Aihearkisto: julkaisutoiminta

Lucia-kulkue: synnistä sallituksi 45 vuodessa


Pyhä Lucia (lat. Sancta Lucia, 283–304) on katolisen kirkon kanonisoima pyhimys ja ortodoksisen kirkon muistelema pyhä. Pyhimystarun mukaan Lucia oli nuori sisilialainen neito,  joka koki marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen hallituskauden lopulla noin vuonna 304.

Pyhää Luciaa on rukoiltu keskiajalla avuksi erityisesti kaulan kasvaimissa sekä sokeudessa ja silmätaudeissa. Hänestä on säilynyt muistumia myös suomalaisessa kansanperinteessä.

Lucian elämästä kerrotaan useita legendoja. Luciasta tuli sisilialaisen Syrakusan kaupungin suojelupyhimys. Sisiliasta hänen palvontansa levisi nopeasti koko Italiaan. Hänen nimensä otettiin mukaan katolisen kirkon kaanoniin eli messukaavaan jo 500-luvulla. Useita kirkkoja nimettiin Pyhän Lucian kunniaksi ja mm. Englannissa omistettiin kaksi kirkkoa hänelle jo ennen 700-lukua. Koska Lucian palvonta alkoi varhain ennen kristinuskon jakaantumista, hän kuuluu myös ortodoksien pyhimyksiin.

Ranskan kuninkaan Kaarle Suuren (742–814) ajan kalenterissa oli Luciaa tarkoittava merkintä ”Virgo Martyr” joulukuun 13. päivän kohdalla, sillä hänen uskottiin saaneen surmansa juuri tuona päivänä. Katolisen kirkon pyhimyskalenteriin Pyhän Lucian muistopäivä otettiin 1300-luvulla.

Pohjoismaihin Lucian palvontaperinteen arvellaan levinneen nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueella sijainneesta Flanderista sekä Luoteis-Saksasta.

Pohjoismaissa tunnetaan joitakin kirjallisia todisteita Lucian palvonnasta jo keskiajalta. Suomessa Lucia, die beate Lucie, mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1330. Sen jälkeen hänestä oli säännöllisesti merkintä kirkollisissa kalentereissa katolisena aikana. Ensimmäinen pohjoismainen tieto Lucian päivän vietosta on Ruotsin Länsi-Götanmaalta vuodelta 1746. Lucian päivän juhla neitoineen ja kulkueineen on vakiintunut erityisesti ruotsinkielisessä kulttuuripiirissä.

Pyhän Lucian päivä 13. joulukuuta osuu samaan ajankohtaan ennen kristinuskon tuloa vietetyn keskitalven valon juhlan kanssa. Esihistorian tutkijoiden mukaan pohjoismaissa on palvottu valoa ja Aurinkoa pronssikaudelta lähtien (1500 – 1000 eaa.). Lucian päivän vietossa on selvästi havaittavissa samoja piirteitä, ja myös pyhimyksen nimi Lucia viittaa valoon. Katolisessa kirkossa Luciaa rukoillaan sokeiden ja näkövammaisten omana pyhimyksenä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa pidettiin Lucian päivän juhlimista syntinä vielä 1960-luvulla, joillakin seuduilla maata vielä 2000-luvullakin. Perusteluna esitettiin, että Lucia-perinne on katolisen kirkon pyhimyksen juhla.

Kuva: Ranuan kr. opiston Lucia-kulkue ja kuvaelma 13.12.2008. Kuva julkaistu opiston nettisivulla.)

Synnin puoliintumisaika SRK-lestadiolaisuudessa: filtterien säätöä ajassa

Onko ennen syntinä pidetty muuttunut sallituksi, nykyisin?

Päivämies-lehdessä kirjoitettiin  vuonna 1965 otsikolla ”Synnin suodattimia” ja todettiin:

”Emmekä sotkeudu muuta valkeutta etsimään, kuten täällä esim. ennen Vapahtajamme syntymäpäivää on totutettu viettämään epäjumalatar Lucian kunniaksi ”valon” juhlaa aivan jokaisessa yhteisössä, vieläpä lutherilaisen seurakunnan nimellä mainitussakin. Eikö olekin pirulla filtterit kunnossa?” (Päivämies nro 6, 3.2.1965.)

Lucia vie kadotukseen – Luciaa ei juhlita Jumalan lasten joukossa… 

”Lucian (vv. 283-304 eläneen katolisen kirkon pyhimyksen) päivää ei vietetä vieläkään Jumalan lasten joukossa. –  Jumalan sana ei kuulu loputtomasti. Se tulee ja menee, lain ja evankeliumin saarna vaikenevat aikanaan, mutta se ei tee syntiä luvalliseksi eikä pyhimysten palvontaa muuksi kuin kadotukseen vieväksi. ”(Nimim. Jani S. kirjoitti Mopin palstalla 15.12.2009.)

…paitsi Ranuan kristillisen opistossa

Ranuan kristillinen opisto 2009: Jouluaterian aluksi seurattiin opiston Lucia-kulkueen esitystä. (Kuva julkaistu Ranuan opiston nettisivulla.)

Erehtymätön seurakunta-äiti filtteröi juttuja 

”Ns. pappislinjan irtautuminen johti asenteiden tiukentumiseen sekä kirkkoa että yhteiskunnan maallistumista vastaan. Kun sisäinen kuohunta ja rajankäynti pappislinjalaisiiin alkoi olla voitettu 1962 – 1963, tykistöpatterit suunnattiin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen torjuntaan. – –

Kulttuuria, kaunokirjalli-suutta, aikakauslehtiä arvioitiin kielteisesti lähes jokaisessa Päivämies-lehdessä 1960-luvun puolivälissä. Jopa Lucia-juhlan vietto nähtiin epäjumalanpalvontana. Lisäksi noina vuosina SRK ja sen julkaisut osallistuivat aktiivisesti poliittiseen taisteluun. Päätavoitteena oli vasemmiston torjunta. – – Tätä kiristymistä ja umpioitumista jatkui sitten aina 1980-luvun alkuun.” (Pölyttynyt 13.12.2010.)

Synniksi julistettu onkin sallittua – filtteri säädetään puhuja-asetukselle

Onko sitten myös yleisesti Päivämiehessä ja saarnoissa synniksi määritelty asia samaan aikaan joillekin uskovaisille sallittua ja sopivaa? Eikö synti olekaan syntiä samalla lailla, kaikille?

Nimimerkki x-vl oli tiedustellut vuonna 2007 Päivämiehen päätoimittajalta (myöhemmin  Hakomajassa  julkistamassaan kirjeessä) siitä, ovatko videoelokuvia ja viihdemusiikkia koskevat kiellot herätysliikkeessä muuttuneet niin, että ne eivät  enää sido puhujia.  Hän oli havainnut kahtalaista asennoitumista kieltoihin ja oli havainnoistaan päätellyt, että puhujilla saattoi olla suurempi vapaus päättää itse elokuvien katselusta ja musiikin kuuntelusta kuin riviuskovaisilla. Em. kirje on harvoja tapauksia, joissa Suomessa on nostettu julkisuuteen yksilöityjä havaintoja siitä, että syntikäsitysten velvoittavuus olisi lievempi arvostetussa asemassa olevien kohdalla riviuskovaisiin nähden. Myös Yhdysvalloissa on käyty lestadiolaisuuden nettipalstoilla keskustelua samasta kysymyksestä.

Virallisesti puhujat ovat pitäneet kiinni velvoitteesta olla kuuliainen  päätökselle, että elokuvien katselu ja musiikin harrastaminen ovat edelleen syntiä  (ks. esim. Aarno Hahon saarna).

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Pelokas nimimerkki.

*     *     *

Lisää aiheesta ja aiheen vierestä:

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Arno Forsius: Pyhä Lucia

Dr. Propelli: Kapellimestariuden hinta: suku hylkäsi

Gepardi: Synti erottaa lestadiolaiset muista ihmisistä. Hakomaja 24.9.2010.

Aarno Haho:  Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin omatunto

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

j-prevert: Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!

Jani S. : Lucian… Kirjoitus Synnin suodattimia-ketjussa. Mopin palsta 14.12.2009.

Lucia tuo valoa pimeyteen. Joulukirkko 18.11.2010.

Lucia-neito (Wikipedia)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Pyhä Lucia (Wikipedia)

Pölyttynyt: Kommenttia. Mopin palsta 13.12.2009.

Speedy: “Olinko hölmö -?”

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK:n johtokunta:  Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Justiina Puupää: Muuttumaton oppi ja elämäntavat? 13.2.2014.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kiitokset. Nimim. Pölyttynyt, parhaat kiitokset arkistojen aarteista Mopin palstalla  14.12.2009.) (Toim.huom.)

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, 2000-luku, bans, concept of sin, elämäntapa, erehtymättömyys, forbidden things, historia, julkaisutoiminta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, norms, nuoret, omatunto, Päivämies, Pölyttynyt, pelko, pelot, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, sin, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, vallankäyttö, videot

SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?


SRK:n johtokunta ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun vanhoillislestadiolaiset lastensuojelun tilanteesta vakavasti huolestuneet asiantuntijat ottivat siihen yhteyttä yli kaksi vuotta sitten,  tarjotakseen ammattiapua ja tukea lasten hyväksikäytön torjumiseksi ja tiedon levittämiseksi asiasta herätysliikkeen sisällä.

Asiantuntijat olivat ”kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen”, kirjoitti anonyymi nimimerkki ”Jaffa” Mopin palstalla 16.5.2010 (teksti alempana kokonaisuudessaan). 

SRK:n johto torjui avuntarjouksen loukkaavana. Se turvautui myös painostukseen.  Johtokunta leimasi asiaa esittäneet jumalanvaltakuntaa vikoviksi, katkeroituneiksi eriseuran lietsojiksi, joiden oma sieluntila on epäilyttävä. Tiettävästi johtokunta vaati myös asiaa koskevien dokumenttien tuhoamista.

Johtokunnan  menettely perustuu herätysliikkeessä omaksuttuun vaikenemisen kulttuuriin, jossa mistään liikeeseen liittyvästä kielteisestä asiasta ei ole lupa puhua julkisesti, eikä varsinkaan ulospäin. Kaikkien liikkeen jäsenten tulee ensi sijassa olla lojaaleja kollektiiviselle yhteisölle, koska ”yhteistä rakkautta ei saa rikkoa”.

YTT, lastensujelun tutkija Johanna Hurtig vahvisti Helsingin Sanomien haastattelussa (29.9.2010), että jotkut SRK:n johtohenkilöistä ovat pitäneet tuomittavana vl-liikkeessä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyä julkisuudessa. Samassa lehdessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen puolestaan kiistää tämän. Samoin Voittonen ja SRK:n pääsihteeri kiistävät vaientamisväitteet Kaleva-lehden haastattelussa.

Olavi Voittosen mukaan hyväksikäyttörikosten käsittely julkisuudessa on ollut tarkoitushakuista, koska keskustelussa on esillä vain vl-liikkeessä sattuneet rikokset : ”Media kiinnostuu vain näistä tapauksista.”

Tosiasia kuitenkin on, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia on noussut toistuvasti esiin vl-liikkeen sisältä, ja lastensuojelun asiantuntijoilla on toisenlainen käsitys kuin liikkeen johdolla. 

Tämä korutont’ on kertomaa A.D. 2010, ja sitä säestää Helsingin Sanomien pääkirjoituksen tiukka, mutta asiallinen kannanotto. 

Kaikesta päätellen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut historiansa vakavimpaan kriisiin  sitten 1960-luvun alun pappishajaannuksen. Yritykset vaientaa keskustelua ja salailla asioita eivät kriisiä helpota.

Uusimmat insestitapaukset paljastuivat syyskesällä sekä marraskuussa 2010: ”Rauhanyhdistyksen ex-johtaja vangittu epäiltynä insestistä” (HS 29.9.2010) ja Sukulaistyttöä hyväksikäyttäneelle miehelle ehdollista vankeutta (Kaleva 29.11.2010).

”Kirkon ja lestadiolaisuuden piirissä viime viikkoina esille tulleet lasten hyväksikäyttötapaukset antavat hätkähdyttävän kuvan siitä, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan suhtautua lakiin ja sen velvoitteisiin. Lapsiin kohdistuneiden rikosten vuosia jatkunut vähättely ja jopa peittely kertoo oikeustajun ja lähimmäisenrakkauden kieroutumisesta”, todetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 16.5.2010.

Saman tyrmistyksen ovat kokeneet viime viikoina sekä ulkopuoliset että monet tavalliset vanhoillislestadiolaiset. On selvää, että tällaiset tapaukset saattavat heikentää yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan hengelliseen yhteisöön.

Sellaistenkin, jotka eivät itse ole yleensä kiinnostuneita seuraamaan liikkeensä johdon ratkaisuja.

Millaisista asioista lainvastainen menettely on kummunnut? Kuinka on mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuudessa käytössä olevat menettelyt ovat parhaillaan valtionsyyttäjän selvitettävänä? Lehtitietojen mukaan kirkon käynnistämässä selvityksessä on tähän mennessä paljastunut yli sata tapausta, joista yli kolmekymmentä vanhoillislestadiolaisuuden piiristä.

[Alle vuoden kuluttua tämän kirjoittamisesta SRK:n johtokunta itse myönsi julkisesti, että herätysliikkeen piiristä on paljastunut 70-100 lasten hyväksikäyttötapausta, joista osa hyvin vakavia. Johtokunta myönsi myös, että tutkijatohtori Hurtigin tiedot pitivät paikkansa muiltakin osin, mm. 10-15 seurapuhujaa on syyllistynyt hyväksikäyttörikoksiin. Osa rikoksista on päästetty juridisessa mielessä vanhenemaan. Tämä tarkoittaa, että rauhanyhdistyksissä liikkuu vapaalla jalalla ties kuinka paljon lasten hyväksikäyttäjiä, joiden uhrit eivät ole koskaan saaneet mitään hyvitystä kärsimyksistään. Tästä tilanteesta ei kukaan herätysliikkeen vastuuhenkilöistä näy edelleenkään piittaavan. Toim.huom. 9.4.2011.]

Mitä SRK:n johtokunta ja mitä paikalliset rauhanyhdistykset ovat lopulta tehneet, kun herätysliike on joutunut syvään kriisiin leimauduttuaan välinpitämättömäksi heikompien suojelemisessa, ja opetuksessaan ristiriitaan Suomen lain kanssa?

*    *    *

Kysymyksiin tuskin haetaan vastausta Liperin suviseurojen kokouksissa, sillä SRK-lestadiolaisuuden opetukseen on kuulunut aina liikkeen erehtymättömyyden vakuuttelu. Kuvaan kuuluu viittaaminen vanhoihin kannanottoihin, joiden ratkaisuja Liperissä jälleen ylistetään ”muuttumattomiksi” ja ”siunauksellisiksi”.

On vaikea sanoa, onko asiaintilan lohdullisempi selitys, että vanhoillislestadiolaiset pedofiilien maallikko-rippi-isät ja -äidit eivät kertakaikkiaan ole tietoisia siitä, että lapsen hyväksikäyttö on rikos, vai se, että he olisivat niin häikäilemättömiä, että haluaisivat tietoisesti salata rikokset.

Samaa voidaan perustellusti kysellä SRK ry:n johtokunnan kohdalla, minkä itse lestadiolainen teologi Johannes Alaranta tekikin blogikirjoituksessaan Kotimaa24.ssä. 

“On vaarallista jos joku organisaatio tai ainakin sen johto, kehottaa jäseniään rikkomaan Suomen lakia. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että asioita ymmärtämätön joutuu vankeutuun salailun takia. Herää kysymys, mistä tämä johtuu. Toivon, että se johtuu siitä, ettei asia ole tuttu ja sitä ei ole vielä ymmärretty.

Toivon, ettei se johdu siitä, että on itse salattu törkeitä rikoksia ja pelätään tämän peittelyn paljastumista.” (Ripin nk. “olemus”).

Olipa syy kumpi tahansa, tilanne viittaa siihen, että vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vastuunkantajat, eli SRK:n johtokunta on yrittänyt väistää vastuutaan tai se ei ole alkuunkaan   perillä asioista.

Sekä SRK:n johto että liikkeen rivijäsenet tarvitsisivatkin kiireesti asiallista tietoa lasten hyväksikäyttörikoksista ja niiden torjunnasta.  

Liikkeen vastuunkantajat tarvitsisivat konkreettista tietoa laajemmikin ihmisoikeuksista kokonaisuudessaan, niihin liittyvistä velvoitteista ja lainsäädännöstä.

SRK:n johto torjui asiantuntijan ehdotukset

Tiettävästi eräät liikkeen sisällä olevat lastensuojelun asiantuntijat ovatkin olleet jo vuosia sitten yhteydessä SRK:n johtoon, tarjoten ammattiapua uhreille sekä ehdottaen koulutuksen järjestämistä  SRK:n vapaaehtoisille lapsi- ja nuorisotyöntekijöille. 

Asiantuntemusta tarjottiin  myös aihetta koskevien kirjoitusten julkaisemiseen SRK:n omissa lehdissä (Päivämies, Siionin Lähetyslehti, Siionin Kevät).

SRK:n johtokunta on kuitenkin tyrmännyt ehdotukset. Tapaukseen liittyy lisäksi painostamista SRK:n ”veljien” taholta.

Asian esille nostaneiden henkilökohtainen uskonvakaumus, sielun tila, oli asetettu kyseenalaiseksi, perustellen että he ovat ryhtymässä arvostelemaan Jumalan valtakuntaa.  

Tässä nousee esiin tuttu kuvio. Kävi samoin kuin lukuisissa muissakin keskustelualoitteissa herätysliikkeen sisällä. Avoin keskustelu ja parannusehdotukset törmäävät SRK:n johtoon (johtokunta, puheenjohtaja ja palkattu pääsihteeri). 

Ongelmien esiin nostaja syyllistetään ja hänen uskonsa asetetaan kyseenalaiseksi. Keskustelua rakentavalla mielellä  avanneen ihmisen motiivit joutuvat halpamaisesti leimatuksi  “elämässään epäsonnistuneen” toiminnaksi. 

Hänestä voidaan jopa levittää ilkeämielisiä huhuja, mikä on helppoa sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä. Häntä voidaan uhata  taivaspaikan menetyksellä, ja paikka “Jumalanvaltakunnassa” on vaakalaudalla.

Nimimerkki Jaffa kirjoitti Mopin palstalla  lastensuojelun asiantuntijoiden yrityksistä saada informaatiota SRK:n kautta rauhanyhdistyksiin ja herätysliikkeen jäsenille lasten suojelemiseksi:

“Yli kahden vuoden ajan ovat muutamat vl-kristityt olleet yhteydessä SRK:hon tämän pf-ongelman vuoksi. He ovat tarjonneet ammattiapua, esittäneet kirjoituksia Päivämieheen ja Siionin Lähetyslehteen, pyytäneet puhujainkokouksiin alustuksia pf-aiheesta, ja vaatineet leirityöntekijöille koulutusta lastensuojelurikosten välttämiseksi. Ovat kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen.

Mutta mitä tekivät SRK:n veljet? Kokivat asian henkilökohtaisena loukkauksena, hyökkäsivät vastaan, vaikka heitä pyydettiin yhteiseen rintamaan. Huolestuivat pedofiilejä arvostelleiden vl-kristittyjen sieluntilasta. Puhuivat törkeistä yhteydenotoista, vikovasta mielestä, väärästä asenteesta, lihavaisista lampaista ja eriseuran lietsomisesta. Syyttivät SRK-urallaan epäonnistuneiksi ja siten katkeroituneiksi ihmishylkiöiksi. Vaativat vaikenemaan ja tuhoamaan kaiken aineiston. Eivät puhuneet lapsiuhreista ja heidän kärsimyksistään, eivät pedofiileistäkään.

Vaan pedofiilien arvostelijoita eivät unohtaneet tuomita, asettelivat myllynkiviä heidän kaulaansa. Tämän kaiken ovat kertoneet todisteiden kera ne, jotka SRK:n veljiä ovat puhutelleet. Jopa se ensimmäinenkin s-posti liitteineen taitanee olla tallessa, se josta kaikki alkoi.” (16.5.2010.)

Johtokunta on siis kieltäytynyt tarttumasta huolta kantavien ihmisten esiin tuomaan todelliseen ongelmaan. Se ei ole järjestänyt asiasta tiedottamista muullakaan tavalla. Tämä viittaa siihen että se on väistänyt vastuun kantamisen ja asioiden eteenpäin viemisen, vaikka sille oli toimitettu tietoa asiaintilasta.

Asenteita paljastaa myös Juha Heikkilän kirjoitus Siionin Lähetyslehdessä, jossa hän totesi: ”Emme halua lähteä mukaan sellaiseen toimintaan, jossa tavoitteena on julkisuushakuisesti paljastaa ihmisten lankeemuksia ja kyseenalaistaa Jumalan valtakunnan arvoa ja pyhyyttä.

Rauhanyhdistykset ja SRK eivät vastaa yksittäisten ihmisten rikkomuksista, eikä niille pidä osoittaa sellaisia tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Näiden yhdistysten tarkoituksena on järjestää ja tukea evankeliumin työtä. Yhteiskuntamme tuottaa jäsenilleen sosiaali-, terveys-, sivistys- ja oikeuspalveluja, joita uskovaiset vapaasti ja turvallisesti voivat käyttää.” (SL 1/2011)

Hämmästyttää, että Heikkilä on sitä mieltä, että liikkeessä, joka tekee ehkä maan laajinta lapsi- ja nuorisotyötä, ja jolla on yli 200 vapaaehtoistyöntekijää näissä tehtävissä,  ei tulisi valmentaa lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan tunnistamaan ja torjumaan liikkeen piiirissä mahdollisesti toimivat pedofiilirikolliset! Joita tähänastisten tuomioiden perusteella on mahdollisesti SRK:n puhujienkin joukossa.

Voittonen ja Hautamäki kiistävät painostamisen:  ”Ei ketään pyritty vaientamaan”

Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen haastatteli SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosta, ja kysyi:

”Miksi yhteisön jäseniä on syyllistetty hyväksikäytön tuonnista julkisuuteen?” Olavi Voittonen totesi, että hän ei tiedä tällaista tapahtuneen. Hän siirsi vastauksensa toisessa lauseessa huomion kokonaan muuhun asiaan.

Olavi Voittonen:  – Tämmöistä en tiedä tapahtuneen, silloin on mahdottomuus vastatakin. Asiat tulee hoitaa sekä sielunhoidollisesti että maallisen lain edessä.(HS 29.9.2010, A6)

Kalevan haastattelusta (30.9.2010): ”Monet eri lähteet syyttävät lestadiolaisjohtoa siitä, että ongelmista puhuminen on pyritty vaientamaan ja ongelmia peitelty. Voittonen kiistää tämän.

– Läpi aikojen on ymmärretty ja opetettu että pedofilia on yksiselitteisesti synti ja rikos. Ei ketään ole pyritty vaientamaan.

Voittosen mukaan pedofilian ennaltaehkäisyä tapahtuu laajasti liikkeen kaikessa toiminnassa, esimerkiksi saarnoissa ja muussa opetuksessa. Uhreja autetaan sielunhoidollisilla keskusteluilla ja ohjaamalla sosiaali- ja terveysviranomaisten hoitoon. 

Hautamäkikään ei ymmärrä vaientamispuheita.

– Emme ole pyrkineet vaientamaan. Nämä asiat pitää ottaa esille, totesi Hautamäki. (Kaleva 20.9.2010)

Hurtig: SRK:n johtajat eivät sallisi seksuaalisen hyväksikäytön  tuomista julkiseen keskusteluun

Lastensuojelun tutkija YTT Johanna Hurtig toteaa HS:n haastattelussa (29.9.2010), että eräät herätysliikkeen johtajat ovat hiljattain tuominneet liikkeessä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön tuomisen julki.

– Suviseuroissa käytettiin sellaista käsitettä kuin kevätmyrsky. Yhteisöllisistä epäkohdista puhuminen julkisuudessa on vastoin yhteisön perinteitä, Hurtig kuvaa.

Hurtigin mukaan johdossa ollaan tätä nykyä kylläkin yksimielisiä siitä, että hyväksikäyttäjät pitää viedä oikeuteen.

– Se on ymmärretty, ettei seksuaalista hyväksikäyttöä hoideta anteeksiantamuksella. Mutta edelleenkään ei vakavistakaan epäkohdista puhuminen ole toivottavaa julkisuudessa.”

Lasten suojeleminen ei olisi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä uskottavassa jamassa, mikäli se olisi yksin liikkeen johdon vastuulla.

Onneksi useimmat tavalliset uskovaiset vanhemmat ovat vastuullisia ja täysjärkisiä ja haluavat huolehtia lapsistaan. Heillä vaarana voi olla vaarallinen hyväuskoisuus suhteessa omaan yhteisöön, kuten Johanna Hurtig on todennut. Hän on korostanut myös ev.-lut. kirkon vastuuta kirkon piirissä toimivien liikkeiden valvonnassa.

-Ev.-lut. kirkon vastuu lasten hyvinvoinnista koskee myös vanhoillislestadiolaista yhteisöä.

– Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä. Tällaiset kysymykset eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita, painottaa Hurtig.

SRK:n Omertà – vaikenemisen kulttuuri, keskinäisen rakkauden rakennelma

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen kulttuuri, johon myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 16.5.2010 viittasi, ei nykyisellään rohkaise rivijäseniä toimimaan aktiivisesti lastensuojelukysymyksissä. Tämä sisäinen kulttuuri toimii päinvastoin tehokkaana pelotteena ja uhkana asioiden vapaalle käsittelylle. Myös rikosten ilmoittamatta jättäminen ja uhrien vaientaminen ovat tuloksia samasta yhteisökulttuurista.

Kyse on eräänlaisesta Italian mafian omertàan verrattavasta kurinpidosta, oman yhteisön suojelusta. Kauniin ja puhtaan, täydellisen kuvan ylläpidosta, johon kaikki liikkeen jäsenet on sitoutettu.

Uskovaiset myös itse sitoutuvat tähän, koska lojaalisuuden palkinto on turvallisuus taivaspaikan säilymisestä ja paikka maallisessa sosiaalisessa verkostossa omassa yhteisössä. Nämä ovat yksilön kannalta voimakkaita emotionaalisia ja sosiaalisia motiiveja vaieta.

Vaikenemisen laki vaatii, että oman yhteisön sisällä tapahtuneista pahoista asioista, jopa rikoksista, ei ole luvallista laverrella ulospäin.

Tähän kulttuuriin perustui myös vanhoillislestadiolaisen tutkijan asiantuntemuksen ja avuntarjouksen torjuminen SRK:ssa. Silloinhan olisi pitänyt myöntää että lapset saattavat todellakin olla vaarassa Jumalan valtakunnassakin.  

Olisi pitänyt myös ryhtyä käsittelemään liikkeen sisällä tapahtuneita rikoksia, joista oli siihen saakka vaiettu. Olisi pitänyt ehkä alkaa puhua ääneen myös tästä vaikenemisen kulttuurista sinänsä.

Hauras ”keskinäinen rakkaus” ei kestä avoimuutta

Vaikenemisen lakia perustellaan keskinäisellä rakkaudella, eikä yhteisön rakkautta saa rikkoa. Se on synti.  Juho Kalliokoski kirjoittaa blogissaan:

”Tämä Raamatun jaekin lienee tässä yhteydessä monelle meikäläiselle tuttu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1.Piet.4:8). Keskinäinen rakkaus, armo ja anteeksianto yleensä ottaen lienevät niitä käsitteitä, jotka nostetaan esiin perusteltaessa, miksi synninpäästön rikoksestaan saanutta rikollista ei tule ilmiantaa viranomaisille eikä yleensäkään puhua asiasta kenellekään.”

Keskinäinen rakkaus on SRK-lestadiolaisuudessa niin hauras, että se rikkoutuu jo pieniltäkin tuntuvista syistä.  Jo pelkästään meikkaaminen tai korvakorut murtaisivat tämän rakkauden, ja siitä syystä ne ovat kiellettyjä.

Jos liikkeen jäsen aloitteellisesti haluaa nostaa lestadiolaisvanhempien ja kaikkien liikkeen jäsenten tietoisuutta ja kykyä tunnistaa pedofiilien toiminta jotta uudet rikokset voitaisiin estää, tämä merkitsee SRK:n johtokunnan näkökulmasta valtavaa uhkaa yhteisön  sisäisen rakkauden rakennelmalle.

Silloinhan väistämättä alettaisin puhua myös jo tapahtuneista rikoksista.  Ei ei ei ei ei, sillä silloin rakkaus murtuisi! Ei saa muistella! Ei saa puhua pahaa kenestäkään meikäläisestä! Upotettu armonmereen!! 

Vaikenemisen velvoittavuutta perustellaan myös sanomalla: ”Sinä olet noussut Jumalanvatalkuntaa vastaan”. Vanhoillislestadiolaisuus ja sen keskusyhdistys SRK ry. ovat koskemattomia koska ne ovat Jumalasta. Se joka rohkenee arvostella vanhoillislestadiolaisten toimintaa, on käynyt käsiksi ja koskemaan itse” Jumalan silmäterään”. Kuka uskaltaisi pistää Jumalaa silmään?

Se on jo varmasti niin paha synti, että saako sitä millään koskaan anteeksikaan? Tällaisella retoriikalla on monet vaiennettu, monet painettu hiljaisiksi.

Yksilön omatunto kollektiivin vallassa

Vanhoillislestadiolaisuuden kollektiivin valta perustuu juuri tähän vaikenemisen kulttuuriin. Siitä ovat nousseet myös liikkeen ihmisoikeuksiin liittyvät vääristymät ja suoranaiset laittomuudet. Pahoista asioista ei saa puhua. Eikä varsinkaan ulospäin.

Vääryyttä kärsineille tai jopa rikoksen uhreille ei osoiteta myötätuntoa. Heistä vaietaan. Myötätunto heikoimpia kohtaan ”rikkoisi rakkautta”.  Monikin yksityinen lestadiolainen toki tuntee omassatunnossaan, että kaikki ei ole hyvin, ja että jotkut joutuvat kärsimään täysin syyttä, mutta hän onnistuu työntämään tosiasiat ja myötätuntonsa johonkin piiloon omalta itseltään, voidakseen ”säilyttää uskon ja hyvän omantunnon”.  

Vanhoillislestadiolaisuuden vaikenemisen kulttuuri on se  kulttuuri, johon Helsingin Sanomien pääkirjoituskin viittasi. Pääkirjoituksen kirjoittaja näyttää tunteneen liikkeen toimintatavat.

Kyse on erikoislaatuisesta yhteisöllisestä vaikenemisesta, jota harva yksilö rohkenee rikkoa. Ne jotka ovat tätä kokeilleet, ovat saaneet tuta seuraamukset henkisessä, hengellisessä ja psyykkisessä selkänähassaan.

Juho Kalliokoski kyselee, mihin vaikenemisvaatimus lopulta perustuu:

”…vanhoillislestadiolaisuudessa kuitenkin näyttää olevan pedofilian suhteen korjattavaa. Ei siinä, että heitä yhteisössämme on – heitä on siellä, missä on ihmisiä – vaan siinä, miten siihen varaudutaan ennalta, miten se osataan tunnistaa ja miten siihen reagoidaan.  – – …olennaisin syy kohuun on se, kuinka yhteisön taholta – SRK:ta myöten, väitetään – uhreja on painostettu vaikenemaan epämääräisillä ja epäraamatullisilla perusteilla, jotka ilmeisesti jollain tapaa liittyvät rippiin tai, pikemminkin, anteeksiantoon. Kun kerran Aimo Hautamäki epäilee ripin liittymistä tähän, miksi hän on käyttänyt puheenvuoronsa julkisuudessa puolustaen rippisalaisuutta – tilanteessa jossa sitä on uskonyhteisössämme käytetty väärin?

Ellei kyse olekaan ripistä eikä siis rippisalaisuudestakaan, mistä tässä vaikenemisen velvollisuudessa on kyse ja mihin se perustuu?”

SRK ry:n  taitamaton ja suorastaan vastuuton johtaminen on ajanut koko herätysliikkeen nyt sen vakavimpaan kriisiin sitten 1960-luvun pappishajaannuksen.  SRK:n johtokunnalla ei kuitenkaan itsellään ole näyttänyt olevan  halua korjata tilannetta.

Myös Helsingin Sanomat peräänkuuluttaa vastuullista johtajuutta  ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vastuuta.

Yhteisön johto – myös paikallinen – kantaa kuitenkin vastuuta yhteisön kulttuurista. Jos hyväksikäyttäjiä suojellaan ja lapsiin kohdistuvia rikoksia vähätellään eikä viedä tutkintaan, kulttuuri ei ole terve. Kirkon johdon pitää kantaa vastuuta siitä, että sen sisällä toimivien herätysliikkeiden kulttuuri on terve.

Vastuun kantamiseen kuuluu se, että myös oikeudellisessa mielessä vanhentuneet rikokset selvitetään ja syylliset velvoitetaan kohtaamaan uhrinsa ja sovittamaan tekonsa.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä teki tärkeän ratkaisun päättäessään selvittää, voitaisiinko 20 vuotta vanha vakava rikos ottaa vielä oikeuden käsittelyyn. Rikosoikeudelliset vanhenemissäännöt eivät poista tuskaa, jota uhri joutuu kantamaan lopun elämänsä.

Myös kirkon ja lestadiolaisen liikkeen sisällä pitää selvittää vanhatkin vääryydet, vaikka se tekisi kipeää. Uuden alun edellytys on totuuden tunnustaminen.

Kirkon ja eri uskonnollisten ryhmittymien johtajien pitää nyt ottaa todellinen johtajuus ja ohjata joukkonsa noudattamaan lakia ja suojelemaan kaikkein heikoimpia.”

Tiettävästi ev,-lut. kirkko on sitoutunut noudattamaan ihmisoikeuksia. Kirkon tulisi selvittää, miten on sen suurimman herätysliikkeen laita.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Nimimerkki Jaffan jatkokommentti 18.5.2010.

Lisää aiheesta:

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6.

 Pia Alatorvinen: SRK:n Voittonen: Ketään ei ole pyritty vaientamaan. Kaleva 20.9.2010.

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010.

Johannes Alaranta: Ripin nk. “olemus”. 12.5.2010.

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Lucas: Syytteet insestistä

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

9 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, anteeksianto, armo, armonvälineet, eettisyys, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta, kaksinaismoralismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, lapset, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, Mopin palsta, nettikeskustelu, nuoret, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia


Siionin laulujen teologia muuttunut

Vanhoillislestadiolaisten laulukokoelma Siionin laulut uudistettiin perusteellisesti vuonna 1976. Kokoelmasta jätettiin pois yli 150 laulua, jotka olivat olleet mukana vuoden 1961 kirjassa. Uusia lauluja otettiin mukaan toistasataa, ja myös vanhoja lauluja uudistettiin.

Siionin laulujen teologia on muuttunut. Vuoden 1961 kirjassa laulettiin paljon yksilöstä. Jos puhuttiin joukosta, sillä viitattiin usein joukkoon taivaassa. Uudistuksen jälkeen ”lauman” tapaiset yhteisösanat ovat yleistyneet, ja usein niillä viitataan joukkoon tämänpuoleisessa.

Myös seurakunnan merkitys on korostunut: vuoden 1961 kirjassa seurakunta mainitaan alle viidessä prosentissa lauluista, vuonna 1976 mukaan otetuista lähes joka viidennessä.

1976-luvulla kirjoitetussa laulussa 139 sanotaan: ”Seurakunta päällä maitten lepopaikka suloinen, siellä kanssa autuaitten nautin rauhaa Jeesuksen.” Aiemmin samanlaisin sanankääntein kuvattiin taivasta.

Laulussa 22 lapset ravittiin ennen ”vanhimman rakkaudella”, nykyisin ”Siion, äitimme, ravitsee pienet lapsemme ja hoitaa uskoamme”. Sanat hoito, hoitaminen ja armohoito löivät läpi 1970-luvun uudistuksessa.

Sana ”valtakunta” esiintyy vuoden 1961 kirjassa viidessä prosentissa lauluista, vuonna 1976 mukaan otetuista sana löytyy 34 prosentista. Uusissa lauluissa ”valtakunta” tuntuu viittaavan yhä useammin ihmisjoukkoon.

Painotuksen siirtyminen yksilöstä yhteisöön saattaa selittyä osittain sillä, että rauhanyhdistysten toiminta laajeni ja lämpeni sisäänpäin 1970-luvulla. Kyseessä saattaa olla myös vastareaktio yhteisön kokemille uhkille tai ajan yleiselle yksilöllistymiskehitykselle.

Myös uskontodellisuutta kuvaavat käsitteet ovat selvästi muuttuneet. Samalla laulujen uskonkäsitys on siirtynyt yksittäisen kilvoittelijan sydämen uskosta kohti joukon uskoa.

Vuonna 2006 ilmestynyt Siionin laulujen lisävihko sisältää kymmeniä uusia virsiä, joita ei tässä yhteydessä ole käsitelty.

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä ja freelance-toimittaja.

Kotimaa 11.03.2010, s. 27.

Ylistä laulukirjauudistusta, tai olet ”Pimeydessä Nakertaja”

Laulukirjauudistus vietiin läpi siten, että toimikunnan laatima ehdotus hyväksytettiin kaikissa rauhanyhdistyksissä. Ihmisparat luulivat aluksi, että kyseessä olisi aito keskustelu ja että tosiaan muutoksiakin ehdotukseen voitaisiin vielä yhteisessä keskustelussa tehdä. Tämä osoittautui nopeasti virheelliseksi luuloksi.

Päivämiehen kirjoitus, jossa tehdään selväksi että siionin sisällä oli kaksi vastakkaista ryhmittymää, paljastaa asian todellisen laidan.

“…Ajattelemme vain joitakin Siionissa päätettyjä asioita, miten yksimielisesti Sievin suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa hyväksyttiin uusi laulukirja ja miten valkeudessa vaeltavat ovat tästä sanomattoman iloisia.

Mutta sittenkin löytyy niitä pimeydessä nakertajia, jotka hempeydessä ovat ihastuneet näihin hempeämielisiin, lihaa ruokkiviin sävelmiin ja vieläpä mitäänsanomattomiin sanoihin. On ollut aika, jolloin näistä pyydettiin arvosteluja, mutta kun Siionin kokous yksimielisesti tämän esityksen hyväksyi, on sen tähden vaarallista lähteä taistelemaan tätäkään työtä vastaan.

Toiseksi näyttää siltä, että kaikkialla löytyy joitakin, jotka tässä väärässä hengessä eivät ymmärrä Siionin hoitotoimenpiteitä ja kuitenkin kaikkialla ne on nähty suureksi siunaukseksi.” (Päivämies 9.3.1977 .)

Lue lisää:

Jan Ahonen: Vanhoillislestadiolaisten laulukirjaan etsitään uusia tekstejä. Kotimaa24 3.9.2011.

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Hakomaja: Vanhoja lauluja sensuroitiin – Laulukirjatoimikunnan poistettujen laulujen lista ja poiston perustelut 1976.

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Kirkinen, Seppo (1991): Siionin Laulut, nuottipainos 1077. Lopputyö, kirkkomusiikin osasto. Helsinki : Sibelius-Akatemia. Tiivistelmä luettavana netissä.

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Mobiilivirsikirjasta tuli hittisovellus. YLE Oulu 1.7.2011.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Keksityn henkiopin leviäminen 

Holma, Timo (2000): Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa. Teoksessa: Arpa lankesi ihanasta maasta. Piispa Olavi Rimpiläisen juhlakirja. Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin julkaisu. Helsinki: Kirjapaja.  Ss. 79 – 84. (Otteita artikkelista Lestadiolaisuus.info-sivulla.)

Holma, Timo (2000): Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa (esitelmä L.L.Laestadiuksen juhlavuoden seminaarissa 16.-18. 1. 2000, Rovaniemen kirkko (16. 1. 2000). (Dokumentti löytyy kohdasta ”Juhlavuoden seminaarit ja luentosarjat”.)

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisen saarnakielen piirteitä. Sana 19.6.2008.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Pajamo, Reijo & Tuppurainen, Erkki: Lestadiolaiset ja Siionin laulu.  Teoksessa Suomen musiikin historia 7: Kirkkomusiikki. Helsinki: WSOY.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

 

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, erehtymättömyys, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, julkaisutoiminta, kontrollointi, Kotimaa, lakihengellisyys, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, siionin laulut, SRK ry., totteleminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville


Omakohtaisen uskon muuttaminen kollektiiviseksi kuuliaisuudeksi SRK:n nykyisille uskontulkinnoille on tapahtunut historiallinen tosiasia. Sen eri askeleet pystyisi varmasti jäljittämään pelkästään käymällä läpi SRK:n lehtiä ja suviseurajulkaisuja.  Uskomisen kohde on muuttunut: Kristuksen sijalle on nostettu seurakunta-jumala.

Väite ”jumalanvaltakunta on muuttumaton” ei pidä paikkaansa, jos Jumalan valtakunnalla tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisuutta.

Pölyttynyt on kopioinut vanhoja saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia ajalta ennen sotia, 1940-luvulta, aina 1970-luvulle saakka Mopin palstalle. Muutos on häkellyttävä. Tekstejä löytyy osioista Artikkelit: SRK:n julkaisut,  Asiakirjoja sekä Puhujainkokousten päätökset.

Uusi opillinen linjaus tehtiin – tai lähti jotenkin liikkeelle ??  –  luultavasti jo viitisenkymmentä vuotta sitten, joskus 1960-70-luvulla. Siitä on pidetty johdonmukaisesti kiinni. Sitä on myös tuettu omaksutulla vaikenemisen traditiolla. Emme enää antaudu hengellisiä asioita ja Raamattua koskeviin  keskusteluihin, emme keskenämme emmekä varsinkaan ulkopuolisten kanssa. Olemme ulkoistaneet uskosta keskustelemisen  puhujille.

Prosessissa on käytetty välineenä kolmea avainasiaa, jotka ovat, kuinkas muuten, kauneinta ja arvokkainta mitä meillä ry:llä on: (1) lapset ja nuoret, (2) lauluperinne ja (3) yhteisen kanssakäymisemme puhetapa, ”kaanaan kieli”.

Luotiin SRK:n järjestelmällinen lapsi- ja nuorisotyö ja varmistettiin, ettei uusi polvi vahingossakaan törmää missään muualla hengellisiin tilaisuuksiin tai Raamattuun kuin rauhanyhdistyksen piirissä.

Varmistettiin ennen kaikkea, että uudet polvet eivät tiedä mistään muusta  kuin tästä seurakuntajumala-uskosta.

Uusittiin Siionin laulut uuden ajattelun mukaisesti puhdasoppisiksi sanoiltaan ja huom. myös sävelmiltään sekä sovituksiltaan, tukemaan opillista muutosta, jossa seurakunnasta tehtiin uskomisen kohde eli jumala, Kristuksen sijaan. Lapset ja nuoret oppivat vain nämä laulut ja sävelmät, ja niiden mukana kollektiivisen ideologian. Eivätkä muusta tiedä, eivät osaa kaivata.

Muokattiin orwellilaiseen tapaan uskovaisten puhetapaa uuskieleksi,  niin että siinä ikään kuin viattomasti ja huomaamatta tuli kollektiivisen uskon painotus ainoaksi oikeaksi ”tallin hajuksi”, entisen yksilöllisen vakaumuksen, omantunnon ja vapaan armolapsen sijalle.

Luotiin uusia käsitteitä ja muutettiin vanhojen käsitteiden sisältöä. Päivämiehen kirjoituksissa, seurakuntapäivien alustuksissa ja saarnoissa lanseerattiin uusia käsitteitä. Esimerkiksi  käsite yhteistunto, jolla tarkoitetaan kauneinta ja puhtainta uskoa. Sen rinnalla entinen, kulttuurihistoriallisesti pitkän suomalaisen perinteen omaava  sana omatunto on saatukin näyttämään epäilyttävän kuluneelta ja vanhanaikaiselta.

Periluterilaisen yksilön vastuun ja omantunnon merkityksen alasajo onkin ollut määrätietoista. Luotiin kaiken huipuksi käsite omalakisuus, jolla opittiin tarkoittamaan kaikkein syvintä ja halveksittavinta saastaa.

Mentiin jopa niin pitkälle, että avoimesti kiistettiin omantunnon merkitys: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.” (Päivämies 14.4.2010.) Omantunnon tehtävät on ulkoistettu yksityisen uskovaisen vastuunalaisuudesta kasvottomalle kollektiiville.

Kiellellisen muokkauksen huipentumana kiellettiin muutama vuosi sitten synninpäästön sanojen julkaiseminen painetussa tekstissä. Kristinuskon historiassa moisia evankeliumin julistamisen kieltoja ovat laatineet yleensä sielunvihollisen asialla olevat vallanpitäjät, eivät uskovaiset itse…

Lukekaa, ihmiset, Orwellin teos Vuonna 1984, niin voitte todeta, miten hämmentävän samankaltainen kielellinen käänne on rauhanyhdistyksen piirissä toteutettu Newspeak. Sen tarkoitus oli Orwellin kuvaamassa maailmassa tehdä toisinajattelu ja kyseenalaistaminen kokonaan  mahdottomaksi viemällä ihmisiltä käsitteet, joilla ylipäätään pystyisi  ilmaistemaan uuden linjan kannalta  ”vääräoppisia” mielipiteitä. Valtio, eli kollektiivi, otti käsitteet haltuunsa ja antoi niille uudet, ainoat oikeat sisällöt ja määritelmät.

Rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyö onkin varmistanut, että nykyiset nuoret vl-aikuiset eivät muuta uskoa tunnekaan kuin yhteistunto-tahdommehan-me -uskon. Eipä ihme että hengellisyys ja uskominen ymmärretään nuorten keskuudessa ohentuneena, ”uskovaisten kulttuurissa talosteluna”, syntilistaa noudatettavana tapakulttuurina, jolla ilmennetään kuulumista jonkinlaiseen ”etniseen ryhmään”.

Kollektiivi-uskon voiton ja sitä myöten omakohtaisen uskon tappion kruunasi Valkealan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007, jossa seurakunnan nosto Raamatun rinnalle ylimmäksi auktoriteeriksi siunattiin Juhani Uljaan sanoin:

”Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. – Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.”

Tähän pöyhkeyteen vertautuu terve näkemys, johon uskovaiset puhujat päätyivät yhteisessä kokouksessaan vuonna 1909, tunnustaen nöyrästi asioiden oikean järjestyksen.

”Sitten seurasi veli Ryselinin esittämä kysymys: Onko oikein sanoa: ”Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet”, vai riittääkö sanoa: ”Raamattuun perustuvat puheet”. Veli Kanniainen vastasi seuraavaan tapaan:

– Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.

Iin Kanniainen muistutti vielä Jeesuksen sanoja: ”Joka uskoo niin kuin Raamattu sanoo, hänen kohdustaan pitää elämän veden virrat vuotaman. Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.

Näihin Kanniaisen sanoihin yhtyivät toisetkin veljet ja heidän lausuntoja pidettiin vastauksena veli Ryselinin kysymykseen.” (Ote Pöytäkirjasta, tehty kristittyjen suuressa kokouksessa Tornion ja Haaparannan kaupungeissa Lokakuun 4:nä, 5:nä, 6:na ja 7:nä päivinä 1909, sivut 13-14.)

Huomatkaa, käytin tuossa edellä pasiivia: ”linjaus tehtiin”, ”puhetapa muokattiin”. Kuka ja missä onkaan se joka teki ja muokkasi? Missä luuraa todellinen subjekti, joka tässäkin jää kasvottomaksi? Sinä ja minä? Vai olemmeko me vain sitä kansaa, joka ei kanna omakohtaisesti vastuuta, vaan on tyytyväinen kun riittää olla ”kuuliainen”, eli me siis uskomme, ajattelemme ja toimimme aina siten,  miten kulloinkin kollektiivin kulissien takana häärivät miehet päättävät opettaa.

Topi Linjama on kuvannut ajattelun muokkaamista kielellisillä kikoilla pakinassa Epäkuluttajan blogissa.

Emmehän me halua meititellä?

” – – Sisällöttömyys uuvuttaa lukijan ja olo on kuin roskaruokaa syöneenä: maha täynnä ja silti nälkä.

Fraasin “aika on paha” perusteella voi päätellä, että ajalla on muitakin ominaisuuksia. “Aikaamme leimaa muutos” taipuisi jo fingerporilaiseksi stripiksi, jossa Herra Muutos painelee leimoja meidän Neiti Aikamme naamaan, stämp, stämp, stämp. “Älä välitä tosta äänestä. Muutos se siellä vain leimaa Aikaamme.”

Samantapaista etäännyttämistä on lauseessa “kehitys on murentanut perheiden asemaa“. Kehitys ei ole toimija eikä se murenna perheiden asemaa. Perheiden aseman murentuminen palautuu lopulta ihmisiin.

Meitittely on pääkirjoituskielessä yleistä, mutta aina ei ole selvää, puhutaanko meistä vai sittenkin heistä:

Yhteiskunnassamme on ollut pitkään ensisijaisena päämääränä vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”. Puhutaan meidän yhteiskunnasta, mutta puhutaanko silti meistä? Ei puhuta, nyt puhutaan meitä ympäröivästä yhteiskunnasta, heistä, joiden arvot eivät vastaa meidän arvojamme. En ainakaan usko, että pääkirjoittaja haluaa väittää hänen ja viiteryhmänsä ensisijaisena päämääränä olleen pitkään ”vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”.

Sitten kun sanotaan “opistomme” tai “saamme olla kiitollisia” tai “haluammehan pysyä kuuliaisina”, tarkoitetaan meitä.

Oho, entäs tämä lause: “Yhteiskuntamme arvot sekä perheiden muuttuvat elämäntilanteet ja niistä aiheutuvat valinnat saattavat johtaa äidin työhön kodin ulkopuolelle…” [kursivointi minun]. Voi äiti, yritäpäs nyt ryhdistäytyä! Arvot, elämäntilanteet ja valinnathan johtavat sinua ihan minne niitä huvittaa… Diskurssianalyysia tekevä feministi voisi sanoa tätä naisen passivoinniksi.

Mitenkäs sitten, jos pääkirjoittaja väittää, että “lippu muistuttaa meitä vapaasta isänmaasta ja esivallastamme”, ja jos lukijalle tuleekin lipusta mieleen vaikka suurpoikaleiri tai ylppärijuhlat tai juhannus ja mummolan sauna. Kuuluuko lukija silloin meihin vai heihin? Kysymys ei ole triviaali: ääritapauksessa meillä tarkoitetaan niitä, jotka pääsevät lopuksi tuonne, heillä niitä, jotka joutuvat sinne.

Meitittely on huono tapa. Meitittely yleistää. Meitittelemällä kirjoittaja vetää rajan meidän ja heidän välille. Emmehän me halua meititellä?

Kielelliset ilmiöt kiinnostavat, sanan ja kirjoituksen kulttuurissa kun elän. Joskus kirjoitin vanhoillislestadiolaisten saarnakielestä Sana-lehteen. Juttua tehdessä tajusin, että seurapenkissä istuu agricolanaikaisen suomen kielen asiantuntijoita. Saarnakieli on muuten sisäpiirijuttujen runsaudensarvi, kuten vaikka ystävämme Torvi-blogistimme (tosikko, älä klikkaa) kirjoituksista voi huomata.

Kieli liittyy vallankäyttöön

Kieli liittyy myös vallankäyttöön. Voi olla aika tarkkaa, kuka saa puhua, mitä, missä ja miten – voi kauhea, oiskohan tätäkään merkintää saanut julkaista?!

Jos kysyn ulkopuoliselta, hän ihmettelee “hä, miten niin?” Jos kysyn perustuslailta, se sanoo “kakstoista pykälä: sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Jos kysyn vaikenemisen traditiolta, se pudistaa päätään tai korkeintaan kohauttaa olkapäitään.

Tämän jutun inspiraationa on käytetty kirjaa Heikkinen & Hurme: Hölynpölyimuri (Otava 2008).”

Uskovaisen mielensisäinen kaksoisajattelu  

Orwellin kuvaamassa diktatuurissa on käytössä myös kaksoisajattelu. Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä voi olla samanaikaisesti jostakin asiasta kaksi täysin ristiriitaista mielipidettä, mutta hän hyväksyy ne molemmat.

Kaksoisajattelussa pitää samanaikaisesti tietää ja olla tietämättä, olla selvillä asioiden todellisesta tilasta ja ladella kevyesti julki huolella sepitettyjä valheita, olla yhtä aikaa kahdella eri kannalla ja tietää koko ajan, että ne poissulkevat toisensa, mutta uskoa silti kumpaankin.

Yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden, opettaa Luther. Unohtuiko Lutherilta kuuliaisuus? E-asia ei ole suinkaan pelastuksen ehto, mutta samalla se onkin evankeliumin ydin, yhtä kuin uskontunnustus! Kaksoisajattelua kauneimmillaan.

Kaksoisajattelussa ihmisen täytyy käyttää logiikkaa logiikkaa vastaan, kieltää henkilökohtainen moraali ja vaatia sitä silti, uskoa ihmisen inhimilliset teot ja ratkaisut armon ja pelastuksen hyväksi kelpaamattomiksi, mutta pitää kuitenkin seurakunnan neuvoja pelastuksen ehtona.  Ihmisen täytyy uskoa että seurakunta ei koskaan erehdy mutta unohtaa samaisen seurakunnan määräämät, aiheettomat erottamiset ja muut ”ylilyönnit”. Pitää unohtaa kaikki, mitä on nähnyt ja kokenut hoitokokouksissa, mutta pitää myös pystyä tarvittaessa palauttamaan se aika ja tapaukset takaisin mieleen, kun siitä kirjoitetaan Päivämiehessä –  kunnes se kaikki kuuluu taas unohtaa.

Kaksoisajattelu on todellisuudenhallintaa, jossa ihmisten todelliset henkilökohtaiset muistot uudestaan ja uudestaan korvataan vastaamaan nykyhetken virallista todellisuuskäsitystä. Kulloinenkin todellisuuskäsitys on aina peräisin Kollektiivin ”viralliselta taholta”, joka pitää mielellään omasta itsestään hyvin matalaa profiilia. Se ei suosi läpinäkyvyyttä. ”Uskovaisethan on tasapäistä joukkoa.” ”Eihän meillä ole johtajia.”

Mikä tärkeintä, uskovaisen tulee pystyä soveltamaan kaksoisajattelua myös itseensä: lietsoa itsessä tietoisesti tietämättömyyttä (esim. siitä miten asiasta on Raamatussa sanottu, miten Luther on opettanut, miten joskus ennen lestadiolaisuudessa ajateltiin ja opetettiin)  ja sitten taas tekeytyä tietämättömäksi juuri itse itselleen toteuttamastaan hypnoosista. Jo kaksoisajattelun käsitteen ymmärtämiseksi on pakko turvautua kaksoisajatteluun…

”Omalakisuus” vertautuu Orwellin kuvaamaan mielenhallintaan

Vallanpitäjät olivat Orwellin romaanissa kehittäneet kielen, jossa esimerkiksi käsitteiden vastakohdat määritettiin epä-etuliitteellä. Niinpä tavallisen englannin kielen käsitteiden vastakohtaisuus good/bad muutettiin muotoon good/ungood eli hyvä/epähyvä. Luotiin myös käsite unperson eli epähenkilö, henkilö jonka olemassaolo kiistettiin. Epähenkilö oli ihminen, joka oli syyllistynyt hallitsevan ryhmän kannalta väärään ajatteluun.

Hänet tapettiin. Hän katosi lopullisesti. Kaikki fyysiset ja kulttuuriset jäljetkin hänestä joskus eläneenä ihmisenä hävitettiin. Esimerkiksi ko. henkilöä koskevat maininnat kirjoista ja lehdistä tuhottiin.

Epähenkilöksi määritelty yksinkertaisesti katosi, hän joutui varmaankin kadotukseen

(Kirjoittajat: M. K. ja P. T.)

Lue myös:

Daniel: Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin. (Kirjoituksessa vertaillaan Wäinö Havaksen saarnoja nykyisiin, mm.  suviseurapuheisiin.

Eroon hengellisestä väkivallasta (mm. Topi Linjaman ajatuksia)

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

SRK kieltänyt synninpäästön julistamisen tekstissä

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Keksityn henkiopin leviäminen 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, alakulttuuri, armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, identiteetti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta

Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta


Vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokoukset 1970- ja 1980-luvulla olivat Suomen kirkon historiassa ainutlaatuinen, laajuudeltaan mittavin väkivallanteko 1900-luvulla.  Ehkä historiallisesti pidemmälläkin ajalla.

Yli kymmenen vuotta kestäneet kokoukset ja puhdistamiskäräjät lukittujen ovien takana muilta salassa lähes kaikissa rauhanyhdistyksissä ulotti vaikutuksensa arviolta yli puolen miljoonan kirkkomme jäsenen elämään. On syytä muistaa, että vanhoillisestadiolaiset kuuluvat kirkkoon. Hoitokokousissa toimivat vetäjinä ja syyttäjinä monet kirkkomme seurakuntaviroissa toimivat lestadiolaispapit. He kohkasivat ”hengistä” ja ”kososlaisuudesta” ihan tosissaan.

 Kirkkomme ylimmän vallan edustajat eivät puuttuneet väkivaltaan. Eivätkä opetuksen.

”Kirkko ei vaikene enää” – eikö?

Kirkon (kirkkohallituksen) perheasiain toimiston johta Martti Esko totesi  3.2.2010 TV1:n Voimala-ohjelmassa: ”Kirkko ei vaikene enää.” Tämä on tärkeä lupaus monelle. Se kertoo, että kirkossa on valittu uusi linja.

Martti Esko tarkoitti kylläkin, että kirkko ei enää vaikene lasten hyväksikäytöstä. Se toivoo että kaikki tapaukset julkistetaan ja niihin puututaan.

Yli 30 vuoden ajan kirkko vaikeni hoitokokousten väkivallasta ja kiusaamisesta, joka kohdistui ankarimmin varsinkin vanhoihin uskovaisiin. Se oli silkkaa vallankäyttöä ja kiusaamista jota rauhanyhdistyksissä harjoitettiin laajassa mitassa.  Kirkko itse on siksi osavastuussa väkivallan salaamisesta ja peittelystä.

Kirkko ei piitannut mielivaltaista erottamisista, perhesuhteiden rikkomisesta, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteiden katkaisemisesta, sosiaalisesta eristämisestä, uskovaisten pelottelusta eikä painostamisesta. Kirkko ei piitannut siitä että rauhanyhdistyksissä kirkon pappi pakotti ihmisen vastoin omaatuntoaan tunnustamaan keksittyjä syntejä koko seurakunnan edessä mikrofoniin puhuen. Kirkko ei piitannut siitä että isää ja äitiä kuulusteltiin heidän intiimeimmistäkin asioistaan ja häpäistiin julkisesti – heidän alaikäisten lastensa seuratessa tapahtumia vieressä. Kirkko ei piitannut siitä, että uskovaiselta kiellettiin synninpäästö hänen sitä pyytäessään. Kirkko ei piitannut siitäkään, kun uskovaisia ahdisteltiin heidän poliittisesta kannastaan ja äänestyskäyttäytymisestään.

Ehkä kirkko on nyt tehnyt parannuksen tässä asiassa, jos Martti Eskoa on uskominen. Ehkä kirkko on nyt alkanut piitata? Eihän siihen tarvittu kuin 30 vuotta.

Arkkipiispat pää pensaassa – paitsi Mikko Juva

Arkkipiispa Mikko Juva yritti aikoinaan käydä keskustelua SRK:n johdon kanssa saadakseen väkivallan loppumaan. Tuloksetta. Hän nosti SRK:n toimet myös julkiseen kansalaiskeskusteluun  puuttumalla haastatteluissa asiaan sekä kirjoittamalla SRK:n hoitotoimista kriittisen artikkelin Helsingin Sanomiin. Hän jaksoi vastata hänen puoleensa kääntyneiden ihmisten hätään, rohkaisi ja valoi luottamusta Jumalan rakkauteen.

Juva joutui lähtemään arkkipiispan virasta kesken kauden.

Hänen seuraajansa John Vikström ei lotkauttanut korvaansa hengellisestä väkivallasta kärsineiden ihmisten vetoomuksille. Myöskään yksikään Oulun piispoista ei ole asiasta piitannut. Päinvastoin, Oulun hiippakunnan johtomiehet ovat pitäneet yhtenä tärkeimmistä tavoitteistaan  liittoutua SRK:n johdon edustajien kanssa. Hyvä yhteistyö kirkon kanssa alkoi tulla myös SRK:nkin tavoitteeksi 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Yhteydet ovat jatkuvasti tiivistyneet. Yhteistyö on sinänsä kannatettavaa ja integroi fundamentalistisiakin painotuksia omaavaa liikettä lupaavasti yleisluterilaisuuteen. Mutta onko väkivallan hyväksyminen sen hintana teologisesti ja/tai eettisesti oikein?

Ehkäisykiellolla painostaminen ei ole kirkolle ongelma…

Kun Ihmisoikeusliitto selvitti SRK:n ehkäisykieltoon liittyviä ihmisoikeusongelmia, kirkko vaikeni asiasta. Arkkipiispa Jukka Paarma tyytyi toteamaan, ettei ehkäisykielto ole kirkon yhtenäisyydelle mitenkään vaaraksi (YLE  17.3.2009).

Kirkon Ihmisoikeuskysymysten Neuvottelukunta KION ei aluksi suostunut ottamaan ehkäisykieltoasiaa lainkaan käsiteltäväkseen. Kun se sen lopulta teki, se päätti samalla salata tekemänsä päätöksen. Vastoin nykyistä, läpinäkyvyyttä kunnioittavaa menettelyä KION ei ole tiedottanut tämän asian käsittelystä yhtään mitään. Miksi?

[KIONin puheenjohtaja Ari Hukari tiedotti päätöksestä lopulta tammikuussa 2011, kun arkkipiispa tai kukaan muukaan piispoista ei ollut puoleentoista vuoteen reagoinut mitenkään KIONin antamaan lausuntoon. KIONin lausunnon mukaan ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Toim.huom.]

Arkkipiispa Jukka Paarma on osoittanut olevansa ainakin tietoinen siitä, että vanhoillislestadiolaisuus on harjoittanut hengellistä väkivaltaa.  Hän  osoitti tämän  tervehdyspuheessaan Oripään suviseuroissa kesällä 2009, todeten:

”Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan. On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa. – Me tiedämme sekä tämän liikkeen historiasta että nykypäivästä, että tämä kamppailu on osa myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen elämää.”

Tätä puheen osaa ei koskaan otettu mukaan Päivämiehen referaattiin, juttuun jossa kuvailtiin arkkipiispan ylistäviä näkemyksiä vanhoillislestadiolaisesta uskonliikkeestä sekä  suviseuroista. Ja miksi olisikaan.

Mulle – sulle eli miten kumpikin voittaa ja etiikasta viis

On tietenkin erikoista, että evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat papit ja maallikot ovat voineet räikeästi rikkoa kirkkomme sielunhoitoon liittyviä pääperiaatteita ja ohjeita, ilman että kirkon vastuuhenkilöt ovat mitenkään puuttuneet tapahtumiin.

Voidaan  kysyä, onko ev.-lut. kirkko vaikenemisellaan tosiasiallisesti hyväksynyt SRK:n harjoittaman ”sielunhoidon”. Onko hengellinen painostus ja väkivalta  tosiaan kirkon johdon mielestä  hyväksyttävää myös muiden uskonyhteisöjen kuin lestadiolaisuuden kohdalla. Onko kirkollemme eettiseltä ja opilliselta kannalta se ja sama, millä tavoin luterilaisen kirkon papit menettelevät sielunhoitotyössä?

Miksi kirkkomme johto on vaiennut lestadiolaisten hengellisestä väkivallasta vuosikymmeniä, vaikka se on ollut siitä tietoinen.

Ei tarvita juurikaan mielikuvitusta kun tulee mieleen, että esimerkiksi siitä syystä, että kirkko on sopinut vaikenemisesta SRK:n kanssa. Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon suurin herätysliike, jonka vaikutusvalta erityisesti pohjoisen seurakunnissa, politiikassa, elinkeinoelämässä ja valtion- ja kuntien hallinnossa on tavattoman suuri. Herätysliikkeen piirissä toimii toista sataa pappia.

Vaikenemisen hintana on voinut olla esimerkiksi SRK:n pappien suhtautuminen yhteistyöhön seurakunnissa naispappien kanssa. Tunnetusti vanhoillislestadiolaiset miespapit eivät julkisesti kieltäydy työskentelemästä naispuolisten kollegojensa kanssa. Kyse ei ole ”suvaitsevaisuudesta”, jona esim. Helsingin piispa Eero Huovinen on ratkaisua erheellisesti pitänyt. Tämä on pelkstään luonnollista ja ymmärrettävää vl pappien kannalta, sillä eiväthän kirkon ei-lestadiolaiset miespapitkaan ole heidän mukaansa  jumalanlapsia eivätkä pelastettuja. Väliäkö siinä kadotukseen menijällä enää on sukupuolella, kun koko ev.-lut. kirkko on vanhoillislestadiolaisia lukuunottamatta sielunvihollisen oma.

Hoitokokousten hyväksyminen  ”sielunhoidoksi” evankelis-luterilaisessa kirkossa herättää monia kysymyksiä. Mutta hei, kuule Martti Esko, ev.-lut. kirkko vaikenee, ja sairas väkivalta voi hyvin, yhä edelleen.

(”Tuiralainen”)

Aiheesta lisää:

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Elämä lahkon vankina: Voimala 3.2.2010 (YLEn Areena)

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

”Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä.”  (Haastattelussa pääsihteeri Aimo Hautamäki, Kotimaa 4.7.2006.)

Ihmisoikeusliitto: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia (4.3.2009)

Lestadiolaiset pitävät kiinni ehkäisykiellosta (YLE 17.3.2009)

Miksi teatteri on syntiä? Naatuksen erottamistapaus

Arkkipiispa Jukka Paarma: Vapauteen Kristus meidät vapautti

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2000-luku, arkkipiispa, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, politiikka, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, suvaitsevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, yhteisöllisyys

Hautamäki: ”Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”


– Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä, totesi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki vuonna 2007.  Hän julkaisi Kalevassa vastineen mediassa käytyyn keskusteluun .

Hautamäen kirjoitus on viime vuosien ainoa SRK:n julkinen vastaus keskusteluun, jota on käyty ja käydään herätysliikkeen sisäisestä tilasta. Siksi se on merkittävä.

Maltillisesti mutta tiukasti Hautamäki  puolustaa vanhoillislestadiolaisuudelle ominaista ajattelutapaa, jonka mukaan  sisäisesti ongelmallisiksi koetut asiat, jotka liittyvät  yhteisön menettelytapoihin ja Raamatun tulkintaan, eivät ole  yhteisön ongelmia vaan kaikissa tapauksissa erillisten yksilöiden yksityisiä ongelmia. Ajatellaan niin, että ristiriidat johtuvat rajallisten ihmisten synnillisyydestä.

Hautamäki kumoaa Stiven Naatuksen ja Kalevan pääkirjoitustoimittajan esittämän keskustelutarpeen herätysliikkeen menettelytavoista,  todeten, että liikkeen sisällä on aina käyty avointa keskustelua ja käydään edelleen.  

Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole uskonyhteisön kannalta merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen.

Hoitokokousvuosiin liittyvää tutkimustakin on valmisteilla.

Hautamäen kirjoitus osoittaa, että herätysliikkeen sisällä on olemassa melko lailla erilaisia näkemyksiä  tilanteesta. Johdon näkemykset ja ruohonjuuren näkemykset eivät aina kohtaa. Tämä ristiriita ei ole suinkaan ennenkuulumaton yllätys. Se on tuttu ilmiö erilaisissa inhimillisissä yhteisöisssä, olipa puhe tavallisista maallisista yhteisöistä tai seurakunnista. Johdon näkemykset perustuvat johdolla olevaan  käsitykseen yhteisön sisäisestä tilasta.

Kirjoituksen yhtenä käynnistäjänä oli Kalevan pääkirjoitus 12.9.,  ja herätysliikkeeseen kuuluvan teologi Stiven Naatuksen toivomus, että lestadiolaisuudessa voitaisiin käydä avointa keskustelua  liikkeen lähihistoriasta.

Naatuksen tavoin Kaleva kannusti herätysliikkeen jäseniä myönteisellä tavalla voittamaan keskustelukulttuuriin  liittyvät vaikeudet.

Kalevan pääkirjoitus:  Avoimuus auttaisi herätysliikettä

”Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on viikon ajan väreillyt sekä pinnan alla että päällä. Näyttää siltä, että liikkeessä testataan nyt sen kykyä käydä sisäistä keskustelua ja liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja.

Hälyn taustalla on oululaispastori Stiven Naatuksen viimekeväinen käynti teatterissa katsomassa Fundamentalisti-näytelmää sekä hänen Kalevalle aiheesta antamansa haastattelu.

Nämä teot suututtivat osan liikkeen väestä niin, että Naatuksen nimi pyyhittiin pois ensi kesän rippikoululeirien pitäjien listasta.

Oli Naatuksen hyllytyspäätös sitten yhden tai kahden henkilön taikka suuremman joukon tekemä ratkaisu, se oli hätävarjelun liioittelua. Näin yksin siksi, että pastori tuli teatteriin Kalevan pyynnöstä eikä omasta aloitteestaan. Teatteriesityksen seuraaminen taas pohjusti keskustelua tärkeästä uskonnollisesta teemasta, fundamentalismista. On vaikea ajatella, ettei kirkon virassa olevalla papilla olisi oikeutta siihen keskusteluun osallistua. Pyydettäessä siihen on pikemminkin velvollisuus. Hän toimi fiksusti, ja häntä pitäisi pikemminkin kiittää siitä.

Kalevan haastattelussa Naatus käsitteli teemaa avoimesti ja kiihkottomasti, perustellen myös herätysliikkeensä perinteisiä opillisia näkemyksiä ja niiden noudattamista. Hän myös haastoi suuren yleisön katsomaan peiliin puhumalla valtavirtafundamentalismista – siitä, kuinka yhteiskunnassa joidenkin asioiden pitäisi olla niin kuin enemmistö katsoo. Todennäköisesti lukijoiden ymmärrys vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan haastattelun ansiosta pikemminkin kasvoi kuin heikkeni.

Naatus nosti esiin myös herätysliikkeensä keskustelukulttuurin vaikeudet. Se saattoi olla raskauttavaa.

Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.

Muutama yritys avoimemman keskustelun avaamiseksi on viime vuosien aikana tullut, mutta liikkeen johto tuntuu avausten edessä vetäytyneen kuoreensa. On vaikea nähdä, että tämä toimintatapa voisi kovin kauan jatkua. Se ei yksinkertaisesti ole nykymaailmassa enää toimiva tapa käsitellä vaikeita asioita, ei edes hengellisessä liikkeessä.”

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen vastine

”Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen uskonkäsityksistä sekä vanhoillislestadiolaisten elämäntavoista käy aika ajoin vilkkaana erityisesti liikkeeseen kuulumattomien keskuudessa.

Mielipiteitä ilmaistaan pitkälti internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa. Jonkin verran asia on levinnyt myös lehtien palstoille.

Viime aikoina yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on ollut liikkeen menneisyys, erityisesti 1970-luvun ”kipukohdat”. Jotkut ovat vaatineet puolueetonta tutkimusta tuon vuosikymmenen tapahtumista.

Keskiviikkona 12.9. Kalevan toinen pääkirjoitus käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta otsikolla ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”. Kirjoituksessa epäiltiin liikkeen ”kykyä käydä sisäistä keskustelua” ja samalla ”liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja”.

Kirjoittaja arvioi vanhoillislestadiolaista keskustelukulttuuria olemattomaksi: ”Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.”

Vanhoillislestadiolaisten keskustelukulttuuriin ei kuulu yleisönosastokirjoittelu eikä nimimerkin taakse piiloutuminen. Liikkeen piirissä käydään keskustelua eri tahoilla ja tasoilla avoimesti omana itsenä.

Paikalliset rauhanyhdistykset järjestävät vuosittain kymmeniä tilaisuuksia uskoon ja kristittynä elämiseen liittyvistä kysymyksistä. Vuotuisten suviseurojen yhteydessä järjestetään kaksi suurta kokousta: yli tuhat osanottajaa kokoava puhujien ja seurakuntavanhinten kokous sekä SRK:n vuosikokous, johon kukin jäsenyhdistys lähettää edustajansa.

Lisäksi eri tiedotusvälineiden edustajat kutsutaan suviseurojen tiedotustilaisuuksiin.

Näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä. Tämän lisäksi lukuisat kahdenkeskiset tai pienemmissä ryhmissä käytävät keskustelut suovat mahdollisuuden puhua asioista, jotka askarruttavat.

SRK:n vuosittain järjestämillä noin 200 leirillä oleellisena osana ohjelmaa ovat keskustelut eri aihepiireistä, myös kristityn elämän ja liikkeen historian kipeistä kysymyksistä. Viestit näistä eri puheenvuoroista kertovat toista kuin ne kannanotot, joiden julkisuudessa esitetään olevan liikkeen ”kentän ääni”.

Vanhoillislestadiolaisuutta 1900-luvun aikana kohdanneiden useiden hajaannusten aikana ja niiden jälkeen on järjestetty lukuisia keskusteluja ja sovintokokouksia. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan ole estäneet hajaannuksia eivätkä korjanneet syntyneitä repeytymiä.

Yksittäisten henkilöiden kohdalla keskustelut ovat saattaneet johtaa myönteiseen tulokseen. Kokonaisuutena niille on kuitenkin ollut tyypillistä, että liikkeestä erkaantuneet eivät ole olleet valmiita luopumaan omaksumistaan käsityksistä, jotka ovat poikenneet vanhoillislestadiolaisuuden opetuksista.

”1970-luvun sielunhoidolliset keskustelut”

1970-luvulla käytiin monilla paikkakunnilla sielunhoidollisia keskusteluja, joita on nimitetty ”hoitokokouksiksi”. Näitä tilaisuuksia, niihin johtanutta kehitystä ja niissä ilmenneitä kipukohtia on vanhoillislestadiolaisuuden piirissä jälkikäteen käsitelty, toisin kuin julkisuudessa on väitetty. Ranuan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1989 silloinen SRK:n pääsihteeri Voitto Savela piti noista tapahtumista alustuksen, jonka johdolla käytiin laaja keskustelu.

Sen lisäksi kyseisen vuosikymmenen tapahtumia on käsitelty kolmessa SRK:n vuosikirjassa (Jumala rakentaa kaupunkiaan 1989, Taistelusta rauhaan 1990 ja Muutoksen keskellä 2007). Rauhanyhdistysten omissa historioissa ja historiikeissa on käsitelty myös asioita, jotka ovat synnyttäneet ristiriitoja ja olleet kipukohtina yhdistyksen sisällä.

Yksilöiden tietosuojan ja ihmisarvon kunnioittamisen vuoksi tällaisia asioita voi kuitenkin käsitellä julkisesti vain yleisellä tasolla.

”Vaikeistakin asioista osataan keskustella”

Parhaillaan on tekeillä kaksi laajaa historiallista tutkimusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Filosofian tohtori Seppo Lohen teos Suuret hajaannukset  ilmestynee tänä syksynä. Se käsittelee 1800- ja 1900-luvun taitteen suuria hajaannuksia ja niiden syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Tuossa hajaannuksessa muotoutuivat omiksi ryhmikseen esikoislestadiolaisuus, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus.

Filosofian tohtori Ari-Pekka Palola tekee tutkimusta SRK:n toiminnasta vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestönä vuosina 1906–1961. Tutkimus tarkastelee myös tuona ajanjaksona tapahtuneita hajaannuksia.

Jatkona näille tutkimuksille käsitellään aikanaan SRK:n historiaa vuodesta 1962 nykypäivään. Tämä tutkimus pitää luonnollisesti sisällään 1970-luvun tapahtumien tarkastelun. Lisäksi tänä syksynä on ilmestynyt filosofian maisteri Jani Alatalon tutkimus Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.

Edellä mainitut esimerkit osoittavat virheelliseksi väitteen, ettei vaikeista asioista olisi keskusteltu ja ettei niitä kyettäisi käsittelemään vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

”Kukaan ei ole synnitön”

Yksi vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden keskeisistä käsityksistä on, ettei kukaan ole virheetön ja synnitön. Jumalan poika syntyi ihmiseksi sitä varten, että syntinen saisi syntinsä anteeksi. Hänen valtakuntansa on anteeksiantamuksen valtakunta. Tätä sanomaa vanhoillislestadiolainen kristillisyys haluaa välittää.

Vanhoillislestadiolaisten hartaustilaisuudet, seurat, ovat kaikille avoimia. Niistä ilmoitetaan julkisesti lehdissä ja nykyisin myös internetissä. Jokainen voi tulla kuuntelemaan, mitä siellä opetetaan. Monilla alueilla voi seurapuheita kuunnella myös radiosta.

Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä.

Alatalo toteaa tutkimuksessaan ”Jos joku vielä 2000-luvulla esittää, että lestadiolaisuuden pitäisi olla avoimempaa, kyse on lähinnä henkilön haluttomuudesta tutustua lestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuus kuitenkin on paljon muutakin kuin julkisuuteen näkyvät poikkeamat keskivertosuomalaisten elintavoista.”

Apuna vanhoillislestadiolaisuuteen tutustumisessa voivat olla SRK:n kotisivut (ww.srk.fi) ja julkaisut.

”Keskustelu Internetissä ei hedelmällistä”

Mielestäni keskustelu lehtien palstoilla tai internetissä ei ole kovin hedelmällistä. Avoin, suora yhteys ja henkilökohtainen ajatusten vaihto tuottavat parhaan tuloksen. Tällaiseen keskusteluun ovat valmiita niin tavalliset vanhoillislestadiolaiset arkielämän tilanteissa kuin liikkeen johtokin.

Vaatimuksissa on kuitenkin hyvä muistaa evankelis-luterilaisen kirkkomme sielunhoidollisia keskusteluja koskeva säännös: ”Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.”

Käsitykseni mukaan tämä velvoite koskee kaikkia sielunhoidollisia keskusteluja, sekä pappien että maallikoiden kanssa käytyjä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö väärin kohdelluksi joutunut tai muuten kipua sisimmässään tunteva voisi ottaa asiaansa puheeksi. Asialliseen, rakentavaan keskusteluun on aina aikaa ja tilaa.”

Kaleva 15.9.2007, s.11.

SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Jani Alatalo 2006. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976-1984. Jyväskylän yliopisto.

Vuokko Ilola: Myy silloin kun on ostajia. Blogikirjoitus 24.6.2014. Kotimaa24.

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Blogikirjoitus 17.10.2016.

Miksi teatteri on syntiä?

Tarvitsemme(-ko) glasnostia?

Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintsalan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 2000-luku, ahdistus, Aimo Hautamäki, erehtymättömyys, hajaannukset, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, journalismi, julkaisutoiminta, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, lähihistoria, manipulointi, nettikeskustelu, normit, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurat, sielunhoito, SRK ry., tutkimus, vallankäyttö

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä


Vuosikokous

Vuosikokous 27.6.2009

”SRK:n Suviseurat Oripäässä 26.-29.6.2009.  Tiedote.

Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen vuosikokous Kanta-Loimaan kirkossa 27.6.2009

SRK:n vuosikokous on kaikkien Suomen rauhanyhdistysten tärkein yhteinen kokous, jossa käsiteltiin mennyt toimintavuosi ja luotiin katsaus tulevaan toimintavuoteen 2010.

Johtokunnan jäsenistä on erovuorossa vuosittain neljännes.

Tänä vuonna erovuorossa olleet Alpo Isotalus, Viljo Juntunen, Hannu Kallunki, Kimmo Puolitaival, Ilpo Saukkonen ja Pentti Saulio valittiin uudelleen jatkamaan johtokunnan jäsenen tehtävässä. Kimmo puolitaival PääHannu kallunki Pää

 Pentti saulio Pää

 Myös julkaisujen toimitusneuvoston jäsenistä vuosittain erovuorossa on neljännes. Vuonna 2009 erovuorossa olleet Erkki Piri ja Antti Saari valittiin uudelleen julkaisujen toimitusneuvostoon.Erkki Piri pää

 Henkilövalinnoista käytiin vuosikokouksessa vilkas keskustelu.

Kokousedustajien puheenvuoroissa esille nousivat toiveet sukupuolen ja alueellisuuden perusteiden huomioimisesta niin SRK:n johtokunnan kuin julkaisujen toimitusneuvoston henkilövalintoja suunniteltaessa. Perinteisesti kristillisyyden johtotehtävissä ovat toimineet miehet.

Rovaniemen rauhanyhdistyksen edustaja Johannes Ahola kysyi: ”Eikö sisarille löydy sijaa johtokunnan toiminnassa?”

Ahola toi puheenvuorossaan esiin myös huolen siitä, onko vanhoillislestadiolaisten naisten roolista väärä kuva sekä liikkeen sisällä että ulkopuolella.

Lauri Mätäsaho [po. Mehtätalo] Joensuusta kertoi omassa paikallisyhdistyksessään käydystä keskustelusta mahdollisuudesta valita naispuheenjohtaja johtamaan yhdistystä.

Julkaisujen toimitusneuvoston osalta nousi esille toimijoiden alueellinen keskittyminen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle. Helsingin rauhanyhdistyksen edustaja Jukka Palola esitti tulevaisuuteen suuntaavan toiveen julkaisujen toimitusneuvoston kokoonpanon tasaisemmasta alueellisesta edustuksesta. Kajaanin rauhanyhdistyksen edustaja Markku Halonen kannatti sukupuolen ja alueellisuuden huomioimista henkilövalinnoissa ajatuksella: ”Nyt olisi tilaisuus avata ovia.”

Kokouksen lopuksi todettiin, että käyty keskustelu oli rakentavaa.

Vuoden 2010 tilintarkastajiksi valittiin edelleen Yrjö Trög, Seppo Tervo ja Arvo Pyykölä. Varatilintarkastajiksi valittiin edelleen Olavi Myllylä, Arto Pelttari ja Heikki Hurtig.

Vuoden 2010 talousarvioesitys ja sen perustelut hyväksyttiin SRK:n talouspäällikkö Jaakko Tahkolan tekemän vertauslukukorjauksen sekä johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittosen palkkauskuluja selventäneen puheenvuoron jälkeen.Voittonen pää

Liperin suviseurojen päätoimikunnan puheenjohtaja Jorma Hoppa toi vuosikokoukseen vuodelle 2010 suunniteltujen suviseurojen tervehdyksen. Hoppa toivotti kokousväen tervetulleiksi tulevan vuoden suviseuroihin Pohjois-Karjalan viljaville pelloille suviseurojen tunnukseksi valitulla Isä meidän -rukouksen säkeellä ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.”

Ylimääräisenä asiana kokouksessa käsiteltiin ja hyväksyttiin SRK:n johtokunnan esitys kiinnitysten hakemisesta ja panttaamisesta. Kiinnitykset ja panttaukset liittyvät uusien toimitilojen rakennushankkeeseen.

Suviseuratiedotus / Riikka-Maria Saukkonen

Kuvia vuosikokouksesta löytyy Suviseurojen nettisivujen kuvapalvelusta.”

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoivat  Suviseuratiedotus 27.6.2009 ja Kapu.

Lue lisää:

Lucas:  Alinta kastia ovat naiset ja lapset (Johanna Hurtigin näkemykset, pohjautuen Virpi Hyvärisen haastatteluun Kirkon tie -lehdessä.)

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Kolme miestä

*   *    *

16 kommenttia

Kategoria(t): johtokunta, julkaisutoiminta, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, vallankäyttö, yhteisö