Aihearkisto: eriseura

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977


Rovasti ja lakimies, Merikarvian kirkkoherra ja aikaisemmin myös uskonnonopettajana toiminut Paavo Sillanpää (k.1981) oli vanhoillislestadiolainen pappismies. Hän toimi SRK:n johtokunnan jäsenenä 1960-1970-luvulla. Nimenä hän lienee tuttu enää vain vanhemman polven lestadiolaisille.

Sillanpää on kertonut joutuneensa SRK:n johtokunnassa ollessaan hyväksymään muiden mukana ulkopuolisen, poliittisiin tarkoituksiin käytettävän rahoituksen, josta ei kerrottu vl-liikkeen tavallisille jäsenille. Hän on kertonut toimittaja Hannu Karpolle tv-ohjelmassa 1982:

”Ensimmäinen kerta kun minä olin ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa Raahessa. Silloin tuli semmonen asia, että tarjottiin käytettäväksi tämän maailman rahoja. Ja minä vielä tänä päivänä näen sen henkilön kasvot, joka nämä asiat toi esiin. Meille ei johtokunnassa sanottu, kuinka, suurista rahamääristä oli kysymys, mistä ne rahat tulevat.” Salatut rahavirrat ja puoluepoliittiseen työhän sekaantuminen jäivät vaivaamaan Sillanpäätä.

Tultaessa 1970-luvulle Sillanpää ei hyväksynyt herätysliikkeeseen syntynyttä lainomaista opillista korostusta, joka ilmeni mm. toistuvina SRK:n kannan-ottoina. Lisäksi hän piti vakavana virheenä että herätysliikkeen johto oli sekaantunut  puoluepolitiikkaan ja vaalikampanjointiin useampien eduskuntavaalien aikaan. 

Sillanpään toiminta osoittaa, että kovina painostuksen ja pelon vuosinakin lestadiolaisuudessa oli ryhdikkäitä ja rehellisiä henkilöitä, jotka omantuntonsa velvoittamina rohkenivat kyseenalaistaa SRK:n johdon toiminnan.

Sillanpää erotettiin SRK:n johtokunnasta erimielisyyksien vuoksi 1970-luvun kriisin aikoihin. Avoin kirje, jonka hän oli laatinut 1977,  julkaistiin Kotimaa-lehdessä 29.3.1977 ja tarkastelee herätysliikkeen sisäisiä ongelmia, joista Kotimaa-lehdessä oli käyty keskustelua. Hän viittaa kirjeessä Kotimaa-lehden numeron 4.3.1977, jossa oli julkaistu SRK:n työvaliokunnan näkemyksiä liikkeen tilasta.

Avoimessa kirjeessään Paavo Sillanpää osoittaa täsmällisesti opilliset harhaopetukset, joihin liikkeessä oli syyllistytty. Lisäksi hän paheksuu SRK:n johtokunnan sekaantumisesta julkisuudelta piilossa harjoitettuun puoluepoliittiseen vaalityöhön 1960-luvulla.

Hän kehottaa  SRK:n työvaliokunnan jäseniä kantamaan vastuunsa ja osoittamaan hoitokokouksiin johtaneen opin perustan Tunnustuskirjoista ja Raamatusta, mikäli sellaista perustaa on sieltä löydettävissä.  Sillanpään mukaan perusteita hoitokokouspyöritykselle ja painostukselle ei ollut enempää Raamatussa kuin  Tunnustuskirjoissakaan.

Sillanpää määritteli kirjeessään samat vääristymät jo vuonna 1977, jotka sittemmin, parikymmentä vuotta hoitokokousten pahimpien väkivallan vuosien jälkeen, rovasti ja lestadiolaisuuden tutkija Seppo Lohi nosti esiin julkisuudessa. (Kotimaa 3.2.2006.)

”Yksilöt joutuivat monessa tilanteessa väärin kohdelluiksi, sitä ei voi kiistää” ja ”(Seppo Lohi) näkee 1970-luvun hoitokokouksissa opillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatimisen ”vääristä hengistä”. Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista ”Jumalan huoneenhallituksena”. (Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä, Kotimaa 3.2.2006 s. 4)

Seuraavassa rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n ty övaliokunnalle (Kotimaa 29.3.1977).

Vanhoillislestadiolainen kristillisyys

Lehdessänne 4.3.77 olleen SRK:n työvaliokunnan antaman selostuksen johdosta lienee asiallista tehdä ”sisältäpäin” muutamia huomautuksia ja esittää kysymyksiä eräitten uskonelämän yksityiskohtien selvittämiseksi, koska annettu selostus jätti asian kovin vajaaksi.

Kirjoituksessa käsitellään hyvin asiallisesti niitä kristikansan keskuudessa yleisesti vieroksuttuja asioita, jotka sisältyvät nimikkeisiin: aborttilaki, perhesuunnittelu, sukupuolikurin höltyminen, huonot televisio-ohjemat, raittiusasiat j.n.e. Näitten edellämainittujen asioitten kohdalla kenelläkään uskoa puhtaassa omassatunnossaan kantavalla kristityllä ei pitäisi olla .mitään yhteyttä synnin luvallisuutta kannattavien ihmisten kanssa.

On kuitenkin aivan eri asia, onko kristityn kotiopettajana ja vaelluksen valvojana näissä asioissa SRK:n työvaliokunta vai Jumalan Pyhä Henki.

Tahdommekin nyt vähän tutustua niihin perusteisiin ja pyrkimyksiin, jotka antoivat tehtyihin ja vuosittain ilmestyneisiin ”kannanilmaisuihin” erittäin omahyväisen ja ulkopuolista syyttelevän sävyn. Tämä asiain tarkastelu on tarpeellinen siitä syystä, että noista perusteista kasvavat tänä aikana täysin ” kypsät hedelmät”, jotka rasittavat vanhoillislestudiolaista kristillisyyttä ja ovat saattaneet antaa oikeuden lausahdukselle: ”Lestadiolaisuus ei enää ole uskonto.”

Puoluepolitiikan ja poliittisen rahoituksen  tulo osaksi sananjulistustyötä

Miten kävikään Raahen suviseuroissa 1962? Eikö juuri silloin asetettu Jumalan valtakunnan ”arkki” politiikan hyvälypsyisten lehmien vetämille vankkureille? Eivätkö saarnamiehet lähteneetkin tuosta hetkestä lähtien ”rahan voimalla” saarnaamaan politiikkaa seuratupiin ja muihinkin tilaisuuksiin, vastoin Kristuksen käskyä. Otettiin siis kaksi ”hametta” ja suolaan tuli vieras maku (Matt 5:13 ja 10:9-10).

Olisikohan käynyt niin, että noitten syitten tähden tarvittiin joka vuosi uusi ”kannanilmaisu”, jonka kärki oli aina tähdättynä ulkopuolisiin henkilöihin, että omat viat jäisivät omien piirissä huomaamatta? ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt 6:24).

Myös televisioon nähden on kannanilmaisua jouduttu moneen kertaan uusimaan sen jälkeen, kun sellainen ensi kerran annettiin Ylivieskan suviseuroissa 1963, ja joka kannanilmaisu myös saatettiin julkisuuteen.

Oulun suviseuroissa 1966 televisio opetusvälineenä tehtiin luvalliseksi, mutta Ruukin suviseuroissa otetta tiukennettiin ja tehtiin ”tuo surullisen kuuluisa televisiopykälä”, joka panetti evankeliumiin ehdon ja teki uskovaisille ”ikeen raskaaksi kantaa”, koska ”hävityksen kauhistus” tuli Pyhään sijaan. Se samalla korotti itsensä Jumalankin yläpuolelle, ilmoittaen olevansa ”Jumalan valtakunnan hallitus”.

Tästä alkaen rupesivat SRK:n käskyt kuulumaan milloin mistäkin syystä. Ohjelauseena kuului kaikkialla ja kuuluu vieläkin: ”On kuunneltava seurakuntaäidin ääntä tai muuten erotetaan yhdistyksestä.”

Useitten vuosien painostuksen jälkeen moni kristitty on tehnyt parannuksen sellaisista synneistä, joihin ei ole milloinkaan, itseänsä vikapääksi löytänyt. Tuota tietä kulkien on myös kadonnut kristityn vapaus ja Jumalan lapsen, ilo ja rauha. Tällaisten ahdistusten alla lestadiolaiskristityt nyt huokailevat, eivät siis joittenkin ulkopuolisten laatimien juttujen alla.

Nyt tulisikin jokaisen kristityn itsellensä selvittää, että tuollaisilla sisältäpäin tulevilla syytöksillä ja painostuksella ei rakenneta sitä Jumalan valtakuntaa, jossa on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, vaan, kuten jokainen voi itse tutkia, nuo vieraat ainekset ovat kotoisin entisajan lakihengellisyydestä, mutta nyt niillä jälleen rakennetaan voimakasta eriseuraa Suomen maan kamaralle.

Mitä taas tulee niihin ”sallittuihin” poliittisiin puolueisiin, niin kyllä jo Reisjärven suviseurojen aikana levisi poliittisia asioita käsitelleen alustuksen jälkeen tieto kentälle, että ”alkuperäisessä” alustusluonnoksessa kokoomuspuolue oli laitettu samaan hyljättävien puolueitten joukkoon kun SMP:kin. Kristillinen liitto on päässyt tuohon samaan asemaan vasta myöhemmin.

Kun nämä asiat asetetaan näin peräkkäin, niin emme yhtään ihmettele sitä että tuohon samaan sarjaan sopivat erinomaisesti viime eduskuntavaalien edellä tapahtuneet toimenpiteet, että SRK:n työvaliokunnankin jäseniä oli pyrkimässä eduskuntaan.

Kun näitä asioita asetellaan toistensa rinnalle, niin jokainen uskovainen ihminen kyllä hyvin käsittää, mistä johtuvat ”kalinat” lestadiolaisten keskuudessa. Muistammehan Herran Jeesuksen sanat ”väärästä huoneenhaltijasta” Lk 16:1-, kun palvelijat alkoivat valittaa ”mittojen ja painojen” muuttumisesta. Kun näin käy, niin on kovin vaikeata saada ”kuittausta” veloistaan, kun lunastushintaankin laitetaan ehtoja.

Voi miten toivommekaan, että tuonne vallan kukkuloille kavunneet pääsisivät Jumalan armon avulla näkemään langenneen tilansa ja jaksaisivat lähteä parannuksen askelissa köyhän syntisen paikalle. Silloin ei myöskään tarvitsisi ketään ”heittää ulos”, koska Jumalan Poika lupaa, että ”vielä on sijaa häävieraille”. Tätä tietä kulkien korjaantuisivat asiat niin Sievissä kuin Kuusamossakin sekä kaikilla muillakin paikkakunnilla, joissa halutaan kulkea synnin poispainijoina ja armon kerjäläisinä.

SRK:n uudet opinkohdat ja menettelytavat

Edelläsanotun johdosta pyydämmekin, että SRK:n työvaliokunta nyt osoittaa, missä kohdassa Raamatussa tai evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa on merkittynä työvaliokunnan nykyisin käyttämät seuraavat opinkohdat ja menettelytavat:

1. Missä po kirjain kohdissa vaaditaan uskon ehtona pakkoparannus ja julkirippi?
2. Missä po kirjain kohdissa osoitetaan, että salaripin asiat on tuotava ilmi yleisissä kokouksissa tai muussa asiain käsittelyvaiheessa?
3. Missä po kirjain kohdissa on mainittuna, että Herran pyhä Ehtoollinen on vain muistoateria? (Katso ”Päivämies” no 50/74″ Kun on synnit anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti on muistoateria.)
4. Missä po kirjain kohdissa on sellainen maininta, että ensin on täytettävä määrätty ehto (esim. heitettävä televisio ulos), niin sitten voidaan anovalle julistaa synninpäästö?
5. Missä po kirjain kohdissa on mainittu, että SRK:n johtokunta on Jumalan valtakunnan hallitus? (lue ”Päivämies” 1975 Turun suviseurojen ajalta ja sen jälkeen).

Joukko vanhoillislestadiolaisia uskovaisia toimikunnan puolesta
Paavo Sillanpää
 khra, Merikarvia

Julkaistu Kotimaa-lehdessä 29.3.1977, nettiin toimittanut nimim. Pölyttynyt 5.12.2006 (Mopin palsta) ja Lars-Leevi.

Paavo Sillanpää perusti yhdessä eräiden muiden 1970-luvun hoitokokousten yhteydessä erotettujen kanssa vuonna 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen, jonka tarkoitus oli koota yhteen hoitokokouksissa erotettuja ja käynnistää seurojen järjestäminen. Yhdistys ei kuitenkaan toiminut muutamaa vuotta pidempään Suomessa. Wikipedian tietojen mukaan samantapaista SRK:n linjaan kohdistunutta kritiikkiä esiintyi samoihin aikoihin myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, ja molemmissa maissa syntyi ryhmittymiä joilla oli yhtymäkohtia ns. ”sillanpääläisyyden” näkemysten kanssa. 

*     *     *

Lue ja katso myös:

Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti 3.10.1981.

Ruotsin Tv 21.2.1982. Laestadianleaks-blogi.

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Keksityn henkiopin leviäminen

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola, Kotimaa 18.12.2008)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Warren H. Hepokoski: The Laestadian Movement – Disputes and Divisions 1861-2000. Rev., updated ed. Culpeper, Virginia 2002.

Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, kulttuurikiellot, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, Mopin palsta, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Pölyttynyt, politiikka, puhujat, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tulevaisuus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko


Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

linjamasuunta1

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

19 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, Kaleva, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lapset, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, televisio, televisiokielto, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun


Parikymppinen vanhoillislestadiolainen Juho Kalliokoski perusti viime syksynä Kotimaan netitsivustolle blogin, jossa hän käynnisti keskustelun herätysliikkeen opillisesta tilasta. Keskustelu on osoittautunut Kotimaan kymmenien blogien joukossa yhdeksi kaikkein vilkkaimmista ja aktiivisimmista. Kalliokoski on hiljattain analysoinut syksyisen keskustelualoitteensa saamaa vastaanottoa.

– Minut on yllättänyt paitsi kielteisimmän palautteen jyrkkyys, myös myönteisen palautteen laajuus ja laatu. Kriittisyyteni herätti paniikkireaktioita, hän toteaa. Hän kertoo kohdanneensa tyrmistyttävää painostusta ja uhkailua, eli sanalla sanoen henkistä väkivaltaa, jota on kohdistettu jopa hänen läheisiinsä. Toisaalta hän on saanut rohkaisua ja tukea sekä vakailta, vanhoilta uskovaisilta ihmisiltä että nuoremmalta polvelta kristillisyydessä.

Herätysliikkeen sisäinen tila erikoisine, jopa laillisuuden rajoille ulottuvine menettelytapoineen jättää hämmentäviä kysymyksiä ilmaan.

– Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta, toteaa Kalliokoski. Hänen aikomuksensa on jatkaa  edelleen julkista keskustelua rajuista kokemuksistaan huolimatta.

”- Vanhoillislestadiolaisen keskustelukulttuurin tabujen rikkomisen seuraukset ovat ainakin minun tapauksessani olleet vaikuttavia. Mylläkän seuraaminen olisi ollut ja olisi paitsi sosiaalipsykologisesti äärimmäisen mielenkiintoista, myös teatraalisuudessaan koomista ellei uteliaisuutta ja hilpeyttä latistaisi se, että kyse on tapahtumista omissa ihmissuhteissa.

Nimittely, uhkailu ja leimaaminen lyömäaseina

Saamani palautteen mukaan olen muun muassa selvästi kokoilemassa eriseuraa ympärilleni ja sotimassa Jumalan valtakuntaa vastaan. Minua on nimitetty omavanhurskaaksi, lakihenkiseksi ja omalakiseksi. Minua on käytetty esimerkkinä sudesta, joka lopun aikoina nousee Jumalan valtakunnasta sitä raatelemaan (Ap.t.20:29). Kuulemma olen teoillani kieltänyt uskoni. Minut on rinnastettu Korahiin, Dataniin ja Abiramiin (4.Moos.16:1->) ja Lutherin hurmahengiksi kutsumiin talonpoikiin (Luther: Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan). Minulle on kerrottu, että olen kasvanut niin suureksi, etten ole enää armon tarpeessa.

Itse kukin voi arvioida, miten hyvin tässä blogissa olevat kirjoitukseni antavat aihetta ylläolevaan.

Avointa keskustelua jatkettava

Minulle saamani palaute on näyttö siitä, että on syytä jatkaa yrityksiä herättää keskustelua keskustelemattomuuden kulttuurissamme; kehityksen mahdollisuudet ovat valtaisat.

Avoin ja rehellinen vuorovaikutus ei uskonliikkeessäni ole mahdollista niin kauan, kuin avoimesti kriittistä kannanottoa ei kyetä käsittelemään, vaan siihen reagoidaan (tai, sallitaan reagoitavan: ylläkuvatun tapaisia lausuntoja esittäneiden joukko on hyvin rajallinen) kutakuinkin raskaimmilla ulottuvissa olevilla hengellisillä lyömäaseilla ja lyömällä niillä mieluummin vastustettavan puheenvuoron esittänyttä kuin itse puheenvuoroa.

Myös sukulaista uhkailtiin

Pidän kritiikin vastaanottokykyä vanhoillislestadiolaisuudessa kuvaavana sitä, että yleisönosastokirjoitukseni jälkeen syksyllä lähisukulaiseni, jonka numero oli omaani helpommin löydettävissä, joutui epämääräisten joskin kaanaankielisyydessään tuttujen hengellissävytteisten uhkausten ja yöllisten häirintäsoittojen kohteeksi. Jossain on ollut ilmapiiri, joka on madaltanut kynnystä niin, että ainakin yksi ilmeisen heikosti harkintakykyinen henkilö ryhtyi tällaiseen aktivismiin.

Te, joita kuunnellaan siioneissanne. On uskovaisia, jotka (oletan) 60- ja 70-luvuilla ovat saaneet käsityksen, ettei keinojen moraalisuuden tai laillisuuden suhteen tarvitse olla turhantarkka silloin, kun toimitaan Jumalan valtakunnan nimissä, ja joista moni on tänään siinä iässä, ettei ollenkaan välttämättä kykene kantamaan vastuuta teoistaan.

En enää ajattele, että minun tulisi kristillisen lähimmäisenrakkauden vuoksi sietää kaikki ylilyönnit siksi, että niihin ryhtyjä uskoo toimivansa oikein. En usko, että minua enää sivutaan seurakuntapäivien keskusteluissa siten kuin syksyllä, mutta jos niin tapahtuu, ottakaa asiaa kommentoidessanne huomioon, että joku yksinkertainen sielu saattaa saada ajatuksen kantaa oman kortensa Jumalan valtakunnan hyväksi tässä asiassa, joten keinojen valintaan voi myös olla syytä ottaa kantaa.

Kynnykseni reagoida asiattomuuksiin vastaisuudessa rikosilmoituksella on matala, varsinkin jos häiriköinti osuu läheisiini, joilla ei ole tekemisiini mitään osaa. Tekemisistäni ja näkemyksistäni vastaan yksin.

Reaktiot tyrmistyttäneet muitakin

Minut on yllättänyt paitsi kielteisimmän palautteen jyrkkyys, myös myönteisen palautteen laajuus ja laatu. Olen esimerkiksi saanut vakailta vanhoillislestadiolaisilta uskovaisilta – joiden uskoa muut yleensä ottaen eivät kyseenalaista – neuvoja, kuinka suojautua vanhoillislestadiolaisten uskovaisten harjoittamalta hengelliseltä väkivallalta. Joidenkin on vaikea uskoa, että ylipäänsä puhun samaisesta herätysliikkeestä kertoessani äärimmäisiä esimerkkejä herättämistäni reaktioista; niitä pidetään pöyristyttävinä.

Olen saanut huomata, ettei se omakohtaista uskonelämää vieroksuva pintapuolisesti kristillinen yhteisökulttuuri, jota pohjalaisessa jokilaaksossa asiaa tarkastellessa saattaa erehtyä pitämään vanhoillislestadiolaisuuden ainoana todellisuutena, olekaan kuin osa uskonyhteisöäni. En kritisoi vanhoillislestadiolaisuutta, vaan eräitä ilmiöitä siinä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa perinteisesti on jaoteltu ihmiset vuohiin ja lampaisiin heti kättelyssä. Minua hengellisellä tervehdyksellä (Jumalan terve/Jumalan rauhaa(n)) tervehtimästä lakanneita tiedän kaikkiaan kaksi.

Kourallinen on niitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän suoraan antaneet ymmärtää pitävänsä minua armosta osattomana, mutta jotka eivät ihan niin voimakkaasti arvioonsa luota, että osoittaisivat sen tervehdyksellä, tai toimisivat kuten Kristuksen seurakunnan ykseyden ja keskinäisen rakkauden ja yksimielisyyden vaaliminen edellyttää, eli pyri edistämään yhteisen näkemyksen muodostamista asiassa seurakunnan kesken.

Pelokkaat vaikenijat mukavuusalueellaan

Huomattava enemmistö kaikista tuntemistani vanhoillislestadiolaisista ei ole pitänyt tarpeellisena ottaa minkäänlaista kantaa esille nostamiini kysymyksiin tai edes osoittanut olevansa niistä tietoinen, vaikka syksyinen tempaus takasi minulle niin vahvan hengellisesti spitaalisen maineen, että siitä tietämättömiä en usko juurikaan olevan; tiiviissä yhteisössä uutinen leviää kyllä.

Syitä vaikenemiseen on varmasti lukuisia, mutta yleisimpiin uskoakseni lukeutuu ja muiden syiden taustalla vaikuttaa pelko. On turvallista olla osoittamatta kiinnostusta hengellisiä kysymyksiä kohtaan.

Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta.

Kiinnostuksen osoittaminen on riski, koska todellista kiinnostusta on vaikea kanavoida hyväksyttyihin, usein varsin kapeisiin uomiin.

Luotan siihen, että ajan myötä vanhoillislestadiolaisuudessa huomataan, että taivas ei putoa kenenkään niskaan, vaikka asioista keskusteltaisiinkin avoimesti. Syksyllä oli lähestulkoon mahdotonta saada aikaan laadukasta ajatuksenvaihtoa seurakuntakäsityksestämme, koska avoin kriittisyyteni useimmissa herätti eriasteisia paniikkireaktioita. Toki silloinkin oli meikäläisissä niitä, jotka pystyivät asiaa rauhallisesti tarkastelemaan. Myös eri mieltä olevissa.

Liikekitka kuulemma on lähtökitkaa pienempi. Pääsen kokeilemaan säännön soveltuvuutta, kun lähiaikoina jatkan itse aiheen pohtimista.”

*    *    *

Ei voi muuta sanoa kuin että Kalliokoski törmäsi samoihon ilmiöihin, joihin nettikirjoituksista päätellen ennen häntä törmäsivät ne, jotka aikoinaan 80-luvulla yrittivät käynnistää keskustelua hoitokokousten tapahtumista.

Tässä mittakaavassa julkista keskustelua omalla nimellään ei kuitenkaan ole kukaan vanhoillislestadiolainen rohjennut käydä vuosiin. Silloin tällöin on joku yksittäinen jotakin yrittänyt tehdä hengellisen keskustelun virittämiseksi, mutta heidät on kerta toisensa jälkeen onnistuttu pelottelemaan hiljaisiksi tai muuten vaiennettu (vrt. ns. nuorten teologien ryhmä ja heidän Sana-lehdessä julkaisemansa artikkelin henkilökohtaiset seuraamukset; Stiven Naatuksen hyllytystapaus; Espoon raamattuluokkatapaus jne.).  

Tänään tilanne on kuitenkin toinen. Ajatukset, mielipiteet ja Raamatun lukemisesta ja vakavista keskusteluista nousseet pohdinnat löytävät netissä samoista kysymyksistä kiinnostuneita lukijoita. Hyvin perusteltu kritiikki herättää ajattelemaan – ainakin joitakin.  

Nykyajan hyvinkoulutetut ihmiset ovat totuttautuneet ajattelemaan ja kommentoimaan itsenäisen harkintansa pohjalta. Nettiaikana ihmisten sanan-, ajatuksen ja mielipiteenvapaus näyttää ainakin päällisin puolin lisääntyneen.

Kaikkia ei myöskään enää tyydytä pelkkä elämäntapakristillisyys, vaan uskoa halutaan elää todeksi rehellisesti ja avoimesti tässä ajassa, jossa meitä haastaa vastuullisuus oman toiminnan seuraamuksista paikallisesti ja globaalisti.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli. Nettiaikana voidaan myös ottaa käyttöön entistä härskimpiä keinoja liikkeen johdon kannalta ”kiellettyjä ja vääriä” mielipiteitä esittäneen henkilön ja hänen läheistensä painostamiseksi ja maineen mustamaalaamiseksi.

Pahantahtoinen häiriköinti voidaan ulottaa häikälemättä jopa työpaikkaan ja perhe- ja ystävyyssuhteisiin saakka. Tästä alkaa olla jo monella tyrmistyttäviä kokemuksia. Sellaista saa aikaan fundamentalistien viha ja pelko vapautta kohtaan.  Kalliokoski ei todellakaan liioittele maininnassaan rikolliseksi luokiteltavasta toiminnasta.

Kannattaa pitä ämielessä, että lain mukaan yksityishenkilöiden henkilöön käyvässä arvostelussa on varsin matala kynnys syyllistyä lainvastaisuuksiin (kunnianloukkaus), kun taas yhteisöjen toimintaa, kuten hengellisen liikkeen opetuksia ja uskomuksia on  täysin laillista kyseenalaistaa julkisesti sananvapauslain perusteella. Hengellisen kuuma-kallenkin kannattaa siis panna ennemmin jäitä hattuun ja opetella keskustelemaan varsinaisesta aiheesta kuin turvautua rikollisiin  keinoihin saadakseen keskustelijan suun tukituksi.

Mutta nykyisin vanhat konstit eivät enää pure.Kaikki eivät enää piittaa eiväktä hätäänny pelotteluyrityksistä – vaan sen sijaan kirjaavat ne huolellisesti muistiin ja julkistavat nekin netissä, kuten Kalliokoski tässä analyysissaan aivan oikein ja korrektisti teki.

Tämä onkin suositeltavaa: jos joudut painostuksen kohteeksi, esimerkiksi kotirauhan häirinnän tai nettikiusaamisen muodossa, talleta asiasta tiedot talteen kirjoittamalla ne huolellisesti muistiin. Jos joudut tekemään asiasta rikosilmoituksen, poliisilla on välittömästi käytettävissään selkeät faktatiedot tapahtuneesta.

Kuten Kalliokoski yllä toteaa, keinoja jotka vanhoillislestadiolaisuudessa hyväksyttiin ja käytettiin vielä 70-luvulla, eivät pelitä enää nykypäivänä. Ne ovat yksinkertaisesti laittomuuksia.

Kommentteja ja keskustelua Juho Kalliokosken blogissa.

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avainten valta, eettisyys, elämäntapa, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Jumalan sana, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, suvaitsevaisuus, synnit, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, vihjailu, yksilöllisyys, ystävyys

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa


PUHUJAINKOKOUS HAAPAJÄRVELLÄ

(Päivämies 8.1.1975, etusivu, jatko sivulla 4.

Mitä enemmän näette sen päivän lähestyvän, sitä enemmän neuvokaat teitänne keskenänne. Tämä koettiin elävästi Haapajärvellä pidetyssä puhujainkokouksessa 28.12.1974.  

Kokous aloitettiin klo 10 Kauko Mäntylän pitämällä alkuhartaudella. Kokouksen avauksen suoritti Eino Vaherjoki joka toivotti samalla kaikki osanottajat tervetulleiksi kokoukseen.

Puheenjohtajiksi valittiin veljet Erkki Reinikainen ja Einari Lepistö, sihteereiksi veljet Erkki Piri ja Ahti Riihimäki. Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin veljet Heikki Saari ja Hannes Kamula. Kokoukseen osallistui 230 puhujaa eri puolilta Suomea.

Ensimmäisenä asiana käsiteltiin nimetön kirje, jota oli lähetetty kautta Suomen lähinnä puhujaveljille. Kirje oli postitettu Oulusta.

Kirjeen johdosta keskusteltiin pitkään ja heti aluksi todettiin, että se oli hyvä ja samalla hätkähdyttävä. Hyvä siinä mielessä, että aivan samoin kuin viime eriseuran edellä kirjeet ja monisteet sekä eräät lehtikirjoitukset paljastivat, mistä oli kysymys. Näin teki tämäkin kirje.

Kirjeen sisällön suhteen mainittiin mm. seuraavaa.

Tällainen kirje ei ollut yllätys. Viime eriseuran edellä kulki paljon kirjeitä ja monisteita, niissä tosin usein oli lähettäjän nimi. Tällä kirjeellä pyritään kylvämään epäilyksiä ja epäluuloa ja vielä rikkomaan veljien välejä kuolleitten suuhun pannuilla sanoilla.

Toisaalta kirje on taitavasti suunniteltu, mutta sisällöstä selviää erittäin kauas elävästä uskosta harhautuneen maksu. Ensimmäisenä nimettömänä esiintyminen pelon tähden on vierasta Jumalan lapsille, sillä rakkaus poistaa pelon.

Oikea mieli olisi pannut oman sielun autuuden tähden epäilijää kyselemään ja tutkistelemaan itseään Jumalan seurakunnassa sanan äärellä, onko itse harhautunut.

Kirjoittaja näkee vain Jumalan huoneen riitelevänä siksi, että viallisia on ahkeroitu hoitaa Jumalan rakkauden vaatimana. Tottelemattomille neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat tulleet lakina, kuten tällekin kirjoittajalle. Siksi monelle harhautuneelle kirje on ollut riemukas aarre ja on ahkerasti selitelty ja soiteltu: katsokaa nyt, mitä SRK:ssa tehdään, nimenomaan työvaliokunta ja johtokunta.

Kirje on opillisesti erittäin harhautunut.

Tunnustella omaa tilaansa osoittamalla käsi omalle povelle. Kun sydämestä on kadonnut Jumalan ääni, minkälaisen vastauksen silloin oma povi antaa; ei Jumalan vastausta, vaan tämän maailman ruhtinaan vastauksen. Jumalan seurakunta on totuuden patsas ja perustus, sieltä kuuluu Jumalan ääni.

Kirjoittaja näkee työvaliokunnan ja johtokunnan orjuuttavana ja kuitenkin joka vuosi vuosikokous on näiden elinten toiminnan yksimielisesti hyväksynyt ja vielä niin, että on luvattu rukoilla, että Jumala antaisi edelleen voimaa asioiden hoitamiseen samalla tavalla.

Kirjoittajan ja hänen tai heidän kaltaistensa eksyneitten mielestä ei mitään saisi hoitaa, kaikkien pitäisi antaa rauhassa mennä helvettiin.

Missä olisi silloin Hyvän Paimenen mieli, joka pyytää olla vähäisenä Jumalan palvelijana kokoamassa laumaa Kristukselle eikä Saatanalle.

Kirjoittajalla on muutenkin paljon harhakäsityksiä SRK:n sisäisistä asioista, mikä tulee ilmi monista kirjeen yksityiskohdista. Näissäkin asioissa olisi epäluulojen kylväjillä aihetta kiireesti lähteä parannuksen askelille.

Hoitotoimenpiteet ja pellon ohdakkeet on sekoitettu väärällä tavalla.

Edelleen kirjoittaja kateellisena havittelee pääneuvottelijan paikkaa.

On valitettavaa, että niin vähän ymmärretään sitä tuskaa, jota työvaliokunta tuntee tänä aikana, kun eri puolilta on neuvoa pidetty. Siellä näkyy oma rajoittuneisuus ja viallisuus. Ei kertaakaan ole onnistuttu niin, etteikö neuvoja ja neuvottava, molemmat olisi olleet hoidon tarpeessa.

Seurakunnan Herra on kuitenkin uskollinen ja armollinen, siellä on kaikille kuuliaisille viallisille kuulunut sama armoevankeliumi, synnit on lupa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Erilaiset lahjat ovat osoittautuneet tarpeellisiksi ja eihän Jumala olisi niitä lapsilleen jakanutkaan, elleivät ne olisi tarpeen.

Työvaliokunta ja ne henkilöt, joita kulloinkin näihin tehtäviin kutsutaan, suorastaan vapisevat siitäkin pelosta, ettei itse lankeaisi ja toisia langettaisi, ei hempeyden eikä toisen laidan kuivaan henkeen, molemmat vaarat ovat aina yhtä lähellä.

Paljon löytyi kirjeestä eri lahjoilla tarkasteltaessa Jumalan sanan vastaisia, mutta yksi oli yksimielinen toteamus; kirje oli kirjoitettu väärässä hengessä ja jotka sen hyväksyvät, ovat väärässä hengessä ja siitä ei päästä muuten kuin parannuksen teon kautta.

Koska kirjeessä esitettiin epäluottamus työvaliokunnan ja johtokunnan toimintaa vastaan, esitettiin kysymys, nauttiiko työvaliokunta ja johtokunta Siionin puhujien luottamusta. Tähän kysymykseen annettiin yksimielinen vastaus: varauksetonta luottamusta.

Monet vielä yksityisissä puheenvuoroissaan toivat esille vilpittömän kiitollisuutensa siitä, että on asioita hoidettu ja heitäkin hoidettu paljon. Pyydettiin Jumalan voimaa, että edelleen jaksettaisiin hoitaa totuudessa ja rakkaudessa.

Päivämies 8.1.1975.

(Kopioitu Moppaajasefun ansiokkaasta tallenteesta Mopin palstalla 21.5.2008, mistä osoitamme parhaimmat kiitokset.)

Lue myös vanhempaa historiaa:

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, eriseura, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, normit, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, politiikka, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007


Anonyymin puhujan raportti puhujainkokouksesta 27.12.2007Aarno Haho A 1Pien2

 Aarno Haho esitti puhujainkokouksessa surunsa siitä, ettei sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen.

Samalla hän toi esille ilonsa siitä, että viime vuosina rippiä ja sielunhoidollisia neuvoja on ollut enemmän mukana suviseurasaarnoissa ja puhujienkokouspuheenvuoroissa.

Haho painotti kristillisyyden menevän aina heikoimman mukaan ja piti olennaisena, ettei toiminnallaan pahentaisi muita. Erityisen tärkeä on noudattaa seurakunnan käsityksiä – eli ulkonaista elämäntapaa.

Olavi Voittonen totesi taannoin Päivämiehen haastattelussa, että 70-luvulla vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä näkyi uudenheräyksen oppia. Näin suoraan asiaa ei kukaan ennen ole sanonut.

Se jäi kuitenkin vielä sanomatta, että samaa opillista harhaa on liikkeessä edelleen ja puhtaimmillaan se näkyy Hahon pitämässä puheenvuorossa.

Huolestuttavaa on se, ettei Haho mielipiteineen ole yksin ja niin kauan kuin tällaisia käsityksiä julkisesti esitetään ilman että siihen puututaan tai niiden opillista perustaa kysytään, vahvistuu vanhoillislestadiolaisuuden sisällä uuden heräyksen kaltainen eriseuran siemen.

Tämän harhaopin tunnuspiirteitä ovat rippioppi (painotetaan uskonelämän hoitamisena etenkin ulkonaisia syntejä ja niistä tarkkaa ripittäytymistä), hoitokokousten ihannointi ja käyttö sielunhoidollisina välineinä ja niihin liittyvä kovuus sekä seurakunnan auktoriteetin korostaminen (evankeliumi ja Kristus liitetään kovaan opetukseen ulkonaisena asiana, josta selvästi näkee, ettei uskon salaisuutta ja voiman lähdettä käsitetä).

Oppi synnyttää pelkoa, eripuraa ja paikallista kuohuntaa jo tällä hetkellä.

Hahon kommentti synnytti mielessäni hätää. Minun muistissani on liian monta tällaisessa hengessä käytyä keskustelua eri vuosikymmeniltä. Minun olisi kuitenkin pitänyt ottaa asia esille asianomaisen kanssa.

Kokonaisuutena asiat ovat menossa kuitenkin oikeaan suuntaan.

Kokouksessa 70-luvusta olisi voitu keskustella laajemminkin, mutta sen aika ei ollut vielä. Hahon kanssa samaa henkeä edustavia puheenvuoroja oli kolme, joiden pitäjien paikkakunnilla tiedän olevan surua ja murhetta sen seurauksena. Näistä asioista on keskusteltava kuitenkin siellä, missä ne tulevat esille ja toivon, ettei voimat asianosaisilla loppuisi ja Jumalan varjelus toteutuisi.

Kokous oli hyvin sydämellinen. Lääkkö piti erittäin rakkaudellisen loppuhartauden ja Voittosen ensimmäinen katsaus oli hyvä alku vaikka vähän kuivakka olikin.

(Nimim. ”Puhujan huomio”, Suomi24-palsta 28.12.2007; tiivistelmä ko. nimimerkin kahdesta kirjoituksesta)

Juhani Uljas samana vuonna

Sama harhaoppi kuin Haholla hallitsi edelliskesän puhujainkokousta, kun Juhani Uljas piti alustuksen Valkealassa (kesällä 2007):

”Jumalan seurakunnasta loistaa Jumalan sanan täydellinen valkeus. Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.”

Aarno Haho 2008

Aarno Haho on jatkanut määrätietoisesti seurakunnalle kuuliaisuuden ja sokean tottelevaisuuden opetustaan esim. vuonna 2008 Amerikan matkallaan. Hän ennakoi Suomeen suorastaan uusia siionin ”puhdistuksia”:

“Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet, että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä, ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa, Pyhän Hengen äänen kanssa. Minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. — Ja me sanomme näin että kun sitten tulee Jumalan aika, ja sitten tulee seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä että sitten kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omallatunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle. On vaarallista, ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. ” (Saarna Minneapolisissa 5. lokakuuta 2008.)

Seurakunnan pitäminen täydellisenä ja erehtymättömänä ja sen kohottaminen Raamatun rinnalle merkitsee kristillisyyden perinteestä poikkeavaa ja epäluterilaista tulkintaa. Tulkintaa, josta kristillisyyden puhujat varoittelivat 1909.

Lue myös:

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Raamattu jäi toiseksi

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Armoneuvot päälaellaan

SRK kieltänyt synninpäästön julistamisen tekstissä

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

2 kommenttia

Kategoria(t): eriseura, harhaoppi, Jumalan sana, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, uskon perusteet

Ennustus: ajaudumme umpikujaan


health-prognosisOn näkyvissä sellaisia merkkejä, että vanhoillislestadiolaisuus ajautuu umpikujaan vielä lähimmän viiden vuoden aikana. Meidän kaikkien on siihen hyvä valmistautua jo nyt, ainakin meidän vanhoillislestadiolaisten. 

On vain kaksi näköpiirissä olevaa lopputulosta:

1) Vanhoillislestadiolaisuudessa käydään kamppailu oikeasta ja väärästä. Paljon jäseniä lähtee, koska sekasorron keskellä irtaantuminen isommalla joukolla on helpompaa yksilöille. Tämä on ensimmäinen 2000-luvun hajaannus. Uskoisin, että jäseniä lähtee n. 1/3.

Jäljelle jäävä ”vanha” vanhoillislestadiolaisuus jatkuu samanlaisena kuin nykyinenkin. Ehkä sillä erotuksella, että avointa keskustelua on entistä vaikeampi yksilöiden lähteä peräänkuuluttamaan.

2) Seurakunnan oppiin tulee selvä muutos, jossa rakkaudelle ja armolle tulee enemmän tilaa.

Ehkäisystä ei enää puhuta syntinä, vaikka ehkäisemättömyys kulttuurina saattaa elää vielä pitkään monissa suvuissa. Moni puhuja saattaa jättää tehtävänsä vapaaehtoisesti. Keskustelukulttuuri ehkä vähän vapautuu.

Muutamia ihmisiä jyrkimmästä siivestä saattaa irtaantua, kuten ”Tarkkailijablogisti”  *) on bloginsa kommenteissa todennut:
”En pidä yhteisöä erehtymättömänä. Mielestäni on täysin mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuus menee harhaan ja hyväksyy ehkäisyn. Jos niin kävisi, luultavasti sanoisin itse kanssani samoin ajattelevien kanssa vanhoillislestadiolaisuudelle näkemiin.”

Itse pidän ensimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä, vaikka mieluummin näkisin seurakunnan yhtenä joukkona. Toisaalta, sanoohan Vapahtajammekin:  ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Matt. 10:34.
ja
37 ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.

Uskon kautta saamme ymmärtää, että ”joka rakastaa seurakuntaa enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle”.

(Kirjoittaja: ”Jes-mies”)

*) Blogin kirjoittajan nimi on muutettu hänen omasta pyynnöstään nimimerkiksi ”Tarkkailijablogisti”. 28.4.2010.

Jemima Mopin palstalla: ”Näen todella paljon hyvää vl-kristillisyydessä ja samaan aikaan olen todella huolissani liikkeen tilasta.”

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia

Puhujan kirje puhujille

nuoli

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, ehkäisykielto, ennuste, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, hajaannukset, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kuuliaisuus, lakihengellisyys, normit, opilliset kysymykset, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, SRK ry., synnit, syntilista, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uskon perusteet, yhtenäisyys

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa


 Aina vain puhtaampaa tulee, kun yhä uudestaan puhdistetaan!

 KUVAT: Lestadiolaisuuden hajaannukset Suomessa 1848-1980 ; Euroopassa ja Amerikassa.

Harva tietää, että lestadiolainen herätysliike on osoittautunut yhdeksi kristinuskon riitaisimmista uskonnollisista liikkeistä. Se on hajaantunut 19:ään eri ryhmittymään, vaikka se on toiminut vasta runsaat 150 vuotta. Eri ryhmittymiä johtaneet /johtavat miehet eivät ole kyenneet neuvottelemaan sovinnosta. Lestadiolaisuus on hajaantunut sekä Euroopassa että Amerikassa suurempiin ja pienempiin ryhmiin, jotka tuomitsevat toisensa helvettiin.

Keskeinen syy hajaannuksiin on todennäköisesti liikkeessä omaksuttu seurakuntaoppi.

Moni kirkkomme pappikaan, puhumattakaan seurakuntalaisista ei ole perillä vanhoillislestadiolaisten seurakuntaopista. Lyhyesti sanoen, nykyisessä SRK-laisessa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ei pidetä kastettujen kirkkoon kuuluvien ihmisten joukkoa todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, jotka Jumalan armosta pelastuvat.

Niinpä vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan lähes 90% kaikista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä, piispoista ja papeista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka, joutuu tuomituksi kadotukseen. Tätä mielipidettään vanhoillislestadiolaisuuden johtajat eivät kuitenkaan tuo mielellään suoraan julkisuudessa esiin, vaan turvautuvat diplomaattiseen sanojenpyörittelyyn. Omiensa keskuudessa he eivät jätä tätä käsitystään piiloon.

Vanhoillislestadiolaiset papit eivät piittaa siitä, että käsitys ei vastaa luterilaisen kristinopin eikä ev.-lut. kirkkomme opetusta seurakunnasta ja pelastuksesta. Vanhoillislestadiolaisuuden johto ei omien sanojensa mukaan mielellään edes puhuisi herätysliikkeen ja kirkon välisestä ”suhteesta”, koska he kokevat itse olevansa se ”oikea kirkko” ja ”kirkon ydin”.

Vain vanhoillislestadiolaisten oma ryhmä on heidän itsensä mielestä todellinen uskovien seurakunta evankelis-luterilaisen kirkkomme sisällä.

Viime aikoina kirkossa on kiinnitetty jonkin verran kriittistä huomiota SRK:n opettamaan seurakunta- ja pelastuskäsitykseen. Turun piispa Kari Mäkinen on huomauttanut vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa haastattelussa: ”Kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta.” (Leppänen 2009.) Teologi Kari Kuula pohti SRK:n epäluterilaista opetusta kolumnissaan Kotimaa-lehdessä. 

Kesällä 2008 Espoon piispa Mikko Heikka kertoi julkisuudessa, että piispojen tarkoituksena on käydä opillisia keskusteluja vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajien kanssa. Toisaalta arkkipiispa ei Kotimaa-lehden haastattelussa näyttänyt edes tuntevan vl-liikkeen seurakuntaoppia (Kotimaa 2.7.2009).

 Seurakuntaoppi: SRK opettaa vl-nuorisolle ”maatuskamallista” kirkkohistoriaa

Vanhoillislestadiolaiset positioivat itsensä ainoana oikeana ja pelastuvana seurakuntana mallilla, joka on kuin perinteellinen venäläinen maatuskanukke.  Ainoat Jumalan armahtamat ja pelastetut, oikeat uskovaiset elävät tämän maatuskanuken ytimessä.

maatuska male

Tämä historiankäsitys opetetaan kaikille vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kasvaville lapsille ja nuorille, jotka ovat SRK.n lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n uskontokasvatuksen eri muotoihin osallistuu vuosittain yli 30 000 lasta ja nuorta.

 Historiallisessa perspektiivissä vanhoillislestadiolaiset katsovat edustavansa itse ainoana oikeana seurakuntana ”suoraan alenevassa polvessa” Jeesuksen opetuslapsia ja alkuseurakuntaa nykypäivän maailmassa ja ev.-lut. kirkossa. He katsovat, että heidän edustamansa oppi on kautta historian ollut  muuttumattomana olemassa ”kirkon ytimessä” , kuten SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosella on tapana kuvata liikkeen asemaa.  

Todellisen uskovaisten seurakunnan maatuskanuken kerrostumia ymmärretään olevan ainakin kahdeksan.

1. Ensimmäinen eli uloin kerros: Kristikunnan alku oli alkuseurakunnassa ja sittemmin katolisessa kirkossa (tai ortodoksisessa, miten asian nyt ottaa, sillä nykylestadiolaiset hyväksyvät mielellään liikkeeseensä myös siihen haluavia ortodokseja). Toisin sanoen, nyky-vanhoillislestadiolaisten mukaan 1900-500 vuotta sitten ainakin osa katolilaisista/ortodokseista oli ”ainoassa oikeassa uskossa” ja pelastui.

2. Toinen kerros: katolisen kirkon sisällä tapahtui Euroopassa uudistus 1400-1500-luvulla, jolloin syntyivät protestanttiset kirkot. Yhtenä siinä syntyi luterilaisuus, joka oli vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan syntyaikanaan ainoa oikea uskonryhmä. Tai ainakin jokin osa siitä. On jäänyt epäselväksi, miten SRK näkee silloiset muut protestanttiset ryhmittymät (nykyiset muut ryhmäthän ovat kadotukseen menossa).

3. Kolmas kerros: luterilaisen kirkon sisälle syntyi lestadiolainen herätys 1800-luvun puolivälissä, kun Laestadius alkoi pitää väkeviä saarnojaan Ruotsin Lapissa. Kun liike levisi Suomeen, Suomen kirkon sisällä alkoi kehittyä ainoa oikea tosiuskovaisten seurakunta. Tiedossa ei ole, mikä on vanhoillislestadiolaisten kanta siihen, mikä oli ennen lestadiolaisuutta eli uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle saakka Suomessa eläneiden ihmisten kohtalo, kadotus vai taivas.

4. Neljäs kerros: lestadiolaisuus hajaantui 1800-luvun loppupuolelta alkaen erilaisiin pienryhmiin ja lopulta 1900-luvun alussa kolmeen pääryhmittymään, joista yksi oli vanhoillislestadiolaisuus. Nähtävästi niistä jokainen piti vain omaa ryhmittymäänsä ainoana oikeana uskona  – ainkaan sovintoa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan. Lestadiolaisjohtajat  torjuivat sovintoyritykset, joita silloin tällöin esiintyi.

5. Viides kerros: vanhoillislestadiolaisuuden sisällä syntyi hajaannus 1960-luvun alussa, jolloin 2/3 liikkeen teologeista lähti tai erotettiin. SRK-lestadiolaisuudesta tuli pääasiassa maallikkojohtoinen liike, joka edelleen piti vain itseään ainoana oikeana uskona.Maatuska male high

6. Kuudes kerros: Vuosina 1970-1986 SRK:n johtokunnan johdolla järjestettiin kaikissa Suomen rauhanyhdistyksissä likimain jokaista lestadiolaista  koskenut puhdistus hoitokokousten muodossa väärien henkien kitkemiseksi ainoasta oikeasta uskosta. Tuhansia tavallisia uskovaisia erotettiin tai jättäytyi pois liikkeestä ja heidät julistettiin kadotuksen lapsiksi. Erotetut eivät perustaneet uusia ryhmittymiä.

7. Seitsemäs kerros: nykyinen SRK-lestadiolaisuus pitää itseään ainoana oikeassa uskossa elävien tosiuskovaisten joukkona, Jumalan valtakuntana.

8.  Kahdeksas kerros: on huomattava, että vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan eivät suinkaan edes kaikki nykyistä SRK-vanhoillislestadiolaista uskoa tunnustavatkaan pelastu iankaikkiselta kadotukselta. Koska kuitenkaan aivan kaikki vanhoillislestadiolaisetkaan eivät loppujen lopuksi olekaan tarpeeksi puhtaassa oikeassa uskossa.

Tämän ovat mm. Kotimaa-lehdessä todenneet SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki 9.1.2008: ”Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa. Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

Kuten malli osoittaa, vanhoillislestadiolaiset tarkastelevat maailmaa ja kristinuskon historiaa ihan vakavissaan tällaisien kansanomaisen itsekeskeisen ajattelun kautta, eli pelkästään omasta itsestään lähtien.

Asiallisesti katsottuna moinen epähistoriallinen lähestymistapa on tietenkin täyttä hölynpölyä.  Mutta SRK:n oman kirkkohistorian ja siihen kytketyn seurakuntaopin varsinainen tarkoitus ei olekaan antaa ihmisille luotettavaa ja oikeaa tietoa historiallisista ja hengellisistä kysymyksistä, vaan yksinomaan vahvistaa omaa jäsenistön uskomista ja sitoutumista liikkeeseen.

Omat jäsenet taas hyväksyvät minkä hyvänsä huu-haa-opetuksen, koska SRK-lestadiolaisuuden kulmakivi on juuri siinä, että  (1) seurakunta on ylin auktoriteetti uskon asioissa ja (2)  seurakunta on erehtymätön.

Tähän perustuu herätysliikkeen vallankäyttö ja jäsenten kyseenalaistamaton alistuminen vallankäytölle.  ”Seurakunnan neuvot” muodostetaan  SRK:n johtokunnassa ja puhujienkokouksissa. Ne ovat käytännössä suosituksia ja päätöksiä elämäntapaan liittyvistä asioista, eli kieltoja ja velvoitteita, joiden ei tarvitse suoraan perustua Jumalan sanaan. Ne tulee uskoa todeksi yksinomaan sillä perusteella, että ne on seurakunnan johto päättänyt (esimerkiksi puhujainkokous). Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus muistuttaa katolista kirkkoa, jossa paavilla on mahdollisuus antaa haluamiaan määräyksiä uskovaisten noudatettavaksi, ilman että niiden tarvitsee liittyä Raamattuun.  Samoin islamissa on Koraanin ulkopuolisia, vanhoja muistiinmerkittyjä perinnenormeja, joiden asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Tiukkahenkisimmät vaativat niille Koraanin tasoista auktoriteettia, kun taas liberaalimmat imaamit pitävät niitä ehdonvallan kysymyksinä.

Kuulostaako tutulta?

Tavallisten rivi-vahoillislestadiolaisten ei tarvitse eikä oikeastaan kuulukaan itse perehtyä Raamattuun eikä kristinoppiin. Näin he pysyvät arvostelukyvyttöminä SRK:n puhujien opetuksen suhteen.

Parisen vuotta sitten julkistettiinkin varmuudeksi SRK:n virallinen linjaus Raamatun ja näiden seurakunnan neuvojen välisestä auktoriteettisuhteesta.

Raamattu enää ole ”uskon ainut ja ylin ohje”, kuten luterilaisittain on totuttu opettamaan. Vanhoillislestadiolainen maallikkosaarnaaja ja SRK:n johtokunnan jäsen Juhani Uljas piti puhujainkokouksessa 2007 alustuksen, jossa hän asetti seurakunnan neuvot ja SRK:n hoitotoimenpiteet Raamatun veroiseen auktoriteettiasemaan ja Raamatun niille alisteiseksi:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa.)

Sitävastoin luterilainen käsitys löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

On tietenkin ongelmallista, että kirkkomme palveluksessa olevat vanhoillislestadiolaiset teologit opettavat  tätä ”maatuska-mallia”  pelastuksesta ja kristilisyydestä  ev.-lut. seurakunnissa,  toimiessaan sielunhoitajina ja seurakunnan paimenina.

Huom. Yllläolevassa maatuska-mallissa on sivuutettu lestadiolaisen herätysliikkeen hajaannukset muissa Pohjoismaissa ja Amerikan mantereella (ks. Talonen 2001). Kaikkiaan lestadiolaiset ovat pirstoutuneet pariksikymmeneksi erilliseksi ryhmittymäksi, joista useimmat tuomitsevat toisensa kadotukseen.

HAJAANNUSTEN SYYT: TEOLOGIAA JA TUNTEITA

Lestadiolaisuuden hajaantumisherkkyydelle on annettu monia selityksiä: hengellis-opillisia, sosiologisia, käytännöllisiä, suorastaan arkisiakin. Tuiran seurakunnan edesmennyt kirkkoherra, rauhansanalainen Urpo Kuusniemi tulkitsi, että 1930-luvun hajaannuksia selitti inhimillinen kateus:

”Haara (rauhansanalaisuus) syntyi siitä, että joitakin lahjakkaita saarnamiehiä oli kutsuttu Amerikan seuroihin puhumaan toisten sitä kadehtiessa. Ja kun nämä menivät, heidät erotettiin”, Kuusniemi kirjoitti vuonna 1997.

Jouko Talonen näkee hajaantumisherkkyyden kärkisyyksi seurakuntaopin:

”Oppi uskovien yhteisöstä on luonut pohjaa hajaannuksille. Niissä ryhmissä, joissa on omaksuttu toiset pois sulkeva seurakuntakäsitys, ei voi yhdellä kertaa olla samalla paikkakunnalla kahta ´Jumalan valtakuntaa´. Tämä on luonut pysyvän alttiuden hajaannuskehitykselle.”

Toinen hajaantumisalttiutta lisäävä seikka on Talosen mukaan liikkeen leviäminen maantieteellisesti laajalle alueelle. Jo yli sata vuotta sitten, 1870-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli levinnyt maailmassa alueelle, jonka pohjoisin piste oli Hammerfest, eteläisin Hanko, itäisin Pietari ja läntisin Astorian kaupunki Tyynenmeren rannalla.

Samalla liike oli levinnyt eri kansojen piiriin, erilaisiin ympäristöihin ja kulttuureihin.  Kokonaisuutta yritti pitää kasassa lestadiolaisuuden näkyvin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa, mutta tilanne repesi hänen hallinnastaan 1800-luvun viimeisinä vuosina.

”Tietysti hajaannuksissa on aina näkynyt sukupolvienkin vaihtelu”, Talonen arvioi.

Muutamia muitakin syitä on esitetty. Vuosi sitten edesmennyt vanhoillislestadiolainen Samuli Pentikäinen näki 1930-luvun hajaannuksen taustalla muiden muassa yhteiskunnallisia tekijöitä; pula-ajan, poliittisen radikalismin ja uskonnolliset hurmosliikkeet.

Lestadiolaisuudesta SRK:n toimeksiannosta tutkinut FT Seppo Lohi puolestaan on todennut, että suuriin ja pienempiin hajaannuksiin on liittynyt paljon myös puhtaasti psykologisia, johtajuuteen liittyviä syitä.

– Persoona, jolla on ääretön vallanhalu ja kunnianhimo, voi kerätä ympärilleen joukon, jolle erilleen lähtö sitten perustellaan opillisesti. Toinen mahdollisuus on, että ensiksi nousevat opilliset erimielisyydet ja sen pohjalta syntyvät suuntaukset, joille sitten löytyvät johtajat.

Lohi näkee, että hengellisessä liikkeessä johtajien on helppo perustella kannattajilleen ”teologisesti” se, miksi he eivät voi luovuttaa valtaansa.

– Ihmisten herkästi haavoittuvia omiatuntoja on helppo hallita, hän toteaa. – Avainten vallan väärinkäyttö on hirvittävä asia. (Mikkola 2007.)

Lestadiolaisuuden hajaannusalttiutta nimenomaan voimistaakin olennaisesti edellä mainittu avainten valta, jolla lestadiolaiset tarkoittavat yksittäisen lestadiolaisen  ihmisen oikeutta ja mahdollisuutta toisen ihmisen syntien anteeksiantamiseen ja myös anteeksiannon kieltämiseen. Tällä ajattelumallilla on ratkaiseva merkitys lestadiolaisuuden opissa ja arkikäytännössä seurakuntakuria myöten.

Sen avulla käytetäänkin tehokkaasti valtaa tavallisen uskovan asemaan ja oikeuteen kuulua liikkeeseen. Tämä vallankäyttö taas perustuu pohjimmiltaan lestadiolaisuudessa omaksuttuun ”välimiehen välimies” -oppiin.

KURIN JA VALLANKÄYTÖN 1970-LUKU

Suomen lestadiolaisryhmissä ei ole muutamaan vuosikymmeneen ollut sanottavia repeämiä. Vuonna 1977 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani kirkkoherra Paavo Sillanpään perustama ryhmä, joka jäi Suomessa pieneksi.

Samalla vuosikymmenellä vanhoillislestadiolaisuudessa elettiin vaikeita aikoja. Liikkeen päälinjan edustajien jälkeenpäin laatiman lunnehdinnan mukaan herätysliikeken toimintaa jäytivät toisaalta ”kuiva ja tuomitseva henki”, ja toisaalta liiallinen pehmeys syntejä kohtaan.

Julkista kohua aiheuttivat hoitokokoukset, joissa käsiteltiin paikallisten rauhanyhdistysten jäsenten sielun tilaa ja keskinäisiä välejä usein yömyöhään. Kokoukset olivat luonteeltaan hengellistä ja henkistä vallankäyttöä, jossa kuka hyvänsä saattoi joutua tuomituksi ja ulossuljetuksi. Hoitokokouksia on useasti verrattu kuulusteluihin. Kokousten vetäjät vaativat yksityisiä ihmisiä tekemään julkirippiä asioista, joihin nämä eivät olleet syyllistyneet, ja usein sellaisista asioista, joista ei edes kuulu julkirippiä vaatia. Kokouksista tehtiin kanteluja arkkipiispalle asti.

JÄNNITTEITÄ LATAUTUMASSA

Tätä nykyä Suomen lestadiolaisuuden tila on aika rauhallinen. Joitakin kipukohtia silti on.
Esikoislestadiolaisuudessa kysymys Lapin vanhinten eli liikkeen Pohjois-Ruotsissa asuvan perinteisen hengellisen johdon asemasta jakaa Talosen mukaan yhä mieliä.

”Liikkeen pääsuunta on kuitenkin kasassa, vaikka sisäinen keskustelu on ollutkin viime vuosina voimakasta.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa keskusteluilmapiiri on nyt Talosen mukaan vapautuneempi ja avoimempi kuin 1970-luvulla.

”Tiedotus on noussut tärkeäksi. Vaikka seurakuntaopista ei ole luovuttu, asian esittämiseen on tullut kohteliasta ja diplomaattista sävyä.”

Tällä hetkellä Talonen ei näe lestadiolaisessa herätysliikkeessä välittömiä aineksia uusiin hajaannuksiin. Jännitteitä voi kuitenkin olla latautumassa.

”Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt ääniä 1970-luvun hoitokokousten ongelmatilanteiden anteeksipyytämisestä. Tämä on herkkä asia, sillä se nostaa esille vaikean teologisen ongelman siitä, oliko liikettä 1970-luvulla johtamassa Pyhä Henki vai jokin muu henki?”

Vaikeampaa voi kuitenkin olla edessä: Ruotsin kirkossa työskentelevät vanhoillislestadiolaiset papit joutuvat jo aivan pian vastaamaan kysymykseen homo- ja lesboparien kirkollista siunaamista.

”Kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi meilläkin vaalikauden 2012-2016 kirkolliskokouksen jälkeen.
Suostuvatko SRK-vanhoilliset papit ’virkatyönä’ siunaamaan tai vihkimään miesparit ja naisparit kirkossa, on mielenkiintoinen asia.”

Vanhempi vanhoillislestadiolainen pappispolvi ei Talosen arvion mukaan siihen lähde.  Hän kuitenkin pohtii, voisivatko nuoremmat ja uratietoisemmat papit yllättää koko kirkon tässä asiassa. Talonen viittaa siihen, että nytkin vanhoillislestadiolaiset papit tekevät paikallisseurakunnissa yhteistyötä naispappien kanssa, vaikka itse herätysliike ei naisten pääsyä pappisvirkaan edelleenkään hyväksy.

”Haluttin tai ei, tämä kaksijakoinen asenne sisältää kyllä aikamoisen teologisen latauksen”, Talonen toteaa.

KALEVA 21.5.2006

 

 Ryhmittymä  Organisaatio  Kannatusarvio
 Vanhoillisuus  Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (Oulu)                100 000
 Esikoislestadiolaiset  Esikoislestadiolaisuus ry. (Lahti)                    10 000
Rauhan Sanan ryhmä Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu); Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)             7 000
 Uusiheräys  Uusiheräys ry (Oulu)             3 000
Elämän Sanan ryhmä Laestadius-seura (Laestadiolaisten pappien
ryhmä veljespiiri)
               300
 Sillanpääläisyys  Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys         ei tiedossa
 Leeviläiset  ei tiedossa                                70
Steniläiset Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais Kristillinen
yhdistys ry.
                               20
 Kontiolaiset                                  20

Lähde:  Kaleva 21.5.2006

Taustatietoja:

Että te keskinäisen rakkauden pidätte – mutta kuinkas sitten kävikään?

Seppo Lohi 2008. Oppiriidat hajottivat lestadiolaisuuden 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teologia.fi 7.4.2008.

Leppänen, M. 2009. Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. Haastattelu, Suviseuratiedotus 26.6.2009.

Lestadiolaisuus. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Lestadiolaisuus

Hakomaja: Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Pekka Mikkola: Väärin tehty (Seppo Lohen haastattelu). Kaleva 18.11.2007.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Rytkönen, J. 2007: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Kotimaa 9.1.2008.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset? 

Teologi Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8821&Itemid=173

Talonen, J.2001.  Lestadiolaisuuden hajaannukset. Suomen teologinen instituutti. Iustitia 14 (2001).

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Wikipedia: Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, avainten valta, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, historia, hoitokokoukset, johtajat, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, pietismi, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tulevaisuus, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys