Aihearkisto: armoneuvot

Mara, teesit ja me


Mara on täällä tänään.

Tiesitkö, että keskustelulla, jota parhaillaan käydään vanhoillislestadio-laisuudessa ja minkä Martti Luther (1483-1546) käynnisti omassa katolisessa kirkossaan, on hämmästyttävän paljon yhteneväisyyksiä keskenään.

”Kirkon todellinen aarre on kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta.” (Teesi nro 62.)

Aluksi Luther ei aikonut kyseenalaistaa katolisen kirkon oppia kokonaisuudessaan. Hän halusi vain poistaa muutamia epäkohtia Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, 1970-luku, 2010-luku, armoneuvot, bans, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, hajaannukset, harhaoppi, hengellisyys, historia, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, kannanotot, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, nettikeskustelu, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?


Topi Linjama on lukenut Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. ”Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja.  Usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Hän vertaa vanhoillislestadiolaisuuden kuuliaisuuteen nojaavaa opetusta Paavalin aikaan, ensimmäiselle vuosi-sadalle. Juutalaisuuden perinteessä kasvaneet kristityt kiivailivat ympäri-leikkaamisnormin velvoittavuuden puolesta, mutta Paavali torjui sen jyrkästi. Linjama rinnastaa liikkeen tilan myös Lutherin aikaan 1500-luvulla, jolloin tämä katolilainen munkki taisteli vuosisatojen mittaan rakenneltujen paavien käskyjen ja kieltojen kumoamiseksi.  Topi Linjaman kirjoitus on viime vuosien selväsanaisimpia analyyseja Pohjolan kristillisyyden hengellis-opillisesta tilasta.

On surullista, että opillisesti yhtä painavia ajatuskulkuja ei ole julkisuudessa nähty vl-teologien kynästä. Puhuttelevina mieleen tulevat puheenvuorot on löydetty lähinnä nettikeskusteluista: useammista   Maalaispojan, Herpertin, Juho Kalliokosken, sekä Horsma Surulan & Rysanteemi Riemulan kirjoituksista. (Esim. tässä Herpertin  pohdintaa siitä, säilyykö usko kilvoittelemalla.)

Topi Linjama  jättää pohdittavaksi kysymyksen, ollaanko vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä luterilaisia.

*    *     *

”Martti Lutheria tituleerataan vanhoillislestadiolaisten seuroissa ”oppi-isäksemme”. Niinpä on turvallista lukea yhtä Lutherin pääteoksista, Galatalaiskirjeen selitystä (suom. Jukka Thurén, SLEY-Kirjat 2003). Suosittelen lämpimästi.

Galatalaiskirjeen pääpointtia Luther selvittää moneen otteeseen, esimerkiksi tähän tapaan (s. 111):

”Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa.

Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Vähän aikaisemmin (s. 109-110) Luther sanoo tällä lailla:

”Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla: ’Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömästä, olet vanhurskas’ tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu. Jumalattomuutta on se, että käsitellään seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä.

Näin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja.”

Valeapostoli, teeskentely, jumalaton hullu – Luther käyttää välillä aika suorasukaisia ilmauksia.

Kumpi pelastaa, Kristus vai kilvoittelu?

Olen seuroissa oppinut, että uskon ydin on usko Kristuksen sovitukseen, jonka uskon Jumala lahjoittaa meille ja jonka saamiseksi me emme voi itse tehdä yhtään mitään.

Toisaalta kuitenkin kuulee puhuttavan  esimerkiksi kuuliaisuudesta seurakuntaäidin neuvoille ehdottomuudella, joka tuo mieleen Lutherin mainitseman pannajulistuksen.

Onko Kristus uskovaiselle vain hyvä alku, josta päästään varsinaiseen kilvoitukseen, joka koostuu kaikenlaisista kieltäytymisistä, seuroissakäynnistä ja keittiövuoroista?

Tarvitaanko Kristuksen lisäksi jotain ympärileikkaamiseen verrattavia ulkoisia merkkejä, jotta tiedetään, että nuo ovat uskovaisia; tuleeko rakkauden sittenkin antaa muoto uskolle?

Kumpi tässä oikein pelastaa, usko Kristukseen, vai pietistinen kilvoittelu ja yhteisön normien noudattaminen? Vai ehkä molemmat yhdessä?

Olemmeko ylimalkaan luterilaisia?

Evankeliumi eri paketissa kotimaassa kuin vientiin

Paavali ja Pietari rikkoivat molemmat juutalaisten normeja ollessaan pakanakristittyjen kanssa. Juutalaisten läsnäollessa Pietari ei kuitenkaan enää toiminut samoin, vaan eristäytyi pakanoista, mistä Paavali häntä julkisesti nuhteli.

Vaikka asia oli sinänsä mitättömän pieni, Paavali puuttui asiaan kovin sanoin, jotta evankeliumin totuus ei vaarantuisi. Luther sanoo, että jos paavi antaa hänelle vapauden olla niin tai näin, hän voi mukautua paavin tapoihin, mutta kun tavoista tehdään laki, hän kieltäytyy evankeliumin puhtauden vuoksi noudattamasta niitä.

Hieman vastaavanalainen tilanne näyttäisi olevan vanhoillislestadiolaisuudessa: on ikään kuin kaksi tuotetta, kotimainen ja vientituote.

Kotimaisessa, sanoisinko ”kulttuurisessa”, vanhoillislestadiolaisuudessa pääpaino on kovin usein siinä, mitä teemme ja jätämme tekemättä. Tämä vertautuu mielestäni juutalaisuuteen, johon synnytään, mutta johon syntyminen tai kulttuuristen tapojen noudattaminen ei vanhurskauta, jos on uskominen Paavalia.

Ulkomaisilla lähetysmatkoilla olleet ystäväni taas ovat kertoneet, että siellä puhutaan paljon vanhurskauttamisesta, ja hyvin luterilaisessa hengessä.

Periluterilaista ja -paavalilaista käsitystä, jonka mukaan ”vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja” ei kuitenkaan koskaan ymmärrä niin hyvin, etteikö sitä voisi ja kannattaisi tämän tästä käsitellä myös kotoisissa seuroissa.

Tallaammeko  tomuun Kristuksen veren?

Galatalaiskirje ja Luther kieltävät sekoittamasta toisiinsa ulkoisia tapoja ja vanhurskautumista. Lihansyömisen kaltaisen normin nostaminen autuuden ehdoksi saa Lutherilta hyvin jyrkän tuomion (s. 135):

”Se, joka tässä mielessä on syömättä tiettyjä ruokia, hän kieltää Kristuksen, tallaa tomuun hänen verensä ja herjaa Pyhää Henkeä, Jumalaa ja kaikkea jumalallista.”

Mitä sanoisi Luther tänään? Antaisiko hän palttua vanhoillislestadiolaisille normeille, ostaisi television, värjäisi hiukset, ottaisi tatskan ja lävistyksen ihan vain osoittaakseen, ettei autuus ole millinkään vertaa niissä? Ja niissähän se ei ole, sanovat Luther ja Paavali. Samaa olen kuullut saarnattavan seuroissa.

Mutta kuitenkin rauhanyhdistysten seurakuntailloissa vatvotaan esimerkiksi sitä, miten pitkät hiukset miehillä voi olla. Tietysti jokaisessa yhteisössä on tietyt käyttäytymiskoodit, joita sopii kunnioittaa. Ylenmääräinen keskustelu epäolennaisista asioista saattaa kuitenkin harhauttaa jonkun onnettoman luulemaan, että pelastus sittenkin liittyy jotenkin siihen, miten pitkät hiukset on, tai miten noudattaa jotain hiustenpituus-normia.

Tällaisia onnettomia näkee valitettavan usein netissä ampumassa nimimerkin takaa, kuka omaa hengellistä kotiaan ja niitä, jotka syystä tai toisesta kunnioittavat normeja, kuka niitä, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet normeista.

Lakiusko on järkiuskoa

Lutherin (s. 111) mukaan järki tarkastelee ihmistä ja hänen tekosiaan, usko Kristusta.

”Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen ja kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Se kysyy: Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta.”

Kummasta puhutaan, ihmisestäkö vai Kristuksesta, kun keskustelu kiertyy elämäntapanormeihin?

Kirkastaako ihmisistä ja heidän elämäntavoistaan puhuminen jotenkin Kristusta?

No, nyt olen puhunut niin suoraan, että siellä päätteiden ääressä ehkä jo huolestutaan. Kuitenkin rohkenen pyytää: katsokaa asiaa, älkää asian sanojaa, joka ei todellakaan ole yhtään mitään asiaan verrattuna. Edelleen pyydän, ettei vatkattaisi sitä, onko blogisti väärässä vai ei – voin vakuuttaa, että olen väärässä, vaikka en välttämättä osaa sanoa, missä – vaan mieluummin pidettäisiin esillä evankeliumin totuutta.”

Topi Linjama Kotimaa-blogissaan 16.9.2010. Väliotsikot toimituksen. (Kaksi ylintä kuvaa saksalaisen Georg Baselitzin maalauksia.Taiteilijan näyttely oli keväällä Tennispalatsissa .)

*    *     *

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003.

Galatalaiskirjeen selityksen osia ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo 1800-luvulla. Vuonna 1932 ilmestyi A. E. Koskenniemen suomennos, jota on pienin tarkistuksin käytetty viime aikoihin asti. Uuden käännöksen teki tarpeelliseksi varsinkin uusi raamatunkäännös. Kyseessä on kokonaan uusi suomennos latinan-kielisestä alkutekstistä. Selitykset teokseen on laatinut professori Lauri Koskenniemi.Professori, teol. tri Jukka Thurén oli mukana raamatunkäännöskomitean työssä, samoin hän osallistunut Tunnustuskirjojen käännöstyöryhmään. Galatalaiskirjeen suomennoksessa hän on halunnut kiinnittää huomiota paitsi kielen selkeyteen myös Lutherin tyylin sävyjen välittymiseen nykylukijalle.  (Kustantajan teosesittelystä.)

*    *     *

””Ei voida kieltää sitä, että kansamme tuskin lainkaan tuntee Lutherin kirjoja. Kuitenkin kirkkomme on saanut nimensä Lutherin mukaan.

Tekisi melkein mieli sanoa, että eräin paikoin maassamme ei tunneta muita Lutherin kirjoja kuin hänen Vähä katekismuksensa, eikä sitä­kään lueta.

Tietenkin tämä pitää paikkansa vielä enemmän muitten luterilaisten kirjojen osalta. Tästä taas on itsestään selvänä seurauksena, että kirkkomme puhdas, Jumalan totiseen sanaan perustuva usko, oppi ja tunnustus on kansamme suurimmalle osalle tuiki tuntematon.” 

(Evangelisk Tidning 1874; evankelisen herätysliikkeen julkaisu.)

*     *     *

Lisää aiheesta:

Galatalaiskirjeen selitys. Otteita vanhemmasta suomennoksesta, luvut 1-3.  (Hengellisiä kirjoituksia. Sivun ylläpidosta vastaavat Tuomas ja Suvi Levänen.)

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen ”armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti (Paavali ja Pietari Antiokiassa)

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Kilvoittelu armon varassa

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta: jatkuva vai päättynyt ilmoitus? 

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Polliisi Karhunen: 

Armoneuvot päälaellaan

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Syntilista

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Martti Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen pääsisältö (1535)

Tri Martti Lutherin alkulause. Esipuhe Galatalaiskirjeen selitykset -teokseen (1535)

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike Lutherin kirjallisen perinnön vaalijana

3 kommenttia

Kategoria(t): armo, armoneuvot, elämäntapa, epäily, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, Jumala, Jumalan sana, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, luterilaisuus, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, Paavali, sielunhoito, spiritualiteetti, synnit, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Living as my true self – leaving the Conservative Laestadian one true faith’s community


This posting discusses the experience of growing up in an extremely religious, closed community and later leaving to join the outside world. We’ll first discuss the Laestadian experience, and next draw attention to some resources from the experiences of some other groups.

This is intended to describe the ”typical” experience of leaving, but since we know there is no such thing as one typical experience. There are as many personal experiences and stories as individual persons. Please forgive us if our description doesn’t match your experience.

However, one of our foundings is that problems we meet in the process of leaving laestadian community are universal and known by many others who leave any religious compulsory community (or such one non-religious).  – Please be free to give your comment here, or by e-mail verkosto@luukku.com.

Be brave enough to decide

Often you have considered it seriously for years what to do, to stay or to leave. You have experienced that it’s also difficult to stay but be opposed to some the doctrine and rules. Maybe you have tried to leave – and you came back. This yo yo phenomenon is familiar for us indeed. It shows how full of self-contradictory emotions, difficult aspects and stressing feelings the situation is. The loss of community can be very painful.

Whenever we leave a religion we give up the benefits that are promised to us by the doctrine of the Laestadian faith. Most of us will sooner or later replace it with benefits from some other belief system – or give up the benefit entirely. I suppose that it is more unlikely to totally loose the belief in the existense of a god than still continue to trust in God’s protection in the individual’s life. However, I don’t have any evidence on this.

We get from our growing and childhood in the Conservative Laestadian community is a sense of belonging and comfort as we are amongst familiar people who understand and know us.

Leaving the faith creates anxiety and fear because we by definition give up this comfort and feeling to belong into the group. In addition to this, leaving a religion is doubly scary because we give up the benefits, the benefits that are promised to us by that particular doctrine: eternal salvation, eternal life after the dead…with our relatives and friends, as well.

Thus, it is not surprising that this is a difficult transition to make.

You are uncomfortable and insecure because you have 18 years of never learning how to pursue hobbies, other than those approved by the church. People wonder how you can be this old and never have gone to a movie or danced or applied mascara. It is strange, but wonderful, exiting and interesting at the same time.

Exclusion as a church doctrine is one detail which is hurting hard you personally and in a very concrete way. They will share their private greeting with each other: ”God’s Peace!” This greeting will not be shared with you anymore, if you do not attend their church. When you are together attending a family party they will say it to all of the community members present in the room, but not to you, if you are among them in the same room. Some of them would not even acknowledge your existence and avoid to be near you.

It happens, that one of your small cousins would say ” Gods Peace” to you, and then you will see that his mother pull him aside in front of you and tell him what he did wrong. Your name to all of your laestadian relatives is the unbeliever. Be prepared into becoming stigmatized and despiced.

Just the exclusion was one of the reasons why many of us left.

A life as my true self

Growing up in the Laestadian community, you feel a deep sense of warm belonging. (The sense of community and need for belonging  seems to be very hot and wanted in our life.) There are strict rules, and these rules clearly delineate how you should live your life. You know exactly what is good and what is bad and strive to make your life conform to the rules, at least publicly.

You are thaught that the outside world is filled with atheists and dead faith churches. These people are on a lower plane of value because they are not part of the community. They, even the most honourable of them, are going to hell. You feel as if the community is a refuge from a cold outside world, filled with ravening wolves. The people who make up the outside world are not diverse and not individuals; instead they are an undistinguishable mass of people ”in the world.”

There are many community mechanisms to keep you in the group.

The fear of those worldly wolves is drilled into your head from childhood. You fear losing your sense of community and belonging. You know that if you leave, you will be tarred as a rebellious sinner who wants to pursue just money, pleasure and easy, frivolous way of life instead of remain faithful to God and be satisfied with His grace.

Despite these incentives to remain, you decide to leave. Perhaps, the central tenets of the community no longer seem true. If the community is based on a lie, it becomes empty to you. Or maybe you are driven out from being constantly repressed in how you choose to dress, or your friend, a significant other.

Regardless of why you leave, the outside world appears to be a place where you can best live as your true self. Upon leaving, you feel the sudden loss of community.

When the community and its rules are gone

As a typical Laestadian, the community was your world. You likely didn’t take part in outside social groups such as sports or student groups, and your friends were all from the church. Now, the community is gone.

In addition to losing the community, you lose the rules. No longer do you have a clear roadmap that tells you how to be holy and how to live your life. You must create this roadmap on your own. To decide what to follow you should know yourself – but you probably have not yet met your real authentic self… it is still coming, you just have to find and create yourself from the beginning again.

You often feel resentment at having missed out on the many things you learn others did in their childhoods. You are suddenly eighteen or more years behind in learning the rules of how to behave in the wider world. You may find another church to attend or perhaps you just swear off religion entirely. You may like to concentrate yourself in everyday life and forget all the damned spiritual stories.

On the positive side, you learn the world has some decent people, and is not made up entirely of ravening wolves, as you were taught.

Nonetheless, the outside world often cannot understand your experience. Although they offer sympathy and express amazement when they hear your story, they cannot understand what you feel.

Some even go so far as to question why you ever left, thinking you simply succumbed to outside peer pressure to conform and denied your unique cultural heritage.

How they meet you…

Since you have left the Laestadian community, you will live your life like banished, judged in the ostracism related with your previous social life.

When you meet your family, you will meet cruelty and you try to understand  it in your mind: What did I do to deserve to be treated so poorly, all I wanted was to belong, to have a family, but it hurts… I was not wanted, it is a surprise to them that I still have morals, and that I’m not pregnant out of wedlock and that I’m not addicted to drugs. But don’t you believers know, I’m a equal person too… All I ever wanted was to belong to a family…

You have to create an attitude, a mindset and get practical tools how you can protect yourself to get hurted and wounded by your family and the closest people. You have to find ways to avoid hard emotional injuries and damages when you meet them.

Thousands of similar and even worse experiences…

The Internet has provided ways to share experiences and help for people who would like to leave their strict religious movement. There are available personal stories, discussion forums for peer-help groups and sources to support to survive in the leaving process. It is good to know that there are many others out there like you.We mention here some of the most useful sources. Please let us know when you know more.

How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church

Learning to live free blog (OALC)

Hakomaja: information archive and discussion forum (in Finnish)

Steps to get rid of Conservative Laestadian movement: Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta (in Finnish).

Laestadians are not the only ones to go through the feelings of leaving. Another group to experience these feelings are e.g. people who left the strict, closed form of Judaism known as Hasidism .

Like in the Laestadian community, there is also a strong sense of community in the Hasid community, but there is also fighting for power and factionalism.

Also the groups of the Amish and Mennonnites has similar doctrines and rules as laestadians, some even crueler ones. The process of leaving tose communities is prevalent.

When the Amish leave, they often experience social ostracism as bad or even worse than what some former Laestadians experience; e.g. Saloma’s blog.

There are several books and personal stories such like Greater Inheritance and articles such as e.g. “Leaving the Amish Life Behind

Some try to help those left behind in abusive situations  or  help those now leaving .

Being authentic – You’ll survive and see the wide world

From the experiences of the former Hasid, Amish, or others, former Laestadians can realize their experiences are not unique and are often easier than the experiences of many from other similar groups. Former Laestadians are usually able to earn a living in the wider world and can eventually re-define themselves as successful and free, even if worldly.

By reading those experiences you will learn that while others may not have had identical experiences, many people (especially racial and sexual minorities) have also experienced being a ”stranger in a strange land.”

You find that your understanding and empathy for the dispossessed makes you a trusted friend and natural advocate.

Having found the courage to leave, very little can frighten you, least of all the social opprobrium of others. You are confident and able to connect easily with people regardless of socio-economic barriers. You have a high regard for reason, honesty, compassion, and inclusion, and attempt to model these values in your relationships. Your intellectual and spiritual curiosity never allows you to stagnate. You find life rich and exciting.

While sometimes you are nostalgic for the close-knit community you left, you find incomparable satisfaction in being authentic, and in being a citizen of the world.

*      *      *

Authors:  the extraordinary fine text and background info by Rhyming Blue, modified  and completed by an ad hoc group of ex laestadians  – Our warmest thanks  to you, Rhyming Blue, and the beautiful blog Learning To Live Free!

*    *     *

Please be free to give your comments here or by e-mail: verkosto@luukku.com.

Read more:

Anonymous:  I left the Conservative Laestadian movement

Edward Dutton: Conservative Laestadians in Oulu

Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church; also interesting comments)

Anonymous: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet (Emotions within leaving Conservative Laestadianism, written by a young man who left the  community in 2009; in Finnish)

How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church (Useful guidelines for people who consoder to leave Conservative Laestadian community, too. This model has been a starting point in planning  those steps in Finnish.)

Learning to live free

Comparing the One True Churches

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää (The young generation leaves Conservative Laestadianism – number of members doesn’t grow despite the high birth rate; in Finnish)

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta? (An interview in NYT Magazine: How did you feel to leave the religious community, in Finnish)

Amartya Sen: Identity and Violence (a review of The Guardian)

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.” (Mother to her daughter: ”When you leave it is worse than you were dead”, in Finnish)

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit (in Finnish)

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa (A research on religious violence, in Finnish)

The Laestadian Lutheran Church, the sister organisation of the Conservative Laestadian community  in Finland (SRK ry.)

Laestadianism

is a conservative Lutheran revival movement which was started in the middle of the 19th century and is named after the Swedish-Sami botanist and preacher Lars Levi Laestadius. The doctrine is characterised by Pietistic and Moravian influences. The term ”Laestadian” is used as an umbrella to refer to all churches and groups with a clear succession of belief from his teachings. Different groups follow his ideas in various degrees, and they have created more or less strict lifestyle rules  (what is considered a sin). The number of Laestadians worldwide is estimated to be between 144 000 and 219 000 (Wikipedia).

Laestadians are the largest revival movement in the Nordic countries. The biggest groups live in Finland with about 130 000 members. In Sweden they are thought to number 10,000 – mostly found in the north of the country around the Torne Valley. Laestadian movement has churches and congregations also in the US and Canada.

The deeply conservative faith broke into three branches – The Firstborn Laestadianism, Reawakening, and Conservative Laestadianism – in the beginning of the 20th century.  The groups are shattered again in the 20 Century, in Finland and other countries, and today  is counted 19 Laestadian groups but about 15 groups still active. Some Laestadian groups, e.g. the Conservative Laestadian congregation in Finland (SRK ry.) consider themselves the one, true Christian church, and preach that all other Christian churches (including other branches of the Laestadian tradition) are not true Christians.

Conservative Laestadianism in Finland is the biggest Laestadian group. It is also the biggest revival movement inside of the Church of Finland, with about 100 000 members.

In fact, it is quite strange that the Conservative Laestadian revival movement works inside of the Lutheran church, for it’s excluding attitude towards the other memebers of the national Christian church.  The priest who get their earnings at work for the curch of Finland would not say this openly in the sunday worship  in the church that the other members in the congragation are not true Christians to be saved. But afterwards they teach this when they preach in the Laestadians’s meetings at local ”Rauhanyhdistys” house.

Conservative Laestadians’ central management is The Central Committee of Conservative Laestadian Congregations (SRK ry.) leading 188 local “associations of peace”. The local congregations have over 34 000 members. It is not compulsary to formally join the association.

The community will grow rapidly in the next decades in case that people will stay in the Laestadian faith. Today there are over 50 000 children and young people (under 18 years) growing in the Conservative Laestadian families in Finland. As the movement is so big today, it has remarkable power and influence not only in the church but also at the political, public administrative, religional and cultural level in Finland, and also in the national media. Especially in the northern Finlad are towns where there everyone who’s anyone is a Laestadian. The future will show how the active young Conservative Laestadian’s generation will act and influence in the society and in the national church.

Laestadians are taught to consider a sin television, cinema and movies, dance, rhythmic music, performing arts such as concerts, theatre and opera,  also alcohol, hair dye, make-up, ear rings, birth control, premarital sex, divorce and homosexual relationships, and many other sins (list of sins in Finnish). Especially in the Conservative Laestadianism the believers have to follow those lifestyle rules, or ”providential advice”, or “congregation’s advice” as they modestly call them, decided by the preachers and the Central Committee of the SRK (those rules doesn’t include the Bible nor the Lutheran Catechism).

Laestadian asceticism is distinguished from many other fundamentalist Christians in that just few of the norms are officially ”proscribed” openly, banned by any official decision. Actually, in Finland justa bans of birth control, television, singing in choir , working as performing musician and concerts are results of the official decisions of the management of the Conservative Laestadian revival movement. (The Central Committee of Conservative Laestadian Congregations).

Rather, Laestadians do control eachothers themselves, they are on the look out for eachothers, and they employ a reinforcing system of social feedback to encourage abstention of the banned behaviour. The ultimate threat is ostracisism, i.e. segregation, exclusion from  fellowship in the common congregation. The board of the congregations maintains this social control  in keeping with the beliefs of the church.

3 kommenttia

Kategoria(t): amishit, armoneuvot, ban of birth control, ban of television, bans, Conservative Laestadianism, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, forbidden things, get rid of, hajaannukset, identiteetti, identity, in English, irrottautuminen yhteisöstä, kiellot, kirkko, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, laestadian, lapsuus, leimaaminen, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, manipulointi, mennoniitit, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, sananvapaus, secession, seurakunta, seurakuntaoppi, sin, SRK ry., teatteri, televisio, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yksinäisyys

Eikö mitään niin hyvää, etteikö jotain huonoakin?


Vuokko Ilola on vastannut Kotimaa-blogisteille heitettyyn haasteeseen kirjoittaa kokemuksista herätysliikkeessä. Kirjoittajia pyydettiin kirjoittamaan itselle läheisen herätysliikkeen hengellisestä vaikutuksesta henkilökohtaisesta näkökulmasta. Periaatteellisena lähtökohtana oli ajatus, että kaikissa uskonliikkeissä on paljon hyvää.

Kysyttiin:  ”Mitä herätysliike on  antanut? Minkälaisia hengellisiä eväitä olet saanut matkallesi?”

Kirjoituksista julkaistaan myöhemmin artikkeli Kotimaa-lehdessä.

Vanhoillislestadiolaisuuden eväät

”Vl-liike on antanut minulle hyvän ja kristillisen arvomaailman. Lapsesta saakka lukuisat seurapuheiden äärellä vietetyt hetket ja antoisat ”taivas koskettaa maata” -lauluhetket virsien ja Siionin laulujen parissa ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Niitä sydämeni kaipaa ja halajaa tänäkin päivänä.

Tätä kaipuuta eivät ole sammuttaneet edes monet ikävät kokemukseni liikkeen parissa, vaikkakin ry:n oven avaamiseen liittyy ja on 70-luvun  hoitokokouksista lähtien liittynyt aina samalla kertaa sekä rakkautta että ihan   järetöntä pelkoa.

Myös rakkauden elämänlahjaan ja kunnioituksen ihmiselämään ja sen ainutlaatuisuuteen, katson olevan vl-liikkeen helmiä, joita sydämessäni kannan. Kun lapset otetaan vastaan Jumalan suurina lahjoina, se on Jumalan luomistyön kunnioittamista parhaimmillaan. Oma vastasyntynyt pienokainen sylissäni, ihmeitten ihme, ainutlaatuinen taivaan taimi; voiko maan päällä mikään muu kokemus onnellisuudessaan ylittää lapsen syntymisestä johtuvaa huikaisevaa onnentunnetta…?

Kuitenkin, jyrkkyydessään, ehdottomuudessaan, Jumalan lahjojen ”pakkovastaanottamiset” ovat kääntyneet ja kääntyvät joskus itseään vastaan ja seuraamukset ovat ”ei niin hyviä”.

Luovuutta, raittiutta ja hyviä harrastuksia  

Monet nk. vl-elämäntapa-asiatkin ovat olleet omalta osaltaan ihan hyviä. Kun tavallaan kaikenlainen ”keinoviihde” on ollut kiellettyä, on ollut ”pakotettu” itse keksimään viihdykkeitä, jotka ovat olleet kehittämässä luovuutta, mielikuvitusta ja kädentaitoja. Keinoviihdekielteisyys on ollut myös ”ajamassa” ihan hyviin harrastuksiin, vilkkaaseen kanssakäymiseen, lentopalloilun pariin, lauta- ja korttipeleihin (Uno!), mökkeilyyn ja ”notskien” äärille. Ja tietty ilman alkoholia:) ja mukavaa on ollut!

Myös tällä saralla liiallinen jyrkkyys, ehdottomuus ja autuuden sitominen elämäntapoihin, ovat aiheuttaneet paljon ahdistusta ja pahaa mieltä monille, niin perhe– kuin kaverisuhteissakin :(.

Yksin armosta – vai miten se olikaan?

Ehdottomasti paras matkaeväs, mitä vl-liike taivaantien nälkäiselle kulkijalle tarjoaa, on syntien anteeksiantamus sulasta Jumalan armosta ilman tekoja; ”yksin armosta, yksin uskosta ja Kristuksen ansion tähden”. Tuon kultakirjaimin kirjoitettavan lauseen, jossa ei päde sanonta ”ei mitään niin hyvää, etteikö jotain huonoakin”, toivoisi piirtyvän  jokaisen autuutta janoavan sydämen seinämään.

Tuo Martti Lutherin kirjoituksista peräisin oleva lause, joka totta tosiaan kuuluu vl-opetukseen, kuitenkin kumotaan aika usein, niin vl-saarnoissa kuin elävässä elämässäkin vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Monet monet seurapuheet koostuvat tänä päivänä hirmuisen pitkälle opetuksena osallistua nk. Jumalan valtakunnan työhön (ry:n organisaation ylläpitämiseen) ja elämänvanhurskauden tärkeyteen

Tällainen opetus ajaa ihmisiä uskon suorittamiseen ja huonouden tunteisiin omassa uskonelämässään, epäonnistuneen vaelluksen tähden. Myös armoneuvojen liittäminen evankeliumin kokonaisuuteen jo sinällään, saa lahjavanhurskauden muuttumaan ansaituksi vanhurskaudeksi.

Mutta, joka tapauksessa armosta uskon omistaminen kuuluu vl-opetukseen ja se ON hyvä matkaeväs kenelle tahansa.”

*    *     *

Keskustelu jatkuu Vuokko Ilolan blogissa (Kotimaa24-blogit).

Lisää aiheesta:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Jumalan armo – ei merta edemmäksi

Kapu: Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla? 

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle 2009

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

– ” …melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet “armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.”

Antti Pentikäinen: Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden

Sivusta seurannut: “Meistä on tullut kaksinaamaisia”

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Viiden lapsen usk. äiti: Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje:  Luku 10: Kirkolliset tavat, joista käytetään nimitystä adiafora, ehdonvallan eli yhdentekevät asiat

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, armoneuvot, arvot, äitiys, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hengellisyys, hoitokokoukset, kasvatus, Kotimaa, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, painostaminen, pelko, pelot, siionin laulut, syntien anteeksiantamus, yhteisö, yhteisöllisyys

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan


Muutamat vanhoillislestadiolaisetkin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon, oikeusministeri Tuija Braxin  ja juristi Sami Mahkosen lisäksi, näyttävät erehtyneen vaatimaan pappien rippisalaisuuden purkua, jotta voitaisiin estää lapsen hyväksikäyttäjää toistamasta rikoksiaan ja saada rikolliset oikeuden eteen.

He haukkuvat väärää puuta. Rippisalaisuuden purkamiselle  voidaan löytää toisia, ehkä hyviäkin perusteita, mutta tämä muutos ei todennäköisesti estä nimenomaan herätysliikkeiden ja muiden uskonnollisten ryhmien sisäisiä lasten hyväksikäyttötapauksia. 

Pedofiilien uuhrien kärsimykset vanhoillislestadiolaisuuden piirissä  eivät johdu KIRKON rippisalaisuusmääräyksestä, vaan tämän herätysliikkeen ikiomasta opista ja käytännöstä.

Joidenkin pappien ja mm. arkkipiispa Jukka Paarman mukaan muutos saattaisi jopa vahingoittaa luterilaisen kirkon sielunhoitotyötä.

Rippisalaisuuden purku ei millään tavoin heikennä  pedofiilien mahdollisuuksia toimia hengellisissä yhteisöissä. Tämän ymmärtää jos perehtyy siihen miten pedofiilit toimivat.

Valtiovallan ja ennen kaikkea kirkon pitäisikin puuttua rauhanyhdistysten rakenteelliseen yhteisökulttuuriin – ja se onkin jo vaikeampi asia.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulkinta rippisalaisuudesta mallikkojakin sitovana on lainvastainen

Jokainen joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuuden synninpäästökäytännön, ymmärtää sen, mihin tässä olisi puuttuttava. Ei rippisalaisuuteen niinkään, vaan yhteisöä suojelevaan salailun ja vaikenemisen velvoitteeseen, yhteisön hengellistä väkivaltaa harjoittavaan kulttuuriin. SRK:n käsitys rippisalaisuudesta kytkeytyy osana siihen.

Toiseksi herätysliikkeen sisällä pitäisi tarjota asiallista ja käytännöllistä tietoa siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja miten lapsia voidaan suojella ja uhreja auttaa. Uhrien auttamisessa rippisalaisuudella voi ehkä olla oma merkityksensä. Uhrilla pitäisi olla jokin luotettava taho, josta hän voisi saada apua, joku jolle puhua ja kertoa kärsimyksistään, joutumatta leimatuksi ja joutumatta kokemaan itse häpeää.

Ns. salarippi sellaisessa merkityksessä kuin se ev.-lut. kirkossa ymmärretään, ei luultavasti ole erityisen keskeinen vanhoillislestadiolaisuudessa (ks. esim. Juho Kalliokosken kirjoitus blogissaan 17.5.2010).

Ongelma kiteytyykin juuri vanhoillislestadiolaisessa rippikäsityksessä, ei siis siinä käsityksessä jota ev.-lut. kirkossa muutoin ripissä noudatetaan. Tämä on yksi  monista eroavaisuuksista, jotka vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa poikkeavat luterilaisen kirkon opetuksesta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee edelleen käytännössäkin ns. yleinen pappeus. Toisin sanoen, kaikilla vl-liikkeeseen kuuluvilla on oikeus antaa synninpäästö mistä hyvänsä synnistä kenelle hyvänsä. Kuka hyvänsä voi pyytää tunnollaan painavaa asiaa anteeksi keneltä hyvänsä, kun tuntee että on joutunut syntiin ja rikkonut Jumalan tahdon. 

Tämä  evankeliumin aarre on luterilaisen kristinopin mukaan mahdollista aina keiden hyvänsä kristittyjen kesken, se kuuluu kaikille. Nykyisin ”valtavirran” ev.-lut.-kristityt soveltanevat sitä kuitenkin käytännössä melko harvoin.

Rauhanyhdistyksellä sen sijaan anteeksi pyynnöt ja anteeksi siunaamiset ovat sekä kahdenkeskisessä että ”julkisessa sielunhoidossa” toistuvasti käytössä, mikä lienee yksi vanhoilislestadiolaisuudelle tunnusomainen piirre. Seuroissa synninpäästöä julistetaan jokaisessa puheessa toistuvasti.

Ja kun joku lestadiolainen maallikko-uskonystävä on julistanut ”syntisi ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”, uskotaan että silloin (mutta vain silloin) myös Jumala on antanut anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessahan opetetaan, että sielun pelastus seuraa vain silloin, jos on pyytänyt syntinsä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä, joka toimii Kristuksen sovitustyön välimiehenä. Uskotaan, että syntejä ei voi anteeksi saada millään muulla tavoin.

Tästä alkaa vl-opetuksen mukainen ”rippisalaisuus”. Opetetaan, että siunaamisen eli anteeksi antamisen sanojen jälkeen ei poispannusta synnistä saa enää keskustella eikä siitä saa missään tapauksessa puhua kenellekään muulle. Synninpäästön lausujan tulee olla ns. visu astia. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että rippisalaisuus on ehdoton. (Päivämies 27.1.2010, 19.5.2010.)

Lisäksi vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ”armonmereen upotettujen” syntien esiin ottamisesta seuraa rangaistus: joka kertoo toisen anteeksi pyytämästä asiasta eteenpäin, joutuu itse syylliseksi. Kyseiset synnit siirtyvät hänen omalletunnolleen. ”Synti tulee sinun päällesi, jos puhut.”

On tietenkin luonnollista, että sellaisissa tilanteissa, kun toinen ihminen uskoutuu ja puhuu luottamuksellisesti henkilökohtaisista uskonasioistaan, olisikin moraalitonta rikkoa luottamus ja laverrella toisen henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Olisi kristillisen etiikan ja yleisten moraalikäsitystemme vastaista   rikkoa toisen ihmisen luottamus.

Mutta tässä kohtaa tulevat vanhoillislestadiolaisuuden ikiomat rippitulkinnat esiin. Toisin sanoen, liikkeessä opetetaan, että rippisalaisuus joka kirkkolain mukaan velvoittaa pappeja, koskee samassa mielessä, yhtä ankarana ja ehdottomana myös maallikkoja.

Toisin sanoen, jos maallikko saa sielunhoitokeskustelussa tiedon rikoksesta, hänellä ei olisi lupaa tehdä siitä ilmoitusta.  Maallikko-rippi-isän tai -äidin tulee vain  kehottaa rikollista ilmoittautumaan itse viranomaiselle. Mutta maallikko-ihmisellä, joka toimii synninpäästön julistajana, ei olisi itsellään lupaa tehdä tätä ilmoitusta.

Jokainen maallikko, joka noudattaa tätä SRK:n opetusta, rikkoo Suomen lakia.

(Teologi, tutkija Johannes Alarannan selostus SRK:n maallikko-salarippikäsityksestä ja sen seuraamuksista tässä.)

Lain mukaan rippisalaisuus velvoittaa nimittäin vain pappia ja seurakunnan virassa olevaa lehtoria, ei ketään muuta. Eikä heitäkään täysin ehdottomasti (rikoksen valmistelun sekä törkeäksi katsotun rikoksen kohdalla). Tosin ripittäytyjän henkilöllisyyden ilmoittaminen on näissäkin tapauksissa kirkkolain mukaan kiellettyä, ja ehkä puheena oleva muutos tuleekin lopulta koskemaan tätä lainkohtaa (Alatorvinen, Kaleva 19.5.2010).  

Rikoksesta ilmoittaminen on siis Suomen lain mukaan maallikon velvollisuus, mikäli rikos on törkeä. Mutta ilmoittamisvelvoite on syntynyt luonnollisesti normaalin etiikan pohjalta aina, jos saa tiedon rikoksesta, joka ei ole vielä vanhentunut.

Karmeinta on, että juuri tämä SRK:n ikioma ja laiton opetus maallikoiden rippisalaisuudesta on käytännössä mahdollistanut pedofiilien toiminnan ja rikosten jatkamisen. Se on myös estänyt uhreja saamasta apua, jopa kieltänyt heiltä hakeutumisen terapiaan.

Pastori Johannes Alaranta on todennut blogissaan:

– Hyväksikäytön uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan juuri rippisalaisuuteen vedoten. Sanotaan, että anteeksiannettua ja saatua syntiä ei saisi muistella. Sanotaan, että jos puhut asiasta, synti tulee sinun päällesi. (Linkki.)

– Uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan rippisalaisuuden verukkeella. Jos/kun asia on sovittu ja anteeksiannettu on todettu, että asiasta ei saa enää puhua, ei edes oikeudessa, saati sitten terapiassa. On jopa sanottu, että synti tulee sen (ja hänen jälkeläistensä) päälle, jos asioista puhuu. Tätä kautta rippi ja rippisalaisuus siis kietoutuu erittäin olennaisella tavalla tähän koko kuvioon. (Linkki.)

Kirkko voisi halutessaan auttaa rikosten uhrien tilannetta ja helpottaa rikollisten saamista oikeuden eteen puuttumalla ripeästi suurimman herätysliikkeensä opetukseen ripistä.

Kirkon on myös tässä yhteydessä harkittava, edellyttääkö SRK:lle myönnetty määräaikainen rippikoululupa tarkistamista, kun on syytä epäillä, että SRK-rippikoulun opetus on ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa.

Pedofiili tekee parannusta vasta pakon edessä: kun jää kiinni 

Pedofilian kanssa tällä viime viikkojen kohkaamisella lakeihin perustuvasta pappien ja lehtoreiden rippisalaisuudesta on melko vähän tekemistä. Pedofiili kun ei itse vapaaehtoisesti mene tunnustamaan tekojaan. Hänen rikoksensa voivat tulla ilmi vain jos uhri kykenee ilmiantamaan rikollisen tai pedofiili jää kiinni itse teosta.  Rikos paljastuu useimmiten uhrien, läheisten tai auttamisjärjestelmien kautta.
(Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu 26.5.2010;  Takkulan kirjoitus Kalevassa 20.5.2010). 

On jopa mahdollista, että hyväksikäyttäjä pyytää rikostaan anteeksi uhriltaan, saadakseen tämän vaikenemaan. Hän manipuloi lapsen tai nuoren, uhrinsa, rikoksen vyyhtiin pyytämällä tältä anteeksi ja vakuuttelemalla, että nyt asiasta ei ole enää lupa puhua. Nimimerkki Tap kirjoitti aiheesta yhden näkökulman tänne.

Hyväksikäyttäjien käyttäytymistä koskeviin tietoihin nojaten on jokseenkin varmaa, että vanhoillislestadiolainenkin pedofiili ryhtyy parannuksentekijäksi vasta pakon edessä eli vasta silloin, kun teko on paljastunut. Pedofiililta kun kerta kaikkiaan puuttuu omatunto lasten hyväksikäytön kohdalla.

SRK:n pääsihteeri, pappi Aimo Hautamäkikin totesi Rauhan Tervehdyksen haastattelussa, että lapsen hyväksikäyttörikoksia ei yleensä tuoda esiin papille ripittäytymistilanteissa.  

Kokeneena pappina Hautamäki on todennäköisesti aivan oikeassa. Rippi, varsinkin papille tehtävä synnintunnustus, on aina ripittäytyjän vapaaehtoinen teko. Syntinen ottaa itse oma-aloitteisesti yhteyttä sielunhoitajaan, tunnustaakseen omaatuntoaan painavan synnin Jumalan edessä ja saadakseen sen Jumalalta anteeksi.

Mutta tutkimusten mukaan pedofiili on rikollinen joka jatkaa tekojaan loputtomiin, jos ei jää kiinni. Hän on tunnoton tässä asiassa.

Nimimerkki Vl2008 pohdiskeli asiaa Mopin palstalla havainnollisesti:

“…minulla on sellainen raadollinen käsitys, että pedofiliasta tehdään uskovaisten parissakin parannusta lähinnä silloin kun käry on käynyt.

Siinä on sitten rikollinen, joka inhimillisesti ymmärrettävästi yrittää selvitä rikoksistaan ilman rangaistusta ja häpeää, ja toisaalta asian eteen yllättäen joutunut uskovainen mies tai nainen rippi-isänä tai -äitinä.

Voisi kuvitella, että rikoksen tehnyt saattaa vähätellä tai kieltää asiaa, ja asiaa tuntematon ihminen saattaa olla hämmennyksissä eikä oikein tiedä mitä uskoa. Tämän takia on hyvä, että näistä asioista puhutaan.” (15.5.2010.)

Uskovaisen rikollisen ilmiantamisen kynnys on uskovaiselle korkea

Vanhoillislestadiolaisuuden ”yleinen pappeus” -malli on välillisesti johtanut pedofilian salailemiseen, ei teologisista vaan paremminkin psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ne puolestaan kumpuavat rauhanyhdistysten sisäisestä kulttuurista.

Ajatellaanpa tilannetta, että vl-pedofiili on jäänyt kiinni. Hänen uhrinsa, lapsi tai nuori, on kertonut jollekin lestadiolaiselle aikuiselle asiasta. Tämä on mennyt ”puhuttelemaan” syyllistä.

Mikäli rikollinen ei kykene kiistämään asiaa, hän ehkä murtuu ja alkaa välittömästi tehdä parannusta. Hän pyytää tekojaan nöyrästi anteeksi. Puhuttelija siunaa katuvaista ja lausuu lestadiolaiset synninpäästön sanat:

-Syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä; usko anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ryhtyykö tämä rippi-isä tai –äiti sen jälkeen tekemään ilmoitusta viranomaisille syyllisen rikoksesta?  Hänelle on opetettu, että synninpäästön evankeliumilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”  armonmereen upotetusta asiasta ei saa enää puhua kenellekään.

Toiseksi on sekin, että uskonveljeä on vaikea ilmiantaa poliisille. Lisäksi maallikko ei luultavasti edes tiedä, että Suomen laki vaatii tekemään ilmoituksen viranomaisille erityisesti kun on kyseessä lastensuojeluasia. Ja tässä on vielä tuttu mukava mies!

– Olisi paljon helpompi ilmiantaa joku laitapuolen hyypiö tai joku ärsyttävä ja hämärä naapurin ukko, kuin joku lämmin, mukava, älykäs ja sympaattinen setämies, kuvasi eräs kirjoittaja Kotimaa24:n nettikeskustelussa tilanteen vaikeutta.

Syyllinen, joka on voinut hyväksikäyttää lapsia jo vuosia,  on rippi-isälle/-äidille tuttu ja ehkä hyvinkin läheinen ihminen. Usein hän on lisäksi rauhanyhdistyksellä arvostettu mies. Ehkä jopa puhujan paikalla. Ja tuossa hän istuu pyytämässä nöyrästi anteeksi tekojaan.

Lähtisinkö minä nyt rikkomaan uskovaisten keskinäistä rakkautta ilmiantamalla hänet?

Miksi tehdä heti ilmoitus poliisille? Jospa hän ei enää tämän jälkeen lankeaisi? Uskonko Jumalasta niin hyvää että Hän kyllä varmasti antaa katuvalle voiman luopua synnistä ja mennä ilmoittautumaan poliisille?

Annetaan tämän vaikean asian nyt vaan painua ikuisiksi ajoiksi sinne armonmereen. Yksittäistapaus. Näin rikos on siirretty rippisalaisuuden alaiseksi, ja sillähän siitä päästään.

Ei edes tiedetä, että rippisalaisuus ei koske maallikkoja. Ei ymmärretä, että ilmoitusvelvollisuus rikoksesta koskee jokaista.

Juridisilla asioilla ei rauhanyhdistyksellä elämöidä. ”Jumalanvaltakunnan asioita ei hoideta käräjätuvassa.”

 ”Olet puuttunut Jumalan silmäterään” – erehtymättömän seurakunnan  jumalallisuus estää avoimen keskustelun hyväksikäytöstä

Maallikko-rippi-isiltä ja -äideiltä tietenkin puuttuu sielunhoitotyöhön liittyvien teologisten ja juridisten kysymysten asiantuntemus.

Vielä vaarallisempaa on, että harva tavallinen lestadiolainen tietää mitään siitä, mitkä ovat pedofiilien menettelytavat.

Rippi-isä tai -äiti ei ymmärrä, minkätyyppisten ihmisten ja rikosten kanssa hän on  tekemisissä.  Hän ei siksi ymmärrä olla huolissaan lasten turvallisuudesta. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin varoittelevat lausunnot julkisuudessa ovat viitanneet juuri tähän. Vanhoillislestadiolaiset elävät tiiviissä rauhanyhdistyksen yhteisössä, joka on hyvä, turvallinen ja ennen kaikkea erehtymätön Jumalan valtakunta. Pahuus on tuolla ulkopuolella, ”maailmassa”. Vanhemmat eivät tiedä, että vapaana liikkuvan pedofiilin lähipiirissä kaikki lapset ovat vakavassa vaarassa.

