

Miksi vl-puhujat pitivät 60-luvulla ehkäisyä murhana? Miksi kieltoa ei tänä päivänä perustella murhan synnillä?

Jumalan lapsillekin Saatana haluaisi neuvoa erittäin “siistin” keinon miten lasten syntyväisyyttä voidaan säännöstellä. Mutta Jumala ei tunne mitään eroa tai rajoja siinä, miten siististi tai törkeästi tämä suoritetaan. Jumalan sanassa on tälle synnille nimitys: Murha. Se on harkittu murha huolimatta siitä, miten siististi tai törkeästi se suoritetaan. (Päivämies 17.11.1960.)

Murha-sanan tilalle on annettu uusi nimi ’perhesuunnittelu’. Synnin peitteeksi on vedetty rakkaus. (Päivämies 26.10.1966)

Jos ehkäisy määriteltäisiin yhä nykyisin murhaksi, silloin ehkäisykieltoa voitaisiin perustella suoraan Raamatun viidennellä käskyllä: älä tapa. Mutta tämä puhe jäi jonnekin 1960-70-luvulle.

Nykyään, SRK:n uusimmassa kannanotossa ehkäisyn synnillistäminen perustellaan ”oikeudella elämään ennen hedelmöittymistä”. Lue koko artikkeli…

11 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1960-luku, 1970-luku, 2000-luku, 2010-luku, avioliitto, äitiys, ban of birth control, ehkäisykielto, elämäntapa, ennuste, erehdys, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, hengellisyys, isyys, Jumalan sana, kannanotot, kirkko, kristinoppi, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, opilliset kysymykset, Päivämies, perhe, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, suurperhe, uskon perusteet, vallankäyttö

Avainsanat: avioliitto, ehkäisy, ehkäisykiellon perustelut, ehkäisykielto, hengellistäminen, hengellisyys, ihmisoikeudet, korpelalaisuus, kultti, lapsen asema, lapset, lapsettomuushoidot, lisääntyminen, lisääntymisbiologia, lisääntymislääketiede, naisen asema, perhe, pre-eksistenssi, seksuaalisuus, syntyvyyden säännöstely, syntyvyys, taikausko, tiede, uskomukset

29 marraskuun, 2010 · 16:09

SRK:n uusi pääsihteeri Tuomas Hänninen: Menkää hoitoon

SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen on suositellut ammattiauttajia ja traumaterapiaa hoitokokousten väkivallasta kärsineille ihmisille. SRK:n väistyvä pääsihteeri Aimo Hautamäki puolestaan on leimannut ihmisten omiiin kokemuksiin perustuvat anonyymit nettipuheenvuorot yksiselitteisesti sanalla ”arvoton”. Uskovaisten ihmisten kokemukset yhteisön hengellisestä väkivallasta ja muista ongelmista ovat SRK:lle ”arvotonta tietoa”, totesi Hautamäki Kotimaan haastattelussa.

SRK:n johdon näkemykset ja yksityisten ihmisten kokemusten mitätöinti eivät ole tuntuneet rohkaisevilta niistä, jotka ovat elätelleet toivoa väkivallasta ja painostamisesta luopumisesta tulevaisuudessa.

Kannanotot hämmästyttävät myös niitä, jotka ovat nähneet, miten laajaksi ja aktiiviseksi nettikeskustelu vanhoillislestadiolaissuudesta on muodostunut.

Toisaalta, herätysliikkeen sisällä on alettu levittää huhuja remonttiryhmästä, joukosta nuoren polven vanhoillislestadiolaisia, jotka pyrkivät uudistamaan herätysliikettä. Onkin kysyttävä, mitä on remonttiseiska–puheen takana. Onko SRK:n johdon tarkoitus mustamaalata anonyymien lisäksi myös niitä, jotka ovat rohjenneet keskustella herätysliikkeen tilasta julkisuudessa omalla nimellään?

* * *

SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen kehottaa hoitokokouksista kärsineitä ihmisiä hakeutumaan ammattiauttajien hoitoon saamaan trauma-terapiaa. Hänninen ”hienosti” sanottuna yksioikoisesti medikalisoi hoitokokousten väkivaltaa kokeneiden ihmisten tilanteen. Hän katsoo, ettei heidän kärsimyksensä kytkeydy varsinaisesti vanhoillislestadiolaiseen hengellisyyteen eikä yhteisöön, sen velvoitteisiin eikä mahdollisuuksiin tukea kristittyjä.

Muuttamalla puheen yhteisön menettelytavoista seuranneesta ihmisten kärsimyksestä yksityisten henkilöiden henkilökohtaisiksi ”traumoiksi” ja liittämällä siihen sairauden leiman Hänninen seuraa johdonmukaisesti vanhoillislestadiolaisuuden perinteistä vallankäyttöä, vahvemman vallan kulttuuria.

Jos jotkut ihmiset ovat vaikeuksissa ja kärsivät, ongelmat eivät koskaan seurausta SRK.yhteisön menettelytavoista eivätkä ne velvoita SRK-yhteisöä, vaan ne ovat seurausta kyseisten yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta heikkoudesta, sairaudesta ja/tai syntisyydestä.

Hänninen totesikin uutista seuranneessa Kotimaan keskustelussa, että hän ei ole itse koskaan tavannut sellaista uskovaista (vanhoillislestadiolaista), joka olisi pelännyt kysellä ja keskustella hoitokokouksien asioista.

Hänninen antoi lausuntonsa Kotimaa24:n nimitysuutisen yhteydessä käydyssä keskustelussa 27.10.2010.

Samassa yhteydessä Hänninen ilmoitti myös, että hän ei itse aio osallistua nettikeskusteluihin. Hänninen aloittaa työnsä SRK:n pääsihteerinä vuoden 2011 alusta.

Vuokko Ilola ja Topi Linjama: Uskovaiset pelkäävät

Vuokko Ilola tiedusteli Kotimaa24:n haastattelua seuranneessa keskustelussa Hänniseltä, onko vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokousten väkivaltaa tarkoitus ryhtyä selvittämään. Hän esitti Hänniselle useita kysymyksiä.

”Liikkeessämme on tapahtunut pahoja juttuja 70-luvun hoitokokouksissa, joista minulla on monen muun ihmisen kanssa edelleenkin syviä traumoja. Onko milloin(kaan) odotettavissa, että silloisia hoitokokouksia alettaisiin selvittämään, jotta mahdollisimman moni traumatisoitunut voisi saada avun traumaansa?

Mielestäni silloinen sielunhoidollinen väkivalta tuli osaksi liikkeen kurinpitomentaliteettia, josta ei olla luovuttu edelleenkään. Tämä aiheuttaa vl-ihmisissä pelkoa ja orjuutta ja vie Jumalan lapsen vapautta, jonka pitäisi olla ihan oleellinen ilmentymä kristityn elämässä.

Ja pelkoa on. Ihan raavaat ja isot miehetkin ihmettelevät minun ”rohkeutta” puhua asioista nimellä ja ääneeni ja ajattelevat olevansa itse ”vellihousuja”, kun eivät uskalla puhua avoimesti ajatuksistaan. Ja mitä he pelkäävät? Noh, tulevansa mahdollisesti hoidetuiksi avoimuutensa johdosta. Ja. Pelko on ihan aiheellinen, kun katsoo historiaamme eikä tarvitse katsoa kovinkaan kauas. Minulle on myös kerrottu, että heidän psyyke ei kestäisi hoitokokousta.”

Myös free lance -toimittaja Topi Linjama on herätellyt julkisuudessa keskustelua vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä pelon ja vaikenemisen ilmapiiristä Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistussa katsauksessaan ”Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko (Kaleva 29.5.2010) sekä blogikirjoituksessaan ”Eroon hengellisestä väkivallasta” (Kotimaan blogi Vihreällä valolla, 11.5.2010).

Hänninen: Turvautukaa ammattiauttajiin – ei kuulu SRK:lle

Tuomas Hänninen vastasi Ilolalle Kotimaan nettisivulla.

Hän kiisti kohdanneensa sellaisia uskovaisia ihmisiä, jotka pelkäisivät tehdä kysymyksiä tai keskustella hoitokokousten asioista, tai muustakaan aiheesta.

Hän kehotti traumoja saaneita kääntymään ammattiauttajien puoleen. Hännisen mukaan SRK:n organisaatio ei ole auttamiseen tarkoitettu organisaatio. Se on tarkoitettu vain ”evankeliumin työhön”.

– En oikein kykene hahmottamaan millä tavoin evankeliumin työhön keskittyvä SRK:n nykyinen organisaatio tai rauhanyhdistykset kykenisivät vastaamaan esittämääsi haasteeseen, totesi Hänninen.

– Siksi osaan vain ystävällisesti neuvoa kohtaamaan ammattiauttajan ja hänen tuellaan mahdollisesti ne henkilöt joiden koet aiheuttaneen trauman. Tietenkin on mahdollista että ko. henkilö ei valitettavasti ole enää kohdattavissa.

– Minun kokemukseni ”hoitokokouksiin” osallistuneena on aivan toisenlainen mutta silti en voi tehdä tyhjäksi toisten kokemuksia. Tuskin koskaan on oikein ja raamatullista ryhtyä pakolla hoitamaan sellaisen ihmisen sielua joka sitä itse ei halua, sanoi Hänninen.

Hänninen ilmoittaa haastattelussa arvostavansa avoimuutta, mutta nettikeskusteluihin hän ei aio osallistua.

– Vaikka arvostan avoimuutta, en aio jatkossakaan toteuttaa sitä verkossa – teen sen tällä kertaa velvollisuuden tunnosta. Erityisen mieluusti kohtaan keskustelijan kasvot jos se vain on mahdollista.

Tapaamisia varten pääsihteeri Hänninen ilmoitti keskustelussa yhteystietonsa: tuomas.hanninen@srk.fi; puh. 0400242686.

Painostus pyrkii murtamaan perheenjäsenten keskinäisen lojaalisuuden – pelko vaientaa

Tämän jälkeen Vuokko Ilola pohdiskeli blogissaan, että se henkilö, joka toivoo vain asioiden selvittämistä, saatetaankin leimata syntipukiksi.

”Se ei ole paha, että toimitaan väärin ja tehdään pahaa ja ajetaan ihmisiä rotkon reunalle, vaan se on paha, että toivoo vääryyden loppuvan ja puhuu asioista ääneensä. Paha poistunee, kun hyypiön suu tukitaan, jalat ja kädet sidotaan ja hyypiö heitetään rotkon reunalta alas muitten heitettyjen joukkoon. Sillä tavallahan se paha saadaan poistumaan : (

Paha, pahempi, (sanonko kuka?)… Syyllinen, syyllisempi, (sanonko kuka?)…

”Kun uuvun, haavoitun,
huomassas, Herra sun,
suuren ja siunatun, levätä saan.
Toiset jos hylkäävät,
kasvosi lempeät
puoleeni kääntyvät rokaisemaan.”

Nyt itkettää.

En itse halunnut enkä järjestänyt hoitokokouksia. Ei itselläni ollut mahdollisuutta olla menemättä niihin. En liioin olisi halunnut ystävilleni hoitokokouksia. En en. Olisin järjestänyt ja valinnut toisin. Tässä nyt yritetään pärjätä.”

Toisessa kirjoituksessaan Iso Please. Pyydän, toivon ja anelen Ilola esitti julkisen vetoomuksen siitä, että hänen perheenjäseniään ei painostettaisi.

”He eivät ole millään tavalla vastuussa kirjoituksistani/käsityksistäni/ajatuksistani, eivätkä myöskään selittelyvelvollisia. Itse vastaan itsestäni ja toimistani, eikä ihan kukaan muu.

En tiedä nykykäytäntöä em. kaltaisissa tapauksissa, mutta 70-luvullahan ainakin perheeni olisi pistetty valitsemaan minun käsitysteni ja vl-opetuksen välillä. Ja tuomio olis sitten ollut sen mukainen. Ja se oli väärin. Ja se aiheutti perheitten hajoamisia tai vähintäänkin paljon ongelmia perheen sisällä.

Perheenjäsenilläni on vapaus ajatella käsityksistäni ihan just niin kuin he ajattelevat, minä en ole ihan ketään ihmistä tämän maan päällä vaatimassa ”omaan ruotuuni”, minun on vain kerrottava oma uskoni niin kuin se on ”julki ihmisten ja Jumalan edessä”.”

Rauhanyhdistyksen johtokunnan jäsenet ja muut uskovaiset, joiden mielestä mielipiteitä ei ole luvallista esittää julkisesti, voivat pyrkiä murtamaan perheen sisäisen yhteenkuuluvuuden ja lojaalisuuden uhkailemalla ja painostamalla muita perheenjäseniä. Menettely on ollut hoitokokousten yhteydessä tavallista kautta aikojen.

Tällöin sananvapauttaan omalla nimellään julkisesti käyttänyt uskovainen on tilanteessa, jossa hän joutuu tavallisesti lopulta sulkemaan suunsa. Harva haluaisi saattaa rakkaimpansa kärsimään omien mielipiteidensä takia. Perheenjäseniin kohdistettu painostaminen on julma mutta tehokas keino lopettaa julkinen keskustelu. Monen ääni on tällä uhkailulla ja kiusaamisella vaiennettu.

Julkisesti esitetty mielipide leimataan ”hyökkäykseksi jumalanvaltakuntaa vastaan”, riippumatta sen sisällöstä

Vuokko Ilolalla on havaintoja myös omien julkisten kirjoitustensa herättämästä kasvokkain keskustelusta uskovaisten kesken. Hän kirjoittaa:

– Keskustelussa on tullut ilmi kaksi mielenkiintoista seikkaa: kukaan ei ole sinällään pitänyt kirjoituksiani Jumalan sanan vastaisina, mutta itte kirjoittamista Jumalan valtakuntaa vastaan hyökkäämisenä. Ja tuon jälkimmäisen syytöksen perusteella uskoni on asetettu kyseenalaiseksi.

– On totta, että meillä on vielä matkaa reiluun keskusteluun ja hurjasti onkin, Ilola toteaa Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus -keskustelussa.

Toisin sanoen, jokainen, joka omalla nimellään julkisesti ottaa kantaa yhtään mihinkään herätysliikkeessä, altistaa sielunsa autuuden ja taivaspaikkansa kyseenalaistamisen kohteeksi.

