Aihearkisto: Kielletty hedelmä

Kerro kokemuksistasi: Paleltunut taivas


kielletty_hedelma dance

Miten koet musiikin ja luomisen iloa toimiessasi seurasäestäjänä?  Kuuluu-ko kuorolaulu harrastuksiisi? Millaisia tunnelmia ja kokemuksia sinulla on siitä,  kun salaa kuuntelit kotona rockia, tai jotakin muuta ”maailmallista, rytmikästä” musiikkia? Entä kun kävit ensi kertaa elokuvissa, konsertissa tai katsomassa balettiesitystä?

Miltä sinusta tuntui koulussa eristäytyä muista, kun muut menivät katso-maan teatteria tai elokuvia? Mitä esimerkiksi tanssitaidon puuttuminen on merkinnyt elämässäsi?  Liittyykö kokemuksiisi ahdistavia asioita, mahdollisesti hengellistä väkivaltaa?

Kerro taiteeseen liittyvistä kokemuksistasi ammattitaiteilijalle, joka … Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): ban of television, bans, concept of sin, elämäntapa, eristäminen, forbidden things, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, kannanotot, Kielletty hedelmä, kiellot, konsertit, kontrollointi, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, lähihistoria, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, painostaminen, perhe, retoriikka, sensuuri, taide, teatteri, televisio, televisiokielto, totteleminen, vallankäyttö

Miten kirkko voi puuttua hengelliseen vallankäyttöön?


Seurakuntapappi Päivi Aikasalo on ammatinvaihtaja  – kuten niin moni meistä. Hänellä oli takanaan kymmenen vuotta yliopistonlehtorina ja ura myös tekstiilityönopettajana ennen valmistumistaan papiksi. Hän on työskennellyt pappina Hämeenlinnassa syksystä 2008 lähtien. Pro gradu –työssään Aikasalo tutki itselleenkin omakohtaisesti tutuksi tullutta pyhiinvaellusperinnettä. Käytännöllisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Kohtaamisia Santiagon tiellä – pyhiinvaellus matkana ja spirituaalisena kokemuksena hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syyskuussa 2007.

Päivi Aikasalo on todennut Kotimaaa-lehden esittelyssä uskostaan: ”Kristittynä olen pyhiinvaeltaja maailmassa; tiellä ja liikkeessä, joskus sumussa ja tulessa, joskus päivänpaisteessa, mutta aina luottamuksen varassa.”

Päivi Aikasalo pitää blogia Kotimaan nettilehdessä.

 papit

 Uskonnollista vallankäyttöä

Ihmisoikeusliitto kysyy, toteutuvatko kaikkien ihmisten ihmisoikeudet vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä jos liikkeessä painostetaan jättämään ehkäisyvälineet käyttämättä. Dome Karukosken elokuva Kielletty Hedelmä kuvaa kahden nuoren naisen kipeitä valintoja tämän liikkeen puristuksessa. On ilmeistä, että tässä uskonnollisessa liikkeessä jotkut ihmiset kokevat, että heitä painostetaan uskon nimissä. Julkisuudessa on kysytty, mikä on koko kirkon vastuu tässä asiassa.

On oikein, että ongelmista puhutaan. Tässä tilanteessa olisi helppo kääntää katse vain vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen ja vain tähän tiettyyn kysymykseen – ja samalla unohtaa se uskonnollinen painostus, jota myös muiden herätysliikkeiden piirissä sekä myös muiden uskonnollisten ryhmittymien piirissä on harjoitettu ja valitettavasti edelleenkin harjoitetaan. Uskonnon uhrit tuki ry:llä riittänee työtä.

Kysymys koko kirkon vastuusta on hyvä. Mikä on piispojen, pappien ja muiden työntekijöiden sekä kaikkien kirkon jäsenten vastuu uskonnollisesta painostuksesta, vallankäytöstä, alistamisesta ja sorrosta? Jokainen kirkon työntekijä kantaa oman kokoistaan vastuuta siitä, mitä kirkossa tapahtuu.

Ehkä tämän kirkon pappina voin kantaa oman vastuuni tästä asiasta sanoutumalla – tässä ja nyt – irti kaikenlaisesta uskonnollisesta painostuksesta, manipuloinnista, nöyryytyksestä, sorrosta ja alistamisesta, jota uskonnollisissa liikkeissä harjoitetaan, myös ihan tässä meidän omassa evankelisluterilaisessa kirkossammekin.

Irtisanoutuminen tarkoittaa sitä, että en itse halua millään tavalla osallistua siihen, van päinvastoin vastustaa sitä. Se tarkoittaa myös sitä, että haluan asettua alistettujen puolelle – heitä tukemaan. Pidän tärkeänä sitä, että kaikkea uskonnollista autoritääristä vallankäyttöä vastaan taistellaan. Kristillinen usko olemukseltaan on jokaisen ihmisen omaa itsemääräämisoikeutta ja ihmisarvoa kunnioittavaa. Irtisanoutuminen tarkoittaa myös sitä, että suostun näkemään, että uskonnon harjoittamiseen liittyy tekijöitä, jotka houkuttelevat sekä alistamaan että alistumaan. Houkutukset ovat kiusauksia.

Uskonnollinen painostus on hyvin hienovaraista, se pukeutuu kristillisen rakkauden, huolenpidon ja lähimmäisestä välittämisen kaapuun. Painostusta harjoitetaan hyvän tekemisen ja toivomisen nimissä, Jumalan tahtoon vedoten. Painostus kuitenkin unohtaa ihmisen itsemääräämisoikeuden. Se unohtaa lähimmäisen kunnioituksen. Se unohtaa herkkyyden, jolla toisen ihmisen elämää ja elämän valintoja on lähestyttävä. Uskonnollista painostusta, vallankäyttöä ja manipulointia vastaan on hyvin vaikea kapinoida, usein sitä on alistetun vaikea edes tunnistaa ja tunnustaa. Alistetun ihmisen on hyvin vaikea itse huomata, mihin häntä on viety.

Painostus on ylpeyttä – minä tiedän paremmin, haluan hallita.

Painostus on väärää vallankäyttöä – sinun on alistuttava.

Se on epäuskoa – en luota Jumalaan, siksi ryhdyn itse käännyttämään, vaikuttamaan ja painostamaan.

Uskonnollinen painostus on rakkaudettomuutta. Se synnyttää epätoivoa. Jos ihminen hyljätään perheyhteydestä sillä perusteella, että hän toimii toisin kuin toivotaan, hylkäys ei ole kristillistä rakkautta. Se on rakkauden käänteiskuva.

Uskonnollista painostusta ja manipulointia harjoittava asettuu itse Jumalan asemaan, hän puhuu Jumalan suulla ja vetoaa Jumalan tahtoon. Se on epäjumalanpalvelusta, siinä ihminen asettaa itse itsensä epäjumalaksi.

Jos minun mielestäni lähimmäiseni on helvetin tiellä, tehtäväni on rakastaa häntä – ja rakkaus kyllä löytää keinot rakkauden osoittamiseen – sekä rukoilla hänen puolestaan.

Tässä maailmassa hyvä ja paha ovat sekaisin. Joskus musta näyttää valkoiselta ja valkoinen mustalta. Paha ei ole kirkon tai uskonnollisen liikkeen ulkopuolella, valitettavasti se on myös sisällä, se on meissä jokaisessa. Monissa uskonnollisissa liikkeissä on paljon hyvää: huolenpitoa, vastuunkantamista, keskinäistä rakkautta ja solidaarisuutta. Valitettavasti niissä on myös paljon pahaa ja tuon pahan erottaminen hyvästä vaatii paitsi hyvää tahtoa myös herkkyyttä.

 Kaikkia kristittyjä kutsutaan taistelemaan pahaa vastaan.

 Kotimaa 04.03.2009.

*        *        *

 Päivi Aikasalon kolumnit Kotimaan nettilehdessä.

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, ehkäisykielto, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Ihmisoikeusliitto, irrottautuminen yhteisöstä, Kielletty hedelmä, kirkko, Kotimaa, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, naisen asema, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sielunhoito, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä


Kotimaa-lehden päätoimittaja Olli Seppälä pohdiskeli vanhoillislestadiolaisuuden kipupisteitä netti-Kotimaassa 26.3.2009. Hän kiinnitti erityistä huomiota herätysliikkeen opillisiin painotuksiin, jotka poikkeavat monin tavoin luterilaisesta opetuksesta.

blogi_iso_seppala

Herätysliike julkisuudessa vastoin tahtoaan

 Vanhoillislestadiolainen liike on viimeisen vuoden aikana joutunut tahtomattaan julkisuuteen ainakin neljästä eri syystä. Tuoreimpana on elokuva ”Kielletty hedelmä”, joka kuvaa kahden lestadiolaistytön irtiottoa ja kamppailua oman taustansa kanssa.

 Elokuvan on nähnyt jo 91 000 suomalaista ja sen myötä julkisuuteen on noussut – jälleen kerran – kysymys siitä, millaista on irtautua vahvasta uskonnollisesta liikkeestä. Prosessi on pitkä ja monin tavoin sielua jäytävä.

Toisekseen vanhoillislestadiolainen liike on ollut otsikoissa niin sanotun ehkäisykiellon vuoksi. Taustalla on Ihmisoikeusliiton käynnistämä selvitys siitä, loukkaako ”ehkäisykielto” naisten itsemääräämisoikeutta.

”Ehkäisykielto” näyttäytyy tyystin eri asiana, jos siitä puhuu liikkeen sisällä oleva, asian hyväksynyt nainen, tai nainen, joka on eri mieltä vallitsevasta käytännöstä ja kokee jatkuvan lasten saannin ahdistavana. Kummankin naisen kokemuksella on sama arvo. Myös kriittisille kysymyksille pitää olla tilaa.

Kolmanneksi lestadiolaisuudessa on keskusteluttanut niin sanottujen hoitokokousten arviointi. Niiden 1970-luvulla synnyttämät haavat ovat monille todellisia vielä tänään. Liikkeen sisällä asiasta on puhuttu, mutta ulospäin on ollut vaikea myöntää ylilyöntejä.

Neljäntenä, ja ehkä vaikeimpana, on kysymys vanhoillislestadiolaisen liikkeen omintakeisista opillisista korostuksista, kuten kaste- ja seurakuntaopista. Suuri yleisö ja julkisuus eivät näitä kysymyksiä ole pitäneet esillä, ja ne kuuluvatkin ensisijaisesti kirkolliseen mediaan ja teologien pohdittavaksi. Rohkeutta tarttua tähän hankalaan aiheeseen ei kuitenkaan tunnu löytyvän.

On ymmärrettävää, jos ihmiset vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kokevat kaiken edellä todetun jälkeen, että heitä pidetään silmätikkuina ja eräänlaisina toiseuden edustajina. Heidän elämäntapansa ja opetuksensa herättävät kuitenkin aitoa kiinnostusta – mutta samalla joudutaan kysymään kriittisiä ja liikkeen itsensä kannalta ehkä epäsopivistakin asioista.

Olli Seppälä, Kotimaa-lehden päätoimittaja 26.3.2009

Lue lisää:

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

YLE Pohjois-Pohjanmaa: Ehkäisykielto puhuttaa kirkon sisällä

Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki (Wikipedia)

2 kommenttia

Kategoria(t): ehkäisykielto, hoitokokoukset, Ihmisoikeusliitto, irrottautuminen yhteisöstä, Kielletty hedelmä, Kotimaa, luterilaisuus, naisen asema, uskon perusteet

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui


Lestadiolaisesta yhteisöstä irtautuminen voi olla šokki. Uskosta luopunut nuori nainen kertoo, että vapautumista seuraa paitsi riemu myös hämmennys: mitä ulkopuolisessa maailmassa saa tehdä?

Minä lähdin pois

 

kiellettydvdopas-s

Muistan tarkasti, miltä minusta tuntui sinä päivänä. Helsingissä oli tavattoman kaunis ilma. Kävelin ryhdikkäästi aurinkoista katua, hymyilin vastaatulijoille. Tunsin käsittämätöntä riemua.

Siinä kävelin minä, ei kukaan muu. Olin 25-vuotias, ja oli pelkästään minun asiani, mitä elämälläni tein ja mitä ajattelin.Voimakas vapautumisen tunne johtui pienestä asiasta, jolla oli suuri symboliarvo. Olin meikannut julkisesti ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tunne palasi mieleeni, kun näin Dome Karukosken uuden elokuvan Kielletty hedelmä. Elokuva kertoo kahden nuuoren tytön irtiotosta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Oma irtautumiseni kesti kymmenen vuotta.

Kasvoin Pohjois-Pohjanmaalla vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Arkemme ei oikeastaan eronnut ei-lestadiolaisten naapureiden elämästä juuri muuten kuin että meillä ei ollut telkkaria, emme ajaneet ruohonleikkurilla sunnuntaisin ja kävimme sunnuntaisin seuroissa kylän muiden lestadiolaisten kanssa.

Seuroissa puhujat lukivat Raamattua ja tulkitsivat sitä. Saarna kesti yleensä tunnin. Sitten laulettiin yhdessä virsiä ja Siionin lauluja. Laulujen jälkeen sai mehua ja pullaa.

Saarnoissa toistettiin, että Jumalan valtakunta on hyvä ja turvallinen. Jumalan valtakunta tarkoittaa lestadiolaista yhteisöä. Ulkopuolinen maailma on turmeltunut ja turvaton. ”Maailman ihmisiin” varoiteltiin luomsta liian läheisiä suhteita, koska he voisivat viedä uskon. Uskon menettäminen oli pahinta mitä voisi tapahtua: silloin joutuisi helvettiin.

Toisin kuin ehkä jotkut muut lapset, en ottanut helvettiä kovin vakavasti. Käsitin kuitenkin, että uskon menettäminen olisi hyvin surullista. Uskovaisena elämisessä sen sijaan oli valtavasti etuja, joista suurin oli pääsy taivaaseen.

Uskoa kannatti suojella pysymällä erossa myös alkoholista, tanssista, elokuvista, kilpaurheilusta, meikeistä, hiusväreistä, seksistä ja niin edelleen. Uskovaiselle sopimattomista asioista ei ollut olemassa listaa, mutta opin aikuisten puheista vähitellen, mitä piti välttää. Kieltäytyminen ei ollut erityisen vaikeaa, kun ympärillä oli paljon samalla tavoin eläviä ihmisiä. En oikeastaan edes kieltäytynyt mistään, pysyin vain etäällä asioista, jotka eivät koskeneet minua. Jälkikäteen ajattelin, että lestadiolaiset hahmottavat uskonsa pitkälti sen kautta, mitä he eivät tee.

Yläasteella olisin halunnut mennä koulun tanssitunneille, mutta liikunnanopettaja ohjasi meidät lestadioalistytöt kävelylenkille. Pidin sitä itsestään selvänä.

Kolmas ja tärkein tapa suojella uskoa oli olla käyttämättä järkeä. Seuroissa sanottiin, että järki voi viedä uskon. Jos oma järki tai kokemus oli uskon kanssa ristiriidassa, tuli nöyrtyä ja nähdä seurakunnan yhteisen linjan siunauksellisuus.

Suunnilleen 15-vuotiaana huomasin alkaneeni ajatella toisin kuin seuroissa opetettiin. Aloin ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi lestadiolaiset pääsevät taivaaseen ja muut joutuvat helvettiin. Tai sitä, miksen saisi nauttia Aretha Franklinin musiikista. Tuntui epätodennäköiseltä, että Jumala arvostaisi vain klassista.

Minulle oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, etten loukkaisi ketään toista lestadiolaista näkemyksilläni. Seuroissa tähdennettiin, että se joka rikkoi seurakunnan yhtenäisyyttä, rikkoi Jumalaa vastaan. Siksi puhuin ajatuksistani vain harvoille.

Yritin selvittää itselleni, mihin lestadiolainen elämäntapa perustui. Tavoista toiset, kuten täysraittius, olivat syntyneet 1800-luvun lopulla. Kielteiset kannat esimerkiksi televisioon ja populaarimusiikkiin olivat syntyneet 1950-60-luvulla. Näiden käytäntöjen yhteys Jumalaan, uskoon ja moraaliin alkoi tuntua minusta käsittämättömältä. Halusin erottaa toisistaan kulttuuriset tavat ja uskon.

Minulle usko tarkoitti kristillistä ajatusta siitä, että ihminen voi uskon avulla kokea armon. Ajattelin, että voisin olla lestadiolainen niin kauan, kuin uskoisin tähän. Saarnoissakin korostettin, että pelkkä halu uskoa riitti. Samalla olin hyvin tietoinen, ettei käytännössä tapoja ja uskoa voinut erottaa. Jos menisin seuroihin meikattuna, tuttuni kauhistuisivat: meikillä viestittäisin muille, etten ole enää lestadiolainen.

Koska en halunnut jättää lestadiolaista yhteisöä, sitouduin noudattamaan sellaisiakin tapoja, joille ei mielestäni ollut perusteluja. Etenin kohti suurta konfliktia. Kulttuuristen käytäntöjen todellisesta merkityksestä ei käyty siihen aikaan liikkeessä avointa keskustelua – eikä käydä vieläkään. Yksityisesti lestadiolaiset ovat kyllä elämäntavoista montaa mieltä, mutta julkisen lestadiolaisen linjan mukaan vaikkapa televisiottomuus on ”hengen ehdelmä” eli merkki siitä että ihminen on oikealla tavalla uskovainen.

Seuroissa korostettiin, että kyse ei ole säännöistä, vaan siitä, että lestadiolainen haluaa toimia tietyllä tavalla. Muistan, kun itsekin puhuin mieluummin haluamisesta kuin säännnöistä. Minua ahdisti lukea lehtijuttuja, joissa listattiin, mitä lestadiolaiset ”eivät saa tehdä”. Kysehän oli siitä, mitä minä halusin tehdä tai valita! Mutta kenen halusta oikeastaan oli kysymys?

Minulta ei kysytty, mitä minä halusin tai pidin tärkeänä. Esimerkiksi ehkäisyyn otettiin kielteinen kanta 1960-luvun lopulla saarnaajien kokouksessa, jossa oli pelkästään miehiä.

miehet

Tiesin jo 13-vuotiaana, etten halua suurperheen äidiksi. Vasta yli parikymppisenä sanoin ääneen, etten kestä ajatusta isosta perheestä. Tuttuni vastasivat, että ”ethän sinä voi etukäteen tietää, millaista se on”. Minun piti vain luottaa, että Jumalla antaisi minulle lapsia juuri sopivasti, vaikka en käyttäisi ehkäisyä.

Tiesin, että mieleni ei kestäisi tällaista kokeilua. En halunnut tulla kertaakaan vastentahtoisesti raskaaksi. Ajatukseni eivät saaneet vastakaikua, sillä niissä kuului järjen, ei uskon ääni.

Joidenkin mielestä usko on sitä, että ihmistä kannustetaan näin suuressa asiassa sysäämään syrjään järkensä. Minulle järjen hylkääminen olisi merkinnyt oman psyykeni heitteillejättöä.

Ehkäisykysymyksessä en ollut valmis joustamaan yhtään enkä kätkemään mielipidettäni. Lestadiolaisen yhteisön turvallisuus alkoi muuttua turvattomuudeksi.

25-vuotiaana päätin jättää yhteisön. Se oli rehellisin ja psyykkisesti kestävin ratkaisu.

Vaikein oli kuitenkin edessä. Lestadiolaisuuden jättäminen tapahtuu kertomalla siitä perheelle ja ystäville. Mielessäni olivat erään ystäväni isän sanat: ”Se että oma lapsi jättää uskonsa, on pahempaa kuin lapsen kuolema.” En pystynyt tuottamaan läheisilleni näin suurta surua ajautumatta mieltä suojaavaan šokkiin. Emotionaalisesti turtana kerroin perheelleni ja ystävilleni: ”En ole enää uskovainen.”

En unohda niitä hetkiä koskaan. Muistan ihmisten ilmeet, hiljaisuuden, ensimmäiset sanat. Ratkaisuni järkytti hetkellisesti myäs lähimmäisteni perusturvaa. Muutamat heistäkin olivat šokissa.

Tapahtumasta on jo muutama vuosi, ja minulla on perheeseeni hyvät välit. Ratkaisuni herättää kuitenkin perheessäni yhä niin suuria tunteita, etten voi kirjoittaa asiasta omalla nimelläni. Haluan myös suojella perhettäni niiltä puheilta, joita tämän kirjoituksen julkaisu herättää lestadiolaisyhteisössä.

Uskonnollisesta liikkeistä irtautuminen kuvataan vapautumisena ahdistavista säännöistä. Toki kyse oli siitäkin,.Vapauduin edustamasta muita kuin itseäni. Sain hakea Alkosta rommipullon kakkua varten, eikä minun tarvinnut selittää asiaa toiselle lestadiolaiselle.

Sain myös vapaasti miettiä, uskonko Jumalaan vai en. Ja jos uskon, millaiseen?

Kielletty hedelmä -elokuva kuvaa hyvin sitä, ettei vapautuminen ole pelkästään helpottavaa ja positiivista. Vapautumisen sijasta koin pikemminkin hämmennystä. Kun kukaan ei enää määritellyt rajoja puolestani, missä ne menivät vai menivätkö ne missään? Vaihe sisälti koomisia ylilyöntejä.

Otin kaiken irti siitä, että sain olla asioista avoimesti eri mieltä. Saatoin sanoa työkaverilleni, että hänen ideansa oli ”täys paska”. Vuoroin loukkasin, vuoroin huvitin ihmisiä olemalla törkeän suora.

Monissa tilanteissa koin itseni ulkopuoliseksi. Kielletty hedelmä -elokuvassa elokuvan toinen päähenkilö Maria tilaa ensimmäistä kertaa baarissa juomaa sanomalla ”Kaks… jotain alkoholia.” Kohtaus on kuin suoraan omasta elämästäni. Minun täytyy edelleen keskittyä baarissa, jotta muistaisin, mitä juomia on olemassa.

Elokuvan tytöistä rämäpäisempi Maria rikkoo railakkaasti lestadiolaisia rajoja (viinaa, meikkiä, seksiä, tanssia), mutta haluaa lopulta suuren tunteen vallassa tehdä parannuksen.

Varovaisempi Raakel taas katselee Marian kokeiluja etäämpää. Raakel on kuin minä. Raakelin tavoin kävin lestadiolaisuudesta irtautumisen ensin läpi mielessäni. Menetein uskoni ajattelutapoihin, jotka pitivät rajoja psystyssä.

Minulla on useita lestadiolaisia ystäviä, jotka ovat ajatelleet samoja ajatuksia kuin minä, mutta eivät halua jättää yhteisöä. Joillekin heistä tärkeää on uskon mysteeri, toisille yhteisöllisyys. Jotkut taas sanovat olevansa mukana tottumuksesta tai siksi, etteivät halua tuottaa pettymystä vanhemmille. Ymmärrettäviä syitä kaikki.

Tunnen myös ihmisen, joka kokee kuuluvansa ”lestadiolaisuuden vasemmistosiipeen”, naisia jotka määrittelevät itsensä ”lestadiolaisiksi feministeiksi”, ja jopa ihmisen, joka sanoo olevansa ”vanhoillislestadiolainen ateisti”.

Alakulttuurit eivät näy julkisuudessa. Herätysliikkeen nimissä puhuvat vanhat miehet sen sijaan vaikuttavat olevan lestadiolaisten erilaisuudesta autuaan tietämättömiä. Siksi he voivat antaa jyrkkiin kahtiajakoihin nojaavia lausuntoja ja väittää, että lestadiolainen yhteisö on yhtenäinen, samanmielinen joukko.

Kielletyssä hedelmässä kuvataan kaksijakoisen maailmankuvan purkautumista. Maria kehottaa Raakelia maistamaan alkoholia ja sanoo: ”Sinun pitää tajuta, mitä tää kaikki on.”

Kun Raakel kysyy, mitä kaikki sitten on, Maria sanoo: ”Ei mitään! Ihan tavallista!” Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan Maria on menettänyt kyvyn tunnistaa, mikä on syntiä.

Minulle tavallisuuden huomaaminen oli helpotus. Lestadiolaisuuden maailma ei ollutkaan yksiselitteisen hyvä ja muu maailma paha. Ei myöskään ollut niin, että lestadiolainen maailma olisi ollut mitätön ja ulkopuolella olisi ollut huumaavaa jännitystä.

On vain yksi yhteinen maailma. Toiset asiat ovat hyviä, toiset pahoja. Surin osa on siltä väliltä.

HS 22.3.2009 , D4. (Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä. )

(Kuvat: Kielletty hedelmä -elokuvan markkinointikuvitus.)

Lue myös:

In English

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen uhrien tuki ry.)

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista. 1997.

 

13 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, ahdistus, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, fundamentalismi, Helsingin Sanomat, helvetti, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kaksoisviestintä, kasvatus, Kielletty hedelmä, kiellot, kilvoittelu, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, taide, taivas, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, ystävyys