Aihearkisto: Aimo Hautamäki

SRK selvityttää herätysliikkeen johdon menettelyn pedofiliarikoksissa


Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on käynnistänyt sisäisen selvityksen herätysliikkeen johdon menettelystä pedofiliatapausten yhteydessä.

Aloite  johtohenkilöiden menettelyä koskevasta selvityksestä on tullut SRK:n työvaliokunnasta, kertoo SRK:n varapuheenjohtaja Matti Taskila, joka itse on myös työvaliokunnan jäsen. Selvitystä ei ole kuitenkaan tarkoitus julkistaa.

Selvityksen laatijaksi on valittu vanhoillislestadiolainen juristi, joka toimii itse erään rauhanyhdistyksen puheenjohtajana. Selvitysmiehen henkilöllisyyttä ei ole kerrottu julkisuuteen.

Keväällä 2010 kirkolliskokouksen yhteydessä silloinen arkkipiispa Jukka Paarma painotti, että julkisuus ja avoin keskustelu kirkon piirissä tapahtuneiden pedofiliatapausten käsittelyssä auttaa ihmisiä saamaan oikeaa tietoa ja puhdistaa yleistä ilmapiiriä. SRK:n johto ei kuitenkaan aio julkistaa omia menettelyjään koskevan selvityksen tuloksia.

[Kaleva 29.3.2011: ”Maaliskuussa valmistuneen selvityksen sisällöstä kerrotaan tarkemmin tiedotusvälineille 7. päivä huhtikuuta Oulussa järjestettävässä tiedotustilaisuudessa.”]

SRK:n sisäinen selvitys

SRK:n johtoa on syytetty pedofilian peittelystä ja lastensuojelulain tulkitsemisesta väärin. Arvostelua SRK:n menettelyistä on tullut myös liikkeen sisältä. On lisäksi  paheksuttu sitä, että SRK:n johto on torjunut pedofiliasta tiedottamisen herätysliikkeen sisällä.  

Julkisuudessa käydyssä keskustelussa on väitetty, että laajaa lapsi- ja nuorisotyötä tekevän lestadiolaisyhteisön johtotasolla ei ole haluttu hyödyntää lastensuojelun asiantuntijoita, jotka olisivat itse tarjonneet asiantuntemustaan hyödynnettäväksi esimerkiksi herätysliikkeen sisäisessä, ennaltaehkäisevässä tiedotuksessa vanhemmille sekä lapsille ja nuorille.

Asiantuntijoiden mukaan pedofilian torjunnassa keskeistä on valmentaa lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan tunnistamaan riskitilanteet ja hyväksikäyttäjät. On arvioitu, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä elää tällä hetkellä yli 50 000 alle 18-vuotiasta.

– Jos johdon toiminnasta löytyy huomautettavaa, niin asiat pitää korjata, sanoo varapuheenjohtaja Matti Taskila.

Taskilan mukaan kyseessä on yleisselvitys eikä tässä yhteydessä selvitellä yksittäisiä rikostapauksia.

– Nyt on kaikenlaisia huhuja liikkeellä. Selvityksellä asioista saadaan käsitys ja siksi nimenomaan puolueeton selvitysmies tekee sen, selosti Taskila asiaa Helsingin Sanomien haastattelussa.

Puolueeton selvitysmies tulee kuitenkin herätysliikkeen omasta keskuudesta.

 – Olisimme voineet valita täysin ulkopuolisenkin, toteaa Taskila. Valittu selvitysmies on juristi, joka toimii erään paikallisen rauhanyhdistyksen puheenjohtajana.

Se että selvitysmies toimii itse herätysliikkeen luottamustehtävässä, ei Taskilan mukaan kuitenkaan vaaranna selvityksen puolueettomuutta.

– Hän tuntee sillä tavalla liikettä, että se on tavallaankin etukin. Toki häntä sitoo tuomarin vala, joten hän joutuu tekemään sen siitä näkökulmasta, huomauttaa Taskila.

Selvityksen on määrä valmistua helmikuun loppuun mennessä.

[SRK:n julkistama lehdistötiedote selvityksestä 7.4.2011.]

Rippisalaisuuden tulkinta muuttumassa kirkossa – entä SRK:ssa?

SRK:n johdon menettelyjen yhteydessä on julkisuudessa keskusteltu liikkeen rippisalaisuutta koskevasta opetuksesta.

SRK:n johto on pitänyt edelleen kiinni siitä käsityksestä, että rippisalaisuus sitoo myös maallikkoja. Esimerkiksi SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki ovat rinnastaneet maallikon vastaanottaman ripin ja siihen liittyvän rippisalaisuuden pappeja ja lehtoreita sitovaan vaitiolovelvollisuuteen. Mutta kirkkolain mukaan puolestaan rippisalaisuudella ei ole juridista suojaa, jos ripin vastaanottaja on maallikko. Lisäksi, mikäli henkilö on saanut tietoonsa lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön viittaavan asian, hän on lastensuojelu- ja rikoslain mukaan ilmoitusvelvollinen viranomaisille. Toisin sanoen, SRK:n opettama rippioppi on lainvastainen.

SRK:n johtoa onkin syytetty pedofilian peittelystä ja virheellisestä lastensuojelulain tulkitsemisesta sekälainvastaisen opin levittämisestä.

Ev.-lut. kirkko ei piispa Seppo Häkkisen ja tutkija Hanna Salomäen mukaan  pysty vaikuttamaan SRK:n rippioppiin, koska siltä puuttuvat keinot tähän.

SRK:n rippiopetuksessa oleva ristiriita edelleen voimistuu kirkkolain äskettäin uudistetun rippisalaisuuden soveltamistulkinnan kanssa.

Kirkko ja ministeriöt päättivät 8.12.2010 pappien uusista ohjeista, joiden mukaan rippisalaisuus ei koske pedofiliaa, vaan siitä on aina tehtävä ilmoitus poliisille.

Käytännössä kirkossa selkeytetään ja konkretisoidaan rippisalaisuuteen liittyvää laintulkintaa. Lastensuojeluvelvoite on jatkossa poikkeuksetta huomioitava, jos pedofilia tulee tietoon  rippitilanteessa. Papin on vastedes hyvinkin konkreettisesti annettava hyväksikäyttäjä ilmi. Ripittäytyjästä riippuen viranomaiselle voidaan ilmoittaa tekijän tai uhrin nimi tai molemmat.

Tosin kirkon virallinen ohjeistus toistaiseksi puuttuu, ja julkisuudessa  kirkon edustajat ovat esittäneet  erilaisia käsityksiä siitä, miten konkreettisesti on toimittava.

Kirkko ja ministeriöt ovat painottaneet, että ilmoituskynnyksen on oltava matala. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti on yleensä pedofiliatapauksissa rikos, sillä ilmoitusvelvolisuus koskee myös pappia tai lehtoria. Lastensuojelulain nojalla he, kuten kaikki kirkon työntekijät, ovat ilmoitusvelvollisia kaikissa tapauksissa, jolloin on syytä epäillä lapsen olevan vaarassa.

Helmikuussa piispainkokous tarkentaa menettelytapaohjeet ripistä ja sielunhoidollisista keskusteluista sekä niihin liittyvästä vaitiolovelvollisuudesta. Kirkkohallitus julkaisee oppaan asiasta.  Ohjeistuksesta tulee osa papiston koulutusta.

Hurtig: lastensuojelua hengellisissä liikkeissä vahvistettava kokonaisvaltaisesti

Lastensuojelun asiantuntija, YTT Johanna Hurtig johtaa kirkon ja Ensi-Kotien liiton käynnistämää tutkimusta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä uskonnollisissa yhteisöissä. Hän on eri yhteyksissä tähdentänyt laajempaa näkemystä lastensuojeluun ja hyväksikäytön torjuntaan, sillä rippisalaisuus ei ole asiassa suinkaan keskeisin ongelma. 

– Maallikoiden välisissä keskusteluissa voi lisäksi olla rippiin liittyvää käsitteellistä epäselvyyttä. Kun papit keskustelevat, he tietävät mistä puhuvat. Maallikot eivät välttämättä erota rippiä sielunhoidollisesta keskustelusta, Hurtig sanoo.

Mikäli maallikko vaikenee lasta koskevasta rikoksesta vedoten rippisalaisuuteen, hänen voidaan katsoa syyllistyneen lastensuojelurikokseen.

Johanna Hurtigin mukaan rippi on itse asiassa harvoin se tilanne, jossa lapseen kohdistunut väkivalta tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tulee esiin tai jossa se jää piiloon. Useimmiten hyväksikäyttö havaitaan, kun joku tekijän tai uhrin läheinen tai ulkopuolinen henkilö saa kuulla asiasta.

Rippiä koskevan ohjeistuksen rinnalle tarvittaisiinkin Hurtigin mukaan pohdintaa siitä, mitä muita tapoja on vaikuttaa lasten oikeuksien vahvistamiseen hengellisissä yhteisöissä.

– Ripittäytymistilanteet ovat lastensuojelua ainoastaan siinä mielessä, että sen kautta voidaan vaikuttaa siihen, ettei teko toistu eikä jatku. Lasten suojelemiseen tarvitaan myös muuta toimintaa, jonka avulla voidaan estää hyväksikäytön tapahtuminen, tunnistaa se mahdollisimman pian sekä käynnistää tarvittavat ammatilliset prosessit, hän sanoo.

Hurtigin mukaan uskonnolliset yhteisöt ovat otollinen kasvualusta lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle. Lisäksi hyväksikäyttötapausten havaitseminen voi olla hengellisessä liikkeessä vaikeampaa kuin muualla yhteiskunnassa.  Syynä ovat ihmisten kokema syvä luottamus ja turvallisuuden tunne yhteisön jäsenten kesken sekä auktoriteettisidonnaisuus. Yksilön alisteinen asema yhteisössä on yksi mahdollinen selitys sille, miksi hyväksikäyttö voi jatkua ja jäädä kokonaan piiloon.

Johanna Hurtig on tutkinut lasten seksuaalista hyväksikäyttöä erityisesti uskonnollisessa kasvuympäristössä.

Kymmeniä pedofiliatapauksia vanhoillislestadiolaisuuden piirissä

Luterilaisessa kirkossa ja sen herätysliikkeissä on paljastunut ainakin sata lasten seksuaalista hyväksikäyttötapausta. Epäiltyinä on ollut kahdeksan pappia ja mm. lestadiolaisia maallikkopuhujia sekä muita herätysliikkeen luottamushenkilöitä.

Selvityksen käynnistämisestä kertoi Helsingin Sanomat (Jussi Sippola: Lestadiolaisten pedofiliakohusta sisäinen selvitys. Helsingin Sanomat 24.12 2010, A5).

*       *        *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

*       *       *

Lue lisää aiheesta:

Johannes Alaranta: Ripin nk. “olemus”. 12.5.2010.

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Pia Alatorvinen: SRK:n Voittonen: Ketään ei ole pyritty vaientamaan. Kaleva 20.9.2010.

Simo Alastalo: Johanna Hurtig: Rippiin liittyvää käsitteistöä pitäisi selventää. Kotimaa24 9.12.2010.

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010. Pääkirjoitus.

Seppo Häkkinen: Ehdoton rippisalaisuus ei koske maallikoita. Helsingin Sanomat, mielipide, 1.10.2010.

Johannes Ijäs: Häkkinen: Lapsen etu ja rippisalaisuus eivät sulje toisiaan pois. Kotimaa24, 8.12.2010.

Insestiepäilty toimii yhä lestadiolaisten luottamustehtävässä. Iltalehti 29.9.2010.

Susanna Kemppainen: Lestadiolaisvaikuttajan raiskaussyytteitä puidaan käräjillä. Kaleva 12.1.2011.

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6.
Katja Kuokkanen: Kirkko ei valvo maallikkoihin ulottuvaa rippisalaisuutta: Vähän kykyä kaitsea herätysliikkeitä. Helsingin Sanomat 30.9.2010, A8.

Katja Kuokkanen: Rippisalaisuus taipuu lapsen etuun pedofiliatapauksissa. Helsingin Sanomat 8.12.2010.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö juurittava. Kaleva, pääkirjoitus 2.10.2010.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Piispa Häkkinen: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Lucas: Syytteet insestistä

Lucas: Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Linda Pukka: Piispa: Kirkko on sulkenut silmänsä pedofilialta. Piispa Seppo Häkkisen kannanotto, MTV3 25.5.2010.

Jussi Sippola: Lestadiolaisten pedofiliakohusta sisäinen selvitys. Helsingin Sanomat 24.12 2010, A5.

SRK teetti sisäisen selvityksen pedofiliatapausten käsittelystä. Kaleva 29.3.2011.

Pedofiliaepäilyt kuohuttivat kirkolliskokouksen edustajia. YLE 3.5.2010.

Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry. (Wikipedia)

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, Aimo Hautamäki, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, insesti, johtajat, johtokunta, keskustelu, kirkko, lapset, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, nuoret, Olavi Voittonen, pedofilia, perhe, puhujat, Rippi, SRK ry., SRK:n johtokunta

SRK:n uusi pääsihteeri Tuomas Hänninen: Menkää hoitoon


SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen on suositellut ammattiauttajia ja traumaterapiaa hoitokokousten väkivallasta kärsineille ihmisille. SRK:n väistyvä pääsihteeri Aimo Hautamäki puolestaan on leimannut ihmisten omiiin kokemuksiin perustuvat anonyymit nettipuheenvuorot yksiselitteisesti sanalla ”arvoton”.  Uskovaisten ihmisten kokemukset yhteisön hengellisestä väkivallasta ja muista ongelmista ovat SRK:lle ”arvotonta tietoa”, totesi Hautamäki Kotimaan haastattelussa.

SRK:n johdon näkemykset ja yksityisten ihmisten kokemusten mitätöinti eivät ole tuntuneet rohkaisevilta niistä, jotka ovat elätelleet toivoa väkivallasta ja painostamisesta luopumisesta  tulevaisuudessa.

Kannanotot hämmästyttävät myös niitä, jotka ovat nähneet, miten laajaksi ja aktiiviseksi nettikeskustelu vanhoillislestadiolaissuudesta on muodostunut.

Toisaalta, herätysliikkeen sisällä on alettu levittää huhuja remonttiryhmästä, joukosta nuoren polven vanhoillislestadiolaisia, jotka pyrkivät uudistamaan herätysliikettä. Onkin kysyttävä, mitä on remonttiseiskapuheen takana. Onko SRK:n johdon tarkoitus mustamaalata anonyymien lisäksi myös niitä, jotka ovat rohjenneet keskustella herätysliikkeen tilasta julkisuudessa omalla nimellään?

*    *     *

SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen kehottaa hoitokokouksista kärsineitä ihmisiä hakeutumaan ammattiauttajien hoitoon saamaan trauma-terapiaa. Hänninen ”hienosti” sanottuna yksioikoisesti medikalisoi  hoitokokousten väkivaltaa kokeneiden ihmisten tilanteen. Hän katsoo, ettei heidän kärsimyksensä kytkeydy varsinaisesti vanhoillislestadiolaiseen hengellisyyteen eikä yhteisöön, sen velvoitteisiin eikä mahdollisuuksiin tukea kristittyjä.

Muuttamalla puheen yhteisön menettelytavoista seuranneesta ihmisten kärsimyksestä yksityisten henkilöiden henkilökohtaisiksi ”traumoiksi” ja liittämällä siihen sairauden leiman Hänninen seuraa johdonmukaisesti vanhoillislestadiolaisuuden perinteistä vallankäyttöä, vahvemman vallan kulttuuria.  

Jos jotkut ihmiset ovat vaikeuksissa ja kärsivät, ongelmat eivät koskaan seurausta SRK.yhteisön menettelytavoista eivätkä ne velvoita SRK-yhteisöä, vaan ne ovat seurausta kyseisten yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta heikkoudesta, sairaudesta ja/tai syntisyydestä.

Hänninen totesikin uutista seuranneessa Kotimaan keskustelussa, että hän ei ole itse koskaan tavannut sellaista uskovaista (vanhoillislestadiolaista), joka olisi pelännyt kysellä ja keskustella hoitokokouksien asioista.   

Hänninen antoi lausuntonsa Kotimaa24:n nimitysuutisen yhteydessä käydyssä keskustelussa 27.10.2010.

Samassa yhteydessä Hänninen ilmoitti myös, että hän ei itse aio osallistua nettikeskusteluihin. Hänninen aloittaa työnsä SRK:n pääsihteerinä vuoden 2011 alusta.

Vuokko Ilola ja Topi Linjama: Uskovaiset pelkäävät

Vuokko Ilola tiedusteli Kotimaa24:n haastattelua seuranneessa keskustelussa Hänniseltä, onko vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokousten väkivaltaa tarkoitus ryhtyä selvittämään. Hän esitti Hänniselle useita kysymyksiä.

”Liikkeessämme on tapahtunut pahoja juttuja 70-luvun hoitokokouksissa, joista minulla on monen muun ihmisen kanssa edelleenkin syviä traumoja. Onko milloin(kaan) odotettavissa, että silloisia hoitokokouksia alettaisiin selvittämään, jotta mahdollisimman moni traumatisoitunut voisi saada avun traumaansa?

Mielestäni silloinen sielunhoidollinen väkivalta tuli osaksi liikkeen kurinpitomentaliteettia, josta ei olla luovuttu edelleenkään. Tämä aiheuttaa vl-ihmisissä pelkoa ja orjuutta ja vie Jumalan lapsen vapautta, jonka pitäisi olla ihan oleellinen ilmentymä kristityn elämässä.

Ja pelkoa on. Ihan raavaat ja isot miehetkin ihmettelevät minun ”rohkeutta” puhua asioista nimellä ja ääneeni ja ajattelevat olevansa itse ”vellihousuja”, kun eivät uskalla puhua avoimesti ajatuksistaan. Ja mitä he pelkäävät? Noh, tulevansa mahdollisesti hoidetuiksi avoimuutensa johdosta. Ja. Pelko on ihan aiheellinen, kun katsoo historiaamme eikä tarvitse katsoa kovinkaan kauas. Minulle on myös kerrottu, että heidän psyyke ei kestäisi hoitokokousta.”

Myös free lance -toimittaja Topi Linjama on herätellyt julkisuudessa keskustelua vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä pelon ja vaikenemisen ilmapiiristä Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistussa katsauksessaan ”Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko (Kaleva 29.5.2010) sekä blogikirjoituksessaan ”Eroon hengellisestä väkivallasta” (Kotimaan blogi  Vihreällä valolla, 11.5.2010).

Hänninen: Turvautukaa ammattiauttajiin – ei kuulu SRK:lle

 Tuomas Hänninen vastasi Ilolalle Kotimaan nettisivulla.

Hän kiisti kohdanneensa sellaisia uskovaisia ihmisiä, jotka pelkäisivät tehdä kysymyksiä tai keskustella hoitokokousten asioista, tai muustakaan aiheesta.

Hän kehotti traumoja saaneita kääntymään ammattiauttajien puoleen. Hännisen mukaan SRK:n organisaatio ei ole auttamiseen tarkoitettu organisaatio. Se on tarkoitettu vain ”evankeliumin työhön”.

– En oikein kykene hahmottamaan millä tavoin evankeliumin työhön keskittyvä SRK:n nykyinen organisaatio tai rauhanyhdistykset kykenisivät vastaamaan esittämääsi haasteeseen, totesi Hänninen.

– Siksi osaan vain ystävällisesti neuvoa kohtaamaan ammattiauttajan ja hänen tuellaan mahdollisesti ne henkilöt joiden koet aiheuttaneen trauman. Tietenkin on mahdollista että ko. henkilö ei valitettavasti ole enää kohdattavissa.

– Minun kokemukseni ”hoitokokouksiin” osallistuneena on aivan toisenlainen mutta silti en voi tehdä tyhjäksi toisten kokemuksia. Tuskin koskaan on oikein ja raamatullista ryhtyä pakolla hoitamaan sellaisen ihmisen sielua joka sitä itse ei halua, sanoi Hänninen.

Hänninen ilmoittaa haastattelussa arvostavansa avoimuutta, mutta nettikeskusteluihin hän ei aio osallistua.

– Vaikka arvostan avoimuutta, en aio jatkossakaan toteuttaa sitä verkossa – teen sen tällä kertaa velvollisuuden tunnosta. Erityisen mieluusti kohtaan keskustelijan kasvot jos se vain on mahdollista.

Tapaamisia varten pääsihteeri Hänninen ilmoitti keskustelussa yhteystietonsa: tuomas.hanninen@srk.fi; puh. 0400242686.

Painostus pyrkii murtamaan perheenjäsenten keskinäisen lojaalisuuden – pelko vaientaa

Tämän jälkeen Vuokko Ilola pohdiskeli  blogissaan, että se henkilö, joka toivoo vain asioiden selvittämistä, saatetaankin leimata syntipukiksi.

”Se ei ole paha, että toimitaan väärin ja tehdään pahaa ja ajetaan ihmisiä rotkon reunalle, vaan se on paha, että toivoo vääryyden loppuvan ja puhuu asioista ääneensä. Paha poistunee, kun hyypiön suu tukitaan, jalat ja kädet sidotaan ja hyypiö heitetään rotkon reunalta alas muitten heitettyjen joukkoon. Sillä tavallahan se paha saadaan poistumaan  : (

Paha, pahempi, (sanonko kuka?)… Syyllinen, syyllisempi, (sanonko kuka?)…

”Kun uuvun, haavoitun,
huomassas, Herra sun,
suuren ja siunatun, levätä saan.
Toiset jos hylkäävät,
kasvosi lempeät
puoleeni kääntyvät rokaisemaan.”

Nyt itkettää.

En itse halunnut enkä järjestänyt hoitokokouksia. Ei itselläni ollut mahdollisuutta olla menemättä niihin. En liioin olisi halunnut ystävilleni hoitokokouksia. En en. Olisin järjestänyt ja valinnut toisin. Tässä nyt yritetään pärjätä.”

Toisessa kirjoituksessaan Iso Please. Pyydän, toivon ja anelen  Ilola esitti julkisen vetoomuksen siitä, että hänen perheenjäseniään ei painostettaisi.

”He eivät ole millään tavalla vastuussa kirjoituksistani/käsityksistäni/ajatuksistani, eivätkä myöskään selittelyvelvollisia. Itse vastaan itsestäni ja toimistani, eikä ihan kukaan muu.

En tiedä nykykäytäntöä em. kaltaisissa tapauksissa, mutta 70-luvullahan ainakin perheeni olisi pistetty valitsemaan minun käsitysteni ja vl-opetuksen välillä. Ja tuomio olis sitten ollut sen mukainen. Ja se oli väärin. Ja se aiheutti perheitten hajoamisia tai vähintäänkin paljon ongelmia perheen sisällä.

Perheenjäsenilläni on vapaus ajatella käsityksistäni ihan just niin kuin he ajattelevat, minä en ole ihan ketään ihmistä tämän maan päällä vaatimassa ”omaan ruotuuni”, minun on vain kerrottava oma uskoni niin kuin se on ”julki ihmisten ja Jumalan edessä”.”

Rauhanyhdistyksen johtokunnan jäsenet ja muut uskovaiset, joiden mielestä mielipiteitä ei ole luvallista esittää julkisesti, voivat pyrkiä murtamaan perheen sisäisen yhteenkuuluvuuden ja lojaalisuuden uhkailemalla ja painostamalla muita perheenjäseniä. Menettely on ollut hoitokokousten yhteydessä tavallista kautta aikojen.

Tällöin sananvapauttaan omalla nimellään julkisesti käyttänyt uskovainen on tilanteessa, jossa hän joutuu tavallisesti lopulta sulkemaan suunsa. Harva haluaisi saattaa rakkaimpansa kärsimään omien mielipiteidensä takia. Perheenjäseniin kohdistettu painostaminen on julma mutta tehokas keino lopettaa julkinen keskustelu. Monen ääni on tällä uhkailulla ja kiusaamisella vaiennettu.

Julkisesti esitetty mielipide leimataan ”hyökkäykseksi jumalanvaltakuntaa vastaan”, riippumatta sen sisällöstä 

Vuokko Ilolalla on havaintoja myös omien julkisten kirjoitustensa herättämästä kasvokkain keskustelusta uskovaisten kesken.  Hän kirjoittaa:

– Keskustelussa on tullut ilmi kaksi mielenkiintoista seikkaa: kukaan ei ole sinällään pitänyt kirjoituksiani Jumalan sanan vastaisina, mutta itte kirjoittamista Jumalan valtakuntaa vastaan hyökkäämisenä. Ja tuon jälkimmäisen syytöksen perusteella uskoni on asetettu kyseenalaiseksi.

– On totta, että meillä on vielä matkaa reiluun keskusteluun ja hurjasti onkin, Ilola toteaa Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus -keskustelussa.

Toisin sanoen, jokainen, joka omalla nimellään julkisesti ottaa kantaa yhtään mihinkään herätysliikkeessä, altistaa sielunsa autuuden ja taivaspaikkansa kyseenalaistamisen kohteeksi.

Alaranta: Tee painostamisesta AINA julkinen – ryhdy remonttimieheksi

Vanhoillislestadiolainen pappi Johannes Alaranta on blogissaan huomauttanut, että hoitokokousväkivalta jatkuu yhä edelleen (Huolinkaisia, 26.2.2010).

Hän on myös  esittänyt blogissaan vakavan vetoomuksen, että vanhoillislestadiolaisten piirissä ei enää alistuttaisi hoitokokouksiin eikä enää hyväksyttäisi minkäänlaista hengellistä väkivaltaa. Hän kehottaa jokaista julkistamaan kaikki painostamistapaukset. Enää ei pidä sulkea silmiä eikä suuta siltä, mitä itselle uskonystäville tapahtuu.

”Hengellinen väkivalta on vaarallista ja tappavaa. Vuosien saatossa moni on laskenut matkasauvansa ennenaikaisesti hengellisen väkivallan uhrina. Joku oman käden kautta, joku toinen mielenterveyden petettyä, kolmas siksi, ettei sydän kestänyt.

Jos kohtaat hengellistä väkivaltaa, puutu siihen aina. Älä sulje silmiäsi vaan estä väkivalta. Jos joudut hengellisen väkivallan uhriksi, ilmoita asiasta eteenpäin ja tee tapauksesta julkinen. Kiusaaminen on AINA väärin.”

Vain harvat vanhoillislestadiolaiset rohkenevat tuoda johdon linjasta poikkeavat käsityksensä julki omalla nimellään.

Vanhoillislestadiolaisten nettikeskustelu on erittäin vilkasta, kuten kirkon nettikeskustelija-koordinaattori Meri-Anna Hintsala on todennnut, mutta se on pääosin anonyymia, niin tässä blogissa kuin muillakin lestadiolaisuudesta keskustelua käyvillä foorumeilla. Keskustelufoorumeita on kaikkiaan ainakin kymmenkunta.

Ihmiset ottavat kantaa liikkeensä kysymyksiin aktiivisesti, mutta eivät halua tulla tunnistetuksi, koska pelkäävät itsensä ja läheistensä puolesta.

Herätysliikkeen sisällä on tiettävästi levitetty huhuja SRK:n nykyistä lijaa kritisoivasta ”remonttiryhmästä”. Alaranta on paljastanut huhun sisällön.

– Olen kuullut monelta taholta puhuttavan remonttiryhmästä. Nyt tämä ryhmä on tarkennettu vielä remonttiseiskaksi. Jos ei ole olemassa näkyvää vihollista, se pitää keksiä. – – Mukava ajatella, että kaikki paha on jossain ulkopuolella. Paljon hankalampaa on myöntää, että se paha on minussa ja jokaisessa meissä. Remonttiryhmästä puhuminen on vain yksi pahan puhumisen muoto monien muiden joukossa. Ei se sen kummallisempaa ole, hän pohdiskelee blogissaan.

Hän peräänkuuluttaa sijaan rakentavaa keskustelua ja kannustaa:

– Ryhdy remonttimieheksi ja lopeta puheet remonttiryhmistä.

Puheella remonttiseiskasta saatetaan vetää tavallisten uskovaisten tuki pois julkisesti omalla nimellään mileipiteitään esittäneiden ajatuksilta. Pelko tulla itsekin leimatuksi remonttiryhmään on tehokas mustamaalausase, jolla nettiin laajentunutta keskustelua voidaan jälleen kerran yrittää suitsia.

Kyse ei kuitenkaan liene vain näiden seitsemän ryhmästä, vaan laajemmasta liikkeen uudistussiivestä, jonka on esimerkiksi tutkija Hanna Salomäki tunnistanut herätysliikkeitä koskeneen väitöskirjatyönsä yhteydessä. On paljon vl-ihmisiä, jotka eivät enää jaa SRK:n johdon opillisia näkemyksiä.

Asikainen: Pelkoa, ahdistusta ja vahvemman valtaa

Oulun hiippakunnassa työskentelevä kasvatuksen hiippakuntasihteeri, TT Pekka Asikainen on esittänyt samoja kysymyksiä herätysliikkeelleen Kotimaan blogissaan.

”Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan. Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?”, kysyy Asikainen.

– Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset, Asikainen toteaa ja toivoo avointa keskustelua herätysliikkeensä sisälle.

Stiven Naatus: On pystyttävä keskustelemaan

Oululainen pappi, Tuiran seurakunnan kappalainen Stiven Naatus esitti Kalevassa julkaistussa haastattelussaan toivomuksen, että oman herätysliikkeen sisällä voitaisiin sallia julkinen keskustelu lähihistorian tapahtumista. 

Kalevan haastattelu liittyi Oulussa silloin esitettyyn Juha Jokelan näytelmään Fundamentalisti, jonka Naatus kävi katsomassa kalevan pyynnöstä. Suosikiksi kohonnut esitys käsitteli hegellistä väkivaltaa uskonnollisessa yhteisössä. Tällöin Naatus totesi:

–  Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden kanssa, myös yhteisön sisällä.

SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen toimi silloin SRK:n leirityön sihteerinä. Hän ja SRK:n johto hyllyttivät Naatuksen jo sovitusta SRK:n rippikoulupapin tehtävästä. Julkisuudessa hän ilmoitti syyksi sen hämmennyksen, jonka uskovaisen papin tutustuminen teatteriesitykseen oli herättänyt vanhoillislestadiolaisten rippikoululaisten vanhemmissa.

– Tiesin, että se aiheuttaisi hämmennystä. Tässä mielessä se ei ollut ansiokas teko. Pointtini oli kuitenkin siinä, että näistäkin asioista on pystyttävä keskustelemaan, kertoi Naatus Kotimaan haastattelussa (9.8.2007).

Teatterissa käymistä pidetäänkin vanhoillislestadiolaisuudessa edelleen syntinä, kuten Ylikiimingin rauhanyhdistyksen puheenjohtaja, menestynyt yrittäjä ja maallikkopuhuja Sami Pikkuaho totesi TV-uutisissa (24.11.2010). (Perusteluna synnille hän esitti, että teatterissa ”ihminen lähtee hakemaan itselleen mainetta ja kunniaa, minkä tavoittelu ei ole Raamatun mukaista”.)

Myös Juho Kalliokoski on kertonut kokemuksistaan, joiden keskelle hän joutui kysyessään julkisesti omalla nimellään SRK:n perusteluja eräisiin kristinopillisiin kysymyksiin ja kritoisoituaan liikkeen opetusta. Hän on kohdannut painostusta ja uhkailua, henkistä väkivaltaa, jota on kohdistettu myös hänen läheisiinsä.

Kalliokoski onkin pohtinut syitä miksi opetuksen kriittinen tarkasteleminen ei ole rauhanyhdistyksellä mahdollista. Kalliokoski pitää kyseenalaistamisen kieltämistä Raamatun opetuksen vastaisena.

Yksityisille ihmisille on siis koitunut ikäviä seuraamuksia siitä, kun he ovat tehneet kysymyksiä SRK:lle tai jo siitä että he ovat esittäneet toivomuksien liikkeen sisäisen keskustelun sallimisesta ilman sanktioita.

Siten ei ole ihmeteltävää, että useimmat pitäytyvät anonyymeina.

Hautamäki: Uskovaisten anonyymit mielipiteet ovat arvottomia 

SRK:n nykyinen pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää heidän keskusteluaan täysin yhdentekevänä ja ”arvottomana”:

– Nimetön keskustelu on arvotonta keskustelua ja arvotonta tietoa, Hautamäki kuittasi haastattelussa  Kotimaan toimittaja Johannes Ijäkselle 30.10.2010 .

Aimo Hautamäki on todennut aikaisemmin Kalevassa:

-Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen. Keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä.

Hautamäen lausunto pitää sisällään logiikan, jonka mukaan se joka ei rohkene käydä keskustelua omalla nimellään vaan pelkää, ja kokee tarvetta tuoda esiin ajatuksiaan anonyymisti ei ole oikealla tavalla uskomassa. Lisäksi hänen näkemyksensä ovat ”arvottomia”.

Hän ei tunnu piittaavan siitä tosiasiasta, että ihmiset ovat joutuneet painostetuksi mielipiteidensä julkistamisen jälkeen, samoin heidän omaisensa. Tämän luulisi olevan vakava hälytysmerkki yhteisön johdossa olevalle henkilölle siitä että kaikki ei ole kunnossa.

Missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on pelkoa – eristämisen, ulossulkemisen ja taivaspaikan menetyksen pelko

Monia Hautamäen asenne on on hämmästyttänyt ja myös loukannut. Free lance –toimittaja Topi Linjama totesi kommentissaan:

-Toisella puolella ei tunnisteta pelkoa, joka ilmenee esimerkiksi siten, ettei ihmiset uskalla puhua omalla nimellä. Ja miksi eivät. Sen takia, että tähän yhteisöön kasvaneella on niin paljon pelissä, tässä yhteisössä on hänen sosiaalinen elämänsä, tässä on kaikki se, mitä hän pitää pysyvänä ja ikuisena. Tästä on lähimenneisyydestä liian paljon liian rankkoja esimerkkejä. Jos joku kuitenkin tulee ulos omalla nimellään, kuten Vuokko, hänestä ”huolestutaan” ja annetaan ymmärtää, ettei hän ehkä ole ihan oikein uskomassakaan. Pahimmillaan ihminen voidaan eristää yhteisöstä ja viedä häneltä samalla iankaikkisen elämän toivo.

-Kun pelataan tällaisilla panoksilla, niin ei totisesti ole mikään ihme, että ihmiset eivät puhu omalla nimellään, totesi Topi Linjama.

Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja  iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta. 

Topi Linjama on pohtinut myös konkreettisia käytännön askeleita, joilla tilannetta voitaisiin lähteä korjaamaan. Hän on ehdottanut, että paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnan roolia ja tehtävää suhteessa sielunhoidolliseen työhön täsmennettäisiin.

– Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

– Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava, toteaa Linjama.

– Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella, kirjoittaa Linjama.

– Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.

Filosofi George Santayana on sanonut: ”Kaikki ne, jotka eivät muista historiaansa, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”  Tästä laista on muistuttanut myös kirjailija Primo Levi holokaustia käsittelevissä kirjoissaan. Väkivallasta vaikeneminen ja sen peittely jatkaa ja ylläpitää vakivaltaa.

Niin kauan kuin vanhoillislestadiolaisuudessa ei  selvitetä avoimesti lähimenneisyyden väkivaltaa, sitä toistetaan yhä uudelleen.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Nestori.

*    *     *

Lisää aiheesta:

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia. Blogikirjoitus 24.4.2010.

Ex: Miksi teatteri on syntiä?

Ioannis Gostaja: Huolinkaisia

Ioannis Gostaja: VäkiVallaton

Aimo Hautamäki: Nimetön keskustelu on arvotonta. Kotimaa24, 31.10.2010.

Aimo Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä” (Kaleva 15.9.2007.)

Virpi Hyvärinen: Tarvitsemme(-ko) glasnostia?

Vuokko Ilola, vetoomus SRK:lle: ”Hoitokokoukset pitää selvittää!” Kotimaa 18.12.2008.

Vuokko Ilola: Kehoitetaanko Sanassa murehtimaan? Blogi 29.10.2010.

Vuokko Ilola: Iso Please. Pyydän, toivon ja anelen. Blogi 30.10.2010.

Johannes Ijäs: Kuka pääsee taivaaseen? Kotimaa24 Uutiset, 29.11.2010.

Johannes Ijäs: Laestadianleaks julkaisee dokumentteja lestadiolaisuuden kipupisteistä. Kotimaa24, 29.10.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Outi Ikonen: ”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”. Kirkkohallituksen verkkokeskustelun koordinaattori, teologi Meri-Anna Hintsalan haastattelu.Kotimaa24, 26.9.2010.

Juho Kalliokoski: Epäilystä. Blogikirjoitus 21.10.2010.

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti. (Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Topi Linjama: Avoimen keskustelun esteitä. Blogikirjoitus 8.12.2010.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta. Blogikirjoitus 11.5.2010.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Pekka Mikkola: SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Nestori: Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet (Toimittaja Hannu Karpon haastattelu.)

M.T.: Eroon hengellisestä väkivallasta

Perttu: Nettikeskustelulla lakihenkeä vastaan   

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan”

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Heikki Rusama: Teatterivierailiu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä. Kotimaa 9.9.2007.

Voitto Savela: 1970 -luvun tarkastelua. SRK:n vuosikirja 1989. ”Jumala rakentaa kaupunkiaan.”

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

7 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, Aimo Hautamäki, arvot, avainten valta, eettisyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, lähihistoria, leimaaminen, nettikeskustelu, normit, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys

SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010


Keväällä 2010 Kirkkohallitus tiedotti, että ev.-lut. kirkon piirissä on paljastunut huolestuttavan paljon lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Uutisessa todettiin myös, että merkittävä osa rikoksista oli tapahtunut vanhoillislestadiolaisessa liikkeen piirissä. Tekijöiden joukossa oli myös pappeja ja lestadiolaisia maallikkosaarnaajia sekä rauhanyhdistyksissä toimivia luottamushenkilöitä.

Huolestuttavat uutiset havahduttivat lestadiolaiset uskovat, lastensuojelun asiantuntijat ja myös suuren yleisön kysymään, millä tavoin herätysliikkeen puhujat valitaan, ja kuka heidän toimintaansa valvoo. Kysyttiin myös, kuinka liikkeen johto pyrkii varoittamaan perheitä sekä lapsia ja nuoria  pedofiilien toiminnasta ja miten rauhanyhdistyksissä ylipäätään on panostettu lastensuojeluun.

*    *     *

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki kertoi 30.9.2010 YLEn uutisille, että  Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on lähestynyt liikkeen puhujia ja rauhanyhdistyksiä ohjekirjein, jotta seksuaalista hyväksikäyttöä vanhoillislestadiolaisuudessa kokeneet ihmiset uskaltaisivat hakea itselleen apua (YLEn uutiset 29.9.2010  , päivitetty 1.10.2010). Tiedottamiseen johti nähtävästi hiljattain paljastunut uusi hyväksikäyttötapaus (Kerkelä & Kuokkanen, HS 27.9.2010).

Hautamäki tiedotti, että pedofiliakysymystä käsiteltiin  kesän 2010 suviseurojen avajaispuheessa. Aihe on noussut esille myös ”sadoissa ohjekirjeissä”. Julkisuudessa olleiden lasten hyväksikäyttöepäilyjen jälkeen liikkeessä haluttiin ”tarkentaa jäsenille synnin sovittamisen ja rikoksen sovittamisen eroa”.

Hautamäki kiisti, että herätysliikkeessä olisi pyritty salailemaan hyväksikäyttöä.

SRK on lähettänyt puhujille kirjeen ”poikkeuksellisena toimenpiteenä”.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen tiedotti kirjeestä herätysliikkeen jäsenille ja suurelle yleisölle heinäkuussa Liperin suviseurojen avajaispuheessa ja siellä kokoontuneessa SRK:n vuosikokouksessa. 

Suviseuratiedotuksen laatimissa tiedotteissa ei tosin ollut mainintoja johtokunnan kirjeestä eikä ylipäätään lasten seksuaalisen hyväksikäyttöongelman käsittelystä kokouksissa.

Kyse on nähtävästi siis yhdestä SRK:n johdon kirjeestä, joka on lähetetty kaikille puhujille ja papeille. Heitä on kaikkiaan lähemmäs tuhat henkilöä.

Laestadianleaks-blogi on julkaissut kirjeen liitteineen. (Kyseiset liitteet julkaistiin myös Omat Polut -blogissa keväällä.)

SRK: Rippisalaisuus sitoo edelleen myös maallikkoja

SRK:n johtokunnan viesti on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:

”SRK:n johtokunta päätti kokouksessaan 22.5.2010 poikkeuksellisesta menettelystä: kaikille puhujille lähetetään kirje, jossa on Päivämies-lehdessä julkaistut pääkirjoitukset ja vastineet. Toivomme, että perehdytte niihin.” Viesti sisältää lisäksi puhujille suostuttelevaan sävyyn ja uskonnolliseen retoriikkaan puettuja muistutuksia siitä, mikä on puhujan tehtävä. 

Viestin liitteinä ovat jo Päivämiehessä julkaistut pääkirjoitus 27.tammikuuta 2010  ja vastine Helsingin Sanomille toukokuun alussa, joka on julkaistu myös Helsingin Sanomien mielipidesivulla.

Näiden liitteenä olevien kirjoitusten mukaan SRK katsoo, että rippisalaisuus velvoittaa myös maallikkoa. Saatekirjeessä ei myöskään ole mainintaa, että SRK:n linja maallikon osalta rippisalaisuuden sitovuudesta olisi muutettu. Edelleen uskotaan, että pedofiili saa jumalalta voiman ilmoittautua itse rikollisena viranomaisille. ”Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen.”

On kovin hämmentävää, että SRK on lähtenyt kuvitelmasta, että julkilausuma- ja kannanottoretoriikka on nyt se tapa, jolla asia saadaan hoidetuksi. Kirje ei nimittäin sisällä lainkaan konkreettisia ohjeita, vaan lähinnä uskonnolisia vetoomuksia puhujille.

Kirjeestä ei löydy myöskään tietoa siitä, että asian osalta olisi käytännön suunnitelmia valmisteilla.

Suomen suurimman herätysliikkeen piirissä on paljastunut toistuvasti pedofiliatapauksia, osa pitkään jatkuneita, törkeitä rikoksia.

Osassa tapauksia on ollut ilmeistä, että liikkeen omat toimintamallit ja vanhoillislestadiolaisyhteisön kulttuuri ovat mahdollistaneet pedofiilin rikosten jatkumisen. Osin samoista syistä moni lestadiolainen rikollinen on selviytynyt ilman tapauksen viemistä oikeuskäsittelyyn. 

On tapauksia, että uhrin läheisetkään eivät ole ymmärtäneet tai halunneet tukea uhria saamaan oikeutta ja apua toipumiseen.

Vaikuttaa myös siltä, että liikkeen piirissä ei osata tunnistaa riskejä., joille lapset ja nuoret altistuvat  hierarkkisessa, miesvaltaisessa ja seksuaalisuuteen ristiriitaisin tavoin  suhtautuvassa liikkeessä, jossa avoin kriittinen keskustelu liikkeen toimintatavoista on kielletty.

Yli 50 000 lasta ja nuorta vaarassa?

Vanhoillislestadiolaisuudessa  on nykyisin kasvamassa ennätysmäärä lapsia ja nuoria, koska erityisesti 1970-luvulta lähtien perheet ovat olleet ja ovat erittäin suuria. On arvioitu, että vanhoillislestadiolaisuuden piirissä elää tätä nykyä yli 50 000 alaikäistä.

SRK ja rauhanyhdistykset toteuttavat Suomen laajimpiin kuuluvaa lapsi- ja nuorisotyötä, jossa  toimii yli 200 vapaaehtoistyöntekijää.

Nämä tosiasiat velvoittavat SRK:n johtoa ja rauhanyhdistysten vastuuhenkilöitä kiireesti konkreettisiin ja suunnitelmallisiin toimiin.

On tyrmistyttävää, että herätysliikkeen johto ei ole tähän mennessä esittänyt konkreettista suunnitelmaa, millä tavalla se aikoo pysäyttää pedofiliatapausten määrän kasvun omassa piirissään. Se ei ole myöskään esittänyt suunnitelmaa,  millaisin käytännön menettelyin se aikoo vauhdittaa tiedottamista ja valistusta, jotta vanhemmat, lapset ja nuoret sekä lasten ja nuorten parissa toimivat vapaaehtoiset tunnistavat riskit ja tietävät, kuinka heidän tulee toimia jotta lapsia voidaan suojella.

SRK:n johdon kirjeestä ei myöskään käy ilmi, miten esimerkiksi puhujat ja paikalliset rauhanyhdistykset tulevat toimimaan ehkäistäkseen rikoksia ennalta ja edistääkseen uhrien toipumista.

*   *   *

SRK:n kirje puhujille ja vl-papeille

Kirjeen mukana lähetettiin myös Päivämiehen pääkirjoitukset/vastineet.

—————-

Rakas veli, Jumalan terve

Tiedotusvälineissä on viime kuukausina käyty vilkasta keskustelua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pedofiliasta. Keskustelussa on näkyvästi tuotu esille vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneet lasten seksuaaliset hyväksikäytöt.

On esitetty väittämä, että kristillisyytemme keskuudessa niiden määrä on erityisen suuri. Myös puhujia on ollut ja sanotaan olevan lasten hyväksikäyttäjissä. On todettava, että yksikin tapaus on liikaa.

Erityisesti uhrille hyväksikäyttö on jättänyt mahdollisesti koko elinikäisen trauman. Siksi he tarvitsevat kaiken tuen ja avun selvitäkseen elämässään eteenpäin. Tekijätkin ovat olleet ja ovat avun tarpeessa kyetäkseen hoitamaan asiat niin, että kykenevät vastaamaan niistä Jumalan ja ihmisten edessä.

Puhujina olemme erityisen vastuullisessa tehtävässä Jumalan seurakunnan sananpalvelijoina. Haluammehan, rakkaat veljet, kilvoitella niin, että säilytämme uskon ja hyvän omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä, Uskovaisina meidän tulee Jumalan sanan mukaisesti taistella syntiä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä. Sielunhoitajina meiltä kysytään taitoa ja ryhtiä toimia niin, että syntinen saa avun ja myös tuen toimia oikein. Rikoksen kohteeksi joutunutta ei saa jättää yksin. Tukea tarvitsevat myös uhrin ja tekijän läheiset.

SRK:n johtokunta päätti kokouksessaan 22.5.2010 poikkeuksellisesta menettelystä: kaikille puhujille lähetetään kirje, jossa on Päivämies-lehdessä julkaistut pääkirjoitukset ja vastineet. Toivomme, että perehdytte niihin. Niissä on esitetty käsityksemme mukaan kristillisyytemme perinteinen Jumalan sanan mukainen opetus ja toimintatapa syntiin ja rikokseen ja rikoksen uhriksi joutuneen auttamiseksi.

Jumalan rauhaa terveisin

Olavi Voittonen Aimo Hautamäki
Puheenjohtaja pääsihteeri

LIITTEET

Päivämies no 18, 5.5.2010

Syntisten piiri ja vanhoillislestadiolaisuus

Vastine Helsingin Sanomien kirjoitukseen 1.5.2010

Helsingin Sanomat julkaisi lasten hyväksikäyttöä koskevan artikkelin ”Syntisten piiri” (HS 1.5.2010). Artikkelissa kerrotaan, että kirkkomme vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä on tullut tietoon kymmeniä lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Tiedot ovat murheellisia. Yksikin on liikaa.

Kristillisyydessämme on kautta aikain ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Lasta on suojeltava kaikin tavoin. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada mahdollinen tuhoisa kierre heti alkuunsa katkaistua.

Lestadiolaisten suhtautumisesta lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja uhrien kokemuksiin artikkelissa todetaan: ”Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. — Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”

Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä. Evankeliumihan ”opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille”, kuten kirkkomme tunnustuksessa todetaan. ”Tässä kuuliaisuudessa me toteutamme rakkauden käskyä” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XVI).

Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai vaikkapa hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme sekä oikeusjärjestelmäämme ja niiden kykyyn auttaa myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Uhrille ja hänen läheisilleen tulee antaa kaikki heidän tarvitsemansa tuki ja ohjata heidät ammattinsa osaaville auttajille. Apua tarvitsevat myös tekijä ja hänen läheisensä.

Kirjoituksessa esitetään myös väite, että ”rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava toteaa: ”Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei saa enää puhua.” Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia.

Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi, jotta synnin kierre katkeaisi. Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi. Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea häntä menemään poliisiviranomaisen luokse.

Vanhoillislestadiolaisten näkemys käy selväksi esimerkiksi vuoden 1979 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa Rovaniemellä pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: ”Salari-pissä saattaa tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista.

Tarvittaessa asiat selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.” Näin opetetaan myös tänään.

Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö. Jumalan armo puolestaan opettaa hylkäämään jumalattoman elämän, mutta myös huolehtimaan lähimmäisistä oikeaa vastuuta kantaen. Aimo Hautamäki SRK:n pääsihteeri Olavi Voittonen SRK:n johtokunnan puheenjohtaja

*    *    *

Päivämies 2010 no 4, 27.1.2010. Pääkirjoitus

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, jota kutsutaan usein pedofiliaksi, on yksiselitteisesti synti ja rikos. Hyväksikäytöstä on laissa säädetty rangaistus, ja lain edessä kansalaiset ovat tasavertaisia. Ei Jumalan armahtama ihminenkään voi rikokseen ajauduttuaan väistää vastuutaan maallisen lain edessä. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on erittäin traumatisoiva kokemus, ja lasta on suojeltava hyväksikäyttäjältä kaikin tavoin. Teko haavoittaa syvästi ja on häpeäksi tekijälle, hänen perheelleen ja yhteisölle.

Myös seksuaalirikollisen suojelu on tuomittavaa. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen tulisi toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada tuhoisa kierre heti katkaistua. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Voimme luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme. Se kykenee auttamaan myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Apua tarvitseva, niin tekijä itse kuin hänen uhrinsakin, tulee ohjata ammattinsa osaavan auttajan luo.

Syntiin ajautunut tarvitsee myös sielunhoitoa. Jumalan sana tuomitsee synnin mutta tarjoaa katuvalle Jumalan armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen – vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia. Jeesus suhtautuu syyllisyyttä tuntevaan rikoksen tekijään yksiselitteisesti. Kun katuva tulee luokse ja sanoo ”minä kadun” erittelemättä tekonsa suuruutta, hänelle neuvotaan antamaan anteeksi (Luuk. 17:4). Augsburgin tunnustuksen mukaan synninpäästö tulee antaa niille, jotka palaavat tehdäkseen parannuksen (XII).

Rippisalaisuus on ehdoton. Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Asia on vakava ja ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Kirkkohallituksen perheasianjohtaja Martti Esko totesi pedofiliaan liittyvässä haastattelussa (HS 22.1.): ”Asian tutkiminen ja anteeksianto ovat kaksi eri asiaa.” Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.

*     *     *

Päivämies no 18, 5.5.2010

Syntisten piiri ja vanhoillislestadiolaisuus

 
Vastine Helsingin Sanomien kirjoitukseen 1.5.2010
 
Helsingin Sanomat julkaisi lasten hyväksikäyttöä koskevan artikkelin “Syntisten piiri” (HS 1.5.2010). Artikkelissa kerrotaan, että kirkkomme vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä on tullut tietoon kymmeniä lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Tiedot ovat murheellisia. Yksikin on liikaa.

Kristillisyydessämme on kautta aikain ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Lasta on suojeltava kaikin tavoin. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada mahdollinen tuhoisa kierre heti alkuunsa katkaistua.

Lestadiolaisten suhtautumisesta lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja uhrien kokemuksiin artikkelissa todetaan: “Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. — Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”

Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä. Evankeliumihan “opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille”, kuten kirkkomme tunnustuksessa todetaan. “Tässä kuuliaisuudessa me toteutamme rakkauden käskyä” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XVI).

Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai vaikkapa hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme sekä oikeusjärjestelmäämme ja niiden kykyyn auttaa myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Uhrille ja hänen läheisilleen tulee antaa kaikki heidän tarvitsemansa tuki ja ohjata heidät ammattinsa osaaville auttajille. Apua tarvitsevat myös tekijä ja hänen läheisensä.

Kirjoituksessa esitetään myös väite, että “rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava toteaa: “Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei saa enää puhua.”

Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia. Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi, jotta synnin kierre katkeaisi.

Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi. Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea häntä menemään poliisiviranomaisen luokse.

Vanhoillislestadiolaisten näkemys käy selväksi esimerkiksi vuoden 1979 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa Rovaniemellä pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: “Salaripissä saattaa tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista. Tarvittaessa asiat selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.” Näin opetetaan myös tänään.

Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö. Jumalan armo puolestaan opettaa hylkäämään jumalattoman elämän, mutta myös huolehtimaan lähimmäisistä oikeaa vastuuta kantaen.

 Aimo Hautamäki SRK:n pääsihteeri 

 Olavi Voittonen SRK:n johtokunnan puheenjohtaja

 

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, Aimo Hautamäki, insesti, johtajat, johtokunta, kannanotot, lapset, lapsuus, opilliset kysymykset, Päivämies, pedofilia, perhe, puhujat, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, vastuullisuus, yhteisöllisyys, YLE

Mikael Pentikäinen: homojen parisuhteille tasavertainen asema


Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäisen pääkirjoitus (Luovuttamaton yhdenvertaisuus, 28.8.2010) tarkasteli ihmisten tasavertaisuutta ihonvärin, uskonnon ja seksuaalisen suuntautumisen näkökulmasta.

Pentikäinen nostaa havainnollisesti esiin tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden historiallisen jatkumon, jossa on edetty kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntymässä saadut ominaisuudet eivät oikeuta syrjimään ketään. Tasavertaisuus on demokratian perusta. Myös homoseksuaaleilla on tasavertainen oikeus elämänkumppaniin ja avioliittoon yhtä lailla kuin heteroseksuaaleilla.

Pentikäinen kirjoittaa:

”…meillä on paljon yhteisöjä, yhdistyksiä ja myös yrityksiä, joissa yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat utuisia unelmia. – – Samaa ja eri sukupuolta olevat parit eivät tätä nykyä ole lain edessä yhdenvertaisia. Yhteiskunnassa, joka rakentuu yhdenvertaisuuden varaan, tilanne on ongelmallinen.

Uskonnonvapauteen kuuluu se, että kirkkojen pitää saada tehdä omat valintansa omassa tahdissaan. – – Uskonnonvapauteen kuuluu sekin, että joissakin asioissa kirkot voivat päätyä eri kannalle kuin yhteiskunnan enemmistö. Yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden yläpuolelle ne eivät voi kuitenkaan nousta.”

Lestadiolaisyhteisö syrjii homoseksuaaleja: he ovat ”perverssi ilmiö”

Laki samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröimisestä tuli voimaan jo vuonna 2002. Seuraavaksi avioliittolainsäädäntöä on tarkoitus muuttaa niin että kaikki parit ovat tasavertaisia lain edessä, mitä enemmistö puuolueista ja yli puolet suomalaisista kannattavat.

Mutta edelleenkään ei vanhoillislestadiolainen samaa sukupuolta oleva pari voi solmia avioliittoa joutumatta erotetuksi uskonyhteisöstä. Rauhanyhdistyksessä ei ole vieläkään tilaa homoseksuaaleille tasavertaisina uskovaisina, joille puoliso  on samanveroinen Jumalan lahja, kuten asia ymmärretään silloin kun kyseessä on hetero. 

SRK:n kannanotossa vuodelta 2005 pääsihteeri Aimo Hautamäki toteaa: ”Viime vuosina keskusteluun ovat nousseet myös ns. perverssi-ilmiöt kuten suhtautuminen homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. – –  Homoseksuaalisuus on ”siveettömyyttä ja sellaisenaan synti. ”  

Jotkut vanhoillislestadiolaiset homoseksuaalit ovat päättäneet hyväksyä liikkeen opetuksen sellai-senaan ja alistuvat elämään yksinäisyydessä. Toiset taas ratkaisevat asian joko salaamalla homoutensa ja kumppaninsa tai yrittämällä elää hetero-kulissiavioliitossa. Kaikki nämä ratkaisut ovat yleensä aina ristiriidassa yksilön hyvinvoinnin ja onnellisen elämän kanssa ja johtavat ihmisen ja hänen läheisensä kärsimyksiin. Asetelma ei ole terve kenenkään kannalta.

Vanhoillislestadiolainen, keski-ikäinen homomies kertoo elämänkokemuk-sistaan hiljattain ilmestyneessä Lehdon ja Koveron tutkimuksessa. Myös Kirkko ja Kaupunki-lehden haastateltavista kaksi on vanhoillislestadiolaista. Toinen heistä joutui jättämään yhteisön, koska ei halunnut elää elämäänsä ilman elämänkumppania, kun taas toinen on päättänyt kokonaan luopua elämänkumppanihaaveista.

Pahinta on elää kaapissa

Vanhoillislestadiolainen homo Tuomas ei aio elää koskaan parisuhteessa, koska se on hänen mielestään Raamatun vastaista.

Mutta Liisan ja Annikan mielestä parisuhde on tarkoitettu elämän voimavaraksi lesboillekin. Kaikki kolme ovat siitä yhtä mieltä, että pahinta olisi joutua salaamaan homoutensa peläten ympäristön hyljeksintää.

Tuomas on nuori mies Pohjois-Suomesta. Hän ei puhu julkisuudessa omalla nimellään, mutta haluaisi herättää keskustelua asiasta, joka koskettaa suurta ihmisryhmää. Homoseksuaaleja, miehiä ja naisia, on arviolta 2–4 prosenttia väestöstä, ja sama osuus heitä on myös vanhoillislestadiolaisista.

– Ilmeisesti kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät tiedosta, että meidänkin keskuudessamme on homoseksuaaleja, ja monet heistä joutuvat kärsimään hiljaa, Tuomas painottaa.

– Jos homoseksuaalisuudesta tiedettäisiin enemmän, voitaisiin paremmin auttaa sen kanssa kamppailevia. Haluaisin auttaa luomaan rakkauden ilmapiiriä, jossa homoseksuaali saisi tukea, niin että jaksaisi taipumuksestaan huolimatta pysyä uskomassa.

– Homoseksuaalinen taipumus ei sinänsä ole synti, mutta sen toteuttaminen merkitsee uskosta luopumista, selvittää Tuomas vanhoillislestadiolaisten näkemystä.

”Homoseksuaalisuuden toteuttamisella” vanhoillislestadiolaiset tarkoittavat parisuhteessa elämistä ja sukupuolielämää. Käytännössä vl-homo on tuomittu elämänmittaiseen täydeliseen selibaattiin, koska sukupuolielmä on totaalisesti kiellettyä ja myös marsturbointi syntiä.

Tuomas on miettinyt pitkään, voisiko hän sittenkin mennä naimisiin naisen kanssa. Sille vl yhteisö antaisi siunauksensa.

Mutta hän on päättänyt katsoa totuutta silmästä silmään. Homoseksuaalinen taipumus on syntymässä saatu inhimillinen ominaisuus, joka pysyy. ­

– Koen, etten minä voi heteroksi muuttua. Mutta Jumala voi silti johdattaa minut avioliittoon.

Kaikki kristityt eivät jaa yhtä  jyrkkää raamatuntulkintaa kuin vanhoillislestadiolaiset. Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä on pappeja, jotka siunaavat samaa sukupuolta olevia pareja. Kirkko ei ole vielä ottanut asiaan lopullista virallista kantaa. Kirkkovihkimystä homopareille ei Suomessa toistaiseksi tarjota, mutta liiton siunaaminen kirkossa on mahdollista.

Mahdollinen avioliittolainsäädännön muutos voi muuttaa myös kirkon käytäntöjä.

Vaihtoehdot vähissä

Liisa Kunnari on myös lähtöisin vanhoillislestadiolaisesta kodista, mutta hän valitsi elämälleen toisen suunnan. Kunnari toimii aktiivisesti Oulun Setassa, joka on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää vastustava järjestö.

– Jos olisin halunnut pysyä uskossa, olisivat kulissiavioliitto tai parisuhteesta kokonaan kieltäytyminen olleet ainoat vaihtoehdot. Kumpikaan ei tunnu ollenkaan realistiselta vaihtoehdolta itselleni, Kunnari huokaa.

Välit perheeseen ovat pysyneet hyvinä, vaikka mielipiteet välillä törmäävätkin yhteen. Kun hänellä oli murrosikäisenä tarve käydä läpi identiteettiään, hän puhui mieluummin ei-lestadiolaisten ystävien kanssa.

– Heidän kanssaan saattoi keskustella ilman, että tarvitsi pelätä tuomitsemista. Nyt voin olla avoimesti se mikä olen. Olen löytänyt sisäisen rauhan.

Kunnari ei jättänyt uskonyhteisöä siksi, ettei usko olisi ollut hänelle tärkeää. Mutta rehellisyys itseä ja muita kohtaan oli välttämätöntä.

– Pahinta olisi hankkia kulissiavioliitto ja vetää jotakin roolia koko ikänsä. Se olisi väärin myös puolisoa kohtaan, koska silloin häntä käytettäisiin välineenä. Kai se on lastenkin paras, että vanhemmat ovat toisilleen rehellisiä ja rakastavat toisiaan.

Salailu ja selibaatti kuormittavat ihmistä

Kunnari ei usko, että fyysisen rakkauden kieltäminen tekisi hänet paremmaksi ihmiseksi. Päinvastoin: voisi olla vaikeaa olla rakastava muita ihmisiä kohtaan, jos olisi täysin kiellettävä itseltään asia, joka on useimmille itsestäänselvyys.

– Jollain tavalla se tulisi ulos. Aggressiona, masennuksena tai huonommuuden tunteena. Koko ajan kyselisi katkerana, miksi Jumala on kieltänyt itseltä parisuhteen, mutta antanut sen toisille suurimmaksi siunaukseksi.

– Kyllä niitä yleisönosastokirjoittajia riittää, jotka julistavat, ettei tietyillä ihmisillä ole oikeutta hankkia parisuhdetta. On helpompi heitellä kommenttejaan paperilla kuin sanoa asiansa naamatusten, Kunnari tietää.

Hänen mielestään vaikein tilanne on niillä, jotka joutuvat salaamaan taipumuksensa jopa läheisiltään välien katkeamisen pelossa. Jos poikkeavaa seksuaalista suuntautumistaan ei pysty käsittelemään edes puhumalla, ihminen voi mennä lukkoon ja eristäytyä täysin.

Kunnari ymmärtää hyvin, miksi Setan toimintaan tulee vanhempiakin ihmisiä – myös uskonnollisesta taustasta – jotka haluavat vihdoin viimein selvittää identiteettiään kaltaistensa kanssa.

”Jokaisella on ristinsä, minulla tämä”

Tuomaksen olemuksesta ei aisti katkeruutta. Itse asiassa hän on kiitollinen siitä, ettei kaikki ole ollut hänelle itsestään selvää.

– Koen, että homoseksuaalinen taipumus on Jumalan rakkautta minua kohtaan. Se on minulle annettu koettelemus. Jokaisella on ristinsä kannettavana, ja minulla on tämä. Se, että joudun jatkuvasti kamppailemaan taipumukseni kanssa, auttaa pitämään uskon päämäärän tärkeänä.

Tuomas ei ole jäänyt yksin uskonyhteisössään, vaikka on taipumuksestaan puhunutkin. Ennakkoluulottomia ihmisiä on löytynyt varsinkin nuoremman sukupolven, mutta myös elämää kokeneempien joukosta.

– Rohkea ja puhelias luonne on auttanut siinä, että olen saanut tulpan auki, nuori mies toteaa.

Tuomaksen mielestä hänen taipumuksensa on yksi niistä vieteistä, joille on tervettä asettaa rajat.

– Ihmisillä voi olla taipumusta moniin asioihin, vaikkapa varastamiseen. Mutta kaikkia taipumuksia ei saa toteuttaa. Usko varjelee ja näyttää suuntaa, mikä on oikein. Raamatussa sanotaan, että avioliitto on tarkoitettu miehen ja naisen väliseksi. Paavalin mukaan on ihmisiä, jotka eivät sovi avioliittoon, Tuomas perustelee.

Hän tuntee ihmisiä, jotka ovat luopuneet vanhoillislestadiolaisesta uskosta ja ryhtyneet toteuttamaan homoseksuaalista taipumustaan.

– Minullakin on ollut välillä tosi vaikeaa. Olen ollut masentunut ja maahan lyöty, ja olen miettinyt, sovinko mihinkään muottiin. Mutta haluan pysyä taivastiellä.

Tuomas myöntää kaipaavansa välillä fyysistä läheisyyttä. Hän ei silti koe, että olisi kieltänyt rakkauden itseltään – rakkauden lajejahan on monia.
– Minulla on paljon ystäviä ja muita läheisiä. Ihminen voi olla perheellinen, vaikkei ole parisuhteessa, Tuomas vakuuttaa.

Enemmän pelkoa vai rakkautta?

Mielipiteet jakautuvat kirkon sisälläkin siinä, kuinka kristillisestä näkökulmasta tulisi suhtautua homoseksuaalisuuteen. Tulisiko kirkon tukea kaikkia pariskuntia, jotka haluavat sitoutua vakavaan parisuhteeseen? Arkkipiispa Kari Mäkinen on vahvasti tätä mieltä, mutta toivoo että kirkko saa aikaa käsitellä tätä kysymystä ja edetä omaa tahtiaan.

Voidaan kysyä, onko Jumala antanut ihmisille valtuudet kieltää joitakin ihmisiä rakastamasta toisiaan? Eikö rakkauden kaksoiskäsky ulotukaan niihin, jotka rakastavat eri tavalla?

Liisa tietää tapauksen, jossa samaa sukupuolta oleva pari käännytettiin pois kirkon järjestämältä parisuhdekurssilta. Perusteeksi sanottiin, ettei seurakunnalla ole heille mitään tarjottavaa.

Tuomaksen kanta homoseksuaalisuuden toteuttamiseen on toinen kuin Setan kannattajilla. Mutta hänenkin kohdallaan oman tilanteen tiedostaminen ja hyväksyminen vaati pitkällistä itsetutkiskelua ja keskusteluja läheisten kanssa.

Tuomas pohtii realistisesti, ettei aika ehkä ole kypsä homoseksuaalisuuden avoimelle käsittelylle uskovaisissa piireissä.

– Toivon kuitenkin, ettei kukaan ymmärtämättömyyttään loukkaisi ketään ja näin aiheuttaisi kärsimystä lähimmäiselle, Tuomas sanoo. Liisakin haluaa lievittää kanssaihmistensä turhaa kärsimystä.

– Haluaisin uskoa sellaiseen Jumalaan, joka rakastaa enemmän kuin tavallinen ihminen. Maanpäällinen helvetti on se, jos joutuu esittämään muuta kuin on, Liisa kiteyttää.

Asiallista tietoa haukkumasanojen sijaan

Liisa Kunnari ja Annika Perttula ovat Seta ry:n aktiiveja. Nuoret naiset haluavat jakaa asiallista tietoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Perttula on kiertänyt puhumassa muun muassa kouluilla.

– Kun nuoret homottelevat toisiaan, he eivät tiedä mistä on kyse, hän sanoo.

– Homoutta ajatellaan kauhean seksikeskeisenä. Seksihän on vain yksi ihmisyyden osa-alue. Ei seksuaalisuus leimaa homoja sen enempää kuin muitakaan, Perttula sanoo.

Sama seksistinen käsitys voi olla Setan toiminnasta. Järjestön tarkoitus on ajaa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ja vastustaa yhteiskunnallista syrjintää. Keskeistä on avun tarvitsijoiden tukeminen.

Myös sateenkaariperheitä tuetaan. Järjestön mukaan perhe, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, voi olla lapselle aivan yhtä hyvä kasvuympäristö kuin perinteinenkin perhe.

Homous ei näy päälle

Annika Perttulan mukaan yleistä on sekoittaa keskenään seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Ajatellaan virheellisesti, että homous näkyy päälle päin. Kuitenkaan kenestäkään ei tee homoa se, ettei hän halua sopeutua perinteisiin miehen tai naisen roolimalleihin.

– Ihmiset pelkäävät sitä, minkä tuntevat huonosti. Monissa perheissä sukupuoliasioista vaietaan, koska ihmiset pelkäävät ja häpeävät jopa heteroseksuaalisuutta. Ollaan huolissaan siitä, sopiiko oma seksuaalisuus tiettyyn muottiin tai keskiarvoon, Liisa Kunnari sanoo.

– Seksuaalinen suuntautuminen on jatkumo, jonka toisessa päässä on homous ja toisessa heterous. On paljon ihmisiä, jotka ovat jotakin homon ja heteron väliltä. Biseksuaalit voivat kokea vetoa molempia sukupuolia kohtaan, Annika tietää.

Nykyisin arvellaan, että seksuaalinen suuntautuminen määrittyy ennen syntymää. Yksi teoria on, että homoseksuaalisuus johtuu äidin alkuraskauden aikaisesta hormonitasapainon vaihtelusta. Äidin erittämät hormonit vaikuttavat sikiön aivojen rakenteeseen. Erilainen aivotoiminta voi selittää, miksi homoseksuaalien käytöksessä ja kiinnostuksen kohteissa on usein lapsesta alkaen vastakkaisen sukupuolen piirteitä.

– Itse olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut pukeutumisesta, mikä ei ole pojille niin tavallista, naurahtaa Tuomas.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi ”Yksi meistä”.

Lähteet:

Juhani E. Lehto & Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Lilith 2010.

Mikael Pentikäinen: Luovuttamaton yhdenvertaisuus.  Helsingin Sanomat 29.8.2010, pääkirjoitussivu, A2.

Riikka Vuorijärvi: Pahinta on elää kaapissa.  Kirkko ja kaupunki 14.4.2008.

*     *     *

Lue lisää:

Mikael Pentikäinen: Luovuttamaton yhdenvertaisuus.  Helsingin Sanomat 29.8.2010, pääkirjoitussivu, A2.

Jan Ahonen: Kanadan suurin luterilainen kirkko muutti homokantojaan. Kotimaa24 22.7.2011.

Aimo Hautamäki: Oikea ja väärä. Alustus Perhon suviseuroissa 2.7.2005.

Johannes Leppänen: Arvojen muutosten vaikutuksia kirkossa ja yhteiskunnassa. Agrologi, silloisen kansanedustajan ja SRK:n johtokunnan jäsenen Johannes Leppäsen alustus tiedotustilaisuudessa  26.6.2008 Sievin suviseuroissa.

Juhani E. Lehto & Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Lilith 2010.

Kirkkoneuvosto: Kajaanin kirkossa lupa rukoilla rekisteröidyn parisuhteen puolesta

Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (Lestadiolaisen lesbon syrjintä ja eristäminen)

Elina Järvinen: Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen (Suomen Kuvalehti 50/2007)

Kirkkokansa ojentaisi käden vähemmistöille. Helsingin Sanomat 30.10.2010, pääkirjoitus.

Johannes Ijäs & Ville Talola: Vanhoillislestadiolaisia edustajia pyytänyt anteeksi kirkolliskokousäänestystään. Kotimaa24 30.12.2010.

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

Kun perheenjäsen kertoo olevansa homo

Piispa Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

R. K.: Nöyryyttävä päätös: kirkko ei kohtele homoseksuaaleja yhdenvertaisina seurakunnassa

Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväällä ja syksyllä 2010.)

Niklas Herlin: Kristityt homoja parantamassa

Seksuaalivähemmistöt EU:ssa

YLEn haastattelupyyntö

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

9 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, Aimo Hautamäki, avioliitto, eettisyys, etniset vanhoillislestadiolaiset, Helsingin Sanomat, homoseksuaalisuus, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot, kiellot, kirkko, Kirkko ja kaupunki, kontrollointi, normit, nuoret, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, perhe, Raamatun tulkinta, retoriikka, seksuaalivähemmistöt, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, synnit, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan


Muutamat vanhoillislestadiolaisetkin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon, oikeusministeri Tuija Braxin  ja juristi Sami Mahkosen lisäksi, näyttävät erehtyneen vaatimaan pappien rippisalaisuuden purkua, jotta voitaisiin estää lapsen hyväksikäyttäjää toistamasta rikoksiaan ja saada rikolliset oikeuden eteen.

He haukkuvat väärää puuta. Rippisalaisuuden purkamiselle  voidaan löytää toisia, ehkä hyviäkin perusteita, mutta tämä muutos ei todennäköisesti estä nimenomaan herätysliikkeiden ja muiden uskonnollisten ryhmien sisäisiä lasten hyväksikäyttötapauksia. 

Pedofiilien uuhrien kärsimykset vanhoillislestadiolaisuuden piirissä  eivät johdu KIRKON rippisalaisuusmääräyksestä, vaan tämän herätysliikkeen ikiomasta opista ja käytännöstä.

Joidenkin pappien ja mm. arkkipiispa Jukka Paarman mukaan muutos saattaisi jopa vahingoittaa luterilaisen kirkon sielunhoitotyötä.

Rippisalaisuuden purku ei millään tavoin heikennä  pedofiilien mahdollisuuksia toimia hengellisissä yhteisöissä. Tämän ymmärtää jos perehtyy siihen miten pedofiilit toimivat.

Valtiovallan ja ennen kaikkea kirkon pitäisikin puuttua rauhanyhdistysten rakenteelliseen yhteisökulttuuriin – ja se onkin jo vaikeampi asia.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulkinta rippisalaisuudesta mallikkojakin sitovana on lainvastainen

Jokainen joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuuden synninpäästökäytännön, ymmärtää sen, mihin tässä olisi puuttuttava. Ei rippisalaisuuteen niinkään, vaan yhteisöä suojelevaan salailun ja vaikenemisen velvoitteeseen, yhteisön hengellistä väkivaltaa harjoittavaan kulttuuriin. SRK:n käsitys rippisalaisuudesta kytkeytyy osana siihen.

Toiseksi herätysliikkeen sisällä pitäisi tarjota asiallista ja käytännöllistä tietoa siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja miten lapsia voidaan suojella ja uhreja auttaa. Uhrien auttamisessa rippisalaisuudella voi ehkä olla oma merkityksensä. Uhrilla pitäisi olla jokin luotettava taho, josta hän voisi saada apua, joku jolle puhua ja kertoa kärsimyksistään, joutumatta leimatuksi ja joutumatta kokemaan itse häpeää.

Ns. salarippi sellaisessa merkityksessä kuin se ev.-lut. kirkossa ymmärretään, ei luultavasti ole erityisen keskeinen vanhoillislestadiolaisuudessa (ks. esim. Juho Kalliokosken kirjoitus blogissaan 17.5.2010).

Ongelma kiteytyykin juuri vanhoillislestadiolaisessa rippikäsityksessä, ei siis siinä käsityksessä jota ev.-lut. kirkossa muutoin ripissä noudatetaan. Tämä on yksi  monista eroavaisuuksista, jotka vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa poikkeavat luterilaisen kirkon opetuksesta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee edelleen käytännössäkin ns. yleinen pappeus. Toisin sanoen, kaikilla vl-liikkeeseen kuuluvilla on oikeus antaa synninpäästö mistä hyvänsä synnistä kenelle hyvänsä. Kuka hyvänsä voi pyytää tunnollaan painavaa asiaa anteeksi keneltä hyvänsä, kun tuntee että on joutunut syntiin ja rikkonut Jumalan tahdon. 

Tämä  evankeliumin aarre on luterilaisen kristinopin mukaan mahdollista aina keiden hyvänsä kristittyjen kesken, se kuuluu kaikille. Nykyisin ”valtavirran” ev.-lut.-kristityt soveltanevat sitä kuitenkin käytännössä melko harvoin.

Rauhanyhdistyksellä sen sijaan anteeksi pyynnöt ja anteeksi siunaamiset ovat sekä kahdenkeskisessä että ”julkisessa sielunhoidossa” toistuvasti käytössä, mikä lienee yksi vanhoilislestadiolaisuudelle tunnusomainen piirre. Seuroissa synninpäästöä julistetaan jokaisessa puheessa toistuvasti.

Ja kun joku lestadiolainen maallikko-uskonystävä on julistanut ”syntisi ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”, uskotaan että silloin (mutta vain silloin) myös Jumala on antanut anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessahan opetetaan, että sielun pelastus seuraa vain silloin, jos on pyytänyt syntinsä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä, joka toimii Kristuksen sovitustyön välimiehenä. Uskotaan, että syntejä ei voi anteeksi saada millään muulla tavoin.

Tästä alkaa vl-opetuksen mukainen ”rippisalaisuus”. Opetetaan, että siunaamisen eli anteeksi antamisen sanojen jälkeen ei poispannusta synnistä saa enää keskustella eikä siitä saa missään tapauksessa puhua kenellekään muulle. Synninpäästön lausujan tulee olla ns. visu astia. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että rippisalaisuus on ehdoton. (Päivämies 27.1.2010, 19.5.2010.)

Lisäksi vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ”armonmereen upotettujen” syntien esiin ottamisesta seuraa rangaistus: joka kertoo toisen anteeksi pyytämästä asiasta eteenpäin, joutuu itse syylliseksi. Kyseiset synnit siirtyvät hänen omalletunnolleen. ”Synti tulee sinun päällesi, jos puhut.”

On tietenkin luonnollista, että sellaisissa tilanteissa, kun toinen ihminen uskoutuu ja puhuu luottamuksellisesti henkilökohtaisista uskonasioistaan, olisikin moraalitonta rikkoa luottamus ja laverrella toisen henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Olisi kristillisen etiikan ja yleisten moraalikäsitystemme vastaista   rikkoa toisen ihmisen luottamus.

Mutta tässä kohtaa tulevat vanhoillislestadiolaisuuden ikiomat rippitulkinnat esiin. Toisin sanoen, liikkeessä opetetaan, että rippisalaisuus joka kirkkolain mukaan velvoittaa pappeja, koskee samassa mielessä, yhtä ankarana ja ehdottomana myös maallikkoja.

Toisin sanoen, jos maallikko saa sielunhoitokeskustelussa tiedon rikoksesta, hänellä ei olisi lupaa tehdä siitä ilmoitusta.  Maallikko-rippi-isän tai -äidin tulee vain  kehottaa rikollista ilmoittautumaan itse viranomaiselle. Mutta maallikko-ihmisellä, joka toimii synninpäästön julistajana, ei olisi itsellään lupaa tehdä tätä ilmoitusta.

Jokainen maallikko, joka noudattaa tätä SRK:n opetusta, rikkoo Suomen lakia.

(Teologi, tutkija Johannes Alarannan selostus SRK:n maallikko-salarippikäsityksestä ja sen seuraamuksista tässä.)

Lain mukaan rippisalaisuus velvoittaa nimittäin vain pappia ja seurakunnan virassa olevaa lehtoria, ei ketään muuta. Eikä heitäkään täysin ehdottomasti (rikoksen valmistelun sekä törkeäksi katsotun rikoksen kohdalla). Tosin ripittäytyjän henkilöllisyyden ilmoittaminen on näissäkin tapauksissa kirkkolain mukaan kiellettyä, ja ehkä puheena oleva muutos tuleekin lopulta koskemaan tätä lainkohtaa (Alatorvinen, Kaleva 19.5.2010).  

Rikoksesta ilmoittaminen on siis Suomen lain mukaan maallikon velvollisuus, mikäli rikos on törkeä. Mutta ilmoittamisvelvoite on syntynyt luonnollisesti normaalin etiikan pohjalta aina, jos saa tiedon rikoksesta, joka ei ole vielä vanhentunut.

Karmeinta on, että juuri tämä SRK:n ikioma ja laiton opetus maallikoiden rippisalaisuudesta on käytännössä mahdollistanut pedofiilien toiminnan ja rikosten jatkamisen. Se on myös estänyt uhreja saamasta apua, jopa kieltänyt heiltä hakeutumisen terapiaan.

Pastori Johannes Alaranta on todennut blogissaan:

– Hyväksikäytön uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan juuri rippisalaisuuteen vedoten. Sanotaan, että anteeksiannettua ja saatua syntiä ei saisi muistella. Sanotaan, että jos puhut asiasta, synti tulee sinun päällesi. (Linkki.)

– Uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan rippisalaisuuden verukkeella. Jos/kun asia on sovittu ja anteeksiannettu on todettu, että asiasta ei saa enää puhua, ei edes oikeudessa, saati sitten terapiassa. On jopa sanottu, että synti tulee sen (ja hänen jälkeläistensä) päälle, jos asioista puhuu. Tätä kautta rippi ja rippisalaisuus siis kietoutuu erittäin olennaisella tavalla tähän koko kuvioon. (Linkki.)

Kirkko voisi halutessaan auttaa rikosten uhrien tilannetta ja helpottaa rikollisten saamista oikeuden eteen puuttumalla ripeästi suurimman herätysliikkeensä opetukseen ripistä.

Kirkon on myös tässä yhteydessä harkittava, edellyttääkö SRK:lle myönnetty määräaikainen rippikoululupa tarkistamista, kun on syytä epäillä, että SRK-rippikoulun opetus on ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa.

Pedofiili tekee parannusta vasta pakon edessä: kun jää kiinni 

Pedofilian kanssa tällä viime viikkojen kohkaamisella lakeihin perustuvasta pappien ja lehtoreiden rippisalaisuudesta on melko vähän tekemistä. Pedofiili kun ei itse vapaaehtoisesti mene tunnustamaan tekojaan. Hänen rikoksensa voivat tulla ilmi vain jos uhri kykenee ilmiantamaan rikollisen tai pedofiili jää kiinni itse teosta.  Rikos paljastuu useimmiten uhrien, läheisten tai auttamisjärjestelmien kautta.
(Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu 26.5.2010;  Takkulan kirjoitus Kalevassa 20.5.2010). 

On jopa mahdollista, että hyväksikäyttäjä pyytää rikostaan anteeksi uhriltaan, saadakseen tämän vaikenemaan. Hän manipuloi lapsen tai nuoren, uhrinsa, rikoksen vyyhtiin pyytämällä tältä anteeksi ja vakuuttelemalla, että nyt asiasta ei ole enää lupa puhua. Nimimerkki Tap kirjoitti aiheesta yhden näkökulman tänne.

Hyväksikäyttäjien käyttäytymistä koskeviin tietoihin nojaten on jokseenkin varmaa, että vanhoillislestadiolainenkin pedofiili ryhtyy parannuksentekijäksi vasta pakon edessä eli vasta silloin, kun teko on paljastunut. Pedofiililta kun kerta kaikkiaan puuttuu omatunto lasten hyväksikäytön kohdalla.

SRK:n pääsihteeri, pappi Aimo Hautamäkikin totesi Rauhan Tervehdyksen haastattelussa, että lapsen hyväksikäyttörikoksia ei yleensä tuoda esiin papille ripittäytymistilanteissa.  

Kokeneena pappina Hautamäki on todennäköisesti aivan oikeassa. Rippi, varsinkin papille tehtävä synnintunnustus, on aina ripittäytyjän vapaaehtoinen teko. Syntinen ottaa itse oma-aloitteisesti yhteyttä sielunhoitajaan, tunnustaakseen omaatuntoaan painavan synnin Jumalan edessä ja saadakseen sen Jumalalta anteeksi.

Mutta tutkimusten mukaan pedofiili on rikollinen joka jatkaa tekojaan loputtomiin, jos ei jää kiinni. Hän on tunnoton tässä asiassa.

Nimimerkki Vl2008 pohdiskeli asiaa Mopin palstalla havainnollisesti:

“…minulla on sellainen raadollinen käsitys, että pedofiliasta tehdään uskovaisten parissakin parannusta lähinnä silloin kun käry on käynyt.

Siinä on sitten rikollinen, joka inhimillisesti ymmärrettävästi yrittää selvitä rikoksistaan ilman rangaistusta ja häpeää, ja toisaalta asian eteen yllättäen joutunut uskovainen mies tai nainen rippi-isänä tai -äitinä.

Voisi kuvitella, että rikoksen tehnyt saattaa vähätellä tai kieltää asiaa, ja asiaa tuntematon ihminen saattaa olla hämmennyksissä eikä oikein tiedä mitä uskoa. Tämän takia on hyvä, että näistä asioista puhutaan.” (15.5.2010.)

Uskovaisen rikollisen ilmiantamisen kynnys on uskovaiselle korkea

Vanhoillislestadiolaisuuden ”yleinen pappeus” -malli on välillisesti johtanut pedofilian salailemiseen, ei teologisista vaan paremminkin psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ne puolestaan kumpuavat rauhanyhdistysten sisäisestä kulttuurista.

Ajatellaanpa tilannetta, että vl-pedofiili on jäänyt kiinni. Hänen uhrinsa, lapsi tai nuori, on kertonut jollekin lestadiolaiselle aikuiselle asiasta. Tämä on mennyt ”puhuttelemaan” syyllistä.

Mikäli rikollinen ei kykene kiistämään asiaa, hän ehkä murtuu ja alkaa välittömästi tehdä parannusta. Hän pyytää tekojaan nöyrästi anteeksi. Puhuttelija siunaa katuvaista ja lausuu lestadiolaiset synninpäästön sanat:

-Syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä; usko anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ryhtyykö tämä rippi-isä tai –äiti sen jälkeen tekemään ilmoitusta viranomaisille syyllisen rikoksesta?  Hänelle on opetettu, että synninpäästön evankeliumilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”  armonmereen upotetusta asiasta ei saa enää puhua kenellekään.

Toiseksi on sekin, että uskonveljeä on vaikea ilmiantaa poliisille. Lisäksi maallikko ei luultavasti edes tiedä, että Suomen laki vaatii tekemään ilmoituksen viranomaisille erityisesti kun on kyseessä lastensuojeluasia. Ja tässä on vielä tuttu mukava mies!

– Olisi paljon helpompi ilmiantaa joku laitapuolen hyypiö tai joku ärsyttävä ja hämärä naapurin ukko, kuin joku lämmin, mukava, älykäs ja sympaattinen setämies, kuvasi eräs kirjoittaja Kotimaa24:n nettikeskustelussa tilanteen vaikeutta.

Syyllinen, joka on voinut hyväksikäyttää lapsia jo vuosia,  on rippi-isälle/-äidille tuttu ja ehkä hyvinkin läheinen ihminen. Usein hän on lisäksi rauhanyhdistyksellä arvostettu mies. Ehkä jopa puhujan paikalla. Ja tuossa hän istuu pyytämässä nöyrästi anteeksi tekojaan.

Lähtisinkö minä nyt rikkomaan uskovaisten keskinäistä rakkautta ilmiantamalla hänet?

Miksi tehdä heti ilmoitus poliisille? Jospa hän ei enää tämän jälkeen lankeaisi? Uskonko Jumalasta niin hyvää että Hän kyllä varmasti antaa katuvalle voiman luopua synnistä ja mennä ilmoittautumaan poliisille?

Annetaan tämän vaikean asian nyt vaan painua ikuisiksi ajoiksi sinne armonmereen. Yksittäistapaus. Näin rikos on siirretty rippisalaisuuden alaiseksi, ja sillähän siitä päästään.

Ei edes tiedetä, että rippisalaisuus ei koske maallikkoja. Ei ymmärretä, että ilmoitusvelvollisuus rikoksesta koskee jokaista.

Juridisilla asioilla ei rauhanyhdistyksellä elämöidä. ”Jumalanvaltakunnan asioita ei hoideta käräjätuvassa.”

 ”Olet puuttunut Jumalan silmäterään” – erehtymättömän seurakunnan  jumalallisuus estää avoimen keskustelun hyväksikäytöstä

Maallikko-rippi-isiltä ja -äideiltä tietenkin puuttuu sielunhoitotyöhön liittyvien teologisten ja juridisten kysymysten asiantuntemus.

Vielä vaarallisempaa on, että harva tavallinen lestadiolainen tietää mitään siitä, mitkä ovat pedofiilien menettelytavat.

Rippi-isä tai -äiti ei ymmärrä, minkätyyppisten ihmisten ja rikosten kanssa hän on  tekemisissä.  Hän ei siksi ymmärrä olla huolissaan lasten turvallisuudesta. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin varoittelevat lausunnot julkisuudessa ovat viitanneet juuri tähän. Vanhoillislestadiolaiset elävät tiiviissä rauhanyhdistyksen yhteisössä, joka on hyvä, turvallinen ja ennen kaikkea erehtymätön Jumalan valtakunta. Pahuus on tuolla ulkopuolella, ”maailmassa”. Vanhemmat eivät tiedä, että vapaana liikkuvan pedofiilin lähipiirissä kaikki lapset ovat vakavassa vaarassa.

Ei ymmärretä, että kyse on vaarallisesta rikosten uusijasta. Lasten hyväksikäyttäjät puolestaan ovat usein sosiaalisesti taitavia manipuloijia. He osaavat pelata ihmisten tunteilla ja mielialoilla, ja hengellinenkin retoriikka on hallussa. He ovat usein saavuttaneet arvostettuja asemia yhteiskunnassa ja rauhanyhdistyksellä.

Ymmärtämätön rippi-isä menee auktoriteettiuskossaan lankaan, koska vanhoillislestadiolaisuuden oma vaikenemisen kulttuuri sitä lisäksi tukee.

Jos tässä nyt menisi puhumaan viranomaisille, saattaisi julkinen häpeä tulla koko rauhanyhdistyksen päälle. Kunnioitetun perheenisän maine tulisi vedetyksi lokaan, ja hänen perheensä ja muut sukulaisensa joutuisivat kärsimään.

Siionin yksimielisyys ja rakkaus joutuisivat koetukselle. Tulisi pahoja puheita. Onhan seuroissa opetettu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1. Piet. 4:8).

Minäkö panisin tällaista liikkeelle? Kynnys ilmoittamiseen nousee korkealle.

Se ei olisi Jumalanvaltakunnalle hyväksi. Itse saattaisin silloin syyllistyä erehtymättömän seurakunnan vikomiseen. Minunko kauttani paha asia uskovaisesta tulisi julki? Minulle ruvetaan ehkä järjestämään hoitokokousta…!

Mieluummin vaietaan kuin rikotaan vaikenemisen ja kuuliaisuuden lakia. Julkisuudessa kerrotuissa tapauksissa on käynyt juuri näin, että kukaan maallikko-rippi-isistä ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut tehdä rikosilmoitusta.

 Näiden asioiden ja lainsäädännön tiedottamisesta ovat vastuussa tietenkin paikallisten rauhanyhdistysten johto ja SRK:n johto.

Esimerkiksi “Minnan” kertomuksesta käy selvästi ilmi riviuskovaisten käsitys rippisalaisuudesta. Kun lestadiolaismiesten 7-vuotiaasta murrosikään saakka hyväksikäyttämä tyttö yritti aikuisena saada rikolliset vastuuseen, hänet itsensä syyllistettiin, käskettiin hävetä, ja kiellettiin nostamasta esiin anteeksi annettuja syntejä.

Edes paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa ei ollut tietoa, ymmärrystä eikä halua viedä rikosta viranomaisten tietoon.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen kulttuuriin liittyy lisäksi kyseenalaistamaton luottamus yhteisön johtajiin sekä puhujiksi ja luottamushenkilöksi valittuihin, (jotka ovat yleensä miehiä). 

Omaa uskonyhteisöä ja sen vallankäyttäjien toimia ei ole luvallista arvostella, sillä silloin syyllistyy vakavaan syntiin: tulee koskeneeksi “Jumalan silmäterään”. On ”noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan” ja ”rikkoo uskovaisten rakkautta”. Tästä ei ole pitkä matka hoitokokoukseen, joka on likimain uhkaavinta mihin uskovainen voi joutua.

Tarttuuko kirkko vl-liikkeen väkivaltaan?

Kirkon rippisalaisuuden purku ei siis ”häiritsisi” vanhoillislestadiolaisia pedofiileja mitenkään.

Se mihin luterilaisen kirkon nyt pitäisi nopeasti puuttua, on tietenkin juuri vanhoillislestadiolaisuuden omat tulkinnat ripistä ja anteeksi annosta. Ne eivät vastaa luterilaisen kirkon lainsäädäntöä eivätkä luterilaista opetusta.

Kirkon pitäisi puuttua myös vaikenemisen ja keskinäisen lojaliteetin kulttuuriin, jonka varaan liikkeen sisäinen vallankäyttö on rakennettu. Kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin.  Pitäisi puuttua vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen hengelliseen väkivaltaan, jonka seuraamuksista nyt lapsetkin kärsivät.

Helsingin Sanomat viittasi juuri tähän yhteisön kulttuuriin oivaltavasti pääkirjoituksessaan  16.5.2010.

Juuri vaikenemisen, uhkailun ja pelon varassa vallankäyttörakennelma on pysynyt pystyssä vuosikymmenet. Liikkeen sisällä on viime aikoina esiintynyt yrityksiä puuttua siihen itse. Teologi Pekka Asikainen kirjoitti tästä blogissaan:. Nyt olisi aika toimia (24.4.2010).  Topi Linjama esitti saman toivomuksen:Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010). Juho Kalliokoski on käsitellyt näitä kysymyksiä jo pitkään blogissaan.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen väkivalta kirkolle sittenkin vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin yleinen rippisalaisuuden purku?

Herätysliike on kietoutunut lukemattomin tavoin yhteen ev.-lut. kirkon hallinnon ja seurakuntatyön kanssa. Voivatko mahdolliset valta- ja etusitoumukset estää vaikeimpien asioiden selvittämisen?

Lastensuojelun asiantuntijan, tutkija Johanna Hurtigin sanat ovat selkeä viesti kirkolle:  

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

– Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin, toteaa Johanna Hurtig seurakuntalehti Kirkkotien haastattelussa.

 *    *    *

PS.

Hieman asian vierestä, sananen ”vanhoillislestadiolaisesta sielunhoidosta”.

Katumus ja parannus synnistä ei nykyisin läheskään aina lähde uskovaisen oman omantunnon tuskista, vaan se on seurausta kanssaihmisten puuttumisesta asiaan. VL-yhteisön jäsenet kontrolloivat toistensa elämää yksityiskohtaisin normein. Uskovaisilta odotetaan elämäntapaan liittyvien kieltojen ja käskyjen noudattamista.

Näihin rikkomuksiin myös puututaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä  ja syyllistä kehotetaan parannukseen. Tämä joutuu pyytämään anteeksi säilyttääkseen paikkansa uskovaisten joukossa (ja taivaspaikkansa). jos näin ei tapahdu, asianomaiselle voidaan järjestää painostusta ja uhkailua soveltava hoitokokous.

Toisinaan vaaditaan myös julkirippi seurakunnan edessä, jopa sellaisestakin ”synnistä” kuin ripsivärin hallussapito. Julkirippi vaaditaan myös ns. henkisynneistä ja vaikkapa silloin jos on avioitunut ei-lestadiolaisen kanssa. Ev.-lut. kirkko luopui julkiripistä jo 1800-luvulla.

Kun painostus parannuksentekoon tulee ulkopuolisena vaatimuksena, tällöin on kyseessä tietysti ennemminkin ”näytösoikeudenkäynti” kuin omantunnon vaatima aito katumus. Syyllisyys vääränlaisen musiikin kuuntelusta tai meikkaamisesta ei ole aina todellisuudessa painanut asianomaisen omaatuntoa.  Jokainen asiaan vähänkään paneutuva ymmärtää,että SRK-lestadiolaisuuden tyypilliset normit ovat sinänsä mihinkään kristinoppiin perustumatonta, lähinnä kansanperinnettä.

Se mikä ihmistä näissä asioissa tosiasiassa eniten kuormittaa, on tietenkin se että joutuu salailemaan musiikkiharrastustaan tai muuta seurakunnassa kiellettyä asiaa lähimmiltään. Salailuun liittyvä kaksinaismoraali ei tunnu hyvältä eikä oikealta.

Taipuminen parannuksentekoon onkin tällöin johtunut pelosta joutua hoitokokoukseen ja jopa ulossuljetuksi perheestä ja uskonyhteisöstä.  Nykyinen sielunhoitokäytäntö kertoo siitä, miten käsite omatunto on viime vuosina rauhanyhdistyksellä pahasti vääristynyt. Päivämiehen kirjoituksissa onkin viime vuosina korostettu että yksilön omatunto ei ole luotettava, vaan ihmisen tulee alistua yhteistunnon, seurakunnan ”kollektiivisen omantunnon” alaiseksi.

Juho Kalliokoski puhuukin kontrollisielunhoidosta:

”Kun omantunnon merkitys kristityn kompassina unohdetaan ja sijaan asetetaan Jumalan seurakunnan käsitteellä auktorisoitavat neuvot (yhteistunto-oppi), joihin usein viitataan harhaanjohtavasti armoneuvoina, rippi vaikuttaa minusta menettävän merkityksensä sellaisena kuin vaikkapa Luther sen tuntee.

Aloite sielunhoidossa siirtyy kristityltä muille hänen ympärillään; tarpeen ripittäytyä määrittävät muut.  Tämä on minun havaintojeni perusteella vanhoillislestadiolaisen sielunhoidon olennaisin muoto.”

*   *   *

Ajattelemisen aihetta antoi Asteriski.

Aiheeseen liittyvää:

Pia Alatorvinen: Samuel Salmi: Papin on aina suojeltava uhria. Kaleva 19.5.2010. (Julkaistu myös Hakomajassa, kiitokst Mikille.)

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Kriminaalipsykologi: Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle. Helsingin Sanomat 23.5.2010.

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Ilkka Lappalainen: Rippisalaisuus auki? Haastateltavina oululainen seurakuntapastori Riitta Louhelainen ja YTT Johanna Hurtig, joka toimii lastensuojelun tutkijana Helsingin yliopistossa. Kaleva 23.5.2010. (Kopio kommenteista julkaistu Hakomajassa. Lämmin kiitos jälleen kirjeenvaihtajana toimineelle Mikille.)

T.N.: Ristiriitainen rippisalaisuus. UTU Online, Turun yliopiston verkkolehti 26.5.2010.

Lahja Pyykönen: Pedofiili ei tule papin puheille. Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu. Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja Koti 10, 26.5.2010.

Eira Serkkola: Synninpäästö ei auta uhria. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Seppo Simola: Rippisalaisuus on pyhä. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta (Topi Linjama)

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola)

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Takkula, Anne-Maria: Traumoihin on saatava apua. Kaleva 20.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeriö vetäytyi vaatimuksesta muuttaa rippisalaisuutta lailla. Helsingin Sanomat 27.5.2010.

5 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, anteeksianto, arkkipiispa, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, keskustelu, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, syyllisyys, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?


SRK:n johtokunta ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun vanhoillislestadiolaiset lastensuojelun tilanteesta vakavasti huolestuneet asiantuntijat ottivat siihen yhteyttä yli kaksi vuotta sitten,  tarjotakseen ammattiapua ja tukea lasten hyväksikäytön torjumiseksi ja tiedon levittämiseksi asiasta herätysliikkeen sisällä.

Asiantuntijat olivat ”kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen”, kirjoitti anonyymi nimimerkki ”Jaffa” Mopin palstalla 16.5.2010 (teksti alempana kokonaisuudessaan). 

SRK:n johto torjui avuntarjouksen loukkaavana. Se turvautui myös painostukseen.  Johtokunta leimasi asiaa esittäneet jumalanvaltakuntaa vikoviksi, katkeroituneiksi eriseuran lietsojiksi, joiden oma sieluntila on epäilyttävä. Tiettävästi johtokunta vaati myös asiaa koskevien dokumenttien tuhoamista.

Johtokunnan  menettely perustuu herätysliikkeessä omaksuttuun vaikenemisen kulttuuriin, jossa mistään liikeeseen liittyvästä kielteisestä asiasta ei ole lupa puhua julkisesti, eikä varsinkaan ulospäin. Kaikkien liikkeen jäsenten tulee ensi sijassa olla lojaaleja kollektiiviselle yhteisölle, koska ”yhteistä rakkautta ei saa rikkoa”.

YTT, lastensujelun tutkija Johanna Hurtig vahvisti Helsingin Sanomien haastattelussa (29.9.2010), että jotkut SRK:n johtohenkilöistä ovat pitäneet tuomittavana vl-liikkeessä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyä julkisuudessa. Samassa lehdessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen puolestaan kiistää tämän. Samoin Voittonen ja SRK:n pääsihteeri kiistävät vaientamisväitteet Kaleva-lehden haastattelussa.

Olavi Voittosen mukaan hyväksikäyttörikosten käsittely julkisuudessa on ollut tarkoitushakuista, koska keskustelussa on esillä vain vl-liikkeessä sattuneet rikokset : ”Media kiinnostuu vain näistä tapauksista.”

Tosiasia kuitenkin on, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia on noussut toistuvasti esiin vl-liikkeen sisältä, ja lastensuojelun asiantuntijoilla on toisenlainen käsitys kuin liikkeen johdolla. 

Tämä korutont’ on kertomaa A.D. 2010, ja sitä säestää Helsingin Sanomien pääkirjoituksen tiukka, mutta asiallinen kannanotto. 

Kaikesta päätellen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut historiansa vakavimpaan kriisiin  sitten 1960-luvun alun pappishajaannuksen. Yritykset vaientaa keskustelua ja salailla asioita eivät kriisiä helpota.

Uusimmat insestitapaukset paljastuivat syyskesällä sekä marraskuussa 2010: ”Rauhanyhdistyksen ex-johtaja vangittu epäiltynä insestistä” (HS 29.9.2010) ja Sukulaistyttöä hyväksikäyttäneelle miehelle ehdollista vankeutta (Kaleva 29.11.2010).

”Kirkon ja lestadiolaisuuden piirissä viime viikkoina esille tulleet lasten hyväksikäyttötapaukset antavat hätkähdyttävän kuvan siitä, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan suhtautua lakiin ja sen velvoitteisiin. Lapsiin kohdistuneiden rikosten vuosia jatkunut vähättely ja jopa peittely kertoo oikeustajun ja lähimmäisenrakkauden kieroutumisesta”, todetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 16.5.2010.

Saman tyrmistyksen ovat kokeneet viime viikoina sekä ulkopuoliset että monet tavalliset vanhoillislestadiolaiset. On selvää, että tällaiset tapaukset saattavat heikentää yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan hengelliseen yhteisöön.

Sellaistenkin, jotka eivät itse ole yleensä kiinnostuneita seuraamaan liikkeensä johdon ratkaisuja.

Millaisista asioista lainvastainen menettely on kummunnut? Kuinka on mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuudessa käytössä olevat menettelyt ovat parhaillaan valtionsyyttäjän selvitettävänä? Lehtitietojen mukaan kirkon käynnistämässä selvityksessä on tähän mennessä paljastunut yli sata tapausta, joista yli kolmekymmentä vanhoillislestadiolaisuuden piiristä.

[Alle vuoden kuluttua tämän kirjoittamisesta SRK:n johtokunta itse myönsi julkisesti, että herätysliikkeen piiristä on paljastunut 70-100 lasten hyväksikäyttötapausta, joista osa hyvin vakavia. Johtokunta myönsi myös, että tutkijatohtori Hurtigin tiedot pitivät paikkansa muiltakin osin, mm. 10-15 seurapuhujaa on syyllistynyt hyväksikäyttörikoksiin. Osa rikoksista on päästetty juridisessa mielessä vanhenemaan. Tämä tarkoittaa, että rauhanyhdistyksissä liikkuu vapaalla jalalla ties kuinka paljon lasten hyväksikäyttäjiä, joiden uhrit eivät ole koskaan saaneet mitään hyvitystä kärsimyksistään. Tästä tilanteesta ei kukaan herätysliikkeen vastuuhenkilöistä näy edelleenkään piittaavan. Toim.huom. 9.4.2011.]

Mitä SRK:n johtokunta ja mitä paikalliset rauhanyhdistykset ovat lopulta tehneet, kun herätysliike on joutunut syvään kriisiin leimauduttuaan välinpitämättömäksi heikompien suojelemisessa, ja opetuksessaan ristiriitaan Suomen lain kanssa?

*    *    *

Kysymyksiin tuskin haetaan vastausta Liperin suviseurojen kokouksissa, sillä SRK-lestadiolaisuuden opetukseen on kuulunut aina liikkeen erehtymättömyyden vakuuttelu. Kuvaan kuuluu viittaaminen vanhoihin kannanottoihin, joiden ratkaisuja Liperissä jälleen ylistetään ”muuttumattomiksi” ja ”siunauksellisiksi”.

On vaikea sanoa, onko asiaintilan lohdullisempi selitys, että vanhoillislestadiolaiset pedofiilien maallikko-rippi-isät ja -äidit eivät kertakaikkiaan ole tietoisia siitä, että lapsen hyväksikäyttö on rikos, vai se, että he olisivat niin häikäilemättömiä, että haluaisivat tietoisesti salata rikokset.

Samaa voidaan perustellusti kysellä SRK ry:n johtokunnan kohdalla, minkä itse lestadiolainen teologi Johannes Alaranta tekikin blogikirjoituksessaan Kotimaa24.ssä. 

“On vaarallista jos joku organisaatio tai ainakin sen johto, kehottaa jäseniään rikkomaan Suomen lakia. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että asioita ymmärtämätön joutuu vankeutuun salailun takia. Herää kysymys, mistä tämä johtuu. Toivon, että se johtuu siitä, ettei asia ole tuttu ja sitä ei ole vielä ymmärretty.

Toivon, ettei se johdu siitä, että on itse salattu törkeitä rikoksia ja pelätään tämän peittelyn paljastumista.” (Ripin nk. “olemus”).

Olipa syy kumpi tahansa, tilanne viittaa siihen, että vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vastuunkantajat, eli SRK:n johtokunta on yrittänyt väistää vastuutaan tai se ei ole alkuunkaan   perillä asioista.

Sekä SRK:n johto että liikkeen rivijäsenet tarvitsisivatkin kiireesti asiallista tietoa lasten hyväksikäyttörikoksista ja niiden torjunnasta.  

Liikkeen vastuunkantajat tarvitsisivat konkreettista tietoa laajemmikin ihmisoikeuksista kokonaisuudessaan, niihin liittyvistä velvoitteista ja lainsäädännöstä.

SRK:n johto torjui asiantuntijan ehdotukset

Tiettävästi eräät liikkeen sisällä olevat lastensuojelun asiantuntijat ovatkin olleet jo vuosia sitten yhteydessä SRK:n johtoon, tarjoten ammattiapua uhreille sekä ehdottaen koulutuksen järjestämistä  SRK:n vapaaehtoisille lapsi- ja nuorisotyöntekijöille. 

Asiantuntemusta tarjottiin  myös aihetta koskevien kirjoitusten julkaisemiseen SRK:n omissa lehdissä (Päivämies, Siionin Lähetyslehti, Siionin Kevät).

SRK:n johtokunta on kuitenkin tyrmännyt ehdotukset. Tapaukseen liittyy lisäksi painostamista SRK:n ”veljien” taholta.

Asian esille nostaneiden henkilökohtainen uskonvakaumus, sielun tila, oli asetettu kyseenalaiseksi, perustellen että he ovat ryhtymässä arvostelemaan Jumalan valtakuntaa.  

Tässä nousee esiin tuttu kuvio. Kävi samoin kuin lukuisissa muissakin keskustelualoitteissa herätysliikkeen sisällä. Avoin keskustelu ja parannusehdotukset törmäävät SRK:n johtoon (johtokunta, puheenjohtaja ja palkattu pääsihteeri). 

Ongelmien esiin nostaja syyllistetään ja hänen uskonsa asetetaan kyseenalaiseksi. Keskustelua rakentavalla mielellä  avanneen ihmisen motiivit joutuvat halpamaisesti leimatuksi  “elämässään epäsonnistuneen” toiminnaksi. 

Hänestä voidaan jopa levittää ilkeämielisiä huhuja, mikä on helppoa sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä. Häntä voidaan uhata  taivaspaikan menetyksellä, ja paikka “Jumalanvaltakunnassa” on vaakalaudalla.

Nimimerkki Jaffa kirjoitti Mopin palstalla  lastensuojelun asiantuntijoiden yrityksistä saada informaatiota SRK:n kautta rauhanyhdistyksiin ja herätysliikkeen jäsenille lasten suojelemiseksi:

“Yli kahden vuoden ajan ovat muutamat vl-kristityt olleet yhteydessä SRK:hon tämän pf-ongelman vuoksi. He ovat tarjonneet ammattiapua, esittäneet kirjoituksia Päivämieheen ja Siionin Lähetyslehteen, pyytäneet puhujainkokouksiin alustuksia pf-aiheesta, ja vaatineet leirityöntekijöille koulutusta lastensuojelurikosten välttämiseksi. Ovat kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen.

Mutta mitä tekivät SRK:n veljet? Kokivat asian henkilökohtaisena loukkauksena, hyökkäsivät vastaan, vaikka heitä pyydettiin yhteiseen rintamaan. Huolestuivat pedofiilejä arvostelleiden vl-kristittyjen sieluntilasta. Puhuivat törkeistä yhteydenotoista, vikovasta mielestä, väärästä asenteesta, lihavaisista lampaista ja eriseuran lietsomisesta. Syyttivät SRK-urallaan epäonnistuneiksi ja siten katkeroituneiksi ihmishylkiöiksi. Vaativat vaikenemaan ja tuhoamaan kaiken aineiston. Eivät puhuneet lapsiuhreista ja heidän kärsimyksistään, eivät pedofiileistäkään.

Vaan pedofiilien arvostelijoita eivät unohtaneet tuomita, asettelivat myllynkiviä heidän kaulaansa. Tämän kaiken ovat kertoneet todisteiden kera ne, jotka SRK:n veljiä ovat puhutelleet. Jopa se ensimmäinenkin s-posti liitteineen taitanee olla tallessa, se josta kaikki alkoi.” (16.5.2010.)

Johtokunta on siis kieltäytynyt tarttumasta huolta kantavien ihmisten esiin tuomaan todelliseen ongelmaan. Se ei ole järjestänyt asiasta tiedottamista muullakaan tavalla. Tämä viittaa siihen että se on väistänyt vastuun kantamisen ja asioiden eteenpäin viemisen, vaikka sille oli toimitettu tietoa asiaintilasta.

Asenteita paljastaa myös Juha Heikkilän kirjoitus Siionin Lähetyslehdessä, jossa hän totesi: ”Emme halua lähteä mukaan sellaiseen toimintaan, jossa tavoitteena on julkisuushakuisesti paljastaa ihmisten lankeemuksia ja kyseenalaistaa Jumalan valtakunnan arvoa ja pyhyyttä.

Rauhanyhdistykset ja SRK eivät vastaa yksittäisten ihmisten rikkomuksista, eikä niille pidä osoittaa sellaisia tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Näiden yhdistysten tarkoituksena on järjestää ja tukea evankeliumin työtä. Yhteiskuntamme tuottaa jäsenilleen sosiaali-, terveys-, sivistys- ja oikeuspalveluja, joita uskovaiset vapaasti ja turvallisesti voivat käyttää.” (SL 1/2011)

Hämmästyttää, että Heikkilä on sitä mieltä, että liikkeessä, joka tekee ehkä maan laajinta lapsi- ja nuorisotyötä, ja jolla on yli 200 vapaaehtoistyöntekijää näissä tehtävissä,  ei tulisi valmentaa lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan tunnistamaan ja torjumaan liikkeen piiirissä mahdollisesti toimivat pedofiilirikolliset! Joita tähänastisten tuomioiden perusteella on mahdollisesti SRK:n puhujienkin joukossa.

Voittonen ja Hautamäki kiistävät painostamisen:  ”Ei ketään pyritty vaientamaan”

Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen haastatteli SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosta, ja kysyi:

”Miksi yhteisön jäseniä on syyllistetty hyväksikäytön tuonnista julkisuuteen?” Olavi Voittonen totesi, että hän ei tiedä tällaista tapahtuneen. Hän siirsi vastauksensa toisessa lauseessa huomion kokonaan muuhun asiaan.

Olavi Voittonen:  – Tämmöistä en tiedä tapahtuneen, silloin on mahdottomuus vastatakin. Asiat tulee hoitaa sekä sielunhoidollisesti että maallisen lain edessä.(HS 29.9.2010, A6)

Kalevan haastattelusta (30.9.2010): ”Monet eri lähteet syyttävät lestadiolaisjohtoa siitä, että ongelmista puhuminen on pyritty vaientamaan ja ongelmia peitelty. Voittonen kiistää tämän.

– Läpi aikojen on ymmärretty ja opetettu että pedofilia on yksiselitteisesti synti ja rikos. Ei ketään ole pyritty vaientamaan.

Voittosen mukaan pedofilian ennaltaehkäisyä tapahtuu laajasti liikkeen kaikessa toiminnassa, esimerkiksi saarnoissa ja muussa opetuksessa. Uhreja autetaan sielunhoidollisilla keskusteluilla ja ohjaamalla sosiaali- ja terveysviranomaisten hoitoon. 

Hautamäkikään ei ymmärrä vaientamispuheita.

– Emme ole pyrkineet vaientamaan. Nämä asiat pitää ottaa esille, totesi Hautamäki. (Kaleva 20.9.2010)

Hurtig: SRK:n johtajat eivät sallisi seksuaalisen hyväksikäytön  tuomista julkiseen keskusteluun

Lastensuojelun tutkija YTT Johanna Hurtig toteaa HS:n haastattelussa (29.9.2010), että eräät herätysliikkeen johtajat ovat hiljattain tuominneet liikkeessä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön tuomisen julki.

– Suviseuroissa käytettiin sellaista käsitettä kuin kevätmyrsky. Yhteisöllisistä epäkohdista puhuminen julkisuudessa on vastoin yhteisön perinteitä, Hurtig kuvaa.

Hurtigin mukaan johdossa ollaan tätä nykyä kylläkin yksimielisiä siitä, että hyväksikäyttäjät pitää viedä oikeuteen.

– Se on ymmärretty, ettei seksuaalista hyväksikäyttöä hoideta anteeksiantamuksella. Mutta edelleenkään ei vakavistakaan epäkohdista puhuminen ole toivottavaa julkisuudessa.”

Lasten suojeleminen ei olisi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä uskottavassa jamassa, mikäli se olisi yksin liikkeen johdon vastuulla.

Onneksi useimmat tavalliset uskovaiset vanhemmat ovat vastuullisia ja täysjärkisiä ja haluavat huolehtia lapsistaan. Heillä vaarana voi olla vaarallinen hyväuskoisuus suhteessa omaan yhteisöön, kuten Johanna Hurtig on todennut. Hän on korostanut myös ev.-lut. kirkon vastuuta kirkon piirissä toimivien liikkeiden valvonnassa.

-Ev.-lut. kirkon vastuu lasten hyvinvoinnista koskee myös vanhoillislestadiolaista yhteisöä.

– Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä. Tällaiset kysymykset eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita, painottaa Hurtig.

SRK:n Omertà – vaikenemisen kulttuuri, keskinäisen rakkauden rakennelma

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen kulttuuri, johon myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 16.5.2010 viittasi, ei nykyisellään rohkaise rivijäseniä toimimaan aktiivisesti lastensuojelukysymyksissä. Tämä sisäinen kulttuuri toimii päinvastoin tehokkaana pelotteena ja uhkana asioiden vapaalle käsittelylle. Myös rikosten ilmoittamatta jättäminen ja uhrien vaientaminen ovat tuloksia samasta yhteisökulttuurista.

Kyse on eräänlaisesta Italian mafian omertàan verrattavasta kurinpidosta, oman yhteisön suojelusta. Kauniin ja puhtaan, täydellisen kuvan ylläpidosta, johon kaikki liikkeen jäsenet on sitoutettu.

Uskovaiset myös itse sitoutuvat tähän, koska lojaalisuuden palkinto on turvallisuus taivaspaikan säilymisestä ja paikka maallisessa sosiaalisessa verkostossa omassa yhteisössä. Nämä ovat yksilön kannalta voimakkaita emotionaalisia ja sosiaalisia motiiveja vaieta.

Vaikenemisen laki vaatii, että oman yhteisön sisällä tapahtuneista pahoista asioista, jopa rikoksista, ei ole luvallista laverrella ulospäin.

Tähän kulttuuriin perustui myös vanhoillislestadiolaisen tutkijan asiantuntemuksen ja avuntarjouksen torjuminen SRK:ssa. Silloinhan olisi pitänyt myöntää että lapset saattavat todellakin olla vaarassa Jumalan valtakunnassakin.  

Olisi pitänyt myös ryhtyä käsittelemään liikkeen sisällä tapahtuneita rikoksia, joista oli siihen saakka vaiettu. Olisi pitänyt ehkä alkaa puhua ääneen myös tästä vaikenemisen kulttuurista sinänsä.

Hauras ”keskinäinen rakkaus” ei kestä avoimuutta

Vaikenemisen lakia perustellaan keskinäisellä rakkaudella, eikä yhteisön rakkautta saa rikkoa. Se on synti.  Juho Kalliokoski kirjoittaa blogissaan:

”Tämä Raamatun jaekin lienee tässä yhteydessä monelle meikäläiselle tuttu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1.Piet.4:8). Keskinäinen rakkaus, armo ja anteeksianto yleensä ottaen lienevät niitä käsitteitä, jotka nostetaan esiin perusteltaessa, miksi synninpäästön rikoksestaan saanutta rikollista ei tule ilmiantaa viranomaisille eikä yleensäkään puhua asiasta kenellekään.”

Keskinäinen rakkaus on SRK-lestadiolaisuudessa niin hauras, että se rikkoutuu jo pieniltäkin tuntuvista syistä.  Jo pelkästään meikkaaminen tai korvakorut murtaisivat tämän rakkauden, ja siitä syystä ne ovat kiellettyjä.

Jos liikkeen jäsen aloitteellisesti haluaa nostaa lestadiolaisvanhempien ja kaikkien liikkeen jäsenten tietoisuutta ja kykyä tunnistaa pedofiilien toiminta jotta uudet rikokset voitaisiin estää, tämä merkitsee SRK:n johtokunnan näkökulmasta valtavaa uhkaa yhteisön  sisäisen rakkauden rakennelmalle.

Silloinhan väistämättä alettaisin puhua myös jo tapahtuneista rikoksista.  Ei ei ei ei ei, sillä silloin rakkaus murtuisi! Ei saa muistella! Ei saa puhua pahaa kenestäkään meikäläisestä! Upotettu armonmereen!! 

Vaikenemisen velvoittavuutta perustellaan myös sanomalla: ”Sinä olet noussut Jumalanvatalkuntaa vastaan”. Vanhoillislestadiolaisuus ja sen keskusyhdistys SRK ry. ovat koskemattomia koska ne ovat Jumalasta. Se joka rohkenee arvostella vanhoillislestadiolaisten toimintaa, on käynyt käsiksi ja koskemaan itse” Jumalan silmäterään”. Kuka uskaltaisi pistää Jumalaa silmään?

Se on jo varmasti niin paha synti, että saako sitä millään koskaan anteeksikaan? Tällaisella retoriikalla on monet vaiennettu, monet painettu hiljaisiksi.

Yksilön omatunto kollektiivin vallassa

Vanhoillislestadiolaisuuden kollektiivin valta perustuu juuri tähän vaikenemisen kulttuuriin. Siitä ovat nousseet myös liikkeen ihmisoikeuksiin liittyvät vääristymät ja suoranaiset laittomuudet. Pahoista asioista ei saa puhua. Eikä varsinkaan ulospäin.

Vääryyttä kärsineille tai jopa rikoksen uhreille ei osoiteta myötätuntoa. Heistä vaietaan. Myötätunto heikoimpia kohtaan ”rikkoisi rakkautta”.  Monikin yksityinen lestadiolainen toki tuntee omassatunnossaan, että kaikki ei ole hyvin, ja että jotkut joutuvat kärsimään täysin syyttä, mutta hän onnistuu työntämään tosiasiat ja myötätuntonsa johonkin piiloon omalta itseltään, voidakseen ”säilyttää uskon ja hyvän omantunnon”.  

Vanhoillislestadiolaisuuden vaikenemisen kulttuuri on se  kulttuuri, johon Helsingin Sanomien pääkirjoituskin viittasi. Pääkirjoituksen kirjoittaja näyttää tunteneen liikkeen toimintatavat.

Kyse on erikoislaatuisesta yhteisöllisestä vaikenemisesta, jota harva yksilö rohkenee rikkoa. Ne jotka ovat tätä kokeilleet, ovat saaneet tuta seuraamukset henkisessä, hengellisessä ja psyykkisessä selkänähassaan.

Juho Kalliokoski kyselee, mihin vaikenemisvaatimus lopulta perustuu:

”…vanhoillislestadiolaisuudessa kuitenkin näyttää olevan pedofilian suhteen korjattavaa. Ei siinä, että heitä yhteisössämme on – heitä on siellä, missä on ihmisiä – vaan siinä, miten siihen varaudutaan ennalta, miten se osataan tunnistaa ja miten siihen reagoidaan.  – – …olennaisin syy kohuun on se, kuinka yhteisön taholta – SRK:ta myöten, väitetään – uhreja on painostettu vaikenemaan epämääräisillä ja epäraamatullisilla perusteilla, jotka ilmeisesti jollain tapaa liittyvät rippiin tai, pikemminkin, anteeksiantoon. Kun kerran Aimo Hautamäki epäilee ripin liittymistä tähän, miksi hän on käyttänyt puheenvuoronsa julkisuudessa puolustaen rippisalaisuutta – tilanteessa jossa sitä on uskonyhteisössämme käytetty väärin?

Ellei kyse olekaan ripistä eikä siis rippisalaisuudestakaan, mistä tässä vaikenemisen velvollisuudessa on kyse ja mihin se perustuu?”

SRK ry:n  taitamaton ja suorastaan vastuuton johtaminen on ajanut koko herätysliikkeen nyt sen vakavimpaan kriisiin sitten 1960-luvun pappishajaannuksen.  SRK:n johtokunnalla ei kuitenkaan itsellään ole näyttänyt olevan  halua korjata tilannetta.

Myös Helsingin Sanomat peräänkuuluttaa vastuullista johtajuutta  ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vastuuta.

Yhteisön johto – myös paikallinen – kantaa kuitenkin vastuuta yhteisön kulttuurista. Jos hyväksikäyttäjiä suojellaan ja lapsiin kohdistuvia rikoksia vähätellään eikä viedä tutkintaan, kulttuuri ei ole terve. Kirkon johdon pitää kantaa vastuuta siitä, että sen sisällä toimivien herätysliikkeiden kulttuuri on terve.

Vastuun kantamiseen kuuluu se, että myös oikeudellisessa mielessä vanhentuneet rikokset selvitetään ja syylliset velvoitetaan kohtaamaan uhrinsa ja sovittamaan tekonsa.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä teki tärkeän ratkaisun päättäessään selvittää, voitaisiinko 20 vuotta vanha vakava rikos ottaa vielä oikeuden käsittelyyn. Rikosoikeudelliset vanhenemissäännöt eivät poista tuskaa, jota uhri joutuu kantamaan lopun elämänsä.

Myös kirkon ja lestadiolaisen liikkeen sisällä pitää selvittää vanhatkin vääryydet, vaikka se tekisi kipeää. Uuden alun edellytys on totuuden tunnustaminen.

Kirkon ja eri uskonnollisten ryhmittymien johtajien pitää nyt ottaa todellinen johtajuus ja ohjata joukkonsa noudattamaan lakia ja suojelemaan kaikkein heikoimpia.”

Tiettävästi ev,-lut. kirkko on sitoutunut noudattamaan ihmisoikeuksia. Kirkon tulisi selvittää, miten on sen suurimman herätysliikkeen laita.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Nimimerkki Jaffan jatkokommentti 18.5.2010.

Lisää aiheesta:

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6.

 Pia Alatorvinen: SRK:n Voittonen: Ketään ei ole pyritty vaientamaan. Kaleva 20.9.2010.

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010.

Johannes Alaranta: Ripin nk. “olemus”. 12.5.2010.

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Lucas: Syytteet insestistä

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

9 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, anteeksianto, armo, armonvälineet, eettisyys, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta, kaksinaismoralismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, lapset, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, Mopin palsta, nettikeskustelu, nuoret, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen


”On vaarallista jos joku organisaatio tai ainakin sen johto, kehottaa jäseniään rikkomaan Suomen lakia. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että asioita ymmärtämätön joutuu vankeutuun salailun takia.

Herää kysymys, mistä tämä johtuu. Toivon, että se johtuu siitä, ettei asia ole tuttu ja sitä ei ole vielä ymmärretty.

Toivon, ettei se johdu siitä, että on itse salattu törkeitä rikoksia ja pelätään tämän peittelyn paljastumista.”

Johannes Alaranta, pappi ja papin salassapitovelvollisuudesta väitöskirjaa valmisteleva teologi, kirjoittaa kiertelemättömiä sanoja lasten hyväksikäytöstä,  ripistä ja rippisalaisuudesta (Ripin nk. ”olemus” ).   (Tämän kirjoituksen seurauksena tapahtui seuraavana vuonna ns. ”hyllytys” .)

Kirjoitus liittyy viime viikkojen keskusteluun vanhoillislestadiolaisuuden piirissä paljastuneista lasten hyväksikäyttötapauksista, joissa rikolliset ovat voineet jäädä elelemään  kaikessa rauhassa vapaalle jalalle raskaidenkin lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttörikosten jälkeen.

Sen sijaan rauhanyhdistyksissä on saatettu syyllistää uhria ja kehotettu häntä vaikenemaan ja parannuksentekoon, jos hän on vaatinut oikeudellisia seuraamuksia tekijöille. Tästä voi sanoa vain: on jouduttu kristillisen etiikan ja moraalin alennustilaan.

Samoin tutkija Johanna Hurtig kertoi YLE:n Aamu-tv:ssä 11.5. että lestadiolaisyhteisössä on vaiettu puolustuskyvyttömiä lapsia vastaan tehdyistä hyväksikäyttörikoksista. Ne oli ”upotettu armonmereen” ja unohdettu, ja uhrinkin pitäisi kyetä unohtamaan ja antamaan anteeksi!

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on kuitenkin toisistaan poikkeavia näkemyksiä rippisalaisuudesta, erityisesti mitä tulee maallikoihin ja toisaalta rippisalaisuuden murtumiseen. Tässä asiassa liike ei ole niin yhtenäinen kuin johto mielellään antaa ymmärtää.

Alarannan postaus on kommentti erityisesti oululaisessa seurakuntalehdessä Rauhan Tervehdyksessä olleeseen artikkeliin rippisalaisuudesta. Siinä paljastuu kahden vanhoillislestadiolaisen pappismiehen välinen erimielisyys siitä, miten kenenkin, papin tai maallikon, rippitilanteessa tulee laillisesti toimia.

Asia on lasten suojelun ja rikoslain kannalta erittäin keskeinen, ja samalla se kytkeytyy vanhoillislestadioaisuuden ytimeen, oppiin anteeksiantamisesta ja -pyytämisestä.

Sama vastakkaisuus paljastui YLEn ajankohtaisohjelmassa Ajankohtainen kakkonen 25.5.2010 (katsottavissa 25.6.2010 saakka YLEn Areenalla) . Tässä linkki nimimerkki Mikin litterointiin Voittosen ja Alarannan puheista.  Ohjelmassa olivat haastateltavina Olavi Voittosen ja Alarannan lisäksi mm.  Johanna Hurtig ja piispa Seppo Häkkinen.

Ilmiantaa vai ei – mitä sanoo Suomen laki?

Kirkkolain mukaan rippisalaisuus koskee vain pappeja ja virassa olevia lehtoreita. Mutta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä opetetaan, että maallikolla on ripissä sama asema kuin papilla. Kirkkolaki ei tätä käsitystä tue, eivät myöskään lastensuojelulaki ja rikoslaki.

Evankelis-luterilaisen kirkon opetuksenkin mukaan ripin voi kyllä vastaanottaa myös maallikko, mutta tätä ei ole kirkon puheenvuoroisa yleensä otettu  esille. (Mistä syystä muuten?)

Pappien vaitiolovelvollisuutta tutkivan lestadiolaispapin Johannes Alarannan mukaan maallikon, esimerkiksi maallikkosaarnaajan tai tavallisen rivilestadiolaisen, velvollisuus on kuitenkin aina ilmoittaa viranomaisille ripissä (vl-kielellä ”parannuksenteossa”) ilmitullut törkeä rikos, kuten esimerkiksi pedofilia.

 – Suomen lain mukaan hänen tulee viedä asia viranomaisille heti! Minulle tämä on vesiselvää ja olen aina ymmärtänyt asian näin. Papin tulee sen sijaan kehottaa ripittäytyjää kertomaan rikoksesta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Ellei hän tähän suostu, papin on tehtävä ilmoitus viranomaisille. Samalla hänen on huolehdittava siitä, ettei uskoutuja tule ilmi.

Alaranta selvittää, että ilmiannettavat törkeät rikokset sisältyvät Suomen laissa rikoslain 15. luvun kymmenenteen pykälään.

Alaranta täsmentää blogissaan:

– Papin osalta tilanne voi olla hankala. Laki sanoo vielä, että pitää hyvissä ajoin ja varovasti kertoa viranomaisille. Itse toimisin kyllä niin, että heti varmistaisin rikollisen oman ilmoituksen. Ellei tätä tulisi, kertoisin itse. Mielestäni varsinkin jos uhri on lapsi, uhrin suojelu on kaikkein tärkeintä. Näin ollen voisi käydä niinkin, että uskoutuja välillisesti tulisi ilmi.

Ilmoittamatta jättämisestä maksimissaan puoli vuotta ehdotonta vankeutta

Alarannan mukaan niin sanotut rivilestadiolaiset ovat nykypäivänä lähes poikkeuksetta hänen kanssaan samaa mieltä maallikoiden velvollisuudesta kertoa törkeästä rikoksesta viranomaisille. Eri mieltä sen sijana ollaan SRK:n johdossa.

– Olen puhunut aiheesta viime viikkoina useiden lestadiolaisten kanssa eikä heillä ole tässä asiassa mitään ongelmaa. Rikoksen vieminen eteenpäin on tärkeää jo siksi, että pedofiili uusii usein rikoksensa, Alaranta sanoo.

Alaranta tähdentää, että lain mukaan törkeästä rikoksesta ilmoittamatta jättämisestä seuraa rangaistus. Rangaistus voi olla maksimissaan kuusi kuukautta ehdotonta vankeutta. Ilmiannon laiminlyönyt voi siis joutua itse linnaan.

– Papilla tai maallikolla ei ole ilmoitusvelvollisuutta rikosoikeudellisesti vanhentuneista, yli 20 vuotta sitten tapahtuneista rikoksista, mutta lapsiin kohdistuvissa hyväksikäyttötapauksissa vanhentumisaika päättyy aikaisintaan kun uhri täyttää 28 vuotta. Siksi pedofiliatapauksissa tulisi kehottaa uhria itseään tekemään asiasta rikosilmoitus.

SRK:n Hautamäki nojautuu Katekismukseen

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää rippi-isän tai -äidin vaitiolovelvollisuutta ehdottomana. Ripin vastaanottaja ei siksi saa kertoa hänelle uskotusta rikoksesta viranomaisille.

Hautamäki perustelee ripin luottamuksellisuutta Katekismuksella, jossa hänen mukaansa ei erotella vaitiolovelvollisuuden suhteen pappeja ja muita kristittyjä.

– ”Ripin vastaanottaja on sidottu vaikenemaan siitä, mitä henkilökohtaisessa ripissä puhutaan”, Hautamäki siteeraa Katekismusta. – Sen sijaan ripin vastaanottajan velvollisuus on ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisten luokse. Rikokseen langennut ei voi väistää vastuutaan lain edessä, Hautamäki korostaa.

– Ripittäytyjä tietää tehneensä väärin.

Mutta mitä jos ripittäytyjällä on esimerkiksi persoonallisuushäiriö, eikä hän itse tajua tehneensä väärin?

–  Ihminen, joka ei tunne tehneensä syntiä, tuskin tuleekaan ripittäytymään. Ripin lähtökohtana on tunto väärin tekemisestä, toteaa Hautamäki tähän.

 Hautamäki lainaa uudestaan Katekismusta, jossa sanotaan, että ”ripittäjälle meidän taas on tunnustettava vain ne synnit, jotka tiedämme ja tunnemme sydämessämme”.

-Se, joka ripittäytyy, haluaa muuttaa suuntaa. Evankeliumi antaa myös voimaa sovittaa rikos lain edessä, Hautamäki uskoo.

– Minä ajattelen, että lain näkökulma ei ole kuitenkaan tässä ensisijainen, vaan ripittäytyjän on oman pelastuksensa vuoksi tunnustettava rikoksensa viranomaisille. Synninpäästö ei ole synnin peite, vakuuttaa Hautamäki.

Hautamäki jää kuitenkin miettimään, miksi tiedotusvälineiden viimeaikaisessa pedofiliakeskustelussa juuri rippi on noussut niin vahvasti keskusteluun. Hän arvelee, että pedofilia ei yleensä edes tule esille juuri ripissä.

Työntekijöiden taustat selvitettävä? 

Koska uusia pedofiliatapauksia on paljastunut viime viikkoina yleisesti kirkon piiristä ja myös vanhoillislestadiolaisten keskuudesta, myös keskustelu lapsi- ja nuoristyöhän osallistuvien taustojen tarkistuksesta on lisääntynyt.

Johannes Alaranta pitäisi hyvänä, että pedofiliakeskustelun vuoksi SRK:n johto vaatisi rikosrekisteriotetta myös vapaaehtoistyöntekijöiltä, jotka työskentelevät lasten ja nuorten kanssa.

SRK:n lapsi- ja nuorisotyö on laajaa. Yhdistys kouluttaa itse vuosittain yli 200 vapaaehtoistyöntekijää toimimaan paikallisisa rauhanyhdistyksissä lasten parissa. Koska vanhoillislestadiolaisten perheet ovat poikkeuksellisen suuria,  herätysliikkeessä on todella paljon lapsia ja nuoria. Arvioiden mukaan liikkeen piirissä on parhaillaan yli 50 000 alaikäistä. 

 – Kyse olisi symbolisesti tärkeästä eleestä. Suomessa saa tällä hetkellä työskennellä lasten ja nuorten parissa vapaaehtoisena ilman velvollisuutta esittää rikosrekisteriote, toteaa Alaranta.

Hautamäki puolestaan ei näe perusteluja sille, että nykykäytännöstä pitäisi tehdä poikkeus vanhoillislestadiolaisten kohdalla. Hän pitää hyvänä, että rikosrekisteriote on esitettävä työsuhteen kestäessä yli kolme kuukautta.

– Jos yhteiskunnassa yleisesti ryhdytään vaatimaan myös vapaaehtoisilta lasten ja nuorten kanssa työskenteleviltä rikosrekisteriote, säännös koskee luonnollisesti myös meitä.

Hautamäen mukaan viimeaikainen keskustelu on kuitenkin merkinnyt sitä, että heidän on pohdittava entistä tarkemmin, keitä esimerkiksi lasten ja nuorten leireillä työskentelee. Työntekijät on tunnettava hyvin.

Asia tarkistettiin tätä kitrjoitusta varten eräältä vapaaehtoistyön asiantuntijalta, joka totesi, että  itse asiassa nykyinen henkilötietolaki ei salli vapaaehtoistyöhön tarjoutuvien ihmisten rikosrekisteritietojen tarkistamista.

Mikä on rippi?

Rippi on yksi luterilaisen kirkon armovälineistä (vanhassa kielessä käytettiin termiä ”armoneuvot” tai ”armovälineet”), jonka kautta Pyhä Henki vaikuttaa ja ihminen saa Jumalan armosta syntinsä anteeksi. Rippi on armoetu, jossa ihminen siis tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön. Tämä voi tapahtua kahden kesken sielunhoitajan kanssa tai yhteisessä jumalanpalveluksessa. Rippi-isän ai -äidin tehtävänä on kuunnella ja julistaa synninpäästö katuvalle syntiselle.

Ripin ottaa vastaan pappi tai luterilaisessa kirkossa myös muu kirkon työntekijä tai maallikko. Ripissä ilmaistuja asioita ei saa paljastaa kenellekään. Ripin vastaanottajia sitoo rippisalaisuus kirkkolain mukaisesti, edellä kuvatuin poikkeuksin. Rippisalaisuuden rikkomisesta on säädetty papeille rangaistus.

Lähteet:

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus”. 12.5.2010.

Ajankohtainen Kakkonen 25.5.2010  (katsottavissa 25.6.2010 saakka YLEn Areenalla).

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Aiheesta  lisää:

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus” 12.5.2010.

Johannes Ijäs: Kriittinen nettikirjoittelu johti tehtävien epäämiseen lestadiolaisessa liikkeessä. Kotimaa24 22.2.2011.

Johannes Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa24 10.3.2011.

Kapu: Alaranta ja Linjama: SRK-kriittinen nettikirjoittelu johti painostustoimiin

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta: SRK:n johto ohitti uhrit ja rippiongelman

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010.

Katja Kuokkanen: Mitä kirkon pitäisi tehdä hyväksikäyttäjälle? Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeri Tuija Brax muuttaisi kirkkolakia lasten turvaksi – pedofiili ei saisi lain suojaa. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Katja Kuokkanen: Brax: Kirkko ei saa piilotella ripin takana. Helsingin Sanomat 9.5.2010.

Katja Kuokkanen: Papilla on ripissä Jumalan korvat. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Katja Kuokkanen: Joka kahdeksas pappi kuullut hyväksikäytöstä ripissä. Helsingin Sanomat 16.6.2010.

2 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, armoneuvot, armonvälineet, avainten valta, evankelis-luterilainen kirkko, johtajat, kirkko, kristinoppi, lapset, normit, omatunto, opilliset kysymykset, puhujat, Rippi, sielunhoito, SRK ry., synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus