Aihearkisto: alueelliset erot

”Uskottomien uskottomana lapsena”


profile-jpeg1Kirjailija Riikka Pelo, joka tunnetaan romaanistaan Taivaankantaja, (Teos 2005) on todennut haastattelussa että pohjoisen ja eteläisen Suomen lestadiolaisuudessa on suuri ero.  Hän pitää pohjoista lestadiolaisuutta lempeämpänä ja inhimillisempänä.

– Pohjoisessa yhteisöt ovat jo paikallisesti tiiviimpiä. Uskovaisuus oli suurta sosiaalisuutta, kyläilyä, hauskanpitoa, elämänläheisyyttä, huumoria ja lämpöä. ”Uskottomana” lapsena oli hyväksytty muiden joukossa. Eteläisen lestadiolaisuuden koin tuomitsevampana ja pelottavampana, ulossulkevampana. Ei ollut pahempaa kuin olla ”uskottomien” lapsi.

Myöhemmin Pelo on ajatellut etelän lestadiolaisuuden ankaruuden johtuneen siitä, että lestadiolaiset ovat hajallaan eri puolilla ja joutuvat suojautumaan maailmalta rajummin kuin pohjoisen lestadiolaiset.

Riikka Pelon haastattelu Sana-lehdessä 23.11.2006.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, 1970-luku, alueelliset erot, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, hoitokokoukset, ihmisarvo, kirjallisuus, lapsuus, lähihistoria, seurakuntaoppi, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää


suviseurateltta

Perheiden suuresta lapsiluvusta huolimatta vanhoillislestadiolaisten määrä kasvaa Suomessa vain hitaasti. Korkeaa syntyvyyttä ylläpitää liikkeen kielteinen suhtautuminen ehkäisyyn. Herätysliikkeen puhujien kokous määritteli päätöksellään vuonna 1967 syntyvyyden rajoittamisen ”synniksi kaikissa muodoissaan”.

Liike on 40 vuodessa kasvanut enintään 20000 hengellä, vaikka perheissä on keskimäärin 6–7 lasta. Myöskään 10-15-lapsiset perheet eivät ole harvinaisuuksia. Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan Suomessa nykyään noin 120000. Liike modostaa merkittävän vallankäyttäjäryhmän Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, ja kirkon palveluksessa toimii arviolta 130 vanhoillislestadiolaista pappia. [SRK:n oma ilmoitus 2011: 140 pappia. Toim.huom.]

Lohi: ehkäisykiellon tehtävä on kasvattaa jäsenmäärää – mutta auttaako ehkäisykieltokaan?

Asiantuntijoiden mukaan vanhoillislestadiolaisuus leviää lähinnä sisäisen kasvun eli syntyvyyden kautta. Ulkopuolelta vanhoillislestadiolaisuuteen liitytään harvoin.  

Vahvojen sisäisten siteiden takia yhteydet yhteisön ulkopuolelle ovat heikkoja, joten liike kasvaa lähinnä sisältä, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Hanna Salomäki kertoo. Vanhoillislestadiolaisuuden sananjulistustyö ja muu toiminta kohdistuvat lähinnä liikkeen sisälle. SRK:n varoilla ei ole palkattu esimerkiksi yhtään päätoimista lähetystyöntekijää.

Vanhoillislestadiolaisuuden oma edustaja, pappi ja vanhoillislestadiolaisuuden historiaan perehtynyt Seppo Lohi on jopa avoimesti perustellut ehkäisykiellon välttämättömyyttä sillä, että ilman sitä herätysliikkeen kannattajamäärä kääntyisi nopeasti laskuun. Lohi on esittänyt tämän hämmästyttävän, ei-hengellisen perustelun ehkäisemättömyysvaatimukselle esimerkiksi MTV:n haastattelussa 2002 seuraavasti.

– Jos säännöstelemättömyydestä luovuttaisiin, vanhoillislestadiolaisuus katoaisi viidenkymmenen vuoden sisällä.

Samalla syyllä Lohi perusteli ehkäisemättömyysmääräystä myös Kalajokilaakso-lehden haastattelussa 2008:

”… Ehkäisyn hyväksyminen heikentäisi lestadiolaisuutta. — Seppo Lohi sanoo, että ehkäisyn hyväksyminen olisi kuolema lestadiolaiselle liikkeelle. — Seppo Lohi pitää ehkäisykantaa koko liikkeen kannalta olennaisen tärkeänä.  Jos tässä asiassa kanta muuttuu, kuolema on lestadiolaisen liikkeen padassa ja koko liike sammuu.”

Vanhoillislestadiolaiset naiset on siis velvoitettu tekemään jatkuvasti ”lähetystyötä” omalla ruumiillaan, samalla kun tilanne on se että yhä useampi vl-uskoon kasvatettu nuori irrottautuu herätysliikkeestä.

Herätysliikkeiden kokoa vaikea arvioida

Lestadiolaisten tarkkaa määrää ja syntyvyyttä on melko vaikea arvioida. Lestadiolaisuuden historiaa tutkinut Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen sanoo kuitenkin, että suuri osa vanhoillislestadiolaisten lapsista jättää liikkeen.

Vaikka liike on kasvanut, niin on selvää, ettei kasvu ole samaa tasoa syntyvyyden kanssa. Jos näin olisi, vanhoillislestadiolaisten määrä olisi kasvanut vähintään kaksinkertaiseksi 40 vuodessa.

Talonen arvioi, että vanhoillislestadiolaisissa perheissä on keskimäärin 6–7 lasta. Kun liikkeen piirissä oli 1960-luvun lopussa 100000 ihmistä, määrä on hänen mukaansa nyt noin 120000.

Lestadiolaisuuden historiaa väitöskirjassaan tutkinut Mauri Kinnunen puolestaan arvioi, että liikkeen piirissä elää tätä nykyä noin 80000 ihmistä. Kinnunen sanoo, että liike ei ole juuri kasvanut viime vuosikymmeninä. Myös yhteisön kiinteys on murentunut yhteiskunnan muuttuessa.

Painopiste on siirtynyt kaupunkeihin ja etelään. Suurissa keskuksissa sitoutuminen liikkeeseen on heikentynyt, kun ei ole maaseudun sosiaalista painetta, Kinnunen sanoo.

Nuoret jättävät rauhanyhdistyksen

Vanhoillislestadiolaisten kattojärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys kertoo jäsenmääräkseen noin 33000. Jäseniksi voivat liittyä 15 vuotta täyttäneet. Yhdistyksen 1900-luvun historiaa tutkiva SRK:n kustannuspäällikkö Ari-Pekka Palola toteaa, että vanhoillislestadiolaisia ei luultavasti ole sataa tuhatta enempää. Hän arvioi yhdistyksen jäsenmäärän kasvaneen 1960-luvulta noin 50 prosenttia.

Suuri osa jäsenmäärän kasvusta tulee vanhoillislestadiolaisten järjestäytymisasteen noususta, Palola sanoo.

Vanhoillislestadiolaisten kokonaismäärä ei kuitenkaan ole kasvanut samassa suhteessa. Sekä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen että pääsihteeri Aimo Hautamäki ovat todenneet, että vanhoillislestadiolaisten kotien lasten ”meneminen maailmaan” on 2000-luvulla lisääntynyt. Heidän mukaansa syynä ovat ”nykyelämän repivyys ja kotien tukiverkkojen pettäminen”.

Osa nuorista luopuu uskosta ja omaksuu toisenlaisen vakaumuksen, toteaa Palola.

Mikä irrottaa nuoria vanhoillislestadiolaisuudesta?

Yhtä selkeää syytä liikkeen jättämiselle ei löydy. Tutkija Hanna Salomäki arvelee, että ongelmia aiheutuu liikkeen tiukoista normeista, esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyn kieltämisestä. Hänen mukaansa myös liikkeen oppi itsestään ainoana pelastavana yhteisönä nousee usein esiin. Ero yhteiskunnan valtavirtaan on suuri ja kasvava.

Saatetaan ajatella, että liikkeeseen kuuluminen on hyvin hintavaa, että joudutaan elämään marginaalissa, Salomäki summaa.

Vanhoillislestadiolaisten parissa liikkeen sisällä on Salomäen mukaan käyty viime aikoina runsaasti keskustelua liikkeen tilanteesta. Julkisuudessa esiin noussut ehkäisykieltokohu on herättänyt tunteita. Liikkeen arvopohjaa kriittisesti pohtivat lestadiolaiset kohtaavat toisiaan internetin keskustelupalstoilla.

Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto maailman ankarin?

Syntyvyyden säännöstelyn kieltäminen on Suomessa harvinaista. Käytännössä vain vanhoillislestadiolaisilla on uskontoon perustuva ehkäisykielto. katolisessa kirkossa ehkäisyvälineiden käyttö on kiellettyä, mutta ns. luonnollinen ehkäisy eli hedelmöittymisen rajoittaminen ”varmojen päivien” avulla on sallittua. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei hyväksytä sitä enempää kuin selibaattiakaan, aivan lyhytaikaista pidättymistä lukuun ottamatta.

”Perhesuunnittelu on synti kaikissa muodoissaan. Ei voi tulla kysymykseen kalenterin seuraaminen, ei edes yhteisestä sopimuksesta erillään oleminen. Se on Jumalan Sanan mukaan sallittu vain hetkeksi sairauden vuoksi. Mutta sairauttakaan ei saa tehdä pahemmaksi kuin se todellisuudessa on ja näitä tekosyitä käyttää väärään tarkoitukseen.” (Päivämies 1974.)

Väestöliiton tutkija Minna Säävälä kertoo, että joidenkin maahanmuuttajaryhmien suhtautuminen ehkäisyyn on kielteistä.

 –Esimerkiksi Afrikan maista tulevat suhtautuvat suureen lapsimäärään eri tavalla kuin suomalainen valtaväestö. Heidän arvostuksensa yleensä kuitenkin muuttuvat nopeasti, Säävälä sanoo.

Uskonnosta kumpuavia ehkäisykieltoja ei maahanmuuttajaryhmillä Suomessa Säävälän mukaan ole. Muslimit tosin suhtautuvat kielteisesti sterilisaatioon, vaikka muuten hyväksyvät ehkäisyn.

Maailmalla kielteistä suhtautumista ehkäisyyn esiintyy pääasiassa kristillisissä liikkeissä.

Tunnettuja ovat esimerkiksi nykyisin Pohjois-Amerikassa vaikuttavat, alkuaan eurooppalaisesta  protestanttisesta pietismistä nousseet amishit, hutteriitit ja mennoniitit, joiden syntyvyys on suurta. Esimerkiksi vanhakantaisesta elämäntavastaan tunnetun amish-yhteisön koko on lähes kaksinkertaistunut 16 viime vuoden aikana. Yhteisöön kuuluu nykyään noin 230 000 henkeä.

Lähteet ja aiheeseen liittyvää:

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Dr. Propelli: Arvio: 40% vl-nuorista irtaantuu liikkeestä

Hallamaa, Hannu: Suuri syntyvyys kasvattaa lestadiolaisuutta hitaasti. STT, Verkkouutiset 8.2.2009; Itä-Savo 8.2.2009.

Rytkönen, Jussi:  ”Varmat päivät on tehokas menetelmä”.  Kotimaa 28.1.2009.

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

 Miksi  vanhoillislestadiolaisuudesta erotaan: keskustelu Suomi 24-palstalla

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui – minä lähdin pois

Guitar Hero: rehellisyys itselleen

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Nettikeskustelusta ja stooristani

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Raja tuli vastaan

Minä lähdin pois

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa YLEn TV2:n ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Lestadiolaiset pitävät Pohjois-Pohjanmaan väkiluvun kasvussa: Seppo Lohen haastattelu MTV3, 24.7.2002.

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/lestadiolaiset-pitavat-pohjois-pohjanmaan-vakiluvun-kasvussa/2002/07/122861

Kalajokilaakso  27.6.2008: Suviseurat-numero.

Joni Valkila: Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellon eettisyys ja yhteisöstä irtaantuneiden määrä. UUT ry:n selvityksiä 1/2013 (28.6.2013). Helsinki: Uskontojen uhrien tuki ry.

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, ennuste, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, get rid of, historia, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, lähihistoria, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, nettikeskustelu, normit, nuoret, Olavi Voittonen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, seurat, suurperhe, tulevaisuus, tutkimus, uskon jättäminen, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui


Lestadiolaisesta yhteisöstä irtautuminen voi olla šokki. Uskosta luopunut nuori nainen kertoo, että vapautumista seuraa paitsi riemu myös hämmennys: mitä ulkopuolisessa maailmassa saa tehdä?

Minä lähdin pois

 

kiellettydvdopas-s

Muistan tarkasti, miltä minusta tuntui sinä päivänä. Helsingissä oli tavattoman kaunis ilma. Kävelin ryhdikkäästi aurinkoista katua, hymyilin vastaatulijoille. Tunsin käsittämätöntä riemua.

Siinä kävelin minä, ei kukaan muu. Olin 25-vuotias, ja oli pelkästään minun asiani, mitä elämälläni tein ja mitä ajattelin.Voimakas vapautumisen tunne johtui pienestä asiasta, jolla oli suuri symboliarvo. Olin meikannut julkisesti ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tunne palasi mieleeni, kun näin Dome Karukosken uuden elokuvan Kielletty hedelmä. Elokuva kertoo kahden nuuoren tytön irtiotosta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Oma irtautumiseni kesti kymmenen vuotta.

Kasvoin Pohjois-Pohjanmaalla vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Arkemme ei oikeastaan eronnut ei-lestadiolaisten naapureiden elämästä juuri muuten kuin että meillä ei ollut telkkaria, emme ajaneet ruohonleikkurilla sunnuntaisin ja kävimme sunnuntaisin seuroissa kylän muiden lestadiolaisten kanssa.

Seuroissa puhujat lukivat Raamattua ja tulkitsivat sitä. Saarna kesti yleensä tunnin. Sitten laulettiin yhdessä virsiä ja Siionin lauluja. Laulujen jälkeen sai mehua ja pullaa.

Saarnoissa toistettiin, että Jumalan valtakunta on hyvä ja turvallinen. Jumalan valtakunta tarkoittaa lestadiolaista yhteisöä. Ulkopuolinen maailma on turmeltunut ja turvaton. ”Maailman ihmisiin” varoiteltiin luomsta liian läheisiä suhteita, koska he voisivat viedä uskon. Uskon menettäminen oli pahinta mitä voisi tapahtua: silloin joutuisi helvettiin.

Toisin kuin ehkä jotkut muut lapset, en ottanut helvettiä kovin vakavasti. Käsitin kuitenkin, että uskon menettäminen olisi hyvin surullista. Uskovaisena elämisessä sen sijaan oli valtavasti etuja, joista suurin oli pääsy taivaaseen.

Uskoa kannatti suojella pysymällä erossa myös alkoholista, tanssista, elokuvista, kilpaurheilusta, meikeistä, hiusväreistä, seksistä ja niin edelleen. Uskovaiselle sopimattomista asioista ei ollut olemassa listaa, mutta opin aikuisten puheista vähitellen, mitä piti välttää. Kieltäytyminen ei ollut erityisen vaikeaa, kun ympärillä oli paljon samalla tavoin eläviä ihmisiä. En oikeastaan edes kieltäytynyt mistään, pysyin vain etäällä asioista, jotka eivät koskeneet minua. Jälkikäteen ajattelin, että lestadiolaiset hahmottavat uskonsa pitkälti sen kautta, mitä he eivät tee.

Yläasteella olisin halunnut mennä koulun tanssitunneille, mutta liikunnanopettaja ohjasi meidät lestadioalistytöt kävelylenkille. Pidin sitä itsestään selvänä.

Kolmas ja tärkein tapa suojella uskoa oli olla käyttämättä järkeä. Seuroissa sanottiin, että järki voi viedä uskon. Jos oma järki tai kokemus oli uskon kanssa ristiriidassa, tuli nöyrtyä ja nähdä seurakunnan yhteisen linjan siunauksellisuus.

Suunnilleen 15-vuotiaana huomasin alkaneeni ajatella toisin kuin seuroissa opetettiin. Aloin ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi lestadiolaiset pääsevät taivaaseen ja muut joutuvat helvettiin. Tai sitä, miksen saisi nauttia Aretha Franklinin musiikista. Tuntui epätodennäköiseltä, että Jumala arvostaisi vain klassista.

Minulle oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, etten loukkaisi ketään toista lestadiolaista näkemyksilläni. Seuroissa tähdennettiin, että se joka rikkoi seurakunnan yhtenäisyyttä, rikkoi Jumalaa vastaan. Siksi puhuin ajatuksistani vain harvoille.

Yritin selvittää itselleni, mihin lestadiolainen elämäntapa perustui. Tavoista toiset, kuten täysraittius, olivat syntyneet 1800-luvun lopulla. Kielteiset kannat esimerkiksi televisioon ja populaarimusiikkiin olivat syntyneet 1950-60-luvulla. Näiden käytäntöjen yhteys Jumalaan, uskoon ja moraaliin alkoi tuntua minusta käsittämättömältä. Halusin erottaa toisistaan kulttuuriset tavat ja uskon.

Minulle usko tarkoitti kristillistä ajatusta siitä, että ihminen voi uskon avulla kokea armon. Ajattelin, että voisin olla lestadiolainen niin kauan, kuin uskoisin tähän. Saarnoissakin korostettin, että pelkkä halu uskoa riitti. Samalla olin hyvin tietoinen, ettei käytännössä tapoja ja uskoa voinut erottaa. Jos menisin seuroihin meikattuna, tuttuni kauhistuisivat: meikillä viestittäisin muille, etten ole enää lestadiolainen.

Koska en halunnut jättää lestadiolaista yhteisöä, sitouduin noudattamaan sellaisiakin tapoja, joille ei mielestäni ollut perusteluja. Etenin kohti suurta konfliktia. Kulttuuristen käytäntöjen todellisesta merkityksestä ei käyty siihen aikaan liikkeessä avointa keskustelua – eikä käydä vieläkään. Yksityisesti lestadiolaiset ovat kyllä elämäntavoista montaa mieltä, mutta julkisen lestadiolaisen linjan mukaan vaikkapa televisiottomuus on ”hengen ehdelmä” eli merkki siitä että ihminen on oikealla tavalla uskovainen.

Seuroissa korostettiin, että kyse ei ole säännöistä, vaan siitä, että lestadiolainen haluaa toimia tietyllä tavalla. Muistan, kun itsekin puhuin mieluummin haluamisesta kuin säännnöistä. Minua ahdisti lukea lehtijuttuja, joissa listattiin, mitä lestadiolaiset ”eivät saa tehdä”. Kysehän oli siitä, mitä minä halusin tehdä tai valita! Mutta kenen halusta oikeastaan oli kysymys?

Minulta ei kysytty, mitä minä halusin tai pidin tärkeänä. Esimerkiksi ehkäisyyn otettiin kielteinen kanta 1960-luvun lopulla saarnaajien kokouksessa, jossa oli pelkästään miehiä.

miehet

Tiesin jo 13-vuotiaana, etten halua suurperheen äidiksi. Vasta yli parikymppisenä sanoin ääneen, etten kestä ajatusta isosta perheestä. Tuttuni vastasivat, että ”ethän sinä voi etukäteen tietää, millaista se on”. Minun piti vain luottaa, että Jumalla antaisi minulle lapsia juuri sopivasti, vaikka en käyttäisi ehkäisyä.

Tiesin, että mieleni ei kestäisi tällaista kokeilua. En halunnut tulla kertaakaan vastentahtoisesti raskaaksi. Ajatukseni eivät saaneet vastakaikua, sillä niissä kuului järjen, ei uskon ääni.

Joidenkin mielestä usko on sitä, että ihmistä kannustetaan näin suuressa asiassa sysäämään syrjään järkensä. Minulle järjen hylkääminen olisi merkinnyt oman psyykeni heitteillejättöä.

Ehkäisykysymyksessä en ollut valmis joustamaan yhtään enkä kätkemään mielipidettäni. Lestadiolaisen yhteisön turvallisuus alkoi muuttua turvattomuudeksi.

25-vuotiaana päätin jättää yhteisön. Se oli rehellisin ja psyykkisesti kestävin ratkaisu.

Vaikein oli kuitenkin edessä. Lestadiolaisuuden jättäminen tapahtuu kertomalla siitä perheelle ja ystäville. Mielessäni olivat erään ystäväni isän sanat: ”Se että oma lapsi jättää uskonsa, on pahempaa kuin lapsen kuolema.” En pystynyt tuottamaan läheisilleni näin suurta surua ajautumatta mieltä suojaavaan šokkiin. Emotionaalisesti turtana kerroin perheelleni ja ystävilleni: ”En ole enää uskovainen.”

En unohda niitä hetkiä koskaan. Muistan ihmisten ilmeet, hiljaisuuden, ensimmäiset sanat. Ratkaisuni järkytti hetkellisesti myäs lähimmäisteni perusturvaa. Muutamat heistäkin olivat šokissa.

Tapahtumasta on jo muutama vuosi, ja minulla on perheeseeni hyvät välit. Ratkaisuni herättää kuitenkin perheessäni yhä niin suuria tunteita, etten voi kirjoittaa asiasta omalla nimelläni. Haluan myös suojella perhettäni niiltä puheilta, joita tämän kirjoituksen julkaisu herättää lestadiolaisyhteisössä.

Uskonnollisesta liikkeistä irtautuminen kuvataan vapautumisena ahdistavista säännöistä. Toki kyse oli siitäkin,.Vapauduin edustamasta muita kuin itseäni. Sain hakea Alkosta rommipullon kakkua varten, eikä minun tarvinnut selittää asiaa toiselle lestadiolaiselle.

Sain myös vapaasti miettiä, uskonko Jumalaan vai en. Ja jos uskon, millaiseen?

Kielletty hedelmä -elokuva kuvaa hyvin sitä, ettei vapautuminen ole pelkästään helpottavaa ja positiivista. Vapautumisen sijasta koin pikemminkin hämmennystä. Kun kukaan ei enää määritellyt rajoja puolestani, missä ne menivät vai menivätkö ne missään? Vaihe sisälti koomisia ylilyöntejä.

Otin kaiken irti siitä, että sain olla asioista avoimesti eri mieltä. Saatoin sanoa työkaverilleni, että hänen ideansa oli ”täys paska”. Vuoroin loukkasin, vuoroin huvitin ihmisiä olemalla törkeän suora.

Monissa tilanteissa koin itseni ulkopuoliseksi. Kielletty hedelmä -elokuvassa elokuvan toinen päähenkilö Maria tilaa ensimmäistä kertaa baarissa juomaa sanomalla ”Kaks… jotain alkoholia.” Kohtaus on kuin suoraan omasta elämästäni. Minun täytyy edelleen keskittyä baarissa, jotta muistaisin, mitä juomia on olemassa.

Elokuvan tytöistä rämäpäisempi Maria rikkoo railakkaasti lestadiolaisia rajoja (viinaa, meikkiä, seksiä, tanssia), mutta haluaa lopulta suuren tunteen vallassa tehdä parannuksen.

Varovaisempi Raakel taas katselee Marian kokeiluja etäämpää. Raakel on kuin minä. Raakelin tavoin kävin lestadiolaisuudesta irtautumisen ensin läpi mielessäni. Menetein uskoni ajattelutapoihin, jotka pitivät rajoja psystyssä.

Minulla on useita lestadiolaisia ystäviä, jotka ovat ajatelleet samoja ajatuksia kuin minä, mutta eivät halua jättää yhteisöä. Joillekin heistä tärkeää on uskon mysteeri, toisille yhteisöllisyys. Jotkut taas sanovat olevansa mukana tottumuksesta tai siksi, etteivät halua tuottaa pettymystä vanhemmille. Ymmärrettäviä syitä kaikki.

Tunnen myös ihmisen, joka kokee kuuluvansa ”lestadiolaisuuden vasemmistosiipeen”, naisia jotka määrittelevät itsensä ”lestadiolaisiksi feministeiksi”, ja jopa ihmisen, joka sanoo olevansa ”vanhoillislestadiolainen ateisti”.

Alakulttuurit eivät näy julkisuudessa. Herätysliikkeen nimissä puhuvat vanhat miehet sen sijaan vaikuttavat olevan lestadiolaisten erilaisuudesta autuaan tietämättömiä. Siksi he voivat antaa jyrkkiin kahtiajakoihin nojaavia lausuntoja ja väittää, että lestadiolainen yhteisö on yhtenäinen, samanmielinen joukko.

Kielletyssä hedelmässä kuvataan kaksijakoisen maailmankuvan purkautumista. Maria kehottaa Raakelia maistamaan alkoholia ja sanoo: ”Sinun pitää tajuta, mitä tää kaikki on.”

Kun Raakel kysyy, mitä kaikki sitten on, Maria sanoo: ”Ei mitään! Ihan tavallista!” Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan Maria on menettänyt kyvyn tunnistaa, mikä on syntiä.

Minulle tavallisuuden huomaaminen oli helpotus. Lestadiolaisuuden maailma ei ollutkaan yksiselitteisen hyvä ja muu maailma paha. Ei myöskään ollut niin, että lestadiolainen maailma olisi ollut mitätön ja ulkopuolella olisi ollut huumaavaa jännitystä.

On vain yksi yhteinen maailma. Toiset asiat ovat hyviä, toiset pahoja. Surin osa on siltä väliltä.

HS 22.3.2009 , D4. (Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä. )

(Kuvat: Kielletty hedelmä -elokuvan markkinointikuvitus.)

Lue myös:

In English

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen uhrien tuki ry.)

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista. 1997.

 

13 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, ahdistus, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, fundamentalismi, Helsingin Sanomat, helvetti, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kaksoisviestintä, kasvatus, Kielletty hedelmä, kiellot, kilvoittelu, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, taide, taivas, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, ystävyys