Kutsu jumalanlasten joukkoon

Kun lukee tämän blogin kirjoituksia, alkaa tuntumaan että kyllä se onkin ihan mahdottoman monimutkaista olla uskomassa. Että jos uskominen näin vaikeata olisi niin tuskin monikaan pystyy ikinä taivastielle löytämään. Saati siinä pysymään.

Mutta eipä se ole vaikeata. Usko on yksinkertaisille ihmisille tehty yksinkertaiseksi, kun eihän muuta tarvita kuin uskoa. Yksinkertaista ja lapsenomaista uskoa. Omat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Ensin on syytä ymmärtää juuri tämä, että omakohtaisessa uskomisessa ei tarvita mitään järkeilyä, vaan

Advertisement

Evankeliumin voima tulee ylösnousseesta Kristuksesta, ei ihmisestä

Ylösnousseesta Kristuksesta – mitä tällä on Raamatun mukaan ymmärrettävä?

Evankeliumin voima, Jumalan mittaamaton armo, ei tule ihmisestä eikä mistään mikä on inhimillistä ja ajalliseen ihmisruumiiseen sidottua. Ei mistään mikä on aikaan ja historiaan sidottua. Sillä evankeliumin voima perustuu yksin Kristuksen sovitukseen, ei esimerkiksi siihen että Vapahtaja ajassa eläessään oli ihminen ja sukupuoleltaan mies.

”Kristuksen lupauksia ei voi kahlita. Ne eivät ole evankeliumia julistavan ihmisen lupauksia vaan Jumalan Pojan lupauksia. Joka tahtoo saarnaajaksi, sen tulee suostua julistamaan Jumalan sanaa ja kieltää oma

Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin

Hiljennymme kuulemaan Jumalan sanaa. Meitä palvelee veljemme N.N. Mutta kuulemmeko me väärentämätöntä opetusta? Mistä tiedämme että näin on? Pystytäänkö usko ja oppi pikkuhiljaa väärentämään niin että emme huomaa sitä?

Rakkaat veljet ja sisaret! Tämä on Jumalan valtakunta. Ei tämä ole mikään herätysliike vaan Jumalan valtakunta. – Jouko Haapsaari suviseuroissa 2007.

 _____________________________________

Edellä rakas veli totesi, että Jumalan valtakuntaan liittyy paljon tärkeitä kysymyksiä. On kysymyksiä, jotka ovat oikeita ja tarpeellisia, mutta saattaa olla myös kysymyksiä, joita meidän ei kannattaisi kysyä eikä pohtia. – Tauno Kujala suviseuroissa 2007.

Onko seuroissa nykyisin yhtään saarnaa, jossa puhuja ei nostaisi esiin sanaparia ”Jumalan valtakunta”?  Ei. Enää ei Jumalan sanaa saarnata eikä seurapuhetta pidetä ilman käsitettä ”Jumalan valtakunta”.

Uskon opista lestadiolaisuudessa

Näin tavallisena ev.-luterilaisena maallikkona olen käsittänyt lestadiolaisesta opista, että ensinnäkään opilliset asiat ja kristinoppi kaikkineen ei ole heille tärkeää. 

Raamattua ei ole tapana lukea. Katekismustakaan ei aina tunneta, puhumattakaan, että tiedettäisiin laajemmin perusasiat luterilaisesta uskosta. Lestadiolaisuudessa tuntuisi olevan se yhteistä kirkon ulkopuolisten lahkojen kanssa, että on otettu kristinuskosta joitakin yksittäis-asioita mukaan. Niitten perusteella ihminen joko on tai ei ole lestadiolainen. Armo, usko ja pelastuminen on rajoitettu omaan liikkeeseen.

Oma kasteoppi

Ensinnäkin Jeesuksen kastekäskyllä ei ole merkitystä

Vartijan uutuuskirja: Lestadiolaisuus tienhaarassa

Nykyinen SRK-linjan vanhoillislestadiolaisuus on havahduttanut sekä lestadiolaiset tutkijat että tavalliset vl-uskovat pohtimaan ja erittelemään liikettä ja sen oppia, johon on syntynyt ja tullut kasvatetuksi. Mitä liikkeen opille on tapahtunut – ja tapahtumassa?

Lestadiolaisuus tienhaarassa 

-kirja julkaistaan tiistaina

Tule mukaan keskustelemaan uuden kirjan Lestadiolaisuus tienhaarassa julkistamistilaisuuteen Keskustakampuksen tiede-kirjaston, Kaisa-talon 7. kerroksen auditorioon (Kaisaniemenkatu 5) tiistaina 28.5. klo 18.

 Kyseessä on

Autuaita ovat Vapaamatkustajat

Rationaalinen ratkaisu. Aika ajoin pohtii jättäisikö liikkeen. Syitä on useita. Näkemyserot mitä elävä usko on. Mitä siellä Raamatussa oikeastaan sanottiinkaan? Tai ei vaan enää sisimmässään usko samalla lailla kuin ”virallinen oppi”. Hyväksikäyttöasian huono hoito. Joittenkin älyvapaat lohkaisut mediassa. Sitoutuminen ehkäisemättömyyteen kuormittaa liikaa. Naisten ”näkymättömyys”. Onhan näitä.

Ahdistusta voi yrittää helpottaa rationaalisella, kaupallisen osaston kustannus-hyöty -ajattelulla. Laskelmoiden. Hinta, Edut, Riskit.

Reinikainen osoitti nykyisen vl-opin kolme vääristymää

Erkki Reinikainen (1919-2006) muistutti viimeiseksi suviseura-saarnakseen jääneessä puheessaan Maaningalla  2002 kristillisyyden kolmesta kaikkein perustavimmasta asiasta.

Hän puhui käsitteistä vanhurs-kauttaminen, Jumalan sana ja seurakunta. Puheessaan hän totesi, että mikään seurakunta tai sen kokous ei ole erehtymätön.

Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 1

Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen yritti selvittää, miten kirkon johdossa suhtaudutaan siihen, että kirkon suurimmassa herätysliikkeessä on toisenlainen kanta rippisalaisuuteen kuin kirkkolaissa. Haastattelujen perusteella näyttää siltä, että kirkolla ei ole kykyä puuttua asiaan.

Kirkko ei kykene valvomaan SRK:n kirkkolain omaa tulkintaa.  Kyseessä on salassapitomääräys, ”rippisalaisuus”, joka kirkkolain mukaan koskee vain pappeja. Jos rikollinen ripittäytyy papille, pappi ei saa ilmiantaa rikollista. (Muuten, eikö tällainen vaikenemisidea ole kaikkineen itse asiassa nykymaailmassa hyvin outo?)

Lestadiolaiset kuitenkin opettavat, että rippiin liittyvä salassapitovelvoite koskee myös muita kuin pappeja. Heitä kaikkia, tavallisia pulliaisia.  Syntien anteeksiannon lausujan on vaiettava, vaikka toinen olisi ripissä tunnustanut esim. lapsen hyväksikäyttörikoksen.

SRK:n tulkinta on kirkkolain vastainen, ja lisäksi se rikkoo Suomen rikoslakia ja lastensuojelulakia.

Riskit! a) Uhri ei saa apua; b) Rikollinen jää rankaisematta; c) Rippi-isä /-äiti joutuu syytteeseen

Lastensuojelun asiantuntijat ovat kertoneet, että jotkut itse teossa kiinni jääneet lestadiolaiset lasten hyväksikäyttäjät ovat ripittäytyneet omanuskoiselleen kaverille, joka antaa synnit anteeksi ja on velvollinen pitämään suunsa kiinni. Vielä tavallisempaa on, että lapsen raiskaaja on pyytänyt tekoaan anteeksi uhriltaan. Pienikin lapsi tietää lestadiolaisen kotikasvatuksen saaneena, että anteeksi annetusta synnistä ei ole luvallista enää sen jälkeen puhua kenellekään. Hyväksikäyttäjä on saattanut vahvistaa tätä vielä uhkailuilla.

Rikollinen saattaa toistaa rikostaan jopa vuosia.

Rikoksen uhri ei saa apua ja on suuri riski, että hänen psyykkine ja fyysinen turvallisuutensa ja terveytensä murtuu pysyvästi.

Rikollinen on jäänyt, tai paremminkin päässyt,  ilman laillista rangaistusta. SRK:n tulkinnan epäillään mahdollistaneen monien hyväksikäyttötapausten jäämisen pimentoon, kokonaan tutkimatta ja rankaisematta.  

Näitä tapauksia tuskin on vuositasolla lukumääräisesti paljon, mutta kyseessä on sek äkristillisen lähimmäisvastuun että maallisen järjestyksen kannalta periaatteellinen eettinen ja oikeudellinen  asia, ja luterilaisen kirkon kannalta opillis-juridinen asia. Ja eikö lasten suojeleminen on kirkollekin kristilliseen etiikkaan  ja moraaliin liittyvä velvoite?

Toinen näkökulma. Tavallinen vanhoillislestadiolainen uskovainen, joka on toiminut rikosasioita tunnustaneen ihmisen rippi-isänä tai -äitinä,  voi törmätä ristiriitaan vasta rikoksen mahdollisesti paljastuessa muuta kautta. Hän saattaa joutua tällöin vastaamaan oikeudessa syytettynä rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.

Kysymys kirkon rippisalaisuudesta ja sitä kautta herätysliikkeiden näkemyksistä on noussut julkisuudessa esiin, kun sekä kirkosta yleensä että sen suurimman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisuuden, piiristä alkoi kantautua tietoja lasten seksusaalisesta hyväksikäytöstä. Syyllisiksi on paljastunut useita kymmeniä vanhoillislestadiolaisia miehiä, joista osa on ollut maallikkopuhujia ja osa paikallisten rauhanyhdistysten luottamustehtävissä toimineita.

*    *     *

SRK-lestadiolaisuuden rippikäsitys ja -käytäntö poikkeavat ev.-lut. kirkon käsityksestä  ensinnäkin (1) syntien anteeksi saamiseen liittyvien periaatteellisten uskomusten ja toiseksi (2) rippisalaisuuden suhteen. Kirkon kannalta ei liene mitenkään fataalia vaikka opillisia eroja on paljonkin. Kiusallisin on kirkkolain omintakeinen tulkinta.

1. Jumalalta anteeksi saamisen uskomukset ja käytännöt

Ev.-lut. kirkon opetuksen mukaan ihminen voi tunnustaa syntinsä ja saada ne anteeksi Jumalalta kolmella tavalla. Synnit voi tunnustaa Jumalalle yhteisessä jumalanpalveluksessa, hiljaisessa rukouksessa tai henkilökohtaisessa ripissä. Rippi on kirkon pyhä toimitus, armoetu, jonka Kristus on asettanut ja jossa saadaan syntien anteeksiantamus. Ripissä ihminen tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön.

Henkilökohtainen rippi määritellään kirkossa kahdenkeskiseksi sielunhoidolliseksi keskusteluksi, jonka aloitteentekijä on aina ripittäytyjä itse. Ripittäytyä voi papille, muulle seurakunnan työntekijälle tai toiselle seurakuntalaiselle. Messussa yhteinen rippi merkitsee myös valmistautumista ehtoolliseen. Seurakunnassa ei voida ketään pakottaa rippiin. Rippi on täysin vapaaehtoinen.

Vanhoillislestadiolaisessa  liikkeessä taas ei hyväksytä, että ihminen voisi saada syntinsä anteeksi Jumalalta yksityisessä rukouksessa missään tapauksessa.  Synnit voi saada anteeksi vain siten, että toinen vanhoillislestadiolainen ihminen lausuu ääneen vanhoillislestadiolaisen perinteen mukaiset syyninpäästön sanat: ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.  Synninpäästön julistajan tulee olla vanhoillislestadiolainen, mutta muita ehtoja ei ole.  Hän voi olla maallikkopuhuja tai pappi, mutta useimmiten hän on tavallinen vl-uskovainen. Hän voi olla jopa myös lapsi.

Syntejään voi myös pyytää anteeksi seuroissa kohottamalla käden saarnaa kuunnellessa, tai kääntymällä kenen hyvänsä vanhoillislestadiolaisen puoleen. Sama voi tapahtua missä hyvänsä muussakin sopivassa paikassa. Synninpäästön sanoja ei voi ottaa vastaan esimerkiksi kirjoitetusta tekstistä lukemalla, sillä uskotaan, että silloin niissä ei ole anteeksiantavaa voimaa. Synnintunnustajan ja anteeksi antamisen sanojan tulee molempien olla fyysisesti samassa paikassa ja synninpäästön sanat tulee lisäksi ottaa vastaan kuuloaistin kautta. 

Kuuroille synninpäästön sanojen uskotaan vaikuttavan myös viittomakileen merkeillä välitettynä. 

Tavanomaisena sielunhoitomuotona vanhoillislestadiolaisuudessa käytetään kahdenkeskistä henkilökohtaista rippiä ja usein myös henkilökohtaista julkirippiä. Julkirippi tarkoittaa henkilökohtaisten syntiensä tunnustamista julkisesti koko seurakunnan edessä, tavallisesti rauhanyhdistyksellä. Toiset paikalliset lestadiolaiset, rauhanyhdistyksen johtokunta tai joku puhuja voivat velvoittaa yksityisen lestadiolaisen uskovaisen julkirippiin, jopa silloinkin, kun asianomainen ei itse mielestään ole syyllistynyt syntiin, josta muut uskovaiset häntä puhuttelevat.

Rauhanyhdistyksen omintakeiseen hoitokokouskäytäntöön liittyy yleensä aina velvoite ja usein jopa painostaminen julkirippiin seurakunnan edessä. Esimerkiksi suviseuroissa ei julkirippiä kuitenkaan harrasteta.

Suomen ev.lut. kirkko luopui henkilökohtaisen julkiripin käytöstä jo 1800-luvulla. Keski-Euroopassa uskonpuhdistuksen seurauksena  julkirippi oli jätetty pois käytöstä  jo kolmisen sataa vuotta aikaisemmin, mutta jostain syystä katolinen käytäntö oli jäänyt edelleen elämään Pohjoismaissa. Myös maallinen oikeuskäytäntö saattoi siihen aikaan tuomita erityisen raskaista rikoksista julkirippiin, jossa sen nöyryyttävät ja julkisesti häpäisevät piirteet olivat osa tuomion kärsimistä.

2. Rippisalaisuuden velvoittavuus

Kirkkolain mukaan vain papin ja seurakunnan virassa toimivan lehtori ovat velvollisia salaamaan kaikissa tilanteissa, mitä heidän tietoonsa on tullut ripissä tai vastaavassa sielunhoidollisessa keskustelussa. Vaitiolovelvollisuutta nimitetään rippisalaisuudeksi, ja se velvoittaa nykyisen kirkkolain mukaan pappia ja lehtoria kaikissa tilanteissa. Rikosasioiden yhteydessä rippisalaisuuden kiertäminen kirkkolakia rikkomatta on ev.lut kirkon ohjeistuksen mukaan jossain määrin mahdollista. (ks. Mikkelin piispan Seppo Häkkisen katsaus Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus.)

Myös seurakunnan muissa tehtävissä ja monissa muissa ammateissa on sitouduttava vaitiolovelvollisuuteen (eri asia kuin rippisalaisuus), mutta lastensuojelulaissa on säädetty, että lapsen etu ohittaa aina kyseisen vaitiolovelvollisuuden. (Lisäksi, kaikissa tapauksissa rikoslaki velvoittaa tekemään ilmoituksen törkeistä rikoksista.)

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan ripin osalta, että rippisalaisuus on ehdoton ja velvoittaa myös maallikkoja, niin puhujia kuin ei-puhuvaisiakin riviuskovaisia. 

Mikäli pedofiili tunnustaa rikkomuksensa yksityisessä ripissä vanhoillislestadiolaiselle maallikolle, tämä ei saa tehdä rikollisesta ilmoitusta viranomaisille. Ripin vastaanottajalla on SRK:n lausunnon mukaan lupa vain kehottaa rikollista itse ilmoittautumaan ja siten käytännössä käynnistämään  itseensä kohdistuva poliisitutkinta syyllistymisestä  lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Perusteluna tähän SRK:n edustajat ovat esittäneet sen, että itse Jumala antaa synniinpäästön seurauksena pedofiilille halun ja voiman lähteä kärsimään teosta myös maallisen oikeuden määräämä tuomio. Rippi on pyhä toimitus, jossa syntinsä tunnustava saa synninpäästössä Pyhän Hengen voiman.

Synninpäästön kautta heräävä usko ja Jumalan voima ihmisessä saa SRK:n opetuksen mukaan aikaan sen, että rikostapauksissa ripittäytyjä haluaa mennä itse selvittämään rikoksensa maallisen oikeusistuimen edessä, eli  käytännössä ilmoittautumaan poliisille. Tämän hän tekee Jumalan antaman voiman tuloksena.  ”Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.” ”Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen.” ”Jumala kykenee ihmisessä vaikuttavalla voimallaan tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme edes ajatella. Elävä evankeliumi on Jumalan armahtaman rikollisen ainut voimanlähde hoitaa asia kuntoon myös ajallisen lain edessä.”

Lisäksi SRK-lestadiolaisuudessa  opetetaan että rippisalaisuus velvoittaa jokaista ripin vastaanottanutta ehdottomasti, siis myös maallikkoa.

Esimerkiksi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää rippi-isän tai -äidin vaitiolovelvollisuutta ehdottomana, eikä ripin vastaanottajan tule siksi kertoa hänelle uskotusta rikoksesta viranomaisille.   

Hautamäki on perustellut ripin vaatimaa ehdotonta luottamuksellisuutta Katekismuksella , jossa hänen mukaansa ei erotella vaitiolovelvollisuuden suhteen pappeja ja muita kristittyjä. ”Ripin vastaanottaja on sidottu vaikenemaan siitä, mitä henkilökohtaisessa ripissä puhutaan”, Hautamäki siteeraa Katekismusta.Sen sijaan ripin vastaanottajan velvollisuus on ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisten luokse.” (Rauhan Tervehdys 12.5.2010.)

SRK:n opetus on ristiriidassa kirkkolain lisäksi myös Suomen rikoslain kanssa, sillä se velvoittaa jokaista tekemään ilmoituksen viranomaiselle tietoonsa saamasta rikoksesta,  jos se on törkeä. Samoin ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluu rikoksen valmistelu. Pedofiilien voidaan katsoa lukeutuvan tähän kategoriaan, koska heidän tiedetään tavallisesti toistavan tekojaan.

Kirkkolain perusteella maallikolla ei siis ole oikeutta salata rikoksia vetoamalla “rippisalaisuuteen”, ja lisäksi häntä velvoittaa rikoslaki tekemään ilmoituksen. Mikäli maallikko vaikenee, hän syyllistyy itse rikoksen peittelyyn.

Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippiopetukseen

 Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen selvitti, voiko kirkko, johon vanhoillislestadiolaisetkin  kuuluvat, puuttua liikkeen poikkeavaan rippioppiin erityisesti maallikon rippisalaisuuden osalta (HS 30.9.2010, A8).

Motiivi asian selvittämiseen on lähtenyt herätysliikkeessä paljastuneista pedofiliatapauksista. Lastensuojelun asiantuntijoiden raporttien perusteella on herännyt epäilys, että vanhoillislestadiolaisuuden oma rippiopetus ja -käytäntö on saattanut estää monien rikosten ilmituloa. 

 

Luterilaisen kirkon piispat eivät käytännössä kykene valvomaan kirkkoon kuuluvia herätysliikkeitä lasten seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisessa, todetaan Helsingin Sanomien artikkelissa 30.9.2010. Katja Kuokkanen on haastatellut Kirkon tutkimuskeskuksen herätysliikkeiden asiantuntijaa, teologian tohtori Hanna Salomäkeä sekä Porvoon piispaa Björn Vikströmiä.

– Kirkon väkimäärä  ja maantieteellisen laajuuden takia kirkon johtajat eivät ole selvillä, mitä herätysliikkeissä tapahtuu, sanoo Salomäki.Vanhoillislestadiolaiset uskovaiset muodostavat kirkon suurimman herätysliikkeen. Heitä on arviolta 80 000 – 100 000, ja ev.-lut. kirkon ja seurakuntien palveluksessa on noin 140 vanhoillislestadiolaista pappia.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen sanoi Helsingin Sanomissa 29.9.2010, että liikkeen johtoelimessä, Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen tai yksittäisen rauhanyhdistyksen piirissä kokouksessa, sielunhoitotilanteessa ilmi tuleva hyväksikäyttö rinnastuu rippisalaisuuteen.

Hyväksikäytöstä kuuleva ripin vastaanottaja voi siten Voittosen mukaan vedota vaitiolovelvollisuuteen ja jättää ilmoittamatta viranomaisille lastensuojelun tarpeesta.

Kuten todettua, rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan kuitenkaan ulotu uskonnollisten yhteisöjen maallikojäseniin. Rauhanyhdistysten toiminta on yleensä hyvin maallikkovaltaista ja rikollinen voi valita ripin vastaanottajaksi kenet hyvänsä vanhoillislestadiolaisen henkilön, esimerkiksi ystävänsä, tai jopa hyväksikäyttämänsä lapsen tai nuoren.

Em. käytäntö on yksiselitteisesti lainvastainen. Ilmoitusvelvollisuudesta säädetään lastensuojelulaissa, vain rippisalaisuus on kirkkolaissa säädetty poikkeus eikä koske maallikoita.

Kirkon johto on Kirkon perheasiainkeskuksen johtajan Martti Eskon suulla sanonut, että sillä on pedofilian paljastamisesta vastuu, joka ulottuu myös herätysliikkeisiin (HS 22.1.2010). Kirkon toimivalta koskee luonnollisesti vain kirkon palveluksessa olevia.

– Normit tai rangaistukset kohdistuvat pappeihin. Pappislupaus velvoittaa: pappi suostuu kaitsentaan piispan alaiseksi, Salomäki sanoo.

Lestadiolaisessa liikkeessä kirkko nähdään esivaltana, jota pitää kunnioittaa. Kirkkoa ei sitävastoin hyväksytä täysin hengellisenä esivaltana, jonka luterilainen Raamatun tulkinta velvoittaisi vanhoillislestadiolaisia pappeja.

Vanhoillislestadiolaiset ainoa pelastava yhteisö – kuuliaisuuden palkintona ikuinen elämä taivaassa

Liikkeen jäsenillä on Salomäen mukaan ajatus omasta liikkeestään ainoana pelastavana yhteisönä, mikä ilmenee suhtautumisessa kirkon johtoon ja opetukseen.

Kirkon muut jäsenet eivät SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan ole pelastettuja kristittyjä. Pelastus on mahdollinen vain silloin, kun ihminen on saanut synninpäästön jonkun vanhoillislestadiolaisen lausumana, jolloin hänestä tulee ”Jumalan lapsi”  ”jumalanvaltakuntaan”. Hänen tulee käydä rauhanyhdistyksen seuroissa ja liittyä siten yhteisöön. Rauhanyhdistyksen muodollinen jäsenyys ei ole pakollista. Sen sijaan kuuliaisuus yhteisön opetukselle ja normeille on taivaspaikan ehto. ”Jumalanvaltakunta” eli vanhoillislestadiolaisten yhteisö on julistettu erehtymättömäksi.

Vain vanhoillislestadiolaisuudessa pelastuu, kuuluu opetus, johon lapset kasvatetaan mutta jota ei kuitenkaan suoraan julkisesti mielellään sanota oman piirin ulkopuolella.

Salomäki suhtautuu epäillen esimerkiksi siihen, että kirkosta erottamista käytettäisiin rangaistuksena lastensuojelulain noudattamatta jättämisestä.

– Tämä on kansankirkossa harvinainen ajatus. Kirkossa organisaation luonteeseen kuuluu, että siihen kuuluvat kaikki, Salomäki sanoo.

Piispa Björn Vikström korostaa maallikoiden ilmoitusvelvollisuutta

HS:n toimittaja Katja Kuokkanen haastatteli Porvoon piispa Björn Vikströmiä kirkon suhtautumisesta siihen, että seksuaalisen hyväksikäytön ilmoitusvelvollisuudesta on erilaisia näkemyksiä kirkon herätysliikkeissä.

Kysymys: Vanhoillislestadiolaisten johtaja Olavi Voittonen rinnasti SRK:n kokouksissa tapahtuvan hyväksikäyttöepäilyn paljastumisen rippisalaisuuteen. Mitä ajattelette tästä?

– Ymmärtääkseni kirkkolaissa sanotaan rippisalaisuudesta, että se koskee nimenomaan pappien rippiä ja sielunhoitoa. Nämä eivät ole rinnastettavissa maallikoihin.

Miten kirkko käytännössä puuttuu siihen, että herätysliikkeet rinnastavat maallikoita pappien rippisalaisuuteen?

– Meillä on vastuu tästä. Tähän asiaan pitää tarttua, ja sitä pitää selvittää sekä kirkon työntekijöille että suurelle yleisölle.

Miten herätysliikkeiden maallikoiden kesken tehtävää rippiä pitäisi tulkita lastensuojelun ja paljastuneen hyväksikäytön valossa?

– Ei voi soveltaa ajatusta, ettei ilmoitusvelvollisuus olisi voimassa. Maallikoiden vaitioloa ei mainita, eikä lailisesti ole perusteltua poikkeukseen. Jos se sattuu omalle kohdalle, täytyy selvittää asia paikallisten kirkkoherrojen kanssa, toteaa Vikström.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Aiheeseen liittyvää:

Admata: Vl-oppi välimiehen välimiehestä

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010.

Juuret ja Siivet: Syntien taakka nelivuotiaalle

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6. (Nettiversio tässä.)

Katja Kuokkanen: Joka kahdeksas pappi kuullut hyväksikäytöstä ripissä. Helsingin Sanomat 16.6.2010.

Katja Kuokkanen: Kirkko ei valvo maallikkoihin ulottuvaa rippisalaisuutta: Vähän kykyä kaitsea herätysliikkeitä. Helsingin Sanomat 30.9.2010, A8.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos. Pääkirjoitus, Päivämies 27.1.2010.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö juurittava. Kaleva, pääkirjoitus 2.10.2010.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Topi Linjama:  Olemmeko luterilaisia?

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

 

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

 

Lucas: Piispa Häkkinen: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 2

 

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010 

M.T.: Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Rippi – Anteeksisaamisen mahdollisuus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Rippisalaisuus. Sosiaaliportti.

Sielunhoito. Aamenesta öylättiin: kirkollinen sanasto.

NormallyGirl: Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Piispa Häkkinen: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 2

 

Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen muistutti kirkkolaista Helsingin Sanomissa.

”Ehdoton rippisalaisuus ei koske maallikoita. – – ehdoton rippisalaisuus ei koska pappien ja lehtoreiden lisäksi muita työntekijöitä tai maallikoita. Kirkkolaki on tältä osin hyvin selvä.” (HS Mielipide 1.10.2010.)

Häkkinen on laatinut vaitiolovelvollisuudesta  tiivistetyn ohjeen seurakuntien työntekijöille kirkon nettisivulle: Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus. Jokaisen aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea asiakirja.

Helsingin Sanomien kirjoituksessaan Häkkinen muistuttaa: ”Jokainen kirkon työntekijä ja luottamushenkilö on lastensuojelulain nojalla ilmoitusvelvollinen havaitsemastaan lapsen hyväksikäytöstä. Ilmoitusvelvollisuus koskee myös pappeja ja lehtoreita muissa paitsi rippi- ja sielunhoitokeskusteluissa, joihin liittyy ehdoton vaitiolovelvollisuus.

Myös näissä tapauksissa papin tai lehtorin velvollisuus on etsiä keinot puuttua asiaan.  – –

HS:n kirjoituksissa on kritisoitu sitä, ettei kirkko valvo maallikoihin ulottuvaa rippisalaisuutta. Sitä ei valitettavasti voida valvoa, koska ehdoton rippisalaisuus ei koske maallikoita. 

Asiasta on puhuttu myös kirkon ja herätysliikkeiden johtajien kanssa käydyissä neuvotteluissa.”

Kirkko ei löydä keinoa puuttua SRK:n kirkkolain vastaiseen opetukseen

Piispa Seppo Häkkisen kirjoituksesta saa kuvan, että evankelis-luterilaisessa kirkossa tunnetaan hyvin SRK:n tulkinta, että rippisalaisuus velvoittaa myös mallikkoja. Kirkon ja vanhoillislestadiolaisten välisistä käsityseroista on käyty keskusteluja, mutta kirkko ei ole löytynyt mahdollisuuksia vaikuttaa  SRK:n kirkkolain vastaiseen opetukseen.

Sinänsä pattitilanne vaikuttaa lähinnä kummalliselta.

Ehkä se on ymmärrettävissä valtapoliittiselta kannalta. Ev.-lut. kirkko ei kykene puuttumaan suuren ja kirkossa paljon valtaa omaavan herätysliikkeen kirkkolain vastaiseen opetukseen. Muutaman tuhannen kannattajan Nokia Missio erotettiin kirkosta opillisten erojen perusteella. Suurin ja kaunein herätysliike vanhoillislestadiolaisuus saa kirkon johdolta erityisoikeuksia opettaa mitä se itse päättää.

Kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine on Kotimaa-lehdessä verrannut suuria herätysliikkeitä kirkossa käenpoikiin. Liikkeille on tyypillistä vallan tavoittelu itselleen ja pyrkimys asettua ”kirkoksi kirkossa”.

Vertaus tuntuu erityisen osuvalta, kun tarkastellaan vanhoillislestadiolaisuuden toimintaa kirkon sisällä.

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Mikkelin piispa Seppo Häkkinen ja Lucas.

(Kuva: Harri Teitto, Uutisvuoksi).

Aiheeseen liittyvää:

Jan Ahonen: Dosentti Kotimaassa: Herätysliikkeet käenpoikia kirkossa. Kotimaa24 23.6.2011.

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Johannes Alaranta: Ripin nk. “olemus”. Kotimaa24-blogi 12.5.2010.

Hyväksikäyttö. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Seppo Häkkinen: Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus  

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6. (Nettiversio tässä.)

Katja Kuokkanen: Kirkko ei valvo maallikkoihin ulottuvaa rippisalaisuutta: Vähän kykyä kaitsea herätysliikkeitä. Helsingin Sanomat 30.9.2010, A8.

M.T.: Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 1

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Muutamat vanhoillislestadiolaisetkin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon, oikeusministeri Tuija Braxin  ja juristi Sami Mahkosen lisäksi, näyttävät erehtyneen vaatimaan pappien rippisalaisuuden purkua, jotta voitaisiin estää lapsen hyväksikäyttäjää toistamasta rikoksiaan ja saada rikolliset oikeuden eteen.

He haukkuvat väärää puuta. Rippisalaisuuden purkamiselle  voidaan löytää toisia, ehkä hyviäkin perusteita, mutta tämä muutos ei todennäköisesti estä nimenomaan herätysliikkeiden ja muiden uskonnollisten ryhmien sisäisiä lasten hyväksikäyttötapauksia. 

Pedofiilien uuhrien kärsimykset vanhoillislestadiolaisuuden piirissä  eivät johdu KIRKON rippisalaisuusmääräyksestä, vaan tämän herätysliikkeen ikiomasta opista ja käytännöstä.

Joidenkin pappien ja mm. arkkipiispa Jukka Paarman mukaan muutos saattaisi jopa vahingoittaa luterilaisen kirkon sielunhoitotyötä.

Rippisalaisuuden purku ei millään tavoin heikennä  pedofiilien mahdollisuuksia toimia hengellisissä yhteisöissä. Tämän ymmärtää jos perehtyy siihen miten pedofiilit toimivat.

Valtiovallan ja ennen kaikkea kirkon pitäisikin puuttua rauhanyhdistysten rakenteelliseen yhteisökulttuuriin – ja se onkin jo vaikeampi asia.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulkinta rippisalaisuudesta mallikkojakin sitovana on lainvastainen

Jokainen joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuuden synninpäästökäytännön, ymmärtää sen, mihin tässä olisi puuttuttava. Ei rippisalaisuuteen niinkään, vaan yhteisöä suojelevaan salailun ja vaikenemisen velvoitteeseen, yhteisön hengellistä väkivaltaa harjoittavaan kulttuuriin. SRK:n käsitys rippisalaisuudesta kytkeytyy osana siihen.

Toiseksi herätysliikkeen sisällä pitäisi tarjota asiallista ja käytännöllistä tietoa siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja miten lapsia voidaan suojella ja uhreja auttaa. Uhrien auttamisessa rippisalaisuudella voi ehkä olla oma merkityksensä. Uhrilla pitäisi olla jokin luotettava taho, josta hän voisi saada apua, joku jolle puhua ja kertoa kärsimyksistään, joutumatta leimatuksi ja joutumatta kokemaan itse häpeää.

Ns. salarippi sellaisessa merkityksessä kuin se ev.-lut. kirkossa ymmärretään, ei luultavasti ole erityisen keskeinen vanhoillislestadiolaisuudessa (ks. esim. Juho Kalliokosken kirjoitus blogissaan 17.5.2010).

Ongelma kiteytyykin juuri vanhoillislestadiolaisessa rippikäsityksessä, ei siis siinä käsityksessä jota ev.-lut. kirkossa muutoin ripissä noudatetaan. Tämä on yksi  monista eroavaisuuksista, jotka vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa poikkeavat luterilaisen kirkon opetuksesta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee edelleen käytännössäkin ns. yleinen pappeus. Toisin sanoen, kaikilla vl-liikkeeseen kuuluvilla on oikeus antaa synninpäästö mistä hyvänsä synnistä kenelle hyvänsä. Kuka hyvänsä voi pyytää tunnollaan painavaa asiaa anteeksi keneltä hyvänsä, kun tuntee että on joutunut syntiin ja rikkonut Jumalan tahdon. 

Tämä  evankeliumin aarre on luterilaisen kristinopin mukaan mahdollista aina keiden hyvänsä kristittyjen kesken, se kuuluu kaikille. Nykyisin ”valtavirran” ev.-lut.-kristityt soveltanevat sitä kuitenkin käytännössä melko harvoin.

Rauhanyhdistyksellä sen sijaan anteeksi pyynnöt ja anteeksi siunaamiset ovat sekä kahdenkeskisessä että ”julkisessa sielunhoidossa” toistuvasti käytössä, mikä lienee yksi vanhoilislestadiolaisuudelle tunnusomainen piirre. Seuroissa synninpäästöä julistetaan jokaisessa puheessa toistuvasti.

Ja kun joku lestadiolainen maallikko-uskonystävä on julistanut ”syntisi ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”, uskotaan että silloin (mutta vain silloin) myös Jumala on antanut anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessahan opetetaan, että sielun pelastus seuraa vain silloin, jos on pyytänyt syntinsä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä, joka toimii Kristuksen sovitustyön välimiehenä. Uskotaan, että syntejä ei voi anteeksi saada millään muulla tavoin.

Tästä alkaa vl-opetuksen mukainen ”rippisalaisuus”. Opetetaan, että siunaamisen eli anteeksi antamisen sanojen jälkeen ei poispannusta synnistä saa enää keskustella eikä siitä saa missään tapauksessa puhua kenellekään muulle. Synninpäästön lausujan tulee olla ns. visu astia. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että rippisalaisuus on ehdoton. (Päivämies 27.1.2010, 19.5.2010.)

Lisäksi vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ”armonmereen upotettujen” syntien esiin ottamisesta seuraa rangaistus: joka kertoo toisen anteeksi pyytämästä asiasta eteenpäin, joutuu itse syylliseksi. Kyseiset synnit siirtyvät hänen omalletunnolleen. ”Synti tulee sinun päällesi, jos puhut.”

On tietenkin luonnollista, että sellaisissa tilanteissa, kun toinen ihminen uskoutuu ja puhuu luottamuksellisesti henkilökohtaisista uskonasioistaan, olisikin moraalitonta rikkoa luottamus ja laverrella toisen henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Olisi kristillisen etiikan ja yleisten moraalikäsitystemme vastaista   rikkoa toisen ihmisen luottamus.

Mutta tässä kohtaa tulevat vanhoillislestadiolaisuuden ikiomat rippitulkinnat esiin. Toisin sanoen, liikkeessä opetetaan, että rippisalaisuus joka kirkkolain mukaan velvoittaa pappeja, koskee samassa mielessä, yhtä ankarana ja ehdottomana myös maallikkoja.

Toisin sanoen, jos maallikko saa sielunhoitokeskustelussa tiedon rikoksesta, hänellä ei olisi lupaa tehdä siitä ilmoitusta.  Maallikko-rippi-isän tai -äidin tulee vain  kehottaa rikollista ilmoittautumaan itse viranomaiselle. Mutta maallikko-ihmisellä, joka toimii synninpäästön julistajana, ei olisi itsellään lupaa tehdä tätä ilmoitusta.

Jokainen maallikko, joka noudattaa tätä SRK:n opetusta, rikkoo Suomen lakia.

(Teologi, tutkija Johannes Alarannan selostus SRK:n maallikko-salarippikäsityksestä ja sen seuraamuksista tässä.)

Lain mukaan rippisalaisuus velvoittaa nimittäin vain pappia ja seurakunnan virassa olevaa lehtoria, ei ketään muuta. Eikä heitäkään täysin ehdottomasti (rikoksen valmistelun sekä törkeäksi katsotun rikoksen kohdalla). Tosin ripittäytyjän henkilöllisyyden ilmoittaminen on näissäkin tapauksissa kirkkolain mukaan kiellettyä, ja ehkä puheena oleva muutos tuleekin lopulta koskemaan tätä lainkohtaa (Alatorvinen, Kaleva 19.5.2010).  

Rikoksesta ilmoittaminen on siis Suomen lain mukaan maallikon velvollisuus, mikäli rikos on törkeä. Mutta ilmoittamisvelvoite on syntynyt luonnollisesti normaalin etiikan pohjalta aina, jos saa tiedon rikoksesta, joka ei ole vielä vanhentunut.

Karmeinta on, että juuri tämä SRK:n ikioma ja laiton opetus maallikoiden rippisalaisuudesta on käytännössä mahdollistanut pedofiilien toiminnan ja rikosten jatkamisen. Se on myös estänyt uhreja saamasta apua, jopa kieltänyt heiltä hakeutumisen terapiaan.

Pastori Johannes Alaranta on todennut blogissaan:

– Hyväksikäytön uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan juuri rippisalaisuuteen vedoten. Sanotaan, että anteeksiannettua ja saatua syntiä ei saisi muistella. Sanotaan, että jos puhut asiasta, synti tulee sinun päällesi. (Linkki.)

– Uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan rippisalaisuuden verukkeella. Jos/kun asia on sovittu ja anteeksiannettu on todettu, että asiasta ei saa enää puhua, ei edes oikeudessa, saati sitten terapiassa. On jopa sanottu, että synti tulee sen (ja hänen jälkeläistensä) päälle, jos asioista puhuu. Tätä kautta rippi ja rippisalaisuus siis kietoutuu erittäin olennaisella tavalla tähän koko kuvioon. (Linkki.)

Kirkko voisi halutessaan auttaa rikosten uhrien tilannetta ja helpottaa rikollisten saamista oikeuden eteen puuttumalla ripeästi suurimman herätysliikkeensä opetukseen ripistä.

Kirkon on myös tässä yhteydessä harkittava, edellyttääkö SRK:lle myönnetty määräaikainen rippikoululupa tarkistamista, kun on syytä epäillä, että SRK-rippikoulun opetus on ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa.

Pedofiili tekee parannusta vasta pakon edessä: kun jää kiinni 

Pedofilian kanssa tällä viime viikkojen kohkaamisella lakeihin perustuvasta pappien ja lehtoreiden rippisalaisuudesta on melko vähän tekemistä. Pedofiili kun ei itse vapaaehtoisesti mene tunnustamaan tekojaan. Hänen rikoksensa voivat tulla ilmi vain jos uhri kykenee ilmiantamaan rikollisen tai pedofiili jää kiinni itse teosta.  Rikos paljastuu useimmiten uhrien, läheisten tai auttamisjärjestelmien kautta.
(Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu 26.5.2010;  Takkulan kirjoitus Kalevassa 20.5.2010). 

On jopa mahdollista, että hyväksikäyttäjä pyytää rikostaan anteeksi uhriltaan, saadakseen tämän vaikenemaan. Hän manipuloi lapsen tai nuoren, uhrinsa, rikoksen vyyhtiin pyytämällä tältä anteeksi ja vakuuttelemalla, että nyt asiasta ei ole enää lupa puhua. Nimimerkki Tap kirjoitti aiheesta yhden näkökulman tänne.

Hyväksikäyttäjien käyttäytymistä koskeviin tietoihin nojaten on jokseenkin varmaa, että vanhoillislestadiolainenkin pedofiili ryhtyy parannuksentekijäksi vasta pakon edessä eli vasta silloin, kun teko on paljastunut. Pedofiililta kun kerta kaikkiaan puuttuu omatunto lasten hyväksikäytön kohdalla.

SRK:n pääsihteeri, pappi Aimo Hautamäkikin totesi Rauhan Tervehdyksen haastattelussa, että lapsen hyväksikäyttörikoksia ei yleensä tuoda esiin papille ripittäytymistilanteissa.  

Kokeneena pappina Hautamäki on todennäköisesti aivan oikeassa. Rippi, varsinkin papille tehtävä synnintunnustus, on aina ripittäytyjän vapaaehtoinen teko. Syntinen ottaa itse oma-aloitteisesti yhteyttä sielunhoitajaan, tunnustaakseen omaatuntoaan painavan synnin Jumalan edessä ja saadakseen sen Jumalalta anteeksi.

Mutta tutkimusten mukaan pedofiili on rikollinen joka jatkaa tekojaan loputtomiin, jos ei jää kiinni. Hän on tunnoton tässä asiassa.

Nimimerkki Vl2008 pohdiskeli asiaa Mopin palstalla havainnollisesti:

“…minulla on sellainen raadollinen käsitys, että pedofiliasta tehdään uskovaisten parissakin parannusta lähinnä silloin kun käry on käynyt.

Siinä on sitten rikollinen, joka inhimillisesti ymmärrettävästi yrittää selvitä rikoksistaan ilman rangaistusta ja häpeää, ja toisaalta asian eteen yllättäen joutunut uskovainen mies tai nainen rippi-isänä tai -äitinä.

Voisi kuvitella, että rikoksen tehnyt saattaa vähätellä tai kieltää asiaa, ja asiaa tuntematon ihminen saattaa olla hämmennyksissä eikä oikein tiedä mitä uskoa. Tämän takia on hyvä, että näistä asioista puhutaan.” (15.5.2010.)

Uskovaisen rikollisen ilmiantamisen kynnys on uskovaiselle korkea

Vanhoillislestadiolaisuuden ”yleinen pappeus” -malli on välillisesti johtanut pedofilian salailemiseen, ei teologisista vaan paremminkin psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ne puolestaan kumpuavat rauhanyhdistysten sisäisestä kulttuurista.

Ajatellaanpa tilannetta, että vl-pedofiili on jäänyt kiinni. Hänen uhrinsa, lapsi tai nuori, on kertonut jollekin lestadiolaiselle aikuiselle asiasta. Tämä on mennyt ”puhuttelemaan” syyllistä.

Mikäli rikollinen ei kykene kiistämään asiaa, hän ehkä murtuu ja alkaa välittömästi tehdä parannusta. Hän pyytää tekojaan nöyrästi anteeksi. Puhuttelija siunaa katuvaista ja lausuu lestadiolaiset synninpäästön sanat:

-Syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä; usko anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ryhtyykö tämä rippi-isä tai –äiti sen jälkeen tekemään ilmoitusta viranomaisille syyllisen rikoksesta?  Hänelle on opetettu, että synninpäästön evankeliumilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”  armonmereen upotetusta asiasta ei saa enää puhua kenellekään.

Toiseksi on sekin, että uskonveljeä on vaikea ilmiantaa poliisille. Lisäksi maallikko ei luultavasti edes tiedä, että Suomen laki vaatii tekemään ilmoituksen viranomaisille erityisesti kun on kyseessä lastensuojeluasia. Ja tässä on vielä tuttu mukava mies!

– Olisi paljon helpompi ilmiantaa joku laitapuolen hyypiö tai joku ärsyttävä ja hämärä naapurin ukko, kuin joku lämmin, mukava, älykäs ja sympaattinen setämies, kuvasi eräs kirjoittaja Kotimaa24:n nettikeskustelussa tilanteen vaikeutta.

Syyllinen, joka on voinut hyväksikäyttää lapsia jo vuosia,  on rippi-isälle/-äidille tuttu ja ehkä hyvinkin läheinen ihminen. Usein hän on lisäksi rauhanyhdistyksellä arvostettu mies. Ehkä jopa puhujan paikalla. Ja tuossa hän istuu pyytämässä nöyrästi anteeksi tekojaan.

Lähtisinkö minä nyt rikkomaan uskovaisten keskinäistä rakkautta ilmiantamalla hänet?

Miksi tehdä heti ilmoitus poliisille? Jospa hän ei enää tämän jälkeen lankeaisi? Uskonko Jumalasta niin hyvää että Hän kyllä varmasti antaa katuvalle voiman luopua synnistä ja mennä ilmoittautumaan poliisille?

Annetaan tämän vaikean asian nyt vaan painua ikuisiksi ajoiksi sinne armonmereen. Yksittäistapaus. Näin rikos on siirretty rippisalaisuuden alaiseksi, ja sillähän siitä päästään.

Ei edes tiedetä, että rippisalaisuus ei koske maallikkoja. Ei ymmärretä, että ilmoitusvelvollisuus rikoksesta koskee jokaista.

Juridisilla asioilla ei rauhanyhdistyksellä elämöidä. ”Jumalanvaltakunnan asioita ei hoideta käräjätuvassa.”

 ”Olet puuttunut Jumalan silmäterään” – erehtymättömän seurakunnan  jumalallisuus estää avoimen keskustelun hyväksikäytöstä

Maallikko-rippi-isiltä ja -äideiltä tietenkin puuttuu sielunhoitotyöhön liittyvien teologisten ja juridisten kysymysten asiantuntemus.

Vielä vaarallisempaa on, että harva tavallinen lestadiolainen tietää mitään siitä, mitkä ovat pedofiilien menettelytavat.

Rippi-isä tai -äiti ei ymmärrä, minkätyyppisten ihmisten ja rikosten kanssa hän on  tekemisissä.  Hän ei siksi ymmärrä olla huolissaan lasten turvallisuudesta. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin varoittelevat lausunnot julkisuudessa ovat viitanneet juuri tähän. Vanhoillislestadiolaiset elävät tiiviissä rauhanyhdistyksen yhteisössä, joka on hyvä, turvallinen ja ennen kaikkea erehtymätön Jumalan valtakunta. Pahuus on tuolla ulkopuolella, ”maailmassa”. Vanhemmat eivät tiedä, että vapaana liikkuvan pedofiilin lähipiirissä kaikki lapset ovat vakavassa vaarassa.

Ei ymmärretä, että kyse on vaarallisesta rikosten uusijasta. Lasten hyväksikäyttäjät puolestaan ovat usein sosiaalisesti taitavia manipuloijia. He osaavat pelata ihmisten tunteilla ja mielialoilla, ja hengellinenkin retoriikka on hallussa. He ovat usein saavuttaneet arvostettuja asemia yhteiskunnassa ja rauhanyhdistyksellä.

Ymmärtämätön rippi-isä menee auktoriteettiuskossaan lankaan, koska vanhoillislestadiolaisuuden oma vaikenemisen kulttuuri sitä lisäksi tukee.

Jos tässä nyt menisi puhumaan viranomaisille, saattaisi julkinen häpeä tulla koko rauhanyhdistyksen päälle. Kunnioitetun perheenisän maine tulisi vedetyksi lokaan, ja hänen perheensä ja muut sukulaisensa joutuisivat kärsimään.

Siionin yksimielisyys ja rakkaus joutuisivat koetukselle. Tulisi pahoja puheita. Onhan seuroissa opetettu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ”rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1. Piet. 4:8).

Minäkö panisin tällaista liikkeelle? Kynnys ilmoittamiseen nousee korkealle.

Se ei olisi Jumalanvaltakunnalle hyväksi. Itse saattaisin silloin syyllistyä erehtymättömän seurakunnan vikomiseen. Minunko kauttani paha asia uskovaisesta tulisi julki? Minulle ruvetaan ehkä järjestämään hoitokokousta…!

Mieluummin vaietaan kuin rikotaan vaikenemisen ja kuuliaisuuden lakia. Julkisuudessa kerrotuissa tapauksissa on käynyt juuri näin, että kukaan maallikko-rippi-isistä ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut tehdä rikosilmoitusta.

 Näiden asioiden ja lainsäädännön tiedottamisesta ovat vastuussa tietenkin paikallisten rauhanyhdistysten johto ja SRK:n johto.

Esimerkiksi “Minnan” kertomuksesta käy selvästi ilmi riviuskovaisten käsitys rippisalaisuudesta. Kun lestadiolaismiesten 7-vuotiaasta murrosikään saakka hyväksikäyttämä tyttö yritti aikuisena saada rikolliset vastuuseen, hänet itsensä syyllistettiin, käskettiin hävetä, ja kiellettiin nostamasta esiin anteeksi annettuja syntejä.

Edes paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa ei ollut tietoa, ymmärrystä eikä halua viedä rikosta viranomaisten tietoon.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen kulttuuriin liittyy lisäksi kyseenalaistamaton luottamus yhteisön johtajiin sekä puhujiksi ja luottamushenkilöksi valittuihin, (jotka ovat yleensä miehiä). 

Omaa uskonyhteisöä ja sen vallankäyttäjien toimia ei ole luvallista arvostella, sillä silloin syyllistyy vakavaan syntiin: tulee koskeneeksi “Jumalan silmäterään”. On ”noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan” ja ”rikkoo uskovaisten rakkautta”. Tästä ei ole pitkä matka hoitokokoukseen, joka on likimain uhkaavinta mihin uskovainen voi joutua.

Tarttuuko kirkko vl-liikkeen väkivaltaan?

Kirkon rippisalaisuuden purku ei siis ”häiritsisi” vanhoillislestadiolaisia pedofiileja mitenkään.

Se mihin luterilaisen kirkon nyt pitäisi nopeasti puuttua, on tietenkin juuri vanhoillislestadiolaisuuden omat tulkinnat ripistä ja anteeksi annosta. Ne eivät vastaa luterilaisen kirkon lainsäädäntöä eivätkä luterilaista opetusta.

Kirkon pitäisi puuttua myös vaikenemisen ja keskinäisen lojaliteetin kulttuuriin, jonka varaan liikkeen sisäinen vallankäyttö on rakennettu. Kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin.  Pitäisi puuttua vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen hengelliseen väkivaltaan, jonka seuraamuksista nyt lapsetkin kärsivät.

Helsingin Sanomat viittasi juuri tähän yhteisön kulttuuriin oivaltavasti pääkirjoituksessaan  16.5.2010.

Juuri vaikenemisen, uhkailun ja pelon varassa vallankäyttörakennelma on pysynyt pystyssä vuosikymmenet. Liikkeen sisällä on viime aikoina esiintynyt yrityksiä puuttua siihen itse. Teologi Pekka Asikainen kirjoitti tästä blogissaan:. Nyt olisi aika toimia (24.4.2010).  Topi Linjama esitti saman toivomuksen:Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010). Juho Kalliokoski on käsitellyt näitä kysymyksiä jo pitkään blogissaan.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen väkivalta kirkolle sittenkin vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin yleinen rippisalaisuuden purku?

Herätysliike on kietoutunut lukemattomin tavoin yhteen ev.-lut. kirkon hallinnon ja seurakuntatyön kanssa. Voivatko mahdolliset valta- ja etusitoumukset estää vaikeimpien asioiden selvittämisen?

Lastensuojelun asiantuntijan, tutkija Johanna Hurtigin sanat ovat selkeä viesti kirkolle:  

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

– Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin, toteaa Johanna Hurtig seurakuntalehti Kirkkotien haastattelussa.

 *    *    *

PS.

Hieman asian vierestä, sananen ”vanhoillislestadiolaisesta sielunhoidosta”.

Katumus ja parannus synnistä ei nykyisin läheskään aina lähde uskovaisen oman omantunnon tuskista, vaan se on seurausta kanssaihmisten puuttumisesta asiaan. VL-yhteisön jäsenet kontrolloivat toistensa elämää yksityiskohtaisin normein. Uskovaisilta odotetaan elämäntapaan liittyvien kieltojen ja käskyjen noudattamista.

Näihin rikkomuksiin myös puututaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä  ja syyllistä kehotetaan parannukseen. Tämä joutuu pyytämään anteeksi säilyttääkseen paikkansa uskovaisten joukossa (ja taivaspaikkansa). jos näin ei tapahdu, asianomaiselle voidaan järjestää painostusta ja uhkailua soveltava hoitokokous.

Toisinaan vaaditaan myös julkirippi seurakunnan edessä, jopa sellaisestakin ”synnistä” kuin ripsivärin hallussapito. Julkirippi vaaditaan myös ns. henkisynneistä ja vaikkapa silloin jos on avioitunut ei-lestadiolaisen kanssa. Ev.-lut. kirkko luopui julkiripistä jo 1800-luvulla.

Kun painostus parannuksentekoon tulee ulkopuolisena vaatimuksena, tällöin on kyseessä tietysti ennemminkin ”näytösoikeudenkäynti” kuin omantunnon vaatima aito katumus. Syyllisyys vääränlaisen musiikin kuuntelusta tai meikkaamisesta ei ole aina todellisuudessa painanut asianomaisen omaatuntoa.  Jokainen asiaan vähänkään paneutuva ymmärtää,että SRK-lestadiolaisuuden tyypilliset normit ovat sinänsä mihinkään kristinoppiin perustumatonta, lähinnä kansanperinnettä.

Se mikä ihmistä näissä asioissa tosiasiassa eniten kuormittaa, on tietenkin se että joutuu salailemaan musiikkiharrastustaan tai muuta seurakunnassa kiellettyä asiaa lähimmiltään. Salailuun liittyvä kaksinaismoraali ei tunnu hyvältä eikä oikealta.

Taipuminen parannuksentekoon onkin tällöin johtunut pelosta joutua hoitokokoukseen ja jopa ulossuljetuksi perheestä ja uskonyhteisöstä.  Nykyinen sielunhoitokäytäntö kertoo siitä, miten käsite omatunto on viime vuosina rauhanyhdistyksellä pahasti vääristynyt. Päivämiehen kirjoituksissa onkin viime vuosina korostettu että yksilön omatunto ei ole luotettava, vaan ihmisen tulee alistua yhteistunnon, seurakunnan ”kollektiivisen omantunnon” alaiseksi.

Juho Kalliokoski puhuukin kontrollisielunhoidosta:

”Kun omantunnon merkitys kristityn kompassina unohdetaan ja sijaan asetetaan Jumalan seurakunnan käsitteellä auktorisoitavat neuvot (yhteistunto-oppi), joihin usein viitataan harhaanjohtavasti armoneuvoina, rippi vaikuttaa minusta menettävän merkityksensä sellaisena kuin vaikkapa Luther sen tuntee.

Aloite sielunhoidossa siirtyy kristityltä muille hänen ympärillään; tarpeen ripittäytyä määrittävät muut.  Tämä on minun havaintojeni perusteella vanhoillislestadiolaisen sielunhoidon olennaisin muoto.”

*   *   *

Ajattelemisen aihetta antoi Asteriski.

Aiheeseen liittyvää:

Pia Alatorvinen: Samuel Salmi: Papin on aina suojeltava uhria. Kaleva 19.5.2010. (Julkaistu myös Hakomajassa, kiitokst Mikille.)

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Kriminaalipsykologi: Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle. Helsingin Sanomat 23.5.2010.

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Ilkka Lappalainen: Rippisalaisuus auki? Haastateltavina oululainen seurakuntapastori Riitta Louhelainen ja YTT Johanna Hurtig, joka toimii lastensuojelun tutkijana Helsingin yliopistossa. Kaleva 23.5.2010. (Kopio kommenteista julkaistu Hakomajassa. Lämmin kiitos jälleen kirjeenvaihtajana toimineelle Mikille.)

T.N.: Ristiriitainen rippisalaisuus. UTU Online, Turun yliopiston verkkolehti 26.5.2010.

Lahja Pyykönen: Pedofiili ei tule papin puheille. Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu. Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja Koti 10, 26.5.2010.

Eira Serkkola: Synninpäästö ei auta uhria. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Seppo Simola: Rippisalaisuus on pyhä. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta (Topi Linjama)

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola)

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Takkula, Anne-Maria: Traumoihin on saatava apua. Kaleva 20.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeriö vetäytyi vaatimuksesta muuttaa rippisalaisuutta lailla. Helsingin Sanomat 27.5.2010.