
En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.
Siksi on niin, että aina kun kuulen jonkun lähteneen uskonyhteisöstä, on kuin ottaisin hatun päästäni, laskisin sen rinnalleni ja sanoisin: hänen yksinäisyytensä hetkeä kunnioittaen. Samalla toivon, että vaikka jotakin hänessä kuolee, kyse olisi uskon ylösnousemuksesta, uudesta elämästä, toivosta ja kasvusta.
Lue koko artikkeli…
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Kategoria(t): armo, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, kirkko, kuolema, lapset, lapsuus, mielenterveys, rauhanyhdistys, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, spiritualiteetti, suru, suvaitsevaisuus, toivo, turvapaikka, ulossulkeminen, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys
Avainsanat: asiantuntija-apu, evankelis-luterilainen kirkko, hengellisyys, irtautuminen, kirkko, lestadiolaisuus, lohdutus, myötätunto, pyhyys, seurakunta, sielunhoito, spiritualiteetti, suru, suvaitsevaisuus, terapia, turvallisuus, turvattomuus, ulossulkeminen, vanhoillislestadiolaisuus, vertaistuki, yksinäisyys, ystävyys