Pelastaako Jumala vai vapaa ihiminen ite?

Päivämiehessä sanottiin että Jumala lahjoitti uskon. Mietin että mten tämän asian kanssa oikein on. Rippikoulussa sanottiin että ihminen on valinnan edessä tässä maailmassa.

No niin, tämä on asia sarjassa ”kaikki mitä et ole kehdannut puhujalta kysyä” silloin kun olisi pitänyt ja niin olisi tämäkin asia mielessä kirkkaana.

Olen monta kertaa seuroissa puhetta kuunnellessa jäänyt miettimään tätä. Ei ole tullut kysyttyä keltään puhujalta kun ei ole tullut luontevaa tilaisuutta siihen.

Jos olen käsittänyt oikein niin on opetettu sillä lailla, että Lutherin mukaan kuolevainen ihminen ei voi omasta voimastaan ja

Advertisement

Henkilökohtaista

Kääntyykö tämäkin kesä taas syksyyn, ilman rakasta ihmistä. Ilman että alan seurustella vakavasti? Koska usko.

En ole luultavasti ainut jolla on ”virallisesta” uskosta poikkeavia ajatuksia hiljaa omassa mielessä. Miesten ei ole tapana näistä huudella. Usko on ollut osa elämääni luonnollisena ja itsestään selvänä lapsuudesta saakka.

Olen 27-vuotias mies. Epäilykset minulla alkoivat joku vuosi sitten kun aloin pohtimaan uskon sääntöjä. Varsinaisesti se lähti ensin ehkäisystä, että kun se on synti eikä uskovainen saa ehkäistä.

Toisin kuin kai ajatellaan, tämä kuormittaa rajusti myös miehiä.

En halua isoa perhettä. En jaksaisi. Panostan

Yksinäinen vaeltaja matkasaatossa

Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.

Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.

Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.

Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.

En ole uskaltanut

Jumalalle omistettu kohtu – Ruotsin tv:n Naiset lestadiolaisuudessa

 

Ruotsin television suomenkielisissä Uutisissa käynnistyi ohjelmasarja Naiset lestadiolaisuudessa. Ensimmäinen osa lähetettiin maanantaina 10.11.2014.

Ohjelmasarja päätettiin toteuttaa, kun

Vl-liikkeen jättänyt Matias: Elämä on lahja

Matias Säily erosi vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä (=vl-liikkeestä) kymmenen vuotta sitten, 16-vuotiaana.

Sitä ennen hän oli elänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa vl-uskovaisten yhteisön piirissä. Lapsena liikkeen uskomukset herättivät hänessä pelkotiloja, esimerkiksi puheet ”pedon merkistä” ja helvetillä pelottelu.

Kuva: Youtube.

– Makasin lapsena sängyssä ja itkin, koska pelkäsin joutuvani helvettiin. Syyllisyydentunto oli kolossaalinen, jos olin vaikkapa katsonut televisiota kaverin luona. Mietin silloin sellaisia asioita, joita lapsen ei kuuluisi edes miettiä, Säily muistelee.
– Olen kokenut tulleeni huijatuksi.

Hänellä on myös kauniita ja arvokkaita muistoja liikkeen tarjoamasta vahvasta yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä, turvallisuuden tunnetta lisäävästä yhteenkuuluvuuden kokemuksesta.

Kun liikkeestä eroamisesta on kulunut jo kymmenen

Kipeimpiä asioita elämässäni

– En voi sanoin kuvailla, millaisen kiirastulen läpi kuljin tämän tilanteen eteen. Mitä tunsin sydämessäni, kun koin, että olen tuomittu helvettiin sen vuoksi, että en pysty ottamaan lapsia vastaan ja hylkämään heitä emotionaalisesti. Edelleen en tiedä olenko toiminut oikein.  Onko todellakin niin, että päästäkseni taivaaseen, minun pitää uhrata lapseni, ajaa itseni ja perheeni totaaliseen katastrofiin? Asian kipeyttä ei kukaan, joka ei itse ole sitä kokenut voi ymmärtää. Kohta olen kymmenen vuotta asian kanssa kipuillut…ehkä kipuilen elämäni loppuun asti. – – Pahinta oli, kun painajaismaisten vuosieni keskellä istuin äitienpäiväjuhlassa, jossa puhuja saarnasi siitä, kuinka äidit joutuvat synnyttämään lapsia helvetissä, jos eivät ole sitä tehneet täällä

Uskon opista lestadiolaisuudessa

Näin tavallisena ev.-luterilaisena maallikkona olen käsittänyt lestadiolaisesta opista, että ensinnäkään opilliset asiat ja kristinoppi kaikkineen ei ole heille tärkeää. 

Raamattua ei ole tapana lukea. Katekismustakaan ei aina tunneta, puhumattakaan, että tiedettäisiin laajemmin perusasiat luterilaisesta uskosta. Lestadiolaisuudessa tuntuisi olevan se yhteistä kirkon ulkopuolisten lahkojen kanssa, että on otettu kristinuskosta joitakin yksittäis-asioita mukaan. Niitten perusteella ihminen joko on tai ei ole lestadiolainen. Armo, usko ja pelastuminen on rajoitettu omaan liikkeeseen.

Oma kasteoppi

Ensinnäkin Jeesuksen kastekäskyllä ei ole merkitystä

Kristuksen morsian

Heini Junkkaalan näytelmästä Kristuksen morsian (2011) on ohjaaja Kari Paljakka ohjannut 2013 elokuvan. YLE esitti sen 16.3.2014 ja se on nähtävänä noin kuukauden ajan YLE Areenalta. Kristuksen morsian käsittelee kristinuskon suhdetta ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen sekä uskovien vaikeuksia hyväksyä ihmisten erilaisuutta.

Näytelmä kuvaa seurustelevan uskovan naisparin suhdetta toisiinsa ja läheisiin perheenjäseniin. Se kertoo myös avioliittohaaveista ja kristittyjen piireissä esiintyvästä vihasta ja torjunnasta seksuaalivähemmistöihin kuuluvia kohtaan.

Esitykset: TV1 sunnuntaina 16.3.2014 klo 21.05 – 22.30, uusinta maanantaina 17.3. klo 22.25

Katsottavissa  Yle Areenassa vielä 29 päivää. Suora linkki tässä.

Junkkaalan näytelmä esitettiin Kansallisteatterissa kaudella 2010-2011. Näytelmä oli menestys herätti runsaasti julkista keskustelua.

Yhteinen kohtalomme: kipinä pimeydessä, kaikille sama

Olen 29-vuotias perheetön mies, entinen lestadiolainen. Siitä päivästä lähtien kun sisareni 37-vuotiaana kuoli äkillisesti, keskellä parasta elämää, on kuolema ja elämä olleet ajatuksissani. Tapaus käänsi mieleni ja suhteeni uskomiseen uusille urille.

Kun koko perhe olimme shokissa, ensin tuntui että usko olisi lohduttava asia. Nyt jos koskaan Jumala pystyy lohduttamaan. Mutta tapaus oli kaikessa pysäyttävyydessään niin epäoikeudenmukainen, varsinkin äidittä jääneiden lasten kannalta, että pikkuhiljaa tajusin, ”näin ei hyvä jumala koskaan tekisi”. Ei se voinut olla minkään ”hyvän olennon ” tietoisen harkinnan tulos.

Luin paljon Raamattua silloin, varmaan ensimmäistä kertaa elämässä oikein kunnolla. Otin selvää myös joittenkin Raamatun tekstien taustoista. Pääsin myös keskusteluihin erään papin kanssa.

Tie ei ollut ihan helppo. Niin vaikea kuin sitä olikaan myöntää aluksi, päädyin tähän: sisartani kohdannut äkillinen kuolema oli sattuma. Kauhea asia, joita tapahtuu. Tapaus jolle on olemassa biologinen selitys. Piste.

Nykyään olen sitä mieltä, että jumala on joko sokea, kuuro ja autistinen tapaus, tai häntä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta.

Koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan,  puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa.

Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan.

Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen — suoraa päätä vainajien joukkoon!

Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi.

Pysyttelemme kirkossa kuin osuuskaupassa

SRK:n pääsihteerin Tuomas Hännisen puheet kirkkomme piispasta ja Pyhästä hengestä (kenellä se on ja kenellä sitä ei ole ja että piispa Samuel Salmen messussa lausuma synninpäästö ei ole pätevä) ovat kirvoittaneet keskustelun siitä, olisiko vanhoillislestadiolaisten syytä erota luterilaisesta kirkosta. Keskustelu on tietenkin aivan luonnollinen seuraamus nykyisestä tilanteesta kirkossa ja toisaalta herätysliikkeessä.

On perusteltua kysyä: miksi uskovaisena olla enää luterilaisen kirkon jäsen, kun sen johtajat ja kaikki muut kirkon jäsenet ovat epäuskoisia. Näin voi lestadiolaisesta opillisesta näkökulmasta todeta, ottamatta tässä yhteydessä kantaa erimielisyyksiin siitä, mitä Raamattu tahi luterilainen kristinoppi sanoo ja miten niitä pitäisi ymmärtää.

Miksi olla kirkon jäsen, kun sen papit ja piispat opettavat ihmisille, toki tätä itsekään ymmärtämättä, katalaa harhaoppia ja johdattavat seurakuntalaiset suoraan sielunvihollisen syliin ja kadotukseen?