Alaranta: Tee painostamisesta AINA julkinen – ryhdy remonttimieheksi

Vanhoillislestadiolainen pappi Johannes Alaranta on blogissaan huomauttanut, että hoitokokousväkivalta jatkuu yhä edelleen (Huolinkaisia, 26.2.2010).

Hän on myös esittänyt blogissaan vakavan vetoomuksen, että vanhoillislestadiolaisten piirissä ei enää alistuttaisi hoitokokouksiin eikä enää hyväksyttäisi minkäänlaista hengellistä väkivaltaa. Hän kehottaa jokaista julkistamaan kaikki painostamistapaukset. Enää ei pidä sulkea silmiä eikä suuta siltä, mitä itselle uskonystäville tapahtuu.

”Hengellinen väkivalta on vaarallista ja tappavaa. Vuosien saatossa moni on laskenut matkasauvansa ennenaikaisesti hengellisen väkivallan uhrina. Joku oman käden kautta, joku toinen mielenterveyden petettyä, kolmas siksi, ettei sydän kestänyt.

Jos kohtaat hengellistä väkivaltaa, puutu siihen aina. Älä sulje silmiäsi vaan estä väkivalta. Jos joudut hengellisen väkivallan uhriksi, ilmoita asiasta eteenpäin ja tee tapauksesta julkinen. Kiusaaminen on AINA väärin.”

Vain harvat vanhoillislestadiolaiset rohkenevat tuoda johdon linjasta poikkeavat käsityksensä julki omalla nimellään.

Vanhoillislestadiolaisten nettikeskustelu on erittäin vilkasta, kuten kirkon nettikeskustelija-koordinaattori Meri-Anna Hintsala on todennnut, mutta se on pääosin anonyymia, niin tässä blogissa kuin muillakin lestadiolaisuudesta keskustelua käyvillä foorumeilla. Keskustelufoorumeita on kaikkiaan ainakin kymmenkunta.

Ihmiset ottavat kantaa liikkeensä kysymyksiin aktiivisesti, mutta eivät halua tulla tunnistetuksi, koska pelkäävät itsensä ja läheistensä puolesta.

Herätysliikkeen sisällä on tiettävästi levitetty huhuja SRK:n nykyistä lijaa kritisoivasta ”remonttiryhmästä”. Alaranta on paljastanut huhun sisällön.

– Olen kuullut monelta taholta puhuttavan remonttiryhmästä. Nyt tämä ryhmä on tarkennettu vielä remonttiseiskaksi. Jos ei ole olemassa näkyvää vihollista, se pitää keksiä. – – Mukava ajatella, että kaikki paha on jossain ulkopuolella. Paljon hankalampaa on myöntää, että se paha on minussa ja jokaisessa meissä. Remonttiryhmästä puhuminen on vain yksi pahan puhumisen muoto monien muiden joukossa. Ei se sen kummallisempaa ole, hän pohdiskelee blogissaan.

Hän peräänkuuluttaa sijaan rakentavaa keskustelua ja kannustaa:

– Ryhdy remonttimieheksi ja lopeta puheet remonttiryhmistä.

Puheella remonttiseiskasta saatetaan vetää tavallisten uskovaisten tuki pois julkisesti omalla nimellään mileipiteitään esittäneiden ajatuksilta. Pelko tulla itsekin leimatuksi remonttiryhmään on tehokas mustamaalausase, jolla nettiin laajentunutta keskustelua voidaan jälleen kerran yrittää suitsia.

Kyse ei kuitenkaan liene vain näiden seitsemän ryhmästä, vaan laajemmasta liikkeen uudistussiivestä, jonka on esimerkiksi tutkija Hanna Salomäki tunnistanut herätysliikkeitä koskeneen väitöskirjatyönsä yhteydessä. On paljon vl-ihmisiä, jotka eivät enää jaa SRK:n johdon opillisia näkemyksiä.

Asikainen: Pelkoa, ahdistusta ja vahvemman valtaa

Oulun hiippakunnassa työskentelevä kasvatuksen hiippakuntasihteeri, TT Pekka Asikainen on esittänyt samoja kysymyksiä herätysliikkeelleen Kotimaan blogissaan.

”Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan. Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?”, kysyy Asikainen.

– Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset, Asikainen toteaa ja toivoo avointa keskustelua herätysliikkeensä sisälle.

Stiven Naatus: On pystyttävä keskustelemaan

Oululainen pappi, Tuiran seurakunnan kappalainen Stiven Naatus esitti Kalevassa julkaistussa haastattelussaan toivomuksen, että oman herätysliikkeen sisällä voitaisiin sallia julkinen keskustelu lähihistorian tapahtumista.

Kalevan haastattelu liittyi Oulussa silloin esitettyyn Juha Jokelan näytelmään Fundamentalisti, jonka Naatus kävi katsomassa kalevan pyynnöstä. Suosikiksi kohonnut esitys käsitteli hegellistä väkivaltaa uskonnollisessa yhteisössä. Tällöin Naatus totesi:

– Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden kanssa, myös yhteisön sisällä.

SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen toimi silloin SRK:n leirityön sihteerinä. Hän ja SRK:n johto hyllyttivät Naatuksen jo sovitusta SRK:n rippikoulupapin tehtävästä. Julkisuudessa hän ilmoitti syyksi sen hämmennyksen, jonka uskovaisen papin tutustuminen teatteriesitykseen oli herättänyt vanhoillislestadiolaisten rippikoululaisten vanhemmissa.

– Tiesin, että se aiheuttaisi hämmennystä. Tässä mielessä se ei ollut ansiokas teko. Pointtini oli kuitenkin siinä, että näistäkin asioista on pystyttävä keskustelemaan, kertoi Naatus Kotimaan haastattelussa (9.8.2007).

Teatterissa käymistä pidetäänkin vanhoillislestadiolaisuudessa edelleen syntinä, kuten Ylikiimingin rauhanyhdistyksen puheenjohtaja, menestynyt yrittäjä ja maallikkopuhuja Sami Pikkuaho totesi TV-uutisissa (24.11.2010). (Perusteluna synnille hän esitti, että teatterissa ”ihminen lähtee hakemaan itselleen mainetta ja kunniaa, minkä tavoittelu ei ole Raamatun mukaista”.)

Myös Juho Kalliokoski on kertonut kokemuksistaan, joiden keskelle hän joutui kysyessään julkisesti omalla nimellään SRK:n perusteluja eräisiin kristinopillisiin kysymyksiin ja kritoisoituaan liikkeen opetusta. Hän on kohdannut painostusta ja uhkailua, henkistä väkivaltaa, jota on kohdistettu myös hänen läheisiinsä.

Kalliokoski onkin pohtinut syitä miksi opetuksen kriittinen tarkasteleminen ei ole rauhanyhdistyksellä mahdollista. Kalliokoski pitää kyseenalaistamisen kieltämistä Raamatun opetuksen vastaisena.

Yksityisille ihmisille on siis koitunut ikäviä seuraamuksia siitä, kun he ovat tehneet kysymyksiä SRK:lle tai jo siitä että he ovat esittäneet toivomuksien liikkeen sisäisen keskustelun sallimisesta ilman sanktioita.

Siten ei ole ihmeteltävää, että useimmat pitäytyvät anonyymeina.

Hautamäki: Uskovaisten anonyymit mielipiteet ovat arvottomia

SRK:n nykyinen pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää heidän keskusteluaan täysin yhdentekevänä ja ”arvottomana”:

– Nimetön keskustelu on arvotonta keskustelua ja arvotonta tietoa, Hautamäki kuittasi haastattelussa Kotimaan toimittaja Johannes Ijäkselle 30.10.2010 .

Aimo Hautamäki on todennut aikaisemmin Kalevassa:

-Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen. Keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä.

Hautamäen lausunto pitää sisällään logiikan, jonka mukaan se joka ei rohkene käydä keskustelua omalla nimellään vaan pelkää, ja kokee tarvetta tuoda esiin ajatuksiaan anonyymisti ei ole oikealla tavalla uskomassa. Lisäksi hänen näkemyksensä ovat ”arvottomia”.

Hän ei tunnu piittaavan siitä tosiasiasta, että ihmiset ovat joutuneet painostetuksi mielipiteidensä julkistamisen jälkeen, samoin heidän omaisensa. Tämän luulisi olevan vakava hälytysmerkki yhteisön johdossa olevalle henkilölle siitä että kaikki ei ole kunnossa.

Missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on pelkoa – eristämisen, ulossulkemisen ja taivaspaikan menetyksen pelko

Monia Hautamäen asenne on on hämmästyttänyt ja myös loukannut. Free lance –toimittaja Topi Linjama totesi kommentissaan:

-Toisella puolella ei tunnisteta pelkoa, joka ilmenee esimerkiksi siten, ettei ihmiset uskalla puhua omalla nimellä. Ja miksi eivät. Sen takia, että tähän yhteisöön kasvaneella on niin paljon pelissä, tässä yhteisössä on hänen sosiaalinen elämänsä, tässä on kaikki se, mitä hän pitää pysyvänä ja ikuisena. Tästä on lähimenneisyydestä liian paljon liian rankkoja esimerkkejä. Jos joku kuitenkin tulee ulos omalla nimellään, kuten Vuokko, hänestä ”huolestutaan” ja annetaan ymmärtää, ettei hän ehkä ole ihan oikein uskomassakaan. Pahimmillaan ihminen voidaan eristää yhteisöstä ja viedä häneltä samalla iankaikkisen elämän toivo.

-Kun pelataan tällaisilla panoksilla, niin ei totisesti ole mikään ihme, että ihmiset eivät puhu omalla nimellään, totesi Topi Linjama.

Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta.

Topi Linjama on pohtinut myös konkreettisia käytännön askeleita, joilla tilannetta voitaisiin lähteä korjaamaan. Hän on ehdottanut, että paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnan roolia ja tehtävää suhteessa sielunhoidolliseen työhön täsmennettäisiin.

– Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

– Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava, toteaa Linjama.

– Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella, kirjoittaa Linjama.

– Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.

Filosofi George Santayana on sanonut: ”Kaikki ne, jotka eivät muista historiaansa, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Tästä laista on muistuttanut myös kirjailija Primo Levi holokaustia käsittelevissä kirjoissaan. Väkivallasta vaikeneminen ja sen peittely jatkaa ja ylläpitää vakivaltaa.

Niin kauan kuin vanhoillislestadiolaisuudessa ei selvitetä avoimesti lähimenneisyyden väkivaltaa, sitä toistetaan yhä uudelleen.

* * *

Ajattelemisen aihetta antoi Nestori.

* * *

Lisää aiheesta:

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia. Blogikirjoitus 24.4.2010.

Ex: Miksi teatteri on syntiä?

Ioannis Gostaja: Huolinkaisia

Ioannis Gostaja: VäkiVallaton

Aimo Hautamäki: Nimetön keskustelu on arvotonta. Kotimaa24, 31.10.2010.

Aimo Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä” (Kaleva 15.9.2007.)

Virpi Hyvärinen: Tarvitsemme(-ko) glasnostia?

Vuokko Ilola, vetoomus SRK:lle: ”Hoitokokoukset pitää selvittää!” Kotimaa 18.12.2008.

Vuokko Ilola: Kehoitetaanko Sanassa murehtimaan? Blogi 29.10.2010.

Vuokko Ilola: Iso Please. Pyydän, toivon ja anelen. Blogi 30.10.2010.

Johannes Ijäs: Kuka pääsee taivaaseen? Kotimaa24 Uutiset, 29.11.2010.

Johannes Ijäs: Laestadianleaks julkaisee dokumentteja lestadiolaisuuden kipupisteistä. Kotimaa24, 29.10.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Outi Ikonen: ”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”. Kirkkohallituksen verkkokeskustelun koordinaattori, teologi Meri-Anna Hintsalan haastattelu.Kotimaa24, 26.9.2010.

Juho Kalliokoski: Epäilystä. Blogikirjoitus 21.10.2010.

Juho Kalliokoski: Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti. (Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Topi Linjama: Avoimen keskustelun esteitä. Blogikirjoitus 8.12.2010.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta. Blogikirjoitus 11.5.2010.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Pekka Mikkola: SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Nestori: Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet (Toimittaja Hannu Karpon haastattelu.)

M.T.: Eroon hengellisestä väkivallasta

Perttu: Nettikeskustelulla lakihenkeä vastaan

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan”

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Heikki Rusama: Teatterivierailiu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä. Kotimaa 9.9.2007.

Voitto Savela: 1970 -luvun tarkastelua. SRK:n vuosikirja 1989. ”Jumala rakentaa kaupunkiaan.”

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

7 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, Aimo Hautamäki, arvot, avainten valta, eettisyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, lähihistoria, leimaaminen, nettikeskustelu, normit, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys

Avainsanat: Aimo Hautamäki, alistaminen, bullying, collective apologising, collective religious violence, eristäminen, exclusion, freedom of speech, healing meetings, hoitokokoukset, itsekritiikki, itsesensuuri, johtajat, karttaminen, keskustelu, keskusteluilmapiiri, keskustelukulttuuri, kiellot, kiusaaminen, kritiikki, kyseenalaistaminen, lapset, lähihistoria, lestadiolaisuus, mielenterveys, nettikeskustelu, oppression, painostaminen, painostus, pakkoharmonia, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, remonttiseiska, sananvapaus, shunning, SRK ry., Tuomas Hänninen, uhkailu, ulossulkeminen, valta, vanhoillislestadiolaisuus, väkivalta, violence, yksimielisyys

21 marraskuun, 2010 · 17:40

No Apologising for Past Violence of SRK-Laestadians’ ”Healing Meetings”

Dr. Mikko Ketola, a researcher and university lecturer at the University of Helsinki, Department of Church History, has in his recent essay described the violence of healing meetings in the Conservative Laestadian revival movement (SRK-Laestadianism). He has analysed the question of public apologising in the fundamentalistic community, by comparing SRK and other cases. (Apologising for Past Errors: Two Finnish Religious Revival Movements and Their Different Strategies, August 2010.) Dr. Ketola is recently elected the Secretary of the association of the researchers of Christian church history CIHEC (Commission Internationale d’Histoire et d’Etudes du Christianisme) in 2010-2015.

The review offers valuable information and views on the near history of the Conservative Laestadian revival movement in Finland and worldwide.

Mikko Ketola says as his conclusions that it is not probable that a public apology will be made by the SRK anytime soon, although recent sexual abuse charges against several SRK-Laestadian lay preachers have further darkened the public image of the movement and put more pressure on the SRK leadership to do something.

Regardless, the consequences of the apology will certainly be considered carefully by the SRK management. The thorough calculation can give advise whether such an apologising would offer advantages e.g. to support the position of SRK in the Evangelical Lutheran Church of Finland. Anyway, in the possible collective apologising would arose questions inside related with the doctrine of unerring congregation. On the other side, there is increasing effort in the community generally to own-initiative confessions of the past errors, to compensate for the victims and also to commit transparency and the fair treatment of people in all situations. However, the implications of the collective apologising are always unexpected and uncontrollable.

* * *

The aim of the review

”The paper concentrates in recent discussion about the necessity of the apologies of two Finnish religious revival movements: SRK-Laestadianism and the Finnish Lutheran Mission (Suomen evankelisluterilainen kansanlähetys). The movement’s secretary-general of the Finnish Lutheran Mission issued an apology in 1999 for all the mental and spiritual anguish the movement has caused for its adherents during its history in Finland.

Public ecclesiastical apologies have become quite usual during the last 15 years. In July 2010, the Lutheran World Federation, at a joint service of repentance with Mennonit es, asked for forgiveness for the 16th-century persecution of Anabaptists, the religious reformers whose modern-day descendants include Mennonites.

The aim is not to describe and analyse the actual events being apologized for but to analyse the apology and its motivations (in the case of the FLM) and the lack of apology and the reasons for that (in the case of Laestadianism).

The SRK-Laestadianism

One of the Finnish Lutheran Church’s significant features is the role of revival movements within the church. During the 19th century four principal revival movements emerged, all inspired by German pietism but each with its own distinctive characteristics and doctrinal emphasis. They all blossomed within the Church rather than outside of it and went on to have a profound impact on both religious life and society in Finland.

The largest of these is Laestadianism which came to be in the middle of the 19th century in the northern parts of Norway, Sweden and Finland. Today, it has around 100.000 adherents in Finland, and its mass meetings bring as many as 70.000 people together each summer.

During its history Laestadianism has split several times. At the beginning of the 20th century, the movement broke into three branches, Conservative Laestadianism remaining the largest of them. Even after this major schism, other groups have also departed or been forced to depart, the last of them at the beginning of the 1960s. At the core of these schisms there has always been the congregational doctrine. Who can be considered a true believer and member of the Kingdom of God?

The branch of Laestadianism I’m talking about is in English called Conservative Laestadianism but in Finland it is known as SRK-Laestadianism.

SRK stands for the Central Committee of Conservative Laestadian Congregations, established in 1906. Incidentally, in the original Finnish name of the committee the word ’conservative’ does not appear or isn’t even implied. Actually, it is not needed; in Finland everyone knows that the Laestadians are religious conservatives.

A literal translation of the SRK would be The Central Association of the Associations of Peace in Finland [Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.]. Namely, the local congregations are called Associations of Peace. [Or the Assembly of Peace, as well.] For some reason, this term does not appear in the official English name at all.

The Central Committee is based in Oulu, a regional metropol in northern Finland. There are Associations of Peace everywhere in Finland. The Helsinki Assembly of Peace is one of the largest.

No salvation outside the SRK – the exclusive congregational doctrine

The central, defining feature of SRK-Laestadianism has always been its exclusive congregational doctrine. The SRK-Laestadians see themselves as the Kingdom of God upon earth. The Kingdom of God is unanimous in faith, doctrine and love.

The central teaching of Conservative Laestadianism is the forgiveness of sins. One becomes a believer by confessing one’s sins to another Laestadian. The receiver of the confession proclaims that ’You can believe all sins forgiven in Jesus’ name and precious blood.’

An individual believer can err but the congregation is never wrong.

The members call themselves either Laestadians, ’believers,’ or ’Christians’. Thus, it can be confusing for an outsider to listen to a Laestadian using a very ecumenical and inclusive-sounding term ’Christians’ when in fact it means a very limited group of Finnish Christians. The borders of the true congregation are kept very clear.

Inside these borders lies salvation, outside there is only ’unbelief and confusion about matters of faith’. In fact, all outsiders are on the way to hell. There is no salvation outside the SRK.

The Kingdom of God upon earth

The SRK-Laestadianism sees itself as the empirical and historical successor of the apostles. They are convinced that they constitute the visible and concrete reality of the Kingdom of God upon earth. In their view, this role has in the course of history been offered to other groups and communities of believers in different parts of the world but they have all failed.

Within the SRK-Laestadianism the epithet ”revival movement” is resented because it is seen as demeaning.

This self-understanding of the SRK-Laestadianism has understandably caused problems in its relations with the Lutheran Church of Finland.

For instance, the SRK-Laestadians do not accept women pastors, whose number in the Lutheran Church is steadily growing, but then again, they do not regard any other pastors than their own as ’right’ although they might be legitimate.

They rarely attend regular services at the local parish churches, not because it is forbidden for them, but because they do not find the preaching and proclamation of Gospel there ’fruitful’ or useful.

However, they have not been interested in leaving the Church which they see as as important protector, and as long as they are not forced to leave the Church, they will stay.

On the other hand, the Lutheran church leadership has been reluctant to disturb their relations to the movement; even though the SRK-lestadianism quite clearly constitutes a church within a church because of its exclusivity, it has been considered a vital part of the wider church, especially in northern Finland.

Violence in the healing meetings

Keeping the border between the Kingdom of God and the outside world clear once again became a burning issue at the second half of the 1970s. The leadership of the SRK-Laestadianism which consisted mostly of lay preachers began to see the unity and purity of the Kingdom increasingly threatened by harmful outside influences and lax discipline inside. It became a necessity to root out these influences and those who kept disseminating them.

The way to achieve this was to organize so called public ’healing’ or ’pastoral care’ meetings. They were called by the local Associations of Peace but were very often attended by one or more members of the executive committee of the Central Committee (the SRK). The official organ of the Central Committee carried notices of these meetings.

People accused each others and were manipulated to fight against each others

In reality, these meetings meant interrogation and disciplining of those who were deemed to be led by a false spirit. Those accused had to step in front of the whole congregation where they had to listen to the charges made against them. The whole congregation, not just those acting as chairmen, could join in making accusations.

The accused then had the chance to repent and receive forgiveness. If they did or could not do this in the right way, and this often meant using very specific words and phrases, they could be expelled from the congregation and thus from the Kingdom of God.

These events were traumatic for many accused.

Many of them were old people who could not understand that they had done anything wrong. Many tried to repent immediately just to be spared further pain and humiliation but this was not possible because the leaders wanted to be certain that the accused really understood what they had done wrong. This could in some cases take hours. All kinds of things could be cause for reprimand.

“The False spirit”: greeting, television, books, singing in the choir, hunting society, wrong political party…

Watching television or using contraception were considered particularly serious faults at this time. Other ’crimes’ included greeting non-believers, reading ’ecumenical’ journals or literature (i.e. any other religious literature than that published by the SRK), or voting for the wrong political party (e.g. any leftist party or the ideological competitor to the Centre Party which is the Laestadians’ party of choice).

Even singing in the local parish choir or being an active member in the hunting society could be reason enough to be called in front of the congregation. Precise minutes were always made of these meetings but they remain confidential. However, enough information has been provided by those who participated in the meetings for us to know how things were done.

Whole families were expelled out of ”the Kingdom of God”

Many people were deeply hurt and even traumatized by the oppressive methods used in these meetings.

For some people being first humiliated in front of other believers and finally thrown out of the Kingdom of God was so painful that they committed suicide. Almost always casualties included not just individuals but other members of the family and even other relatives. Whole families were expelled.

The meetings and purges raised an intense public discussion at the turn of the 1970s and 1980s, and probably due to the wide popular attention further meetings were soon halted.

The events of the late 1970s caused long-standing resentment and bitterness among those who felf personally wronged. Some of them became ex-members active in seeking justice for the falsely ”healed” and an apology from the leadership of the SRK-Laestadianism.

The new discussion emerged in the Internet

They were gradually joined by a younger generation many of whom wanted a relaxation of the strict lifestyle norms and a modernization of the movement. From the start of the new millennium, they joined forces especially at the Internet message boards and discussion forums where the healing meetings became a special focus at the start of 2006.

On 19 January 2006, at an Internet forum called Suomi24.fi a woman who gave her name as Paula E. demanded that the SRK should employ an independent university scholar to research the events around the healing meetings. After the work is completed, the results must be published and an open apology issued to all those who had suffered from the spiritual terror and mental anguish of the meetings. The apology must be published in the official organ of the SRK-Laestadianism, and in the leading national and regional newspapers. It should also be made known to the members of all Associations of Peace.

This demand would perhaps have remained unknown for the wider public but for the fact that the issue was picked up by the religious press.

[In fact, previously as early as in March 2000 the young Laestadian priest Antti Pentikäinen with two colleagues, Matti Hyry and Jyrki Rauhala, launched public discussion on the state of Laestadian movement. They made suggestion to SRK for a public apology, in the interview published in Sana, the religious magazine. Antti Pentikäinen was worried about people’s unfair treatment in the healing meetings and pointed out the responsibility of the Laestadian revival movement. He also emphasized womens rights and their problematic treatment in the congregation and wished progress for the gender equality in the future. The consequences towards the priests were expected. Some members of the executive committee of the Central Committee of SRK arranged a healing meeting for them. Thus, thereafter they stopped activities concerning the healing meetings. As a matter of fact, even before that outcome of the young Laestadian priests there had been going on already for years the debate and writings in the media about the violence and individual experiences in healing meetings. – Editors’ note.]

Kotimaa gets the ball

The semi-official organ of the Lutheran Church, Kotimaa, interviewed the secretary-general of the SRK and also a prominent historian of Laestadianism who was a member of the movement himself. [Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä. Kotimaa 3.2.2006, p.4.]

The historian Dr Seppo Lohi’s judgement was that clear mistakes had been make in the course of holding the meetings and individuals had been wronged. It seems evident that only through the medium of Internet discussion forums and blogs has it become possible to effectively challenge and even pressure the SRK Laestadianism’s leadership.

Open criticism and discussion has not been tolerated within the movement’s ranks.

Conservative Laestadians do take part in online discussions but always anonymously. The reason for this probably is that they are afraid of being labelled and becoming subject to questioning by the elders of their congregation.

I would tentatively claim that there was a fairly clear period of intensification of internet debate not only concerning Laestadianism but also in the case of the small Roman Catholic Church in Finland, and also more generally in regard of religion, in 2005–2006. Whether this was a mere coincidence or whether it was because people had finally ’found’ this channel and had realized the possibilities of Internet to voice their dissatisfaction with the status quo, remains a matter for further study.

It would also be interesting to know whether there are similiar observations from other countries.

No need for an apology

When interviewed in 2006, Mr Aimo Hautamäki, the secretary-general of the SRK Laestadians denied that there was any need for an apology from the side of the SRK leadership.

In his view, the apology should be issued by those individuals who had been personally involved with the organising and carrying out of the actual meetings, as the Central Committee had not been responsible for the meetings.

However, it has been pointed out that members of the Central Committee took actively part in many of the meetings, especially when asked to help out as speakers and ’judges’.

Also, the main organ of the SRK-Laestadianism, the weekly Päivämies, carried notices of the meetings, making them thus very public and official-sounding.

In general, the view from today’s leadership of the SRK seems to be that the critics are either bitter outsiders and ex-members or young people who were not even born in the 1970s and thus not capable of having an informed view of the issues.

The present SRK leadership evidently want to detach themselves from and deny their responsibility for events 30 years in the past.

Background of the Case of the Finnish Lutheran Mission

The Finnish Lutheran Mission (the FLM) was established in 1967. The FLM united like-minded people from different conservative groups and movements. In Finland, these circles have been called neo-pietistic to stress on the one hand their roots in the old German pietistic tradition, and on the other hand in reference to the newer influences they received from British and American Evangelicalism.

The FLM has also been called the ’Fifth Revival Movement’ to imply that it belongs to the same league with the four other, more traditional, revival movements.The FLM was to a large extent a protest movement. It protested against liberal tendencies in university theology, especially the use of historicalcritical method in Bible studies, increasing ecumenical cooperation, and general leftist radicalism of the 1960. The movement was conservative not only theologically but also politically and morally.

An important part of the mode of operation of the FLM was active personal evangelisation. Every member was expected to regard it as their duty. Sometimes there were excesses, committed particularly by the younger followers in the early days of the movement, and many of those who had been targeted for evangelisation felt they were objects of psychological and spiritual harassment. The strict moral code also felt oppressive to many and became a reason for gradual alienation and eventually leaving the movement.

FLM apology of 1999

In 1999, the FLM held its annual youth summer festival in the town of Hämeenlinna in southern Finland. The festival performance was followed by a prayer service during which a groupof Christians apologized for all spiritual violence they or their reference group might have been guilty of.

There was an apology for all Lutherans, for the parish of Hämeenlinna, for older Christians, for younger Christians, and for the FLM. Primus motor for the apology service was the youth Pastor Jussi Miettinen who said he got the idea from his own experiences of revivals in the Pacific area.

The FLM apology was made by the secretary-general of the movement, Pastor Timo Rämä. He felt he could ask forgiveness for the whole organisation as its leader and as someone who had been with it from the beginning.

With his apology he said he wanted to give an example of the proper apologizing and forgiving mentality that is needed in the Church where differing opinions should be tolerated and respected. Later he also stressed that his aim was not to apologize for the whole existence and history of the movement, thus devaluing the movement’s accomplishments. The apology was made for ’undeniable mistakes’.

However, the nature of these mistakes was never put in detail. It seems there was some doubt whether an apology would undermine the FLM’s credibility.Rämä’s apology can also be seen as a move in the ongoing struggle between the conservatives and liberals within the Lutheran Church of Finland.

The FLM is steadfastly on the conservative side on issues such as women’s ordination and the blessing of same-sex couples. Rämä has characterized himself as a victim of ’religious oppression’. By this he evidently means that he and the FLM have been under heavy pressure to adapt to the official Church policy regarding female ordination.

Yet another issue that must be pointed out in the FLM case is that the secretarygeneral explained his apology in a newspaper column also with his own bad experiences of a wrong sort of manipulative charismatic Christianity which tries to cast people in the same mould. This complaint may reflect a larger development within evangelical Christianity of charismatical groups like Pentecostals gaining supporters from the ranks of more traditional evangelicals.

Conclusions

The obvious difference between the two cases was that the Finnish Lutheran Mission apologized unasked and the idea came from within the organization. The whole thing was in fact carefully planned to take place in a ceremonial fashion.

The SRK-Laestadians have not apologized even when asked repeatedly. There has been strong pressure from the outside, they have been pushed to do it, especially by exmembers.

However, there is strong resistance within Laestadianism to yield to these demands to apologise. In part this resistance arises from the movement’s selfidentity as the infallible Kingdom of God, in part from juridical arguments.

The FLM could choose the time and place for its apology. It could use an occasion which offered a natural context. They could be quite certain that their apology would be met with sympathy.

The FLM apology can also be seen in the context of internal Church struggle. Sometimes an apology can be used as a ’weapon’, or at least in order to bring the other side to shame; one can apologize for something that one actually sees as the other side’s fault. In this regard, there can be discerned a whiff of self-pity in secretary-general Rämä’s statements.

Outside models and inspirations can be found in both cases. Shortly before the demand aimed at the SRK was launched, the semi-official organ of the Finnish Lutheran Church, Kotimaa, apologized for supporting certain rightist movements and praising the Nazis’ coming to power in Germany in the period between the two World Wars. The newspaper asked forgiveness for thus oppressing the workers who were to a very large extent also members of the Church.

Another symbolic factor which may have had something to, at least unconsciously, with the timing of the FLM apology, was the approaching new millennium. It had been the reason for Pope John Paul II to launch his own series of papal mea culpas, but Jussi Miettinen, the primus motor behind the FLM’s action denied getting any sort of inspiration from the Pope.

It would perhaps been more surprising to hear that the FLM had emulated the Pope, given that one reason for the movement’s founding had been a deep prejudice towards the Roman Catholic Church.

It is certainly true that the Internet has given plenty of opportunities for all kinds of oppositionists and critics to voice their views uninhibitedly. In cases like the SRK-Laestadianism where the community itself does not encourage or tolerate criticism, an outside forum where criticism can be practised anonymously is almost the only viable channel through which to pursue change.

It is not probable that a public apology will be made by the SRK anytime soon, although recent sexual abuse charges against several Laestadian lay preachers have further darkened the public image of the movement and put more pressure on the SRK leadership to do something.”

* * *

Author’s notification.

This study is based on printed sources such as journalistic reports, news stories, letters to the editor and memoirs, interviews, and internet message boards and discussion forums. Archival sources were not available. There is yet very little research on these matters.

Mikko Ketola

The original paper: Apologising for Past Errors: Two Finnish Religious Revival Movements and Their Different Strategies, University of Helsinki / University of London, Institute of Historical Research. The International Historical Congress, Amsterdam, 22-28 August 2010.)

(Abbreviation by permission of the author. The subtitles and abbreviation by the Freepathways blog editors.)

* * *

Read more:

(Unfortunately, some of the texts are only in Finnish. To translate those articles, please try Google Translate)

Admata: Kotimaa-lehti hoitokokouksista 3.2.2006. Hakomaja discussion forum.

Johannes Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla.

Simo Alastalo: Tutkija: Vanhoillislestadiolaisen liikkeen pitäisi pyytää hoitokokouksia anteeksi. Kotimaa24 uutiset, 23.11.2010. (Published after this blog posting.)

… and forgive us: Lutherans Repent Anabaptist Persecution. Lutheran World Information 6/2010.

Jason A. Edwards: Apologizing for the Past for a Better Future: Collective Apologies in the United States, Australia, and Canada. Southern Communication Journal, 75 (1), January 2010 , 57–75.

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka 1984. (The novel describes healing meetings in a SRK-Laestadian congregation from the victims’ point of view.)

Warren H. Hepokoski 2002: The Laestadian Movement: Background Writings and Testimonies. Rev.ed. Culpeper, Virginia, US.

Hoitokokous (lestadiolaisuus). Wikipedia. (N.B. references and a review on the research and discussion about the healing meetings.)

Vuokko Ilola: Hoitokokoukset pitää selvittää. Kotimaa 18.12.2008. (An open letter and a petition to the management of SRK for healing meetings’ investigation.)

Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti, YLE 3.10.1981. (A report about the healing meetings in the Northern Finland by a renowned Finnish journalist.)

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006. (One of the first public petitions to the management of SRK written by a member of the laestadioan movement; the author is PhD and a renowed researcher of the Laestadiasim.)

Korpijaakko: Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto.

Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä. Kotimaa 3.2.2006. (A remarkable report which broadened further the discussion originated in the net.)

Laestadian-ism : a blog of the research project on political laestadianism funded by the Academy of Finland, 2010-2012, at the University of Lapland. One part of the research will focus on the impacts of healing meetings.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko

Tuomas Lohi: Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999. Oulun yliopisto. Pro gradu -tutkielma.

Matkalippu helvettiin: vanhoillislestadiolaisuden piiristä erotetut kertovat. Tv-dokumentti, YLE 31.10.1985.

Pekka Mikkola: Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Paula E.: SRK:n anteeksipyyntö. Suomi24 Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta, 19.1.2006.

Tuomas Peltomäki: Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet. Helsingin Sanomat 28.7.2007. (An interview of a journalist Hannu Karpo.)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (The SRK-laestadian preachers’ meeting 2008: ”The 1970s was time of love and forgiveness”.)

Rhyming Blue: Living as my true self – leaving the Conservative Laestadian one true faith’s community

Jussi Rytkönen: Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä. Kotimaa 2.7.2006. (An interview of secretary-general of the SRK Aimo Hautamäki.)

Kari Salonen – Kimmo Kääriäinen – Kati Niemelä: Kirkko uudelle vuosituhannelle – Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 1996-1999. (Information on the collective apologizing of FLM 1999.)

Amartya Sen: Identity and Violence (a review in The Guardian)

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Marjo Valtavaara: Conservative Laestadians’ lifestyle debate boils over onto the Internet. Helsingin Sanomat 23.10.2007.

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapaveden rauhanyhdistyksellä.

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, Conservative Laestadianism, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, forbidden things, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, in English, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, lähihistoria, manipulointi, mennoniitit, mielenterveys, nettikeskustelu, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, politiikka, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, secession, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

Avainsanat: anteeksipyyntö, apologising, caretaking meetings, Central Committee of Conservative Laestadian Congregations, collective apologising, collective religious violence, congregational doctrine, Conservative Laestadianism, doctrine of unerring congregation, erehtymätön yhteisö, erehtymättömyys, ex-laestadians, exclusion, Finland, Hanna Salomäki, healing meetings, hoitokokoukset, hoitokokousten tutkimus, Internet debates, Kansanlähetys, Kingdom of God, kollektiivinen anteeksipyyntö, Mikko Ketola, nettikeskustelu, revival movements in Finland, shunning, Social Responsibility, SRK ry., SRK-Laestadianism, The Association of Peace, The Central Association of the Finnish Associations of Peace, viides herätysiike, violence

11 marraskuun, 2010 · 12:14

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

Helsingin piispa Irja Askola vihkii sunnuntaina Helsingin tuomiokirkossa teologian maisteri N.N.:n ja teologian tohtori Y. Y.:n papin virkaan. Historialliseksi ordinaation tekee se, että vihittävät ovat ensimmäiset vanhoillislestadiolaiset naiset, jotka ovat antamassa pappislupauksensa ja ottamassa vastaan papin viran.

Uutinen saattaa olla totta lähitulevaisuudessa.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, sanoo Mari Leppänen, filosofian maisteri, tutkija ja Liedon seurakunnan tiedottaja. Hän on käynnistänyt vanhoillislestadiolaisten naisten hengellistä toimintaa kirkossa koskevan tutkimushankkeen.

Hän toivoo herätysliikkeeseen lisää keskustelua pappisvirasta ja kannattaa erilaisten näkökantojen kuulemista asiasta.

Myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on todennut analyysissaan, että naisten asema vanhoillislestadiolaisuudessa on 2000-luvulla näkymätön. Tilannetta voidaan pitää paradoksaalisena esimerkiksi liikkeen varhaishistoriaan nähden. Pentikäinen on pohtinut, uhkaako lestadiolaisuutta tulevaisuudessa jääminen kirkon marginaaliin, siitä huolimatta, että nykyisin kirkon viroissa työskentelee jo suhteellisen paljon vl-pappeja.

Leppäsen ja Pentikäisen arvioiden mukaan naispappeuden kannatus liikkeen sisällä on kuitenkin selvästi vahvistumassa. Samaan on viitannut myös tutkija Hanna-Leena Nissilä haastattelussa 2009.

Vaietut naiset

Keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on siis vauhdittunut herätysliikkeen sisällä 2000-luvulla. Keskustelu käynnistyi anonyymina nettikeskusteluna eri foorumeilla, esimerkiksi Mopin palstalla vuonna 2007. Keskustelu osoittautuikin niin kiinnostavaksi, että nimimerkki Doulos totesi:

– Eräässä lähteessä mainittiin ”vaikenevat naiset”, mutta osuva kuvaus tästä osasta liikkeemme historiaa voisi olla ”vaietut naiset”. Jos ja kun naisen asemaa saarnaajina lestadiolaisessa herätysliikkeessä on tutkittu näin laajasti ja tarkoin, herää vahva kysymys siitä, minkä takia asiasta ei avoimemmin keskustella (eikö oikeasti ole tietoa) sekä tietenkin, miksi kanta naisten saarnavirkaan on tänä päivänä täysin erilainen kuin liikkeen alkuaikoina (Pyhä Henkihän kirkastaa asioita vain yhdellä tavalla).

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2009 Kotimaan artikkelissa todettiin, että vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on käynnissä asennemuutos. On niitä, jotka enemmän tai vähemmän avoimesti toivovat vl-naisia papinvirkaan ja samaten SRK:n johtokunnan jäseniksi.

Herätysliikkeessä oli alkanut samantapainen vaihe kuin naisten roolin suhteen on vallinnut kirkossakin, moniäänisyys. Erilaiset näkemykset eivät merkitse enää ehdottomasti liikkeestä irrottautumista tai siitä erottamistakaan. Uskovaiset ihmiset eivät myöskään jätä hengellistä kotiaan, vaikka eivät olekaan saaneet ehdotuksilleen johdon kannatusta (Kotimaa 2.7.2009).

SRK torjui naispappeuden 1984

Vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi naiset papin virkaan. Jo tätä ennen oli tehty SRK:n päätös siitä, että vanhoillislestadiolaiset asettuvat vastustamaan naisen pappisvirkaa kirkolliskokouksessa asiasta päätettäessä.

Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät osallistuneet päätöksentekoon, sillä SRK:n johtokuntaan ja maallikkopuhujiin ei kuulunut silloin, kuten ei nykyisinkään, yhtään naista.

Tiettävästi naisia saatettiin valita paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin jo 1950-60-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1956 valittiin Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseneksi Betty Kuusikko. (Kupsala 1995.) Yhä nykyisinkään tämä ei ole aivan yleistä, mutta joissa kin rauhanyhdistyksissä naisia on valittu johtokuntiin.

SRK:n johtokunnan 1984 tekemän päätöksen mukaan vl-papit suostuvat kuitenkin työskentelemään tule-vien naispuolisten kollegojensa kanssa yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon työtehtävissä. Tahdottiin pysytellä edelleen rakentavasti kirkon sisällä. Liikkeessä ei sittenkään nähty naispappeutta erityisen ratkaisevana erottavana tekijänä, toisin kuin esimerkiksi SLEY:n piirissä.

-Naispappeus ei kuitenkaan ole kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Olemme perustaneet oman Raamatun mukaisen kantamme, silloin kun sitä on kysytty, nyt tyydymme kirkon kantaan, silloinen SRK:n johtokunnan jäsen, espoolainen Väinö Sivula totesi Kirkko ja kaupunki -lehdessä 1988.

– Me emme tahdo olla jatkuvassa sodassa kirkon tai muitten tahojen kanssa. Pääasia on, että olemme ilmaisseet kantamme.

SRK:n ratkaisu oli pettymys herätysliikkeen valistuneimmille, mutta ilmeisen itsestään selvä ja ongelmaton suurelle osalle rivijäseniä.

Visioita Juha Pentikäisestä Mari Leppäseen

On hyvä kuitenkin muistaa, että jo vuonna 1986 esimerkiksi professori Juha Pentikäinen, itse seurapuhujanakin toiminut vaikuttajahahmo, oli omassa arviossaan ennakkoon sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuudessa tullaan hyväksymään naisten pappeus yhdessä Suomen evl-kirkon ratkaisua.

”Pentikäinen toteaa, että hän hyväksyy naispappeuden, kun kirkolliskokous päättää asiasta. Myös lestadiolainen herätysliike hyväksyy hänen nähdäkseen sen.” (Kaleva 21.1.1986.)

Juha Pentikäinen erehtyi ennusteessaan ainakin runsaat 25 vuotta. Hän oli odottanut herätysliikkeen johdolta näkemyksellisyyttä, johon se ei vielä silloin kyennyt. Aika näyttää, kykeneekö se tähän nyt.

Nyt, 2010, kysymys on nousemassa herätysliikkeen ratkaistavaksi uudestaan – ja kysymyksen pohdinta jatkuu Pentikäisen perheen seuraavassa polvessa.

Helmikuussa 2011 Juha Pentikäinen ilmaisi Kotimaa 24:n haastattelussa kantansa pysyneet edelleen samana. Hän uskoo edelleen, kuten 1980-luvullakin, että naisten pappeus tulee toteutumaan myös lestadiolaisen liikkeessä.

Useat vanhoillislestadiolaiset papit ja naisteologit ovat käynnistäneet keskustelun SRK:n johdon kanssa vanhoillislestadiolaisten naisten oikeudesta hakea pappisvihkimystä ja toimia seurakuntavirassa.

Liedon seurakunnassa tiedottajana työskentelevä tutkija Mari Leppänen valmistelee parhaillaan pro gradu -työtään siitä, miten vanhoillislestadiolaiset teologinaiset osallistuivat naispappeus-keskusteluun. Leppäsellä on valmisteilla myös aiheeseen liittyvä väitöskirja, jossa hänen aiheenaan on naisteologien rooli lestadiolaisuudessa 1900-luvulla. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahan tutkimukseen. Leppänen on itse lisäksi aktiivi poliittinen vaikuttaja ja työskentelee kunnanvaltuustossa keskustapuolueen ryhmässä.

Lestadiolaisnaiset sananjulistajia ja aktiivisia vaikuttajia kirkossa – ennen vanhaan

Naisten ääni ei nykyisin kuulu vanhoillislestadiolaisuuden virallisessa julkisuudessa, sillä vain miehet puhuvat julkisesti ja vain he käyttävät päätösvaltaaherätysliikkeen asioissa, Mari Leppänen toteaa.

Naisilla oli kuitenkin huomattavan aktiivinen rooli herätysliikkeen alkuvuosina, aina 1800-luvun lopulle saakka. Naiset toimivat sananjulistajina miesten rinnalla. Juuri naisten toiminta saarnaajina oli keskeinen seikka, josta silloinen kirkko moitti lestadiolaisuutta syyttäen harhaopista.

Tätä tosiasiaa voidaan hyödyntää yhtenä argumenttina, kun monilla muillakin tavoin naisia alistavaa järjestelmää yritetään 2000-luvulla uudistaa.

Tosin on merkillepantavaa, että tietoisuus oman herätysliikkeen historiasta ei ole ollut erityisen korkealla tasolla vl-uskovaisten keskuudessa. Lapsesta sakka omaksuttu yksiulotteinen seurakuntaoppi riittää usein torjumaan ennakkoluulottoman perehtymisen historiaan. Vankempi historiatietoisuus saattaisi herättää ajatuksia ja entisestään syventää myös hengellisessä mielessä liikkeen sisäistä uskonelämää. Leppäsen tutkimushanke tuntuu tässäkin mielessä lupaavalta.

Leppäsen mukaan lisäksi myös 1900-luvulla lestadiolaisuudessa on vaikuttanut useita vahvoja naisteologeja, jotka olivat ajamassa seurakuntavirkaa naisille. Kirkkolaissa määriteltiin naisteologien tehtävä vuonna 1953 ja lehtorin virka perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Leppänen on saanut selville, että 1930-1950-luvuilla lestadiolaiset naisteologit olivat hyvin kutsumustietoisia ja toimivat miesten kanssa tasavertaisina. He kirjoittivat aktiivisesti hartaustekstejä, pitivät uskonnollisia puheita ja toimivat tutkijoina. Varsinkin sota-aika tarjosi naisille tilaa myös kirkossa. Useat heistä työskentelivät naisteologeina seurakunnissa vielä 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Naiset olivat aktiivisia myös hengellisten ja opillisten kirjoitusten kirjoittajina Päivämiehessä. Tarvitsee vain lukea 1960-luvun Päivämies-lehtiä todetakseen eron nykyiseen.

– Jostakin syystä naiset sittemmin vaikenivat, toteaa Mari Leppänen. Tutki-muksellani haluan avata uudenlaisia näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan ja tuoda naisten äänen kuuluviin, hän sanoo.

”Kaikki herätysliikkeessä ovat alistavan sukupuolijärjestelmän vankeja”

Leppänen toteaa, että lestadiolainen teologia on miesten tekemää. Hän puhuu patriarkaalisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa naiset jäävät sivuraiteille.Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät myös rauhanyhdistyksellä ja SRK:ssa julkisen puheen valtaa.

Leppäsen mukaan herätysliikkeessä vallitsee auktoriteetti- ja sukupuoli-järjestelmä, jonka olemassaolon osa uskovaisista haluaa kuitenkin kieltää. Vanhoillislestadiolaisia suurperheitä ja isän roolia tutkinut Antero Ruokokoski on samoin tunnistanut sukupuolijärjestelmän keskeisen merkityksen (2007).

Sukupuolijärjestelmä-käsitteellä viitataan miehiin ja naisiin kohdistuvaan roolitukseen, määrittelyyn ja kontrolliin vanhoillislestadiolaisuuden olemassaolon kannalta ratkaisevilla seksuaalisuuden, perhe-elämän ja lisääntymisen alueilla.

Sukupuolten erilaisuuden korostaminen on samalla valtasuhteiden rakentamista. Sukupuolijärjestelmä asettaa miehet ja miesten toiminta-areenat hierarkkisesti ylemmäksi. Mies ja mieheys on arvokkaampaa kuin nainen ja naiseus.

Ruokokosken mukaan tämä järjestelmä legitimoidaan eli perustellaan uskonnollisilla myyteillä. Niillä ei tosiasiassa ole mitään tekemistä hengellisyyden ja kristinuskon kanssa, mutta niillä voidaan pönkittää valtarakenne. Myyttien avulla myös naiset on saatu hyväksymään asemansa ja pitämään sitä jopa luonnollisena, toteaa Ruokokoski.

On huomattava, että valta-asemastaan huolimatta myös mies menettää yksiulotteisen sukupuolijärjestelmän määrittelemässä ahtaassa roolissaan erityisesti suhteessa perhe-elämään ja lapsiinsa. Miehet kokevat patriarkaaliset paineet usein omaa elämäänsä rajoittavina ja kuormittavina. Mari Leppänen on samaa mieltä.

– Vallitseva sukupuolijärjestelmä vinouttaa sekä miehen että naisen rooleja. On olemassa normit, jotka ovat kuin sanattomia sopimuksia miten asioiden kuuluu olla, toteaa Leppänen.

Kyse on ns. näkymättömistä esteistä. Tasa-arvotyössä niillä tarkoitetaan asenteita ja niissä piileviä perinteisiä odotuksia, normeja ja arvoja, jotka estävät naisten vaikutusvallan lisäämisen ja täysimittaisen osallistumisen oman hengellisen yhteisön toimintaan.

– Kaikki ovat sukupuolijärjestelmän vankeja. Kukaan ei pidemmän päälle hyödy siitä, Leppänen huomauttaa. Itsekin liikkeeseen kuuluva Leppänen kysyy, miksi näin on, sillä näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Raamattu ja kristinusko itsessään eivät edellytä ahdasta ja alistavaa sukupuolijärjestelmää.

– Sukupuolijärjestelmän olemassaolo vanhoillislestadiolaisuudessa on tärkeää tunnistaa, toteaa Leppänen. Tunnistaminen helpottaisi keskustelua. Leppäsen mukaan siitä ei ole vaaraa, että keskustelu sukupuolijärjestelmästä hajottaisi uskonliikettä.

Leppänen: Nykyisin useat vl-papit kannattavat naisten pappeutta

– Jos lestadiolaisilta papeilta kysyttäisiin kantaa, useat heistä suhtautuisivat myönteisesti naispappeuteen, arvioi Mari Leppänen nykyhetken asenteita. Tällaista kyselyä ei ole toistaiseksi tehty. Tässä onkin SRK:n uudelle pääsihteerille Tuomas Hänniselle ajankohtainen selvityksen paikka.

Monet vanhoillislestadiolaiset, varsinkin teologit, ovat asettuneet nykyisin samalle kannalle kuin ev.-lut. kirkko: teologisia esteitä naisten pappisvirassa toimimiselle ei ole. Lisäksi kyseessä on kirkon virallinen linjaus, jonka periaatteellista sitovuutta on pappien kohdalla viime aikoina täsmennetty ja jämäköitetty osana kirkon järjestykseen sitoutumista.

Esimerkiksi oululainen lestadiolaispappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia.

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva teologi, Helsingin yliopiston tutkija Heikki Nenonen on muistuttanut, että herätysliike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen järjestykseen. Naatuksen tavoin hän katsoo, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ole opillinen kysymys.

Siksi myös Nenonen toivoo herätysliikkeeltään avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista naisten pappeuteen.

– Itse suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Mari Leppäsen mainitsemaa patriarkaalista valtaa osoittaa myös se, että keskusjärjestö, yli sata vuotta toiminut SRK ry., ei ole huolinut johtokuntaansa yhtä 1956 tapahtunutta poikkkeusta lukuunottamatta yhtään naista. Ns. pappishajaannuksen tapahduttua 1961-62 ja kun maallikkosiipi sen jälkeen saavutti suvereenin ylivallan, naisia ei ole huolittu liikkeen johtoasemiin.

Enemmistö herätysliikkeen jäsenistöstä on naisia. Heillä ei ole oman liikkeensä ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujienkokouksessa 600-900 miestä päättää liikkeen hengellisistä, teologisista linjauksista. Puhujissa ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun.

Hajaannusten pelko heikentänyt tasa-arvoa – eriseurakortti nujertaa keskustelun

1960-luvulle tultaessa herätysliikkeessä tapahtui muutos, jolloin lestadiolaiset naisteologit siirrettiin taka-alalle. Naisten kohdalla tapahtui suorastaan dramaattinen takaisku, backlash.

Leppänen on päätellyt, että naisten toiminnan kapeutumisen syynä oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen hajaannus.

Naiset eivät ole uskaltaneet sittemmin itse nostaa päätääna ja kyseenalaistaa tilannetta, koska liikkeen johdossa on pelätty uusia hajaannuksia. Eriseurakortti on ilmaantunut nytkin pelotteena esiin keskustelun suitsimiseksi, mihin esimerkiksi Topi Linjama ja Vuokko Ilola ovat kirjoituksessaan viitanneet.

– Lisäksi yhteiskunta muuttui rajusti varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. Se pakotti liikkeen vastareaktiona vanhoillisempaan muotoon, arvelee Leppänen.

Ulkopuolisen yhteiskunnan maallistuminen ja rakennemuutos, muutto kaupunkeihin, on tietenkin historiallinen fakta. Tämä melkoisen suoraviivaisena ja epätäsmentämättömänä esitetty selitys, ”ulkoinen yleinen syy”, on ollut erityisesti SRK:n historian tutkijan, rovasti Seppo Lohen ja SRK:n johdon suosima perustelu ja kuittaus 1970-luvun vallankäytölle ja kautta maan käynnistetyille hoitokokouksille.

Mutta selitys ontuu, koska ei selitä sitä, mistä syystä vastareaktiona oli nimenomaan juuttuminen naiset sivuraiteelle siirtävään, entistä tiukemmin naisia kontrolloivaan ja epätasa-arvoa suosivaan käytäntöön ja opetukseen.

Tämä tapahtui aikaan, jolloin vanhoillislestadiolaistenkin koulutustaso oli kovaa vauhtia nousemassa, suomalaiset naiset alkoivat täyttää yliopistot, valmistuivat ammatteihin ja yhdistivät entistä laajemmin perheen ja palkkatyön sekä ryhtyivät toimimaan ja vaikuttamaan kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Kyseistä ”sopivaa” perustelua voi ehkä olla viisasta hyödyntää tarkoituksenmukaisuussyistä myös silloin, kun yritetään selittää, miksi vl-naiset vaikenivat 1960-luvulta eteenpäin.

Naisteologien nopea katoaminen aktiivisesta roolistaan kirkossa oli kuitenkin todennäköisesti seuraus vanhoillislestadiolaisuuden omasta, sisäisestä skismasta, hajaannuksesta, joka tapahtui juuri 1960-luvun alussa. Kyse oli ns. pappishajaannuksesta ja liikkeen vakavasta kriisistä suhteessa ev.-lut. kirkkoon.

Herätysliikkeen jo 1950-luvulla syntyneen käymistilan ja sisäisen valtataistelun voittajaosapuoli eli maallikkosiipi siirsi naiset kylmästi sivuun. Samaan aikaan herätysliikkeessä kiristettiin esimerkiksi ehkäisykieltoa entistä ehdottomammaksi ja määriteltiin suurperhemalli ja äitiys uskovaisen naisen tehtäväkentäksi. Liikkeen arvomaailma alkoi painottua entistä konservatiivisemmassa sävyssä agraariyhteiskunnan suuntaan. Se oli mahdollista, koska vastapainona ei enää ollut teologien tasapainottavaa perspektiiviä.

Hoitokokousten väkivalta, jolla maallikkosiipi juurrutti valtansa lopullisesti, juontaa juurensa herätysliikkeen sisäiseen valtataisteluun 1950-60-luvun vaihteessa. Tällöin teologit ja maallikkosaarnaajat taistelivat vallasta ja maallikkosiipi voitti. (Tässä yhteydessä ei ole mahdollista syventää tarkastelua silloisiin opillisiin kiistoihin, joissa rajalinjat eivät kaikissa tapauksissa menneet yksiviivasesti em. ryhmittymien mukaan.)

Kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista teologeista erosi tai erotettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli vankasti maallikkojohtoinen ja samalla sisäänpäin kääntynyt yhteisö seuraaviksi vuosikymmeniksi. Se etääntyi ev.-lut. kirkosta ja akateemisesta teologiasta lähes 30 vuodeksi. Samalla liike jättäytyi pois yhteistoiminnasta paikallisseurakunnissa, varsinkin niissä, joissa oli ei-lestadiolainen pappi, ja samoin se jättäytyi kirkossa käydyn keskustelun ulkopuolelle.

Maallikkojohto teetti SRK:n vuosikokouksella televisiokieltopäätöksen (1963) ja alkoi rakennella jatkuvasti tiukkenevia uusia määräyksiä ja kieltoja, ns. seurakunnan neuvoja. Niillä pyrittiin sekä erottautumaan muusta kirkkokansasta ja yhteiskunnasta että kontrolloimaan liikkeen jäseniä sisäisellä kurinpidolla. Moni vl-pappi ja myös moni riviuskovainen epäröi tätä menoa seuratessaan.

Maallikkojohto alkoi rakentaa jonkinlaista omaa, erillistä kirkkojärjestelmää oppirakennelmineen. Akateemista teologiaa ja luterilaisen kirkon työmuotoja kohtaan tunnettiin syvenevää epäluuloa ja niihin suhtauduttiin väheksyen ja jopa pilkaten. Seurakunnan toimintaan ei ollut luvallista osallistua eikä sen lapsi- ja nuorisotyön tai vanhustyön palveluja ollut luvallista käyttää hyväksi. Vasta 1990-luvulla alettiin tietoisesti kannustaa nuoria miehiä jälleen hakeutumaan opiskelemaan teologisiin tiedekuntiin. Nykyisin kirkossa työskenteleekin tiettävästi kaikkiaan jo 140 vl-pappia eri tehtävissä, ja samoin lukuisia naisteologeja.

Naisilta ei kysytty – ei edes naispappeuskeskustelussa

Leppäsen gradun pääväittämä lestadiolaisten naispappeuskeskustelusta on selvää tekstiä: vl-naisia ei ole päästetty osallistumaan siihen keskusteluun.

Keskustelua naisten roolista kirkossa on käyty jo yli 50 vuotta. Ensimmäinen suomalainen nainen haki pappisvihkimystä vuonna 1955 (silloin vielä turhaan). Lestadiolaiset naisteologit eivät ole voineet osallistua viralliseen keskusteluun, eikä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään ole kysytty kertaakaan.

Naiset eivät ole myöskään voineet osallistua liikkeen päätöksentekoon, koska SRK:n päättäviin elimiin kuuluu ainoastaan miehiä. Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät liikkeessä myös kaikkea muuta julkisen puheen valtaa.

– Usein kuulee sanottavan, että liikkeen kanta on selvä, tarkkaan harkittu ja osoittautunut siunaukseksi. Kysyisin kuitenkin, ovatko kaikki saaneet osallistua kannan muotoiluun. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään? Mari Leppänen kysyy.

Leppänen muistuttaa, että lestadiolaisuus on aina ollut muutoksessa. Eri aikoina on ilmennyt erilaisia haasteita. Naisten asema on nyt, vuonna 2010, ajankohtainen kysymys.

Avoin keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on nyt alkanut liikkeen sisällä.

– Paine sanoa asioita ääneen on nyt kova, Leppänen on havainnut. Tämä näkyy varsinkin Internetissä. Sen sijaan keskustelu ei ole näkynyt lainkaan Päivämiehessä, lukuunottamatta jonkinlaista varoittelua rivien välissä.

SRK:n johtokunta torjuu naisten pappisviran

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on asiasta päinvastaista mieltä kuin Mari Leppänen. Kun Kotimaan toimittaja tiedusteli häneltä syyskuussa 2010, onko virkakysymys tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisia puhuttava teema, hän vastasi kieltävästi:

– Ei varsinaisesti. Saattaa olla, että jotkin yksittäiset henkilöt pohtivat sitä. Missään yhteisissä kokouksissa se ei ole noussut aiheeksi. Vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuden torjunnassa on Voittosen mukaan ”lähtökohtana Pyhä Raamattu, kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne”. (Kotimaa24, 18.9.2010.)

Sen sijaan tutkija Heikki Nenosen mukaan virkakysymys on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

Tyrmäys syksyllä 2010

Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestettiin vanhoillislestadiolaisille teologeille ja puhujille sejä SRK:n edustajille suunnattu keskustelutilaisuus 7.10.2010. Tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu vain kutsutuille vanhoillislestadiolaisille, alusti SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Alustuksessaan hän totesi, että herätysliikkeessä ei ole mahdollista muuttaa aikaisempaa kantaa ja myöntää lestadiolaisille naisteologeille oikeutta pappisvihkimykseen eikä toimintaan papin virassa.

Voittonen on lausunnoissaan torjunut naisten toiminnan sananjulistajana ja SRK:n johtokunnassa useasti aikaisemminkin. Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 toimittaja teki hänelle kysymyksen:

– Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

Voittonen totesi tähän:

– Lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.
– Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.

Vuoden 2010 lopussa Jyväskylässä kokoontunut puhujienkokous tyrmäsi niinikään vl-naisten mahdollisuuden ottaa pappisvihkimys. Ajatus leimattiin kristillisyyden ymmärryksen vastaiseksi.

Hänninen: vl-naisille ei papinvirkaa tulevaisuudessakaan

SRK:n pääsihteeriksi vuoden 2011 alusta siirtyvä Tuomas Hänninen on hiljattain torjunut naispappeuden mahdollisuuden myös tulevaisuudessa.

Kotimaa-lehden haastattelussa hänelle esitettiin kysymys, voiko naispappeuden hyväksyminen olla tulevaisuudessa mahdollista vanhoillislestadiolaisuudessa. Hänninen totesi:

– Niin kauan kuin Jumalan sanasta pidetään kiinni, se ei ole mahdollista. En usko että seuroissamme olisi tulevaisuudessakaan nainen sananpalvelijana. Mikään liike ei voi kuitenkaan vapaassa maassa estää papin virkaa haluavaa naista hakemasta papin virkaa, mutta mielelläni keskustelisin hänen kanssaan ja ystävällisesti käsitteestä Jumalan seurakunta.

Toteamuksellaan keskustelemisesta ja Jumalan seurakunnasta Tuomas Hänninen viittaa siihen, että lestadiolaisnainen, joka rohkenisi ottaa vihkimyksen ja toimimaan ev-lut. kirkossa papin virassa, joutuisi puhuteltavaksi ja katsottaisiin rikkoneen ”seurakunnan neuvoja”.

Tällöin kyseistä naista uhkaa ulossulkeminen omasta herätysliikkeestään. Vanhoillislestadiolaisessa uskossa tämä merkitsee myös kuolemanjälkeisen pelastuksen, iankaikkisen elämän kadottamista, koska liikkeessä katsotaan, ettei vl-liikkeen ulkopuolella ole pelastusta. Tämä on ollut tähän saakka tehokas pelote, jolla ihmisiä on saatu vaikenemaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä keskustelussa ovat nyt vastakkain naisten pappeutta puolustavat ja sitä vastustavat kannat. Tämän erän ovat vallankahvassa olevat vastustajat voittaneet. Nettikeskusteluissa on kerrottu, että hoitokokouksia ”väärin ajattelevien” painostamiseksi olisi jo pidetty. Yksi eteläsuomalainen pappi on tiettävästi asetettu puhujakieltoon, ja eräs maallikkopuhuja on itse ilmoittanut lojaalisuussyistä pidättytyvänsä puhujan tehtävistä, koska on samalla kannalla kuin kyseinen ”hyllytetty” teologi.

Nykypolven koulutetuilla uskovaisilla on kuitenkin neuvotteluvalmiutta ja -taitoa sekä teologista ja hengellistä varmuutta, jota aikaisemmilta polvilta puuttui. heillä on myös aikaa odottaa etät sukupolvi viahtuu. Piispa Askolan toimittamalla ordinaatiomessulla on hyvät mahdollisuudet toteutua.

* * *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lähteet ja lisää aiheesta:

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä.

Pekka Helin: Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: ”Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta”. Rauhan Tervehdys 36/2010, s. 7.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa24 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa24, 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Vuokko Ilola: Eriseura, mikä se on?

Korpijaakko: Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Jari Kupsala: Tähän asti: Oulun Rauhanyhdistys 100 vuotta. SRK 1995. (Katkelma julkaistu VL-Foorumilla.)

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Topi Linjama: V: Eriseura

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Sielun silmin -blogi, Kaleva 10.1.2012.

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Naispappeus ei jaa kirkkoa. Kaleva 21.1.1986. (mm. Juha Pentikäisen haastattelu.)

Naispappeus Suomessa. Evankelis-luterilainen kirkko.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Antero Ruokokoski: Ei must oo isänä siihe mihi naiset on: nuorten monilapsisten vanhoillislestadiolaisten isien ajatuksia isyydestä ja äitiydestä. Sosiologian pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2007.

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Mari Teinilä: Sali täyttyy, kun vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin Helsingissä. Kirkko ja Kaupunki 20.1.1988.

M. Toivanen: Lestadiolaisuudessa muhii muutos. Muutos kumpuaa liikkeen sisältä. Kotimaa nro 26, 2.7.2009, s. 4 – 5.

Torvi: Virkakysymys

Termejä: sukupuolijärjestelmä ja patriarkaatti

Sukupuolijärjestelmä (sex/gender system)

Naisten ja miesten erillisiä sukupuolirooleja ylläpitävä ja tuottava taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sekä uskomusten järjestelmä. Sukupuolijärjestelmä on tiettyyn aikaan ja paikkaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan sidottu ja se on muuttuvainen.

Sukupuolijärjestelmä on monitasoinen käsite, joka on samanaikaisesti vaikuttamassa yhteiskunnan rakenteellisissa jaoissa, symbolisissa merkityksissä, sosiaalisissa verkostoissa ja yksilöllisessä identiteetissä. Naiset ja miehet tuottavat ja uusintavat sukupuolijärjestelmää itsessään, toisissaan sekä sosiaalisissa ja kulttuurisissa rakenteissa.

Sukupuolijärjestelmälle voidaan hahmottaa kaksi periaatetta: erillään pitämisen (horisontaalinen) ja hierarkian (vertikaalinen) periaate. Erillään pitämisen periaate jakaa miehet ja naiset selvästi toisistaan erottuviksi ryhmiksi. Hierarkian periaate puolestaan pitää mieheyttä ensisijaisena normina ja naiseutta poikkeamana.

Sukupuolijärjestelmän kokonaishierarkiassa naisten työt ja toiminta-alueet ovat vähemmän arvostettuja kuin miesten.

Vallitseva sukupuolijärjestelmä ilmenee mm. vertikaalisesti ja horisontaalisesti eriytyneinä työmarkkinoina ja ennalta määriteltyinä rooleina yhteisöissä. Ilmiö tulee näkyviin sukupuolen mukaan eriteltyjen tilastojen avulla.

Patriarkaatti, patriarkaalinen ideologia (patriarchy)

Patriarkaatti on eräs vallan analyysin keskeisiä käsitteitä. Sillä tarkoitetaan omistukseen ja kontrolliin liittyvää miehistä dominanssia eli valtajärjestelmää, joka vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Patriarkaatti ylläpitää ja käyttää välineenään sukupuolisyrjintää.

Tämä valtajärjestelmä perustellaan patriarkaalisesta ideologiasta käsin. Se on ajatusjärjestelmä, jossa miehen ylemmyys on lähtökohtana. Sitä perustellaan sukupuolten välisellä ”luonnollisella” työnjaolla, jonka väitetään perustuvan esimerkiksi biologiaan tai Raamattuun.

Patriarkaalisessa yhteisössä miehillä on biologisen sukupuolensa ansiosta sosiaalinen oikeus ja valta hallita naisia ja lapsia.

Historiallisesti patriarkaatin käsitteen lanseerasi feministisen liike. Sillä kuvataan ’miesvaltaa’, jota tukee miesten välinen verkostoituminen. Patriarkaatilla on materiaalinen perusta, eli resurssit, joiden hallinta tekee miehille mahdolliseksi naisten sorron.

Materiaalisen perustan keskeisiä osia ovat naisten työvoiman, seksuaalisuuden ja lisääntymiskyvyn kontrolloiminen.

Monien antropologien mukaan naisillakin on aina ollut valtaa yhteiskunnan eri tasoilla. Olennainen kysymys ei olekaan, onko valtaa vai ei, vaan kuka valtaa saa oikeutetusti käyttää ja millä yhteiskunnan alueella. Yhteiskunnallinen valta ja alistussuhteet muodostuvat kulttuuria rakentavassa kielessä, materiaalisessa ympäristössä, ja julkisen alueella, joita on perinteisesti pidetty miesten toimipiireinä.

Valta seksuaalipolitiikkana hahmottaa vallan myös naisen ruumiiseen kohdistettuna kontrollina. Tämä on ilmennyt esim. vanhoillilsestadiolaisuuden ehkäisykiellossa ja ulkonäköön sekä koristautumiseen liittyvissä kielloissa.

Patriarkaattia tuotetaan ja ylläpidetään sekä oikeusjärjestelmän, talouden, koulutuksen, kulttuurin että uskonnon alueilla. Erityisesti on huomattava se paradoksi, että perheessä ja kasvatustyössä naiset itse uusintavat omaan sukupuoleensa kohdistuvan alistamisen eli patriarkaalisen vallan jatkuvuuden.

Näkemyksen mukaan kaikki miehet hyötyvät naisten alisteisesta asemasta, vaikka yksittäiset miehet eivät kokisikaan alistavansa naisia ja käyttävän hyväkseen miessukupuolen mukanaan tuomaa etuoikeutettua asemaa. Tätä vallan muotoa feministiset teoriat kutsuivat ei-intentionaaliseksi vallaksi.

Todettakoon, että patriarkaatin käsitettä on kuitenkin tutkimuksessa myös kritisoitu yleistämisestä, historiattomuudesta ja determinismistä. Esimerkiksi foucaultlainen ajattelu on tuonut uusia mahdollisuuksia analysoida valtaa moniulotteisesti sekä mikrotasolla (esim. perhe) että makrotasolla (esim. valtio).

Lähde:

Sukupuolten välisen tasa-arvon valtavirtaistamisen perussanasto.

14 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, vallankäyttö

Avainsanat: 1800-luku, 1900-luku, 1960-luku, 2000-luku, Betty Kuusikko, evankelis-luterilainen kirkko, historia, kirkko, lestadiolaisuus, lestadiolaisuus ja naispappeus, miehen asema, miespappeus, miesvalta, naisen asema, naispappeus, naispuhujat, Olavi Voittonen, papit, pappeus, patriarkaatti, puhujat, suhde kirkkoon, sukupuoli, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, Tuomas Hänninen, vallankäyttö, valta, vanhoillislestadiolaiset papit, vanhoillislestadiolaisuus, virkakäsitys, yhdenvertaisuus

21 syyskuun, 2010 · 04:07

Stiven Naatus: vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Oululainen pappi, Tuiran seurakunnan kappalainen Stiven Naatus pohtii blogissaan naisten aseman muuttamisen perustelua vanhoillislestadiolaisuu-dessa. Naatus käynnisti bloginsa ajankohtaisella ja SRK-lestadiolaisuuden kannalta keskeisellä aiheella.

Kyse on enemmästäkin kuin pappisviran avaamisesta myös vanhoillislestadiolaisille naisteologeille.

Kerrotaan, että rovasti Aarno Haho on äskettäin vaatinut vanhoillislestadiolaisia vaikenemaan julkisuudessa liikkeen asioista. Naatuksen kanta taas on, että herätysliikkeessä tulee hyväksyä avoin julkinen keskustelu. Kristillisen yhteisön on oltava ”kuin avoin kirje”, koska se toimii jatkuvassa lähetystehtävässä, toteaa Naatus. Lisäksi julkinen keskustelu normalisoi kuvaa, joka liikkeestä muodostuu, koska silloin useammat eri käsitykset liikkeen sisältäkin pääsevät esiin.

Kuten jotkut muistavat, Naatus ehdotti avointa keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden sisälle myös vuonna 2007, minkä seurauksena hän joutui silloin pois SRK.n rippikoulupapin tehtävästä.

Naatus varoittaa hengellistämästä käsitystä naisten roolista vanhoillislestadiolaisuudessa ja kirkossa. Hän liittää virkakysymyksen erinomaisen järkevästi ensi sijassa liikkeen arvopohjaan eikä siten pidä sitä teologisena eikä hengellisenä asiana. On ilmeistä, että Naatus tarkoittaa ehkä hieman huonosti valitulla termillä ”arvopohja” nimenomaan maallista käytäntöä ja elämäntapoja.

Lestadiolaisen liikkeen hengellisen sanoman ydin ei ole Naatuksen mukaan sidoksissa enempää tietyn aikakauden arvopohjaan kuin sen virkakäsitykseenkään. Tässä hän osuu todella oikeaan, kun ajatellaan mistä kristinuskon universaalissa ja ajattomassa sanomassa pohjimmiltaan on kyse.

(Voidaan tietenkin perustellusti kysyä, mikä sitten on vanhoillislesta-diolaisuuden uskonopillinen ydin, jos se todellakaan ei ole liikkeessä hengellistetyissä normeissa. Sillä jos se ydin onkin sama kuin ev.lut. kirkon opetus, mihin vl-liikettä enää tarvitaan? Mihin tarvitaan rauhanyhdistyksiä ja varojenkeruuta? Liikkeeseen syntyneiden perinneyhteisöksi?)

Myös tutkija Heikki Nenonen on esittänyt samansuuntaisia ajatuksia, todeten, että virkakysymys ei ole opillinen kysymys.

Virkakäytäntö on inhimillinen, ei raamatullinen

Naatuksen naispappeutta perusteleva argumentaatio on selvästi pitkälle sama kuin arkkipiispa emeritus John Vikströmin niinikään maalliselta pohjalta lähtevä, käytäntöihin ja tapoihin nojautuva pragmatistinen argumentaatio naisten pappisviran puoleasta. Hän on julkaissut näkemyksensä Teologisessa aikakauskirjassa 2007-2010.

Vikströmin mukaan luterilainen virkakäsitys ei estä naisen kutsumista paimenen virkaan. Luterilaisessa kirkossa vallinnut virkakäytäntö on muodostunut historiallisista, inhimillisistä syistä. Ei siis hengellisistä lähtökohdista.

Käytännön taustalla on ollut sekä Paavalin että Lutherin aikainen käsitys naisen kyvyttömyydestä vastuullisiin tehtäviin. Senaikaisissa yhteiskunnissa naisen tuli alistutua miehen alaiseksi, hän ei voinut johtaa eikä hallita miestä. Tämän järjestelyn, nykykielellä täsmällisemmin sanoen sukupuolijärjestelmän, yksi sovellutus on ollut virkakäytäntö, jonka mukaan naista ei kutsuttu papiksi, seurakunnan paimeneksi.

Vikström kirjoittaa:

”Lutherilla ei ollut vaikeuksia hyväksyä naista saarnaviran hoitajaksi nunnaluostarissa. Syy naisten sulkemiseen pappisviran ulkopuolelle ei ole ollut virkakäsityksessä, vaan käsityksessä naisesta ja hänen oikeasta asemastaan ja roolistaan, ei pelkästään seurakunnassa vaan yhteiskunnassa ylipäänsä. Naisen velvollisuus olla miehelle alamainen ja rajata elinpiirinsä kodin yksityisyyteen on jättänyt hänet julkisen elämän ulkopuolelle ja samalla saarnaviran ulkopuolelle luterilaisissa kirkoissa meidän päiviimme asti. Tämän lisäksi naiselta on ajateltu puuttuvan sellaiset ominaisuudet ja kyvyt, joita tarvitaan julkisten virkojen, mukaan lukien saarnaviran, hoitoon.

Pappisviran avaaminen naisille luterilaisissa kirkoissa ei ole näin ollen johtunut uudesta virkakäsityksestä vaan uudenlaisesta naiskäsityksestä. Tai oikeammin: Tehtiin viimeisetkin johtopäätökset siitä muuttuneesta naiskäsityksestä ja naisen asemasta yhteiskunnassa ja kirkossa, jotka vähitellen olivat voittaneet sijaa ja askel askeleelta toteutuneet useissa luterilaisissa kirkoissa 1900-luvun aikana.

Meidän kirkossamme naiset saivat äänioikeuden 1910-luvulla, oikeuden tulla valituksi luottamushenkilöksi seurakunnan johtavissa elimissä 1920-luvulla, oikeuden olla kirkolliskokousjäsenenä 1930-luvulla ja vähitellen myös oikeuden toimia kanttorina ja lehtorina. Pappisviran avaaminen naisille oli selkeästi viimeinen askel tässä naisen aseman vähittäisessä muutoksessa kirkossa ja yhteiskunnassa.” (Vikström 2007.)

Mikäli tästä aikaan sidoksissa olevasta järjestelystä (Naatuksen termein ”arvopohjasta”) pidetään kiinni, Vikströmin mukaan on samalla logiikalla kiellettävä naisen toiminta myös muissa johtamisen ja päätöksenteon tehtävissä, niin kirkon eri tehtävissä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Vikströmin analyysit ovat pitkiä ja perusteellisia ja niistä on tietenkin myös kiistelty. Niihin perehtyminen kannattaa ja palkitsee oivalluksilla.

Vältetään riskit ja sudenkuopat

Naatuksen ”vikströmiläistä”, käytännöllistä ja maallista tulkintaa on pidettävä viisaana ja lupaavana strategisena valintana, ja onnistuneena erityisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen ominaislaatua ajatellen.

Kun kysymys siirretään historiallisesti muuttuvaan, ratkaisut ensi sijassa käytännöllisinä järjestelyinä tulkitsevaan arvopohja-retoriikkaan, tällöin voidaan välttää konservatiivisiiven aseet, jotka nojautuvat sen oman käsityksen mukaan hengelliseen ja teologiseen argumentaatioon sekä perinteeseen. Tämä käy selvästi ilmi SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen lausunnosta: ”Lähtökohtana on Pyhä Raamattu ja kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne.”

Samalla vältetään myös se, että jouduttaisiin toteamaan ja myöntämään konservatiivien pelkäämä riski ”opin muuttumisesta”. Jos heräisi epäilys hengellisen opetuksen muuttumisesta, tämä vaarantaisi käsityksen SRK-lestadiolaisuuden erehtymättömyydestä. Sen sijaan, puhumalla yksinomaan maallisesta käsitteestä, arvopohjasta, voidaan yhä säilyttää ja edelleen viestiä julkisuuteen riviuskovaisille doktriini opetuksen muuttumattomuudesta ja seurakunnan erehtymättömyydestä.

SRK:n konservatiivijohto ja liberaalit nuoren polven teologit voivat parhaassa tapauksessa löytää rakentavan yksimielisyyden etenemisestä kohti vl-naisen pappisvirkaa. Vältetään uuden hajaannuksen vaara.

On tietenkin vakava riski, että jos kysymys keskusteluissa pääsisi ajautumaan puhtaasti ”hengelliselle osastolle”, vallassa oleva konservatiivisiipi saa syyn katkaista keskustelun alkuunsa, yksinkertaisesti uhkaamalla nykykäsityksen kritisoijia ulossulkemisella uskonyhteisöstä. Tätä tosin tuskin kukaan vastuulinen SRK:n johdossa haluaa, varsinkaan jos nuoren polven rivit eivät ala rakoilla.

Vl-liikkeen vaikutusvalta kasvaa naispappeuden myötä

Yhtä kaikki, Naatuksen ja Nenosen tulkintaa voidaan pitää ei vain strategisesti viisaana vaan myös ihan asiallisestikin hyvin perusteltuna. Vl-naisten pääsy papinvirkaan voidaan nimittäin vielä lisäksi kuvata yksinkertaisesti loogisena jatkumona sille pohjimmiltaan pragmaattiselle toimintamallille, joka herätysliikkeessä valittiin jo 1985-1986, valmistauduttaessa sihen että kirkolliskokokous avaisi papin viran myös naisille. Ratkaisu on osoittautunut menestykseksi SRK-lestadiolaisuudelle.

Nykyinen tilanne vanhoillislestadiolaisuudessa on monessa suhteessa erilainen kuin se oli 1980-luvulla, ja siksi uutta päätöstä tältä osin voitaneen hyvin perustella, jälleen pragmaattisesti, puhtaasti käytännön syillä.

Naisopiskelijoiden määrä teologisessa tiedekunnassa on dramaattisesti kasvanut. Naiset onnistuvat valintakokeissa paremmin kuin miehet. Myös hyvin kouluttautuvat vanhoillislestadiolaiset naiset ovat rynnistäneet tiedekuntaan ja menestyvät opinnoissaan. Papinvirka tarjoaa mielekkään ja hyvinpalkatun ammatin vl-naiselle ja työpaikkoja seurakunnissa on lähivuosina tarjolla. SRK-lestadiolaisuuden vaikutusvalta ev.-lut. kirkossa voi kasvaa tätä kautta huomattavastikin, kun seurakuntiin voidaan levittää entistä suurempi joukko ”omia” pappeja. Kanttoreistahan jo huomattava prosentti onkin vanhoillislestadiolaisia.

Vl-naisten tulo pappien työmarkkinoille ei vaaranna vl-miesten etenemistä. Heikki Nenonen on lisäksi korostanut, että vl-naisten pappeus ei tulisi uhkaamaan herätysliikkeen yli 700:n mies-maallikkosaarnaajan asemaa.

– Herätysliike on omaehtoinen maallikkoliike. Se saa toimia niillä ehdoilla, joilla enemmistö ajattelee. Tällä hetkellä vain miehet voivat olla maallikkopuhujia, olkoon niin, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Vanhoillislestadiolaisuutta on kuvattu usein pragmaattisena, käytännön asiat nopeasti ja taitavasti hoitelevana kollektiivina, jossa ei tehdä ongelmia ”turhista” loogis-teoreettisista tai filosofis-eettisistä kysymyksistä. Uudella naispappeus-ratkaisulla liike voi jälleen osoittaa dynaamisen voimansa.

Takertuminen menneisyyden maallisiin tapoihin ei ole hengellisyyttä

Naatuksen puhe 1900-luvun alun arvopohjasta viittaa tietenkin siihen tosiasiaan, että jokainen ihmisyhteisö, myös herätysliike, toimii jossain historiallisessa ajassa ja paikassa ja on auttamattomasti sidoksissa aikansa arvopohjaan ja esimerkiksi sen sukupuolijärjestelmään. Jopa ns. ”jumalanvaltakunta”, jos sellaisena pidetään vl-herätysliikettä.

On tietenkin vaativaa kyetä nousemaan oman aikansa arvojen yläpuolelle tarkastelemaan niitä kriittisesti hengelliseltä ja eettiseltä kannalta. Herätysliikkeelle se on onnistunut yleensä vain sen synty- ja alkuaikoina.

Kun herätysliike sitten on institutionalisoitunut, sille on tyypillistä takertua tiukasti kiinni menneisyyden ulkonaiseen järjestykseen ja arvomaailmaan. Menneisyyden tapoja aletaan tulkita hengellisenä normistona. Lutherin mukaan kristillisen kirkon tulisi elää jatkuvassa uudistumisessa ja parannuksenteossa.

Vanhoillislestadiolaisuudessa takertuminen paljastuu naisen aseman lisäksi liikkeen elämäntapanormistossa, joka heijastaa eurooppalaista pietismiä ja 1900-luvun alun pohjoisen agraariyhteiskunnan arvopohjaa: elämänpiiriä, rakenteita ja tapoja.

Sama menneisyyden arkielämän tulkinta hengellisenä koskee kaikkia pietistisiä liikkeitä, äärimmilleen vietynä esimerkkinä amishit. He hengellistivät 1600-1700-luvun elämäntavan. Voidaan kysyä, onko vanhoillislestadiolaisuus hengellistänyt 1920-1930-lukujen arvopohjan.

Vl-liike ei ole toistaiseksi kyennyt vapautumaan epäraamatullisista luutumistaan. Onkin toivottavaa, että se kykenisi vapautumaan menneisyyden sukupuolijärjestelmästä nuoren ja vanhan polven keskinäisessä dialogissa. Ratkaisu avaisi liikkeelle lupaavia näkymiä tulevaisuudessa. Tulevaisuus tehdään tämän päivän ratkaisuissa. SRK:n johto on paljon haltijana.

Ja joka tapauksessa: aika on nuoremman vl-polven puolella. Tulee päivä jolloin sillä on kaikki valta.

* * *

Naatus: Naiset herätysliikkeessä?

”Vanhoillislestadiolaisuudessa käytävä keskustelu naispappeudesta, josta Kotimaa24.fi uutisoi, liittyy minusta virkateologiaa enemmän herätysliikkeen arvomaailmaan.

Sen takaa aukeaa kysymys siitä, kuka käyttää ääntä liikkeessä. Millä tavalla esimerkiksi naiset ovat toimijoina näkyvissä ja miten heidän näkökulmansa tulee esiin?

Keskustelu naispappeudesta tässä herätysliikkeesä ei ole aiemmin tuottanut isoja otsikoita vaan on edennyt hiljakseen pinnan alla. Jotkut asiat vain tapahtuvat prosessimaisesti hitaassa tahdissa.

Julkinen keskustelu voi olla luonteeltaan monenlaista, myös pinnallista ja tarpeettoman kärjistävää. Silti se on periaatteellisesti hyväksyttävä. Kristillinen yhteisö on jatkuvassa lähetystyössä, jolloin sen on oltava ”kuin avoin kirje”.

Vanhoillislestadiolaisuuden kohdalla julkinen keskustelu normalisoi tilannetta: hyvin erilaiset liikkeessä mukana olevat ihmiset voivat kertoa omia näkökulmiaan. Yksipuolinen, usein mielikuviin ja kohuotsikoihin perustuva käsitys liikkeestä saa täydennystä.

Vanhoillislestadiolaisuus on taustaltaan konservatiivinen pietistinen liike. Silti tämä arvopohja on eri asia kuin liikkeen hengellinen ydinsanoma ja evankeliumin julistus.

Jos esimerkiksi kannattaa 1900-luvun alun suomalaista arvomaailmaa, jossa naisilla on nykyajasta poikkeava rooli, on reilua sanoa se ääneen. Silloin voidaan keskustella arvoista ja niiden perusteista sen kummemmin asiaa hengellistämättä.”

* * *

Ajattelemisen aihetta antoivat Stiven Naatus ja Korpijaakko.

Lue lisää:

Stiven Naatuksen blogikirjoitus: Naiset herätysliikkeessä? 20.9.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa 18.9.2010.

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus Kalevassa syyskuussa 2007.)

Mikael Pentikäinen: Kahden maan kansalaisia. Helsingin Sanomat 13.7.2010.

Jyri-Jussi Rekinen: Tuiran miespapit hyväksyivät tasa-arvon. Kaleva 8.12.2009. (Oulun Tuiran seurakunnassa lopetettiin lainvastainen pappien työvuorojen järjestely.)

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

John Vikström: On kyse enemmästä: Suhtautuminen naispappeuteen raamatullisuuden mittarina. Teologinen aikakauskirja 3/2010.

John Vikström: Kirkko ja yhteistyöstä kieltäytyvät papit: Mikä yhdistää, mikä erottaa? Teologinen aikakauskirja 2009, s. 264-.

Joihn Vikström: Omatunto ja naispapit. Kotimaan verkkolehti 29.10.2007. Suom. Tiina Partanen.

John Vikström: Samvetet och kvinnliga präster: På vilket sätt är de samarbetsvägrande prästernas samveten bundna? Teologinen aikakauskirja 2007, s. 357-.

12 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 2000-luku, amishit, elämäntapa, erehtymättömyys, hengellisyys, historia, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, naisen asema, naissaarnaajat, normit, nuoret, opilliset kysymykset, pietismi, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, synnit, tasa-arvo, tulevaisuus, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö

Avainsanat: elämäntapanormit, evankelis-luterilainen kirkko, hierarkia, kiellot, kirkko, kristinoppi, lestadiolaisuus, lestadiolaisuus ja naispappeus, luterilaisuus, naisen asema, naiset, naispappeus, naispuhujat, nuoret, opilliset kysymykset, perustelut, puhujat, sananjulistajat, seurakunnan neuvot, seurakunta, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, tasavertaisuus, teologit, tulevat sukupolvet, vanhoillislestadiolaisuus, virkakäsitys

28 elokuun, 2010 · 19:30

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

Laestadianleaks-blogissa on julkaistu paljonpuhuva kirje, jossa SRK:n johto anoo uutta rahoitusta Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:ltä seuraavien vaalien 1966 yhteydessä tehtävään poliittiseen työhön. SRK naamioi vaalipropagandan vanhoillislestadiolaisen liikkeen sananjulistustoiminnaksi.

SYT oli elinkeinoelämän ja valtakunnan poliittisen oikeiston rahoittama peitejärjestö, joka pyrki hajottamaan ammattiyhdistystoiminnan ja heikentämään poliittisen vasemmiston kannatusta. FT Jyrki Vesikansa on väitöskirjassaan kuvannut SYT:n toimintatapoja ja sen rahoittamia tahoja.

SYT oli jo aikaisemmissa vaaleissa myäöntänyt rahoitusta SRK:lle, mikä käy ilmi yhdistyksen toiminnanjohtajan yhteenvedosta (julkaistu SRK:n kirjeen alla).

SRK:n johto ei ollut hankkinut jäsenistön siunausta puoluepoliittiseen vaalityöhön ryhtymisestä eikä se myöskään raportoinut rahoituksesta jäsenille, ennen kuin asia paljastui ja sitä ruvettiin tutkimaan myös juridiselta kannalta.

Tutkimus ei johtanut syytteisiin, koska asia oli siinä vaiheessa jo vanhentunut, mutta tapauksesta seurasi epäluottamusta ja ristiriitoja SRK:n sisällä ja koko herätysliikkeen sisällä.

Yhtenä osoituksena tästä puhujienkokoukselle lähetetty nimetön kirje 1974 ja muut julkiset ja vähemmän julkiset yritykset keskustella asioista niiden oikeilla nimillä. (Yksi dokumentti tästä keskustelusta on rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n johtokunnalle 1977.)

Lopulta SRK:n johto päätti turvautua pakkokeinoihin ja käynnisti hoitokokoukset kaikkialla rauhanyhdistyksissä, jotta kritiikki saatiin vaimennetuksi.

* * *

Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys r.y.
Pakkahuoneenk. 12.

Oulu 12.2.65

Toiminnanjohtaja O.K.

Te, Herra Toiminnanjohtaja selittämättä tiedätte, vaara on uhkaamassa kansallista vapauttamme ja porvarillista talousjärjestelmäämme yhä lisääntyvän vasemmistolaisuus tähden.On hyvin mahdollista, että seuraava eduskunta muodostuu jo vasemmistovoittoiseksi.Tätä vaaraa lisää vielä se, että sosialidemokraatit ovat niin julkisesti siirtyneet kommunistien liepeille, leimahan oli parhaiten näkyvissä kunnallisvaaleissa tehdyissä vaaliliitoissa.

Vastatoimenpiteisiin olisi nyt ryhdyttävä koko terveesti ajattelevan kansanosan voimalla. Tässä ei auta yksistään vain poliittiset palopuheet, vaan nyt on osoitettava pohjimmiltaan uskonnollismieliselle kansalle vasemmistolainen ajattelu synniksi. Vasemmistolaisuus ei siis itseasiassa olekaan verrattavissa vain politiikkaan, vaan se on henkivalta, määrätynlainen uskomus ja sitä ei voi kumota muulla kuin Jumalan sanalla.

Järjestömme yksinomaisena tarkoituksena on taistella Jumalan sanalla kaikkea väärää vastaan ja voittaa sieluja Jumalalle. Kun tämä aukeaa,aukeaa samalla vasemmistokysymys oikeassa valossa ja silloin se myös syntinä hyljätään.

Toisaalta järjestömme toimesta tehty työ kirkastaa ns. nukkuville yhteiskunnallisen valveutumisen merkitystä ja nimenomaan näkemään senkin Jumalan lahjana. Velvollisuutemme on olla mukana rakentavien voimien kokoamisessa.

Normaalisti teemme tätä työtä n. 7 – 10 vanhan milj. markan edestä vuodessa, mutta mahdollisuutemme työvoimaa suhteen olisivat suuremmat.

Esitämmekin Teille, Herra Toiminnanjohtaja, että johtamanne järjestö osallistuisi tämän työn avustamiseen yhdessä niiden henkilöidenkanssa, joille olemme tämän lähettäneet, ja joista luettelo seuraa oheisena.

Saimme viime vaalien edellä huomattavan summan tätä tarkoitusta varten,mutta liian myöhäisessä vaiheessa, jolloin ei enää voitu työtä niin tarkoin suunnitella, kuin olisi pitänyt. Vaikka uskommekin, että sen tuloksena Pohjois-Suomi säilytti porvarillisen värinsä.

Emme lähde suoranaisesti poliittiseen työhön, vaan Jumalan sanalla kumoamaan vääriä kasvannaisia. Tässä mielessä otamme mielellämme vastaan toteutettavaksi ne toivomukset, joita lahjoittaja asettaa. Käytettävissämme olisi tähän työhön noin 300 maallikkosaarnaajaa ja 50 pappismiestä. Pappismiehet lähinnä oman toimensa ohella.

Jatkoneuvottelut kävisimme mielellämme suoraan lahjoittajan tai hänen määräämänsä asiamiehen kanssa. Puoleltamme neuvottelee asioista järjestömme taloudenhoitaja ja Päivämies-lehden päätoimittaja E.K., osoite Oulu Pakkahuoneenkatu 12, …

Te, Herra Toiminnanjohtaja, maamme talouselämän keskeisenä ja vaikutusvaltaisena persoonana ymmärrätte hyvin, että haluamme pitää tämänkaltaiset kirjeet luottamuksellisina. Järjestössämmekin pidämme tämän allekirjoittajien keskeisenä.
’
Ymmärrämme myös, että mahdollinen apunne tuo meille lisää huolta ja vastuuta, mutta sen kannamme mielellämme kunhan vain säästyisimme vasemmiston yhteiskuntajärjestystämme repivätä hirmuvallalta.

Syvästi huolestuneina maamme poliittisen kehityksen tulevaisuudesta.

Kunnioittavasti
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys< ry.

E.K.
Tal.hoit, päätoimittaja
E.V.
Puheenjohtaja

* * *

SYT:n toiminnanjohtajan yhteenveto SRK:lle annetuista varoista 1969

1. Syksyllä 1961 ottivat eräät maalaisliittolaiset kansanedustajat yhteyden OK:hon ja esittivät, että yhteisö rahoittaisi tiettyjen uskonnollisten järjestöjen sellaista toimintaa, joka edistäisi valtakunnallisesti ajattelevien kansalaispiirien menestystä v:n 1962 eduskuntavaaleissa. Kysymyksessä oleva toiminta kohdistuisi nimenomaan SKP:tä vastaan; SKP:n vaalimenestystä pyrittäisiin vähentämään.

2. Yhteisö antoi taloudellista tukea kyseisille uskonnollisille järjestöille v:n 1961 lopussa ja v:n 1962 alussa. Annettu tuki käytettiin matkakulujen ja päivärahojen suorittamiseen. Asiantuntijat arvioivat ko. toiminnan olleen tuloksellista.

3. Vuosina 1965 ja 1966 suoritettiin samanlaatuista palvelutyötä kuin vv. 1961-62, tänä kertana laajemmassa mitassa. Yhteisö rahoitti tällöinkin matkakuluja ja päivärahoja.

4. Kummassakin toimintavaiheessa oli yhteisön ja kyseisten uskonnollisten järjestöjen yhteysmiehenä ja yhteistoiminnan hoitajana kansanedustaja AJ.

Lue lisää:

Mauri Kinnunen: SYT:n salainen sisällissota kommunismia vastaan. Makkerin blogi 7.12.2014.

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965

Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Väitöskirja. Otava. S. 247-248.

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

3 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, historia, johtokunta, lähihistoria, manipulointi, painostaminen, politiikka, puhujat, rahoitus, rauhanyhdistys, sananjulistajat, seurat, vallankäyttö

Avainsanat: 1960-luku, eduskuntavaalit, Eino Kimpimäki, Eino Vaherjoki, Laestadianleaks, lähihistoria, lestadiolaisuus, painostaminen, painostus, politiikka, puhujat, puoluepolitiikka, rauhanyhdistys, salailu, salainen rahoitus, sananjulistajat, SRK ry., vaalit, vallankäyttö, valta, vanhoillislestadiolaisuus, vasemmistolaisuus

	Verkosto: SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänni…
	Jarno: SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänni…
	Still: Entä jos vanhoillislestadiolai…
	Historian opetuksia: Anteeksipyyntö 2010 – historia…
	Tosi on: Jorma Hentilä: Tässä uskossa p…
	Henri68: Kun on turva laumassa, turvass…
	Nimetön_376: Kun on turva laumassa, turvass…
	Nimetön 375: Meikkaamiskielto on vl-naisen…
	Lapinpöllö: Wanted: Paavali rauhanyhdistyk…
	bombauna: Mikko Salmi: Vanhoillislestadi…
	bombauna: Meikkaamiskielto on vl-naisen…
	SiioninEeva: Muslimit ja lestadiolaiset, ku…
	SiioninRienaaja: Vanhoillislestadiolainen ateis…
	bombauna: Minusta tuli ateisti

Aihearkisto: 1900-luku

Joh. 13:35

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Vuokko Ilola ja Topi Linjama: Uskovaiset pelkäävät

Hänninen: Turvautukaa ammattiauttajiin – ei kuulu SRK:lle

Painostus pyrkii murtamaan perheenjäsenten keskinäisen lojaalisuuden – pelko vaientaa

Julkisesti esitetty mielipide leimataan ”hyökkäykseksi jumalanvaltakuntaa vastaan”, riippumatta sen sisällöstä

Alaranta: Tee painostamisesta AINA julkinen – ryhdy remonttimieheksi

Asikainen: Pelkoa, ahdistusta ja vahvemman valtaa

Stiven Naatus: On pystyttävä keskustelemaan

Hautamäki: Uskovaisten anonyymit mielipiteet ovat arvottomia

Missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on pelkoa – eristämisen, ulossulkemisen ja taivaspaikan menetyksen pelko

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

The aim of the review

The SRK-Laestadianism

No salvation outside the SRK – the exclusive congregational doctrine

The Kingdom of God upon earth

Violence in the healing meetings

People accused each others and were manipulated to fight against each others

“The False spirit”: greeting, television, books, singing in the choir, hunting society, wrong political party…

Whole families were expelled out of ”the Kingdom of God”

The new discussion emerged in the Internet

Kotimaa gets the ball

No need for an apology

Background of the Case of the Finnish Lutheran Mission

FLM apology of 1999

Conclusions

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Vaietut naiset

SRK torjui naispappeuden 1984

Visioita Juha Pentikäisestä Mari Leppäseen

Lestadiolaisnaiset sananjulistajia ja aktiivisia vaikuttajia kirkossa – ennen vanhaan

”Kaikki herätysliikkeessä ovat alistavan sukupuolijärjestelmän vankeja”

Leppänen: Nykyisin useat vl-papit kannattavat naisten pappeutta

Hajaannusten pelko heikentänyt tasa-arvoa – eriseurakortti nujertaa keskustelun

Naisilta ei kysytty – ei edes naispappeuskeskustelussa

SRK:n johtokunta torjuu naisten pappisviran

Tyrmäys syksyllä 2010

Hänninen: vl-naisille ei papinvirkaa tulevaisuudessakaan

Termejä: sukupuolijärjestelmä ja patriarkaatti

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Virkakäytäntö on inhimillinen, ei raamatullinen

Vältetään riskit ja sudenkuopat

Vl-liikkeen vaikutusvalta kasvaa naispappeuden myötä

Takertuminen menneisyyden maallisiin tapoihin ei ole hengellisyyttä

Naatus: Naiset herätysliikkeessä?

Lue lisää:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Kävijätilasto: Polulla 29.3.2009 alkaen

Tilaa sähköpostiisi

Voit tarjota tekstisi julkaistavaksi ja lähettää palautetta

Suosituimmat NYT

Uudet kommentit

Uutta Verkoston Polulla

Löydä aiheesta

Löydä Polulta

Blogroll

Mistä puhumme kun puhumme…

Management

Copyright Omat Polut Network© / Lainattaessa lähde mainittava.

RSS