Ei ymmärretä, että kyse on vaarallisesta rikosten uusijasta. Lasten hyväksikäyttäjät puolestaan ovat usein sosiaalisesti taitavia manipuloijia. He osaavat pelata ihmisten tunteilla ja mielialoilla, ja hengellinenkin retoriikka on hallussa. He ovat usein saavuttaneet arvostettuja asemia yhteiskunnassa ja rauhanyhdistyksellä.

Ymmärtämätön rippi-isä menee auktoriteettiuskossaan lankaan, koska vanhoillislestadiolaisuuden oma vaikenemisen kulttuuri sitä lisäksi tukee.

Jos tässä nyt menisi puhumaan viranomaisille, saattaisi julkinen häpeä tulla koko rauhanyhdistyksen päälle. Kunnioitetun perheenisän maine tulisi vedetyksi lokaan, ja hänen perheensä ja muut sukulaisensa joutuisivat kärsimään.

Siionin yksimielisyys ja rakkaus joutuisivat koetukselle. Tulisi pahoja puheita. Onhan seuroissa opetettu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1. Piet. 4:8).

Minäkö panisin tällaista liikkeelle? Kynnys ilmoittamiseen nousee korkealle.

Se ei olisi Jumalanvaltakunnalle hyväksi. Itse saattaisin silloin syyllistyä erehtymättömän seurakunnan vikomiseen. Minunko kauttani paha asia uskovaisesta tulisi julki? Minulle ruvetaan ehkä järjestämään hoitokokousta…!

Mieluummin vaietaan kuin rikotaan vaikenemisen ja kuuliaisuuden lakia. Julkisuudessa kerrotuissa tapauksissa on käynyt juuri näin, että kukaan maallikko-rippi-isistä ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut tehdä rikosilmoitusta.

 Näiden asioiden ja lainsäädännön tiedottamisesta ovat vastuussa tietenkin paikallisten rauhanyhdistysten johto ja SRK:n johto.

Esimerkiksi “Minnan” kertomuksesta käy selvästi ilmi riviuskovaisten käsitys rippisalaisuudesta. Kun lestadiolaismiesten 7-vuotiaasta murrosikään saakka hyväksikäyttämä tyttö yritti aikuisena saada rikolliset vastuuseen, hänet itsensä syyllistettiin, käskettiin hävetä, ja kiellettiin nostamasta esiin anteeksi annettuja syntejä.

Edes paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa ei ollut tietoa, ymmärrystä eikä halua viedä rikosta viranomaisten tietoon.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen kulttuuriin liittyy lisäksi kyseenalaistamaton luottamus yhteisön johtajiin sekä puhujiksi ja luottamushenkilöksi valittuihin, (jotka ovat yleensä miehiä). 

Omaa uskonyhteisöä ja sen vallankäyttäjien toimia ei ole luvallista arvostella, sillä silloin syyllistyy vakavaan syntiin: tulee koskeneeksi “Jumalan silmäterään”. On ”noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan” ja ”rikkoo uskovaisten rakkautta”. Tästä ei ole pitkä matka hoitokokoukseen, joka on likimain uhkaavinta mihin uskovainen voi joutua.

Tarttuuko kirkko vl-liikkeen väkivaltaan?

Kirkon rippisalaisuuden purku ei siis ”häiritsisi” vanhoillislestadiolaisia pedofiileja mitenkään.

Se mihin luterilaisen kirkon nyt pitäisi nopeasti puuttua, on tietenkin juuri vanhoillislestadiolaisuuden omat tulkinnat ripistä ja anteeksi annosta. Ne eivät vastaa luterilaisen kirkon lainsäädäntöä eivätkä luterilaista opetusta.

Kirkon pitäisi puuttua myös vaikenemisen ja keskinäisen lojaliteetin kulttuuriin, jonka varaan liikkeen sisäinen vallankäyttö on rakennettu. Kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin.  Pitäisi puuttua vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen hengelliseen väkivaltaan, jonka seuraamuksista nyt lapsetkin kärsivät.

Helsingin Sanomat viittasi juuri tähän yhteisön kulttuuriin oivaltavasti pääkirjoituksessaan  16.5.2010.

Juuri vaikenemisen, uhkailun ja pelon varassa vallankäyttörakennelma on pysynyt pystyssä vuosikymmenet. Liikkeen sisällä on viime aikoina esiintynyt yrityksiä puuttua siihen itse. Teologi Pekka Asikainen kirjoitti tästä blogissaan:. Nyt olisi aika toimia (24.4.2010).  Topi Linjama esitti saman toivomuksen:Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010). Juho Kalliokoski on käsitellyt näitä kysymyksiä jo pitkään blogissaan.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen väkivalta kirkolle sittenkin vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin yleinen rippisalaisuuden purku?

Herätysliike on kietoutunut lukemattomin tavoin yhteen ev.-lut. kirkon hallinnon ja seurakuntatyön kanssa. Voivatko mahdolliset valta- ja etusitoumukset estää vaikeimpien asioiden selvittämisen?

Lastensuojelun asiantuntijan, tutkija Johanna Hurtigin sanat ovat selkeä viesti kirkolle:  

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

– Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin, toteaa Johanna Hurtig seurakuntalehti Kirkkotien haastattelussa.

 *    *    *

PS.

Hieman asian vierestä, sananen ”vanhoillislestadiolaisesta sielunhoidosta”.

Katumus ja parannus synnistä ei nykyisin läheskään aina lähde uskovaisen oman omantunnon tuskista, vaan se on seurausta kanssaihmisten puuttumisesta asiaan. VL-yhteisön jäsenet kontrolloivat toistensa elämää yksityiskohtaisin normein. Uskovaisilta odotetaan elämäntapaan liittyvien kieltojen ja käskyjen noudattamista.

Näihin rikkomuksiin myös puututaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä  ja syyllistä kehotetaan parannukseen. Tämä joutuu pyytämään anteeksi säilyttääkseen paikkansa uskovaisten joukossa (ja taivaspaikkansa). jos näin ei tapahdu, asianomaiselle voidaan järjestää painostusta ja uhkailua soveltava hoitokokous.

Toisinaan vaaditaan myös julkirippi seurakunnan edessä, jopa sellaisestakin ”synnistä” kuin ripsivärin hallussapito. Julkirippi vaaditaan myös ns. henkisynneistä ja vaikkapa silloin jos on avioitunut ei-lestadiolaisen kanssa. Ev.-lut. kirkko luopui julkiripistä jo 1800-luvulla.

Kun painostus parannuksentekoon tulee ulkopuolisena vaatimuksena, tällöin on kyseessä tietysti ennemminkin ”näytösoikeudenkäynti” kuin omantunnon vaatima aito katumus. Syyllisyys vääränlaisen musiikin kuuntelusta tai meikkaamisesta ei ole aina todellisuudessa painanut asianomaisen omaatuntoa.  Jokainen asiaan vähänkään paneutuva ymmärtää,että SRK-lestadiolaisuuden tyypilliset normit ovat sinänsä mihinkään kristinoppiin perustumatonta, lähinnä kansanperinnettä.

Se mikä ihmistä näissä asioissa tosiasiassa eniten kuormittaa, on tietenkin se että joutuu salailemaan musiikkiharrastustaan tai muuta seurakunnassa kiellettyä asiaa lähimmiltään. Salailuun liittyvä kaksinaismoraali ei tunnu hyvältä eikä oikealta.

Taipuminen parannuksentekoon onkin tällöin johtunut pelosta joutua hoitokokoukseen ja jopa ulossuljetuksi perheestä ja uskonyhteisöstä.  Nykyinen sielunhoitokäytäntö kertoo siitä, miten käsite omatunto on viime vuosina rauhanyhdistyksellä pahasti vääristynyt. Päivämiehen kirjoituksissa onkin viime vuosina korostettu että yksilön omatunto ei ole luotettava, vaan ihmisen tulee alistua yhteistunnon, seurakunnan ”kollektiivisen omantunnon” alaiseksi.

Juho Kalliokoski puhuukin kontrollisielunhoidosta:

”Kun omantunnon merkitys kristityn kompassina unohdetaan ja sijaan asetetaan Jumalan seurakunnan käsitteellä auktorisoitavat neuvot (yhteistunto-oppi), joihin usein viitataan harhaanjohtavasti armoneuvoina, rippi vaikuttaa minusta menettävän merkityksensä sellaisena kuin vaikkapa Luther sen tuntee.

Aloite sielunhoidossa siirtyy kristityltä muille hänen ympärillään; tarpeen ripittäytyä määrittävät muut.  Tämä on minun havaintojeni perusteella vanhoillislestadiolaisen sielunhoidon olennaisin muoto.”

*   *   *

Ajattelemisen aihetta antoi Asteriski.

Aiheeseen liittyvää:

Pia Alatorvinen: Samuel Salmi: Papin on aina suojeltava uhria. Kaleva 19.5.2010. (Julkaistu myös Hakomajassa, kiitokst Mikille.)

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Kriminaalipsykologi: Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle. Helsingin Sanomat 23.5.2010.

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Ilkka Lappalainen: Rippisalaisuus auki? Haastateltavina oululainen seurakuntapastori Riitta Louhelainen ja YTT Johanna Hurtig, joka toimii lastensuojelun tutkijana Helsingin yliopistossa. Kaleva 23.5.2010. (Kopio kommenteista julkaistu Hakomajassa. Lämmin kiitos jälleen kirjeenvaihtajana toimineelle Mikille.)

T.N.: Ristiriitainen rippisalaisuus. UTU Online, Turun yliopiston verkkolehti 26.5.2010.

Lahja Pyykönen: Pedofiili ei tule papin puheille. Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu. Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja Koti 10, 26.5.2010.

Eira Serkkola: Synninpäästö ei auta uhria. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Seppo Simola: Rippisalaisuus on pyhä. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta (Topi Linjama)

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola)

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Takkula, Anne-Maria: Traumoihin on saatava apua. Kaleva 20.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeriö vetäytyi vaatimuksesta muuttaa rippisalaisuutta lailla. Helsingin Sanomat 27.5.2010.

5 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, anteeksianto, arkkipiispa, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, keskustelu, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, syyllisyys, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen


”On vaarallista jos joku organisaatio tai ainakin sen johto, kehottaa jäseniään rikkomaan Suomen lakia. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että asioita ymmärtämätön joutuu vankeutuun salailun takia.

Herää kysymys, mistä tämä johtuu. Toivon, että se johtuu siitä, ettei asia ole tuttu ja sitä ei ole vielä ymmärretty.

Toivon, ettei se johdu siitä, että on itse salattu törkeitä rikoksia ja pelätään tämän peittelyn paljastumista.”

Johannes Alaranta, pappi ja papin salassapitovelvollisuudesta väitöskirjaa valmisteleva teologi, kirjoittaa kiertelemättömiä sanoja lasten hyväksikäytöstä,  ripistä ja rippisalaisuudesta (Ripin nk. ”olemus” ).   (Tämän kirjoituksen seurauksena tapahtui seuraavana vuonna ns. ”hyllytys” .)

Kirjoitus liittyy viime viikkojen keskusteluun vanhoillislestadiolaisuuden piirissä paljastuneista lasten hyväksikäyttötapauksista, joissa rikolliset ovat voineet jäädä elelemään  kaikessa rauhassa vapaalle jalalle raskaidenkin lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttörikosten jälkeen.

Sen sijaan rauhanyhdistyksissä on saatettu syyllistää uhria ja kehotettu häntä vaikenemaan ja parannuksentekoon, jos hän on vaatinut oikeudellisia seuraamuksia tekijöille. Tästä voi sanoa vain: on jouduttu kristillisen etiikan ja moraalin alennustilaan.

Samoin tutkija Johanna Hurtig kertoi YLE:n Aamu-tv:ssä 11.5. että lestadiolaisyhteisössä on vaiettu puolustuskyvyttömiä lapsia vastaan tehdyistä hyväksikäyttörikoksista. Ne oli ”upotettu armonmereen” ja unohdettu, ja uhrinkin pitäisi kyetä unohtamaan ja antamaan anteeksi!

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on kuitenkin toisistaan poikkeavia näkemyksiä rippisalaisuudesta, erityisesti mitä tulee maallikoihin ja toisaalta rippisalaisuuden murtumiseen. Tässä asiassa liike ei ole niin yhtenäinen kuin johto mielellään antaa ymmärtää.

Alarannan postaus on kommentti erityisesti oululaisessa seurakuntalehdessä Rauhan Tervehdyksessä olleeseen artikkeliin rippisalaisuudesta. Siinä paljastuu kahden vanhoillislestadiolaisen pappismiehen välinen erimielisyys siitä, miten kenenkin, papin tai maallikon, rippitilanteessa tulee laillisesti toimia.

Asia on lasten suojelun ja rikoslain kannalta erittäin keskeinen, ja samalla se kytkeytyy vanhoillislestadioaisuuden ytimeen, oppiin anteeksiantamisesta ja -pyytämisestä.

Sama vastakkaisuus paljastui YLEn ajankohtaisohjelmassa Ajankohtainen kakkonen 25.5.2010 (katsottavissa 25.6.2010 saakka YLEn Areenalla) . Tässä linkki nimimerkki Mikin litterointiin Voittosen ja Alarannan puheista.  Ohjelmassa olivat haastateltavina Olavi Voittosen ja Alarannan lisäksi mm.  Johanna Hurtig ja piispa Seppo Häkkinen.

Ilmiantaa vai ei – mitä sanoo Suomen laki?

Kirkkolain mukaan rippisalaisuus koskee vain pappeja ja virassa olevia lehtoreita. Mutta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä opetetaan, että maallikolla on ripissä sama asema kuin papilla. Kirkkolaki ei tätä käsitystä tue, eivät myöskään lastensuojelulaki ja rikoslaki.

Evankelis-luterilaisen kirkon opetuksenkin mukaan ripin voi kyllä vastaanottaa myös maallikko, mutta tätä ei ole kirkon puheenvuoroisa yleensä otettu  esille. (Mistä syystä muuten?)

Pappien vaitiolovelvollisuutta tutkivan lestadiolaispapin Johannes Alarannan mukaan maallikon, esimerkiksi maallikkosaarnaajan tai tavallisen rivilestadiolaisen, velvollisuus on kuitenkin aina ilmoittaa viranomaisille ripissä (vl-kielellä ”parannuksenteossa”) ilmitullut törkeä rikos, kuten esimerkiksi pedofilia.

 – Suomen lain mukaan hänen tulee viedä asia viranomaisille heti! Minulle tämä on vesiselvää ja olen aina ymmärtänyt asian näin. Papin tulee sen sijaan kehottaa ripittäytyjää kertomaan rikoksesta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Ellei hän tähän suostu, papin on tehtävä ilmoitus viranomaisille. Samalla hänen on huolehdittava siitä, ettei uskoutuja tule ilmi.

Alaranta selvittää, että ilmiannettavat törkeät rikokset sisältyvät Suomen laissa rikoslain 15. luvun kymmenenteen pykälään.

Alaranta täsmentää blogissaan:

– Papin osalta tilanne voi olla hankala. Laki sanoo vielä, että pitää hyvissä ajoin ja varovasti kertoa viranomaisille. Itse toimisin kyllä niin, että heti varmistaisin rikollisen oman ilmoituksen. Ellei tätä tulisi, kertoisin itse. Mielestäni varsinkin jos uhri on lapsi, uhrin suojelu on kaikkein tärkeintä. Näin ollen voisi käydä niinkin, että uskoutuja välillisesti tulisi ilmi.

Ilmoittamatta jättämisestä maksimissaan puoli vuotta ehdotonta vankeutta

Alarannan mukaan niin sanotut rivilestadiolaiset ovat nykypäivänä lähes poikkeuksetta hänen kanssaan samaa mieltä maallikoiden velvollisuudesta kertoa törkeästä rikoksesta viranomaisille. Eri mieltä sen sijana ollaan SRK:n johdossa.

– Olen puhunut aiheesta viime viikkoina useiden lestadiolaisten kanssa eikä heillä ole tässä asiassa mitään ongelmaa. Rikoksen vieminen eteenpäin on tärkeää jo siksi, että pedofiili uusii usein rikoksensa, Alaranta sanoo.

Alaranta tähdentää, että lain mukaan törkeästä rikoksesta ilmoittamatta jättämisestä seuraa rangaistus. Rangaistus voi olla maksimissaan kuusi kuukautta ehdotonta vankeutta. Ilmiannon laiminlyönyt voi siis joutua itse linnaan.

– Papilla tai maallikolla ei ole ilmoitusvelvollisuutta rikosoikeudellisesti vanhentuneista, yli 20 vuotta sitten tapahtuneista rikoksista, mutta lapsiin kohdistuvissa hyväksikäyttötapauksissa vanhentumisaika päättyy aikaisintaan kun uhri täyttää 28 vuotta. Siksi pedofiliatapauksissa tulisi kehottaa uhria itseään tekemään asiasta rikosilmoitus.

SRK:n Hautamäki nojautuu Katekismukseen

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää rippi-isän tai -äidin vaitiolovelvollisuutta ehdottomana. Ripin vastaanottaja ei siksi saa kertoa hänelle uskotusta rikoksesta viranomaisille.

Hautamäki perustelee ripin luottamuksellisuutta Katekismuksella, jossa hänen mukaansa ei erotella vaitiolovelvollisuuden suhteen pappeja ja muita kristittyjä.

– ”Ripin vastaanottaja on sidottu vaikenemaan siitä, mitä henkilökohtaisessa ripissä puhutaan”, Hautamäki siteeraa Katekismusta. – Sen sijaan ripin vastaanottajan velvollisuus on ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisten luokse. Rikokseen langennut ei voi väistää vastuutaan lain edessä, Hautamäki korostaa.

– Ripittäytyjä tietää tehneensä väärin.

Mutta mitä jos ripittäytyjällä on esimerkiksi persoonallisuushäiriö, eikä hän itse tajua tehneensä väärin?

–  Ihminen, joka ei tunne tehneensä syntiä, tuskin tuleekaan ripittäytymään. Ripin lähtökohtana on tunto väärin tekemisestä, toteaa Hautamäki tähän.

 Hautamäki lainaa uudestaan Katekismusta, jossa sanotaan, että ”ripittäjälle meidän taas on tunnustettava vain ne synnit, jotka tiedämme ja tunnemme sydämessämme”.

-Se, joka ripittäytyy, haluaa muuttaa suuntaa. Evankeliumi antaa myös voimaa sovittaa rikos lain edessä, Hautamäki uskoo.

– Minä ajattelen, että lain näkökulma ei ole kuitenkaan tässä ensisijainen, vaan ripittäytyjän on oman pelastuksensa vuoksi tunnustettava rikoksensa viranomaisille. Synninpäästö ei ole synnin peite, vakuuttaa Hautamäki.

Hautamäki jää kuitenkin miettimään, miksi tiedotusvälineiden viimeaikaisessa pedofiliakeskustelussa juuri rippi on noussut niin vahvasti keskusteluun. Hän arvelee, että pedofilia ei yleensä edes tule esille juuri ripissä.

Työntekijöiden taustat selvitettävä? 

Koska uusia pedofiliatapauksia on paljastunut viime viikkoina yleisesti kirkon piiristä ja myös vanhoillislestadiolaisten keskuudesta, myös keskustelu lapsi- ja nuoristyöhän osallistuvien taustojen tarkistuksesta on lisääntynyt.

Johannes Alaranta pitäisi hyvänä, että pedofiliakeskustelun vuoksi SRK:n johto vaatisi rikosrekisteriotetta myös vapaaehtoistyöntekijöiltä, jotka työskentelevät lasten ja nuorten kanssa.

SRK:n lapsi- ja nuorisotyö on laajaa. Yhdistys kouluttaa itse vuosittain yli 200 vapaaehtoistyöntekijää toimimaan paikallisisa rauhanyhdistyksissä lasten parissa. Koska vanhoillislestadiolaisten perheet ovat poikkeuksellisen suuria,  herätysliikkeessä on todella paljon lapsia ja nuoria. Arvioiden mukaan liikkeen piirissä on parhaillaan yli 50 000 alaikäistä. 

 – Kyse olisi symbolisesti tärkeästä eleestä. Suomessa saa tällä hetkellä työskennellä lasten ja nuorten parissa vapaaehtoisena ilman velvollisuutta esittää rikosrekisteriote, toteaa Alaranta.

Hautamäki puolestaan ei näe perusteluja sille, että nykykäytännöstä pitäisi tehdä poikkeus vanhoillislestadiolaisten kohdalla. Hän pitää hyvänä, että rikosrekisteriote on esitettävä työsuhteen kestäessä yli kolme kuukautta.

– Jos yhteiskunnassa yleisesti ryhdytään vaatimaan myös vapaaehtoisilta lasten ja nuorten kanssa työskenteleviltä rikosrekisteriote, säännös koskee luonnollisesti myös meitä.

Hautamäen mukaan viimeaikainen keskustelu on kuitenkin merkinnyt sitä, että heidän on pohdittava entistä tarkemmin, keitä esimerkiksi lasten ja nuorten leireillä työskentelee. Työntekijät on tunnettava hyvin.

Asia tarkistettiin tätä kitrjoitusta varten eräältä vapaaehtoistyön asiantuntijalta, joka totesi, että  itse asiassa nykyinen henkilötietolaki ei salli vapaaehtoistyöhön tarjoutuvien ihmisten rikosrekisteritietojen tarkistamista.

Mikä on rippi?

Rippi on yksi luterilaisen kirkon armovälineistä (vanhassa kielessä käytettiin termiä ”armoneuvot” tai ”armovälineet”), jonka kautta Pyhä Henki vaikuttaa ja ihminen saa Jumalan armosta syntinsä anteeksi. Rippi on armoetu, jossa ihminen siis tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön. Tämä voi tapahtua kahden kesken sielunhoitajan kanssa tai yhteisessä jumalanpalveluksessa. Rippi-isän ai -äidin tehtävänä on kuunnella ja julistaa synninpäästö katuvalle syntiselle.

Ripin ottaa vastaan pappi tai luterilaisessa kirkossa myös muu kirkon työntekijä tai maallikko. Ripissä ilmaistuja asioita ei saa paljastaa kenellekään. Ripin vastaanottajia sitoo rippisalaisuus kirkkolain mukaisesti, edellä kuvatuin poikkeuksin. Rippisalaisuuden rikkomisesta on säädetty papeille rangaistus.

Lähteet:

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus”. 12.5.2010.

Ajankohtainen Kakkonen 25.5.2010  (katsottavissa 25.6.2010 saakka YLEn Areenalla).

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Aiheesta  lisää:

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus” 12.5.2010.

Johannes Ijäs: Kriittinen nettikirjoittelu johti tehtävien epäämiseen lestadiolaisessa liikkeessä. Kotimaa24 22.2.2011.

Johannes Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa24 10.3.2011.

Kapu: Alaranta ja Linjama: SRK-kriittinen nettikirjoittelu johti painostustoimiin

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta: SRK:n johto ohitti uhrit ja rippiongelman

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010.

Katja Kuokkanen: Mitä kirkon pitäisi tehdä hyväksikäyttäjälle? Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeri Tuija Brax muuttaisi kirkkolakia lasten turvaksi – pedofiili ei saisi lain suojaa. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Katja Kuokkanen: Brax: Kirkko ei saa piilotella ripin takana. Helsingin Sanomat 9.5.2010.

Katja Kuokkanen: Papilla on ripissä Jumalan korvat. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Katja Kuokkanen: Joka kahdeksas pappi kuullut hyväksikäytöstä ripissä. Helsingin Sanomat 16.6.2010.

2 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, armoneuvot, armonvälineet, avainten valta, evankelis-luterilainen kirkko, johtajat, kirkko, kristinoppi, lapset, normit, omatunto, opilliset kysymykset, puhujat, Rippi, sielunhoito, SRK ry., synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus

Jumalan armo – ei merta edemmäksi


Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, armo, armoneuvot, elämäntapa, evankeliumi, hartauskirjoitukset, Herpert, johtajat, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Armoneuvot päälaellaan


Armoneuvot.

Sana on tuttu lähes jokaisesta saarnasta ja Päivämiehen numerosta. Kristinopillisesti sanalla on toinen merkitys kuin sille on nykyisessä SRK:n opetuksessa pantu.  Nykyinen lestadiolaisuudessa opetettu käsite armoneuvoista on kristinopin vastaista harhaopetusta.

Neuvo tässä ei ole samaa kantaa kuin ’ihmisen neuvominen’. Sana neuvo on yhdyssanassa armoneuvo samaa kantaa kuin sanassa ajoneuvo. Toisin sanoen, neuvo tarkoittaa samaa kuin ’väline’. Armoneuvo merkitsee siis samaa kuin ’armonväline’.

Laestadius käytti termiä juuri tässä Tunnustuskirjojen mukaisessa erityismerkityksessä. Samoin Väinö Havas, lestadiolainen pappi ja armoitettu puhuja, käytti aikanaan opetuksessaan käsitettä samassa opillisessa tarkoituksessa. Mutta tänä päivänä on kysymyksenalaista, missä määrin nykyinen kristillisyys tuntee käsitteen tosiasiallisen, hengellisesti syvällisen merkityksen.

Tarkkarajainen kristinopillinen termi

Armoneuvot on sisällöltään määritelty ja rajattu kristinuskon käsite.

Nykyisessä  ”kaanaan kielessä” armoneuvo-sanaa käytetään yleisesti merkityksessä ”laki”. Armoneuvoilla tarkoitetaan SRK-lestadiolaisuudessa tyypillisesti lainomaisia kieltoja ja käskyjä. Tämä termille annettu sisältö  on kiistaton tosiasia.

”Armoneuvoilla” ymmärretään herätysliikkeen piirissä yhteisöllisesti ajan mittaan syntyneitä normeja, joita ei sellaisenaan kuitenkaan ole kirjoitettu Raamatun käskyihin eikä Tunnustuskirjoihin. Ne ovat yhteisössä ihmisten itse kehittelemiä ja paras termi nille olisikin ”perinnäissääntö” tai ”elämäntapanormi”.

Mutta ei missään tapauksessa ”armoneuvo”.

Esimerkikki: Leo Väyrynen kirjoitti Päivämiehessä perustellen vaatimusta noudattaa vanhoillislestadiolaisuudessa päätettyjä kieltoja ja normeja:

”Armoneuvot ja varoitukset synnin vaaroista kuuluvat evankeliumin kokonaisuuteen. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toisiamme ja varoittaa mieltymästä maailmaan. Raamattu opastaa että älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Neuvot koetaan vapautta kahlitsevina elämäntapanormeina niille, jotka tahtovat mukautua tämän maailman tapoihin.”

Näitä ”armoneuvoja” käsitetään olevan esimerkiksi pidättyminen television hankkimisesta, ehkäisyn käyttämisestä, korvakorujen pitämisestä, monista kulttuuriharrastuksista jne. Tässä merkityksessä ymmärretyillä ”armoneuvoilla” on vahva vaikutus uskonelämään ja luottamukseen armoon. Jos rikot ”armoneuvoa”, olet teollasi kieltämässä tai jo kieltänyt  uskosi. (Sinänsa on absurdia, että Raamatun ohje ”älkää mukautuko tämän maailman mukaan” selitetään nykyisessä lestadiolaisuudessa tarkoitavan ennen kaikkea erilaisia kulttuuriharrastuksia eikä sellaisia Raamatussa synniksi määriteltyjä tekoja, kuten ahneutta, vahvemman oikeutta, epäoikeudenmukaisuutta, väkivaltaa tms.)

Tällainen yhteisön omia normeja tarkoittava merkitys käsitteelle ”armoneuvot” on kuitenkin suhteellisen uusi.

Se on otettu SRK:n opetuksessa käyttöön luultavimmin vasta 1960-70-luvulta lähtien,  maallikkosiiven otettua vallan herätysliikekessä.  Käsitteen muutos ei tietenkään ole voinut lyödä itseään aivan täysin läpi koko siionin.

Tänäkään päivänä kaikki puhujat eivät pidä sanan ”armoneuvo” nykyistä merkitystä asiaankuuluvana. Sen ymmärretään aiheuttavan sekaannusta ja pinnallistavan hengellistä uskonymmärrystä. Nuoremman polven teologeille käsitteen viljely nykymerkityksessä herättääkin kiusallisia tuntemuksia.

Mitä armoneuvoilla tarkoitetaan luterilaisessa opetuksessa?

Tunnustuskirjat Luterilaisessa kristinopissa käsite armoneuvot (nykyinen kielellisesti uudempi termi armonvälineet) tarkoittaa tiettyä, rajattua ja täsmällistä opillista käsitettä, vieläpä aivan keskeistä kristillisyyden perusasiaa.

Armoneuvot ovat kristinuskossa ne tietyt armonvälineet, jotka Jumala on valmistanut meille ja joita ihminen tarvitsee löytääkseen armon ja pysyäkseen uskossa, Jumalan lapsena. Ne ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Niiden perusteet ovat raamatulliset.

Pyhä Henki vaikuttaa ja tekee työtään seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Luterilaisen opetuksen mukaan armoneuvot tarkoittaa siis yksinkertaisesti Jumalan sanaa (=Raamattu), synninpäästöä ja sakramentteja (=kaste ja ehtoollinen).  Armoneuvo-käsite ei tarkoita mitään muuta kuin tätä.

Armonvälineet eli armoneuvot ovat siis evankeliumi (1.Kor.15:1-11), rippi eli synninpäästö (Ap. t. 10:43; Room.10:10-11; Joh.20:23) sekä sakramentit (kaste, ks. Matt.28:19, ja ehtoollinen, ks. Matt.26:26-28 ). Oppi armonvälineistä ilmenee myös Tunnustuskirjoissa, esimerkiksi niiden opetuksessa kirkosta ja virasta.

Yksiselitteinen merkitys on luettavissa Tunnustuskirjoista, esim. Augsburgin tunnustuksen puolustus (s.233):

Ja samoin kuin sana on annettu meille herättämään tällaista uskoa, on sakramenttikin sillä tavoin asetettu, että sen ulkonainen muoto silmän kohdatessaan saa sydämen uskomaan. Juuri näiden välineiden, sanan ja sakramentin, avulla Pyhä Henki tekee työtään.

Sama ymmärrys löytyy myös Ison katekismuksen kolmannen uskonkohdan selityksestä:

Me uskomme edelleen, että meillä on kristikunnassa syntien anteeksiantamus. Se tapahtuu pyhissä sakramenteissa ja synninpäästössä. Lisäksi sen välittävät koko evankeliumin monet lohdutuksen sanat.

Luterilaisessa kirkossa ja kristinopissa sanalla tarkoitetaan siis eri asiaa kuin nykyisessä rauhanyhdistyksen puhujien kielenkäytössä. Jotkut puhujat ovatkin pitäytyneet sinnikkäästi luterilaisessa kristinopillisessa merkityksessä ja käyttävät termiä vain sen mukaisesti.

Tähän viittasi esimerkiksi Pauli Vaarala suviseurasaarnassaan yli 20 vuotta sitten:

”Uskossa säilymistä varten Jumala on säätänyt valtakuntaansa monia armoneuvoja. Yksi tällainen on kallis armoneuvo on rippi.” (Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985, s. 137.)

Sanan nykyinen tulkinta harhaanjohtavaa

Käsite ei siis tarkoita sellaista elämäntapaan liittyvää sääntöä, jollaisena käsite nyt selitetään. Sana ei tarkoita seurakunnan eri aikoina kehittelemiä neuvoja tai ohjeita. Niiden nimittäminen samalla sanalla ”armoneuvo” on siksi harhaanjohtavaa.  Se on myös vastoin Lutheria ja luterilaista tunnustusta, johon kristillisyys nojaa (”Näin me uskomme”, ks. www.srk.fi).

Vantaan Lauri -lehden vanhoillislestadiolaisuutta esittelevän kirjoituksen anonyymiksi jäänyt vl-haastateltava, kertomansa mukaan Mikko-nimisen insinöörimiehensä kanssa naimisissa oleva, yhdeksänlapsisesta perheestä kotona huolehtiva  kotiäiti, käyttää vuonna 2003 käsitettä vielä kristinopillisesti oikealla tavalla. Hän sanatarkasti kertoo ”hoitavansa uskonelämää Jumalan armoneuvojen — sanan, sakramenttien, rukouksen ja ripin — avulla”.

Tämä luterilaisen kristinopin mukainen käsitys on nykyisin enää vain harvoilla puhujilla, riviuskovaisista puhumattakaan. Tilanne on pitkälle myös SRK:n rippikoulun ja opistojen virheellisen opetuksen tulosta.

Toisin oli ennen.

Laestadius ja Havas: armoneuvot – uskon ankkurit

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko ja uskossa pysyminen perustuu Jumalan säätämiin armonvälineisiin. Jumala vanhurskauttaa ihmisen jumalallisen järjestyksen kautta. Hän vanhurskauttaa ihmisen  armonvälineiden avulla. Armoneuvot-käsitteellä tarkoitetaan yksinkertaisesti niitä välineitä, menetelmiä, joilla Jumala synnyttää, ylläpitää ja vahvistaa uskon ihmisessä. Ne ovat uskon ankkurit.havas 1

Näin asiaa täsmensi Väinö Havas 1940-luvulla, viitaten oman aikansa kaste-keskusteluun hän luettelee kaikki kristinopin mukaiset armonneuvot:

”– kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki.”  (SLL 1940.)

Saarnassaan 1934 Havas toteaa: ” .. Ja niin me monta kertaa säpsähtäen kysymme itseltämme: ’Vieläkö nytkin olen elävänä oksana totisessa viinipuussa? Vieläkö tällaisenkin raukan poveen vuotavat Jeesuksen sydämestä elämänveden virrat?’  – – Näin ollen me tarvitsemme tässä kohdassa avuksemme kaikki Jumalan suomat armoneuvot.

Yksi näistä armoneuvoista on evankeliumin julistus. Sen alla olemme nyt olleet koolla monta päivää. – – Mutta me tarvitsemme tässä suhteessa myös sen armoneuvon, jonka ääreen tänä iltana olemme kokoontuneet. Kyllä Jeesus tiesi, mitä hän teki, kun ehtoollisen asetti. Hän tiesi opetuslastensa jatkuvan uskonheikkouden, tiesi, mitenkä vaikeata on tämän maailman tuulissa muistaa kallista lunastustyötä ja sovintoarmoa. Näin ollen Jeesus asetti Herran pöydän juuri siinä tarkoituksessa, että meidän muistimme tässä autuutemme ydinkohdassa tulisi virkistetyksi. – – ” (Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.)

Lars Leevi Laestadiuksella oli teologin koulutus. Hän on käyttänyt saarnoissaan armoneuvon käsitettä täsmälleen samassa merkityksessä kuin se esiintyy Tunnustuskirjoissa ja kuin sitä nykyäänkin luterilaisessa opetuksessa käytetään. Seuraavassa vanhaa suomen kieltä käyttävässä suomennoksessa on käytetty armoneuvosta vanhempaa suomennosta armonvälikappale. Asiayhteydestä ilmenee, että Laestadius käytti termiä juuri tässä samassa ”armonneuvon” merkityksessä::

”Tarvitsevatkos semmoiset parannusta, jotka harvoin tulevat kirkkoon ja jumalanpalvelukseen, jotka ylönkatsovat armonvälikappaleita, eivätkä käy enää Herran Ehtoollisella? Niitä on vähimmässäkin laskussa yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotka tässäkin seurakunnassa ovat alkaneet mettässä elämään ja armon välikappaleita ylönkatsomaan.”
Laestadius: Saarna 3. kolminaisuudensunnuntaina 1853.

Käsitteiden huolimattoman käytön sekaannuksista varoitti jo Havaskin kirjoituksessaan:

”Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme.”

Kirjoituksensa lopuksi Havas vielä vahvistaa:

”Kiitos, Herra, kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi.”

Havas käyttää käsitettä huolellisesti täsmälleen kristinopin mukaisessa merkityksessä.

Kullervo Hulkko vahvisti kristinopin tarkoittaman termin armon välikappaleista

Pappi ja SRK:n lähetyspuhujana pitkään toiminut Kullervo Hulkko käsitteli sanaa armoneuvot puheenvuorossaan SRK:n puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1960. Hän tämensi käsitteen sisällö aivan samoin kuin Havas ja kristinoppi. Hän erikseen tähdensi juuri sitä, että havas oli käyttänyt sanaa armoneuvo tarkoittamaan kristinopin termiä armon välikappaleet:

Sanoisin ensinnäkin aivan lyhyesti, että Lutherin Vähä Katkismus pitää yhtä Raamatun kanssa.  Edelleen olen opettanut sanasta ja sakramenteista aivan niin Katkismus opettaa, että ne ovat kaikki armon välikappaleita. Havas käytti joskus tässä yhteydessä sanontaa armoneuvot, mutta kristinopissa puhutaan armonvälikappaleista. – -” (Pöytäkirja, Puhujain ja seurakuntavanhinten yhteinen kokous Oulussa 29.12.1960.)

On selvää, että nykyisin vanhoillislestadiolaisessa puhetavassa käytetty sana armoneuvot on siirretty terkoittamaan seurakunnaassa kehiteltyjä normeja, erilaisia kieltoja ja velvoitteita, joiden katsotaan koskevan jokaista uskovaista ja olevan autuuden ehtoja. Kielto hankkia televisio, ehkäisykielto, kielto käydä elokuvissa, teatterissa, konsertissa, naisten ja tyttöjen ulkonäköön ja kaunistautumiseen liittyvät kiellot (kosmetiikka, korvakorut), kilpaurheilu, onnittleumaljan kohtottmisen kielto, jne.

Vaikuttaakin usein siltä, että vanhoillislestadiolaiset nuoret mieltävät kristittynä elämisen ja uskonelämän näiden normien noudattamisena. Kukaan nuuoremmasta polvesta ei näytä tuntevan käsiteen armoneuvo todellista kristinopillista sisältöä. Todettakoon vielä että seurakunna muuttuvia normeja ja kieltoja kristinoppi ei lainkaan tunne.

Armoneuvot-käsite rajana muihin uskontoihin

Luterilaisessa opetuksessa oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on varsin keskeinen ydinkäsite myös opillisesti, suhteessa muiden uskontojen opetukseen. Se nimittäin erottaa uskonpuhdistuksen luterilaisuuden katolisuudesta sekä muista suuntauksista, joissa varmuus armosta saatettiin perustaa esimerkiksi ihmisessä olevaan hyvän pyrkimykseen, johonkin psykologiseen sisäiseen kokemukseen, tai vaikkapa psyykkisesti vaikuttavaan, suggestiiviseen joukkoelämykseen, vailla suoraa kosketusta Jumalan sanaan.

Keskustelu ja neuvonpito ovat tarpeellisia

Tarkoitukseni ei ole esittää, että kristitty voisi elää uskossaan kokonaan vailla yhteyttä seurakuntaan ja vailla vuorovaikutusta muiden kanssa. Sellaista äärimmäistä päätelmää ei yllä sanotusta ole mahdollistakaan tehdä. Kristitylle on varmasti hyväksi kuulla seurakunnassa, kuinka toiset kristityt kulkevat ja kuinka ymmärtävät hankalia eettisiä kysymyksiä. Voidaan jakaa kokemuksia, itse kunkin ”psalmeja”, kuten ennen sanottiin, ja voidaan neuvoa ja opastaa toinen toistaan. Elämässä nousee esiin uusia näkymiä, uusia ratkaistavia kysymyksiä. Niitä on hyvä Raamatun valossa pohtia yhdessä niillä työkaluilla, jotka meillä kristittyinä onkäytettävissämme. Näitä työkaluja ovat uskosta ja evankeliumista nouseva motiivi toimia kristillisen rakkauden mukaan, ”Kristuksen mielellä”, sekä sekä sydämestä nouseva ja järjellä ymmärettävä eettisyys, moraalinen asennoituminen. Kun nämä työkalut otetaan käyttöön eettisissä pohdinnoissa, toimitaan raamatullisesti (ja toivon mukaan vältetään ns. ylilyönnit, eli väärä vallankäyttö). Silloin myös suhde Raamatun kirjoituksiin säilyy raittiina.

SRK:n kielenkäyttö päälaellaan

Kuten tässä on todettu, esimerkkeinä sananjulistajat Laestadius, Havas ja toisaalta painavana ohjenuorana luterilaisen kirkkomme katekismus opettavat, että käsite armoneuvo l. armonväline tarkoittaa Jumalan sanaa, rippiä, Päivämieskastetta ja ehtoollista. Armoneuvot tuovat Jeesuksen ristinkuoleman ja Jumalan armon ihmisen lähelle ja sekä synnyttävät uskon että vahvistavat sitä.

Armoneuvo-sanalle on siis varattu oma, sovittu ja rajattu merkityksensä. Siksi sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun puhutaan esimerkiksi SRK:n kannanotoista ja käytännön elämäntapaan liittyvästä suosituksesta tai ohjeesta/kiellosta/käskystä. Nehän taas nykyään ymmärretään monesti autuuden ehtoina (valitettavasti), joten armoneuvon käsite on niissä käännetty päälaelleen.

Voidaan kysyä, onko mahdollisesti opillisen rappeutumisen merkki, kun näin keskeisen hengellisen käsiteen merkitys on katoamassa. Tämä asiaintila on seurausta siitä tapahtumaketjusta, joka käynnistyi 60-luvun asetelmassa papit – maallikot. Silloin kadotettiin valtaosa teologisesta asiantuntemuksesta. Sen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ennakkoluuloinen suhtautuminen ammattimaiseen teologiaan. Tästä on seurannut  paljon ongelmia, johin en tässä yhteydessä puutu enempää.  Mutta ilman tätä vaihetta opillinen uskon perusteiden ymmärrys olisi voinut kehittyä suotuisammalla tavalla.

(Kirjoittaja: ”Verstaalla pohtija”)

*         *          *

Aiheesta lisää:

Pauli Vaarala, suviseurasaarna. Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985.

Väinö Havas, Kasteen armo. Siionin Lähetyslehti, heinäkuu 1940.Luettavissa myös Mopin palstalta 

Jussi Vertanen: Herätysliikkeessä. Vantaan Lauri 20.5.2003. Haastateltavana nimetön vanhoillislestadiolainen ja puhuja Kyösti Haukipuro.

Väinö Havas, Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.

Laestadiuksen saarnat

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Joona Korteniemi: Mitä evankeliumi on? Hulluinhuonelainen-blogi 6.2.2014.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Leo Väyrynen: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

9 kommenttia

Kategoria(t): armo, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, historia, Jumalan sana, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, Lars Levi Laestadius, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, uskon perusteet, vallankäyttö, Väinö Havas

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?


”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan

Päivämies 29.7.2009, pääkirjoitus

Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena? Päivämies

Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme.

Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä.

On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.

(Pääkirjoituksen laatijan nimeä ei ilmoitettu.)

KOMMENTTEJA

Maalaispoika:

”Täytyy myöntää että viimeisen PM pääkirjoituksen jälkeen tuli tympeä olo. Toinen suuri hämmennnyksen aihe on siinä, kuka tästä kaikesta oikein vastaa? TM, vai kuka? Lukeeko pääkirjoitukset joku porukka, vai saako päätoimittaja julkaista mitä haluaa? Mikä on srk:n puheenjohtajan asema ja vastuu? Muutama kommentti nyt kuitenkin.pappi
Pk:n taustalla heijastuu purkamaton 70 -luku ja opillisen käsitejärjestelmän hämminki. Tähän tilaan on jouduttu, kun teologia on mielletty ”järkeilyksi”. Osaamisen ja ymmärtämisen tilalle on tullut auktoriteetti, seurakunta, jota ei kukaan saa epäillä ja asettaa kyseenalaiseksi.
Surullista, miten vakava asia voi saastua.
Tottakai seurakunnalla on luterilaisessa kristinopissa keskeinen merkitys. Seurakunta on totuuden patsas ja perustus ja seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, ja Kristuksen seurakunta on yksi ja yksimielinen jne.
Mutta kysytäämpä näin: mikä on seurakunnan perustus, mikä sen konstituoi, kuten teologiassa sanotaan. Ja vastaus on hyvin yksinkertainen: Jumalan sana ja sen käsitteestä nimen omaan evankeliumi. Evankeliumi tai tarkemmin puhdas evankeliumi ja vielä tarkemmin evankeliumin puhtaus on seurakuntaa määrittävä kriteeri. Ellei evankeliumi kuulu vapaana ja puhtaana, seurakunta ei ole läsnä (Asiaa katsotaan tässä julistuksen näkökulmasta. Toki paikalla voi olla uskovaisia kuulemassa ja heissä elää seurakunta)
Ja tämä periaate koskee kaikia kirkkoja, järjestöjä ja järjestelmiä, myös SRK:ta. Samalla sekunnilla, kun evankeliumin puhdas ymmärtäminen poistuu, poistuu myös valtakuntana olemisen legitimiteetti, kirjoittipa tai puhuipa sitten kuka tahansa. Ja viimeinen pääkirjoitus lähestyy nyt tätä rajaa.
Sitten on tietenkin vielä joukko aivan käytännöllisiä ongelmia, joihin kukaan ei koskaan ota kantaa eikä vastaa.
1. Mikä on seurakunnan päätöksen syntymisen prosessi
2. Ketkä prosessiin osallistuvat
3. Onko samanlaisen ymmärryksen syntyminen aina automaattista, jos ei ole, miten erimielisyydet ratkaistaan
4. Pitääkö päätös perustella, vai oletetaanko, että uskovaiset ovat automaattesesti samaa mieltä ”ilmoituksen” perusteella
5. Miten ymmärretään päätösten ala, jotta regimentit eivät mene sekaisin
6. Miten tulkitaan herätysliikkeen historiaa tämän asian käsitteellistämisen osalta
7. Mistä tiedetään, että viimeinen päätös on oikea, jos edellinen ei sitä ollut ja paljon muuta.
Jokainen huomaa jo tästä, miten huteralla pohjalla PK:n kuuliaisuuslogiikka on.
Lainaus:
”Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle.”
Jumalan lapsella ei siis ole vaikeita asioita. Kaikki on selvää, kun niistä on kerran päätetty ja kanta on olemassa. Ei ole oikeastaan mitään, mitä ihmetellä ja etsiä. Tarvitaan vain kuuliaisuutta, tai tottelemista. Ajatus on kyllä täysin raamatullinen, mutta valitettavasti edustaa fariseusten kantaa.
Armoneuvoista puhutaan, mutta kukaan ei halua sanoa, mitä niillä tarkoitetaan. Missä merkityksessä ne kuuluvat evankeliumiin? Minä väitän, että eivät missään. Kyse on käsitteellisestä virheestä, jonka taustalla on Biblian vanha kieli.
Evankeliumin käsitteeseen ei kuulu mitään muuta, kuin pelkkää lahjaa, autuutta ja iloa Krisuksessa. Siihen ei yksinkertaisesti voi kukaan liittää mitään, kaikista vähiten mitään velvoittavaa tai pitämistä. Se, että evankeliumin uskominen vaikuttaa uskon kuuliaisuuden ja Jumalan armo opettaa, ovat kokonaan eri asioita. Ne liittyvät iloon ja uuden maailman avautumiseen Kristuksessa. Kaiken vaikuttaa uskossa läsnäoleva Kristus, ainoastaan, vain, yksin ja pelkästään Hän. Kaikki mikä tähän tulee päälle lisänä on syntiä.
Nyt vain on käynyt niin, että melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet ”armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.
Lainaus:
”Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.”
Kirjoittaja on täysin pihalla siitä luterilaisesta keskustelusta, joka liittyy sekä regimenttien että opin ja moraalin erottamiseen. Nyt vain syntyy sellainen paradoksi, että vaaditaan kuuliaisuutta sellaisille ainostaan ja vain järkeen perustuville opetuksille, jotka syrjäyttävät Jumalan sanan. Langetaan siis itse siihen kuoppaan, josta muita syytetään.
Lainaus:
”Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi.”
Mitä mahtaisi apostoli Paavali ajatella tästä lauseesta, tai Luther, jotka molemmat joutuivat aikamoisessa puristuksessa kulkemaan omaa tietään ja olemaan kuuliaisia omantuntonsa äänelle, joka tietysti oli sidottu Jumalan sanaan. Mutta tämä varmuus vei heidät vastustamaan vallallaollutta hengellistä tulkintaa ja niitä organisaatioita, joiden varassa tulkinnat lepäsivät. Ja kuuliaisuuden vaatimus oli koko ajan hirmuinen.
Kysytäämpä nyt sitten näin: ajatteleeko päätoimittaja edustavansa pääkirjoituksen mielipiteillä Jumalan seurakuntaa? Minun mielestäni niin ei ole. En sano niin, että kaikki on väärin, mutta ajattelutapa ei lepää Kristus -kalliolla. Jääköön sitä osoittamaan viimeisen kappaleen lause:
Lainaus:
”Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa.”
Mitä muuta tämä on kuin tekojen oppia. Jos olet…niin Jumala. Kristillinen ajatus kulkee toisin: Koska Jumala armossaan on tehnyt …. minäkin saan ja siksi haluan. Ensin on lahja, sitten ilo, sitten kiitollisuus ja sitten sydämen kuuliaisuus, mikä näkyy läpi elämä kestävänä taisteluna, joka puolestaan on joka päivä syvenevää synnin ja armon tuntemista.
Päätoimittajalle voi olla yllätys, että se VT:n kohta, johon tällä sitaatilla usein viitataan ei puhu tottelemisesta, vaan ”kuulemisesta”. Jumala siunaa ne jotka kuulevat. Siis sellaiset, joiden korvat, mielen, sydämen ja uskon hän on avannut. Jumala siunaa niitä, jotka ovat hänen lahjastaan osallisia. Tällä ei ole mitään tekemistä em. lainauksen opettaman sokean tottelemisen kanssa.
Luther sanoi muuten yhdessä saarnassaan tähän tapaan: Saatana on ovela. Kuin se huomaa valheensa tulleen paljastetuksi, se rupeaa heti saarnauttamaan yhteisestä rakkaudesta. ”
(Julkaistu Mopin palstalla 30.7.2009  mutta sittemmin sieltä poistettu.)
Päivämiehen päätoimittaja (?) ja useat  SRK:n puhujat käsittivät väärin kristinopin termin ”armoneuvo”
 
Kristinopin keskeisten peruskäsitteiden merkityksiä ei voida lähteä Päivämiehessä muokkaamaan mielivaltaisesti joksikin muuksi kuin miksi merkitys on kristinopissa määritelty. Sellainen johtaa nopeasti vakavaan harhaoppisuuteen.
Tässä tapauksessa lienee kyse tiedostamattomasta erehdyksestä, joka perustuu  asianomaisten totaaliseen asiantuntemattomuuteen, ei tietoisesta harhauttamisesta.

Oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on keskeinen luterilaisessa tunnustuksessa. Vanhoissa kirjoituksissa esiintyy termi ”armoneuvot”, joilla on tarkoitettu samaa kuin nykykielen käsitteellä ”armonvälineet”. Laestadiuskin käytti sanaa armoneuvot juuri tässä kristinopillisessa, luterilaisessa merkityksessä.

Mitä sanalla armoneuvot eli armonvälineet siis tarkoitetaan?

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko syntyy Jumalan säätämien armonvälineiden avulla. Jumala vanhurskauttaa ihmisen armonvälineiden kautta. Armonvälineet eli armoneuvot ovat (1) Jumalan sana eli evankeliumi ja (2) sakramentit (kaste ja ehtoollinen). Meidät on jo kasteessa liitetty Kristukseen, Kristus on läsnä pyhässä ehtoollisessa, ja Hän tarjoaa armonsa sanassaan.

Jumalan Raamatussa säätämät katoamattomat armoneuvot ovat siis käsitteellisesti rajattu, opillinen termi.

Näin asia ymmärrettiin vanhoillislestadiolaisuudessakin vielä 1940-luvulla.  Kirkkoherra Väinö Havas määritteli armoneuvon käsitteen mm. v. 1940 elokuun Siionin Lähetyslehdessä:

”…Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.”

Käsitteen merkityksen kiteytettynä voi tarkistaa kirkollisesta sanastosta ”Aamenesta öylättiin”.

Armonvälineet

”Luterilaisen kirkon uskon mukaan armonvälineet ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Sen vuoksi Jumalan sanaa ja sakramentteja sanotaan armonvälineiksi.  Luterilaisen kirkon sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen.

Kirkon koko elämä helluntain jälkeen perustuu armonvälineiden varaan. Armonvälineiden kautta kirkko tuo ihmiset Kristuksen yhteyteen, niin että he pelastuvat synnin, kuoleman ja kadotuksen vallasta ja pääsevät osallisiksi pelastuksesta.

Armonvälineen luonne on myös ripillä ja pappisviralla, jotka Kristus asetti armon ja pelastuksen jakamisen välineiksi.”

Lue myös:

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, armo, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, Jumalan sana, kiellot, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, Päivämies, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline


Teologian tohtori Hanna Salomäki tutki väitöskirjassaan yhdeksään eri herätysliikkeeseen kuuluvien suomalaisten sitoutumista oman liikkeensä opetuksiin sekä jäsenten omakohtaista Raamatun lukemista.

Vanhoillislestadiolaiset osallistuvat aktiivisesti herätysliikkeensä hartaustilaisuuksiin. He myös osoittautuivat kaikkein yhtenäisimmäksi joukoksi, jonka jäsenet pitkälle jakavat liikkeensä arvot. 

Mielenkiintoinen tulos tämän lisäksi oli se, että vanhoillislestadiolaiset lukevat muihin verrattuna kaikkein vähiten Raamattua itsenäisesti. Omakohtainen Raamatun tuntemus jää monien kohdalla hämmästyttävän ohueksi.

Samaa ongelmaa on pohtinut myös Mopin palstalla sen moderaattori Moppaajasefu nuorten lestadiolaisten kohdalla. Hänen mukaansa lestadiolaisnuorten Raamatun tuntemus  on jäänyt ohueksi, huolimatta siitä että lapset ja nuoret osallistuvat pyhäkouluun, raamattuluokkaan ja seuroihin aktiivisesti.   

 Jostain syystä tilaisuuksiin osallistuminen ei ole lisännyt enempää Raamatun tuntemusta kuin omakohtaista kiinnostustakaan Jumalan sanan tutkimiseen itsenäisesti.

Vähäistä Raamatun lukua selittävät vanhoillislestadiolaisuuden opilliset käsitykset a)  armosta ja pelastuksesta (vain seurakunnassa fyysisesti läsnä ollen paikalla) , ja  b) Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

 *    *     *

Kotimaa-lehden toimittaja oli kysellyt hengellisten kesäpäivien osallistujilta, minkä verran he lukevat Raamattua (Kotimaa 2.7.2009, 5). Tuolloin toimittajan huomiota kiinnitti se, että vanhoillislestadiolaiset eivät juurikaan sitä itse lue: ”harvemmin kuin kerran kuussa” tai ”silloin kun oikein ahdistaa”.

Tutkija, TT Hanna Salomäki on tehnyt saman havainnon tuoreessa väitöskirjassaan Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen (2010): ”Raamattua lukivat aktiivisimmin Nokia Missioon kuuluvat: 68 % luki Raamattua päivittäin. Myös viidennen herätysliikkeen kannattajat olivat aktiivisia raamatunlukijoita.

Vanhoillislestadiolaisuuteen kiinteästi kuuluvista sen sijaan vain yksi prosentti luki Raamattua joka päivä, ja kolmasosa luki Raamattua harvemmin kuin kerran vuodessa.”

Salomäki keräsi tiedot kyselylomakkeella hengellisissä kesäjuhlissa, lestadiolaisten osalta Valkealan suviseuroissa 2007.

Tiesin tosin tämän vähättelevän suhtautumisen Raamatun lukemiseen ennestäänkin, koska omassa vl kotikasvatuksessa ei kannustettu itsenäiseen Pyhän Kirjan lukemiseen eikä elämään muutoinkaan kuulunut Raamattu eikä hartaudenharjoitus kotosalla. Vanhoillislestadiolaisuudessa kuuluu vain käydä seuroissa. Se on ainut asia jonka katsotaan pitävän ihmisen taivastiellä.  Sanan lukeminen itsenäisesti ei kuulu ainakaan nykyiseen vl-elämäntapaan.

Hanna Salomäen mukaan vanhoillislestadiolaisten vähäistä raamatunkäyttöä selittää liikkeen raamattukäsitys. Omaa raamatunlukemista tärkeämpää on seuroissa kuultava raamatunselittäminen. Uskon ei nähdä syntyvän itsenäisesti Raamattua lukiessa, vaan seurakunnan kokoontumisia pidetään tärkeässä asemassa.

Tulosta selittävät paremminkin a) vanhoillislestadiolaisuuden äärimmilleen konkreettisesti ymmärretty käsitys armosta ja pelastuksesta, ja b) liikkeessä omaksuttu käsitys Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

Kuuloaistin välttämättömyys armossa ja pelastuksessa

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että syntien anteeksi saaminen ei voi tapahtua muulla tavoin kuin siten, että toinen vanhoillislestadiolainen ääneen lausuu syntien olevan anteeksi annetut Jeesuksen ristinkuolemassa, näillä sanoilla: ”Jeesuksen nimessä ja veressä synnit on anteeksi”. Tämän tulee lisäksi tapahtua niin, että kuulija sen fyysisesti kuulee omilla korvillaan.

Tätä saarnaajat tolkuttavat seuroissa ja tätä varten ihmiset menevät seuroihin (sen lisäksi, että kokoontuvat sosiaalisen yhdessäolon ja ystävien tapaamisen vuoksi).

Ja kun on Raamatusta luettu, että jolla korvat on, se kuulkoon, tämän sanamuodon on selitetty tarkoittavan, että uskovaksi tulemiseen ja anteeksi uskomiseen täytyy ehdottomasti fyysisesti kuuloaistin kautta kuulla sananjulistusta ja synninpäästön sanoja. Vain ja ainoastaan siten voi tulla uskovaiseksi ja elää uskovaisena.

Lukemisesta ei siis ole mitään apua ihmisen uskolle.

Lisäksi Jumalan sanan ja muiden hengellisten tekstien itsenäisen lukemisen merkistystä on horjutettu myös SRK:n julkaisutoimikunnan ja johtokunnan kolmisen vuotta sitten tekemällä päätöksellä, jossa kiellettiin vanhoillislestadiolaisuudessa käytettyjen em. synninpäästön sanojen  julkaiseminen SRK:n julkaisuissa. 

Hartauskirjoituksia ei siis saa enää päättää vakuutukseen, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi annetuksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Syntien anteeksi antaminen on erittäin keskeinen asia vanhoillislestadio-laisuudessa. Tämä kieltopäätös on tietenkin vahvistanut entisestään puhujien asemaa, ja uskonelämän kollektiivisuutta, eli sitä että uskominen syntyy ja elää vain seuroissa puhujia kuuntelemalla ja siellä synnit anteeksi uskomalla.

Raamatun itsenäiselle lukemiselle ei ole näin jäänyt mitään funktiota yhteisössä pysymisen ja henkilökohtaisen uskonelämän kannalta, joten Raamatun lukeminen todennäköisesti vähenee vähenemistään lestadiolaisuudessa. 

Käsitys Jumalan sanasta: jatkuvan ilmoituksen oppi

Valkealan suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa (2007) tehtiin opillisesti käänteentekevä päätös. SRK:n silloisen johtokunnan jäsenen Juhani Uljaan alustuksen pohjalta päätettiin asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan.

 Tämä merkitsee käytännössä samanlaista opetusta kuin katolisessa kirkossa, siitä miten Jumalan sana ymmärretään. Seurakunnan piirissä syntynyt perimätieto on Vatikaanin tulkinnan mukaan verrattavissa Raamatun arvovaltaan (ns. jatkuvan ilmoituksen oppi).

Luterilaisessa kristinopissa sen sijaan ymmärretään, että Jumalan ilmoitus on päättynyt Kristukseen. Mitään uutta ilmoitusta ei ole eikä voi tulla. Toiseksi, Jumala on tehnyt tahtonsa tiettäväksi yksin Raamatussa.Raamatun ulkopuolisia perusteita, kuten perinnetapoja tai vastaavia tulkintaperiaatteita ei saa nostaa Jumalan sanan rinnalle. On pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), ja Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

Koska vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että Jumala voi antaa uusia ilmoituksia uskovaisille ”seurakunnan neuvoina”, ei Raamatun lukeminen ole merkityksellistä, koska siitä ei voi nähdä mitä uutta seurakunta on nyt kehitellyt. Raamatusta tulee toisarvoinen. Se jää toiseksi.

Monet vl:t ovatkin itse kokeneet, että itsenäistä raamatunlukua ei ole rauhanyhdistyksellä suositeltu.  Omakohtaista raamatunlukemista on pidetty jopa haitallisena, koska yksin Raamattua lukeva saattaisi tulkita sitä väärin, vastoin yhteisön perinteisiä näkemyksiä.

Esimerkiksi Vuokko Ilola on kertonut: ”Varhaisnuoruudessani sain opetusta, että Raamattua ei kannata tavantallaajan lukea, sen lukeminen suorastaan kiellettiin. – –  Olin kuullut myös pelotteluja siitä, että se saisi helposti sekoamaan, jos sitä alkaa omin päin lukemaan.” 

Ei omakohtainen usko, vaan usko kollektiiviin

Vanhoillislestadiolaiset eivät itse  lue Raamattua eivätkä he näytä perehtyvän itsenäisesti muuhunkaan hengelliseen kirjallisuuteen tai kristinoppiin. Tämä kehitys on erikoista, koska heidän opetuksessaan toisaalta korostetaan ”omakohtaista uskoa”.

Miten usko voi olla omakohtainen, miten siitä voi kantaa itsenäisesti vastuuta, jos ei tunne Raamattua? Ilman omakohtaista tietoa kristinopin perusasioista ihminen voidaan harhauttaa monenlaisiin mielikuvitusoppeihin.

Monelle ulkopuoliselle on ollut hämmästyttävää havaita, että harva vanhoillislestadiolainen kykenee kertomaan ulkopuoliselle oman uskonliikkeen oppien perusteluja ja vielä harvempi näyttää tuntevan kristinopin peruskäsitteitä.

Vl puhujat usein itse lisäävät sekavuutta oudoilla tulkinnoillaan (esim. Aarno Haho: Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin henkilökohtainen omatunto).

Usko oman  yhteisön erehtymättömyyteen, ulkopuolisten tuomitsemiseen helvettiin ja  normien noudattamiseen on kuitenkin vankka – se tuntuu olevan heille kaikki se, mitä he uskolla ylipäätään ymmärtävät. Eipä ihme, että usko näyttäytyy heille lähinnä  ”syntilistan” noudattamisena.Raamattu 1

Keskitetty sananjulistus ja vähäinen Raamatun tuntemus vahvistavat erehtymättömyys-oppia ja mahdollistavat ajattelun kontrollin

Raamatun omakohtaista lukemisen puute on yksi vanhoillislestadiolaisuuden epäluterilaisista piirteistä.  Jokaisen kristityn omakohtainen perehtyminen Jumalan sanaan oli Lutherin keskeisenä ohjenuorana. Jumalan sanan tutkimista ei enää keskitetty sananjulistajille eikä kirkko-organisaatiolle.

Keskiajalla katolinen kirkko oli ominut oikeuden selittää Raamattua kansalle, koska se katsoi, ettei kansa voisi ymmärtää sitä oikein. Katolisessa kirkossa tavalliset ihmiset eivät itse kyenneetkään lukemaan Raamattua, sillä sitä ei ollut saatavana kansankielellä.

Uskonpuhdistaja Luther aloitti Raamatun kääntämisen kansankielelle juuri siksi, että jokainen ihminen voisi lukea Jumalan sanaa ja perehtyä siihen aivan itse.

Tästä syystä luterilaisen kirkon piirissä käynnistettiiin Raamatun käännösten lisäksi myös kaikille kansankerroksille suunnattu kansanopetus!

Vanhoillislestadiolaisuudessa noudatetaan katolisen kirkon mallin mukaista keskitetyn Sanan selityksen ja samalla keskitetyn vallan periaatetta. Opetus otetaan vastaan vain rauhanyhdistyksen saarnaajilta, mutta tavallinen uskovaisen ei ole tarpeen Raamattua tutkia itsenäisesti. Eikä tapana ole myöskään tehdä siitä kysymyksiä puhujille.

Näin estetään tehokkaasti avoin hengellisyyteen liittyvä keskustelu ja mahdollinen kritiikki liikkeen opetuksia ja julistajia kohtaan. Joku itsenäisesti Raamattua tutkiva saattaisikin alkaa kyseenalaistaa liikkeen tulkintoja.

Samanlainen käytäntö on tiettävästi Jehovan todistajilla. Heidän uskoaan ja ajatteluaan ohjataan Amerikasta lehtien ja Raamatun tutkimisoppaiden avulla. Itsenäinen Raamatun lukeminen ei ole suositeltavaa.

Mielenkiintoista onkin, että juuri näiden kahden liikkeen piirissä, jehovalaisuudessa ja vanhoillislestadiolisuudessa, ihmiset ovat kokeneet eniten hengellistä painostusta ja väkivaltaa (Kukkula 2007, Ruoho 2010). Mielivaltaiset opintulkinnat ja kiellot  ovat mahdollisia, kun liikkeen jäsenet eivät itse tunne Jumalan sanaa eivätkä kristinoppia.

Heillä ei ole valmiuksia arvioida itsenäisesti, onko opetus Raamatun mukaista.

Itse olen kristittynä ymmärtänyt ja kokenut, että Raamattu on jokaiselle yksityiselle kristitylle  Jumalan henkilökohtaisen kohtaamisen väline. Jumalan sana ei sisällä ainoastaan viestin, eli sanoman Jumalasta ja pelastuksesta, vaan itse Jumala on Hänen sanassaan kohdattavissa. Jumala on läsnä sanassaan, Jumalan sana on Lutherin mukaan yksi armonvälineistä. Näin luterilainen kristinoppi opettaa. Sanalla on aivan keskeinen merkitys kristityksi tulemisessaja krisittynä elämisessä.

Näin Jumalan sanan merkitys ymmärrettiin  myös lestadiolaisuudessa, tiettävästi ainakin vielä 1920-40-luvulla.

Jumala käyttää sanaa välineenään ja sanan kautta Pyhä Henki luo yhteyden ihmiseen ja pitää sitä yllä (Matt 4:4; Joh 6:63,68; 17:20). Sana on perustava armonväline. Sana tiedottaa, sana pelastaa ja sana luo yhteyden. Sana vakuuttaa syntien anteeksiantamuksesta. Kun ihminen luottaa tähän sanaan, hän on pelastettu. (Tunnustuskirjat.)

Jos ihminen ei ole tekemisissä Raamatun sanan kanssa henkilökohtaisesti, hänellä on vain välillinen yhteys Jumalaan, liikkeensä ”esipappien” kautta.

woman_rding_bibleKohtaamme siis Jumalan välittömästi lukiessamme itse Raamattua – mutta miksi vanhoillislestadiolaiset mitätöivät tämän kohtaamisen? Onko sellainen suhde lainkaan isä-lapsi –suhde, jos lapsi on tekemisissä Isän kanssa vain liikkeensä johtohahmojen välityksellä?

(Ent. vl)

*     *     *

Kukkula, T. 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro gradu –tutkielma, Uskontotiede, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

Ruoho, A. 2010. Päästä meidät pelosta: Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Kommentti

SRK:n epäluterilainen opetus Jumalan sanasta

Heikko side kirjoitettuun Jumalan sanaan on luonnollinen seuraus vanhoillislestadiolaisuuteen kehittyneestä omintakeisesta opista. Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon opillinen eroavaisuus perustuu pohjimmiltaan perustavalla tavalla eroavaan käsitykseen  Jumalan sanasta.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta lähtee siitä että Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa. Sen lisäksi ei ole odotettavissa uusia ”ilmoituksia”, eli kyse on ”päättyneestä ilmoituksesta”.  Siten Raamattu on uskon perusta, eikä sen rinnalle ole mahdollista ottaa muita ”tiedonlähteitä”. Luterilainen käsitys Jumalan sanasta seuraa Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”=yksin kirjoituksista”) -ajatusta. Uskon ylin ohje on yksin Raamattu.raamattu luonnossa

SRK:n opettama käsitys Jumalan sanasta perustuu päinvastaiseen ajatukseen: ajatukseen ns. ”jatkuvasta ilmoituksesta”. Siten kristitty ei voikaan luottaa siihen, mitä hän itse Raamatusta lukee, vaan hänen täytyy seurata, mitä uusia ilmoituksia seurakunnassa saadaan. Näin Raamatusta on tullut käytännössä toisarvoinen uskonelämän kannalta.

SRK-opissa onkin lanseerattu viimeisen 30 vuoden kuluessa ns. seurakunnan neuvot -käsite. Sillä tarkoitetaan liikkeen johtoelimissä laadittuja linjauksia ja päätöksiä, joilla on normitettu uskovaisten elämää. Osoituksena tästä siirtymästä voidaan pitää esimerkiksi Juhani Uljaan lausuntoa, jossa hän asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilman seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas 2007 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa; oli tuolloin vielä SRK:n johtokunnan jäsen.)

Myös katolisen kirkon opetus, mormonien oppi, eräät kristinuskon karismaattiset suuntaukset (ja islamin jotkin suuntaukset) lähtevät siitä, että Jumala lähettää jatkuvasti ilmoituksia ihmisille.

(Kapu)

Lue myös: Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Hakomaja: Oppi välimiehen välimiehestä

Vanhoillislestadiolaisuuden johto kontrolloi Raamattuun perehtymistä – sallittua vain SRK:n valvonnassa
Ns. Espoon tapausEspoon ry G

Kurinpitoon pettynyt” kirjoitti:

On masentavaa, että pienikin ”poikkeama” keskusjärjestön eli SRK:n määrittelemästä käytännöstä tulkitaan SRK:ssa ja paikallisessa rauhanyhdistyksessä nopeasti joksikin ”vaaralliseksi eriseuraksi”.

Yksi tunnettu esimerkki valvonnasta ja kurinpidosta on Espoon tapaus. Espoossa eräät vanhoillislestadiolaiset halusivat kokoontua toistensa kodeissa keskenään vapaasti ilman varsinaisia virallisia ”seuroja” – ihan vain tutkimaan Raamattua ja keskustelemaan siitä.

He kuuluivat hieman vanhempaan sukupolveen, jonka lapsuudessa ei SRK ollut vielä luonut massiivista lapsi- ja nuorisotyötä, joka nykyisin kattaa lapsen koko lapsuuden alle kouluikäisestä aikuisuuteen saakka. Esimerkiksi nykyisiä koululaisten raamattuluokkia siis ollut rauhanyhdistyksellä tarjolla heidän lapsuudessan.

He pyysvät kokoontumisiin mukaan tueksi ja ohjaajaksi vanhoillislestadiolaisen papin Seppo Särkiniemen.

Eipä aikaakaan, kun kokoontumiset käskettiin lopettaa. Käskijä oli Espoon rauhanyhdistyksen johtohenkilöitä vahvistuksenaan keskusyhdistyksen ”hoitomies” Oulusta.

Raamatun tutkimisesta ja siitä keskustelemisesta kiinnostuneet uskovaiset kutsuttiin ”hoitokokoukseen” kurinpidollisia toimenpiteitä varten.

Meille luettiin 17-kohtainen syytekirjelmä, jonka pääkohta oli syytös eriseuran valmistelusta. Kaikki pakotettiin tekemään henkilökohtainen julkirippi eli julkinen synnintunnustus ja anteeksipyyntö koko lestadiolaisseurakunnan edessä – syynä halu lukea ja tutkia Raamattua.

Tämä ei voinut olla oikein. Liikkeemme on kaikkein ankarin omia jäseniään kohtaan. Henkilökohtainen painostus ja uhkan kokeminen ei ole harvinaista.”

Suomi24-keskustelupalsta, 12.7.2009

Muutos tulossa?

Nuoressa VL-perheessä luettiin Lasten Raamattua Kaleva-lehden pyynnöstä

– – (Katkelma Kalevassa julkaistusta haastattelusta)Suomen lasten raamattu

Oululaisten Riikka-Maria ja Samuli Saukkosen perheessä on luettu viime viikkoina Suomen lasten Raamattua Kalevan pyynnöstä. Sen kertomukset ovat lapsille Rilla, 10, Beata, 8, Huugo-Uljas, 5, ja Miljabella, 2, tuttuja, koska kristillinen usko on oleellinen osa perheen jokapäiväistä elämää.

”Me käydään pyhäkoulussa melkein joka sunnuntai”, Huugo-Uljas uskoutuu

enkeli ja tyhjä hautaSaukkoset ovat usein lukeneet rinnan kahta eri Raamatun-käännöstä, nyt käytössä olevaa ja sen edeltäjää, ja vertailleet tarinoita. ”Mielestäni tämä kirja muodostaa niille hyvän jatkumon”, Riikka-Maria kommentoi.

Parhaiten kirja on äidin mukaan uponnut Rillaan ja Beataan, joille osa tarinoista on kertautunut myös koulun uskonnonopetuksessa. Silti pieni Miljabellakin on jaksanut hyvin olla mukana luennassa.

Teksti imaisee

”Sellainen, joka ei halua lukea Raamattua, voisi aivan yleissivistyksen vuoksi lukea tämän”, Riikka-Maria naputtaa sormillaan kirjan kanteen. ”Jos ajatellaan, että Raamattu on kirja, joka on voimakkaimmin vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin, niin silti se on meiltä monelta kokonaan lukematta.”

”Esimerkiksi Vanha testamentti”, Rilla kiirehtii kommentoimaan. ”Se on tosi kiinnostava. Siinä on monta semmosta jännittävää tarinaa. Tässä kirjassa ei kyllä ihan kaikkia ole, mutta tärkeimmät. Osa tarinoista on kyllä aika raakojakin, mutta tähän niitä ei pantu kun tämähän on lasten Raamattu.”

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Riikka-Mariaa ilahduttaa se, että kokoelmaan on otettu monia eri kirjallisuudenlajeja. Myös medialukutaidon oppikirjana Heinämäen ja Rönnsin teoksella olisi hänen mukaansa sijansa.

”Kirja on tehty aika kiinnostavasti. Kun mun piti lukea vaan yksi luku, luinkin vaikka kuinka pitkälle”, Rilla selvittää.

Kieli ja tarinat ovat lasten mielestä ymmärrettäviä. Vaikka kerronta on huumorin värittämää, ei Heinimäki Riikka-Marian mukaan ole sortunut kuitenkaan kikkailemaan kepeydellä, vaikka houkutus on ollut ilmeisen suuri.

Rilla ja Beata kehuvat voivansa suositella kirjaa luokkakavereille. Pienemmillä voi olla vaikea ymmärtää esimerkiksi mitä huppelilla tarkoitetaan, tytöt sen sijaan pohtivat.

Golgata pelottaa

Christel Rönnsin kuvitus on lumonnut koko Saukkosen perheen. ”Kuvitus ei kuitenkaan vie tarinalta huomiota”, Riikka-Maria Saukkonen huomauttaa.

Rillan opettaja on kertonut, ettei saanut lapsena lukea Raamattua, koska siinä oli niin raakoja kuvia. Suomen lasten Raamatussa on vain yksi kuva, joka Rillasta on jotenkin hankala: se on luvussa Golgata. Siitä tulee niin surullinen olo.

”Näissä kuvissa on käytetty pehmeitä värejä”, hän analysoi. ”Esimerkiksi se, missä Jeesus makaa ristillä, niin siinä on tosi rauhallisia ja pehmeitä värejä. Se ei oo ennää niin hirviän pelottava.”

Toden totta! Aikuinen huomaa katsovansa kuvaa uusin silmin. Ruskealla piirretyt ruumiit ja ristit eivät enää nouse kuvassa niin määräävään asemaan. Enemmän sijaa saa vaaleanpunainen lämmin valo, joka sulkee tuomitut syliinsä.

Delila tekstailee

Erityisen innolla Saukkosen lapset kommentoivat anakronismeja eli Raamatun kertomusten ajalle vieraita asioita, joita kuvittaja on sirotellut piirroksiin. Voimamies Simson, kadehdittavassa bodarivartalossaan, föönaa seitsemää lettiään hiustenkuivaajalla samaan aikaa, kun Delila näppäilee tekstiviestiä. Mooseksella on erämaaretkellä jalassaan crocsit ja Job koettaa selvitä vastoinkäymisistä pistämällä poskeensa Sisu-pastillin.

Huugo-Uljas etsii kuvan Nooan arkista, jonne jonottavalla pingviinillä on vyötäisillään pelastusrengas, ja hihittää.

Anakronismit herisyttävät lapsilta lisää ideoita. ”Kun Kain sai Jumalalta sen merkin niin se ois voinu siinä kuvassa olla tatska”, Rilla kertoo hoksanneensa.

*    *    *

Suomen lasten Raamattu. Jaakko Heinimäki, teksti, Christel Rönns, kuvitus. 296 s. Otava. Saatavana myös Elsa Saision lukemana äänikirjana.

Kaleva 18.6.2009 (Pia Kaitasuo)

*     *     *

Lue lisää:

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Harhaoppia puhujienkokouksessa 2007

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Johannes Ijäs: Raamattu ei kulu vanhoillislestadiolaisten käsissä. Kotimaa24,  uutiset 28.11.2010.

Vuokko Ilola: “Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Hanna Salomäki: Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Jyväskylän yliopisto, 2010.

Hanna Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin

Hanna Salomäki: Vanhoillislestadiolaisten näkemykset erittäin yhtenäisiä

Moppaajasefu: Oheneva raamattutietämys. Mopin palsta 27.11.2010.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Tunnetko Raamattua. Minä lähdin pois -blogi.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti:  Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

11 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, armo, armoneuvot, armonvälineet, elämäntapa, erehtymättömyys, Espoo, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, itsesensuuri, Jumala, Jumalan sana, Kaleva, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, seurat, SRK ry., synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö