Aihearkisto: katolinen kirkko

Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa


SRK:n johto ja puhujienkokous ovat järjestelmällisesti kiistäneet hoitokokousten vuosia kestäneen hengellisen väkivallan ja alistamisen aiheuttamat kärsimykset ihmisille.

SRK on lisäksi ilmoittanut, ettei asiaa ole tarpeen edes selvittää, huolimatta lukuisista tähän viittaavista vetoomuksista, joita sille on osoitettu sekä liikkeen sisältä että ulkopuolelta.

Tunnetuimpia selvityksen kannattajia ovat esimerkiksi  Espoon piispa  Mikko Heikka, Oulun yliopiston historian professori , FT Jouko Vahtola ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori, TT Jouko Talonen, jotka  ovat esittäneet toivomuksen, että hoitokokousajan tapahtumista on syytä tehdä riippumaton selvitys.

Uhrien kärsimyksen mitätöinti ja väkivallan peittely

SRK on syyllistynyt hengellisen väkivallan harjoittamiseen ja tapahtumien peittelemiseen sekä uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tähän tulokseen tulee varmasti jokainen, joka perehtyy hoitokokousaikoja kokeneiden vl-ihmisten muistelmiin ja lausuntoihin, lehtikirjoituksiin ja muihin dokumentteihin sekä asiasta vuosia käytyyn kansalaiskeskusteluun. On huomattava, että tapahtumakokonaisuudesta ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta.

Sen sijaan käytettävissä on useita SRK:n johdon sekä puhujienkokousten lausuntoja.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko jakaa saman syyllisyyden: se on välinpitämättömyydellään yhtälailla syyllistynyt  piirissään harjoitetun laajamittaisen  väkivallan ja alistamisen hyväksyntään, peittelyyn ja uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tästä kirkko on vastuussa.

Kirkon piispat eivät ole estäneet kirkon jäseniin vuosikausia kohdistettua painostusta, alistamista ja väkivaltaa eivätkä vaatineet siitä selvitystä.  He eivät ole tehneet niin, vaikka useat kirkon palveluksessa olevat henkilöt ovat käytännössä osallistuneet alistamiseen ja väkivaltaan. Kirkko on jättänyt hoitamatta sille työnantajana kuuluvan vastuunsa.

Omassa strategiassaan kirkko on sitoutunut ihmisoikeuksien noudattamiseen ja väkivallattomuuteen, mutta se ei ole noudattanut omia periaatteitaan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kohdalla.

Ensimmäinen kirkon virallinen puheenvuoro asiaan puuttumiseen (sitten arkkipiispa Mikko Juvan yritysten 80-luvun alussa) oli arkkipiispa Jukka Paarman vetoomus puheessaan Oripään suviseuroissa kesällä 2009. SRK:n edustajat eivät ole ainakaan julkisesti vastanneet arkkipiispan vetoomukseen.

SRK:n edustajat, puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki, ovat ilmoittaneet julkisuudessa, ettei selvityksen tarvetta ole, ei myöskään syytä julkiseen anteeksipyyntöön.

Peittely tuli kalliiksi katoliselle kirkolle

Uskonnollisen väkivallan, alistamisen ja tuhansille ihmisille aiheutetun kärsimyksen peittely ja mitätöinti ei ole asia, josta mikään yhteisö voi nykyaikana päästä kuin koira veräjästä.

Maailmanlaajuinen katolinen kirkko ja sen mukana ”erehtymätön” paavi ovat joutuneet yhä syvemmälle epäillyksi tietoisesta rikosten peittelystä. Eri puolilla maailmaa on paljastettu yhä uusia seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joihin katoliset papit ovat syyllistyneet.  

Itse rikollisten tekojen lisäksi koko katolisen kirkon luotettavuutta murentaa  se, että hyväksikäyttäjien esimiehet ja piispat ovat peitelleet näitä rikoksia järjestelmällisesti. Tämä epäily on ulottunut nyt jopa Sanctus Sanctissimukseen, paavi Benedictus  XVI:een asti.

Jo tähän mennessä hyväksikäyttörikokset ja niiden peittely ovat tulleet katoliselle kirkolle erittäin kalliiksi myös aineellisesti. Katoliset seurakunnat ovat joutuneet maksamaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa oikeusistuimen langettamia vahingonkorvauksia tähän mennessä 2,6 miljardia dollaria. On uutisoitu jopa seurakuntien konkursseista tämän takia. Irlannissa korvaukset ovat olleet tähän mennessä 1,1 miljardia euroa.

SRK:n johtokunta jatkaa edelleen väkivallan salailua

Tapahtumien käsittelytapa katolisessa kirkossa, peittely ja salailu viimeiseen asti, vertautuu SRK:n valitsemaan linjaan sen piirissä harjoitetun väkivallan ja alistamisen käsittelyssä. SRK:n kohdalla on kyse ainakin ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden loukkauksista (fokusoitu analyysi edellyttää tapahtumien selvittämistä perin pohjin sekä juridista asiantuntemusta).

SRK:n johto on ilmoittanut, että sillä ei ole syytä käynnistää selvitystä tapahtumista. Uhrien kohtalosta, kärsimyksistä tai hyvityksestä  SRK:n johto ei ole ollut myöskään huolissaan.

SRK on lisäksi painottanut, että hoitotoimia toteuttaneet puhujat ja muut vastuuhenkilöt, jotka olivat mahdollisesti syyllistyneet väkivaltaan ja alistamiseen,  ovat ”hoitaneet asiansa” eli ilmeisesti pyytäneet jossakin yksityisesti (?) anteeksi menettelyään.

Kirkon ja uhrien kannalta on kysyttävä, onko SRK:n kuvaama rikkomusten selvittäminen riittävä ja uskottava niiden kummankin näkökulmasta.

SRK:n edustajien lausunnoista ei käy ilmi, millä tavoin asioiden hoito ja anteeksipyyntö on käytännössä toteutettu, kun liikkeestä syyttä ulos heitetyt kristityt eivät näitä anteeksipyyntöjä tunne.

Ovatko asianomaiset todellakin korjanneet rikkomuksensa joidenkin tai kaikkien uhreiksi joutuneiden henkilöiden kanssa henkilökohtaisesti, vai tarkoittavatko SRK:n johto ja puhujat,  että ko. henkilöt ovat ”hoitaneet asiat” jollakin lailla keskenään, SRK:n johtokunnassa tai esimerkiksi puhujienkokouksessa ”veljellisesti”?  Tämä ristiriita ja epäselvyys jättää SRK:n lausunnot epäluotettavaan valoon.

SRK:n johtokunta ja nykyinen palkattu johto ovat osoittaneet suorastaan häikäilemätöntä piittaamattomuutta sivuuttaessaan hoitokokouksien uhreiksi joutuneiden ihmisten psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset kärsimykset.  SRK ei ole tehnyt elettäkään selvittääkseen näitä tapahtumia, auttaakseen alistamisen uhreja eikä  pyytääkseen anteeksi heiltä.

SRK:n nykyinen johtokunta luonnollisesti vastaa väkivallan selvittämisestä  ja jälkien korjaamisesta.  Toistaiseksi se on tehnyt parhaansa vain salatakseen SRK:n vastuun ja mitätöidäkseen uhrien kokemukset.

Väkivallan ja alistamisen peittely leimaa myös kirkkoa – mikä on kirkon seuraava askel?

Hoitokokousten väkivalta kosketti suoraan tai välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta suomalaista kirkon jäsentä. Kyseessä on kirkon rauhanajan historian laajin hengellisen väkivallan tapaus Suomessa. Tätä historiallista tosiseikkaa ei voida millään argumentilla pyyhkiä pois eikä mitätöidä ihmisten kärsimystä. Väkivalta on tosiasia ja tosiasiana pysyy.

Selvittämätön hoitokokousten väkivalta ja syyttömien uhrien kärsimykset alkavat olla taakka myös kirkolle. Se kuormittaa kirkon julkisuuskuvaa aikana, jolloin kirkon jäsenyys ei ole enää suomalaisille itsestäänselvyys. Alistamisen ja väkivallan  hyväksyminen ei ole kunniaksi hengelliselle arvoyhteisölle.

Ihmiset edellyttävät kirkoltaan entistä konkreettisemmin eettistä vastuunkantoa, ihmisoikeuksien noudattamista ja historiassa tehtyjen virheiden ja vääryyksien avointa ja läpinäkyvää korjaamista.

Kirkko voisi myös tarjota psyykkistä ja hengellistä asiantuntija-apua ja tukea niille lestadiolaisille,  jotka ovat joutuneet erotetuiksi tai itse  irrottautuneet herätysliikkeestä ja kokevat jääneensä tyhjän päälle ihmissuhteiden katkettua ja sosiaalisen verkoston hajottua.

Yhden kirkkoon kuuluvan herätysliikkeen harjoittaman väkivallan peittely ei lisää jäsenten luottamusta kirkkoonsa.

*     *     *  

Ajattelemisen aihetta antoi Tuiralainen.

Lue myös:

Rytkönen Jussi: Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon tabu. Kotimaa 17.7.2008.

Hartikainen, Leo: Suden uhrit: romaani lestadiolaisista. Kirjavaaka, Joensuu 1984.

Hoitokokous (lestadiolaisuus) Wikipedia.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Matkalippu helvettiin – vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat. TV-dokumentti, YLE 1985.

Pietilä, Lauri: Sota perintöosasta : todisteita ja tosiasioita lestadiolaisuuden ihmeellisyyksistä sisältä seurattuna. Omakustanne, L. Pietilä, 1981.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008.)

Syntisin silmin: Hannu Karpon TV-reportaasi hoitokokouksista. Yle 1981.

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Keskustelua hoitokokousmenettelyistä ja erottamisen syistä Mopin palstalla:  Itkeäkkö vai nauraa

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): arkkipiispa, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot, katolinen kirkko, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, omatunto, paavi, painostaminen, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle


Vanhoillislestadiolaisuus on pysynyt kirkon sisällä, mutta se hyväksyy seuroihinsa vain ”omat” papit ja saarnaajat. Kirkon muita kuin vl-työntekijöitä ei pidetä pelastettuina. He joutuvat vl-opin mukaan  kadotukseen.

SRK:n nykyinen kristinopin tulkinta ja opetus tunne-tusti poikkeavat monissa asioissa ev.-lut. kirkkomme linjasta. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan ei olekaan välttä-mätöntä, että uskovien ihmisten inhimilliset perinnäis-tavat ovat samaan kaavaan valettuja, sillä kirkossa tulee vallita vapaus ja moniäänisyys.

On vain kaksi kriittistä opillista kohtaa, joissa eri tavoin elävien kristitty-jen tulee uskoa samalla tavoin. Kirkon ykseys edellyttää, että opetus evankeliumista ja sakramenttien toimittamisesta on yhtenäinen. Arkkipiispa puhui tiistaina alkaneen piispainkokouksen avajaisissa.

Piispainkokouksen avajaispuheessaan arkkipiispa Jukka Paarma viitta-si kuumiin kirkollisiin puheenaiheisiin; pappeuskysymyksiin sekä suhtautumi-seen seksuaalivähemmistöihin. Toisistaan poikkeavat tulkinnat näistä kysy-myksistä eivät hajoita luterilaisen kansankirkkomme ykseyttä opilisessa mie-lessä. Erilaiset käsitykset yhteiskunnallisista ja elämäntapa-asioista voivat elää kirkossa rinnakkain.

– Luterilaiseen ajatteluun on aina kuulunut tietyn moninaisuuden ja moniäänisyyden hyväksyminen. Luterilaisilla kirkoilla ei ole sellaista paavia tai patriarkkaa, joka sanoisi, miten muidenkin on ajateltava.

Arkkipiispan mielestä moniäänisyys kuuluu kirkolliseen elämään.

– Demokratia toteutuu kuitenkin vain siellä, missä annetaan tilaa eri-laiselle ajattelulle ja mielipiteille. Demokratian täytyy olla moniäänistä. Tässä suhteessa ei tarvitse olla huolissaan kirkkomme tilasta.

– Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evan-keliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmis-ten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset, Paarma sanoi.

Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että juuri nimenomaan näitä ykseys ehdottomasti edellyttää. Ristiriita näissä asioissa merkitsee vakavaa poikkeamista yhtenäisyydestä.

Vanhoillislestadiolainen opetus poik-keaa ratkaisevasti luterilaisesta ope-tuksesta

Kirkon todelliseen ykseyteen riittää (1) yksimielisyys evankeliumin opista ja (2) sakramenttien toimittamisesta, totesi arkkipiispa Paarma, viitaten Augs-burgin tunnustukseen.

Onko SRK:n nykyopetuksessa nähtävissä yksimielisyys luterilaisen kirk-komme opetuksen kanssa evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta?

Useilla tahoilla on todettu, että SRK:n evankeliumiin eli Jumalan sanaan ja pelastukseen liittyvä opetus poikkeaa monin tavoin kristinopista. Esimerkkejä opillisista ristiriidoista suhteessa luterilaiseen kirkkoon:

1. Jatkuvan ilmoituksen oppi: seurakunnan neuvot ovat SRK:n mukaan Raamatun arvovaltaan rinnastettavia velvoitteita uskovalle. Seurakunnan neuvojen asema on ollut vankka vanhoillislestadiolaisessa opil-lisessa ajattelussa aina 1960-luvulta saakka.

Niiden asema vakiinnutettiin nostamalla ne virallisesti Raamatun rin-nalle uskon auktoriteetiksi SRK:n puhujienkokouksessa 2007, Valkealan suviseurojen yhteydessä.

Seurakunnan neuvojen noudattaminen on vanhoillislestadiolaiselle usko-valle autuuden ehto. Seurakunnan neuvoja tuotetaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jatkuvasti, mm. SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja puhujienkokouksen työn tuloksena. Niitä ei ole löydettävissä Raamatusta.

Luterilainen tunnustus taas perustuu sellaiseen käsitykseen Jumalan sanasta, että  Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle on päättynyt. Jumala on lähettänyt sanomansa ihmiskunnalle Raamatussa, eikä sen rinnalle voida nostaa enää mitään uusia ilmoituksia. Raamattuun ei ole lupa lisätä mitään eikä siitä ole lupa ottaa mi-tään pois. Näin uskoivat myös vanhat lestadiolaiset vielä 1900-luvun alkupuolella.

Sitävastoin jatkuvan ilmoituksen oppi on osa esimerkiksi katolisen kirkon ja mormonismin opetusta.

2. Välimies-oppi: käsitys siitä, että ihminen voi uskoa syntinsa anteeksi anne-tuksi ja ne on tosiasiallisesti anteeksi annettu vain jonkun vanhoillislesta-diolaisen ihmisen sanallisen, korvin kuullun ääneen lausutun synninpäästön tuloksena.

Ratkaisevaa ei siis ole se, että ihmiselle julistetaan evankeliumia ja hän sen uskoo, vaan se, kuka sanaa julistaa.

3. Vain me -oppi: vain vanhoillislestadiolaisella tavalla uskovat ihmi-set ovat SRK:n mukaan pelastettuja ”jumalanlapsia” ja vain he muodostavat ”Jumalan valtakunnan” jo tässä elämässä.

Siten kaikki muut ev.-lut. kirkkomme tavalliset rivijäsenet, seurakunnissa toimivat ei-lestadiolaiset papit, kirkon piispat ja muut työntekijät eivät SRK:n opetuksen mukaan tosiasialli-sesti kuulu todelliseen Kristuksen kirkkoon. He kaikki ovat kadotettuja, ja helvettiin menossa.

SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan kirkosta puuttuu Pyhä Henki. Pyhä Henki on siirtynyt toimimaan ja vaikuttaamaan vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja sisällä, rauhanyhdistyksissä.

Tähän ajatteluun perustuu sekin, että sananjulistajiksi seuroihin ei hyväk-sytä muita kuin vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia miespappeja ja maallikkosaarnaajia. Naisia ei hyväksytä seurapuhujiksi, eikä vanhoillislestadiolainen teologiasta maisteriksi opiskellut nainen saa hakea pappisvihkimystä eikä toimia seurakuntavirassa pappina.

Vanhoillislestadiolainen opetus sakra-menteista

Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Niiden osalta SRK-lestadiolainen opetus samoin poikkeaa kirkkomme opetuksesta keskeisel-lä tavalla.

Kaste merkitsee lestadiolaisille vain symbolia tai ihmislapsen lähtökohtai-sen synnittömyyden toteamista. Opetetaan, että vastasyntynyt ihmislapsi on samantien osallinen Jumalan Pojan sovintouhrista, jo ilman kastetta, joten hän on syntynyt synnittömänä. Kaste on vanhoillislestadiolaiselle vain jokin senkaltainen toimitus, jolla tämä asia yhdessä todetaan ja ”annetaan tiedoksi”.

Toisin kuin luterilainen kristinoppi opettaa, SRK:n tulkinnan mukaan ehtoollisen sakramenttiiin ei myöskään sisälly syntien anteeksi saamista. Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaiselle pelkästään uskovaisen uskoa vahvistamaan tarkoitettu ”muistoateria”-rituaali. ”Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.” (Sitaatti SRK:n nettisivulta.)

Useimpien vanhoillislestadiolaisten mukaan ehtoolliselle voi uskovainenkin osallistua, vaikka sitä jakamassa olisikin ei-lestadiolainen eli ”epäuskoinen” pappi.

Sakramenttien merkitys on vanhoillislestadiolaisuudessa siis kapeutunut jokseenkin vähämerkityksisiksi.

Pääosaa SRK-lestadiolaisen uskomisessa ja hengellisessä elämässä näyttelee synninpääästö ja jatkuva ripittäytyminen: syntien ja lankeemusten tunnustaminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen. Synninpäästössä käytetään aina sanamuotoa”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Mutta luterilaisen kristinopin tunnustuskirjojen mukaisesti sakramenteilla on varsin perustava hengellinen merkitys (ks. esim. kaste ja ehtoollinen).

Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus poikkeaa siis juuri Paarman osoittamissa kaikkein olennaisimmissa kohdissa yhteisestä luterilaisesta tunnustuksesta. Liike ei  näillä kriteereillä todellisuudessa voi kuulua evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.

Entä vl-papit kirkossa?

Vanhoillislestadiolaisia pappeja ja teologeja toimii seurakuntien palveluksessa  ja kirkon keskushallinnossa tiettävästi pitkälle toista sataa nykyisin, ehkä enemmänkin. Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen onkin varsin erikoisessa tilanteessa. Hän ei itse usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä yhdessä ei-lestadiolaisten kollegoittensa kanssa. Hänen mielestään todellinen Kristuksen kirkko on toisaalla: se kokoontuu vain rauhanyhdistyksellä.

Tilanne on absurdi. SRK ja vanhoillislestadiolainen liike toimivat luterilaisen kirkon sisällä, mutta herätysliike ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi. Lisäksi sen opetukset keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon opetus.

SRK:n johtokunnan edustajat ovat usein painottaneet julkisuudessa, että vanhoillislestadiolaisuus on kirkkomme ydin. Tunnustuskirjojen valossa heidän väitteensä osoittaminen totuudenmukaiseksi ja paikkansa pitäväksi on ”haaste”.  Mikä taho kirkossa vastaa haasteeseen?

– Näistä asioista ei mielellään puhuta, totesi teologi Kari Kuula kriittisessä blogikirjoituksessaan kesällä 2009.  Piispainkokous olisi tarkoituksenmukainen foorumi tarttua asiaan vastuulisella tavalla ja käynnistä opillinen keskustelu SRK:n kanssa.

Kaksipäiväisen piispainkokous päättyy 10.2.
Tässä linkki kokouksen asialistaan.

*  *  *

Ajattelemisen aihetta antoi M. T.

Lue lisää:

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Layman: Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu Kotimaassa 9.1.2008.

Jouni Sipilä: Arkkipiispa Paarma: Kirkko on huolissaan itsekkyydestä. Seurakuntalainen.fi 10.2.2010. – Haastatelu ja katsaus Arkkipiispan avajaispuheen sisältöön.

Kari Kuula: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa. Kotimaa24 -blogi 24.6.2009.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?  (Maalaispojan arvio ”seurakunnan neuvoista”)

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Mistä kirkko on huolissaan (Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan; www.evl.fi)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme??

Seurakuntauutiset.fi

SRK:n opin tarkastelua (Hakomaja)

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, arkkipiispa, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Paljastava STOP-merkki


TRAFFIC WATCHKaikkihan tietävät, että uskovan ihmisen käyttäytyminen liikenteessä paljastaa heti hänen sielunsa tilan. Harva suomalainen sen sijaan tietää, että nimenomaan suhtautumisemme STOP-merkkiin paljastaa itsekunkin teologiasta ja katsomuksista olennaisimman. Tieto on tosin ollut saatavina jo vuosikausia netissä englanninkielisenä, mutta suomeksi sitä on ollut vaikeampi löytää.

Tässä eri lähteistä kerätty tietopaketti.

Postmodernisti dekonstruoi merkin (ts. ajaa sen kumoon autollaan) ja siten lopettaa pohjois-etelä -suuntaisen liikenteen tyrannian yli itä-länsi -suuntaisen liikenteen.

Marxilainen näkee STOP-merkin olevan luokkaristiriidan väline. Hän päättelee, että porvarit käyttävät pohjois-etelä -suuntaista katua ja pyrkivät STOP-merkillä estämään itä-länsi -suuntaisesti kulkevien työntekijöiden liikenteen ja kehityksen.

Vakavamielinen, hyvin koulutettu katolilainen uskoo, että ei voi ymmärtää STOP-merkkiä ilman sen tulkinnallista yhteisöä ja sen traditiota, Pyhää katolista kirkkoa. Huomattuaan, että tämä yhteisö ei suhtaudu merkkiin kovinkaan vakavasti, hän ei itsekään koe olevansa pakotettu suhtautumaan siihen turhan vakavasti ja niinpä hän ajaa pysähtymättä läpi risteyksen.

Maallistunut keskiverto-katolilainen (tai ortodoksi tai anglikaani tai metodisti tai presbyteeri, tai muu perinteisen kirkollisuuden edustaja) ei välitä lukea merkkiä, mutta pysähtyy kyllä, jos edessä ajava autokin pysähtyy.

Fundamentalisti ottaa tekstin yksioikoisen kirjaimellisesti ja pysähtyy STOP-merkin kohdalle odottaen, että merkki kertoisi, milloin voi jatkaa matkaa.

Körttiläinen pysähtyy kuuliaisesti STOP-merkin kohdalle. Haikeasti kaivaten hän ajattelee määränpäätä ja niitä, jotka ovat sen jo saavuttaneet, mutta itse hän ei uskalla lähteä liikkeelle, ettei tekisi matkaa omassa voimassaan.

Lestadiolainen katsoo ettei ole velvoitettu liittymään STOP-merkkiä noudattavien joukkoon kolmesta syystä: koska merkki ensinnäkin on uudenmallinen eikä vuodelta 1776; toiseksi hän ei voi olla varma, että se todella on saman suunnan lestadiolaisen pystyttämä; ja kolmanneksi merkki  ei ole hänen autonsa sisäpuolella. Hän jättää merkin huomiotta.

Tavallinen luterilainen nimikristitty ihailee STOP-merkin ylevää periaatetta. Realistina hän kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on vain korkea ihanne, jota todellisuudessa on mahdoton noudattaa. Siksi hän tyytyy ainoastaan silloin tällöin hieman hidastamaan merkin kohdalla.

Adventisti, huomatessaan STOP-merkin, tietää kasvisruokavalion ansiosta ymmärtävänsä merkin noin kymmenen kertaa toisia autoilijoita paremmin. STOP-merkin perimmäinen tarkoitus on saada autoilijat pysähtymään ja lepäämään sapatin päivänä. Koska on sunnuntai, hän ymmärtää, että merkin noudattaminen olisi ihmiskäskyn ja pakanallisen juhlan kunnioittamista ja ajaa siksi läpi risteyksen varoen hidastamasta nopeuttaan.

Helluntailainen näkee STOP-merkin ja pysähtyy, koska on varma, että se on juuri hänelle tarkoitettu käsky, jota noudattamalla hän saa heti kokea ihmeellisen varmuuden pääsystään perille määränpäähänsä. Hän ei tahdo jatkaa matkaansa, ennen kuin on kokenut täyttymisen ihmeellisellä varmuudella, sillä edellisestä täyttymisen kokemuksesta on jo kahden korttelin matka eikä hän enää ole varma, onko hän oikealla tiellä saati pääseekö perille määränpäähänsä.

Lähde: OptasiaVesan, luterilaisen papin, blogi

(JiiPee)

Lue myös:

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Jätä kommentti

Kategoria(t): huumori, identiteetti, katolinen kirkko, normit, omatunto, opilliset kysymykset, seurakuntaoppi

Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä


errorKyllä se niin taitaa olla, että suurin erehdys koko tämän herätysliikkeen historiassa on ollut se, että on jossain vaiheessa alettu uskomaan omaan erehtymättömyyteen.

Tämähän on nimittäin kivinen tie. Jos uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä.

Niinpä meikkaamista ja muuta vastaavaa hömppää on edelleen vähän pakko pitää syntinä, tai ainakaan ei voida julkisesti myöntää, että eivät ne ihmistä erota Jumalasta, eivätkä siis ole mitään syntiä.

Tuo meikkaamisen kieltäminen, mutta kuitenkin toisenlaiset kaunistumismuodot sallien, on hyvä esimerkki siitä, että homma on karannut käsistä.

Ja koska ollaan jossain vaiheessa alettu uskomaan, että mehän emme muuten erehdy koskaan, niin ei auta muu kuin vääntää mustaa valkoiseksi ja kaivaa Raamatusta kohtia, joilla asiaa voisi kenties riittävästi mielikuvitusta apuna käyttäen perustella.

Minusta ei ole mitään ”Jumalan luomistyön halveksimista” olla kaunis. Päin vastoin, se on ennemminkin Jumalan luomistyön arvostamista ja luomistyön suuruuden korostamista. Ja se, että joku haluaa olla kaunis, ei ole mitään ”ulkonäön palvomista” kuten jotkut asian tahallisesti överiksi kärjistäen esittävät. Miksi se parran leikkaaminen on muuten joskus tämän liikkeen historiassa ollut jopa pakollista, jos kerran ulkonäön muuttaminen enemmän ihmisiä miellyttäväksi on syntiä?

Missään tapauksessahan ei voida myöntää, että ehkä tässä nyt on hii-iiiieman vääriin asioihin keskitytty kun tällaisia normeja on alettu vetämään hihasta.

”Susanna” Juho Kalliokosken blogissa 25.-26.10.2009

Milloin erehtymättömyyskäsitys omaksuttiin lestadiolaisuudessa?

Tiettävästi Suomen ev.lut. kirkkoa ei hallitse käsitys kirkon erehtymättömyydestä. Kirkossa on jatkuvasti käynnissä vilkas keskustelu sen toiminnan suunnasta ja eri vaihtoehdoista. Piispainkokousta tai kirkolliskokousta ei kukaan pidä erehtymättömänä.

Uudessa testamentissa kerrotaan siitä miten alkuseurakunnissa jouduttiin harhaoppeihin ja tehtiin virheitä jatkuvasti. Katolisen kirkon (ensimmäisen kirkon) historia on vääryyksien, virheratkaisujen ja epäoikeudenmukaisuuksien kauhistavaa ja veristä historiaa, paavia kun oli alettu pitää Jumalasta seuraavana ja täysin erehtymättömänä. Idän ja lännen kirkon ero ei tässä auttannut, vaan tuloksena oli kaksi itseään erehtymättömänä pitänyttä (ja edelleen pitävää) kirkkoa.

Kun Luther kumppaneineen alkoi uudistaa katolilaisuutta, hänen vakavimpia syntejään oli se, että hän rohkeni kyseenalaistaa kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Milloin lestadiolaisuudessa muuten omaksuttiin käsitys oman yhteisön erehtymättömyydestä?

Vielä 1900-luvun alussa lestadiolaispuhujat totesivat yhteisessä kokouksessaan 1909 yksimielisesti: ”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä.” 

Erehtymättömyyskultin on täytynyt siis syntyä lestadiolaisuudesa vasta tuon kokouksen jälkeen.

Erehtymättömyysoppi on nykyisin olennainen osa SRK-lestadiolaisuuden teologiaa. Pappi Mauno Hepola kirjoitti uskontunnustusta ja seurakuntaoppia tarkastelleessa kirjoituksessaan Päivämiehessä:

”Pyhän Hengen kokoama Jumalan seurakunta ei koskaan erehdy, mutta yksittäinen uskovainen tai ryhmä uskovaisia saattaa erehtyä ja eksyä.” (Päivämies 26.5.2010.)

Kirjoitus julkaistiin ajankohtana, jolloin liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, mikä syy vanhoillislestadiolaisuudessa on johtanut pedofiliarikosten salailuun, viranomaisille ilmoittamatta jättämiseen ja uhrien syyllistämiseen vuosikymmenien ajan. Ehkä siinä tilanteessa on siis toisteltava ”seurakunnan” erehtymättömyyttä . Varmistettava, että kukaan ei erehdy luulemaan seurakunnan erehtyneen millään tavalla missään koskaan.

Uskomus erehtymättömyydestä voi johtaa mielivaltaan ja kaaokseen

Kuten Susanna yllä osoitti, erehtymättömyys-uskomuksella on vakavat seuraamukset. Kun uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin ”silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä”. Toisin sanoen, ei ole tapaa jolla tehtyjä erehdyksiä ja virheitä olisi mahdollista tunnistaa ja korjata.

Erehtymättömyys-kultista seuraa se, että ei ole minkäänlaista varojärjestelmää, ei takaisinkytkentää. Mikään järjestelmässä ei ilmoita porukalle, että nyt ollaan harhassa. Jatketaan pahimmassa tapauksessa raskaasti syvälle harhaan ilman, että mistään päin tulee varoituksia. Kaikki vaikenevat…

Kun on kokenut nykyisen erehtymättömyys-kultin, tuntuu  uskomattomalta, että Luther silloin 500 vuotta sitten sai niin suuren voiman ja rohkeuden, että kävi kyseenalaistamaan mahtavan katolisen kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Ei ole vaikeaa löytää historiasta eikä nykypäivästäkään esimerkkejä siitä, että rohkeiden ja ajattelevien ihmisten vaientamisyritykset johtavat lopulta koko systeemiä horjuttavaan kaaokseen, kuten Lutherin tapauksessa.  Ja usein jopa sortumiseen, kuten kommunistisen Neuvostoliiton tapauksessa.

Vallankäytöllä vaiennettu kritiikki kytee ja roihahtaa sitten jossain vaiheessa hallitsemattomiin liekkeihin, joskus enemmän ja joskus vähemmän tuhoisasti.

*   *   *

Juho Kalliokoski on useissa kirjoituksissaan kyseenalaistanut vanhoilllislestadiolaisuuden nykyisen ”seurakuntakultin”. Blogissaan Kestäviä vastauksia etsimässä hän on perustellut näkemystään mm. seuraavasti.

”Minä en vastusta käsitystä seurakunnan erehtymättömyydestä ja siten sen absoluuttisesta auktoriteetista puolustaakseni yksilön erehtymättömyyttä, vaan Jumalan sanan erehtymättömyyttä. Minä vastustan turvautumista ihmisen ymmärrykseen ja puolustan turvautumista Jumalan sanaan.

Kristukselle riitti Jumalan sana. Apostoleille riitti Jumalan sana. Lutherille riitti Jumalan sana. Meikäläisille riitti Jumalan sana vuonna 1909. 60-luvullako se lakkasi yhtäkkiä riittämästä niin, että tänään tarvitaan ihminen neuvomaan?” (22.10.2010.)

*    *     *

(Aleksi)

Lue myös:

Juho Kalliokoski: Epäilystä. Blogikirjoitus 21.10.2010.

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Tallennettu Mopin palstalle.)

Korpijaakko: Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies nro21,  26.5.2020.

Armoneuvot päälaellaan

“Meistä on tullut kaksinaamaisia”

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Synnit (ns. syntilista)

4 kommenttia

Kategoria(t): epäily, erehtymättömyys, harhaoppi, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, meikkaaminen, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia


”Herpert” kyseenalaistaa Seppo Lohen opilliset perustelut

Mopin palstalla 15.7.2009 julkaistu nimimerkki Herpertin kriittinen analyysi Seppo Lohen ehkäisyalustuksen perusteluista.

 *    *    *

Työnnänpä lusikkani soppaan. Keräsin muutaman silmään pistävän kohdan alustuksesta ja kommentoin niitä.

Pahoittelen, että tyylini on siis niin ongelmiin keskittyvä ja negatiivinen, tarkoitukseni ei ole haukkua vaan rakentaa. Ehkä ongelmakeskeisyys johtuu siitä, että olen muutamissa perustavissa asioissa alustajan kanssa erilaisissa ajatuksissa. Olen kaikesta huolimatta siviilissä oikein lapsimyönteinen kaveri. 🙂

Seppo Lohi:
Ensimmäisenä ehkäisyn kannalle asettui anglikaaninen kirkko vuonna 1930. Muut protestanttiset yhteisöt seurasivat yksi toisensa jälkeen perässä. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli kypsä muutokseen vuonna 1952 ja salli ehkäisyn. Roomalaiskatoliset sen sijaan pitäytyivät perinteisessä näkemyksessä, jonka ydin on, että syntyvyyden säännöstely on Jumalan sanan vastaista (Paavi Pius XI 1930, Paavali VI 1968).

Tarkalleen ottaen katolisessa kirkossa kysymys ei ole Jumalan sanan (siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme) vaan luonnonjärjestyksen ja luonnollisen moraalilain vastainen.

Minusta ei tunnu hyvältä, että nyt kaksi näkyvää vanhoillislestadiolaista pappia (OV ja SL) ovat hakeneet tukea katoliselta kirkolta. Kuitenkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, millaiseen ajatteluun paavien kannanotot pohjautuvat, ja mistä oikeastaan katolisessa ehkäisykielteisyydessä on kysymys.

Me luterilaisina emme yksinkertaisesti voi lähteä peesailemaan katolista luonnonoikeusajattelua ja samalla pitää kiinni omasta ihmis- ja syntikäsityksestämme.

En jauha tästä nyt enempää, tulisi liian pitkä ja rönsyilevä stoori. Totean vain lyhyesti, että katolinen kirkkohan ei suinkaan vastusta syntyvyyden säännöstelyä sinänsä, vaan kyse on keinoista (joko luonnonmukaisista tai luonnonvastaisista), joilla säännöstely toteutetaan.

Siksi nämä paavi-viittaukset saavat korvissani koomisia piirteitä, ja hyväuskoisesti kuvittelen, että kohta mekin ehdotamme Paavali VI:n ensyklikan (1968) tyyliin seuraavasti: ”On erityisesti toivottava, niin kuin jo paavi Pius XII:n toive oli, että lääketiede kykenisi luomaan riittävän varman perustuksen luonnollisiin vaiheisiin perustuvalle syntyvyyden sääntelylle.”

Seppo Lohi:
Lapsen elämä on pyhä ja arvo ehdoton
Luterilainen kirkko seisoi 1950-luvun alkuun saakka virallisesti samassa rintamassa vanhoillislestadiolaisten kanssa. Rohkeutta ei ainakaan kirkon tai yleisen mielipiteen vuoksi tarvittu. Suuret lapsiperheet olivat arkipäivää. Kokouksen päätökset eivät sisältäneet millään tavoin leimallisesti les-tadiolaisia piirteitä. Perustelut ammennettiin Raamatusta ja yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämä on hyvä tiedostaa, kun tänä päivänä puhutaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykannasta! Puhujat, joita Oulussa oli koolla kaikkiaan 175, pitivät itsestään selvänä asettumista kirkon perinteiselle linjalle. Ajan kuva oli sekin, että kirkkoherra Kullervo Hulkko saattoi esitelmää laatiessaan tukeutua saksalaisiin ja suomalaisiin teologeihin, joita hän varsinkin avioliittoetiikan osalta suoraan myös siteerasi (esim. Emil Brunner, Y. J. E. Alanen ja Antti J. Pietilä)

Hyvin epäilyttävää ottaa tässä taustatukea sieltä, mistä sitä ei yleensä oteta, eli akateemiselta teologialta, jota yleensä keskitytään moittimaan, pelkäämään ja nonchaleeraamaan.

Eikös kyseessä olekaan epäuskoisia oppineita, joiden asiantuntemukseen tukeudutaan?

Seppo Lohi:
T. P. Virkkusen artikkelin mukaan lapsirajoitus kytkeytyi suurempaan kokonaisuuteen: avioliittoon itseensä. Myös SRK:n kokouksen valmistelutoimikunta oli evästänyt alustajaa, ettei kysymyksessä ole vain yksittäinen lapsirajoitusta koskeva asia, vaan avioliitto kokonaisuudessaan ja lasten oikeudet ennen kaikkea. Avioliitto on Jumalan säädös, jossa mies ja nainen tulevat henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi. ”Luomakunnan alusta Jumala on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Niin he eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9) Jeesuksen mukaan luomiskertomus ei ole pelkästään normaalitilannetta kuvaava, vaan myös normatiivinen, ohjeellinen, auktoriteetiltaan Mooseksen lain yläpuolella. Tähän perustui Lutherin rohkeus ilmaisuun ”enemmästä kuin käskystä”.

Miten ”enemmän kuin käsky” liittyy yllä mainittuun Raamatunkohtaan, ja ylipäätään siihen, että avioliitto on Jumalan säädös? Toisaalla on käsitelty hyvin sitä asiayhteyttä, johon Luther-sitaatti todellisuudessa viittaa, eli pappien selibaattia ja ylipäätään luostari-ihannetta.

Seppo Lohi:
Tästä edettiin käsillä olevan ongelman ytimeen. Avioliiton tarkoituksena ei ole yksin puolisoiden persoonallisen nautinnon ja mukavuudenhalun tyydyttäminen, vaikka Jumala itse totesikin, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Avioliiton varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Avioliiton välityksellä Jumala lahjoittaa lapset. Tätä luomistapahtumaa varten Jumala kutsuu työtovereikseen äidin ja isän, suo heille perheen ja kodin. ”Koti on yhteiskunnan voimanlähde” ja ”lapsirikkaat avioliitot” sen varmin tae. Yhdenkin lapsen ehkäisyssä otetaan jopa sukupolviin ulottuva ratkaisu omiin käsiin.

Sen lisäksi, että viimeinen lause on kaikin puolin outo ja ongelmallinen, ihmettelen, miten se liittyy edeltäviin lauseisiin?

 Aina Jumala ei muuten lahjoita lapsia, eli eikö avioliitto silloin ole kunnon avioliitto? Vastauksesta lienevät kiinnostuneita monet lapsettomat avioparit.

Seppo Lohi:
Tästä lasta arvostavasta ihmiskuvasta nousee itsestään selvänä lapsen oikeus elämään, olemassaoloon, vanhempiin, kotiin ja kasvatukseen, jotka kytkeytyvät saumattomasti avioliittoon. Ja tämä ei koske pelkästään jo hedelmöitynyttä munasolua, josta elämän katsotaan kohdussa alkavan. ”Siellä, missä elävä kristillisyys on vaikuttanut ja vaikuttaa, on aina lapsirikkaita koteja ja samalla onnellisia avioliittoja”, alustaja lausui.

Koominen kappale, johon on saatu kolme lausetta, jotka eivät juurikaan liity toisiinsa. Ensin puhutaan lapsen oikeudesta elämään jne. Sitten viittaillaan hedelmöitymättömään munasoluun, jolla siis on oikeus elämään. Siis millä tai kenellä? Loppuun loogisesti irrationaalinen lause lapsirikkaista kodeista ja elävästä kristillisyydestä. Pitänee sinänsä paikkansa, mutta miten tuo liittyy edeltäviin asioihin?

Seppo Lohi:
Kullervo Hulkko myönsi, ettei sellaisia sanoja kuin lapsirajoitus, säännöstely, ehkäisy tai perhesuunnittelu Raamatussa esiinny. Hän tulkitsi tämän professori Y. J. E. Alaseen vedoten niin, että jo keskustelu syntyvyyden rajoittamisesta on tahra avioliiton etiikassa. Alustaja nosti esiin Heprealaiskirjeen kehotuksen: ”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja aviorikkojat” (Hepr. 13:4). Hän viittasi myös Augustinukseen, joka piti muinaisen Rooman syntyvyyden laskua kulttuurin rappeutumisen merkkinä.

On huomattavaa, että Hulkko viittailee tässäkin selkeästi Raamatusta nousevaan eettiseen ohjeeseen. Kyseessä on ns. siveysopillinen eli eettinen asia, eikä H mainitse missään myöhemmin kuuluisaksi tullutta ensimmäistä uskonkappaletta.

Muuten, joskus aiemmin esittämäni kysymys siitä, kuinka ensimmäinen uskonkpl voidaan ”tiukan paikan tullen” kumota, on vielä vailla vastausta.

Seppo Lohi:
Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua yhtä brutaalisti kuin Egyptin farao aikanaan. Rajatakseen heprealaisten voimakasta lisääntymistä farao antoi kätilöille käskyn tappaa välittömästi vastasyntyneet heprealaisten poikalapset (2. Moos. 1:16). Roomalaiset puolestaan jättivät ei-toivotut lapset yksinkertaisesti vain heitteille. Kristityt keräsivät ne sitten huostaansa – niin elävät kuin kuolleet. Rooman katakombeissa onkin nähtävänä valtava määrä vauvojen hautoja. Kristittyjen arvot olivat siis erilaiset kuin valtaväestön, ja kristityt käytännössä myös toimivat arvojensa mukaan. ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Tässä pyritään hakemaan pietistiselle, erottautumiseen ja ”parempaan vanhurskauteen” perustuvaan maailmankuvaan omituisia perusteita: mainitussa esimerkissä kristityt roomalaiset yksinkertaisesti toimivat universaalin lähimmäisenrakkauden periaatteen mukaisesti, eikä tilanne liene ollut se, että muut eli ”maailma” heittivät lapsiaan säännönmukaisesti heitteille, kun taas kristityt toimivat päinvastoin.

En silti epäile, etteikö usko olisi tuonut tuon(kin) ajan kristityille motivaatiota toimia rakkauden periaatteen mukaan. Mutta argumenttina tämänhetkiseen keskusteluun tämä esimerkki on hassu keppihevonen, jolla perustellaan erottautumisen välttämättömyyttä ja välillisesti ehkäisemättömyyttä. Mainittu esimerkki ei oikeastaan tarkoita kumpaakaan.

Seppo Lohi:
Kullervo Hulkko arvosteli myös ehkäisyvälineiden käyttöä ja pohti sukupuoliyhteydestä pidättäytymistä. Hän päätyi siihen, ettei sukupuolielämää tarkoitettu yksin lasten synnyttämistä varten. ”Se on myös aistillisen rakkauden korkein ilmaus.” Sukupuoliyhteys merkitsee myös aviopuolisoiden henkisen yhteyden lujittamista. ”Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voisitte keskittyä rukoukseen: palatkaa sitten taas yhteen” (1. Kor. 7:5).

Jälleen Hulkko suhtautuu koko asiaan moraalikysymyksenä, sellaisena, jossa ihmiset voivat valita hyvän tai huonon. Hulkko edustaa selvästi 1900-luvun alkupuolella sekä luterilaisessa että reformoidussa perinteessä tyypillistä uskonetiikkaa (jossa siis usko eli yliluonnollinen ilmoitus antaa moraaliseen toimintaan motivaation lisäksi myös vaatimussisällön, ja jolloin kristityn ns. uskonymmärrys tekee hänestä pätevämmän moraalisen toimijan ja velvoittaa häntä muita korkeampiin moraalisiin tekoihin).

Uskonasia ja uskoneettinen asia ovat siis eri asioita, mutta eroa ei yleensä ymmärretä. Ja ymmärtämättömyys aiheuttaa ongelmia.

Seppo Lohi:
Kaiken tämän jälkeen Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko kysyi: ”Mitä elävän kristillisyyden ja hyvän omantunnon näkökulmasta sanomme kaikesta tästä?” Hän vastasi: ”Lapsirajoitus on vastoin Raamattua ja hyvää omaatuntoa. Jeesuksen avioihanne on Jumalan valtakunnan jäsenten ihanne. – – Niin kuin emme saa tehdä avioeroa kristitylle luvalliseksi emme myöskään lapsirajoitusta.” Hulkko muistutti, että ongelmatilanteissa kysytään sielunhoitajalta kärsivällisyyttä ja herkkää korvaa, varsinkin kun kysymyksessä on äidin henki. Tällaiset asiat on harkiten käsiteltävä tapaus tapaukselta.

Ymmärrän Hulkkoa täysin. Siinä teologisessa ja kirkollisessa ympäristössä tämäntyyppinen kanta on ymmärrettävä ja oikea. Olisi ollut hyvin radikaalia, jos vl-liike olisi revennyt kirkon linjasta ja ”pistänyt ranttaliksi”. Varsinkin, kun suurin osa vanhoillislestadiolaisista, niin papeista kuin maallikoista, elivät sellaisessa maailmassa ja sellaisten moraalisten ihanteiden keskellä, jossa pienille perheille ei ollut monestakaan syystä sijaa.

Seppo Lohi:
Elämän pyhyys avaa näköalan kristinuskon ydinasiaan
Koska ”kokous yhtyi alustuksessa esitettyihin ajatuksiin”, voidaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyys pelkistää seuraavaan: 1) Avioliitto on Jumalan luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen liitto, jonka varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Tähän luomistapahtumaan Jumala kutsuu yhteistyökumppanikseen äidin ja isän. 2) Koska lapsi on Jumalan luomisteko, Herran lahja, ja lapsen arvo Jeesuksen mukaan ehdoton, uuden elämän syntyminen on alusta lähtien pyhä tapahtuma, johon ihminen ei saa puuttua.

Tällä kakkoskohdan puuttumisella ilmeisesti tarkoitetaan sitä, ettei sukupuoliyhteydessä oleva saa kontrolloida itse aktia sillä tavalla, ettei uuden elämän syntymiseen olisi mahdollisuuksia.

Muilla tavoillahan asiaan puututaan jatkuvasti monin eri tavoin (edellisen lapsen pitkäaikainen imettäminen, naimisiinmenon pitkittäminen, seksistä pidättäytyminen, seksuaalinen haluttomuus raskaudenpelon takia).

Tällä hetkellä noudatetaan enemmän lain kirjainta kuin henkeä, jos vertaus sallitaan. Se on farisealaista hurskastelua viattomilta uskovaisilta, jotka eivät edes ymmärrä toimintansa ja ajattelutapansa farisealaista luonnetta.

Seppo Lohi:
Tällainen uskonkäsitys rakentuu Jumalan oman sanan, kristikunnan vuosituhantisen Raamatun tulkinnan, Martti Lutherin käsityksen sekä lestadiolaiskristittyjen omien elämänkokemusten varaan.

Kuten sanottua, tämä ei ole uskonkäsitys. Se on eettinen käsitys. Se voi olla uskonnollisesta ajattelusta nouseva eettinen käsitys, mutta uskonkäsitys se ei edelleenkään ole. Mielestäni esim. OV sanoi jossain haastattelussa selkeämmin ja paremmin, että kyse on asiasta, joka nousee uskosta Luojaan (ts. edusti 1900-luvun alkupuolelle tyypillistä protestanttista uskonetiikkaa), kun taas tämän artikkelin pohjalta on helposti vaarana syntyä käsitys, että kyseessä on ensimmäiseen uskonkohtaan sisältyvä asia. Jos näin ajatellaan olevan, saa uskon olemus varsin konkreettisia piirteitä, ja usko alkaa olla riippuvaista meidän tekemisistämme.Tunnustuskirjat I

Mitkä sitten ovat uskoon sisältyviä asioita?

Jos pyrin määrittelemään uskon olemusta vajavaisella kielelläni, voin tehdä sen toisaalla mainitulla Augustinuksen fides qua/fides quae-jaottelulla, ja käsitykseni on tiivistetysti jotensakin seuraava: uskon, jolla uskon (fides qua), muoto eli olemus on evankeliumissa itsensä lahjoittava Kristus, ja usko johon uskon (fides quae), on ilmaistu pääpiirteissään uskontunnustuksen kolmessa uskonkohdassa.

Näistä mikään kohta ei ole sellainen, että se vaatii meiltä tekoja ja valintoja, päinvastoin.

Luther sanoo Isossa K:ssa, että kymmenessä käskyssä kerrotaan meille siitä, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän ja mitä jättävän tekemättä, kun taas uskontunnustus (kolme uskonkohtaa) kertovat siitä, mitä Jumala meille lahjoittaa.

Erinomaisena lauseena pidän seuraavaa: ” Tämä [uskontunnustuksen] tuntemus puolestaan auttaa meitä tekemään sen, mihin kymmenen käskyä meitä velvoittavat.”

Eli: uskonkohdat eivät tuo meille moraalisia velvotteita, vaan velvoitteet on ilmoitettu kymmenessä käskyssä. Toisin sanoen laissa, ei evankeliumissa.

Seppo Lohi:
Onko vuoden 1945 jälkeen tullut jotakin sellaista uutta tietoa ja oivallusta, joka olisi saanut vanhoillislestadiolaiset muuttamaan kantaansa? Kun SRK:n myöhemmissä kokouksissa 1960- ja 1970-luvulla palattiin ehkäisykysymykseen, vastaus oli toistuvasti sama: pidetään kiinni siitä, mitä asiasta on aikaisemmin lausuttu. ”Tässä on kysymys taistelusta Jumalan luomisjärjestystä ja ensimmäistä uskonkappaletta vastaan” (vsk:n ptk. 3.7.1965). ”Perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan edellyttää luopumista kristillisen kirkon ensimmäisestä uskokappaleesta” (vsk:n ptk. 29.6.1974).

Ensimmäisellä uskonkappaleella argumentointi tulee siis 20 vuotta Hulkon jälkeen. Se sekoittaa ajattelua, ja tekee entistä epäselvemmäksi sen, miten tässä herätysliikkeessä ymmärretään uskon ja etiikan suhde. Toistaiseksi sillä kohdalla on ollut aika sumeaa.

Seppo Lohi:
Ehkäisykielteisen näkemyksen ymmärtäjien ja tukijoiden joukon harvenemiseen on useita syitä. Kristillisen kulttuurin vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut. Ratkaiseva taite arvomaailman muutoksessa tapahtui vuonna 1970, jolloin nykyinen vapaa aborttilaki astui voimaan. Abortti ei tule koskaan olemaan neutraali lääketieteellinen toimenpide. Se nostaa esiin erilaisten ihmiskäsitysten ja arvojen ristiriidat. Ehkäisyn lopputulos on sama kuin abortin: estää uuden elämän syntyminen.

Tässä kohdassa mietin, miksi käytin näinkin paljon vaivaa tällaisen tekstin pohtimiseen.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Herpert.

Julkaistu Mopin palstalla mutta sittemmin sieltä poistettu.

Lue lisää:

Ei hengellisiä perusteluja vaan raamatunlause-retoriikkaa

Hautamäki ei perustele Raamatulla

M4 Sherman: Luomiskertomuksen sanoma

Terttu Holmi: Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Mopin palstalla käytyä keskustelua  Seppo Lohen alustuksesta

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Jes-mies: Onanin tapaus ja Juudan vapaa seksuaalisuus

Pauli Niemelä: Raskaaksi tulo voidaan estää

Pena: On väärin vääntää väkisin Raamatusta vahvistusta keksitylle ehkäisykiellolle

Maria Saari: Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu

Nainen, myös äiti, Jumalan armosta: Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys)

Verstaalla pohtija:  Emme elä paratiisillisessa tilassa

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Poliitikot: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta

Tarkoittiko Kärkölä miestäkin?

Viiden lapsen usk. äiti: Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä  

3 kommenttia

Kategoria(t): äitiys, ehkäisykielto, evankelis-luterilainen kirkko, Herpert, historia, isyys, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lisääntyminen, luterilaisuus, manipulointi, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, perhe, pietismi, Raamatun tulkinta, raskaudenpelko, retoriikka, SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, synnit, tasa-arvo, uskon perusteet, vallankäyttö, väestönkasvu

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle 2009


SRK:n johto julkisti  seuraavat ehkäisykiellon perustelut, kannanottonaan Ihmisoikeusliiton aloitteesta alkuvuodesta 2009 käynnistyneelle julkiselle keskustelulle. 

Ehkäisykiellon perustelut on laatinut FT, kirkkoherra Seppo Lohi, joka on tunnettu vanhoillislestadiolaisuuden ja SRK:n historian tutkijana. Alustus julkistettiin Oripään suviseuroissa 27.6.2009. Julkilausuma edustaa SRK:n vuosikokouksen ja  johtokunnan virallista kantaa ja on siksi merkittävä lajissaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden johto on joutunut tänä vuonna antamaan tiedotusvälineissä lausuntoja siitä, millainen liikkeen vaatimus ehkäisystä pidättymisestä pohjimmiltaan on.

On kysytty, mikä on ehkäisykiellon varsinainen peruste, koska luterilainen kirkkomme ei sellaista opeta. Kirkkomme opetukseen valallaan sitoutuneet vanhoillislestadiolaisetkin papit ovat nimittäin myös asettuneet SRK:n ehkäisykiellon kannalle.

Onkin kysyttävä, millaiseen kristinopilliseen tulkintaan Raamatusta vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto pohjimmiltaan perustuu.

Vanhoillislestadiolaiset johtajat eivät itse hyväksy tässä yhteydessä sanaa ”ehkäisykielto”, vaan he suosivat mieluummin sanontaa ”ottaa lapset vastaan” , ”ehkäisemättömyys” tai  ”ehkäisystä pidättyminen”.  Retorisesti tarkoitushakuisella kielenkäytöllä ja sanavalinnoillaan he, kuten ymmärrettävää onkin, haluavat tuoda esiin ehkäisyn syntinä pitämisen myönteisesti sävyttyneenä. Retoriikallaan he haluavat myös saada ulkopuoliset vakuuttuneeksi siitä,  että oikealla tavalla uskovainen vanhoillislestadiolainen nainen on itse vapaaehtoisesti valinnut kiellon noudattamisen omana, vapaana ratkaisunaan.

Retoriikka onkin ymmärrettävää, sillä evankelis-luterilaisen kirkko on puolestaan ilmoittanut, että se ei hyväksy ehkäisyyn liittyvää  painostamista (arkkipiispa Jukka Paarma, Oulun piispa Samuel Salmi). Lisäksi Ihmisoikeusliitto, joka on selvittänyt kysymystä lainsäädännön kannalta,  on todennut, että ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Painostaminen tässä asiassa on lainvastaista.

Monet vanhoillislestadiolaiset  ovat puolestaan itse tuoneet esiin, että vaatimus ehkäisystä pidättymisestä ja rajoittamattomasta lisääntymisvelvoitteesta on hengellisessä mielessä heikosti perusteltu.

Monet ovat kaivanneet puhujilta ja SRK:n johdolta opillista, Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin nojautuvaa argumentaatiota.

Päätelmä Seppo Lohen alustuksesta on yksiselitteinen. Syntyvyyden säännöstely ei ole SRK:n kannan mukaan vanhoillislestadiolaiselle sallittua missään olosuhteissa. Tämän on myös erikseen kysyttäessä todennut SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki (Kotimaa-lehden haastattelu 2.7.2009).

Ehkäisykiellon perustelut kannanotossa

Perusteluna kiellolle Lohi esittää kirkon perinteen, erityisesti katolisen kirkon perinteet, joitakin Lutherin käsityksiä, 1940-luvun kirkollista ja väestöpoliittista keskustelua sekä  ja Kullervo Hulkon alustuksen SRK:n puhujainkokouksessa vuodelta 1945.

Lohi referoi alustuksessaan Hulkon alustuksen, mistä tekstin pääasiallinen sisältö muodostuukin, lisättynä Lohen omalla lisävärityksellä. Lohi esimerkiksi rinnastaa ehkäisyn aborttiin.

Alustuksessa nostetaan yhdeksi pääperusteluksi em. näkökohtien lisäksi uskontunnustuksen ensimmäinen uskonkappale. Myös SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki viittasi tähän tammikuussa 2009 Päivämiehen pääkirjoituksessa. Tämä perustelu ei ole esiintynyt syntyvyyden rajoittamisen kiellon perusteluna yleisesti , vaan siihen alettiin vanhoillislestadiolaisuudessa viitata vasta vuodesta 1965 alkaen, (ns. pappishajaannuksen jälkeen).

Uskontunnustuksen käyttö perusteluna on sikäli tietysti ongelmallinen, että tässä samassa kannanotossa todetaan, että ehkäisemättömyysnormi ei olisi kaikissa elämäntilanteissa täysin ehdoton. Lohi viittaa siihen, että joitakin ”ongelmatilanteita on käsiteltävä harkiten tapaus tapaukselta”. Täyttä varmuutta ei tekstistä saa siihen, tarkioitetaanko että ehkäiseminen olisi sallittua näissä ”ongelmatilanteissa”.

Mikäli näin on, on pidettävä hämmentävänä, että Hautamäen ja Lohen mukaan kristitty voisi ikään kuin irtisanoutua uskonsa tunnustamisesta joissakin elämäntilanteissa. Ehkäisykiellon uskontunnustuksella perusteleminen on siten lähtökohtaisesti peräti nurinkurinen ajatus.

Mitä Raamatulla perustelemiseen tulee, Lohen valitsemat viittaukset sijaitsevat Raamatussa sellaisissa asiayhteyksissä, joissa ei tosiasiassa käsitellä lainkaan kysymystä ihmisen hedelmällisyyteen vaikuttamisesta.

Jälleen voidaan todeta, kuten SRK:n perusteluja aikaisemminkin kriittisesti tarkasteltaessa, että raamatullista, kristinopillista argumenttia ehkäisykiellolle ei ole tarjolla tässäkään kannanotossa. Juri sitä kaivattaisiin.

Näin voimakkaasti autuuden ehdoksi väitetyn asian tulisi luonnollisesti olla löydettävissä Raamatusta, käskyistä, ja myös kristinuskon perusteet määrittävistä Tunnustuskirjoista. Missään näistä teksteistä ei esiinny kieltoa vaikuttaa lisääntymiseen suuntaan tai toiseen.

Ehkäisykieltoa ei voida uskottavasti perustella myöskään yleisesti Jumalan sanan ”hengellä”, sillä tällaiselta pohjalta lähtevät väitteet ovat aina lopulta spekulatiivisia ja kiistanalaisia mielipidekysymyksiä, kun niille ei ole pohjaa Tunnustuskirjoissa.

Seppo Lohi turvautuu lopuksi epäsuorasti ja vihjaillen perustelunaan mielivaltaisesti retoriseen kikkaan. Hän vetoaa siihen, että juuri vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielteisyys olisi Raamatussa mainitty ”merkki”, joka osoittaisi, että vanhoillislestadiolaisuus profiloituu ja erottautuu ainutlaatuiseksi  ryhmäksi (ainoaksi oikeaksi uskoksi) sillä perusteella, että SRK-lestadiolaisuus olisi yksinään, ainoana liikkeenä, ehdottoman ehkäisykiellon kannalla.

Ottamatta tässä yhteydessä kantaa kiusallisesti karismaattisten hurmosliikkeiden tyyliseen ratkaisuun etsiä Raamatusta maagisia  ”merkkejä” voidaan Lohen väitettä yrittää todentaa tarkastellen eri uskontojen suhtautumista ehkäisyyn. Tarkastelu paljastaa, että Lohen väite ei pidä paikkaansa enempää universaalisti uskontoja tarkasteltaessa kuin kristinuskonkaan osalta.

Ehkäisykielto ei suinkaan ole ainutlaatuinen piirre, joka olisi omaksuttu vain vanhoillislestadiolaisuudessa. Katolisen kirkon lisäksi erilaisissa protestanttisissa äärikonservatiivisissa liikkeissä, kuten nykyisin Yhdysvalloissa vaikuttavien pietististen ryhmien amishien, mennoniittien ja hutteriittien keskuudessa ehkäisemättömyys on samanlainen normi. Samoin ilmiötä esiintyy esimerkiksi mormonien ja islaminuskoisten joissakin alaryhmissä. Myös maalliset diktaattorit ovat käyttäneet hyväkseen ehkäisykieltoa (esimerkiksi Romanian Nicolae Ceausescu) kansan kontrolloimisessa.

Minä uskon Jumalaan, Isään

Seppo Lohi kokoAlustus tiedotustilaisuudessa Oripäässä lauantaina 27. kesäkuuta 2009. (Teksti alla kopioitu SRK:n sivulta, jossa kannanotto  oli saatavilla helmikuuhun 2011 saakka, sittemmin se poistettiin sieltä.)

”Arvoisat median edustajat, hyvät ystävät!

Kuluneena vuonna on julkisuutta puhuttanut vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn. Ehkäisyvälineet ovat tehneet lapsirajoituksen ja sitä tietä perhesuunnittelun yleiseksi, helpoksi ja vaivattomaksi. Vuodesta 1972 lähtien ehkäisyneuvonta on ollut Suomessa kuntien tehtävänä. Väestöliitto ja Kansaneläkelaitos ovatkin jo ilmaisseet huolensa syntyvyyden liiallisesta laskusta.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK:n) puhujain ja seurakuntavanhinten kokouksissa aiheesta on koko keskusjärjestön historian aikana pidetty vain kaksi alustusta. Ensimmäisen kerran asia oli esillä Oulussa vuonna 1945. Kun julkisuudessa on esitetty väitteitä, että ehkäisykielteiset kannanotot ovat syntyneet maallikkojen toimesta 1960-luvulla, kerrottakoon heti alkuun, että Oulun puhujainkokouksessa keskustelun pohjusti otsikolla ”Avioliitto ja lapsirajoitus” pappi, sittemmin lestadiolaisuuden tutkijanakin ansioitunut Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko.

Aihetta pidettiin tuolloin ajankohtaisena, koska SRK:n valitseman valmistelutoimikunnan mukaan liikkeen sisällä esiintyi ”jatkuvasti opillista erimielisyyttä ja epäraittiutta” kasteen, ehtoollisen, avioliiton ja lapsirajoituksen suhteen. Syntyvyyden säännöstelystä oli samana vuonna käynnistynyt myös julkinen keskustelu.

Seuraavan kerran teemaa käsiteltiin runsaan kahden vuosikymmenen kuluttua Jämsässä seurakuntavanhinten ja puhujainkokouksessa (3.7.1967). Sillä kertaa alustajaksi oli valittu maallikko, saarnaaja Lauri Taskila. Hänen aiheensa oli Lapsirajoitus. Näiden lisäksi itse asiaa on kyllä kosketeltu useinkin muiden alustusten yhteydessä.

Puhujien ja seurakuntavanhinten kokous Perhon keskuskoululla.

Viimeisestä varsinaista aihetta käsitelleestä alustuksesta on kulunut 42 vuotta. Mistä tämä kertoo? Tulkitsenko oikein, jos sanon, ettei ehkäisykysymys ole ollut liikkeen jäsenille ainakaan periaatteellisella tasolla erityinen ongelma? Vaikka kysymyksessä ei ole niin sanottu ehdonvallan (adiafora) asia, ratkaisun avaimet ovat viime kädessä aina olleet kahden aikuisen ihmisen, äidin ja isän hallussa. Kristityt ovat tehneet valintansa Jumalan sanan ohjaaman omantuntonsa pohjalta uskonkysymyksenä. Tämä on merkinnyt sitä, että Jumalan sana on sitonut heidän omaatuntoaan niissäkin päätöksissä, joissa maallinen laki sallii vapaan ratkaisun ja omaan valintaan perustuvan menettelyn.

Uusi elämä on Jumalan luomisteko

Ensimmäinen kannanmäärittely, joka tehtiin vuoden 1945 puhujainkokouksessa Kullervo Hulkon alustuksen pohjalta, oli yksiselitteinen ja lyhyt: Lapsirajoitus on Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan, ja lapsen syntymän ehkäiseminen on kaikissa tilanteissa syntiä.

Miten tähän oli tultu?

Julkisuudessa oli ennen kokousta esiintynyt ainakin kaksi puheenvuoroa. Tohtori, myöhemmin arvostettu kansantalouden professori Lauri O. af Heurlin julkaisi kirjasen Syntyvyyden säännöstely ja väestöpolitiikka (1945), jossa hän kummasteli, miksi kirkonmiehet kaihtavat ottamasta kantaa syntyvyyden säännöstelyyn. Kirjasta arvioi kuukautta ennen kokousta kirkollisen aikakauslehden Vartijan palstoilla teologian tohtori T. P. Virkkunen artikkelissaan Ajatuksia syntyväisyyden säännöstelystä (10/1945). Heurlinin vetoomuksesta huolimatta Virkkunen oli edelleen hyvin varovainen ja kallistui lähinnä varmojen päivien laskemisen kannalle. Mistä tällainen varovaisuus johtui?

Pappien arkuus selittyy kirkon vuosituhantisella perinteellä. Syntyvyyden säännöstelyä pidettiin kristikunnassa yleisesti Raamatun ja kirkon tradition vastaisena. Kristikunnassa vallalla olleen ihmiskuvan mukaan uuden elämän syntyminen on alusta lähtien Jumalan luomisteko, jota ihminen ei saa hallita. Se on avioliiton perustehtävä, joka perustuu Jumalan käskyyn: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1: 28). Aikanaan myös Luther piti lujasti tästä näkemyksestä kiinni. Hän lausui: ”Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää’, ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme.”Paavi Pius XI

Ehkäisykielteinen suhtautuminen jatkui kristikunnassa yleisesti aina 1900-luvulle saakka. Kun vuosisadan alkupuolella perhesuunnittelun ideologia teki tuloaan, ajattelutavassa tapahtui muutos, joka heijastui vaihtelevalla viiveellä myös kristillisiin kirkkoihin. Ensimmäisenä ehkäisyn kannalle asettui anglikaaninen kirkko vuonna 1930. Muut protestanttiset yhteisöt seurasivat yksi toisensa jälkeen perässä. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli kypsä muutokseen vuonna 1952 ja salli ehkäisyn.

Roomalaiskatoliset sen sijaan pitäytyivät perinteisessä näkemyksessä, jonka ydin on, että syntyvyyden säännöstely on Jumalan sanan vastaista (Paavi Pius XI 1930, Paavali VI 1968). [Paavi Benedictus XVI muutti katolilaisten ehkäisyvälineiden kieltoa v. 2010 ilmoituksellaan, että kondomin käyttö voidaan sallia erityisesti silloin, kun sen avulla vähennetään hiv-tartunnan riskiä. – Toim.huom.]

Ortodokseilla syntyvyyden sääntely ja sen eettisesti hyväksyttävät muodot on jätetty avioparien omantunnon ratkaistaviksi ja mahdollisesti rippi-isän kanssa neuvoteltavaksi asiaksi (Viktor Raikas: Ortodoksia lukiossa IV. Joensuu 1983; Merja Merras: Ortodoksinen elämäntapa. Vivamon luostari 2000).Paavi Paul VI P

Neljäkymmentäluvun puolivälissä väestöpoliittisen kehityksen suunta oli siis jo selvästi nähtävissä, vaikka suurten ikäluokkien vuodet olivat vasta edessä.

Kun kokouksen valmistelijoihin vedottiin vielä yksityiskirjeellä, jossa väitettiin lapsirajoituksen yleistyneen myös maaseudulla, aiheeseen tartuttiin. ”Meillä täytyy olla Herran antamaa rohkeutta ottaa kanta, jonka me olemme valmiit saattamaan kansankirkkomme ja koko kansan tietoisuuteen.”

Ilmaisu sinänsä jo kertoo, että valmistelutoimikunnalle, joka käsitti kaksi pappia ja kaksi maallikkoa (L. P. Tapaninen ja Kullervo Hulkko sekä Kalle Timonen ja Aukusti Törölä), perinteinen raamatuntulkinta oli itsestään selvä lähtökohta. (Kuivaniemen pappilassa pidetyssä kokouksessa olivat lisäksi läsnä Kullervo Hulkko, Veikko Pentikäinen, Kalle Timonen, Aukusti Törölä, Arvi Hintsala, Kalle Vakkuri ja Jaakko Väärälä, sen sijaan L. P. Tapaninen puuttui.)

 

Lapsen elämä on pyhä ja arvo ehdoton

Luterilainen kirkko seisoi 1950-luvun alkuun saakka virallisesti samassa rintamassa vanhoillislestadiolaisten kanssa. Rohkeutta ei ainakaan kirkon tai yleisen mielipiteen vuoksi tarvittu. Suuret lapsiperheet olivat arkipäivää. Kokouksen päätökset eivät sisältäneet millään tavoin leimallisesti lestadiolaisia piirteitä. Perustelut ammennettiin Raamatusta ja yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämä on hyvä tiedostaa, kun tänä päivänä puhutaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykannasta! Puhujat, joita Oulussa oli koolla kaikkiaan 175, pitivät itsestään selvänä asettumista kirkon perinteiselle linjalle. Ajan kuva oli sekin, että kirkkoherra Kullervo Hulkko saattoi esitelmää laatiessaan tukeutua saksalaisiin ja suomalaisiin teologeihin, joita hän varsinkin avioliittoetiikan osalta suoraan myös siteerasi (esim. Emil Brunner, Y. J. E. Alanen ja Antti J. Pietilä).

T. P. Virkkusen artikkelin mukaan lapsirajoitus kytkeytyi suurempaan kokonaisuuteen: avioliittoon itseensä. Myös SRK:n kokouksen valmistelutoimikunta oli evästänyt alustajaa, ettei kysymyksessä ole vain yksittäinen lapsirajoitusta koskeva asia, vaan avioliitto kokonaisuudessaan ja lasten oikeudet ennen kaikkea. Avioliitto on Jumalan säädös, jossa mies ja nainen tulevat henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi. ”Luomakunnan alusta Jumala on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Niin he eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9) Jeesuksen mukaan luomiskertomus ei ole pelkästään normaalitilannetta kuvaava, vaan myös normatiivinen, ohjeellinen, auktoriteetiltaan Mooseksen lain yläpuolella. Tähän perustui Lutherin rohkeus ilmaisuun ”enemmästä kuin käskystä”.

Tästä edettiin käsillä olevan ongelman ytimeen. Avioliiton tarkoituksena ei ole yksin puolisoiden persoonallisen nautinnon ja mukavuudenhalun tyydyttäminen, vaikka Jumala itse totesikin, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Avioliiton varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Avioliiton välityksellä Jumala lahjoittaa lapset. Tätä luomistapahtumaa varten Jumala kutsuu työtovereikseen äidin ja isän, suo heille perheen ja kodin. ”Koti on yhteiskunnan voimanlähde” ja ”lapsirikkaat avioliitot” sen varmin tae. Yhdenkin lapsen ehkäisyssä otetaan jopa sukupolviin ulottuva ratkaisu omiin käsiin.

Hulkko vetosi perinteiseen kristilliseen ihmiskuvaan, josta Jeesus itse antoi esimerkin. Lapsen elämä on pyhä ja hänen arvonsa ehdoton. ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Lapsella on jäsenyys Jumalan valtakunnassa (Mark. 10:14). ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Lapset ovat esikuvana oikeasta suhteesta Jumalaan, Isään. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Matt. 18:3, 5, 10). Kun lapsen elämä asetetaan näin korkealle, maailmassa ei ole mitään siihen rinnastettavaa.

Tästä lasta arvostavasta ihmiskuvasta nousee itsestään selvänä lapsen oikeus elämään, olemassaoloon, vanhempiin, kotiin ja kasvatukseen, jotka kytkeytyvät saumattomasti avioliittoon. Ja tämä ei koske pelkästään jo hedelmöitynyttä munasolua, josta elämän katsotaan kohdussa alkavan. ”Siellä, missä elävä kristillisyys on vaikuttanut ja vaikuttaa, on aina lapsirikkaita koteja ja samalla onnellisia avioliittoja”, alustaja lausui.

Ongelmatilanteet on käsiteltävä tapauskohtaisesti

Kullervo Hulkko myönsi, ettei sellaisia sanoja kuin lapsirajoitus, säännöstely, ehkäisy tai perhesuunnittelu Raamatussa esiinny. Hän tulkitsi tämän professori Y. J. E. Alaseen vedoten niin, että jo keskustelu syntyvyyden rajoittamisesta on tahra avioliiton etiikassa. Alustaja nosti esiin Heprealaiskirjeen kehotuksen: ”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja aviorikkojat” (Hepr. 13:4). Hän viittasi myös Augustinukseen, joka piti muinaisen Rooman syntyvyyden laskua kulttuurin rappeutumisen merkkinä.

Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua yhtä brutaalisti kuin Egyptin farao aikanaan. Rajatakseen heprealaisten voimakasta lisääntymistä farao antoi kätilöille käskyn tappaa välittömästi vastasyntyneet heprealaisten poikalapset (2. Moos. 1:16). Roomalaiset puolestaan jättivät ei-toivotut lapset yksinkertaisesti vain heitteille. Kristityt keräsivät ne sitten huostaansa – niin elävät kuin kuolleet. Rooman katakombeissa onkin nähtävänä valtava määrä vauvojen hautoja. Kristittyjen arvot olivat siis erilaiset kuin valtaväestön, ja kristityt käytännössä myös toimivat arvojensa mukaan. ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Minkälaisin perustein lapsirajoitusta suosittaneet tahot olivat vuonna 1945 liikkeellä? Hulkko esitteli ne pääosin Heurlinin kirjasen pohjalta, kuten väestöpoliittiset, yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät. Hän totesi itsekin, että varsinkin köyhien lapsiperheiden olot olivat usein surkeat. Hän tunnusti raskauden äidille aiheuttamat huomattavat rasitukset. Hulkko mainitsi naisasialiikkeen vaikutuksen, naisen aseman muutoksen yhteiskunnassa ja nosti esiin ”medisiinisen näkökohdan”, siis lääketieteelliset ja terveydelliset syyt. Se tosiasia, että äidin henki saattoi olla uhattuna, teki alustajan nöyräksi. ”Tässä on aihetta pohdintaan”, hän lausui. Hänen mukaansa äidin ja lapsen elämä ovat yhtä arvokkaita eikä kuoleman uhmaaminen ole oikein. Viimeisenä Hulkko mainitsi pelkän mukavuudenhalun. Kuviteltiin, että elämä on huoletonta ja terveys säilyy, kun ei aseteta kehoa kuluttaville synnytyksille alttiiksi. ”Tästä tilasta kykenee ihmiset herättämään yksin totuuden evankeliumi”, alustaja huomautti. Alustuksesta ei löydy ympäristön painetta, koulutusta, urakehitystä tai ekologisia tekijöitä, seksuaalisuus- ja kauneusihanteista puhumattakaan. Kysymys on arvovalinnasta. Maallisten arvojen rinnalla lasten oikeus elämään osoittautuu köykäiseksi.

Kullervo Hulkko arvosteli myös ehkäisyvälineiden käyttöä ja pohti sukupuoliyhteydestä pidättäytymistä. Hän päätyi siihen, ettei sukupuolielämää tarkoitettu yksin lasten synnyttämistä varten. ”Se on myös aistillisen rakkauden korkein ilmaus.” Sukupuoliyhteys merkitsee myös aviopuolisoiden henkisen yhteyden lujittamista. ”Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voisitte keskittyä rukoukseen: palatkaa sitten taas yhteen” (1. Kor. 7:5).

Kaiken tämän jälkeen Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko kysyi: ”Mitä elävän kristillisyyden ja hyvän omantunnon näkökulmasta sanomme kaikesta tästä?” Hän vastasi: ”Lapsirajoitus on vastoin Raamattua ja hyvää omaatuntoa. Jeesuksen avioihanne on Jumalan valtakunnan jäsenten ihanne. – – Niin kuin emme saa tehdä avioeroa kristitylle luvalliseksi emme myöskään lapsirajoitusta.” Hulkko muistutti, että ongelmatilanteissa kysytään sielunhoitajalta kärsivällisyyttä ja herkkää korvaa, varsinkin kun kysymyksessä on äidin henki. Tällaiset asiat on harkiten käsiteltävä tapaus tapaukselta.

Elämän pyhyys avaa näköalan kristinuskon ydinasiaan

Koska ”kokous yhtyi alustuksessa esitettyihin ajatuksiin”, voidaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyys pelkistää seuraavaan: 1) Avioliitto on Jumalan luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen liitto, jonka varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Tähän luomistapahtumaan Jumala kutsuu yhteistyökumppanikseen äidin ja isän. 2) Koska lapsi on Jumalan luomisteko, Herran lahja, ja lapsen arvo Jeesuksen mukaan ehdoton, uuden elämän syntyminen on alusta lähtien pyhä tapahtuma, johon ihminen ei saa puuttua.

Tällainen uskonkäsitys rakentuu Jumalan oman sanan, kristikunnan vuosituhantisen Raamatun tulkinnan, Martti Lutherin käsityksen sekä lestadiolaiskristittyjen omien elämänkokemusten varaan.

Onko vuoden 1945 jälkeen tullut jotakin sellaista uutta tietoa ja oivallusta, joka olisi saanut vanhoillislestadiolaiset muuttamaan kantaansa? Kun SRK:n myöhemmissä kokouksissa 1960- ja 1970-luvulla palattiin ehkäisykysymykseen, vastaus oli toistuvasti sama: pidetään kiinni siitä, mitä asiasta on aikaisemmin lausuttu. ”Tässä on kysymys taistelusta Jumalan luomisjärjestystä ja ensimmäistä uskonkappaletta vastaan” (vsk:n ptk. 3.7.1965). ”Perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan edellyttää luopumista kristillisen kirkon ensimmäisestä uskokappaleesta” (vsk:n ptk. 29.6.1974).

Vanhoillislestadiolaisille ehkäisykielteisyys ei ollut vain avioliiton etiikkaan kuuluva asia, vaan myös luovuttamaton opillinen kysymys, joka kytkeytyy ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Uskonko todella, että ”Jumala on minut ja kaikki olennot luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit, ja että hän nämä vielä pitää voimassa” (Luther)?

Jos uskon, tämä merkitsee sitä, että ihminen ei ole syntynyt sattumalta. Toisin kuin eläimet ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ainutkertaisen arvokkaaksi, ja siksi ihmisen elämä on pyhää. Elämän pyhyys avaa syvimmältään näkymän koko kristinuskon ydinsanomaan. Jumala ei antanut Poikaansa kuolemaan sattumanvaraisen kehityksen seurauksena syntyneiden olioiden, vaan ainutkertaisen arvokkaiden, Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten vuoksi. Sanoma rististä on mieletön, jos ihmisarvo ei ole ehdoton. Tämä kannattaa tiedostaa myös tänä Charles Darwinin (1809–1882) syntymän 200-vuotisjuhlavuonna.

Ehkäisykielteisen näkemyksen ymmärtäjien ja tukijoiden joukon harvenemiseen on useita syitä.

Kristillisen kulttuurin vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut. Ratkaiseva taite arvomaailman muutoksessa tapahtui vuonna 1970, jolloin nykyinen vapaa aborttilaki astui voimaan. Abortti ei tule koskaan olemaan neutraali lääketieteellinen toimenpide. Se nostaa esiin erilaisten ihmiskäsitysten ja arvojen ristiriidat.

Ehkäisyn lopputulos on sama kuin abortin: estää uuden elämän syntyminen. Tämä tapahtuu vain varhaisemmassa vaiheessa.

Avoliitot ja lyhytikäiset parisuhteet, joissa ehkäisy on jo turvallisuussyistäkin osa arkipäivää, ovat syrjäyttäneet yhä enenevässä määrin avioliiton. Lapset vaativat rakkautta, vastuuntuntoa ja sitoutumista. Myös luterilainen kirkko on mukautunut yleiseen mielipiteeseen. Laajat herätyskristillisetkin piirit ovat hyväksyneet perhesuunnittelun.

Vanhoillislestadiolaisten mielestä tilanne on vakava aina silloin, kun tietoisesti hylätään Jumalan oma sana. Ja tämä tapahtuu vain sen vuoksi, ettei Jumalan käskyn katsota koskevan enää valistunutta nykyihmistä. Ihminen kuvittelee, että on turvallisempaa valita ihmisviisauden keinoin laaditut skenaariot kuin luottaa Jumalan omaan jo alussa ilmoitettuun suunnitelmaan ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Kansantaloustieteilijä Lauri O. af Heurlin lausui 1945 kirjasensa päätteeksi profeetalliset sanat: ”Se aika, jolloin lapset syntyivät ’Herran lahjoina’, on ollut ja mennyt, ja mitä mieltä kukin niistä ajoista haluaakin olla, varmaa vain on, että ne eivät koskaan enää palaa” (1945, 42). Siltä näyttää. Vanhoillislestadiolainen liike jää ehkäisykielteisessä kannassaan todennäköisesti yhä yksinäisemmäksi saarekkeeksi, ”merkiksi, jota vastaan sanotaan” (Luuk. 2:34).

Historiasta tiedämme, että Raamatun ihmiskuva on alusta lähtien haastanut ympäröivän yhteiskunnan. Kaikkina aikoina se on joutunut vastarintaan tämän maailman kulttuurin kanssa. Miksi nyt elettäisiin poikkeuksellisia aikoja?

”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä”, Jeesus lupaa (Matt. 16:25).

Seppo Lohi”

(SRK:n johtokunnan julkistama teksti julkaistu yllä muuttamattomana. SRK:n omilta sivuilta julkilausuma poistettiin helmikuussa 2011.)

Lue lisää:

Ex vl-isä: Paine suureen perheeseen on säälimätön. Kotimaa24 6.9.2011.

Herpert: Lohen perustelut opillisesti kiistanalaisia

Emme elä paratiisillisessa tilassa

Maria: En alkaisi tätä rumpaa uudestaan

Minä uskon Jumalaan, Isään (alustus julkaistu myös Mopin palstalla; poistettu SRK:n sivuilta Internetistä helmikuussa 2011.)

Korpijaakko: Puhe murhasta kääntyi puheeksi seksin pyhyydestä ja sukusolujen oikeuksista

Topi Linjama: Kolme tai neljä näkökulmaa ehkäisykieltoon

TV:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Ihmisoikeusliiton taustamuistio: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia.  4.3.2009.

Paavi lieventää kantaansa kondomeihin. Helsingin Sanomat 20.11.2010.

Peltonen: Hännisen hattutemppu: synti muutetaan ei-synniksi

Poliitikot: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta.

Mopin palstan keskustelu Seppo Lohen alustuksesta.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

15 kommenttia

Kategoria(t): ban of birth control, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, historia, isyys, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kontrollointi, lapset, lisääntyminen, luomiskertomus, miehen asema, naisen asema, normit, norms, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, perhe, Raamatun tulkinta, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, syntilista, tasa-arvo, vallankäyttö

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline


Teologian tohtori Hanna Salomäki tutki väitöskirjassaan yhdeksään eri herätysliikkeeseen kuuluvien suomalaisten sitoutumista oman liikkeensä opetuksiin sekä jäsenten omakohtaista Raamatun lukemista.

Vanhoillislestadiolaiset osallistuvat aktiivisesti herätysliikkeensä hartaustilaisuuksiin. He myös osoittautuivat kaikkein yhtenäisimmäksi joukoksi, jonka jäsenet pitkälle jakavat liikkeensä arvot. 

Mielenkiintoinen tulos tämän lisäksi oli se, että vanhoillislestadiolaiset lukevat muihin verrattuna kaikkein vähiten Raamattua itsenäisesti. Omakohtainen Raamatun tuntemus jää monien kohdalla hämmästyttävän ohueksi.

Samaa ongelmaa on pohtinut myös Mopin palstalla sen moderaattori Moppaajasefu nuorten lestadiolaisten kohdalla. Hänen mukaansa lestadiolaisnuorten Raamatun tuntemus  on jäänyt ohueksi, huolimatta siitä että lapset ja nuoret osallistuvat pyhäkouluun, raamattuluokkaan ja seuroihin aktiivisesti.   

 Jostain syystä tilaisuuksiin osallistuminen ei ole lisännyt enempää Raamatun tuntemusta kuin omakohtaista kiinnostustakaan Jumalan sanan tutkimiseen itsenäisesti.

Vähäistä Raamatun lukua selittävät vanhoillislestadiolaisuuden opilliset käsitykset a)  armosta ja pelastuksesta (vain seurakunnassa fyysisesti läsnä ollen paikalla) , ja  b) Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

 *    *     *

Kotimaa-lehden toimittaja oli kysellyt hengellisten kesäpäivien osallistujilta, minkä verran he lukevat Raamattua (Kotimaa 2.7.2009, 5). Tuolloin toimittajan huomiota kiinnitti se, että vanhoillislestadiolaiset eivät juurikaan sitä itse lue: ”harvemmin kuin kerran kuussa” tai ”silloin kun oikein ahdistaa”.

Tutkija, TT Hanna Salomäki on tehnyt saman havainnon tuoreessa väitöskirjassaan Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen (2010): ”Raamattua lukivat aktiivisimmin Nokia Missioon kuuluvat: 68 % luki Raamattua päivittäin. Myös viidennen herätysliikkeen kannattajat olivat aktiivisia raamatunlukijoita.

Vanhoillislestadiolaisuuteen kiinteästi kuuluvista sen sijaan vain yksi prosentti luki Raamattua joka päivä, ja kolmasosa luki Raamattua harvemmin kuin kerran vuodessa.”

Salomäki keräsi tiedot kyselylomakkeella hengellisissä kesäjuhlissa, lestadiolaisten osalta Valkealan suviseuroissa 2007.

Tiesin tosin tämän vähättelevän suhtautumisen Raamatun lukemiseen ennestäänkin, koska omassa vl kotikasvatuksessa ei kannustettu itsenäiseen Pyhän Kirjan lukemiseen eikä elämään muutoinkaan kuulunut Raamattu eikä hartaudenharjoitus kotosalla. Vanhoillislestadiolaisuudessa kuuluu vain käydä seuroissa. Se on ainut asia jonka katsotaan pitävän ihmisen taivastiellä.  Sanan lukeminen itsenäisesti ei kuulu ainakaan nykyiseen vl-elämäntapaan.

Hanna Salomäen mukaan vanhoillislestadiolaisten vähäistä raamatunkäyttöä selittää liikkeen raamattukäsitys. Omaa raamatunlukemista tärkeämpää on seuroissa kuultava raamatunselittäminen. Uskon ei nähdä syntyvän itsenäisesti Raamattua lukiessa, vaan seurakunnan kokoontumisia pidetään tärkeässä asemassa.

Tulosta selittävät paremminkin a) vanhoillislestadiolaisuuden äärimmilleen konkreettisesti ymmärretty käsitys armosta ja pelastuksesta, ja b) liikkeessä omaksuttu käsitys Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

Kuuloaistin välttämättömyys armossa ja pelastuksessa

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että syntien anteeksi saaminen ei voi tapahtua muulla tavoin kuin siten, että toinen vanhoillislestadiolainen ääneen lausuu syntien olevan anteeksi annetut Jeesuksen ristinkuolemassa, näillä sanoilla: ”Jeesuksen nimessä ja veressä synnit on anteeksi”. Tämän tulee lisäksi tapahtua niin, että kuulija sen fyysisesti kuulee omilla korvillaan.

Tätä saarnaajat tolkuttavat seuroissa ja tätä varten ihmiset menevät seuroihin (sen lisäksi, että kokoontuvat sosiaalisen yhdessäolon ja ystävien tapaamisen vuoksi).

Ja kun on Raamatusta luettu, että jolla korvat on, se kuulkoon, tämän sanamuodon on selitetty tarkoittavan, että uskovaksi tulemiseen ja anteeksi uskomiseen täytyy ehdottomasti fyysisesti kuuloaistin kautta kuulla sananjulistusta ja synninpäästön sanoja. Vain ja ainoastaan siten voi tulla uskovaiseksi ja elää uskovaisena.

Lukemisesta ei siis ole mitään apua ihmisen uskolle.

Lisäksi Jumalan sanan ja muiden hengellisten tekstien itsenäisen lukemisen merkistystä on horjutettu myös SRK:n julkaisutoimikunnan ja johtokunnan kolmisen vuotta sitten tekemällä päätöksellä, jossa kiellettiin vanhoillislestadiolaisuudessa käytettyjen em. synninpäästön sanojen  julkaiseminen SRK:n julkaisuissa. 

Hartauskirjoituksia ei siis saa enää päättää vakuutukseen, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi annetuksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Syntien anteeksi antaminen on erittäin keskeinen asia vanhoillislestadio-laisuudessa. Tämä kieltopäätös on tietenkin vahvistanut entisestään puhujien asemaa, ja uskonelämän kollektiivisuutta, eli sitä että uskominen syntyy ja elää vain seuroissa puhujia kuuntelemalla ja siellä synnit anteeksi uskomalla.

Raamatun itsenäiselle lukemiselle ei ole näin jäänyt mitään funktiota yhteisössä pysymisen ja henkilökohtaisen uskonelämän kannalta, joten Raamatun lukeminen todennäköisesti vähenee vähenemistään lestadiolaisuudessa. 

Käsitys Jumalan sanasta: jatkuvan ilmoituksen oppi

Valkealan suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa (2007) tehtiin opillisesti käänteentekevä päätös. SRK:n silloisen johtokunnan jäsenen Juhani Uljaan alustuksen pohjalta päätettiin asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan.

 Tämä merkitsee käytännössä samanlaista opetusta kuin katolisessa kirkossa, siitä miten Jumalan sana ymmärretään. Seurakunnan piirissä syntynyt perimätieto on Vatikaanin tulkinnan mukaan verrattavissa Raamatun arvovaltaan (ns. jatkuvan ilmoituksen oppi).

Luterilaisessa kristinopissa sen sijaan ymmärretään, että Jumalan ilmoitus on päättynyt Kristukseen. Mitään uutta ilmoitusta ei ole eikä voi tulla. Toiseksi, Jumala on tehnyt tahtonsa tiettäväksi yksin Raamatussa.Raamatun ulkopuolisia perusteita, kuten perinnetapoja tai vastaavia tulkintaperiaatteita ei saa nostaa Jumalan sanan rinnalle. On pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), ja Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

Koska vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että Jumala voi antaa uusia ilmoituksia uskovaisille ”seurakunnan neuvoina”, ei Raamatun lukeminen ole merkityksellistä, koska siitä ei voi nähdä mitä uutta seurakunta on nyt kehitellyt. Raamatusta tulee toisarvoinen. Se jää toiseksi.

Monet vl:t ovatkin itse kokeneet, että itsenäistä raamatunlukua ei ole rauhanyhdistyksellä suositeltu.  Omakohtaista raamatunlukemista on pidetty jopa haitallisena, koska yksin Raamattua lukeva saattaisi tulkita sitä väärin, vastoin yhteisön perinteisiä näkemyksiä.

Esimerkiksi Vuokko Ilola on kertonut: ”Varhaisnuoruudessani sain opetusta, että Raamattua ei kannata tavantallaajan lukea, sen lukeminen suorastaan kiellettiin. – –  Olin kuullut myös pelotteluja siitä, että se saisi helposti sekoamaan, jos sitä alkaa omin päin lukemaan.” 

Ei omakohtainen usko, vaan usko kollektiiviin

Vanhoillislestadiolaiset eivät itse  lue Raamattua eivätkä he näytä perehtyvän itsenäisesti muuhunkaan hengelliseen kirjallisuuteen tai kristinoppiin. Tämä kehitys on erikoista, koska heidän opetuksessaan toisaalta korostetaan ”omakohtaista uskoa”.

Miten usko voi olla omakohtainen, miten siitä voi kantaa itsenäisesti vastuuta, jos ei tunne Raamattua? Ilman omakohtaista tietoa kristinopin perusasioista ihminen voidaan harhauttaa monenlaisiin mielikuvitusoppeihin.

Monelle ulkopuoliselle on ollut hämmästyttävää havaita, että harva vanhoillislestadiolainen kykenee kertomaan ulkopuoliselle oman uskonliikkeen oppien perusteluja ja vielä harvempi näyttää tuntevan kristinopin peruskäsitteitä.

Vl puhujat usein itse lisäävät sekavuutta oudoilla tulkinnoillaan (esim. Aarno Haho: Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin henkilökohtainen omatunto).

Usko oman  yhteisön erehtymättömyyteen, ulkopuolisten tuomitsemiseen helvettiin ja  normien noudattamiseen on kuitenkin vankka – se tuntuu olevan heille kaikki se, mitä he uskolla ylipäätään ymmärtävät. Eipä ihme, että usko näyttäytyy heille lähinnä  ”syntilistan” noudattamisena.Raamattu 1

Keskitetty sananjulistus ja vähäinen Raamatun tuntemus vahvistavat erehtymättömyys-oppia ja mahdollistavat ajattelun kontrollin

Raamatun omakohtaista lukemisen puute on yksi vanhoillislestadiolaisuuden epäluterilaisista piirteistä.  Jokaisen kristityn omakohtainen perehtyminen Jumalan sanaan oli Lutherin keskeisenä ohjenuorana. Jumalan sanan tutkimista ei enää keskitetty sananjulistajille eikä kirkko-organisaatiolle.

Keskiajalla katolinen kirkko oli ominut oikeuden selittää Raamattua kansalle, koska se katsoi, ettei kansa voisi ymmärtää sitä oikein. Katolisessa kirkossa tavalliset ihmiset eivät itse kyenneetkään lukemaan Raamattua, sillä sitä ei ollut saatavana kansankielellä.

Uskonpuhdistaja Luther aloitti Raamatun kääntämisen kansankielelle juuri siksi, että jokainen ihminen voisi lukea Jumalan sanaa ja perehtyä siihen aivan itse.

Tästä syystä luterilaisen kirkon piirissä käynnistettiiin Raamatun käännösten lisäksi myös kaikille kansankerroksille suunnattu kansanopetus!

Vanhoillislestadiolaisuudessa noudatetaan katolisen kirkon mallin mukaista keskitetyn Sanan selityksen ja samalla keskitetyn vallan periaatetta. Opetus otetaan vastaan vain rauhanyhdistyksen saarnaajilta, mutta tavallinen uskovaisen ei ole tarpeen Raamattua tutkia itsenäisesti. Eikä tapana ole myöskään tehdä siitä kysymyksiä puhujille.

Näin estetään tehokkaasti avoin hengellisyyteen liittyvä keskustelu ja mahdollinen kritiikki liikkeen opetuksia ja julistajia kohtaan. Joku itsenäisesti Raamattua tutkiva saattaisikin alkaa kyseenalaistaa liikkeen tulkintoja.

Samanlainen käytäntö on tiettävästi Jehovan todistajilla. Heidän uskoaan ja ajatteluaan ohjataan Amerikasta lehtien ja Raamatun tutkimisoppaiden avulla. Itsenäinen Raamatun lukeminen ei ole suositeltavaa.

Mielenkiintoista onkin, että juuri näiden kahden liikkeen piirissä, jehovalaisuudessa ja vanhoillislestadiolisuudessa, ihmiset ovat kokeneet eniten hengellistä painostusta ja väkivaltaa (Kukkula 2007, Ruoho 2010). Mielivaltaiset opintulkinnat ja kiellot  ovat mahdollisia, kun liikkeen jäsenet eivät itse tunne Jumalan sanaa eivätkä kristinoppia.

Heillä ei ole valmiuksia arvioida itsenäisesti, onko opetus Raamatun mukaista.

Itse olen kristittynä ymmärtänyt ja kokenut, että Raamattu on jokaiselle yksityiselle kristitylle  Jumalan henkilökohtaisen kohtaamisen väline. Jumalan sana ei sisällä ainoastaan viestin, eli sanoman Jumalasta ja pelastuksesta, vaan itse Jumala on Hänen sanassaan kohdattavissa. Jumala on läsnä sanassaan, Jumalan sana on Lutherin mukaan yksi armonvälineistä. Näin luterilainen kristinoppi opettaa. Sanalla on aivan keskeinen merkitys kristityksi tulemisessaja krisittynä elämisessä.

Näin Jumalan sanan merkitys ymmärrettiin  myös lestadiolaisuudessa, tiettävästi ainakin vielä 1920-40-luvulla.

Jumala käyttää sanaa välineenään ja sanan kautta Pyhä Henki luo yhteyden ihmiseen ja pitää sitä yllä (Matt 4:4; Joh 6:63,68; 17:20). Sana on perustava armonväline. Sana tiedottaa, sana pelastaa ja sana luo yhteyden. Sana vakuuttaa syntien anteeksiantamuksesta. Kun ihminen luottaa tähän sanaan, hän on pelastettu. (Tunnustuskirjat.)

Jos ihminen ei ole tekemisissä Raamatun sanan kanssa henkilökohtaisesti, hänellä on vain välillinen yhteys Jumalaan, liikkeensä ”esipappien” kautta.

woman_rding_bibleKohtaamme siis Jumalan välittömästi lukiessamme itse Raamattua – mutta miksi vanhoillislestadiolaiset mitätöivät tämän kohtaamisen? Onko sellainen suhde lainkaan isä-lapsi –suhde, jos lapsi on tekemisissä Isän kanssa vain liikkeensä johtohahmojen välityksellä?

(Ent. vl)

*     *     *

Kukkula, T. 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro gradu –tutkielma, Uskontotiede, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

Ruoho, A. 2010. Päästä meidät pelosta: Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Kommentti

SRK:n epäluterilainen opetus Jumalan sanasta

Heikko side kirjoitettuun Jumalan sanaan on luonnollinen seuraus vanhoillislestadiolaisuuteen kehittyneestä omintakeisesta opista. Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon opillinen eroavaisuus perustuu pohjimmiltaan perustavalla tavalla eroavaan käsitykseen  Jumalan sanasta.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta lähtee siitä että Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa. Sen lisäksi ei ole odotettavissa uusia ”ilmoituksia”, eli kyse on ”päättyneestä ilmoituksesta”.  Siten Raamattu on uskon perusta, eikä sen rinnalle ole mahdollista ottaa muita ”tiedonlähteitä”. Luterilainen käsitys Jumalan sanasta seuraa Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”=yksin kirjoituksista”) -ajatusta. Uskon ylin ohje on yksin Raamattu.raamattu luonnossa

SRK:n opettama käsitys Jumalan sanasta perustuu päinvastaiseen ajatukseen: ajatukseen ns. ”jatkuvasta ilmoituksesta”. Siten kristitty ei voikaan luottaa siihen, mitä hän itse Raamatusta lukee, vaan hänen täytyy seurata, mitä uusia ilmoituksia seurakunnassa saadaan. Näin Raamatusta on tullut käytännössä toisarvoinen uskonelämän kannalta.

SRK-opissa onkin lanseerattu viimeisen 30 vuoden kuluessa ns. seurakunnan neuvot -käsite. Sillä tarkoitetaan liikkeen johtoelimissä laadittuja linjauksia ja päätöksiä, joilla on normitettu uskovaisten elämää. Osoituksena tästä siirtymästä voidaan pitää esimerkiksi Juhani Uljaan lausuntoa, jossa hän asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilman seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas 2007 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa; oli tuolloin vielä SRK:n johtokunnan jäsen.)

Myös katolisen kirkon opetus, mormonien oppi, eräät kristinuskon karismaattiset suuntaukset (ja islamin jotkin suuntaukset) lähtevät siitä, että Jumala lähettää jatkuvasti ilmoituksia ihmisille.

(Kapu)

Lue myös: Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Hakomaja: Oppi välimiehen välimiehestä

Vanhoillislestadiolaisuuden johto kontrolloi Raamattuun perehtymistä – sallittua vain SRK:n valvonnassa
Ns. Espoon tapausEspoon ry G

Kurinpitoon pettynyt” kirjoitti:

On masentavaa, että pienikin ”poikkeama” keskusjärjestön eli SRK:n määrittelemästä käytännöstä tulkitaan SRK:ssa ja paikallisessa rauhanyhdistyksessä nopeasti joksikin ”vaaralliseksi eriseuraksi”.

Yksi tunnettu esimerkki valvonnasta ja kurinpidosta on Espoon tapaus. Espoossa eräät vanhoillislestadiolaiset halusivat kokoontua toistensa kodeissa keskenään vapaasti ilman varsinaisia virallisia ”seuroja” – ihan vain tutkimaan Raamattua ja keskustelemaan siitä.

He kuuluivat hieman vanhempaan sukupolveen, jonka lapsuudessa ei SRK ollut vielä luonut massiivista lapsi- ja nuorisotyötä, joka nykyisin kattaa lapsen koko lapsuuden alle kouluikäisestä aikuisuuteen saakka. Esimerkiksi nykyisiä koululaisten raamattuluokkia siis ollut rauhanyhdistyksellä tarjolla heidän lapsuudessan.

He pyysvät kokoontumisiin mukaan tueksi ja ohjaajaksi vanhoillislestadiolaisen papin Seppo Särkiniemen.

Eipä aikaakaan, kun kokoontumiset käskettiin lopettaa. Käskijä oli Espoon rauhanyhdistyksen johtohenkilöitä vahvistuksenaan keskusyhdistyksen ”hoitomies” Oulusta.

Raamatun tutkimisesta ja siitä keskustelemisesta kiinnostuneet uskovaiset kutsuttiin ”hoitokokoukseen” kurinpidollisia toimenpiteitä varten.

Meille luettiin 17-kohtainen syytekirjelmä, jonka pääkohta oli syytös eriseuran valmistelusta. Kaikki pakotettiin tekemään henkilökohtainen julkirippi eli julkinen synnintunnustus ja anteeksipyyntö koko lestadiolaisseurakunnan edessä – syynä halu lukea ja tutkia Raamattua.

Tämä ei voinut olla oikein. Liikkeemme on kaikkein ankarin omia jäseniään kohtaan. Henkilökohtainen painostus ja uhkan kokeminen ei ole harvinaista.”

Suomi24-keskustelupalsta, 12.7.2009

Muutos tulossa?

Nuoressa VL-perheessä luettiin Lasten Raamattua Kaleva-lehden pyynnöstä

– – (Katkelma Kalevassa julkaistusta haastattelusta)Suomen lasten raamattu

Oululaisten Riikka-Maria ja Samuli Saukkosen perheessä on luettu viime viikkoina Suomen lasten Raamattua Kalevan pyynnöstä. Sen kertomukset ovat lapsille Rilla, 10, Beata, 8, Huugo-Uljas, 5, ja Miljabella, 2, tuttuja, koska kristillinen usko on oleellinen osa perheen jokapäiväistä elämää.

”Me käydään pyhäkoulussa melkein joka sunnuntai”, Huugo-Uljas uskoutuu

enkeli ja tyhjä hautaSaukkoset ovat usein lukeneet rinnan kahta eri Raamatun-käännöstä, nyt käytössä olevaa ja sen edeltäjää, ja vertailleet tarinoita. ”Mielestäni tämä kirja muodostaa niille hyvän jatkumon”, Riikka-Maria kommentoi.

Parhaiten kirja on äidin mukaan uponnut Rillaan ja Beataan, joille osa tarinoista on kertautunut myös koulun uskonnonopetuksessa. Silti pieni Miljabellakin on jaksanut hyvin olla mukana luennassa.

Teksti imaisee

”Sellainen, joka ei halua lukea Raamattua, voisi aivan yleissivistyksen vuoksi lukea tämän”, Riikka-Maria naputtaa sormillaan kirjan kanteen. ”Jos ajatellaan, että Raamattu on kirja, joka on voimakkaimmin vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin, niin silti se on meiltä monelta kokonaan lukematta.”

”Esimerkiksi Vanha testamentti”, Rilla kiirehtii kommentoimaan. ”Se on tosi kiinnostava. Siinä on monta semmosta jännittävää tarinaa. Tässä kirjassa ei kyllä ihan kaikkia ole, mutta tärkeimmät. Osa tarinoista on kyllä aika raakojakin, mutta tähän niitä ei pantu kun tämähän on lasten Raamattu.”

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Riikka-Mariaa ilahduttaa se, että kokoelmaan on otettu monia eri kirjallisuudenlajeja. Myös medialukutaidon oppikirjana Heinämäen ja Rönnsin teoksella olisi hänen mukaansa sijansa.

”Kirja on tehty aika kiinnostavasti. Kun mun piti lukea vaan yksi luku, luinkin vaikka kuinka pitkälle”, Rilla selvittää.

Kieli ja tarinat ovat lasten mielestä ymmärrettäviä. Vaikka kerronta on huumorin värittämää, ei Heinimäki Riikka-Marian mukaan ole sortunut kuitenkaan kikkailemaan kepeydellä, vaikka houkutus on ollut ilmeisen suuri.

Rilla ja Beata kehuvat voivansa suositella kirjaa luokkakavereille. Pienemmillä voi olla vaikea ymmärtää esimerkiksi mitä huppelilla tarkoitetaan, tytöt sen sijaan pohtivat.

Golgata pelottaa

Christel Rönnsin kuvitus on lumonnut koko Saukkosen perheen. ”Kuvitus ei kuitenkaan vie tarinalta huomiota”, Riikka-Maria Saukkonen huomauttaa.

Rillan opettaja on kertonut, ettei saanut lapsena lukea Raamattua, koska siinä oli niin raakoja kuvia. Suomen lasten Raamatussa on vain yksi kuva, joka Rillasta on jotenkin hankala: se on luvussa Golgata. Siitä tulee niin surullinen olo.

”Näissä kuvissa on käytetty pehmeitä värejä”, hän analysoi. ”Esimerkiksi se, missä Jeesus makaa ristillä, niin siinä on tosi rauhallisia ja pehmeitä värejä. Se ei oo ennää niin hirviän pelottava.”

Toden totta! Aikuinen huomaa katsovansa kuvaa uusin silmin. Ruskealla piirretyt ruumiit ja ristit eivät enää nouse kuvassa niin määräävään asemaan. Enemmän sijaa saa vaaleanpunainen lämmin valo, joka sulkee tuomitut syliinsä.

Delila tekstailee

Erityisen innolla Saukkosen lapset kommentoivat anakronismeja eli Raamatun kertomusten ajalle vieraita asioita, joita kuvittaja on sirotellut piirroksiin. Voimamies Simson, kadehdittavassa bodarivartalossaan, föönaa seitsemää lettiään hiustenkuivaajalla samaan aikaa, kun Delila näppäilee tekstiviestiä. Mooseksella on erämaaretkellä jalassaan crocsit ja Job koettaa selvitä vastoinkäymisistä pistämällä poskeensa Sisu-pastillin.

Huugo-Uljas etsii kuvan Nooan arkista, jonne jonottavalla pingviinillä on vyötäisillään pelastusrengas, ja hihittää.

Anakronismit herisyttävät lapsilta lisää ideoita. ”Kun Kain sai Jumalalta sen merkin niin se ois voinu siinä kuvassa olla tatska”, Rilla kertoo hoksanneensa.

*    *    *

Suomen lasten Raamattu. Jaakko Heinimäki, teksti, Christel Rönns, kuvitus. 296 s. Otava. Saatavana myös Elsa Saision lukemana äänikirjana.

Kaleva 18.6.2009 (Pia Kaitasuo)

*     *     *

Lue lisää:

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Harhaoppia puhujienkokouksessa 2007

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Johannes Ijäs: Raamattu ei kulu vanhoillislestadiolaisten käsissä. Kotimaa24,  uutiset 28.11.2010.

Vuokko Ilola: “Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Hanna Salomäki: Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Jyväskylän yliopisto, 2010.

Hanna Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin

Hanna Salomäki: Vanhoillislestadiolaisten näkemykset erittäin yhtenäisiä

Moppaajasefu: Oheneva raamattutietämys. Mopin palsta 27.11.2010.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Tunnetko Raamattua. Minä lähdin pois -blogi.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti:  Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

11 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, armo, armoneuvot, armonvälineet, elämäntapa, erehtymättömyys, Espoo, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, itsesensuuri, Jumala, Jumalan sana, Kaleva, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, seurat, SRK ry., synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö