Aihearkisto: Kaleva

SRK:n linja: hierarkkisesta miesten ”vanhinten neuvostosta” myös naisten lahjoja hyödyntäväksi palveluyksiköksi?


Haaparannan kirkkoherra Kimmo Sulila on Kotimaa24:n haastattelussa tiedustellut SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittoselta, miksei SRK:n johtokunnassa ole naisjäseniä.

– Hän saisi vastata minulle ja kymmenilletuhansille, miksi SRK:n johtokunnassa on vain miehiä.

SRK:n piirissä esiintyy ainakin kaksi perustavasti erilaista käsitystä siitä, mikä on Keskusyhdistyksen tehtävä Lue koko artikkeli…

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, Kaleva, keskustelu, lakihengellisyys, lapset, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, Maalaispoika, naisen asema, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, tulevaisuus, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhtenäisyys

Voittonen hyllylle Ruotsin puolella – Hänninen turvautui katkeruus-korttiin


SRK:n johtokunnan pj. Olavi Voittonen on itse kohdannut nyt hyllyttä-misen puhujan tehtävästä. Häntä ei haluta pitämään saarnaa jumalanpalveluk-sessa Ruotsin vanhoillis-lestadiolaisten keskusyhdis-tyksen SFC:n  kevät-seuroissa 2.6. Haaparannan kirkossa. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, erehtymättömyys, harhaoppi, hengellinen väkivalta, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, Kaleva, kirkko, lapset, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, Olavi Voittonen, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

Oikeusministeri yllättyi SRK:n tunnustuksesta ja muistutti vanhojen hyväksikäyttörikosten ilmoitus-velvollisuudesta


Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Kalevan haastattelussa yllättyneensä SRK:n tunnustamista lasten hyväksikäyttötapauksista ja seksuaalisen hyväksikäytön laajuudesta herätysliikkeessä. ”On välttämätöntä, että keskusrikospoliisi tutkii, ovatko tässä kaikki tapaukset, vai onko niitä vielä lisää.” Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2010-luku, arkkipiispa, arvot, eettisyys, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, ihmisarvo, insesti, johtajat, johtokunta, Kaleva, kannanotot, lapset, lapsuus, lähihistoria, nuoret, pedofilia, perhe, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, vallankäyttö, väkivalta

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko


Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

linjamasuunta1

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

19 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, Kaleva, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lapset, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, televisio, televisiokielto, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Toimittajat ja lehdistönvapaus painostuksen kohteena


Jos lehti julkaisee SRK:ta arvostelevia kirjoituksia, niin uskovaiset Ry: jäsenet lopettavat lehden tilaamisen ja samoin uskovat liikemiehet lopettavat yritystensä ilmoitukset ja mainokset. Eli jos lehti jatkaa julkaisemista, niin näin tulee käymään ja se on lehden loppu, konkurssi”.

Lehdistön vapaus julkaista vapaasti tietoja ja parhaaksi katsomiaan kirjoituksia on Suomessa säädetty lailla. Sananvapaus, joka sisältyy Suomen perustuslakiin, on tärkeimpiä länsimaisen demokratian ja suomalaisen yhteiskunnan tukipilareita.

Ei ole täysin uutta, että vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat yksityishenkilöt ovat pyrkineet painostamaan tiedotusvälineitä. Myös SRK organisaationa on syyllistynyt median painostamiseen.

Vuoden 2009 alussa, kun Ihmisoikeusliitto oli käynnistänyt selvityksen siitä loukkaako SRK:n ehkäisykielto ihmisoikeuslainsäädäntöä, oululaisen seurakuntalehden Rauhan tervehdyksen pakinasarjassa 1. kivi julkaistiin sarjan provosivaan tyyliin juttu otsikolla Lapsi – avain taivaaseen. Lehden hallituksen puheenjohtaja, vanhoillislestadiolainen Tuiran seurakunnan kirkkoherra Hannu Ojalehto, nosti pakinan hallituksen käsittelyyn. Ojalehdon  mukaan pakinasta oli seurannut hallituksen jäsenille todellinen palautevyöry. Jutun oli koettu loukanneen suurpeheiden ihmisarvoa. Hallitus päätti puuttua asiaan ja seurauksena koko pakinasarja lopetettiin.

 Toimittaja Johannes Ijäs selosti tapausta Kotimaa-lehdessä 29.1.2009 ja haastatteli myös Rauhan tervehdyksen päätomittajaa Janne Kankaalaa. Hänen mukaansa tekstiin piilotettu ironia oli sillä kertaa jäänyt lukijoilta havaitsematta. Tekstissä oli ollut tarkoitus kritisoida ylipäätän aiheeseen liittyvän keskustelun piirteitä. Toimitukseen oli tullut kaikkiaan yhdeksän moittivaa  palauteviestiä lukijoilta.

Televisiokiellosta ei olisi saanut kertoa Kalevassa – SRK veti pois työt Kalevan kirjapainosta

Aika ajoin on liikkunut huhuja vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestön SRK ry:n oululaislehtiin kohdistamasta painostuksesta. Asiaa ei ole tutkittu.

Kesällä 2011 lestadiolaiset uhkailivat Kaleva-lehteä tilausten peruutuksilla ja boikotilla. SRK:n johto ilmaisiymmärtävänsä boikottikampanjaa, mutta sanoutui järjestönä siitä irti. Johtokunnan jäsenistä yksi, Viljo Juntunen, totesi YLEn haastattelussa, ettei hän itse kannata kampanjaa. 

Kalevaan tuli kampanjan aikana noin 400 tilausperuutusta. Lisäksi päätomittajaa oli uhkailtu.

Oululainen pitkän linjan toimittaja Tuulikki Ukkola, joka on toiminut myös kokoomuksen kansanedustajana, on kertonut blogissaan, että Kalevan boikotointiuhkaus ei ollut itse asiassa lainkaan uutta oululaisessa mediamaailmassa.

SRK:n ja rivilestadiolaisten taholta tullet uhkaukset ja painostaminen olivat Kalevassa tulleet lehden johdolle ja toimittajille tutuksi jo vuosikymmeniä sitten.

 – Jokainen päätoimittaja lähes 40-vuotisen toimittajaurani aikana on ollut helisemässä tämän joukon kanssa, totesi Ukkola blogissaan.

Ukkolan ensimmäinen kokemus lestadiolaisten toimintamenetelmistä oli osunut toimittajauran alkuvuosiin 1962-1964. Silloin SRK oli ottanut käyttöön taloudelliset painostamiskeinot lehteä kohtaan.

Syynä oli silloin se, että Kalevassa oli julkistettu tieto, että herätysliikkeessä oli julistettu televisio synniksi.

– Vanhoillislestadiolaisilla oli tuolloin suviseurat Oulussa. [Ukkola tarkoittanee joko Ylivieskan suviseuroja v. 1963 tai vuoden 1966 suviseuroja Oulussa.] Vääräuskoisena toimittajana keräsin saarna- ym. papereita, etten vain tekisi virheitä. Yhden huoneen lattialta poimin myös paperin, jossa kiellettiin oikeassa uskossa olevilta television katselu. Se oli syntiä ja saatanasta.

Totta kai lestadiolaisten katselukielto julkaistiin Kalevassa. Seuraukset olivat melkoiset. Rauhanyhdistys pani suhteet poikki suhteet Kalevaan ja keskeytti Kuvaraamatun painattamisen Kalevan kirjapainossa moneksi vuodeksi. Vaikka taloudellinen menetys oli melkoinen, sen enempää päätoimittaja kuin talouspuolen johtajatkaan eivät puhuneet asiasta minulle mitään, saati että olisivat moittineet. 

On sananvapauden kannalta varsin vakavaa, jos nämä puheet pitävät paikkansa, että myös SRK järjestönä rajoittaisi tai olisi yrittänyt rajoittaa laissa säädettyä sanan- ja lehdistönvapautta ja painostanut tiedotusvälineitä.  Toimittajien uhkaileminen ja järjestön oman mielen mukaisen journalismin vaatimukset  ovat ennakkosensuuria ja loukkaavat perustuslakia.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen moitti kampanjaa sananvapauden loukkaamisesta.

– Kyse on vakavasta vaientamisyrityksestä ja sensuurista, totesi Uimonen (Kotimaa 24 8.7.2011).

Vuonna 2008 tuli tunnetuksi kirkkoherra Seppo Lohen julkisuuteen antama lausunto Lapin Kansan ja Johanna Korhosen tapauksessa. Lohi väitti että jos Johanna Korhonen olisi tullut valituksi päätoimittajaksi, Lapin Kansaa olisi uhannut tilauskato, koska tuhannet vanhoillislestadiolaiset ja heitä komppaavat lappilaiset olisivat irtisanoneet lehden tilauksen. 

SRK:n johtokunnan jäsenet uhkailivat Kalajokilaakso-lehteä

Keskustelupalstoilta tuttu, lestadiolaisena puhujana toiminut nimimerkki Heino1 on esittänyt toivomuksen, että näitä asioita ryhdyttäisiin tutkimaan. Hänet itsensä oli erotettu liikkeestä ilmeisesti hoitokokousvuosina. Hänen kuvauksensa ns. henkiopin synnyn ja hoitokokousten alkuvuosilta voi lukea täältä.

 Heino kertoi vuonna 2008 Suomi24-keskustelupalstalla, että hänen tietoonsa on tullut  Ylivieskassa, Keski-Pohjanmaalla, tapahtunut painostamistapaus, josta SRK ry.  olisi yhdistyksenä vastuussa.

Eräät SRK:n johtokunnan jäsenet, ilmeisesti työvaliokunta, kohdistivat uhkailua ja panostamista Kalajokilaakso-lehden omistajaa ja päätoimittajaa Pauli Isoahoa kohtaan 1980-luvulla. He olivat uhkailleet häntä  vanhoillislestadiolaisten liikemiesten omistamien yritysten ilmoitusten poisvetämisellä, uskovaisten tilausten lopettamisella ja jopa lehtiyrityksen ajamisella konkurssiin. Heinon kertomus tässä.

”Mitään kielteistä ei saa julkaista, tai uskovaiset lopettavat tilaukset ja ilmoitukset”

”Kävin alkuviikosta Ylivieskassa, eli Saari Heikin kotikaupungissa. Istun kirpputorin kahviossa ja odotan vaimoani. Hän kun tykkää tehdä ”löytöjä” kirpputorilla. Samaan pöytään istui tutunnäköinen mies, en tunnista häntä, mutta mies sanoo: ”Minä taidan tuntea sinut”.

Tuo mieshenkilö oli Pauli Isoaho, omisti 80-luvulla Kalajokilaakso lehden. Moni varmaan muistaa hänen pakinoitaan joita hän kirjoitti nimimerkkinään: ”Paavali”. Keskustelimme 80-luvun vaiheista, myös SRK:n painostuksesta lehteä vastaan.

Kysyin häneltä: ”Otettiinko lehteen yhteyttä esim. minun hartauskirjoituksia ei julkaistu kuin yhden kerran. Entä muut kirjoitukset, niitähän joitakin julkaistiin, minulla on joitakin tallessa”.

Pauli Isoaho kertoi, että SRK:sta otettiin yhteyttä ja johtokunnasta kävi lähetystö Ylivieskassa taivuttelemassa Isoahoa, ettei mitään negatiivista tulisi julkaista lehdessä. Ilmeisesti Johtokunnasta oli asialla työvaliokunta. SRK:n lähetystö uhkaili: ”Jos lehti julkaisee SRK:ta arvostelevia kirjoituksia, niin uskovaiset Ry: jäsenet lopettavat lehden tilaamisen ja samoin uskovat liikemiehet lopettavat yritystensä ilmoitukset ja mainokset. Eli jos lehti jatkaa julkaisemista, niin näin tulee käymään ja se on lehden loppu, konkurssi”.

Mietin sitä, kun näyttää, että puolueetonta tutkimusta ei lähitulevaisuudessa saada aikaan, niin eikö löydy ketään joka ottaisi esim. Isoahon, lehden omistajan ja päätoimittajan henkilökohtaiset 80-luvulla kokemat SRK:n yhteyden otot muistiin.

Joskus tutkimus kuitenkin tehdään ja varmaan tuleva tutkija on kiitollinen kaikesta tiedosta. Vähän aikaa kun kuluu, niin kaikki ne ihmiset joilla on omia kokemuksia tapahtuneista hoidoista ja kielloista, on ajanrajan toisella puolen. Eli kysyn neuvoa, miten meidän tulisi menetellä, ettei arvokas muistitieto mene ’maanrakoon’? ”

Heinon kirjoitus on julkaistu Suomi24-palstalla 25.1.2008.

SRK:n johto painosti Pirkka-lehteä ja uhkasi K-kauppoja boikotilla v. 1985

 A-klinikkasäätiön viestintäjohtajan tehtävistä eläkkeelle jäänyt Teuvo Peltoniemi on kertonut blogissaan Iltalehdessä 20.5.2011, että vanhoillislestadiolaiset yksityishenkilöt ja liikkeen johto käynnistivät vuonna 1985 vakavanlaatuisen painostamisen sen jälkeen, kun Pirkka-lehdessä oli julkaistu maininta siitä, että silloin tutkijana toimineen Peltoniemen keräämä tutkimusaineisto osoittaa insestiä esiintyvän erityisen paljon lestadiolaisen herätysliikkeen piirissä.

Peltonimi joutui myös henkilökohtaisten  uhkailujen ja painostamisen kohteeksi. Häntä yritettiin poainostaa mm. uhkailemalla, että hän menettää työpaikkansa.

Peltoniemi keräsi 1980-luvulla tutkimusaineistoa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaan kirjaan, joka ilmestyi 1988. K-kaupan Pirkka-lehdessä julkaistiin hänen haastattelunsa (Pirkka 2/1985). Haastattelussa tutkija viittasi lyhyesti myös siihen, että erityisen paljon insestiä näytti aineiston perusteella esiintyvän lestadiolaisten keskuudessa. Myös terveydenhoidon asiantuntijat olivat havainneet saman.

Peltoniemi oli muistuttanut haastattelussa, että ilmiö kenties liity niinkään itse lestadiolaiseen uskoon kuin siihen, että maaseudun oloissa on ollut vaikea löytää seksuaalikumppania ja siihen, että perheessä ja liikkeen piirissä muutoinkin vallitsee miehen ylivalta. Lisäksi lestadiolaisissa perheissä oli paljon lapsia ja intiimisuhteet ryhmän ulkopuolisiin olivat epätodennäköisiä.

Peltoniemen mukaan viittaus Pirkka-lehden jutussa oli saanut herätysliikkeen jäsenet liikkeelle. Monet olivat ottaneet yhteyttä häneen henkilökohtaisesti, ja yhteydenotot olivat olleet hyvin epämiellyttäviä, ”vihaisia puhelinsoittoja ympäri vuorokauden”. Peltoniemi kertoo blogissaan:

”Erityisesti jäi mieleen nimettömänä esiintynyt maallikkosaarnaaja, joka puolenyön maissa pitkässä puhelinkeskustelussa vannoi, että taivaspaikan menettämisen lisäksi urani olisi lopussa, enkä enää seuraavalla viikolla olisi silloisen työnantajani Helsingin kaupungin palveluksessa.

Asiaa oli ilmeisesti käsitelty vanhoillislestadiolaisten korkeimmassa johdossa, sillä pari päivää myöhemmin minulle soitti Pirkan päätoimittaja Osmo Jokinen ja kertoi, että Rauhanyhdistysten päämajasta oli otettu yhteyttä ja vaadittu kirjoituksessa mainitun viittauksen peruutusta. Ellei sitä tulisi, lestadiolaiset julistaisivat K-kaupan boikottiin.

Totesin lestadiolaismaininnan kirjan perusviestin kannalta sivuasiaksi, jonka edestä ei kannattaisi kauppaboikottia hankkia, vaikka painostus oli tietysti sinänsä hämmästyttävää.

Jokinen vakuutteli kuitenkin, että journalismin vapaudesta ei painostuksen edessä luovuta, eikä mitään oikaisua tehdä.

Seuraavassa Pirkan numerossa ilmestyi kuitenkin päätoimittajan hyvin nöyrä ”oikaisu”: ’Pidän näinollen aiheettomana, että päästin alussa mainitun kohdan julkisuuteen, ja esitän anteeksipyyntöni Pirkan lukijoille, eritoten lestadiolaisille.’ – Ilmeisesti asiaan oli puututtu Keskon johdon kautta.”

Peltoniemi kertoo päätelleensä, että insestirikollisuus oli jo 1980-luvulla SRK:n johtokunnan tiedossa, toisin kuin SRK:n johtokunta väitti tiedotustilaisuudessaan 7.4.2011.

”En ole aikaisemmin tätä asiaa halunnut kertonut julkisesti, mutta nyt kun lestadiolaisliike on itsekin lopulta tunnustanut ongelmansa  ja ilmeisesti haluaa tapojaan muuttaa, on varmaan paikallaan kirjata tämä aikalaistodistus siitä, kuinka todella arka asia oli rauhanyhdistyksissä vielä 20–30 vuotta sitten. Boikottiuhka viittaa siihen, että asia oli jo silloin lestadiolaisten johdossa hyvinkin tuttu ja yhteistä salaisuutta piti varjella ulkopuolisilta todella jyrkillä keinoilla.”

Keskustapuolue ja vanhoillislestadiolaiset painostivat toimittajaa Kuusamossa

Mediaan liittyvästä painostustapauksesta kertoi hiljattain oululainen Matti Kyllönen Kalevassa 12.5.2010. Hän joutui painostuksen kohteeksi toimiessaan sanomalehden kustantajana ja päätoimittajana Kuusamossa 1990-luvulla.  

Häntä painostaneet olivat keskustapuolueeseen kuuluvia, sekä lestadiolaisia että ei-lestadiolaisia. Painostus liittyi talousrikosvyyhteen, joihin paikalliset kunnan päättäjät olivat eri tavoin sekaantuneet. Kirjoitus on julkaistu Hakomaja-foorumilla.

 

SRK kaunistelee totuutta  

SRK:n johtajien Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen kirjoituksessa (Kaleva 9.5.2010 Lukijalta) puhuttiin kauniisti vanhoillislestadiolaisten esivaltauskollisuudesta ja siitä, että yhteiskuntaa ja esivaltaa vastaan tehdyt rikokset pitää tunnustaa ja saattaa poliisitutkintaan.

Pitkäaikaisen lehtimies-, kustantaja- ja tutkijakokemukseni perusteella voin sanoa, ettei tämä kaunis puhe ole todellisuutta ainakaan Kuusamon vanhoillislestadiolaisuuden ja kepun yhteiselon oloissa.

Kuusamon seurakunnan historiaa 1970-luvulta kirjoittaessani jouduin kokemaan, että vaikka käsikirjoitukseni, joka koski seurakunnan suhteita yhteiskunnallisiin liikkeisiin kuten työväenliikkeeseen 1900-luvulla, julkaisu yritettiin estää.  

Asialla oli historiatoimikunnan sihteeri vl-pastori Osvald Carlson.

Tutkimus kuitenkin julkaistiin sopimuksen mukaan. Kiitos kuuluu historiatoimikunnan puheenjohtajalle kihlakunnantuomari Pekka Leppäsaajolle, joka jämerästi piti tutkijan oikeuksista kiinni.

Kysymys oli lestadiolaisten toimien piilotteluyrityksestä suhteessa kommunisteihin. Myöhempi kirkkohistoriallinenkin tutkimus on tullut samoille linjoille. Vl-liike on torjunut demarit ja kommunistit. Se oli tutkimukseni ydin ja sitä ei olisi saanut sanoa.

Vanhoillislestadiolaisten toimesta tapahtunut rikollisuuden suoranainen suojelu oli Kuusamossa 1995 – 1996 menossa ollut Rukan kaavoitukseen liittyvä Tulihta-juttu.

Toimiessani paikallislehti Koillismaan Uutisten kustantajana ja päätoimittajana lehteni yritettiin poliittisin toimin lakkauttaa, koska julkaisin rikostutkimuksen edistymistä koskevia uutisia. 

Yritys tapahtui kunnanhallituksen puheenjohtajan, vanhoillislestadiolaisen Osvald Carlsonin ja keskustan silloisiin johtajiin kuuluneen Reijo Ronkaisen johdolla

Kokoomuksen, demarien ja vasemmistoliiton ryhmänjohtajat eivät lähteneet mukaan, ja hanke raukesi. Asia oli julkisuudessa silloin.

Sain myös nimettömiä muilutus-, mökinpoltto- ynnä muita uhkauksia, mikäli jatkan rikosasian tutkimuksen seurantaa. Dokumentteja on tallella.

Kun rikosepäilyt kunnanjohtaja Erkki Juntusta vastaan olivat menossa sanotussa Tulihta-jutussa 1995, kunnanvaltuustossa kysyttiin kunnanhallituksen puheenjohtajalta vanhoillislestadiolaiselta Osval Carlsonilta, aikooko kunnanhallitus käynnistää tutkimukset Juntusta vastaan, Carlson vastasi kieltävästl.

Löytyi kuitenkin neljä valtuutettua, jotka tekivät tutkintapyynnön ja aikanaan tuomittiin kunnanjohtaja, nimismies, kaavoitusjohtaja, EVO-johtaja ja pankinjohtaja vapausrangaistuksiin ja po. virkamiehet virkansa menettäneiksi.

Osvald Carlsonin toimia kunnanhallituksen puheenjohtajana tässä jutussa ei koskaan tutkittu.

Toisin kuin SRK:n miehet puhuvat, Carlsonin olisi tullut kunnanjohtajansa esimiehenä saattaa asia tutkintaan. Sitä hän ei tehnyt.

Kuusamon kunta / kaupunki ei ole koskaan sanoutunut irti Tulihta-rikollisuudesta.

Käsittääkseni rippisalaisuus on eräs vl-salailun syy. 

Uskonveljelle tunnustettu esivaltaan ja yhteiskuntaankin kohdistunut rikos on armonmereen upotettu, eikä sitä tarvitse sieltä enää naarailla.

Matti Kyllönen
filosofian tohtori
Oulu

Kaleva 12.5.2010, Lukijalta -palsta.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi  K-mo.

Lisää aiheesta:

Simo Alastalo: Uimonen: Lestadiolaisten Kaleva-protestissa kyse vaientamisyrityksestä. Kotimaa24 8.7.2011.

Kuusamon Tulihta-jutun tuomiot ehdollisiksi. MTV3 29.10.1999.

Kuusamon kunnanjohto on tuomittu ankariin vankeusrangaistuksiin ns Rukan maakauppajutuissa (Tulihta-juttu). MOT 2.12.1996

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Political dimensions of the Laestadianism in the research focus funded by Academy of Finland

Keksityn henkiopin leviäminen (Heino)

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Hannu Lauerman lausunnon osa TV1:n Silminmäkijä-ohjlemassa 3.1.2008  lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvästä rikollisuudesta. 

Hannu Lauerman vastine hänelle annettuun palautteeseen: ”Olen pahoillani että jokin lausumani…” Suomi24 7.1.2008.

SRK: Sisäinen selvitys lasten hyväksikäyttöön liittyvien asioiden hoidosta. SRK:n lehdistötiedote 7.4.2011.

Teuvo Peltoniemi: Insesti jo vuosikymmeniä sitten lestadiolaisten yhteinen salaisuus (SRK:n johto painosti insestintutkijaa, Pirkka-lehteä ja Keskoa v. 1985)

SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Johannes Ijäs: Citykanien ja suurperheiden rinnastaminen ei naurattanut seurakuntalehden hallitusta. Kotimaa 29.1.2009.

IL:n blogisti väittää uskonliikkeen painostaneen lehteä. Kotimaa24 uutiset, 21.5.2011.

K-mo: Lestadiolaiset käynnistivät Kaleva-boikotin – mediasensuuriko takaisin? 7.7.2011.

Laestadians threaten Kaleva subscription cancellations. YLE 8.7.2011.

Fil.toht. Seppo Lohi: “Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”. 1.11.2009.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Tuulikki Ukkola: Suvaitsevaisuus ja vapaamielisyys ovat kuolemassa. Blogikirjoitus 8.7.2011.

4 kommenttia

Kategoria(t): historia, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, journalismi, Kaleva, keskustelu, kontrollointi, Lapin Kansa, lähihistoria, manipulointi, painostaminen, politiikka, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tutkimus, uhkailu, vallankäyttö, väkivalta

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle


 

Eläminen avoimesti homoseksuaalina ei ole vanhoillislestadiolaisuudessa mahdollista, toteaa Kalevassa 16.9.2007  elämästään uskovaisena homona kertonut mies.

Moni homoseksuaali jopa ajautuu solmimaan kulissiavioliiton voidakseen elää yhteisössä  ”hyväksyttyä” uskovaisen elämää. Tällainen ratkaisu puolestaan johtaa kaikkien osapuolten kärsimyksiin.

Sadan tuhannen jäsenen herätysliikkeessä elää useita tuhansia homoseksuaaleja, sillä tutkimusten mukaan homoseksuaalisuutta esiintyy väistämättä kaikissa ihmisyhteisöissä. Kuten tunnettua, ihminen ei itse voi valita sen puoleen homoseksuaalisuutta kuin heterouttakaan, vaan seksuaali-identiteetti ja suuntautuminen määräytyvät sikiökehityksen varhaisessa vaiheessa äidin kohdussa. Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, arvot, eettisyys, eristäminen, fundamentalismi, homoseksuaalisuus, identiteetti, ihmisoikeudet, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, lapset, leimaaminen, normit, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, retoriikka, seksuaalivähemmistöt, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, ystävyys

Puhujat 2008: ”1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”


SRK:n vuosittaisessa puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa 29.12.2008 olivat aiheena 1970-luku ja hoitokokoustapahtumat. Päivämies-lehden vuoden 2009 ensimmäinen numero sisältää katsauksen puhujienkokouksen keskusteluun ja kannanoton.

Päivämiehessä todetaan: Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvusta jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. 

(Päivämiehen päääkirjoitus 1/7.1.2009, luettavissa tämän postauksen lopussa.)

Pääkirjoituksessa ei tietenkään voida käsitellä kaikkea mitä kokouksessa tapahtui, joten tässä jotain tarkennusta.

Nimimerkit Herpert ja Maalaispoika, jotka osallistuivat samaan puhujainkokoukseen, kommentoivat kokousta Mopin palstalla varsin perusteellisesti opillisiin kysymykseiin paneutuen. Nämä kirjoitukset on sittemmin palstalta poistettu.

Nimimerkki Glaubenfreude oli haastatellut tuttavaansa, joka oli myös ollut kokouksessa paikalla. Glaubenfreude kirjoitti Mopin palstalle seuraaavan kuvauksen.

[Olavi Voittosen] alustus oli ollut ihan hyvä. Puheenvuoroista pappi E.P. oli jäänyt mieleen raikkaana tuulahduksena. EP oli sanonut, että 70-luvulla mentiin laajasti pieleen. Oli tunnustanut, että hän itse oli julma hoitomies Koillismaalla. Hän oli maininnut vuoden 1978 opettajien ja puhujien kokouksen Oulussa. Neljän kohdan päätöslauselma oli mahdoton toteuttaa kouluissa, sillä linja oli niin kireä.

EP antoi ymmärtää, ettei pelkästään yksi ihminen ollut ylilyöntien takana, vaan koko liike oli myllytyksessä mukana. Hän tähdensi, että on tärkeää oppia 1970-luvun virheistä, jotteivät samat virheet toistuisi tulevaisuudessa.

Naapurini [kokouksessa paikalla olleen puhujan] mielestä OT:n ja ML:n puheenvuorot olivat sitten toiselta laidalta. Eräs kolmaskin puhuja (jonka nimeä en muista) oli todennut , että oli hyvä kun meitä hoidettiin 1970-luvulla.

OT ja ML olivat sillä kannalla, että Jumalan valtakunta ei erehdy ja 1970-luvulla toimintaa ohjasi Jumalan sana. Neljäs puhuja oli maininnut, että 1970-lukua arvostelevilla on seurakuntakäsitys hämärtynyt.”

Puhujienkokouksen kanta 1970-80-luvun hoitokokouksiin A.D. 2008

Päivämiehen pääkirjoituksesta  7.1.2009 huomiota kiinnittävät erityisesti seuraavat väitteet hoitokokouksista. Niitä on pidettävä kyseenalaisina ja jopa suorastaan nolona retorisena kikkailuna. Monet näkemyksistä ovat sanalla sanoen irvokkaita hoitokokouksissa aiheetta kärsimään joutuneiden kannalta.

1. Hoitokokoukset ovatkin ”sielunhoidollisia keskusteluja”, joita tarvittiin siitä syystä, että uskovaistenkin elämää oli alkanut leimata ”maallistuminen” ja ”uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa”, toteaa kirjoittaja.

Päivämiehen kirjoittaja ei enää mainitse sanallakaan niitä moninaisia ”henkiä”, joista silloin tuhannet uskovaiset joutuivat julkisesti syytetyiksi. Hoitokokoukset tunnettiin kuitenkin 1970-1990-luvulla siionissa pelkästään kurinpidollisina ”hoitokokouksina”.  Puhuttiin henkiopista ja vääristä hengistä ja puhdistuksesta. Tavoitteena oli puhdistettu siioni.

Termin ”sielunhoidollinen keskustelu” ottivat käyttöön puheenjohtaja Olavi Voittonen  ja pääsihteeri Aimo Hautamäki vasta vuonna 2006 Kotimaa-lehden haastattelussa.

On tietenkin perusteltua kysyä, voidaanko hoitokokouksia noin vain alkaa nimittää toisella nimityksellä, eli  ”sielunhoidoksi”. Toki voidaan, mikäli asiasisältö vastaa uutta nimitystä. Näin ei tässä tapauksessa ole.

Sielunhoidon tulee täyttää evankelis-luterilaisen kirkon määritelmän mukaan seuraavat ehdot.

a. Se on kahdenkeskistä keskustelua. Tämä ehto ei tietenkään toteutunnut alkuunkaan,  kun satoja paikkakunnan uskovaisi on koolla samassa salissa, jossa lisäksi ”hoidettava” velvoitetaan tunnutamaan muiden hänelle määrittämiä syntejä julkisesti koko seurakunnan edessä, kuuluvuutta vielä vahvistaen mikrofonien välityksellä.

b. Aloitteentekijänä on sielunhoitoa tarvitseva henkilö ja sielunhoito on hänelle vapaaehtoista. Hoitokokuksiin oli paikkakunnan kaikkien uskovaisten velvollisuus osallistua, ja heidät kutsuttiin tilaisuuksiin erillisellä Päivämiehessä julkaistulla ilmoituksella. Joka jäi pois hoitokokouksesta, saatettiin noin vain erottaa siionin rakkaudesta pelkästään tästä syystä.

c. Sielunhoito on aina ehdottoman luottamuksellista ja sielunhoitajaa sitoo vaitiolovelvollisuus. Papin osalta tämä pätee jopa lainkin edessä. On selvää, että hoitokokouksissa rikottiin häikäilemättömästi tätä velvoitetta.  Kenellekään paikallaolijoista ei jäänyt epäselväksi, millaisista synneistä seurakunnan eteen pakotettuja uskovaisia ihmisä syytetiin. Kokouksia vetäneet miehet eivät kaihtaneet nostaa esiin ja kysellä kaikkein yksityisimpiäkään perhe- ja sukupuolielämän asioita. Syytettyjen alaikäiset lapset joutuivat katselemaan, miten heidän vanhempiaan nöyryytettiin ja häpäistiin julkisesti. Asiantuntijoiden mukaan tällaiset kokemukset ovat lapselle erittäin ahdistavia ja traumatisoivia.

Voittonen ja Hautamäki, ja nyt Päivämiehen pääkirjoittaja, ottivat siis aseekseen kielellisen kikkailun päättäessään nimittää hoitokokouksia ”sielunhoidoksi”.

2. Edelleen Päivämiehen pääkirjoitus väittää, että ”sielunhoidolliset keskustelut” käynnistettiin kussakin rauhanyhdistyksessä ikään kuin itsenäisesti, yhdistyksen omasta aloitteesta. Jotkut rauhanyhdistykset saattoivat ”pyytää apua keskusyhdistykseltä”, kuten kirjoituksessa yritetään häivyttää SRK:n johtavaa roolia.

Päivämiehen kirjoittaja  pyrkii kumoamaan sen käsityksen, että SRK keskusyhdistyksenä olisi itse ollut aktiivinen hoitokokousten käynnistämisessä ja ylläpitämisessä.

SRK:n oman tilastonpidon mukaan se lähetti edustajiaan (ns. ”hoitomiehiä”) 1970-luvun aikana yli 500 hoitokokoukseen. Tässä vain siis SRK:n johdolla pidetyt kokoukset. Hoitokokousaallon edettyä muutamia vuosia alkoivat paikalliset ry:t mobilisoida kokouksia myös itsenäisesti. Eikä ihme: asiat ja ihmissuhteet olivat menneet ”hoitojen” seurauksena niin sekaisin, että  paikallisten uskovaisten välien selvittelyitä ja ”puhdistamista” tarvittiin yhä lisää ja lisää.

Eräiden SRK:n palveluksessa siihen aikaan toimineiden mukaan sellaisia paikkakuntia, joissa hoitokokouksia ei alkuun ryhdytty heti järjestämään, ohjeistettiin kokousten pitoon keskusyhdistyksen toimesta. Kokoukset levisivät Suomesta myös Ruotsiin ja Amerikkaan.

SRK:n rooli hoitokokousten käynnistäjänä ja läpiviejänä oli keskeinen. Mikä oli paikallisten aktiivien ja toisaalta SRK:n edustajien rooli ja työnjako eri paikkakunnilla, vaatisi tietenkin selvittämistä historian tutkimuksen menetelmien avulla .

Myös silloinen arkkipiispa Mikko Juva on esittänyt muistelmissaan SRK:n nykyselityksille vastakkaisen näkemyksen. Juva piti nimenomaan SRK:ta päävastuullisena tästä hengellisen väkivallan aallosta.

Kun paikkakunnan uskovaisia kutsuttiin hoitokokouksiin, kutsujana esiintyivät sekä paikallinen rauhanyhdistyksen johtokunta että SRK:n työvaliokunta. Miksi SRK olisi mainittu kutsussa, jos se ei olisi liittynyt hoitoihin mitenkään?

Toiseksi, SRK:n opistoissa ilmoitettiin opiskelijoille, että  itse kunkin tuli osallistua oman paikkakuntansa rauhanyhdistyksen hoitokokouksiin. Miksi SRK:n opisto olisi ottanut asiaan kollektiivisesti kantaa, jos hoitokokous olisi ollut paikallisen ry:n omasta aloitteestaan käynnistämä?

Yksi perustelu SRK:n roolille hoitokokousten käynnistäjänä on myös se, että hoitokokoukset toteutettiin hyvin samantyyppisinä ”käräjinä” kaikkialla maassa. SRK:n lähettämät ”työvaliokunnan” tai ”keskusyhdistyksen” miehet kiersivät maata eri rauhanyhdistysten hoitokokouksissa. Oli paikkakuntia joissa he erottivat koko rauhanyhdistyksen elävästä uskosta, perusteluna ”kososlainen henki”.

Kaiken kaikkiaan, kyseessä on ollut ällistyttävän laaja ilmiö. Ja jopa kirkkohistoriallisestikin Suomen oloissa poikkeuksellinen hengellisen väkivallan prosessi, joka kosketti kuulusteluihin joutuneiden vanhoillislestadiolaisten itsensä lisäksi heidän läheisiään, sukulaisiaan ja ystäviään. Voidaan arvioida että vaikutukset koskettivat ehkä puolta miljoonaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Hoitokokousten traagiset kokemukset ulottavat vaikutuksensa myös yli sukupolvien.

3. Uskovaiset eivät ole kritisoineet hoitokokouksia,  vaan arvostelu on noussut Päivämiehen mukaan liikkeen ”ulkopuolelta”.

Erityisen ikävä retorinen kikka on yritys  ulkoistaa hoitokokouskritiikki. Monet uskovaiset tietävät ja ovat itse julkisella kritiikillään osoittaneet, että hoitokokousten arvostelu liikkeen sisällä on vähintään yhtä voimakasta kuin ulkopuolella.

Päivämiehen em. väite joutuu ensinäkin välittömästi törmäyskurssille SRK:n edesmenneen pääsihteerin Voitto Savelan  kanssa. Hän totesi jo 1980-luvulla, että jotkut liikkeen silloiset vastuunkantajat kohdistivat hoitokokokouskäytäntöön ”vakavaa kritiikkiä” jo 1970-luvulla.

Toiseksi, kritiikkiä oli tullut muiltakin liikkeen sisällä. Pääkirjoitusta kirjoitettaessa eli vuoden 2008 loppuun mennessä monet vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset olivat julkaiseet omalla nimellään kriittisiä ja kyseleviä kirjoituksia sanomalehdissä hoitokokousten oikeellisuudesta (ks. ”Lue lisää”-lista tämän jutun lopussa). Yhteenkään kirjoitukseen SRK:n johtokunta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi vastata.  Lisäksi hoitokokouksista oli käyty anonyymia nettikeskustelua jo vuodesta 2004 lähtien, ja esimerkiksi Kotimaa-lehti ja Kaleva olivat raportoineet siitä.

SRK:n johto on aikaisemminkin pyrkinyt väheksymään ja mitätöimään hoitokokouksia koskevaa julkaista keskustelua. Esimerkiksi puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa 2.7.2007: ”Osa niistä, jotka netissä provosoivat keskustelua aiheesta, eivät olleet itse edes syntyneet itse tapahtumien aikoihin.”

Voittosen mielipide, että sellainen joka ei ole itse kokenut hoitokokouksia, ei olisi oikeutettu edellyttämään tapahtumien selvittämistä, ei tietenkään ole missään katsannossa hyväksyttävä.  Yhteisön vastuulla olevia mahdollisia vääriä tekoja ja rikkomuksia voivat vaatia selvitettäväksi myös ne henkilöt, jotka eivät ole itse henkilökohtaisesti olleet osallisina tapahtumissa.

4. ”Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.”

Tämä väite on hämmentävää lukea. Kuka tai mikä taho ”on tahtonut” tarkastella tapahtumia anteeksiantamuksen valossa?

Vakuutteleeko kirjoittaja lukijoille, että SRK:n johtokunta, työvaliokunta tai ehkä puhujien kokous on tahtonut tarkastella ko. vuosikymmenen tapahtumia, antaen itse anteeksi  itselleen silloisen harhaoppisen opetuksen ja käytännölliset ”hoitamis-”ratkaisut, erityisesti ns. ”ylilyönnit”?  Mikä tarkoittaa painostamista, alistamista, ihmisten julkista häpäisemistä ja sosiaalista eristämistä, jne.

1970-luvulla seuroissa ja hoitokokouksissa opetettiin, että ihminen ei voi olla koskaan varma siitä, onko hän oikealla tavalla uskomassa. Tästä syystä kehoitettiin uskovaisia olemaan nöyrällä mielellä ja alistumaan puhutteluihin ja toisaalta pantiin ”veljet vartioimaan veljiä”, jotta saataisiin porukka ”pysymään” uskomassa. Ja kaikki perustuu ehdottomaan kuuliaisuuteen seurakunnan päätöksille. Seurakunnan tulisi nimenomaan vahvistaa jokaisen taivaan tien matkaajan uskoa, mutta 1970-luvulla sitä haluttiinkin heikentää… sieluparkoja loitonnettiin poispäin Kristuksen sovintouhrista, inhimillisten tekojen, toisten uskovaisten uskomisen epäilyn ja  loputtoman itsetutkistelun tielle.

Kuka on nämä opilliset harha-askeleet antanut anteeksi ja kenelle?

Mitä toimenpiteitä tämä ”anteeksiantamuksen valossa tarkasteleminen” on johtanut suhteessa niihin uskovaisiin, joilta hoitokokousessa evättiin anteeksiantamus kokonaan, vaikka he pyysivät anteeksi?

Kantanaan julkisessa keskustelussa esiintyneisiin toivomuksiin SRK:n puheenjohtaja ja pääsihteeri ovat antaneet julkisuuteen lausunnon, että hoitokokokoukset eivät edellytä vl-yhteisön johdolta julkista anteeksipyyntöä.

Esimerkiksi Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa (2.7.2007), että aihetta anteeksipyyntöön ei edelleen ole ”ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä”.

Kristinopin valossa odottaisi, että juuri niiden anteeksiantamisesta olisi puhe, jotka joutuivat aiheetta kärsimään hoitokokouksista. Tarkoittaako Päivämiehen pääkirjoituksen kirjoittaja heitä?

Missä tämä kollektiivinen ja kattava anteeksipyyntö ja -antaminen on ilmaistu? Passiivimuoto viitannee johonkin kollektiiviseen mutta epämääräiseksi jäävään subjektiin.

Anteeksiantamuksen korostus hoitokokouksia tarkastellen tuntuu lähinnä irvokkaalta niistä tuhansista uskovaisista, jotka oli erotettu omasta uskonyhteisöstään ja ajettu ulos siionista näissä hoitokokouksissa, syyttä ja aiheetta.

Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista. Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

Voidaan myös kysyä, mitä prosessi sai aikaan niissä, jotka jäivät liikkeen ”sisälle”. Kymmenet tuhannet tavalliset seurakuntalaiset eivät ymmärtäneet painostusta, kiusaamista ja ahdistelua,  joiden kohteeksi joutuivat, eivätkä niiden perusteita, saatika ei ollut näkökykyä näihin opillisiin linjoihin joiden perusteella SRK käynnisti hoitokokoukset.

Ihmiset; riviuskovaiset, vanhemmat, mummut, papat, nuoret ja lapset ottivat vastaan hengellisesti ja psyykkisesti ajatellen suuret kärsimykset, ymmärtämättä miksi. Harva ymmärtää vielä nykyäänkään, mistä oli kyse.

Kaiken kaikkiaan, voidaan kysyä, olivatko kaikki puhujienkokoukseen osallistuneet puhujat todellakin samaa mieltä pääkirjoituksen kirjoittajan kanssa, joka asettui edustamaan kollektiivisesti puhujien kokousta.

Paikallisissa rauhanyhdistyskissä sen sijaan on otettu pallo kiinni. Joissakin yksittäisissä rauhanyhdistyksssä on järjestetty seurakuntailtoja ja keskusteluja, joissa on käyty avoimesti läpi oman paikkakunnan tapahtumia hoitokokousten ajoilta. Tämä osoittaa, että rauhanyhdistyksissä on myös tervettä ja vastuullista mieltä ja halua rakentaa rakkaudelle uskon, totuuden ja oikeudenmukaisuuden perustaa.

Päivämies: ”Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus”

”Joulukuussa pidetyssä perinteisessä vuodenvaihteen puhujainkokouksessa Oulun rauhanyhdistyksellä sivuttiin eräänä asiana vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä 1970-luvulla käytyjä sielunhoidollisia keskusteluja.

Niihin kristillisyyden ulkopuolelta kohdistunut kritiikki on saattanut hämmentää varsinkin nuoria.

Keskeisintä 1970-luvun tapahtumissakin on, että Pyhä Henki johti Jumalan seurakunnan elämää myös tuolloin. Uskonvanhurskaudesta saarnattiin, ja kristillisyydessä koettiin vireää työn ja toiminnan siunauksellista aikaa.

Siioni kasvoi sisältä, ja muun muassa lapsi- ja nuorisotyön uudet toimintamuodot käynnistyivät, toimitaloja rakennettiin, leiritoiminta vilkastui, uudet leirikeskukset hankittiin ja kolmannen opiston valmistelutyöt alkoivat.

Samanaikaisesti yhteiskuntaamme koetteli 1960-luvulla alkanut arvomurros. Erityisesti kristilliset arvot syrjäytyivät, ja syvän murroksen seuraukset heijastuivat myös kristillisyyteen. Rauhanyhdistyksissä käytiin sielunhoidollisia keskusteluja maallistumisen tuomista ilmiöistä. Niiden aiheina olivat uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa. Keskusteluihinsa monet rauhanyhdistykset pyysivät apua keskusyhdistykseltä.

Keskustelujen kautta Pyhä Henki hoiti seurakuntaansa. Evankeliumi auttoi synnin ja taakkojen alta uskomisen iloon ja vapauteen. Jumalan valtakunta oli armon ja anteeksiantamuksen valtakunta.

Erityisesti seurakunnan sisälle tunkeutunut uudenheräyksen hengen vaikutus näkyi kuitenkin eräissä hoitotilanteissa lainomaisena tiukkuutena ja vaativuutena. Rakkaudessaan Pyhä Henki hoiti senkin.

Se, kuten hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin tulivat korjatuksi omakohtaisen parannuksen kautta Jumalan iankaikkisella anteeksiantamuksella.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.

Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Anteeksiantamuksellaan Jumala haluaa auttaa valtakuntaansa yhä niitä, jotka kaipaavat sydämeensä Kristuksen ansaitsemaa vanhurskautta, rauhaa ja iloa.”

(Päivämies nro 1, 7.1.2009,  toinen pääkirjoitus.)

Voittonen Kalevassa: ”Ei selvitystarvetta”

Kaleva 31.12.2008

Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle.

Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi.

’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’

SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä.

Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa.

Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri.

’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’

’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa.

SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.

Kalevan pääkirjoituksessa toivottiin selvitystä

Hoitokokoustutkimus puhdistaisi ilmaa

Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla koetut niin sanotut hoitokokoukset olivat erikoinen tapahtumasarja. Asia tunnetaan hyvin liikkeen keski-ikäisen ja vanhemman väen piirissä, mutta julkisesti teemaa ei ole juuri käsitelty. Laaja keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin vasta viime vuosina netin keskustelupalstojen kautta.
Hoitokokouksiksi kutsuttiin kokoontumisia, joissa paikallisiin rauhanyhdistyksiin kuuluneita ihmisiä puhuteltiin julkisesti väitetyistä erheistä elämäntavoissa ja liikkeen opetuksen noudattamisessa.
Näkemykset kokouksista ovat hyvin ristiriitaisia. Monet puhuttelun kohteet ja kokouksissa mukana olleet kokivat tilaisuudet julkirippeineen voimakkaaksi painostukseksi ja hengelliseksi väkivallaksi. Myös liikkeen johto eli rauhanyhdistysten keskusyhdistys SRK on myöntänyt, että kokouksissa tapahtui ylilyöntejä, mutta on nähnyt ne kaikkiaan tarpeellisena toimena maallistumisilmiöitä vastaan. Moni kantaa noista vuosista yhä syviä haavoja.

Kuohunnan vuosia on sivuttu muutamissa tutkimuksissa, mutta kokonaisselvitys puuttuu. Puheet kattavasta tutkimuksesta saivat viikko sitten pontta, kun sellaisen tarpeen nostivat Kotimaa-lehdessä esiin Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Tuoreessa Kotimaassa tutkimuksen tekoon kehotti myös Espoon piispa Mikko Heikka.

Kommenttien perusteella SRK:n johdossa ei edelleenkään pidetä tutkimusta suotavana. Perustelu, jonka mukaan ajallinen etäisyys kokouksiin ei vielä riitä, ei ole kestävä. Jos poikkeuksellisen ilmiön syntyyn, leviämiseen ja seurauksiin halutaan päästä kiinni, tutkimus pitää tehdä nimenomaan nyt kun elossa on vielä ihmisiä, jotka itse olivat mukana kokouksissa.

Järin onnistunut perustelu ei ole sekään, ettei kokouksia voida tutkia, koska niiden asiat olivat sielunhoidollisia ja siksi salattavia. Salaisia eivät voineet olla ne selvittelykokoukset, joissa kuulijoina saattoi olla suurikin joukko rauhanyhdistyksen jäseniä. Hienotunteisuuden ja intimiteettisuojan normaalit vaatimukset pitää tietysti muistaa.

Jonkinlaista epävirallista oikeudenkäyntiä ilmeisesti pelkäävän SRK:n kannattaa vielä harkita kantaansa. Liikkeelle olisi ongelmallista sekin, jos luotettavaa, perusteellista analyysiä ei tehtäisi. Se ruokkisi myös paikkansapitämättömiä väitteitä noista tapahtumista.

Pääkirjoitus 27.7.2008

*     *      *

Lue lisää:

Itkeäkkö vai nauraakko? Keskustelu Mopin palstalla erottamisen syistä ja siitä, tapahtuiko silloin ylipäätään mitään….

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Arkkipiispa Mikko Juva 1979: “Kirkko ei voi vaieta”

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Sanna Lauronen: Suviseurat levisivät lähikirkkoihin. Puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kaleva 2.7.2007.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa  

Keksityn henkiopin leviäminen

Nestori: SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon

Nestori: SRK:n johtokunta pyysi julkisesti anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä – lehdistötiedote 12.10.2011.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Päivämiehen kokousilmoitukset vuodelta 1978, löytyvät Hakomaja.net-sivustolta hoitokokousten taustaa selvittävästä kokonaisuudesta. Kiitämme Hakomajaa ja Admataa perusteellisesta työstä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, anteeksianto, avainten valta, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, Herpert, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksinaismoralismi, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, vallankäyttö, väkivalta, yhtenäisyys