Stiven Naatus: vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Oululainen pappi, Tuiran seurakunnan kappalainen Stiven Naatus pohtii blogissaan naisten aseman muuttamisen perustelua vanhoillislestadiolaisuu-dessa. Naatus käynnisti bloginsa ajankohtaisella ja SRK-lestadiolaisuuden kannalta keskeisellä aiheella.

Kyse on enemmästäkin kuin pappisviran avaamisesta myös vanhoillislestadiolaisille naisteologeille.

Kerrotaan, että rovasti Aarno Haho on  äskettäin vaatinut vanhoillislestadiolaisia vaikenemaan julkisuudessa liikkeen asioista. Naatuksen kanta taas on, että herätysliikkeessä tulee hyväksyä avoin julkinen keskustelu. Kristillisen yhteisön on oltava ”kuin avoin kirje”, koska se toimii jatkuvassa lähetystehtävässä, toteaa Naatus. Lisäksi julkinen keskustelu normalisoi kuvaa, joka liikkeestä muodostuu, koska silloin useammat eri käsitykset liikkeen sisältäkin pääsevät esiin.

Kuten jotkut muistavat, Naatus ehdotti avointa keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden sisälle myös vuonna 2007, minkä seurauksena hän joutui silloin pois SRK.n rippikoulupapin tehtävästä.

Naatus varoittaa hengellistämästä käsitystä naisten roolista vanhoillislestadiolaisuudessa ja kirkossa.  Hän liittää virkakysymyksen erinomaisen järkevästi ensi sijassa liikkeen arvopohjaan eikä siten pidä sitä teologisena eikä hengellisenä asiana. On ilmeistä, että Naatus tarkoittaa ehkä hieman huonosti valitulla termillä ”arvopohja” nimenomaan maallista käytäntöä ja elämäntapoja.

Lestadiolaisen liikkeen hengellisen sanoman ydin ei ole Naatuksen mukaan sidoksissa enempää tietyn aikakauden arvopohjaan kuin sen virkakäsitykseenkään.  Tässä hän osuu  todella oikeaan, kun ajatellaan mistä kristinuskon universaalissa ja ajattomassa sanomassa pohjimmiltaan on kyse. 

(Voidaan tietenkin perustellusti kysyä, mikä sitten on vanhoillislesta-diolaisuuden uskonopillinen ydin, jos se todellakaan ei ole liikkeessä hengellistetyissä normeissa. Sillä jos se ydin onkin sama kuin ev.lut. kirkon opetus, mihin vl-liikettä enää tarvitaan? Mihin tarvitaan rauhanyhdistyksiä ja varojenkeruuta? Liikkeeseen syntyneiden perinneyhteisöksi?)

Myös tutkija Heikki Nenonen on esittänyt samansuuntaisia ajatuksia, todeten, että virkakysymys ei ole opillinen kysymys. 

Virkakäytäntö on inhimillinen, ei raamatullinen

Naatuksen naispappeutta perusteleva argumentaatio on selvästi pitkälle sama kuin arkkipiispa emeritus John Vikströmin niinikään maalliselta pohjalta lähtevä, käytäntöihin ja tapoihin nojautuva pragmatistinen argumentaatio naisten pappisviran puoleasta. Hän on julkaissut näkemyksensä Teologisessa aikakauskirjassa 2007-2010.

Vikströmin mukaan luterilainen virkakäsitys ei estä naisen kutsumista paimenen virkaan. Luterilaisessa kirkossa vallinnut virkakäytäntö on muodostunut historiallisista,  inhimillisistä syistä. Ei siis hengellisistä lähtökohdista. 

Käytännön taustalla on ollut sekä Paavalin että Lutherin aikainen käsitys naisen kyvyttömyydestä vastuullisiin tehtäviin. Senaikaisissa yhteiskunnissa naisen tuli alistutua miehen alaiseksi, hän ei voinut johtaa eikä hallita miestä. Tämän järjestelyn, nykykielellä täsmällisemmin sanoen sukupuolijärjestelmän, yksi sovellutus on ollut virkakäytäntö, jonka mukaan naista ei kutsuttu papiksi, seurakunnan paimeneksi. 

Vikström kirjoittaa:

”Lutherilla ei ollut vaikeuksia hyväksyä naista saarnaviran hoitajaksi nunnaluostarissa. Syy naisten sulkemiseen pappisviran ulkopuolelle ei ole ollut virkakäsityksessä, vaan käsityksessä naisesta ja hänen oikeasta asemastaan ja roolistaan, ei pelkästään seurakunnassa vaan yhteiskunnassa ylipäänsä. Naisen velvollisuus olla miehelle alamainen ja rajata elinpiirinsä kodin yksityisyyteen on jättänyt hänet julkisen elämän ulkopuolelle ja samalla saarnaviran ulkopuolelle luterilaisissa kirkoissa meidän päiviimme asti. Tämän lisäksi naiselta on ajateltu puuttuvan sellaiset ominaisuudet ja kyvyt, joita tarvitaan julkisten virkojen, mukaan lukien saarnaviran, hoitoon.

Pappisviran avaaminen naisille luterilaisissa kirkoissa ei ole näin ollen johtunut uudesta virkakäsityksestä vaan uudenlaisesta naiskäsityksestä. Tai oikeammin: Tehtiin viimeisetkin johtopäätökset siitä muuttuneesta naiskäsityksestä ja naisen asemasta yhteiskunnassa ja kirkossa, jotka vähitellen olivat voittaneet sijaa ja askel askeleelta toteutuneet useissa luterilaisissa kirkoissa 1900-luvun aikana.

Meidän kirkossamme naiset saivat äänioikeuden 1910-luvulla, oikeuden tulla valituksi luottamushenkilöksi seurakunnan johtavissa elimissä 1920-luvulla, oikeuden olla kirkolliskokousjäsenenä 1930-luvulla ja vähitellen myös oikeuden toimia kanttorina ja lehtorina. Pappisviran avaaminen naisille oli selkeästi viimeinen askel tässä naisen aseman vähittäisessä muutoksessa kirkossa ja yhteiskunnassa.” (Vikström 2007.)

Mikäli tästä aikaan sidoksissa olevasta järjestelystä (Naatuksen termein ”arvopohjasta”) pidetään kiinni, Vikströmin mukaan on samalla logiikalla kiellettävä naisen toiminta myös muissa johtamisen ja päätöksenteon tehtävissä, niin kirkon eri tehtävissä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Vikströmin analyysit ovat pitkiä ja perusteellisia ja niistä on tietenkin myös kiistelty. Niihin perehtyminen kannattaa ja palkitsee oivalluksilla.

Vältetään riskit ja sudenkuopat

Naatuksen ”vikströmiläistä”, käytännöllistä ja maallista tulkintaa  on pidettävä viisaana ja lupaavana strategisena valintana, ja onnistuneena erityisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen ominaislaatua ajatellen.

Kun kysymys siirretään historiallisesti muuttuvaan, ratkaisut ensi sijassa käytännöllisinä järjestelyinä tulkitsevaan arvopohja-retoriikkaan, tällöin voidaan välttää konservatiivisiiven aseet, jotka nojautuvat sen oman käsityksen mukaan hengelliseen ja teologiseen argumentaatioon sekä perinteeseen.  Tämä käy selvästi ilmi SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen lausunnosta: ”Lähtökohtana on Pyhä Raamattu ja kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne.”

Samalla vältetään myös se, että jouduttaisiin toteamaan ja myöntämään konservatiivien pelkäämä riski ”opin muuttumisesta”. Jos heräisi epäilys hengellisen opetuksen muuttumisesta, tämä vaarantaisi käsityksen SRK-lestadiolaisuuden erehtymättömyydestä.  Sen sijaan, puhumalla yksinomaan maallisesta  käsitteestä, arvopohjasta, voidaan yhä säilyttää ja edelleen viestiä julkisuuteen riviuskovaisille doktriini opetuksen muuttumattomuudesta ja seurakunnan erehtymättömyydestä.

SRK:n konservatiivijohto ja liberaalit nuoren polven teologit voivat parhaassa tapauksessa löytää rakentavan yksimielisyyden etenemisestä kohti vl-naisen pappisvirkaa. Vältetään uuden hajaannuksen vaara.

On  tietenkin vakava riski, että jos kysymys keskusteluissa pääsisi ajautumaan puhtaasti ”hengelliselle osastolle”, vallassa oleva konservatiivisiipi saa syyn katkaista keskustelun alkuunsa, yksinkertaisesti uhkaamalla nykykäsityksen kritisoijia ulossulkemisella uskonyhteisöstä. Tätä tosin tuskin kukaan vastuulinen SRK:n johdossa haluaa, varsinkaan jos nuoren polven rivit eivät ala rakoilla.

Vl-liikkeen vaikutusvalta kasvaa naispappeuden myötä

Yhtä kaikki, Naatuksen ja Nenosen tulkintaa voidaan pitää ei vain strategisesti viisaana vaan myös ihan asiallisestikin hyvin perusteltuna. Vl-naisten pääsy papinvirkaan voidaan nimittäin vielä lisäksi kuvata yksinkertaisesti  loogisena jatkumona sille pohjimmiltaan pragmaattiselle toimintamallille, joka herätysliikkeessä valittiin jo 1985-1986, valmistauduttaessa sihen että kirkolliskokokous avaisi papin viran myös naisille. Ratkaisu on osoittautunut menestykseksi SRK-lestadiolaisuudelle.

Nykyinen tilanne vanhoillislestadiolaisuudessa on monessa suhteessa erilainen kuin se oli 1980-luvulla, ja siksi uutta päätöstä tältä osin voitaneen hyvin perustella, jälleen pragmaattisesti,  puhtaasti käytännön syillä.

Naisopiskelijoiden määrä teologisessa tiedekunnassa on dramaattisesti kasvanut. Naiset onnistuvat valintakokeissa paremmin kuin miehet. Myös hyvin kouluttautuvat vanhoillislestadiolaiset naiset ovat rynnistäneet tiedekuntaan ja menestyvät opinnoissaan. Papinvirka tarjoaa mielekkään ja hyvinpalkatun ammatin vl-naiselle ja työpaikkoja seurakunnissa on lähivuosina tarjolla. SRK-lestadiolaisuuden vaikutusvalta ev.-lut. kirkossa voi kasvaa tätä kautta huomattavastikin, kun seurakuntiin voidaan levittää entistä suurempi joukko ”omia” pappeja. Kanttoreistahan jo huomattava prosentti onkin vanhoillislestadiolaisia.

Vl-naisten tulo pappien työmarkkinoille ei vaaranna vl-miesten etenemistä. Heikki Nenonen on lisäksi korostanut, että vl-naisten pappeus ei tulisi uhkaamaan herätysliikkeen  yli 700:n mies-maallikkosaarnaajan asemaa. 

–  Herätysliike on omaehtoinen maallikkoliike. Se saa toimia niillä ehdoilla, joilla enemmistö ajattelee. Tällä hetkellä vain miehet voivat olla maallikkopuhujia, olkoon niin, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Vanhoillislestadiolaisuutta on kuvattu usein pragmaattisena, käytännön asiat nopeasti ja taitavasti hoitelevana kollektiivina, jossa ei tehdä ongelmia ”turhista” loogis-teoreettisista tai filosofis-eettisistä kysymyksistä. Uudella naispappeus-ratkaisulla liike voi jälleen osoittaa dynaamisen voimansa.

Takertuminen menneisyyden maallisiin tapoihin ei ole hengellisyyttä

Naatuksen puhe 1900-luvun alun arvopohjasta viittaa tietenkin siihen tosiasiaan, että jokainen ihmisyhteisö, myös herätysliike, toimii jossain historiallisessa ajassa ja paikassa ja on auttamattomasti sidoksissa aikansa arvopohjaan ja esimerkiksi sen sukupuolijärjestelmään. Jopa ns. ”jumalanvaltakunta”, jos sellaisena pidetään vl-herätysliikettä.

On tietenkin vaativaa  kyetä nousemaan  oman aikansa arvojen yläpuolelle tarkastelemaan niitä kriittisesti hengelliseltä ja eettiseltä kannalta. Herätysliikkeelle se on onnistunut yleensä vain sen synty- ja  alkuaikoina.

Kun herätysliike sitten on institutionalisoitunut, sille on tyypillistä takertua tiukasti kiinni menneisyyden ulkonaiseen järjestykseen ja arvomaailmaan. Menneisyyden tapoja aletaan tulkita hengellisenä normistona. Lutherin mukaan kristillisen kirkon tulisi elää jatkuvassa uudistumisessa ja parannuksenteossa.

Vanhoillislestadiolaisuudessa takertuminen paljastuu naisen aseman lisäksi liikkeen elämäntapanormistossa, joka heijastaa eurooppalaista pietismiä ja 1900-luvun alun pohjoisen agraariyhteiskunnan arvopohjaa: elämänpiiriä, rakenteita ja tapoja. 

Sama menneisyyden arkielämän tulkinta hengellisenä koskee kaikkia pietistisiä liikkeitä, äärimmilleen vietynä esimerkkinä amishit. He hengellistivät 1600-1700-luvun elämäntavan. Voidaan kysyä, onko vanhoillislestadiolaisuus hengellistänyt 1920-1930-lukujen arvopohjan.

Vl-liike ei ole toistaiseksi kyennyt vapautumaan epäraamatullisista luutumistaan. Onkin toivottavaa, että se kykenisi vapautumaan menneisyyden sukupuolijärjestelmästä nuoren ja vanhan polven keskinäisessä dialogissa. Ratkaisu avaisi liikkeelle lupaavia näkymiä tulevaisuudessa. Tulevaisuus tehdään tämän päivän ratkaisuissa. SRK:n johto on paljon haltijana.

Ja joka tapauksessa: aika on nuoremman vl-polven puolella. Tulee päivä jolloin sillä on kaikki valta.

*    *     *

Naatus: Naiset herätysliikkeessä?

”Vanhoillislestadiolaisuudessa käytävä keskustelu naispappeudesta, josta Kotimaa24.fi uutisoi, liittyy minusta virkateologiaa enemmän herätysliikkeen arvomaailmaan.

Sen takaa aukeaa kysymys siitä, kuka käyttää ääntä liikkeessä. Millä tavalla esimerkiksi naiset ovat toimijoina näkyvissä ja miten heidän näkökulmansa tulee esiin?

Keskustelu naispappeudesta tässä herätysliikkeesä ei ole aiemmin tuottanut isoja otsikoita vaan on edennyt hiljakseen pinnan alla. Jotkut asiat vain tapahtuvat prosessimaisesti hitaassa tahdissa.

Julkinen keskustelu voi olla luonteeltaan monenlaista, myös pinnallista ja tarpeettoman kärjistävää. Silti se on periaatteellisesti hyväksyttävä. Kristillinen yhteisö on jatkuvassa lähetystyössä, jolloin sen on oltava ”kuin avoin kirje”. 

Vanhoillislestadiolaisuuden kohdalla julkinen keskustelu normalisoi tilannetta: hyvin erilaiset liikkeessä mukana olevat ihmiset voivat kertoa omia näkökulmiaan. Yksipuolinen, usein mielikuviin ja kohuotsikoihin perustuva käsitys liikkeestä saa täydennystä.

Vanhoillislestadiolaisuus on taustaltaan konservatiivinen pietistinen liike. Silti tämä arvopohja on eri asia kuin liikkeen hengellinen ydinsanoma ja evankeliumin julistus.

Jos esimerkiksi kannattaa 1900-luvun alun suomalaista arvomaailmaa, jossa naisilla on nykyajasta poikkeava rooli, on reilua sanoa se ääneen. Silloin voidaan keskustella arvoista ja niiden perusteista sen kummemmin asiaa hengellistämättä.”

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Stiven Naatus ja  Korpijaakko.

Lue lisää:

Stiven Naatuksen blogikirjoitus: Naiset herätysliikkeessä? 20.9.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa 18.9.2010.

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus Kalevassa syyskuussa 2007.)

Mikael Pentikäinen: Kahden maan kansalaisia. Helsingin Sanomat 13.7.2010.

Jyri-Jussi Rekinen: Tuiran miespapit hyväksyivät tasa-arvon. Kaleva 8.12.2009. (Oulun Tuiran seurakunnassa lopetettiin lainvastainen pappien työvuorojen järjestely.)

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

John Vikström: On kyse enemmästä: Suhtautuminen naispappeuteen raamatullisuuden mittarina. Teologinen aikakauskirja 3/2010.

John Vikström: Kirkko ja yhteistyöstä kieltäytyvät papit: Mikä yhdistää, mikä erottaa? Teologinen aikakauskirja 2009, s. 264-.

Joihn Vikström: Omatunto ja naispapit. Kotimaan verkkolehti 29.10.2007. Suom. Tiina Partanen.

John Vikström:  Samvetet och kvinnliga präster: På vilket sätt är de samarbetsvägrande prästernas samveten bundna? Teologinen aikakauskirja 2007, s. 357-.

Advertisement

Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yhdessä muiden luterilaisten kirkkojen kanssa ilmaissut katumuksensa ja pyytänyt anteeksi Lutherin, Melanchtonin ja heidän seuraajiensa toteuttamaa ja hyväksymää väkivaltaa ja vainoa. Luterilaiset vainosivat ns. anabaptisteja eli uudelleenkastajia uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-1600-luvulla. He jatkoivat vainoa myös myöhemmin historian kuluessa eri puolilla maailmaa.

Luterilaisten kirkkojen edustajat ovat pyytäneet anteeksi myös sitä, että kirkot ovat julkaisseet vuosisatojen ajan harhaanjohtavia tietoja anabaptisteista, vaienneet heihin kohdistuneista vainoista sekä sivuuttaneet kirkkohistorioissaan anabaptisteille tehdyt vääryydet.

Yhteisessä katumus- ja hartaustilaisuudessa maailman luterilaisten kirkkojen edustajat pyysivät anteeksi ”Jumalalta ja mennoniittisisarilta ja –veljiltä” vääryyksiä, joihin aikaisempien sukupolvien luterilaiset olivat syyllistyneet.

Vainot ja siten syyllisyys eivät historiallisista syistä suoraan välittömästi ole koskeneet suomalaisia evankelis-luterilaisia, vaikka olemmekin luonnollisesti mukana kollektiivisessa sovinnonteossa ja velvollisuutemme on sitoutua sen jatkotoimiin.

Tapahtuma tarjoaa meille myös mahdollisuuden oivaltaa, mistä kollektiivisessa katumuksessa, anteeksipyytämisessä ja sovituksessa on pohjimmiltaan kysymys, yhteisön ja yksilön kannalta.

Anteeksipyynnön ja sitä edeltäneen useita vuosia kestäneen sovintoprosessin toteutti Luterilainen maailmanliitto (LML) puheenjohtajansa, amerikkalaisen piispan Mark S. Hansonin johdolla. Sovinnon toinen osapuoli, vääryyttä kärsineiden edustaja  ja anteeksi antaja on 500 vuoden takaisia anabaptisteja nykyisin edustava maailman 1,6 miljoonan jäsenen mennoniittiyhteisö, Mennonite World Conference (MWC), edustajanaan puheenjohtaja Danisa Ndlovu ja pääsihteeri Larry Miller.

Koskettava sovintokokous ja siihen liittyvä yhteinen katumusrukous- ja anteeksiantohartaus pidettiin 22.7.2010 Stuttgartissa, osana LML:n yleiskokousta. Suomen kirkkoa edusti paikalla delegaatio, jossa oli mukana sekä kokeneita että nuoria teologeja.

Yleiskokous edustaa maailman 145:tä luterilaista kirkkoa, joihin kuuluu yhteensä noin 70 miljoonaa jäsentä, mukaan lukien mm. suomalaiset vanhoillislestadiolaiset.

Malli lestadiolaisuuden sovintoprosessille?

Historiallinen luterilaisten kristittyjen anteeksipyyntö osoittaa jälleen kerran todeksi sen, että ihmisoikeusrikkomuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä on hyvin hankala painaa unohduksiin. Ne eivät unohdu.

Niitä voi yrittää sulloa historian roskatynnyreihin, mutta niillä on taipumus pulpahtaa aina yhä uudelleen esiin. Piilottelussaan eivät ole kovin hyvin onnistuneet edes maailman voimakkaimmat sotilasdiktatuurit.

Epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksien muisto säilyy ihmisten mielissä. Muisto siirty ja siirretään sukupolvelta toiselle. Vaikenemisella ja mitätöimisellä ei rakenneta rauhaa eikä sovintoa.

Tilanteen rauhoittaminen vaatii lopulta kuitenkin aina yhteisön käsittelyn, erehdysten tunnustamisen ja sovituksen tavalla tai toisella. Tätä myös kristinusko on aina opettanut painottaessaan katumusta, syntien tunnustamista, anteeksisaamista ja anteeksi antamista.

LML:n ja MWC:n yhteisesti suunnittelema ja toteuttama, valmisteluineen useita vuosia kestänyt sovintoprosessi tarjoaa jälleen yhden mallin vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksia koskevalle herätysliikkeen anteeksipyynnölle. Sovittelu on mahdollista, jos sitä todella halutaan.

Asiasta on tunnetusti käyty julkista keskustelua vuosien ajan. Pidemmällä tähtäimellä on selviö, että SRK-lestadiolaisten yhteisön on jollain tavoin ratkaistava, millä tavoin se käsittelee uhrien kärsimyksen liikkeen syyllistyttyä vakavaan henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan.

On selvitettävä myös väkivallasta kärsimään joutuneiden ihmisten ohittaminen, tosiasioista vaikeneminen ja kärsimysten mitätöinti. Ilman asian ratkaisua joutuvat myös seuraavat vl-sukupolvet kantamaan kollektiivisen syyllisyyden taakkaa, oman yhteisönsä  tuhansiin ihmisiin kohdistaman ja edelleen selvittämättömän väkivallan seuraamusta.

Se ero näillä kahdella tapauksella on, että vanhoillislestadiolainen herätysliike on johdon tasolla itse tylysti torjunut sovittelutarpeen. Luterilaiset kirkot sen sijaan tarttuivat – reilusti mutta toki satoja vuosia myöhässä – anabaptistien vainojen kysymykseen  ja ryhtyivät tarmokkaasti etsimään yhteistä ratkaisua vääryyttä kärsineiden edustajien kanssa.

Ketään ihmistä tai mitään yhteisöä ei voida ulkopuolelta pakottaa katumiseen ja anteeksipyyntöön. Jokainen tietää, että pakon edessä suoritettu katumus ja parannus ei ole sydämen katumusta ja parannusta. Voidaan kai ymmärtää niin, että halu katua ja tunnustaa omia erehdyksiään on sekin Jumalalta lahjaksi saatu mielenmuutos.

Luterilaisten anteeksipyynnön tausta

Luterilaisen maailmanliiton yhdestoista yleiskokous kokoontui 20.-28.7.2010 Stuttgartissa. Yksi kokouksen pääaiheista oli historiallinen sovinto, luterilaisten kirkkojen anteeksipyyntö mennoniittien uskonyhteisöltä maailmanlaajuisesti. Kysymys on 1500-luvulta lähtien tapahtuneista anababtistien eli uudestikastajien vainoista, jotka johtivat Euroopassa raakaan väkivaltaan: mestauksiin, elävältä roviolla polttamisiin ja muihin maallisen hallinnon kirkkojen tuella harjoittamiin julmuuksiin. Toisin sanoen katolisen kirkon kahleista vapautuneet protestantit murhasivat toisia protestantteja ja käyttivät siinä katolisen kirkon inkvisitiosta tuttuja, mitä  julmimpia menetelmiä.

Reformaation isät Martti Luther ja Philip Melanchthon antoivat arvovaltansa ja teologisen tukensa vainoille ja väkivallalle puheillaan ja kirjoituksillaan. Dokumentit osoittavat, että Luther ja Melanchthon antoivat useita jyrkkiä ja väkivallan sallivia lausuntoja uudestikastajista. He eivät pelkästään hyväksyneet ihmisten vainoamista ja heihin kohdistettua fyysistä väkivaltaa, vaan jopa kannustivat vallanpitäjiä siihen sekä maallisin että teologisin perustein.

Silloinen maallinen hallinto käytti arvovaltaisten kirkonmiesten tuomitsevia puheita ja kirjallisia lausuntoja hyväksi uudestikastajiin kohdistamansa vainon legitiimeinä perusteluina. Keisarikunnassa laadittiin uskonpuhdistajien tukemana laki,  joka mahdollisti vainoamisen ”laillisesti”.

Luther joutui ottamaan kantaa anabaptisteiksi nimitettyjen kristittyjen tappamiseen vuonna 1527. Hän antoi suostumuksensa laille ja kuolemantuomioille, vaikka tapahtumia hänen omien sanojensa mukaan olikin ”kauheaa katsella”.

Luther perusteli anabaptisteille määrättyä kuolemantuomiota hengelliseltä kannalta  neljällä näkökohdalla:  1) Anabaptisteilla ei ole annettavaa Jumalan sanan saarnaviralle; 2) Anabaptisteilla ei ollut tarkasti määriteltyä oppia; 3) Anabaptistit tukahduttavat ”oikean opin” saarnaamisen; 4) Anabaptistit eivät pitäneet tärkeänä noudattaa maallisen hallinnon määräyksiä kieltäytyessään sotapalveluksesta.

Keisarikunnan valtiopäivät vahvistivat vainoamisen ja kuolemantuomiot mahdollistaneet lait Speyerin valtiopäivillä 1529. Samoilla valtiopäivillä uskonpuhdistusliikkeen puolelle asettuneet ruhtinaskunnat tekivät protestin, jossa ne kieltäytyivät noudattamasta uskonasioissa enää katolisen enemmistän opetusta. (Tästä protestista juontuu nimitys protestantit.) Tuloksena oli päätös, jossa protestanteille annettiin ensimmäistä kertaa virallisesti laillinen oikeus toteuttaa uskonpuhdistusta, eli ”luterilaisuudesta tehtiin sallittu uskonto” katolilaisessa Roomalais-Saksalaisessa Keisarikunnassa.  Päätettiin, että kunkin ruhtinaskunnan uskonto määräytyy ko. hallitsijan uskonnon mukaan.

Mutta on paradoksaalista, että samalla anabaptistien toiminta kiellettiin kuolemantuomion uhalla. Koska kuolemantuomio koski kaikkia baptisteja, tapahtumaa on pidetty lain varjolla toteutettuna kansanmurhana. Keisari Kaarle V:n allekirjoittamassa laissa käskettiin kaikkia keisarikunnan hallitsijoita ja upseereita ”…että jokainen uudelleen kastettu tai joka kastaa uudelleen,olkoon mies tai nainen, ja ymmärtäväisessä iässä, tuomitaan ja saatetaan luonnollisesta elämästä kuolemaan tulella ja miekalla tai vastaavalla kunkin tapauksen mukaisesti, ilman sitä edeltävää hengellisen tuomarin inkvisitioita”.

Lisäksi säädettiin, että mikäli joku ei tuo lapsiaan kastettaviksi, hän joutuu tuomituksi saman lain nojalla, ja myös ettei kukaan saa olla ilmiantamatta ketään, joka saattaa yrittää paeta näitä määräyksiä.

Lutherin hyväksyntä tällemenettelylle ilmenee hänen lausunnoistaan. Hän kirjoitti vuonna 1536:

”Se että kapinamielisistä opin uskonkappaleista tulee rangaista miekalla, ei tarvitse lisätodisteita. Loppujen lopuksi, anabaptistit pitävät kiinni opinkappaleista, jotka käsittelevät vauvojen kastamista, perisyntiä, ja inspiraatiota, joilla ei mitään yhteyttä Jumalan Sanaan, ja vastustavat sitä toden teolla. — Maalliset viranomaiset ovat velvoitetut estämään ja peittelemättä rankaisemaan vääristä opeista. — Sillä ajatelkaapa vain, mikä katastrofi seuraisi sitä, että lapsia ei kastettaisi? — Tämän lisäksi anabaptistit eroavat kirkoista — ja he muodostavat omia papinvirkoja ja seurakuntia, mikä on myös vastoin Jumalan käskyä. Tästä kaikesta käy ilmi selvästi, että maallisten viranomaisten pitää määrätä ruumiillinen rangaistus rikkojille –. Myös silloin, kun on kyse pelkästään hengellisestä opinkappaleesta kiinnipitämisestä, kuten vauvojen kastaminen, perisynti, ja tarpeeton erottautuminen, — me päätämme, että itsepäiset lahkolaiset täytyy näissäkin tapauksissa  tappaa.” (Armstrong; Luther: Pamphlet 1536; suomennos.)

Jälkiä uskonpuhdistajien tuomitsevista lausumista on edelleen luettavissa luterilaisen kristinopin perusteksteistä, Tunnustuskirjoista. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksessa esiintyy useita anabaptistit ankarasti tuomitsevia lausuntoja.

Sittemmin on käynyt ilmi, että siihen aikaan oli myös sellaisia luterilaisia teologeja, jotka julkisesti vastustivat vainoamista. Esimerkiksi Lutheria hieman nuorempi aikalainen, stuttgartilainen uskonpuhdistuksessa aktiivisesti toiminut teologi Johannes Brenz (1499-1570), kuului niihin, jotka eivät hyväksyneet anabaptistien vainoa. Brenz oli siis luterilaisena päätynyt toisiin ajatuksiin kuin Luther, samoista teologisista lähtökohdista.

Tämä osoittaa, että samassa historiallisessa tilanteessa oli silloin mahdollista olla myös toista mieltä. Olisi ollut mahdollista asettua vastustamaan kirkollisia ja maallisia vallanpitäjiä. Lutherin ja Melanchtonin asettumista julmuuden ja väkivallan kannattajiksi on vaikea puolustella, vaikka historialliset kulloisenkin ajan erityispiirteet ja  rajoitukset onkin otettava huomioon.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta tarkastella anabaptisteihin kohdistetun vihan syvempiä syitä, mutta ilmeisenä syynä oli heidän feodaaliyhteiskunnan ilmapiirissä erittäin radikaalina pidettävä pyrkimyksensä kohti yksilöllistä, omakohtaista  uskonelämää ja samoin pyrkimyksensä asettaa kristityn omatunto yhteiskunnan vaatimusten ja vallankäytön edelle. He katsoivat lisäksi, että liittyminen Kristuksen seuraajaksi tulee olla vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen ratkaisu. Lapsikastetta he pitivät sekä epäraamatullisena että hengellisesti merkityksettömänä.

Silloisia kirkkoja, niin katolisia kuin uusia protestanttisiakin, kauhistutti ajatus, että tavalliset ihmiset ottaisivat uskonnon vapaasti omiin käsiinsä ja tulkitsisivat Raamattua itsenäisesti. Anabaptistit vaativat valtion otteen irrottamista uskosta, ja tästä eivät myöskään maalliset ruhtinaat pitäneet. Rangaistus tästä harhaoppisuudesta oli teloitus.

Kertomukset väkivallasta tallella – Marttyyrien peili

Tuhansia uudestikastettuja tuomittiin kuolemaan julmilla tavoilla. Heitä kidutettiin eri tavoin, poltettiin roviolla, mestattiin, hirtettiin, hukutettiin ja haudattiin elävältä. Heiltä riistettiin lapset ja omaisuus. Myös heidän teologisia kirjoituksiaan tuhottiin polttorovioilla.

Tätä tapahtui kaikkialla uskonpuhdistuksen ajan Keski-Euroopassa 1500-1600-luvulla, mm. Sveitsin, Itävallan, Saksan, Hollannin, Belgian ja Ranskan kaupungeissa.

Mennoniitit ovat säilyttäneet omassa perinteessään suuren määrän vainoihin liittyviä kertomuksia. Tiedemann van Brahgtin Hollannissa vuonna 1631 kokoamassa teoksessa Martyrs Mirror (Marttyyrin peili) on 1500 sivulla selostettu 800 anabaptistien ihmiskohtaloa luterilaisten tai osin myös katolisen kirkon kiduttajien ja teloittajien käsissä. Teoksen eri laitoksissa on kuvituksena 1600-luvun piirroksia teloituksista.

Marttyyrikertomukset ovat edelleen elävä osa mennoniittien perinteellistä hartauselämää. Marttyyrikertomusten toistaminen yhä uudelleen sukupolvesta toiseen jumalanpalveluksissa on ollut vuosisatojen ajan luomassa mennoniittien hengellistä identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta. (Kuvassa:  Anneke van den Hoven elävältä hautaaminen Brysselissä 1597. Muita säilyneitä piirroksia täällä.)

Lisäksi  Edmund Hamer Broadbent on kuvannut anabaptistien vainoja ja johtohenkilöiden kohtaloita v. 1931 ilmestyneessä teoksessaan The Pilgrim Church  (osin suomennettu nimellä Seurakunnan vaellus).

Yleiskokous päätti anteeksipyynnöstä

LML:n yleiskokouksen yksi päivä, 22.7. 2010, oli varattu kokonaan anabaptisien vainoja kokevan kysymyksen hallinnolliseen käsittelyyn osana kokouksen virallista asialistaa, sekä  asian hengelliseen ratkaisuun: luterilaisten kirkkojen kollektiiviseen katumukseen ja anteeksipyyntöön mennoniittojen kirkkokunnalta. Yleiskokouksessa asiasta pidettiin useita puheita ennen päätöksentekoa. LML:n puheenjohtaja, Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon piispa Mark S. Hanson totesi puheessaan, että luterilaiset uskonpuhdistajat syyllistyivät evankeliumin sanoman väärinkäyttöön hyväksyessään väkivallan ja vainoamisen uskonnollisin perustein. Myös Englannin kirkon arkkipiispa Rowan Williams johdatteli teemaan teologisella johdantopuheellaan.

Kokouksessa kuultiin myös mennoniittojen edustajien puheenvuorot, minkä jälkeen äänestyksellä virallisesti hyväksyttiin LML:n anteeksipyyntö mennoniittikirkoille. Eri maiden delegaatioiden jäsenet, suomalaiset muiden mukana, hyväksyivät yksimielisesti liittokokouksen päätökseksi lausuman “Action on the Legacy of Lutheran Persecution of Anabaptists”.

Asiakirjassa ilmaistaan luterilaisten kristittyjen suru ja katumus tapahtuneesta sekä sitoutuminen yhteisesti anabaptisteihin ja heidän seuraajiinsa kohdistettua väkivaltaa, vainoa ja kärsimysten sivuuttamista koskevaan anteeksipyyntöön.

Kokouksessa todettiin, että tämän päivän luterilaiset eivät tietenkään ole suoraan syyllisiä reformaattoreiden aikaisiin synteihin, mutta anteeksipyynnöllä halutaan sovittaa menneisyyden haavoja ja osoittaa, että tämän päivän luterilaiset kristityt pitävät menneitä tekoja kristillisen uskon vastaisena, syntinä lähimmäisiä vastaan. Siten se on pyydettävä anteeksi niiltä joita vastaan se on kohdistunut, kuten Raamattu opettaa.

Historian väkivallanteot ovat muodostuneet taakaksi ja jopa yhteistyön esteeksi myös luterilaisille kirkoille seuduilla, jotka ovat myös mennoniittikirkkojen vaikutusaluetta, erityisesti Kanadassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Sovinnonteolla rakennetaan kristittyjen kirkkokuntien välistä luottamusta ja yhteistyötä myös tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Puhutteleva katumus- ja sovintohartaus

Välittömästi tämän ”järjestöllisen” päätöksen jälkeen kokousedustajat ja kutsuvieraat siirtyivät jumalanpalvelukseen, jossa vietettiin katumus- ja rukoushetki. Kahdessa erillisessä toimituksessa toteutettiin rukoillen anteeksipyyntö. Alttarilla ollut katumuksen violetti väri vaihtui valkoiseen ääriään myöten täynnä olevassa salissa.

Yhteisessä rukouksessa ja katumushartaudessa luettiin marttyyrikertomuksia, joita mennoniittien on tapana toistaa jumalanpalveluksissaan. Luterilaisten puolelta ilmaistiin katumus tapahtuneesta. Molempien maailmanliittojen puheenjohtajat antoivat oman todistuksensa ilmaisten halunsa sovintoon. Mennoniittojen edustajat, MWC:n presidentti Danisa Ndlovu ja pääsihteeri Larry Miller, ottivat liikuttuneina vastaan anteeksipyynnön. Paikalla oli myös kymmenittäin muita mennoniittiyhteisöjen jäseniä. Samalla he kertoivat monien vainottujen uskonveljiensä ja –sisartensa rukoilleen vainoojiensa anteeksiannon puolesta ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

He vakuuttivat anteeksiannon olevan osa kristittyjen yhteistä uskoa Kristukseen, joka on sovittanut kaikkien ihmisten synnit.

Anteeksiannon ja sovinnon osoituksena he luovuttivat LML:n puheenjohtajalle mennoniittien yhteisenä lahjana mäntypuisen jalkojenpesuastian, symbolina anteeksi antamisesta ja sitoutumisesta keskinäiseen rakkauteen ja palvelemiseen.

Sekä mennoniittien että luterilaiskirkkojen edustajat painottivat puheissaan kristittyjen yhteistyötä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Yhteinen rukous ja raamatunluku oli hengellisesti puhutteleva ja eheyttävä kokemus, yhtenä suomalaisten delegaatiossa tilaisuuteen osallistunut teologi Miika Ahola  on kertonut suomalaisosallistujien yhteisessä blogissa. Pidetyissä puheissa ja hartaushetkessä moni koki liikutusta, sekä luterilaisten että mennoniittien edustajien taholla.

Anteeksipyytäminen ja antaminen merkitsi helpotusta ja vapautumista, joillekin myös aivan henkilökohtaisellakin tasolla. Esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteerin Ismael Nokon oma äiti on taustaltaan mennoniitti, joten pääsihteerin perheessä asia oli ollut erittäin koskettava. Julistuksen merkityksen, katumuksen ja helpotuksen saattoi lukea hänen kasvoiltaan ja kyyneleistään, on Miika Ahola kertonut  paikalla olleiden suomalaisdelegaattien blogissa ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme – nuoret Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa .

”Minkä te annatte anteeksi maan päällä, sen antaa anteeksi myös teidän taivaallinen Isänne.”

MWC:n puheenjohtaja Danisa Ndlovu sanoi, että luterilaisten ja mennoniittien sovinto kertoo siitä, miten kristittyinä kohtaamme toinen toisemme. Sovinto on avannut mahdollisuudet kahdelle kirkkokunnalle tehdä yhteistyötä, joka ei ollut mahdollista menneille sukupolville. MWC:n pääsihteeri Larry Miller puolestaan totesi, että anteeksipyynnön ja anteeksiantamisen jälkeen mielessä on kiitollisuus luterilaisten kirkkojen yhteisestä päätöksestä pyytää anteeksi menneisyyden tekoja.

– Kyseessä on merkittävä mielenmuutos kun saamme sydämessämme siirtyä vääryyttä kärsineen uhrin osasta kiitollisuutta kokevan osaan.

Mennoniittiedustajat korostivat, etteivät he puolestaan ole synnittömiä vaan tarvitsevat myös osakseen Jumalan armoa. Anteeksipyytäminen ja antaminen ovat aina ihmiselle vaikeita.

Luterilaisten kirkkojen anteeksipyyntö ja sovinto muuttavat konkreettisesti mennoniittikirkkojen suhteen marttyyrikertomuksiin, totesivat Ndlovu ja Miller myöhemmin tiedotustilaisuudessa.

– Vaikka historiaa emme voikaan muuttaa, voimme muuttaa sitä miten kerromme historiasta uusille sukupolville. Mennoniitit ovat sitoutuneet uudistamaan yhteisön yleistä historiakäsitystä.

– Me uudistamme yhteisöissämme sen, millä tavoin marttyyrikertomuksia jatkossa käsittelemme, ja pidämme huolta siitä että kerromme seuraaville sukupolville, että luterilaiset ovat pyytäneet anteeksi ja me olemme antaneet anteeksi heille, mennoniittijohtajat totesivat.

Luterilaisten kirkkojen maailmanyhteisön jäsenyydessä ovat siis kaikki luterilaiset, suomalaiset kirkon jäsenet mukaan lukien, osallisia yhteiseen katumukseen ja anteeksiantoon.

Kömmähdys käynnisti sovintoprosessin

Asia oli valmisteltu hyvin. LML ja Mennoniittojen maailmankonferenssi (MWC) olivat kumpikin hyväksyneet tätä ennen, vuonna 2009, yhteisen sovinnonteon kaikkiaan viisi vuotta kestäneen, yksityiskohtaisen selvitystyön ja teologisten keskustelujen päätteeksi.

Selvitystyö käynnistettiin vuonna 1979 LML:ssa huomatun kiusallisen kömmähdyksen jälkeen. Luterilaiset kirkot olivat alkaneet 1970-luvun lopulla valmistella Augsburgin tunnustuksen 450-vuotisjuhlan viettoa vuodelle 1980. LML oli lähettänyt kutsun pääjuhlaan muille kirkkokunnille, joista yksi on mennoniittien yhteisö.

MWC ilmoitti, että he kiittävät kutsusta, mutta kokevat osallistumisensa vaikeaksi. Syynä oli Lutherin ja muiden uskonpuhdistuksen merkkihenkilöiden osallisuus anabaptistien tuomitsemisessa ja väkivaltaisissa vainoissa. Jos he osallistuisivat juhlaan, he ylistäisivät omien uskonveljiensä ja –sisarensa rikollisina kuolemaan tuominneita kirkonmiehiä. Kaanaan kielellä sanottuna he olisivat istuneet siellä missä pilkkaajat istuvat.

Tilanne yllätti täysin luterilaiset kirkot, joissa ei ollut osattu yhdistää luterilaisessa uskonelämässä unohdettuja historian verisiä tositapahtumia juuri mennoniittakirkkoihin. Harva oli tullut ehkä koskaan edes ajatelleeksi, että luterilaiset olivat vainonneet ja tappaneet uskonpuhdistuksessa ”samalla puolella” olleita uskonnollisin perustein. Tilanne koettiin monella tavoin vaikeaksi eettisessä, hengellisessä merkityksessä sekä historiantulkinnan kannalta.

Tunnustuskuntien välisissä neuvotteluissa LML:n edustajat totesivat, että oli tultu pisteeseen, jossa ei enää päästy eteenpäin käsittelemättä 500 vuoden takaisia vainoja perusteellisesti. Luterilainen maailmanliitto päätti ehdottaa neuvotteluja, jotta menneisyyden vääryydet voitaisiin tunnustaa ja sovittaa. Reformaation aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ryhdyttiin sitten selvittämään kahden kirkkokunnan, luterilaisten ja mennoniittien, yhteistyönä. Oli tullut aika tunnustaa tosiasiat, menneiden sukupolvien synnit, ja pyytää niitä anteeksi.

Heinäkuussa 2010 tapahtunut sovinnonteko perustui työhön, jota yhteinen kansainvälinen tutkimuskomissio teki vuosina 2005-2009. Työn tuloksena julkaistiin yhteinen raportti, jonka sekä LML että MWC hyväksyivät kumpikin osaltaan viime vuonna: “Healing of Memories: Reconciling in Christ”.

Hoitokokousten kärsimysten käsittely

Tämä anteeksipyyntö ja sovinnonteko on erityislaatuinen koko maailman mitassa, koska kyseessä on kahden kirkkokunnan, eli kaikkia luterilaisia kirkkoja ja kaikkia mennoniitti-yhteisöjä koskeva sovinnonteko. Asia koskettaa enemmän tai vähemmän yli 71 miljoonaa ihmistä, kun mukaan lasketaan vain kirkkojen jäsenet. Mutta vaikutus ulottuu luonnollisesti heitä laajemmalle. Asialla on merkitystä joillakin alueilla  muita enemmän. Vainoja ja syrjintää, jotka ovat heijastu-neet vuosisatojen päähän, on esiintynyt Keski-Euroopan lisäksi varsinkin Kanadassa ja Latina-laisen Amerikan maissa, kuten Kolumbiassa ja Meksikossa.

Sen sijaan suomalaisesta näkökulmasta tämä anteeksipyyntö on kiinnostava historialisena tapauksena, joka vertautuu tilanteeseen vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä.

Hoitokokousten väkivalta on koettu vakavana ongelmana jo 40 vuoden ajan, sillä se joskaan ei liene suoranaisesti tappanut ihmisiä mutta rikkoi tuhansien yksityisten ihmisten arkielämän tärkeimmän tukiverkoston sekä mursi sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita, puhumattakaan syvistä henkisistä ja hengellisistä traumoista.

SRK:n johto on kuitenkin toistaiseksi torjunut kaikissa tapauksissa mahdollisuuden, että se pyrkisi aktiivisesti saamaan aikaan tapahtumien käsittelyä uhrien tai näiden edustajien kanssa, puhumattakaan että se pyrkisi kohti sovintoa. Se on torjunut ajatuksenkin anteeksipyynnöstä.

Kysymyksiä:

1. Tällä hetkellä hoitokokouksista kärsineiden ihmisillä ei ole olemassa yhteisöllistä tahoa, esim. yhdistystä, joka olisi vl-liikkeen näkökulmasta mahdollinen neuvottelujen ja asioiden käytännön hoitamisen osapuoli. Pitäisikö hoitokokouksista kärsineiden ihmisten järjestäytyä yhdistykseksi, jonka kanssa SRK:n johto voisi aloittaa rakentavan dialogin ja käynnistää tasavertaisen selvitystyön? Vai voisiko ehkä jokin olemassa oleva taho ottaa asian hoitaakseen.

2. Pitäisikö hoitokokouskokemuksista koota mennoniittien Martyrs Mirrorin tapaan Kärsimysten Kirja, tai muulla tavalla nimettävä tekstikokoelma dokumentteja, jossa tapahtumien luonne, merkitys yksityisille uskovaisille sekä tapahtumien laajuus ja faktat olisivat talletettuna? Siinä tapauksessa että joiltakin tulevaisuuden ihmisiltä löytyy halua sovitteluun, olisi käytettävissä tietoa, jonka perustalta prosessia voitaisiin viedä eteenpäin.

Anabaptistien kärsimykset muistettiin 500 vuotta. Historia osoittaa, että uskonliikkeen rikkomusten piilotteleminen onnistuu huonosti.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Korpijaakko.

Lue myös:

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Hoitokokoukset pitää selvittää (Vuokko Ilola 2008)

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen 2006)

Keksityn henkiopin leiväminen

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Eroon hengellisestä väkivallasta

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

*     *      *

Lähteitä:

Miika Ahola: Olette anteeksiannetut   Nuoret Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa -blogi, 26.7.2010. Kotimaa24.

Jan Ahonen: Salmi: Valtion syytä katsoa peiliin saamelaiskysymyksessä. Kirkko valmistelee anteeksipyyntöä saamelaisille. Kotimaa24 uutiset 14.10.2010.

… and forgive us: Lutherans Repent Anabaptist Persecution. Luterilaisen maailmanliiton tiedote 06/2010.

Dave Armstrong: The Protestant Inquisition: ”Reformation” Intolerance and Persecution: ”Pamphlet of 1536” in Martin Luther and The Protestant Inquisition.(Viittaa alkuperäislähteeseen: Janssen, Johannes: History of the German People From the Close of the Middle Ages, 16 volumess, translated by A.M. Christie, St. Louis: B. Herder, 1910, orig. 1891. )

Dave Armstrong:  Luther – Kuolemantuomio anabaptisteille. Suom. Petteri Haipola.

Johannes Brenz (Wikipedia)

Edmund H. Broadbent: The Pilgrim Church

James M. Estes: Christian Magistrate and Territorial Church: Johannes Brenz and the German Reformation. University of Toronto Press, 2007.

Healing Memories: Reconciling in Christ. By Lutheran-Mennonite International Study Commission.

Luterilaiset pyysivät mennoniitoilta anteeksi vainoja. Evl.fi-uutispalvelu 24.7.2010.

Lutherans Take Historic Step in Asking for Forgiveness from Mennonites (Yleiskokouksen uutisaineisto.)

Lutheran-Mennonite International Study Commission Begins Work on Condemnations of Anabaptists. MWC Press Release 8.7.2005.

Lutherans move toward reconciliation with Mennonites. Mennonite Weekly Review 9.11.2009.

Mennonnite World Conference.

Peacemaking Action Between Lutherans and Mennonites Heals Wounds.

Seppo Rissanen: Luterilaiset pyysivät anteeksi uudestikastajilta. Blogimerkintä 23.7.2010.

Living as my true self – leaving the Conservative Laestadian one true faith’s community

This posting discusses the experience of growing up in an extremely religious, closed community and later leaving to join the outside world. We’ll first discuss the Laestadian experience, and next draw attention to some resources from the experiences of some other groups.

This is intended to describe the ”typical” experience of leaving, but since we know there is no such thing as one typical experience. There are as many personal experiences and stories as individual persons. Please forgive us if our description doesn’t match your experience.

However, one of our foundings is that problems we meet in the process of leaving laestadian community are universal and known by many others who leave any religious compulsory community (or such one non-religious).  – Please be free to give your comment here, or by e-mail verkosto@luukku.com.

Be brave enough to decide

Often you have considered it seriously for years what to do, to stay or to leave. You have experienced that it’s also difficult to stay but be opposed to some the doctrine and rules. Maybe you have tried to leave – and you came back. This yo yo phenomenon is familiar for us indeed. It shows how full of self-contradictory emotions, difficult aspects and stressing feelings the situation is. The loss of community can be very painful.

Whenever we leave a religion we give up the benefits that are promised to us by the doctrine of the Laestadian faith. Most of us will sooner or later replace it with benefits from some other belief system – or give up the benefit entirely. I suppose that it is more unlikely to totally loose the belief in the existense of a god than still continue to trust in God’s protection in the individual’s life. However, I don’t have any evidence on this.

We get from our growing and childhood in the Conservative Laestadian community is a sense of belonging and comfort as we are amongst familiar people who understand and know us.

Leaving the faith creates anxiety and fear because we by definition give up this comfort and feeling to belong into the group. In addition to this, leaving a religion is doubly scary because we give up the benefits, the benefits that are promised to us by that particular doctrine: eternal salvation, eternal life after the dead…with our relatives and friends, as well.

Thus, it is not surprising that this is a difficult transition to make.

You are uncomfortable and insecure because you have 18 years of never learning how to pursue hobbies, other than those approved by the church. People wonder how you can be this old and never have gone to a movie or danced or applied mascara. It is strange, but wonderful, exiting and interesting at the same time.

Exclusion as a church doctrine is one detail which is hurting hard you personally and in a very concrete way. They will share their private greeting with each other: ”God’s Peace!” This greeting will not be shared with you anymore, if you do not attend their church. When you are together attending a family party they will say it to all of the community members present in the room, but not to you, if you are among them in the same room. Some of them would not even acknowledge your existence and avoid to be near you.

It happens, that one of your small cousins would say ” Gods Peace” to you, and then you will see that his mother pull him aside in front of you and tell him what he did wrong. Your name to all of your laestadian relatives is the unbeliever. Be prepared into becoming stigmatized and despiced.

Just the exclusion was one of the reasons why many of us left.

A life as my true self

Growing up in the Laestadian community, you feel a deep sense of warm belonging. (The sense of community and need for belonging  seems to be very hot and wanted in our life.) There are strict rules, and these rules clearly delineate how you should live your life. You know exactly what is good and what is bad and strive to make your life conform to the rules, at least publicly.

You are thaught that the outside world is filled with atheists and dead faith churches. These people are on a lower plane of value because they are not part of the community. They, even the most honourable of them, are going to hell. You feel as if the community is a refuge from a cold outside world, filled with ravening wolves. The people who make up the outside world are not diverse and not individuals; instead they are an undistinguishable mass of people ”in the world.”

There are many community mechanisms to keep you in the group.

The fear of those worldly wolves is drilled into your head from childhood. You fear losing your sense of community and belonging. You know that if you leave, you will be tarred as a rebellious sinner who wants to pursue just money, pleasure and easy, frivolous way of life instead of remain faithful to God and be satisfied with His grace.

Despite these incentives to remain, you decide to leave. Perhaps, the central tenets of the community no longer seem true. If the community is based on a lie, it becomes empty to you. Or maybe you are driven out from being constantly repressed in how you choose to dress, or your friend, a significant other.

Regardless of why you leave, the outside world appears to be a place where you can best live as your true self. Upon leaving, you feel the sudden loss of community.

When the community and its rules are gone

As a typical Laestadian, the community was your world. You likely didn’t take part in outside social groups such as sports or student groups, and your friends were all from the church. Now, the community is gone.

In addition to losing the community, you lose the rules. No longer do you have a clear roadmap that tells you how to be holy and how to live your life. You must create this roadmap on your own. To decide what to follow you should know yourself – but you probably have not yet met your real authentic self… it is still coming, you just have to find and create yourself from the beginning again.

You often feel resentment at having missed out on the many things you learn others did in their childhoods. You are suddenly eighteen or more years behind in learning the rules of how to behave in the wider world. You may find another church to attend or perhaps you just swear off religion entirely. You may like to concentrate yourself in everyday life and forget all the damned spiritual stories.

On the positive side, you learn the world has some decent people, and is not made up entirely of ravening wolves, as you were taught.

Nonetheless, the outside world often cannot understand your experience. Although they offer sympathy and express amazement when they hear your story, they cannot understand what you feel.

Some even go so far as to question why you ever left, thinking you simply succumbed to outside peer pressure to conform and denied your unique cultural heritage.

How they meet you…

Since you have left the Laestadian community, you will live your life like banished, judged in the ostracism related with your previous social life.

When you meet your family, you will meet cruelty and you try to understand  it in your mind: What did I do to deserve to be treated so poorly, all I wanted was to belong, to have a family, but it hurts… I was not wanted, it is a surprise to them that I still have morals, and that I’m not pregnant out of wedlock and that I’m not addicted to drugs. But don’t you believers know, I’m a equal person too… All I ever wanted was to belong to a family…

You have to create an attitude, a mindset and get practical tools how you can protect yourself to get hurted and wounded by your family and the closest people. You have to find ways to avoid hard emotional injuries and damages when you meet them.

Thousands of similar and even worse experiences…

The Internet has provided ways to share experiences and help for people who would like to leave their strict religious movement. There are available personal stories, discussion forums for peer-help groups and sources to support to survive in the leaving process. It is good to know that there are many others out there like you.We mention here some of the most useful sources. Please let us know when you know more.

How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church

Learning to live free blog (OALC)

Hakomaja: information archive and discussion forum (in Finnish)

Steps to get rid of Conservative Laestadian movement: Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta (in Finnish).

Laestadians are not the only ones to go through the feelings of leaving. Another group to experience these feelings are e.g. people who left the strict, closed form of Judaism known as Hasidism .

Like in the Laestadian community, there is also a strong sense of community in the Hasid community, but there is also fighting for power and factionalism.

Also the groups of the Amish and Mennonnites has similar doctrines and rules as laestadians, some even crueler ones. The process of leaving tose communities is prevalent.

When the Amish leave, they often experience social ostracism as bad or even worse than what some former Laestadians experience; e.g. Saloma’s blog.

There are several books and personal stories such like Greater Inheritance and articles such as e.g. “Leaving the Amish Life Behind”

Some try to help those left behind in abusive situations  or  help those now leaving .

Being authentic – You’ll survive and see the wide world

From the experiences of the former Hasid, Amish, or others, former Laestadians can realize their experiences are not unique and are often easier than the experiences of many from other similar groups. Former Laestadians are usually able to earn a living in the wider world and can eventually re-define themselves as successful and free, even if worldly.

By reading those experiences you will learn that while others may not have had identical experiences, many people (especially racial and sexual minorities) have also experienced being a ”stranger in a strange land.”

You find that your understanding and empathy for the dispossessed makes you a trusted friend and natural advocate.

Having found the courage to leave, very little can frighten you, least of all the social opprobrium of others. You are confident and able to connect easily with people regardless of socio-economic barriers. You have a high regard for reason, honesty, compassion, and inclusion, and attempt to model these values in your relationships. Your intellectual and spiritual curiosity never allows you to stagnate. You find life rich and exciting.

While sometimes you are nostalgic for the close-knit community you left, you find incomparable satisfaction in being authentic, and in being a citizen of the world.

*      *      *

Authors:  the extraordinary fine text and background info by Rhyming Blue, modified  and completed by an ad hoc group of ex laestadians  – Our warmest thanks  to you, Rhyming Blue, and the beautiful blog Learning To Live Free!

*    *     *

Please be free to give your comments here or by e-mail: verkosto@luukku.com.

Read more:

Anonymous:  I left the Conservative Laestadian movement

Edward Dutton: Conservative Laestadians in Oulu

Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church; also interesting comments)

Anonymous: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet (Emotions within leaving Conservative Laestadianism, written by a young man who left the  community in 2009; in Finnish)

How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church (Useful guidelines for people who consoder to leave Conservative Laestadian community, too. This model has been a starting point in planning  those steps in Finnish.)

Learning to live free

Comparing the One True Churches

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää (The young generation leaves Conservative Laestadianism – number of members doesn’t grow despite the high birth rate; in Finnish)

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta? (An interview in NYT Magazine: How did you feel to leave the religious community, in Finnish)

Amartya Sen: Identity and Violence (a review of The Guardian)

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.” (Mother to her daughter: ”When you leave it is worse than you were dead”, in Finnish)

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit (in Finnish)

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa (A research on religious violence, in Finnish)

The Laestadian Lutheran Church, the sister organisation of the Conservative Laestadian community  in Finland (SRK ry.)

Laestadianism

is a conservative Lutheran revival movement which was started in the middle of the 19th century and is named after the Swedish-Sami botanist and preacher Lars Levi Laestadius. The doctrine is characterised by Pietistic and Moravian influences. The term ”Laestadian” is used as an umbrella to refer to all churches and groups with a clear succession of belief from his teachings. Different groups follow his ideas in various degrees, and they have created more or less strict lifestyle rules  (what is considered a sin). The number of Laestadians worldwide is estimated to be between 144 000 and 219 000 (Wikipedia).

Laestadians are the largest revival movement in the Nordic countries. The biggest groups live in Finland with about 130 000 members. In Sweden they are thought to number 10,000 – mostly found in the north of the country around the Torne Valley. Laestadian movement has churches and congregations also in the US and Canada.

The deeply conservative faith broke into three branches – The Firstborn Laestadianism, Reawakening, and Conservative Laestadianism – in the beginning of the 20th century.  The groups are shattered again in the 20 Century, in Finland and other countries, and today  is counted 19 Laestadian groups but about 15 groups still active. Some Laestadian groups, e.g. the Conservative Laestadian congregation in Finland (SRK ry.) consider themselves the one, true Christian church, and preach that all other Christian churches (including other branches of the Laestadian tradition) are not true Christians.

Conservative Laestadianism in Finland is the biggest Laestadian group. It is also the biggest revival movement inside of the Church of Finland, with about 100 000 members.

In fact, it is quite strange that the Conservative Laestadian revival movement works inside of the Lutheran church, for it’s excluding attitude towards the other memebers of the national Christian church.  The priest who get their earnings at work for the curch of Finland would not say this openly in the sunday worship  in the church that the other members in the congragation are not true Christians to be saved. But afterwards they teach this when they preach in the Laestadians’s meetings at local ”Rauhanyhdistys” house.

Conservative Laestadians’ central management is The Central Committee of Conservative Laestadian Congregations (SRK ry.) leading 188 local “associations of peace”. The local congregations have over 34 000 members. It is not compulsary to formally join the association.

The community will grow rapidly in the next decades in case that people will stay in the Laestadian faith. Today there are over 50 000 children and young people (under 18 years) growing in the Conservative Laestadian families in Finland. As the movement is so big today, it has remarkable power and influence not only in the church but also at the political, public administrative, religional and cultural level in Finland, and also in the national media. Especially in the northern Finlad are towns where there everyone who’s anyone is a Laestadian. The future will show how the active young Conservative Laestadian’s generation will act and influence in the society and in the national church.

Laestadians are taught to consider a sin television, cinema and movies, dance, rhythmic music, performing arts such as concerts, theatre and opera,  also alcohol, hair dye, make-up, ear rings, birth control, premarital sex, divorce and homosexual relationships, and many other sins (list of sins in Finnish). Especially in the Conservative Laestadianism the believers have to follow those lifestyle rules, or ”providential advice”, or “congregation’s advice” as they modestly call them, decided by the preachers and the Central Committee of the SRK (those rules doesn’t include the Bible nor the Lutheran Catechism).

Laestadian asceticism is distinguished from many other fundamentalist Christians in that just few of the norms are officially ”proscribed” openly, banned by any official decision. Actually, in Finland justa bans of birth control, television, singing in choir , working as performing musician and concerts are results of the official decisions of the management of the Conservative Laestadian revival movement. (The Central Committee of Conservative Laestadian Congregations).

Rather, Laestadians do control eachothers themselves, they are on the look out for eachothers, and they employ a reinforcing system of social feedback to encourage abstention of the banned behaviour. The ultimate threat is ostracisism, i.e. segregation, exclusion from  fellowship in the common congregation. The board of the congregations maintains this social control  in keeping with the beliefs of the church.

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

Suomessa taannoin lähetetty tv-dokumentti protestanttis-pietistisestä liikkeestä amisheista on herättänyt keskustelua, varsinkin koska heidän normijärjestelmänsä ja sisäisen kurinpitonsa muistuttaa hämmentävästi sitä, joka vallitsee myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Tyypilliseen tapaan ne kaikki pitävät vain itseään Jumalan valittuina ja /tai ainoina pelastuvina yksilöinä ja yhteisöinä.

Lisäksi yhteistä on vahva yhteisöllisyys, kasvatuskristillisyys, endogamia (sisäryhmäavioliittoisuus), hajaantumisalttius ja yksilön kohtaamat vaikeudet irrottautua ryhmästä. Tyypillistä on lisäksi, että käännynnäisiä on erittääin vähän. Ehdottomasti suuri enemmistö vanhoillislestadiolaisista on itse syntynyt vl-perheeseen ja tullut kasvatetuksi uskonnon uskomuksiin, ulkopuolisia liikkeeseen liittyy harvoin.  Kaikissa näissä ryhmissä uskonnollisina pidetyt elämäntavat ja normit ovat syntyneet ennen kaikkea liikkeen synnyn aikana vallinneen elämäntavan ja ympäristön tuottamina seurauksena, eivätkä ensi sijassa Raamatun perusteella.

*    *    *

Uudella mantereella vaikuttaa itse asiassa ainakin kolme eurooppalaisperäistä, pietististä uskonliikettä,  joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Amishien lisäksi tällaisia ryhmiä ovat mennoniitit ja hutteriitit. Lisäksi samoja piirteitä löytyy konservatiivisissa, ns. evankelikaalisissa liikkeissä, joita on mm. baptistien keskuudessa.

Mennoniitit alkoivat siirtyä Yhdysvaltoihin jo 1600-luvun loppuvuosina. Mennoniitit ovat saaneet nimensä liikkeen perustajasta, hollantilaisesta  Menno Simonsista, joka oli ennen vuonna 1536 tapahtunutta liittymistään anababtisteihin katolinen pappi. Anabaptismi oli syntynyt Sveitsissä, Zürichissä, sikäläisen uskonpuhdistajan Ulrich Zwinglin vuosina 1524-25 toteuttaminen uudistusten jälkiseurauksena. Se oli esim. Lutheria ja jopa Zwingliäkin radikaalimpi reformiliike. Se hylkäsi lapsikasteen, kirkon ja maallisen vallan yhteyden sekä kielsi kristittyjen osallistumisen sodankäyntiin. Se nosti tavallaan jo ennen saksalaista pietismiä yksilön henkilökohtaisen kääntynmyksen ja ankaran normien noudattamisvelvoitteen kristityn tunnusmerkiksi.

Reformin aktivistit, Luther ja Melachton ja heidän seuraajansa pitivät anabaptisteja, kuten mennonniitteja, vaarallisina anarkisteina, sillä mennonniitit eivät hyväksyneet minkäänlaista väkivaltaa.

Amishien ryhmittymä syntyi 1693 Euroopan puolella mennoniittien herätysliikkeen hajaannuksen seurauksena, koska heidän johtajansa halusivat elää vielä tiukemmin hurskaampaa ja yhteisöllisempää elämää. Tämän jakaantumisen lisäksi mennoniitit ovat hajaantuneet aikojen saatossa moniin eri suuntauksiin, esim. ’flaameihin’, ’friiseihin’, ’waterlandilaisiin’, jotka tunnettiin löyhemmästä seurakuntakurista, sekä ’sonnelaisiin’, jotka erkaantuivat omaksi ryhmäkseen niinikään 1600-luvulla.

Hajaannusten syyt näyttävät olevan pitkälle samantyyppisiä kuin lestadiolaisen liikkeen monissa hajaannuksissa. Syntyi riitoja siitä, missä määrin on luvallista pitää yhteyttä muihin ryhmittymiin ja kirkkoihin, miten tiukasti on pidettävä kiinni ”vain meidän yhteisömme on ainoa tie pelastukseen ” -ajatuksesta jne.  Eli se vanha tuttu kivi kaskessa: seurakuntaoppi.

Amishit varovat ylpeyden syntiä

Mennoniittien tapaan myös amishit siirtyivät Euroopasta Yhdysvaltoihin, mutta heidän muuttonsa tapahtui vasta 1700-luvulla. Oheisessa kartassa on merkitty tähdellä ne USA:n osavaltiot, joissa amishit nykyisin elävät. Heitä on tätä nykyä noin 241 000 (tilasto 2012), eli osapuilleen saman verran kuin eri suuntausten lestadiolaisia kaiken kaikkiaan. Amishien lukumäärän ennustetaan kaksinkertaistuvan joka 20. vuosi. Nopea kasvu perustuu korkeaan syntyvyyteen ja siihen että vain harvat eroavat yhteisöstä. Aikuisena yhteisöön liitytään erittäin harvoin (on arvioitu, että alle 100 henkilöä Yhdysvalliossa vuosittain).

Amisheja on 5-6 vanhoillisuudeltaan toisistaan jonkin verran poikkeavaa suuntausta. Amisheilla ei ole varsinaista organisaatiota, vaan paikallinen yhteisö on ennen kaikkea henkilökohtaisten suhteiden verkosto. Sukupuoliroolit tulevat menneisyydestä: mies on kirkon, työelämän, yhteisön ja kodin pää. Naisten elämä pyörii kotitöiden ja lastenhoidon ympärillä. Naisilla on äänioikeus seurakunnassa, mutta heillä ei ole pääsyä yhteisön johtovirkoihin.

Amishien elämäntavassa korostetaan hengellisiä hyveitä,  joita ovat esimerkiksi vaatimattomuus, epäitsekkyys, yksinkertainen elämäntapa erillään modernista yhteiskunnasta, väkivallattomuus ja ruumiillinen työ. He karsastavat ylellisyyksiä, elämän nautintoja ja viihdettä. Elämän tärkein asia on työnteko, jota he pitävät jumalallisena kutsumuksenaan. Juuri ruumiillista, fyysistä työtä pidetään suuressa arvossa, koska elämän helpottaminen erilaisilla nykyajan apuvälineillä, esimerkiksi sähköllä, johtaa ihmisen heidän mielestään laiskuuteen ja toimettomuuteen. Se on amishien mukaan itsestään paholaisesta.

Niinpä amishien taloista ei löydy televisiota, tietokoneita eikä hälytyslaitteita tai muitakaan sähkölaitteita. Joissakin amish-yhteisöissä sähköä on luvallista käyttää, mutta vain jos kykenee tuottamaan sen itse. Kodeissa ei siten ole sähköllä toimivia kodinkoneita, ja kaasua käytetään yleisesti valaisemiseen ja lämmittämiseen. Perheessä voi olla esimerkiksi yksi kaasuvalaisin, jota siirretään tarpeen mukaan huoneesta toiseen. Taskulamppuja on luvallista käyttää.

Ohiossa ja Pennsylvaniassa, joissa toimivat amishien suurimmat yhteisöt,  hevoskärryt ovat tavallinen näky. Auton käyttö ei ole sallittua. Kulkuvälineenä potkulaudat ovat hyväksyttyjä mutta ei polkupyörä.

Kiinnostavaa on, että amishit eivät hyväksy soittimia. Ainakin kaikkein vanhoillisimpien ryhmien piirissä niitä pidetään paheksuttavina, maallisina   kapineina. Soittamista pidetään ihmistä itseään korostavana, joka johtaa ihmisen synnilliseen ylpeyteen. Tämä rikkoo amishien nöyryyden vaatimusta.

Väkivallattomuuden ihanteeseen liittyy amishien pasifismi, mutta myös kielto kasvattaa viiksiä. Viikset liitetään 1700-luvun sotilaiden ulkoasuun ja siihen, että amishit olivat historian eri vaiheissa vihan ja vainon kohteena. Sen sijaan parta on tavallinen, ja amish-miehen odotetaan kasvattavan parran mentyään naimisiin. Amishit menevät naimisiin 19-25-vuotiaina ja 90 % aikuisista on naimisissa. Avioerot ovat harvinaisia ja johtavat yhteisöstä erottamiseen.

Vaatteet valmistetaan itse ja kaikki pukeutuvat samanlaisiin vaatimattomiin asuihin lapsesta saakka. Naiset pitävät päähinettä, jolla ilmennetään alistumista miehen ja Jumalan edessä. Korut ja myös kokovartalopeilit ovat kiellettyjä, jotta ihminen ”ei ylpistyisi”. Naiset eivät leikkaa hiuksiaan eivätkä meikkaa.

Ylpistymisen välttämiseksi amishit eivät myöskään yleensä rakenna omia kirkkoja, vaan jumalanpalvelukset pidetään yksityiskodeissa. Opin yksityiskohdat ja varsinkin sallitut ja kielletyt asiat saattavat kuitenkin vaihdella paljonkin eri amishiyhteisöissä.

Uskon opit siirretään seuraavalle sukupolvelle osana elämäntapaa kotien arjessa, hartauksissa ja jumalanpalveluksissa sekä lasten koulutuksessa. Elämäntapasääntöjä nimitetään sanalla ”Ordnung”, Säännöt. Rikkomusten tekijöitä kuulustellaan koko seurakunnan edessä. Sääntöjen erityispiirre on, settä niitä ei ole missään olemassa kirjoitettuna. Ne opitaan yhteisössä osana elämäntapaa ja näkymätöntä normistoa.

Amishien perheiden lapset käyvät uskonliikkeen omia kouluja, joiden opetuksessa noudatetaan liikkeen käsityksiä ja oppeja mahdollisimman pitkälle. Kouluissa ei esimerkiksi opeteta fysiikkaa, kemiaa eikä biologiaa, koska niiden katsotaan olevan epäkristillisiä. Oppilaille opetetaan etenkin maataloutta, käsitöitä ja liikkeenhoitoa. Koulua käydään tavallisesti vain kahdeksan luokkaa ja sen katsotaan riittävän. Ajatellaan, että ”liiallinen” opiskelu vieraannuttaisi ruumiillisesta työnteosta. On selvää, että opiskelu opettaa ihmistä myäs ajattelemaan kriittisesti sitä mitä hänelle opetetaan, ja silloin tietenkin liikkeen yhtenäisyys voisi joutua koetukselle. Joisakinliberaaleimmmissa yhteisössiä nuorilel järjestetään jatko-opintoja kahdeksan vuoden jälkeen, ja joissakinyhteisössiä lapset saavat  käydä tavallista julkista koulua.

Hutteriittien tausta

Hutteriittien uskonliike syntyi näitä aikaisemmin,  jo 1520-luvulla Etelä-Saksassa. Liike joutui riitoihin alueen katolilaisuuden kanssa. Uskonsota oli todellista veristä sotaa, jossa uusien uskonryhmien johtajien henki oli konkreettisesti uhattuna.  Yksi liikkeen johtajista, Jacob Hutter, kärsi marttyyrikuoleman, hänet poltettiin roviolla Innsbruckissa vuonna 1536, monien muiden herätysjohtajien tapaan. Protestanttien ja katolilaisten ryhmien välillä vallitsi siis viha, mutta lisäksi ankaria kiistoja syntyi myös eri pietistiryhmien ja muiden protestanttien kesken. Mielenkiintoista on että sekä Luther että Melanchton hyväksyivät pietistiryhmiin kohdistuneen väkivallan, julmat kidutukset  ja teloitustuomiot, ja perustelivat niitä teologisesti. Tästä on yhä tänä päivänä jälkiä Tunnustuskirjoissa. Vuonna 2010 luterilaiset kirkot pyysivät julkisesti anteeksi silloisia anabptisteja edustavalta mennoniittiyhteisöltä sitä, että luterilaisen uskon oppi-isät asettuivat kannattamaan kidutusta ja teloituksia.

Sittemmin hutteriitit muuttivat paikasta toiseen useasti. Ensin he  asettuivat Määrin alueelle, siirtyivät vainojen takia Slovakiaan, ja lopulta nykyiseen Romaniaan (Valakian alueelle). He kohtasivat vainoa sielläkin, ja lopulta liikkeen johto päätti viedä väen Amerikkaan. Kaikkiaan 800 hutteriittia muutti siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1870-luvulle saakka.Valtaosa hutteriiteista elää nykyisin Kanadan puolella. He ovat perustaneet siirtokuntia (Bruderhof) myös Afrikkaan (Nigeriaan) ja Japaniin. Hutteriitteihin kuuluvia uskovaisia on nykyisiin kaikkiaan 35000 – 40000.

Yhtäläisyyksiä ja eroja

Hutteriitit, amishit ja mennoniitit ovat lestadiolaisittain kiinnostavia siitä syystä, että niillä on samantyyppinen seurakuntaoppi, samantyyppisiä perinnäissääntöjä, ja luterilaisesta kansankirkosta erottuva opetus, elämäntapa ja kulttuuri, joka perustuu pitkälle menneen ajan käytäntöihin. Samoin opetus eri sukupuolten tehtävistä ja oikeuksista on pitkälle samankaltainen. Juuri vahva yhteisöllisyys ja ihmisen identiteetin kehittyminen ja kytkeytyminen tiiviisti uskonryhmään on leimallista kaikille näille ryhmille. Samoin se, että elämäntapasääntöjä ei ole olemassa kirjallisessa muodossa, vaan ne siirretään yhteisön perinteenä arjen elämäntavassa. Lapset omaksuvat ne niin varhain että niiden kyseenalaistaminen on jokseenkin vaikeaa.

Kyse on kasvatuskristillisyydestä, ts. lapset kasvatetaan yhteisön jäseniksi koko lapsuuden ajan, erillään muusta yhteiskunnasta. Tähän vertautuvat  SRK:n rakentama oma lapsi- ja nuorisotyön organisaatio ja toimintamuodot.

Hutteriittien, amishien ja mennoniittien uskonkäsitykseen sisältyy ehkäisy- ja televisiokielto, ja niiden lisäksi valokuvaus ja vyön käyttö ovat kiellettyjä. Kuvantekokielto nousee Raamatusta, jossa kielletään tekemästä kuvaa Jumalasta.

”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua.” (2. Moos. 20: 4-5)

Kuvaa vältettiin tästä syystä varmuuden vuoksi kokonaan satojen vuosien ajan kristinuskossakin. On tunnettua, että lestadiolaisuudessa vieroksuttiin valokuvaamista vielä 1900-luvun alussa. Islamilaisuudessa kuvakielto on yhä voimakas, kuten on nähty. Jälkiä kuvaan kohdistuvasta epäluulosta on nykyisessä SRK-opissakin.

Kanadassa on muuten jouduttu hiljattain selvittelemään maan oikeusoppineiden voimin sitä miten hutteriiteille järjestetään ajokortit. Kaikkiin ajokortteihin velvoitettiin liitettäväksi valokuva.

Erojakin lestadiolaisuuteen nähden on. Hutteriittien uskonto edellyttää alkuseurakunnan mallin mukaista omaisuuden yhteisomistusta. He elävät kymmenien perheiden yhteisöinä, jotka omistavat yhdessä maan. Kaikki tekevät työtä maanviljelyksen parissa. Uskonto kieltää osallistumisen sotaan ja sotilaskoulutukseen. Hutteriitit, Amishit ja mennoniitit ovat aseistakieltäytyjiä, joski tosinaan jotktu osallistuvat siviilipalvelukseen.

Miehet ja naiset pukeutuvat perinteiseen asuun, jo lapsesta saakka. Arjessa on tiukkoja sääntöjä ja niiden rikkomisesta seuraa julkinen häpeärangaistus, samaan tapaan kuin vanhoillislestadiolaisten hoitokokuksissa. Perheet ovat luonnollisesti suuria samoin kuin lestadioalisilla, koska ehkäisyn on tulkittu olevan syntiä.

Hutteriittien piirissä ehkäisyn kieltoa perusteltiin aluksi niin, että ehkäisy selitettiin murhan synniksi. Sittemmin kantaa on jossain määrin lievennetty, ja sallitaan silloin kun se on terveyden kannalta lääketieteellisesti arvioiden välttämätöntä. Asennoitumisessa näyttää tapahtuneen  samansuuntainen kehitys kuin vanhoillislestadiolaisuudessakin.

Hutteriitit ovatkin olleet vuosikymmeniä väestötieteilijöiden vakioesimerkki maailman korkeimmasta hedelmällisyydestä (hedelmällisyysikäistä naista kohden luku on yli 9). Hutteriittinainen synnyttää tutkimusten mukaan 9 – 11 lasta. Voi olla että vanhoillislestadiolaiset pääsevät tätäkin korkeampaan lukuun, mutta toisaalta, vanhoillislestadiolaisten keskuudessa hajonta perhekoon suhteen on laajempi. Vl-nainen synnyttää 4 – 10 lasta, ja suuremmatkaan perheet eivät ole harvinaisia. Asiaa on tutkittu vasta vähän (Terämä 2010).

Amerikkalaistutkimusten mukaan 1980-luvulta lähtien hutteriittinaisista kolmannes tosiasiassa käyttää  jotakin ehkäisymenetelmää. Myös liikkeen johto on vahvistanut tämän. Vanhoillislestadiolaisuudessa on tunnistettu se, että nuoremmissa ikäluokissa ehkäisyn käyttöön ollaan siirtymässä mutta asiaa salaillaan liikkeen sisällä.

Hartaushetki kuuluu jokaisen päivän ohjelmaan, ja sunnuntaisin osallistutaan kirkonmenoihin. Hutteeriitit suhtautuvat epäluuloisesti yleiseen koulutukseen ja opinkäyntiin. He ovatkin järjestäneet itse koulut lapsilleen, omine opettajineen. Koulunkäynti lopetetaan jo noin 15-vuotiaana, minkä jälkeen nuori siirtyy tekemään työtä yhteisössä. Aivan viime aikoina yhteisöissä on alettu perustaa myös lukiotason kouluja.

Kuorotoiminta ja musiikki ylipäätään näyttää olevan tärkeä harrastus. Kuorot voivat olla suuriakin, jopa 150 laulajan ryhmiä. Netistä voi kuunnella kuoronäytteitä ja hankkia levyjä. Vanhoillislestadiolaisuudessa kuoroharrastus oli yleistä 1930-1960-luvulla. Kun liikkeen maallikkolinja voitti 1960-luvun kiistoissa, myös kuoroharrastus leimattiin kyseenalaiseksi. Kirkkokuorotoiminta kiellettiin. SRK:n puhujienkokous julisti kuroharrastuksen synniksi virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 1972, ja silloin monien kuoroharrastus loppui kokonaan. Kuorot alkoivat elpyä vasta 2000-luvulla liikkeen opistoissa aloitetun kuorotoiminnan myötä.

Hutteriittien  sisäisessä kielenkäytössä ja nimityksissä kuuluu yhä sellainenn vanhan saksankielen muoto, joka oli käytössä 1500-luvulla. Uskonnon kieli on edelleen vanha saksa, samaan tapaan kuin myös amisheilla ja mennoniiteilla, mutta nykyisin lapsille opetetaan myös englantia.

Joidenkin amish- ja mennoniittiyhteisöjen kohdalla voidaan puhua onnistuneesta perinteen kaupallistamisesta, sillä monilla alueilla yhteisö saa suuren osan elannostaan matkailusta ja yhteisölle tyypillisten perinnekäsityö- ja elintarviketuotteiden kaupasta.

Joitakin vuosia sitten tuli puheeksi vanhoillislestadiolaisten tuttavien kanssa hutteriittien, mennoniittien ja amishien elämäntapa, kun jotkut tutut olivat matkoillan tutustuneet asiaan. Yllättäen tuttavani kieltäytyivät silloin yksinkertaisesti uskomasta, että näitä ryhmiä olisi todella olemassakaan. Heidän käsityksensä mukaan koko maailmassa vain vanhoillislestadiolaisilla on näitä ”oikeita” uskonkuuliaisuuden sääntöjä kuten television ja ehkäisyn kielto, jotka heidän mukaansa  juuri ovat ”oikean uskon” tunnusmerkkejä. Monelle voi olla outoa , että samoja ihanteita ja normeja on käytössä muillakin uskonnollisilla ryhmillä.

Vaikuttaa siltä, että vanhoillislestadiolaisuuden, amishien, hutteriittien ja mennoniittien yhteiset juuret löytyvät aatteellisesti keskieurooppalaisesta pietismistä. Toimintatapojen osalta mallit ovat samoja kuin muuallakin patriarkaalisessa, yksinvaltaisessa vallankäytössä ja yksilöihin kohdistetussa kontrollissa.

Sekin yhteinen piirre näillä ryhmillä on, että niihin ei yleensä liity uusia jäseniä aikuisena.

Lähetystyötä juurikaan kohdisteta ulkopuolisille, vaan toiminta keskittyy oman piirin sisälle. Sen sijaan ne kasvattavat itse omat jäsenensä perheissä, ja perheet ovat tietysti suuria koska ehkäisyä ei sallita.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tämä on julkisesti myönnettykin. Dosentti, FT Seppo Lohi totesi vuonna 2003 MTV3:n haastattelussa, että juuri syntyvyyden säännöstelyn kiellolla on ratkaiseva merkitys vl-liikkeen jäsenmäärälle :

– Jos säännöstelemättömyydestä luovuttaisiin, vanhoillislestadiolaisuus katoaisi viidenkymmenen vuoden sisällä.

*           *            *

Lisää aiheesta:

Amissit – Yhdysvaltojen yksi nopeimmin kasvavista uskonnoista. Väestötiede-blogi 7.1.2015.

Facts About Hutterites. National Geographic.

Daven Hiskey: Why Amish Men Grow Beards But Not Mustaches.

Aakkosellinen tietopankki uskonryhmistä Amerikassa

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Kolme ihannetilaa – punainen. Kansankokonaisuus-blogi 2.2.2008.

Mennoniittien seurakuntaoppi (”Vain Me”)

Maria Pettersson: Matkakertomus: Kävimme kylässä amishien luona Ohiossa. Helsingin Sanomat, NYT-liite, 21.1.2015.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviksi

Emma Terämä: Regional Demographic Differences: the Effect of Laestadians. Finnish Yearbook of Population Research XLV 2010,  123–141.

Leon Tuberman: The Amish People & Tradition.

http://en.wikipedia.org/wiki/Amish

http://en.wikipedia.org/wiki/Hutterite

www.hutterites.org/

http://en.wikipedia.org/wiki/Mennonite

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hutteriitit

Tv-ohjelman herättämiä oivalluksia Mopin palstalla

Linkki YLEn Areenaan: http://areena.yle.fi/video/417190

Lestadiolaiset pitävät Pohjois-Pohjanmaan väkiluvun kasvussa. MTV3 uutiset 24.7.2002.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.