Aihearkisto: kilvoittelu

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?


Topi Linjama on lukenut Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. ”Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja.  Usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Hän vertaa vanhoillislestadiolaisuuden kuuliaisuuteen nojaavaa opetusta Paavalin aikaan, ensimmäiselle vuosi-sadalle. Juutalaisuuden perinteessä kasvaneet kristityt kiivailivat ympäri-leikkaamisnormin velvoittavuuden puolesta, mutta Paavali torjui sen jyrkästi. Linjama rinnastaa liikkeen tilan myös Lutherin aikaan 1500-luvulla, jolloin tämä katolilainen munkki taisteli vuosisatojen mittaan rakenneltujen paavien käskyjen ja kieltojen kumoamiseksi.  Topi Linjaman kirjoitus on viime vuosien selväsanaisimpia analyyseja Pohjolan kristillisyyden hengellis-opillisesta tilasta.

On surullista, että opillisesti yhtä painavia ajatuskulkuja ei ole julkisuudessa nähty vl-teologien kynästä. Puhuttelevina mieleen tulevat puheenvuorot on löydetty lähinnä nettikeskusteluista: useammista   Maalaispojan, Herpertin, Juho Kalliokosken, sekä Horsma Surulan & Rysanteemi Riemulan kirjoituksista. (Esim. tässä Herpertin  pohdintaa siitä, säilyykö usko kilvoittelemalla.)

Topi Linjama  jättää pohdittavaksi kysymyksen, ollaanko vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä luterilaisia.

*    *     *

”Martti Lutheria tituleerataan vanhoillislestadiolaisten seuroissa ”oppi-isäksemme”. Niinpä on turvallista lukea yhtä Lutherin pääteoksista, Galatalaiskirjeen selitystä (suom. Jukka Thurén, SLEY-Kirjat 2003). Suosittelen lämpimästi.

Galatalaiskirjeen pääpointtia Luther selvittää moneen otteeseen, esimerkiksi tähän tapaan (s. 111):

”Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa.

Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Vähän aikaisemmin (s. 109-110) Luther sanoo tällä lailla:

”Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla: ’Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömästä, olet vanhurskas’ tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu. Jumalattomuutta on se, että käsitellään seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä.

Näin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja.”

Valeapostoli, teeskentely, jumalaton hullu – Luther käyttää välillä aika suorasukaisia ilmauksia.

Kumpi pelastaa, Kristus vai kilvoittelu?

Olen seuroissa oppinut, että uskon ydin on usko Kristuksen sovitukseen, jonka uskon Jumala lahjoittaa meille ja jonka saamiseksi me emme voi itse tehdä yhtään mitään.

Toisaalta kuitenkin kuulee puhuttavan  esimerkiksi kuuliaisuudesta seurakuntaäidin neuvoille ehdottomuudella, joka tuo mieleen Lutherin mainitseman pannajulistuksen.

Onko Kristus uskovaiselle vain hyvä alku, josta päästään varsinaiseen kilvoitukseen, joka koostuu kaikenlaisista kieltäytymisistä, seuroissakäynnistä ja keittiövuoroista?

Tarvitaanko Kristuksen lisäksi jotain ympärileikkaamiseen verrattavia ulkoisia merkkejä, jotta tiedetään, että nuo ovat uskovaisia; tuleeko rakkauden sittenkin antaa muoto uskolle?

Kumpi tässä oikein pelastaa, usko Kristukseen, vai pietistinen kilvoittelu ja yhteisön normien noudattaminen? Vai ehkä molemmat yhdessä?

Olemmeko ylimalkaan luterilaisia?

Evankeliumi eri paketissa kotimaassa kuin vientiin

Paavali ja Pietari rikkoivat molemmat juutalaisten normeja ollessaan pakanakristittyjen kanssa. Juutalaisten läsnäollessa Pietari ei kuitenkaan enää toiminut samoin, vaan eristäytyi pakanoista, mistä Paavali häntä julkisesti nuhteli.

Vaikka asia oli sinänsä mitättömän pieni, Paavali puuttui asiaan kovin sanoin, jotta evankeliumin totuus ei vaarantuisi. Luther sanoo, että jos paavi antaa hänelle vapauden olla niin tai näin, hän voi mukautua paavin tapoihin, mutta kun tavoista tehdään laki, hän kieltäytyy evankeliumin puhtauden vuoksi noudattamasta niitä.

Hieman vastaavanalainen tilanne näyttäisi olevan vanhoillislestadiolaisuudessa: on ikään kuin kaksi tuotetta, kotimainen ja vientituote.

Kotimaisessa, sanoisinko ”kulttuurisessa”, vanhoillislestadiolaisuudessa pääpaino on kovin usein siinä, mitä teemme ja jätämme tekemättä. Tämä vertautuu mielestäni juutalaisuuteen, johon synnytään, mutta johon syntyminen tai kulttuuristen tapojen noudattaminen ei vanhurskauta, jos on uskominen Paavalia.

Ulkomaisilla lähetysmatkoilla olleet ystäväni taas ovat kertoneet, että siellä puhutaan paljon vanhurskauttamisesta, ja hyvin luterilaisessa hengessä.

Periluterilaista ja -paavalilaista käsitystä, jonka mukaan ”vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja” ei kuitenkaan koskaan ymmärrä niin hyvin, etteikö sitä voisi ja kannattaisi tämän tästä käsitellä myös kotoisissa seuroissa.

Tallaammeko  tomuun Kristuksen veren?

Galatalaiskirje ja Luther kieltävät sekoittamasta toisiinsa ulkoisia tapoja ja vanhurskautumista. Lihansyömisen kaltaisen normin nostaminen autuuden ehdoksi saa Lutherilta hyvin jyrkän tuomion (s. 135):

”Se, joka tässä mielessä on syömättä tiettyjä ruokia, hän kieltää Kristuksen, tallaa tomuun hänen verensä ja herjaa Pyhää Henkeä, Jumalaa ja kaikkea jumalallista.”

Mitä sanoisi Luther tänään? Antaisiko hän palttua vanhoillislestadiolaisille normeille, ostaisi television, värjäisi hiukset, ottaisi tatskan ja lävistyksen ihan vain osoittaakseen, ettei autuus ole millinkään vertaa niissä? Ja niissähän se ei ole, sanovat Luther ja Paavali. Samaa olen kuullut saarnattavan seuroissa.

Mutta kuitenkin rauhanyhdistysten seurakuntailloissa vatvotaan esimerkiksi sitä, miten pitkät hiukset miehillä voi olla. Tietysti jokaisessa yhteisössä on tietyt käyttäytymiskoodit, joita sopii kunnioittaa. Ylenmääräinen keskustelu epäolennaisista asioista saattaa kuitenkin harhauttaa jonkun onnettoman luulemaan, että pelastus sittenkin liittyy jotenkin siihen, miten pitkät hiukset on, tai miten noudattaa jotain hiustenpituus-normia.

Tällaisia onnettomia näkee valitettavan usein netissä ampumassa nimimerkin takaa, kuka omaa hengellistä kotiaan ja niitä, jotka syystä tai toisesta kunnioittavat normeja, kuka niitä, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet normeista.

Lakiusko on järkiuskoa

Lutherin (s. 111) mukaan järki tarkastelee ihmistä ja hänen tekosiaan, usko Kristusta.

”Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen ja kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Se kysyy: Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta.”

Kummasta puhutaan, ihmisestäkö vai Kristuksesta, kun keskustelu kiertyy elämäntapanormeihin?

Kirkastaako ihmisistä ja heidän elämäntavoistaan puhuminen jotenkin Kristusta?

No, nyt olen puhunut niin suoraan, että siellä päätteiden ääressä ehkä jo huolestutaan. Kuitenkin rohkenen pyytää: katsokaa asiaa, älkää asian sanojaa, joka ei todellakaan ole yhtään mitään asiaan verrattuna. Edelleen pyydän, ettei vatkattaisi sitä, onko blogisti väärässä vai ei – voin vakuuttaa, että olen väärässä, vaikka en välttämättä osaa sanoa, missä – vaan mieluummin pidettäisiin esillä evankeliumin totuutta.”

Topi Linjama Kotimaa-blogissaan 16.9.2010. Väliotsikot toimituksen. (Kaksi ylintä kuvaa saksalaisen Georg Baselitzin maalauksia.Taiteilijan näyttely oli keväällä Tennispalatsissa .)

*    *     *

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003.

Galatalaiskirjeen selityksen osia ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo 1800-luvulla. Vuonna 1932 ilmestyi A. E. Koskenniemen suomennos, jota on pienin tarkistuksin käytetty viime aikoihin asti. Uuden käännöksen teki tarpeelliseksi varsinkin uusi raamatunkäännös. Kyseessä on kokonaan uusi suomennos latinan-kielisestä alkutekstistä. Selitykset teokseen on laatinut professori Lauri Koskenniemi.Professori, teol. tri Jukka Thurén oli mukana raamatunkäännöskomitean työssä, samoin hän osallistunut Tunnustuskirjojen käännöstyöryhmään. Galatalaiskirjeen suomennoksessa hän on halunnut kiinnittää huomiota paitsi kielen selkeyteen myös Lutherin tyylin sävyjen välittymiseen nykylukijalle.  (Kustantajan teosesittelystä.)

*    *     *

””Ei voida kieltää sitä, että kansamme tuskin lainkaan tuntee Lutherin kirjoja. Kuitenkin kirkkomme on saanut nimensä Lutherin mukaan.

Tekisi melkein mieli sanoa, että eräin paikoin maassamme ei tunneta muita Lutherin kirjoja kuin hänen Vähä katekismuksensa, eikä sitä­kään lueta.

Tietenkin tämä pitää paikkansa vielä enemmän muitten luterilaisten kirjojen osalta. Tästä taas on itsestään selvänä seurauksena, että kirkkomme puhdas, Jumalan totiseen sanaan perustuva usko, oppi ja tunnustus on kansamme suurimmalle osalle tuiki tuntematon.” 

(Evangelisk Tidning 1874; evankelisen herätysliikkeen julkaisu.)

*     *     *

Lisää aiheesta:

Galatalaiskirjeen selitys. Otteita vanhemmasta suomennoksesta, luvut 1-3.  (Hengellisiä kirjoituksia. Sivun ylläpidosta vastaavat Tuomas ja Suvi Levänen.)

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen ”armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti (Paavali ja Pietari Antiokiassa)

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Kilvoittelu armon varassa

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta: jatkuva vai päättynyt ilmoitus? 

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Polliisi Karhunen: 

Armoneuvot päälaellaan

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Syntilista

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Martti Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen pääsisältö (1535)

Tri Martti Lutherin alkulause. Esipuhe Galatalaiskirjeen selitykset -teokseen (1535)

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike Lutherin kirjallisen perinnön vaalijana

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): armo, armoneuvot, elämäntapa, epäily, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, Jumala, Jumalan sana, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, luterilaisuus, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, Paavali, sielunhoito, spiritualiteetti, synnit, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa


Kuvassa Ranuan kristillisen opiston kuoro ja orkesteri 2009. (Kuva Juho Kuha.)

Ruukin suviseurojen yhteydessä vuonna 1971 vanhoillis-lestadiolaisuudessa keskusteltiin suhtautumisesta musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen. Tuolloin järjestettiin vl-kanttoreiden, musiikinopettajien ja musiikista kiinnostuneiden sekä SRK:n johtokunnan yhteinen erityinen neuvonpito. Neuvonpidossa todettiin, että ”kuorossa laulaminen on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon”. 

Neuvonpidolla valmisteltiin kieltoja, jotka tulivat voimaan vuoden kuluttua, kun Pudasjärven suviseurojen yhteydessä puhujien-kokous päätti, että mm. kirkkokuoro on synti. Keskustelussa oli ilmeisesti esiintynyt myös toiveita maltillisemmasta linjasta, mutta se jyrättiin. Tähän viittaa kannanoton lausuma, että hallitsevaa torjuvaa ja tiukkaa linjaa olivat jotkut kritisoineet lakihenkisenä.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 musiikkiin suhtauduttiin Päivämiehen artikkelissa  ja sen pääkirjoituksessa  sekä SRK:n järjestämässä neuvonpidossa jokseenkin yhtä torjuvasti kuin 1970-luvun alussa.

“… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta.

Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Vuoden 2006 tiukennusyritys jäi kuitenkin lopulta yritykseksi. Sitä moitittiin vl-muusikkopiireissä melko avoimesti kelvottomaksi ja ihmiset eivät vain yksinkertaisesti noudata sitä. 2000-luvulle tullessa vl-muusikot ovatkin voineet harjoittaa ammattiaan vapaammin.

Lisäksi kuuntelemisen osalta valvonta on käynyt tosiasiassa mahdottomaksi musiikin jakelun siirryttyä  nettiin ja henkilökohtaisiin kannettaviin laitteisiin. Niinsanotun ”maailmallisen musiikin” harrastamisesta ei jää enää kiinni.

Kieltoja lievennetty kaikessa hiljaisuudessa

Puhujienkokouksen päätöstä vuodelta 1972 ei ole koskaan kumottu, mutta on ilmeistä, että se ei enää velvoita luopumaan esiintyvän taitelijan ammatista eikä kuoroharrastuksestakaan. Muusikoita ei enää painosteta rauhanyhdistyksellä. He saavat tehdä rauhassa työtään.

Eri taidemuodoista teatteria ja oopperaa pidetään  yhä edelleen syntinä, mutta kuoroharrastus on vapautettu ”syntilistalta”. Se on itse asiassa esim. opistoissa nostettu uudelleen arvoonsa, joka sillä lestadiolaisuudessa aikanaan oli, 1930-40-luvulla.

Nykyisin vanhoillislestadiolaisten kuorotoiminta on yleistä sekä omissa kuoroissa että ev.lut. seurakunnissa.  Vl-uskovaisia toimii myös kuorojen johtajina ja esiintyvinä ammattimuusikkoina. Jotkut ovat saavuttaneet taiteilijoina huomattavaa arvostusta ja tulleet tunnetuiksi. Vl-uskovaisten omat kuorot ovat tuottaneet paljon myös äänitteitä.

Nykyisin ooppera lienee edelleen synnillistä, mutta kuorot ja kuorojen konsertteihin osallistuminen sallitaan. Ilmeisesti myös klassisen musiikin konsertit on vapautettu syntilistalta.

Musiikkipäätösten hiljainen ”unohtaminen” on vain yksi havainnollinen esimerkki käytännöstä, jolla uskovaisten elämää kontrolloidaan mielivaltaisesti. Aikanaan virallisesti päätettyä kieltoa ei reilusti ja avoimesti kumota, mutta enää vain ei  puututa  siitä lipsumiseen samalla ankaruudella kuin aikaisemmin.

Sama prosessi on parhaillaan käynnissä televisio- ja ehkäisykiellon osalta.

Menettely on omiaan herättämään sisäistä hämmennystä. Yhä edelleen voi kuulla myös kireitä kannanottoja. Ilmeisesti vastuunkantajat odottavat että aika hoitaa ongelmalliset lähihistorian päätökset.

Puhujat joutuvat usein ratkaisemaan sallitun ja kielletyn rajoja epäselväksi käyneessä tilanteessa. Heille on noussut joissakin tapauksissa kiusaus ajella kaksilla vankkureilla, eli pitää kiinni siitä että tietyt tekemiset ovat syntiä,   ja kuitenkin  löysäillä joidenkin yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tällaiset ratkaisut heärttävät tietenkin paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi nimim. Jemima kertoi Mopin palstalla:

”Sellainen asia harmittaa mua kovasti, että monet sellaiset puhujaveljet, jotka ovat esittäytyneet meikäläisyydessä virallisen kannan edustajiksi esim. elämätapa-asioissa, niin he ovat yksityisissä keskusteluissa tiukan paikan tullen ”löysänneet kravattiaan” joittenki asioitten kohdalla. Esim. eräs palstoillakin nimeään tunnetuksi saanut puhujaveli on sanonut korvakoruista ”kyllähän se niin on, etteivät ne ole syntiä”. Ja eräs tunnettu puhuja”kööri” on antanut eräälle muusikolle luvan järjestää konsertteja, noin niinku yksityisessä audienssissa. [Puhujat] ovat ilmaisseet konserttien olevan heidän mielestään ihan ookoo tän kys. muusikon kohdalla.” (Jemima Mopin palstalla 12.12.2009.)

Musiikkikieltoja valmisteltiin yli vuoden ajan

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous käsitteli musiikkikysymystä 1971 Ruukin suviseurojen yhteydessä alustavasti ja seuraavan kerran 1972 Pudasjärven suviseuroissa. Musiikkiin suhtautumista pidettiin ”arkana ja ajankohtaisena” kysymyksenä.

Ruukin kokousta oli valmisteltu ennakkoon julkaisemalla Päivämiehessä SRK:n johtokunnan kannanotto “Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta” (Päivämies 2.6.1971). Ruukissa pidettyjen kokousten tuloksena todettiin kategorisesti, että kuoroharrastus ei uskovaiselle sovi, ei edes  kirkkokuoroharrastus.

Konserteissa käyminen on myös synti. Erikseen synniksi osoitettiin oopperan harrastaminen.

Pudasjärven suviseuroissa 1972 puhujainkokous teki lopulta virallisen päätöksen, jonka mukaan kuorolaulu ja esiintyvänä taitelijana toimiminen ovat molemmat syntiä. Näiden suhteen ryhdyttiin heti myös kurinpitotoimenpiteisiin yksityisten henkilöiden tasolla.

Tuolloin moni musiikin ammattilainen joutui vakavaan tilanteeseen: luopuako omasta ammatista kokonaan, muokatako siitä jollain lailla ”sopiva” siirtymällä pelkästään opetustyöhön, vai kieltääkö usko. Seurasi paljon henkilökohtaista ahdistusta, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmissuhteiden katkeamisia, joista kärsineet jäivät monessa tapauksessa täysin yksin.

Mutta nyt, kun vapaammat tuulet puhaltavat, kukaan ei tunnu piittaavan niiden ihmisten kohtalosta, jotka aikoinaan ottivat musiikkikiellot todesta ja luopuivat kuorostaan tai peräti musiikista ammattina. Tai joutuivat tuhoamaan ”syntiseksi” leimatun sävellyksensä. Tai niistä jotka murheellisina jättivät rauhanyhdistyksen, koska vuosikymmenien opiskelun ja jatkuvaa harjoittelua vaativasta ammatista luopuminen oli käytännön mahdottomuus ja  tuntui kohtuuttomalta.

Monet luovat ja lahjakkaat ihmiset joutuivat kärsimään, täysin aiheettomasti.

Syyllisiä ovat puhujienkokouksen tietämättömät ja kulttuurisesti kapeakatseiset sanajulistajat. Heissä ole ollut miestä kantamaan vastuutaan edes nyt jälkenpäin. Se taho jonka nyt asiaan pitäisi NYT tarttua, on tietenkin vl liikkeessä päätöksiä tekevä taho eli SRK:n johtokunta.

1970-luvulla ammattiaan aloittelevien muusikoiden  olisi pitänyt syntyä vasta myöhemmin, kun herätysliikkeen syntikäsitys muutettiin.

Kukaan ei niistä uhreista enää puhu eikä edes tiedä. Silloiset päätösten tekijät tai SRK:n edustajat eivät ole esittäneet pahoitteluaan kärsimyksistä, joita päätös aikanaan heille epäoikeudenmukaisella tavalla aiheutti.  Kaiken tämän nähnyt vanhempi uskovainen tuntee itsensä vähintään hölmöksi.

Näitä virallisia SRK:n puhujainkokousten ja johtokunnan päätöksiä ei siis ole kumottu. Tästä huolimatta niitä ei kuitenkaan enää tarvitse noudattaa voidakseen olla vl-uskovainen.

Erehtymätön jumalanvaltakunta saattaa siis joskus erehtyä. Mutta erehdysten seuraamuksista ei nähtävästi kenenkään tarvitse piitata.

Liperin suviseurojen yhteydessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen korosti jumalanvaltakunnan absoluuttista erehtymättömyyttä.

Henkilökohtainen menestys muilla aloilla hyväksytään – miksi ei musiikissa? 

Ristiriitaista on,  että sillä jyrkkyydellä, jolla opin vartijat ovat torjuneet musiikin, he eivät ole koskaan puuttuneet muilla elämänalueilla ja ammattialoilla toimivien uskovaisten ammatinharjoittamisen ongelmiin. Henkilökohtaisen osaamisen ja menestyksen tuottamat saavutukset ovat julkisia myös politiikassa, talouselämässä ja julkisen hallinnon huipulla. Ne tuottavat yksityiselle ihmiselle mainetta ja kunniaa jopa enemmän kuin musiikkielämässä. ”Ihmiskunniaa” nostavat myös talousivuilla euroina julkistetut yrityskaupat, tilaukset ja sijoittajien voitot. Taloudelliset palkinnot ovat yrityselämässä lisäksi kokonaan eri maailmasta verrattuna musiikkialojen usein hyvin vaatimattomiin ansioihin.

On vaikea ymmärtää, mihin kristinopillisesti nojaudutaan, kun ankarimmat kiellot on päätetty kohdistaa  juuri musiikkialalle.

*   *    *

Päivämies-lehti julkaisi Ruukin suviseurojen jälkeen seikkaperäisen artikkelin  Kristitty ja taide (Päivämies 37, 8.9.1971). Tässä siitä musiikkia koskenut katkelma.

 

SRK 1971: ”Kirkkokuorossa laulaminen on vaarallinen silta maailmaan”

Päivämies 37, 8.9.1971

Musikaalisuutta ei ole lupa käyttää oman kunnian eikä epäjumalien hyväksi

Periaatteellisena näkemyksenä todettiin, että taiteellinenkin lahja on Jumalan lahja ja sitä sellaisenaan ei kukaan saa katsoa ylen. Kuitenkin tuli esille, että tätä lahjaa paljon käytetään väärin. Ei Jumala ole antanut näitä lahjojaan ihmiskunnian korottamiseksi, ei Jumala anna kunniaansa toisille eikä ylistystänsä epäjumalille. – –

TÄLLAINEN NEUVONPITO käytiin seurojen viimeisenä päivänä ja siihen oli kokoontunut niin runsaasti osanottajia, että osan oli etsittävä itselleen istumapaikka ikkunalaudalta.

Keskustelussa aikaisemmin oli tullut esille sellaisiakin ajatuksia, että Jumalan valtakuntaan olisi tullut jonkinlaisia kahleita ja laillisia määräyksiä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Heti alussa todettiin, että itse meissämme me ahtaalla olemme; Jumalan valtakunnassa ei ahdista eikä purista kun vain tunnon asiat ovat kunnossa. Neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat osa evankeliumia.

MITEN SITTEN käytämme Jumalan antamia lahjoja musiikin alalla? Toiminnan muodot sillä alalla ovat avartuneet.

Musiikista on tulemassa vaara joutua maailmanmielisyyteen.

Jumalanlapset arvostavat Jumalan lahjaa myös musiikin alalla, mutta sitä ei saa käyttää väärin. — Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. — Musiikin taidossakaan ei ole varaa lähteä etsimään ihmiskiitosta, vaan mahdollisimman epäitsekästä Jumalan lahjojen käyttöä Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisena harrastuksena kuoroissakin laulaminen, myös kirkkokuorossa, on osoittautunut monelle vaaralliseksi sillaksi maailmaan.

Yhteyden rakentaminen on kadottanut suolan, ja Jumalan valtakunnan rajat ovat alkaneet pimentyä. Viimeisen eriseuran aikana oli huomattava osa eriseuraan menneistä n.s. kirkkokuorolaisia. Laulettiin sydämet yhteen epäuskoisten kanssa. Jumala ei asu jaetussa sydämessä. Ei kukaan voi palvella kahta herraa.

”Solistina esiintyminen saa aikaan pahennusta”

TÄHÄNKIN OLISI lähtökohdaksi tehtävä kysymys-asettelu: etsinko siellä Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa. Eiköhän siellä pohjimmaisena tavoitteena ole tuoda esille itseään ja etsiä omaa kunniaa.

Osallistumisen turmiollisena seurauksena ei ole vain omantuntonsa turmeleminen, vaan siellä on vielä esimerkin vuoksi pahennukseksi monille muille.

Toisille tieto uskovaisen esiintymisestä jossakin tilaisuudessa tuo tervettä hätää sielun autuuden tähden, toisille se on houkutuksena osallistumiseen ja näin saa aikaan pahennusta.

Paavali sanoi, että hän ei lihaakaan söisi, jos tietäisi sen veljiä pahentaneen. Vaarat ovat perin moninaiset. Kannattaa siis pysyä erossa oman ja toisten sielujen autuuden tähden. Ei laulamisesta saa tulla epäjumalaa, se ei vie taivaaseen. Ei saa myös houkutella kanssaveljiä ja -sisaria sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Tämä on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon. Liiallinen kiintyminen taiteeseen saattaa tulla epäjumalaksi ja nousta evankeliumin edelle.

”Oopperat ovat ilveilyä”

ILMAN ENEMPÄÄ selitystä on selvä asia, että jumalanlapsen paikka ei ole oopperassa. Kokouksessa olikin syvä huoli, että jumalanlapset karttaisivat tällaisia tilaisuuksia.

Oopperat ovat suoranaista ilveilyä, johon usein sekoitetaan jumalisuuden kuva. Samasta suusta tulee kiitos ja kirous, miten voisi sellaiseen osallistua ja siihen yhtyä.

”Kuorot ja konsertit vievät sielun autuuden”

KUOROTOIMINTA on vapaaehtoisena musiikkiharrastuksena hyvin yleistä. On eri järjestöjen piirissä toimivia kuoroja, kirkkokuoroja ja vielä lapsikuoroja. Laulutaidon kehittämisen suhteen ne ovat hyviä ja monet näennäisesti ajanvietteenä vaarattoman näköisiä.

Mutta ajatellaanpa tilannetta. Kuorossa on suurin osa epäuskoisia laulajia, on laulettu sydämet yhteen. Monelle on käynyt niin, ettei ole jaksanut tunnustaa uskoaan ja vielä vähemmän saarnata kavereille parannusta. On joutunut jaetulle sydämelle.

Raamattu sanoo: Jumala ei asu jaetussa sydämessä, eikä kukaan voi palvella kahta herraa. Näin on vaarattoman tuntuisesta ajanvietteestä ollutkin mitä suurin vaara, on mennyt sielun autuus.

Kumpi on silloin parempi, säilyttää jumalanlapsen oikeus vai menettää se kallein aarre. Sielun autuus on kaikkein kallein asia, kaikki muu sen rinnalla on pelkkää roskaa.

KUOROT ESIINTYVÄT kaiken lisäksi erilaisissa konserteissa ja pitävät konsertteja. Eivät kaikki ole edes kirkkokonsertteja. Ulkonaisesti kaunista menoa, mutta puuttuu se eläväksi tekevä voima, Kristuksen evankeliumi.

Kun kuorossa on uskovaisia pitää moni kuoroon kuulumatonkin kristitty täysin oikeutettuna mennä konserttia kuuntelemaan ja saa siellä sielulleen kipuja; tunto tulee sairaaksi. Esiintymisellään on loukannut oman omantuntonsa ja vielä pahentanut monia muita.

Ei tarvinne kerrata, mitä Raamattu sanoo niille, jotka pahentavat yhden näistä vähimmistä, jotka uskovat Kristuksen nimen päälle. Sielunvihollisen eksytykset ovat niin ovelat ja kavalat, että jos taitaisi tapahtua, niin valitutkm eksytettäisiin.

Näitä asioita kannattaa tarkasti tutkia Jumalan sanan valossa. Vielä kannattaa tutkistella näitä Jumalanlasten kanssa keskustellen, että säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Paavali kirjoittaa Koi. 3:1—2: ”Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikäät niitä, jotka ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Isän oikialla kädellä. Pyrkikäät niiden perään, jotka ylhäällä ovat ja ei niiden, Jotka maan päällä ovat”. – –

Loppusanat

KAIKISSA KOKOUKSISSA tuli esille voimallisesti se tosiasia, että kristityn elämä on todellista taistelua kehdosta hautaan asti.

Taistelu on jatkuvasti kiihtynyt ja edelleen kiihtyy. Syntielämä suojataan lailla. Onhan luonnollista, että sitä silloin tehdään ja joka ei siihen voi yhtyä hyvän omantuntonsa tähden, joutuu yhä suuremman painostuksen alaiseksi. Kristittyä pidetään ahdasmielisenä ja kehityksestä jäljessä olevana, nimityksiä löytyy toinen toistaan kummallisempia. Näin on kalkilla elämänaloilla, joten ei ole mitään aihetta asettaa toista vartiopaikkaa toista helpommaksi. Missään ei jaksa, ellei Jumala anna voimaa.

*    *    *

Päivämiehen artikkeli on julkaistiin kokonaisuudessaan aikoinaan ”Mopin palstalla” (palsta on lopetettu).

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Julk. Päivämies nro 37, 8.9.1971: “Kristitty ja taide”.

Televisiopäätös (Wikipedia)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Kaisu Innanen:  “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot  (Kaltio-lehdessä julkaistu artikkeli)

Jyrki Linjama: Kirkko-ooppera: säveltäjän puheenvuoro. 11.2.2010 Amfion.fi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

12 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 2000-luku, elämäntapa, epäily, erehdys, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, musiikki, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, taide, teatteri, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko


Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

linjamasuunta1

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

19 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, Kaleva, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lapset, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, televisio, televisiokielto, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan


Muutamat vanhoillislestadiolaisetkin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon, oikeusministeri Tuija Braxin  ja juristi Sami Mahkosen lisäksi, näyttävät erehtyneen vaatimaan pappien rippisalaisuuden purkua, jotta voitaisiin estää lapsen hyväksikäyttäjää toistamasta rikoksiaan ja saada rikolliset oikeuden eteen.

He haukkuvat väärää puuta. Rippisalaisuuden purkamiselle  voidaan löytää toisia, ehkä hyviäkin perusteita, mutta tämä muutos ei todennäköisesti estä nimenomaan herätysliikkeiden ja muiden uskonnollisten ryhmien sisäisiä lasten hyväksikäyttötapauksia. 

Pedofiilien uuhrien kärsimykset vanhoillislestadiolaisuuden piirissä  eivät johdu KIRKON rippisalaisuusmääräyksestä, vaan tämän herätysliikkeen ikiomasta opista ja käytännöstä.

Joidenkin pappien ja mm. arkkipiispa Jukka Paarman mukaan muutos saattaisi jopa vahingoittaa luterilaisen kirkon sielunhoitotyötä.

Rippisalaisuuden purku ei millään tavoin heikennä  pedofiilien mahdollisuuksia toimia hengellisissä yhteisöissä. Tämän ymmärtää jos perehtyy siihen miten pedofiilit toimivat.

Valtiovallan ja ennen kaikkea kirkon pitäisikin puuttua rauhanyhdistysten rakenteelliseen yhteisökulttuuriin – ja se onkin jo vaikeampi asia.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulkinta rippisalaisuudesta mallikkojakin sitovana on lainvastainen

Jokainen joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuuden synninpäästökäytännön, ymmärtää sen, mihin tässä olisi puuttuttava. Ei rippisalaisuuteen niinkään, vaan yhteisöä suojelevaan salailun ja vaikenemisen velvoitteeseen, yhteisön hengellistä väkivaltaa harjoittavaan kulttuuriin. SRK:n käsitys rippisalaisuudesta kytkeytyy osana siihen.

Toiseksi herätysliikkeen sisällä pitäisi tarjota asiallista ja käytännöllistä tietoa siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja miten lapsia voidaan suojella ja uhreja auttaa. Uhrien auttamisessa rippisalaisuudella voi ehkä olla oma merkityksensä. Uhrilla pitäisi olla jokin luotettava taho, josta hän voisi saada apua, joku jolle puhua ja kertoa kärsimyksistään, joutumatta leimatuksi ja joutumatta kokemaan itse häpeää.

Ns. salarippi sellaisessa merkityksessä kuin se ev.-lut. kirkossa ymmärretään, ei luultavasti ole erityisen keskeinen vanhoillislestadiolaisuudessa (ks. esim. Juho Kalliokosken kirjoitus blogissaan 17.5.2010).

Ongelma kiteytyykin juuri vanhoillislestadiolaisessa rippikäsityksessä, ei siis siinä käsityksessä jota ev.-lut. kirkossa muutoin ripissä noudatetaan. Tämä on yksi  monista eroavaisuuksista, jotka vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa poikkeavat luterilaisen kirkon opetuksesta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee edelleen käytännössäkin ns. yleinen pappeus. Toisin sanoen, kaikilla vl-liikkeeseen kuuluvilla on oikeus antaa synninpäästö mistä hyvänsä synnistä kenelle hyvänsä. Kuka hyvänsä voi pyytää tunnollaan painavaa asiaa anteeksi keneltä hyvänsä, kun tuntee että on joutunut syntiin ja rikkonut Jumalan tahdon. 

Tämä  evankeliumin aarre on luterilaisen kristinopin mukaan mahdollista aina keiden hyvänsä kristittyjen kesken, se kuuluu kaikille. Nykyisin ”valtavirran” ev.-lut.-kristityt soveltanevat sitä kuitenkin käytännössä melko harvoin.

Rauhanyhdistyksellä sen sijaan anteeksi pyynnöt ja anteeksi siunaamiset ovat sekä kahdenkeskisessä että ”julkisessa sielunhoidossa” toistuvasti käytössä, mikä lienee yksi vanhoilislestadiolaisuudelle tunnusomainen piirre. Seuroissa synninpäästöä julistetaan jokaisessa puheessa toistuvasti.

Ja kun joku lestadiolainen maallikko-uskonystävä on julistanut ”syntisi ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”, uskotaan että silloin (mutta vain silloin) myös Jumala on antanut anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessahan opetetaan, että sielun pelastus seuraa vain silloin, jos on pyytänyt syntinsä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä, joka toimii Kristuksen sovitustyön välimiehenä. Uskotaan, että syntejä ei voi anteeksi saada millään muulla tavoin.

Tästä alkaa vl-opetuksen mukainen ”rippisalaisuus”. Opetetaan, että siunaamisen eli anteeksi antamisen sanojen jälkeen ei poispannusta synnistä saa enää keskustella eikä siitä saa missään tapauksessa puhua kenellekään muulle. Synninpäästön lausujan tulee olla ns. visu astia. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että rippisalaisuus on ehdoton. (Päivämies 27.1.2010, 19.5.2010.)

Lisäksi vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ”armonmereen upotettujen” syntien esiin ottamisesta seuraa rangaistus: joka kertoo toisen anteeksi pyytämästä asiasta eteenpäin, joutuu itse syylliseksi. Kyseiset synnit siirtyvät hänen omalletunnolleen. ”Synti tulee sinun päällesi, jos puhut.”

On tietenkin luonnollista, että sellaisissa tilanteissa, kun toinen ihminen uskoutuu ja puhuu luottamuksellisesti henkilökohtaisista uskonasioistaan, olisikin moraalitonta rikkoa luottamus ja laverrella toisen henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Olisi kristillisen etiikan ja yleisten moraalikäsitystemme vastaista   rikkoa toisen ihmisen luottamus.

Mutta tässä kohtaa tulevat vanhoillislestadiolaisuuden ikiomat rippitulkinnat esiin. Toisin sanoen, liikkeessä opetetaan, että rippisalaisuus joka kirkkolain mukaan velvoittaa pappeja, koskee samassa mielessä, yhtä ankarana ja ehdottomana myös maallikkoja.

Toisin sanoen, jos maallikko saa sielunhoitokeskustelussa tiedon rikoksesta, hänellä ei olisi lupaa tehdä siitä ilmoitusta.  Maallikko-rippi-isän tai -äidin tulee vain  kehottaa rikollista ilmoittautumaan itse viranomaiselle. Mutta maallikko-ihmisellä, joka toimii synninpäästön julistajana, ei olisi itsellään lupaa tehdä tätä ilmoitusta.

Jokainen maallikko, joka noudattaa tätä SRK:n opetusta, rikkoo Suomen lakia.

(Teologi, tutkija Johannes Alarannan selostus SRK:n maallikko-salarippikäsityksestä ja sen seuraamuksista tässä.)

Lain mukaan rippisalaisuus velvoittaa nimittäin vain pappia ja seurakunnan virassa olevaa lehtoria, ei ketään muuta. Eikä heitäkään täysin ehdottomasti (rikoksen valmistelun sekä törkeäksi katsotun rikoksen kohdalla). Tosin ripittäytyjän henkilöllisyyden ilmoittaminen on näissäkin tapauksissa kirkkolain mukaan kiellettyä, ja ehkä puheena oleva muutos tuleekin lopulta koskemaan tätä lainkohtaa (Alatorvinen, Kaleva 19.5.2010).  

Rikoksesta ilmoittaminen on siis Suomen lain mukaan maallikon velvollisuus, mikäli rikos on törkeä. Mutta ilmoittamisvelvoite on syntynyt luonnollisesti normaalin etiikan pohjalta aina, jos saa tiedon rikoksesta, joka ei ole vielä vanhentunut.

Karmeinta on, että juuri tämä SRK:n ikioma ja laiton opetus maallikoiden rippisalaisuudesta on käytännössä mahdollistanut pedofiilien toiminnan ja rikosten jatkamisen. Se on myös estänyt uhreja saamasta apua, jopa kieltänyt heiltä hakeutumisen terapiaan.

Pastori Johannes Alaranta on todennut blogissaan:

– Hyväksikäytön uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan juuri rippisalaisuuteen vedoten. Sanotaan, että anteeksiannettua ja saatua syntiä ei saisi muistella. Sanotaan, että jos puhut asiasta, synti tulee sinun päällesi. (Linkki.)

– Uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan rippisalaisuuden verukkeella. Jos/kun asia on sovittu ja anteeksiannettu on todettu, että asiasta ei saa enää puhua, ei edes oikeudessa, saati sitten terapiassa. On jopa sanottu, että synti tulee sen (ja hänen jälkeläistensä) päälle, jos asioista puhuu. Tätä kautta rippi ja rippisalaisuus siis kietoutuu erittäin olennaisella tavalla tähän koko kuvioon. (Linkki.)

Kirkko voisi halutessaan auttaa rikosten uhrien tilannetta ja helpottaa rikollisten saamista oikeuden eteen puuttumalla ripeästi suurimman herätysliikkeensä opetukseen ripistä.

Kirkon on myös tässä yhteydessä harkittava, edellyttääkö SRK:lle myönnetty määräaikainen rippikoululupa tarkistamista, kun on syytä epäillä, että SRK-rippikoulun opetus on ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa.

Pedofiili tekee parannusta vasta pakon edessä: kun jää kiinni 

Pedofilian kanssa tällä viime viikkojen kohkaamisella lakeihin perustuvasta pappien ja lehtoreiden rippisalaisuudesta on melko vähän tekemistä. Pedofiili kun ei itse vapaaehtoisesti mene tunnustamaan tekojaan. Hänen rikoksensa voivat tulla ilmi vain jos uhri kykenee ilmiantamaan rikollisen tai pedofiili jää kiinni itse teosta.  Rikos paljastuu useimmiten uhrien, läheisten tai auttamisjärjestelmien kautta.
(Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu 26.5.2010;  Takkulan kirjoitus Kalevassa 20.5.2010). 

On jopa mahdollista, että hyväksikäyttäjä pyytää rikostaan anteeksi uhriltaan, saadakseen tämän vaikenemaan. Hän manipuloi lapsen tai nuoren, uhrinsa, rikoksen vyyhtiin pyytämällä tältä anteeksi ja vakuuttelemalla, että nyt asiasta ei ole enää lupa puhua. Nimimerkki Tap kirjoitti aiheesta yhden näkökulman tänne.

Hyväksikäyttäjien käyttäytymistä koskeviin tietoihin nojaten on jokseenkin varmaa, että vanhoillislestadiolainenkin pedofiili ryhtyy parannuksentekijäksi vasta pakon edessä eli vasta silloin, kun teko on paljastunut. Pedofiililta kun kerta kaikkiaan puuttuu omatunto lasten hyväksikäytön kohdalla.

SRK:n pääsihteeri, pappi Aimo Hautamäkikin totesi Rauhan Tervehdyksen haastattelussa, että lapsen hyväksikäyttörikoksia ei yleensä tuoda esiin papille ripittäytymistilanteissa.  

Kokeneena pappina Hautamäki on todennäköisesti aivan oikeassa. Rippi, varsinkin papille tehtävä synnintunnustus, on aina ripittäytyjän vapaaehtoinen teko. Syntinen ottaa itse oma-aloitteisesti yhteyttä sielunhoitajaan, tunnustaakseen omaatuntoaan painavan synnin Jumalan edessä ja saadakseen sen Jumalalta anteeksi.

Mutta tutkimusten mukaan pedofiili on rikollinen joka jatkaa tekojaan loputtomiin, jos ei jää kiinni. Hän on tunnoton tässä asiassa.

Nimimerkki Vl2008 pohdiskeli asiaa Mopin palstalla havainnollisesti:

“…minulla on sellainen raadollinen käsitys, että pedofiliasta tehdään uskovaisten parissakin parannusta lähinnä silloin kun käry on käynyt.

Siinä on sitten rikollinen, joka inhimillisesti ymmärrettävästi yrittää selvitä rikoksistaan ilman rangaistusta ja häpeää, ja toisaalta asian eteen yllättäen joutunut uskovainen mies tai nainen rippi-isänä tai -äitinä.

Voisi kuvitella, että rikoksen tehnyt saattaa vähätellä tai kieltää asiaa, ja asiaa tuntematon ihminen saattaa olla hämmennyksissä eikä oikein tiedä mitä uskoa. Tämän takia on hyvä, että näistä asioista puhutaan.” (15.5.2010.)

Uskovaisen rikollisen ilmiantamisen kynnys on uskovaiselle korkea

Vanhoillislestadiolaisuuden ”yleinen pappeus” -malli on välillisesti johtanut pedofilian salailemiseen, ei teologisista vaan paremminkin psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ne puolestaan kumpuavat rauhanyhdistysten sisäisestä kulttuurista.

Ajatellaanpa tilannetta, että vl-pedofiili on jäänyt kiinni. Hänen uhrinsa, lapsi tai nuori, on kertonut jollekin lestadiolaiselle aikuiselle asiasta. Tämä on mennyt ”puhuttelemaan” syyllistä.

Mikäli rikollinen ei kykene kiistämään asiaa, hän ehkä murtuu ja alkaa välittömästi tehdä parannusta. Hän pyytää tekojaan nöyrästi anteeksi. Puhuttelija siunaa katuvaista ja lausuu lestadiolaiset synninpäästön sanat:

-Syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä; usko anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ryhtyykö tämä rippi-isä tai –äiti sen jälkeen tekemään ilmoitusta viranomaisille syyllisen rikoksesta?  Hänelle on opetettu, että synninpäästön evankeliumilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”  armonmereen upotetusta asiasta ei saa enää puhua kenellekään.

Toiseksi on sekin, että uskonveljeä on vaikea ilmiantaa poliisille. Lisäksi maallikko ei luultavasti edes tiedä, että Suomen laki vaatii tekemään ilmoituksen viranomaisille erityisesti kun on kyseessä lastensuojeluasia. Ja tässä on vielä tuttu mukava mies!

– Olisi paljon helpompi ilmiantaa joku laitapuolen hyypiö tai joku ärsyttävä ja hämärä naapurin ukko, kuin joku lämmin, mukava, älykäs ja sympaattinen setämies, kuvasi eräs kirjoittaja Kotimaa24:n nettikeskustelussa tilanteen vaikeutta.

Syyllinen, joka on voinut hyväksikäyttää lapsia jo vuosia,  on rippi-isälle/-äidille tuttu ja ehkä hyvinkin läheinen ihminen. Usein hän on lisäksi rauhanyhdistyksellä arvostettu mies. Ehkä jopa puhujan paikalla. Ja tuossa hän istuu pyytämässä nöyrästi anteeksi tekojaan.

Lähtisinkö minä nyt rikkomaan uskovaisten keskinäistä rakkautta ilmiantamalla hänet?

Miksi tehdä heti ilmoitus poliisille? Jospa hän ei enää tämän jälkeen lankeaisi? Uskonko Jumalasta niin hyvää että Hän kyllä varmasti antaa katuvalle voiman luopua synnistä ja mennä ilmoittautumaan poliisille?

Annetaan tämän vaikean asian nyt vaan painua ikuisiksi ajoiksi sinne armonmereen. Yksittäistapaus. Näin rikos on siirretty rippisalaisuuden alaiseksi, ja sillähän siitä päästään.

Ei edes tiedetä, että rippisalaisuus ei koske maallikkoja. Ei ymmärretä, että ilmoitusvelvollisuus rikoksesta koskee jokaista.

Juridisilla asioilla ei rauhanyhdistyksellä elämöidä. ”Jumalanvaltakunnan asioita ei hoideta käräjätuvassa.”

 ”Olet puuttunut Jumalan silmäterään” – erehtymättömän seurakunnan  jumalallisuus estää avoimen keskustelun hyväksikäytöstä

Maallikko-rippi-isiltä ja -äideiltä tietenkin puuttuu sielunhoitotyöhön liittyvien teologisten ja juridisten kysymysten asiantuntemus.

Vielä vaarallisempaa on, että harva tavallinen lestadiolainen tietää mitään siitä, mitkä ovat pedofiilien menettelytavat.

Rippi-isä tai -äiti ei ymmärrä, minkätyyppisten ihmisten ja rikosten kanssa hän on  tekemisissä.  Hän ei siksi ymmärrä olla huolissaan lasten turvallisuudesta. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin varoittelevat lausunnot julkisuudessa ovat viitanneet juuri tähän. Vanhoillislestadiolaiset elävät tiiviissä rauhanyhdistyksen yhteisössä, joka on hyvä, turvallinen ja ennen kaikkea erehtymätön Jumalan valtakunta. Pahuus on tuolla ulkopuolella, ”maailmassa”. Vanhemmat eivät tiedä, että vapaana liikkuvan pedofiilin lähipiirissä kaikki lapset ovat vakavassa vaarassa.

Ei ymmärretä, että kyse on vaarallisesta rikosten uusijasta. Lasten hyväksikäyttäjät puolestaan ovat usein sosiaalisesti taitavia manipuloijia. He osaavat pelata ihmisten tunteilla ja mielialoilla, ja hengellinenkin retoriikka on hallussa. He ovat usein saavuttaneet arvostettuja asemia yhteiskunnassa ja rauhanyhdistyksellä.

Ymmärtämätön rippi-isä menee auktoriteettiuskossaan lankaan, koska vanhoillislestadiolaisuuden oma vaikenemisen kulttuuri sitä lisäksi tukee.

Jos tässä nyt menisi puhumaan viranomaisille, saattaisi julkinen häpeä tulla koko rauhanyhdistyksen päälle. Kunnioitetun perheenisän maine tulisi vedetyksi lokaan, ja hänen perheensä ja muut sukulaisensa joutuisivat kärsimään.

Siionin yksimielisyys ja rakkaus joutuisivat koetukselle. Tulisi pahoja puheita. Onhan seuroissa opetettu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1. Piet. 4:8).

Minäkö panisin tällaista liikkeelle? Kynnys ilmoittamiseen nousee korkealle.

Se ei olisi Jumalanvaltakunnalle hyväksi. Itse saattaisin silloin syyllistyä erehtymättömän seurakunnan vikomiseen. Minunko kauttani paha asia uskovaisesta tulisi julki? Minulle ruvetaan ehkä järjestämään hoitokokousta…!

Mieluummin vaietaan kuin rikotaan vaikenemisen ja kuuliaisuuden lakia. Julkisuudessa kerrotuissa tapauksissa on käynyt juuri näin, että kukaan maallikko-rippi-isistä ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut tehdä rikosilmoitusta.

 Näiden asioiden ja lainsäädännön tiedottamisesta ovat vastuussa tietenkin paikallisten rauhanyhdistysten johto ja SRK:n johto.

Esimerkiksi “Minnan” kertomuksesta käy selvästi ilmi riviuskovaisten käsitys rippisalaisuudesta. Kun lestadiolaismiesten 7-vuotiaasta murrosikään saakka hyväksikäyttämä tyttö yritti aikuisena saada rikolliset vastuuseen, hänet itsensä syyllistettiin, käskettiin hävetä, ja kiellettiin nostamasta esiin anteeksi annettuja syntejä.

Edes paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa ei ollut tietoa, ymmärrystä eikä halua viedä rikosta viranomaisten tietoon.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen kulttuuriin liittyy lisäksi kyseenalaistamaton luottamus yhteisön johtajiin sekä puhujiksi ja luottamushenkilöksi valittuihin, (jotka ovat yleensä miehiä). 

Omaa uskonyhteisöä ja sen vallankäyttäjien toimia ei ole luvallista arvostella, sillä silloin syyllistyy vakavaan syntiin: tulee koskeneeksi “Jumalan silmäterään”. On ”noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan” ja ”rikkoo uskovaisten rakkautta”. Tästä ei ole pitkä matka hoitokokoukseen, joka on likimain uhkaavinta mihin uskovainen voi joutua.

Tarttuuko kirkko vl-liikkeen väkivaltaan?

Kirkon rippisalaisuuden purku ei siis ”häiritsisi” vanhoillislestadiolaisia pedofiileja mitenkään.

Se mihin luterilaisen kirkon nyt pitäisi nopeasti puuttua, on tietenkin juuri vanhoillislestadiolaisuuden omat tulkinnat ripistä ja anteeksi annosta. Ne eivät vastaa luterilaisen kirkon lainsäädäntöä eivätkä luterilaista opetusta.

Kirkon pitäisi puuttua myös vaikenemisen ja keskinäisen lojaliteetin kulttuuriin, jonka varaan liikkeen sisäinen vallankäyttö on rakennettu. Kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin.  Pitäisi puuttua vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen hengelliseen väkivaltaan, jonka seuraamuksista nyt lapsetkin kärsivät.

Helsingin Sanomat viittasi juuri tähän yhteisön kulttuuriin oivaltavasti pääkirjoituksessaan  16.5.2010.

Juuri vaikenemisen, uhkailun ja pelon varassa vallankäyttörakennelma on pysynyt pystyssä vuosikymmenet. Liikkeen sisällä on viime aikoina esiintynyt yrityksiä puuttua siihen itse. Teologi Pekka Asikainen kirjoitti tästä blogissaan:. Nyt olisi aika toimia (24.4.2010).  Topi Linjama esitti saman toivomuksen:Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010). Juho Kalliokoski on käsitellyt näitä kysymyksiä jo pitkään blogissaan.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen väkivalta kirkolle sittenkin vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin yleinen rippisalaisuuden purku?

Herätysliike on kietoutunut lukemattomin tavoin yhteen ev.-lut. kirkon hallinnon ja seurakuntatyön kanssa. Voivatko mahdolliset valta- ja etusitoumukset estää vaikeimpien asioiden selvittämisen?

Lastensuojelun asiantuntijan, tutkija Johanna Hurtigin sanat ovat selkeä viesti kirkolle:  

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

– Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin, toteaa Johanna Hurtig seurakuntalehti Kirkkotien haastattelussa.

 *    *    *

PS.

Hieman asian vierestä, sananen ”vanhoillislestadiolaisesta sielunhoidosta”.

Katumus ja parannus synnistä ei nykyisin läheskään aina lähde uskovaisen oman omantunnon tuskista, vaan se on seurausta kanssaihmisten puuttumisesta asiaan. VL-yhteisön jäsenet kontrolloivat toistensa elämää yksityiskohtaisin normein. Uskovaisilta odotetaan elämäntapaan liittyvien kieltojen ja käskyjen noudattamista.

Näihin rikkomuksiin myös puututaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä  ja syyllistä kehotetaan parannukseen. Tämä joutuu pyytämään anteeksi säilyttääkseen paikkansa uskovaisten joukossa (ja taivaspaikkansa). jos näin ei tapahdu, asianomaiselle voidaan järjestää painostusta ja uhkailua soveltava hoitokokous.

Toisinaan vaaditaan myös julkirippi seurakunnan edessä, jopa sellaisestakin ”synnistä” kuin ripsivärin hallussapito. Julkirippi vaaditaan myös ns. henkisynneistä ja vaikkapa silloin jos on avioitunut ei-lestadiolaisen kanssa. Ev.-lut. kirkko luopui julkiripistä jo 1800-luvulla.

Kun painostus parannuksentekoon tulee ulkopuolisena vaatimuksena, tällöin on kyseessä tietysti ennemminkin ”näytösoikeudenkäynti” kuin omantunnon vaatima aito katumus. Syyllisyys vääränlaisen musiikin kuuntelusta tai meikkaamisesta ei ole aina todellisuudessa painanut asianomaisen omaatuntoa.  Jokainen asiaan vähänkään paneutuva ymmärtää,että SRK-lestadiolaisuuden tyypilliset normit ovat sinänsä mihinkään kristinoppiin perustumatonta, lähinnä kansanperinnettä.

Se mikä ihmistä näissä asioissa tosiasiassa eniten kuormittaa, on tietenkin se että joutuu salailemaan musiikkiharrastustaan tai muuta seurakunnassa kiellettyä asiaa lähimmiltään. Salailuun liittyvä kaksinaismoraali ei tunnu hyvältä eikä oikealta.

Taipuminen parannuksentekoon onkin tällöin johtunut pelosta joutua hoitokokoukseen ja jopa ulossuljetuksi perheestä ja uskonyhteisöstä.  Nykyinen sielunhoitokäytäntö kertoo siitä, miten käsite omatunto on viime vuosina rauhanyhdistyksellä pahasti vääristynyt. Päivämiehen kirjoituksissa onkin viime vuosina korostettu että yksilön omatunto ei ole luotettava, vaan ihmisen tulee alistua yhteistunnon, seurakunnan ”kollektiivisen omantunnon” alaiseksi.

Juho Kalliokoski puhuukin kontrollisielunhoidosta:

”Kun omantunnon merkitys kristityn kompassina unohdetaan ja sijaan asetetaan Jumalan seurakunnan käsitteellä auktorisoitavat neuvot (yhteistunto-oppi), joihin usein viitataan harhaanjohtavasti armoneuvoina, rippi vaikuttaa minusta menettävän merkityksensä sellaisena kuin vaikkapa Luther sen tuntee.

Aloite sielunhoidossa siirtyy kristityltä muille hänen ympärillään; tarpeen ripittäytyä määrittävät muut.  Tämä on minun havaintojeni perusteella vanhoillislestadiolaisen sielunhoidon olennaisin muoto.”

*   *   *

Ajattelemisen aihetta antoi Asteriski.

Aiheeseen liittyvää:

Pia Alatorvinen: Samuel Salmi: Papin on aina suojeltava uhria. Kaleva 19.5.2010. (Julkaistu myös Hakomajassa, kiitokst Mikille.)

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Kriminaalipsykologi: Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle. Helsingin Sanomat 23.5.2010.

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Ilkka Lappalainen: Rippisalaisuus auki? Haastateltavina oululainen seurakuntapastori Riitta Louhelainen ja YTT Johanna Hurtig, joka toimii lastensuojelun tutkijana Helsingin yliopistossa. Kaleva 23.5.2010. (Kopio kommenteista julkaistu Hakomajassa. Lämmin kiitos jälleen kirjeenvaihtajana toimineelle Mikille.)

T.N.: Ristiriitainen rippisalaisuus. UTU Online, Turun yliopiston verkkolehti 26.5.2010.

Lahja Pyykönen: Pedofiili ei tule papin puheille. Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu. Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja Koti 10, 26.5.2010.

Eira Serkkola: Synninpäästö ei auta uhria. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Seppo Simola: Rippisalaisuus on pyhä. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta (Topi Linjama)

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola)

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Takkula, Anne-Maria: Traumoihin on saatava apua. Kaleva 20.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeriö vetäytyi vaatimuksesta muuttaa rippisalaisuutta lailla. Helsingin Sanomat 27.5.2010.

5 kommenttia

Kategoria(t): Aimo Hautamäki, anteeksianto, arkkipiispa, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, keskustelu, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, syyllisyys, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

Alinta kastia ovat naiset ja lapset


Seksuaalirikoksissa on kyse nimenomaan vallan käytöstä, ei niinkään seksuaalisuudesta. Vallankäytön kohteena ovat erityisesti miesvaltaisen yhteisön naiset ja lapset, toteaa lastensuojelusta väitellyt tutkija, YTT Johanna Hurtig.

Hän johtaa Helsingin yliopistossa tutkimushanketta, jossa evankelis-luterilainen kirkko ja Ensi-ja Turvakotien liitto selvittävät uskonnollisten yhteisöjen piirissä tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Hyväksikäyttö on kirkossa ja sen herätysliikkeissä paljon luultua laajempaa. Erityisesti vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ilmenevät hyväksikäyttötapaukset ovat  nousseet tässä yhteydessä esiin (Kotimaa 22.4.2010, Helsingin Sanomat 1.5.2010). Uhreja on varovaisenkin arvion mukaan kaikkiaan ainakin yli sata. [Tutustu SRK:n johdon ”tunnustukseen” vuoden kuluttua tämän artikkelin julkaisemisesta, 7.4.2011.)

Lestadiolaisuuden kohdalla viime viikkoina on paljastunut yli kymmenen uutta tapausta. Syytteet ovat vakavia ja ulottuvat toistuvasta lasten raiskaamisesta seksuaaliseen häirintään, kuten  kosketteluun, toteaa Hurtig, joka pitää kirjaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäisistä hyväksikäyttötapauksista.

– Pidän yhtenä kriteerinä sitä, että jokainen tapaus voidaan sijoittaa jollekin paikkakunnalle, kertoo Hurtig.

Hän on tutkimuksen tässä vaiheessa tunnistanut liikkeen sisällä 34 tapausta, joista osa on tuomittu oikeudessa hyväksikäytöstä.  Seksuaalisen väkivallan uhreja on kaikkiaan yli sata. Osa tapauksista on tuoreita,  osa vuosien ja jopa vuosikymmenien takaisia.

– Esiin tulleiden tapausten valossa näyttää siltä, että uskonnollisissa yhteisöissä hyväksikäyttö on usein pitkäaikaista ja uhreja on monta, toteaa  Hurtig.  – Tämä on vain jäävuoren huippu, hän arvioi.

Helsingin Sanomat julkaisi 1.5.2010 yhden uhrin kertomuksen, Minnan tarinan. (Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni).

Muita oikeudessa käsiteltyjä tapauksia: Espoo ja Pohjanmaa.

Uskosta tehtiin vaientamisen väline 

– Monien uhrien kokemus on että uskosta on tehty vallankäytön, vaientamisen ja uhrien kärsimysten ohittamisen väline, toteaa Hurtig.

– Lasten ja naisten on vaikea nostaa omia kokemuksia esiin, jos ne ovat uhkana miesten opetukselle, miesten luomille rakenteille ja miesten vallankäytölle. Jos lisäksi liikkeen opissa liitetään seksuaalisuuteen monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi hyväksikäytölle.

Myös Kirkon perheasiain keskuksen johtaja Martti Esko toteaa, että mitä partriarkaalisempi (miesvaltaisempi) ja sulkeutuneempi yhteisö on, sitä todennäköisempää on, että hyväksikäyttötapauksia ei ilmoiteta poliisille. Uhrit jätetään yksin.

Myös keskustelussa katolisen kirkon piirissä paljastuneista hyväksikäyttörikoksista on tuotu esiin naisten heikko asema kirkossa ja sen yhteys hyväksikäyttörikoksiin. Tasa-arvoinen kirkko olisi myös kaikille turvallisempi kirkko.

Samaa voidaan sanoa myös vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa naisen asema on heikko, koska yhteisön miesvaltainen sukupuolijärjestelmä rajoittaa ja määrittelee sen. Liikkeessä ei hyväksytä naista pappisvirassa, naiset eivät voi toimia maallikko-sananjulistajina eikä heitä valita SRK:n johtokuntaan. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä on valittu jonkin verran naisia luottamushenkilöiksi. Naisten valitsemisesta SRK:n johtokuntaan käytiin lyhyt keskustelu SRK:n vuosikokouksessa vuonna 2009, mutta se ei johtanut koskaan mihinkään.

Nuorempi teologipolvi ja muutamat akateemiset vl-naiset ehdottivat syksyllä 2010, että herätysliikkeessä sallittaisiin pappisvirka myös  naisille, mutta SRK:n puhujienkoous ja johtokunta torjuivat ehdotuksen.

Vain miesten hallitsemissa yhteisöissä erityisesti lasten ja naisten ihmisoikeudet voivat olla heikkoja, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtig toivookin,  että kirkko seuraisi sen piirissä toimivia hengellisiä yhteisöjä tiiviimmin.

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset,  puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

Hyväksikäytön uhrien on itsensä usein vaikea nostaa keskusteluun rikoksia, sillä yleensä sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä edellytetään lojaalisuutta sen maineelle enemmän kuin yksilön ihmisoikeuksille.

– Ja jos seksuaalisuuteen vielä liitetään monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi perversioille, salaisuuksille ja asioista vaikenemiselle.

Tätä ei aina ymmärretä kun tuijotetaan erillisiä uutisia seksuaalirikollisista.

–Seksuaalisessa hyväksikäytössä on aina kyse vallankäytöstä. Tekijä ottaa valtaansa lapsen, joka ei tunne oikeuksiaan, oikeaa ja väärää, eikä siksi kykene uhmaamaan eikä torjumaan aikuista.

Vanhoillislestadiolaisuuden rippikäsitys altistaa lapset hyväksikäyttäjille ja johtaa rikoksista vaikenemiseen

– Uskonnollisissa yhteisöissä anteeksiantamusta voidaan käyttää väärin uhrien vaientamiseen ja tekijän suojaamiseen yhteiskunnallisilta oikeustoimilta. Voi syntyä virheellisiä käsityksiä, joiden mukaan kristitty on ikään kuin lain yläpuolella, kun sopii asioita Jumalan ja toisten uskovien kanssa, toteaa Martti Esko.

Kyse on kirkkolaissa määritellystä pappia velvoittavasta rippisalaisuudesta. Jos hyväksikäytetty uhri kertoo rikoksesta papille, ei ole itsestään selvää että pappi voisi tehdä asista ilmoituksen poliisille. Pappi saa kertoa ripissä tiedoksi saamaansa poliisille vain jos ripittäytyvä on suunnittelemassa rikosta.

Parhaillaan papin vaitiolovelvollisuudesta väitöskirjaa tekevä pastori Johannes Alaranta  viittaa samaan ongelmaan: hengellisyyden ja uskon  hyväksikäyttöön rikoksen salailussa. Vanhoillislestadiolaisuudessa ongelma on vielä tätäkin monimutkaisempi.

Lestadiolaisuuden omintakeinen rippikäytäntö ja käsitys myös maallikkosaarnaajia tai ketä hyvänsä ripin vastaanottajaa sitovasta vaitiolovelvoitteesta selittävät liikkeen pimeitä puolia eli pedofiliaa. Seksuaaliseen väkivaltaan syyllistynyt on saattanut kuitata tekonsa vain ripillä, joutumatta koskaan vastaamaan  rikoksestaan oikeudessa ja joutumatta hyvittämään mitään uhrin kärsimyksistä.

Kirkkolain mukaan mikä tahansa kahdenkeskinen kohtaaminen työhuoneen nurkassa ei kuitenkaan ole sielunhoidollinen rippikeskustelu, vaan se edellyttää nimenomaisesti järjestettyä, sovittua kahdenkeskistä tilannetta. Lisäksi lain mukaan rippisalaisuus sitoo vain pappia ja virassa toimivaa lehtoria.

Lestadiolaisuus poikkeaakin tässä selvästi ev.-lut. kirkon opetuksesta, sillä liike opettaa perinteensä mukaisesti, että kuka hyvänsä vanhoillislestadiolainen, mutta vain vanhoillislestadiolainen, voi toimia ripin vastaanottoajana, ja että ripissä kerrottuja syntejä koskeva salaisuus velvoittaa myös maallikoita,eli  ”tavallisia ihmisiä” ja maallikkosaarnaajia. SRK:n opetuksen mukaan hekään eivät saa kertoa ripissä kuulemistaan rikoksista viranomaisille.

– Ripin turvin yhteisön on mahdollista vaieta vakavistakin rikoksista. Ajatellaan, että selunhoitajan antaman synninpäästön jälkeen asiasta ei enää saa puhua.

Liikkeen rippikäsityksen mukaan anteeksi annetun synnin esiinnostamisesta uudelleen ja siitä eteenpäin kertomisesta  seuraa, että ko. synti siirtyykin omalle kontolle. Siitä siitä joutuu vastaamaan tuomiopäivänä, jos ei ripittäydy siitä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa rippisalaisuus on siis ehdoton ja sen rikkominen on näin sanktioitu:  rippisalaisuuden rikkominen voi johtaa taivaspaikan menetykseen. Tästä on seurannut, että hyväksikäytön uhrit on usein velvoitettu vaikenemaan eivätkä rikolliset ole joutuneet koskaan oikeudelliseen vastuuseen. [Menettelystä yksityiskohtaisemmin, ks. Alaranta ja Hurtig.]

Hyväksikäytöstä vaikeneminen on vanhoillislestadiolaiselle uhrille monella tavoin syvästi haavoittava kokemus.

Uhrille usko ja tuttu uskonyhteisö on ollut merkittävä osa elämää.  Alaranta toteaa, että juuri siksi onkin erityisen järkyttävää, että uhrilta on ensin viety seksuaalinen koskemattomuus ja ihmisarvo, ja sitten, rippiä hyväksikäyttämällä ja yhteisön vaikenemisella, häneltä vielä viedään luottamus elämänsä perustana olleeseen uskonvakaumukseen.

Arkkipiispa Jukka Paarma toteaa kirkkolakia toistaen, että pappien pitää rohkaista uhreja ottamaan omatoimisesti yhteyttä viranomaisiin ja ilmoittautumaan asian maallista oikeudenkäsittelyä varten.

Mikäli asianomainen ei näin toimi, papin on kerrottava ”hyvissä ajoin ja varovasti” asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.

– Rippisalaisuus murtuu vain, jos papille kerrotaan ripissä teosta, joka kuuluu yleisen ilmoitusvelvollisuuden piiriin, kuten törkeä lapsen hyväksikäyttö. Kirkkolaki nojaa tässä rikoslain kohtaan, jonka mukaan törkeät rikokset on ilmoitettava viranomaisille, toteaa kirkon lakimies kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja. Ilmoitamisvelvoitteen laiminlyömisestä voi seurata maksimmissaan puoli vuotta vankeutta.

Törkeillä rikoksilla tarkoitetaan tekoja, joista laki määrää ankaria rangaistuksia, yleensä 10-12-vuotta vankeutta.

Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ei aina lueta törkeäksi rikokseksi, joten ei-törkeäksi määritellyn tapauksen kohdalla rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan murru. Kirkkolain mukaan rippisalaisuus sen sijaan kuitenkin murtuu ei-törkeissäkin tapauksissa silloin, jos katsotaan että asiassa on rikos vireillä.

Kaiken kaikkiaan asia vaatii ripin vastaanottajalta oikeudellisen  lainsäädännön ja sen perustelujen tuntemusta.

Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on  esittänyt tuoreen tulkinnan, jonka mukaan  jatkuva lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vaatisi rippisalaisuuden murtamista.  Sen sijaan ripissä esille tulleita menneitä asioita pappi ei saa paljastaa.

Jääkin hieman epäselväksi, miten Häkkistä puolestaan olisi oikeastaan tulkittava. Kuinka jokin teko voidaan määritellä jatkuvaksi, jos sitä edeltäviä samoja tekoja ei ole luvallista ottaa huomioon ilmoituksessa? Upotaanko kirkkolain pykäissä saivarteluun ja samaan aikaan…  laps hankeen hukkuu, unhoittuu?

Häkkinen korostaa lisäksi, että  papin on tehtävä aina lastensuojeluilmoitus, kun hän saa syyn siihen seurakunnan kerhossa tai vastaavassa toiminnassa, joka eroaa selvästi ”sielunhoidollisesta kohtaamisesta”.

– Joillakin papeilla tuntuu olevan tästä asiasta epäselvyyttä.

Koska kirkkolain mukaan rippisalaisuus murtuu myös silloin, jos rikos on vireillä, tätä lainkohtaa voitaisiin ehkä tulkita niin, että lapsen hyväksikäyttäjän voisi paljastaa aina.

– Laki velvoittaa näissä tilanteissa, joissa rikos on estettävissä, viemään asian eteenpäin, toteaa Alaranta.

Perusteena on se, että lääketieteellisten tutkimusten mukaan pedofiilille on ominaista rikollisten tekojen  toistaminen. Hän yleensä jatkaa hyväksikäyttöä yhä uudestaan. Tämä tosiasia mahdollistaisi rippisalaisuuden murtamisen kaikissa lapsen hyväksikäyttötapauksissa.

– Pedofiililla rikos ei yleensä jää vain yhteen kertaan. Siksi asiasta voisi mielestäni ilmoittaa viranomaisille kaikissa tapauksissa, arvioi Alaranta. – Kaikenlaisen hyväksikäytön pitäisi itse asiassa olla yleisen ilmoitusvelvollisuuden piirissä. Aika lujasti saisi pinnistellä vaikenemisen kanssa, jos itse saisin tietooni lapsiin kohdistuvan hyväksikäyttötapauksen, Alaranta pohtii.

Kirkon työntekijälle kuuluu lastensuojelulain perusteella aina ilmoitusvelvollisuus, jos hän katsoo lapsen terveyden vaarantuvan, painottaa Alaranta. Hän toimii parhaillaan sihteerinä kirkon työryhmässä, joka valmistelee uusia vaitiolovelvollisuusohjeita seurakunnille. Hän kertoo kuulleensa lastensuojelun asiantuntijoilta, että kirkon työntekijät tekevät lastensuojeluilmoituksia vain hyvin vähän..

– Tämän voi selittää sillä että kirkon kerhoihin tulevat lapset ovat hyvistä piireistä – tai se karumpi selitys on, etteivät kirkon työntekijät yksinkertaisesti tee ilmoituksia vaikka olisikin aihetta. Pelätään ottaa vastuuta, tai on puutteita ammattitaidossa eikä tilanteessa osata toimia, kertoo johannes Alaranta. Hän myöntääkin, että kirkon tulisi vahvistaa työtekijöidensä osaamista.

– Tässä on koulutuksen paikka. Kirkon pitää koulutuksen avulla selventää työntekijöille tilannetta. heitä tulee kouluttaa pitäisi myös lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Helsingin Sanomissa 9.5.,  että  rippisalaisuuden ehdottomuus on ongelmallinen lastensuojelun näkökulmasta.

– Lapsi tarvitsee suojaa, ja tällainen ajatus [vaikenemisesta] on millään perusteella hyvin vaikeasti nieltävissä, ilman että ryhdytään mihinkään toimenpiteisiin, Brax sanoo.

Alaranta muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa lisäksi, että ilmiannon voi tehdä poliisille myös nimettömänä netissä tai puhelimella.

Kymmentä vanhoillislestadiolaista saarnaajaa epäillään hyväksikäytöstä

Tutkija Johanna Hurtigin tutkimushanke koskee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä nimenomaan lestadiolaisten rauhanyhdistysten piirissä sekä Jehovan todistajien ryhmässä, mahdollisesti muissakin pienemmissä ryhmissä.

Noin kymmentä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä saarnaajana toiminutta epäillään hyväksikäytöstä. Hurtigin mukaan lisäksi tiedossa on ainakin yksi tapaus, jossa hyväksikäyttäjä oli lestadiolaispappi.

– Puuttuminen hyväksikäyttötapauksiin on erityisen vaikeaa, jos väärintekijä on yhteisössä hengellisessä auktoriteettiasemassa, sanoo Johanna Hurtig.

Papeilla ja maallikkopuhujilla on rauhanyhdistyksellä suvereeni asema. He ovat arvostettuina Raamatun tuntijoina ja opillisina vallankäyttäjinä riviuskovaisten kritiikin yläpuolella. Paikalliset rauhanyhdistykset valitsevat ja nimittävät maallikkopuhujat, joista SRK (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.) pitää rekisteriä.

Lestadiolaisessa yhteisössä ilmenneissä hyväksikäyttötapauksissa on useimmiten kyse siitä, että sukuun kuuluva mies käyttää lasta hyväksi, toteaa lakimies ja itse vanhoillislestadiolainen, poliisipäällikkönä toiminut  Esa Koukkari Oulusta. (Erään 7-vuotiaana oman isän raiskaamaksi joutuneen kertomus täällä.)

Viimeksi kuluneen vuoden aikana on hyväksikäytöstä tuomittu kuusi liikkeessä toiminutta miestä. Osa tuomioista on ollut pitkiä 8–12 vuoden vankeusrangaistuksia, mikä kertoo erittäin törkeistä seksuaalirikoksista, kuten raiskauksista.

Useat uhrit ovat ottaneet  henkilökohtaisesti yhteyttä Johanna Hurtigiiin ja kertoneet kokemuksistaan. Hurtig arvioi, että yhteydenoton on  tehnyt helpommaksi se, että hänellä itsellään on vanhoillislestadiolainen herätysliiketausta.

Osa nyt esille tulleista tapauksista on jo vanhentuneita, osa niin tuoreita, että hänen arvionsa mukaan viidelle miehelle voisi seurauksena olla vankeustuomio.

– Uhrit tarvitsevat jonkun, joka kuuntelee heitä.  Ongelma on juuri siinä, että heidät jätetään yksin, toteaa Hurtig.

Sellainenkin tapaus on tullut vastaan, että ilmoituksesta huolimatta poliisi on jättänyt tutkimatta tapauksen. Ja useimmista hyväksikäyttötapauksista on jo kulunut niin kauan aikaa, että ne ovat rikosoikeudellisessa mielessä vanhentuneita eikä syyllisiä saada enää vastuuseen. Mutta näissäkin tapauksissa tarvittaisiin joku, joka kuuntelisi uhria.

Suuri riski on niissä liikkeissä, joissa valta ja seksuaalisuus on sotkettu tiiviisti yhteen, epäterveeksi vyyhdeksi, ja joissa avoin keskustelu ongelmista on vaikeaa, kuten esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa. Juuri se lisää alistamisen riskejä ja luo otollisen toimintaympäristön pedofiilille.

Seksuaalinen hyväksikäyttö nostaa esiin liikkeen muitakin ongelmia

Seksuaalisuuden ja vallan sairas liitto ilmenee siinä, että vanhoillislestadiolainen liike kontrolloi jäsentensä seksuaalisuutta kielloilla, joita nimitetään ”seurakunnan neuvoiksi”. Vanhoillislestadiolaisuudessa on vielä katolilaisuuttakin tiukempi seksuaalisuuden kontrolli. Seurauksena  avioliitto on kieroonnutettu valtasuhteeksi, jossa naiselle ei sallita esimerkiksi oikeutta hallita omaa ruumistaan eikä harkita, milloin haluaa tai haluaako tulla raskaaksi. Uusin SRK:n kannanotto ehdottomasta ehkäisykiellosta julkistettiin viime vuonna.

Seksuaalisuuden kontrolli ilmenee myös kiellossa avioitua uudestaan mahdollisen evioeron jälkeen sekä kiellossa avioitua liikkeen ulkopuolisen kanssa (eksogamia).

Ei siis ole mikään ihme, että lestadiolaisuuden piirissä ihmisten valtapyrkimykset saattavat ilmetä  myös lapsiin ja naisiin kohdistuvina seksuaalirikoksina. Vaikenemisen ja salailun ilmapiiri tarjoaa myös houkuttelevan pelikentän pedofiilille, eritoten jos tämä on saavuttanut arvostetun aseman yhteisössä.

– Tällaiset tapaukset heikentävät myös yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan yhteisöön. Nämä ovat pelottavia asioita ja johtavat helposti torjuntaan, vaikenemiseen ja asioiden ohittamiseen, vaikka erikoista tarvetta uhrien kuormittamiseen tai ilmiöiden peittelyyn ei olisikaan, toteaa Hurtig.

–  Asiasta on voitava puhua uhrien auttamisen ja ennaltaehkäisyn vuoksi. Puhuminen on tärkeää myös siksi, että tällaiset tapaukset nostavat yhteisöistä, niiden toimintakulttuurista, hengellisestä opetuksesta ja vallankäytön mekanismeista piirteitä, joita on muuten vaikea tavoittaa ja ottaa tarkasteluun, toteaa Hurtig.

Vanhoillislestadiolaisuus  kuin valtio valtiossa – liian itsenäinen asema kirkossa johtanut ihmisoikeusloukkauksiin

Hurtig pitää todennäköisenä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien perustoiminnassa tilanne lasten seksuaalisen hyväksikäytön suhteen on parempi kuin pienemmissä uskonnollisissa yhteisöissä kirkon sisällä ja sen ulkopuolella.

– Kirkko on isompi, heterogeenisempi ja avoimempi – se ei ole sillä tavalla sulkeutunut yhteisö kuin esimerkiksi herätysliike voi olla. Kirkossa surraan sitä, ettei siellä synny sellaista yhteisöllisyyttä kuin herätysliikkeissä. Mutta tällaisissa vaikeissa asioissa se onkin hyvä asia!

Se suojaa ihmisiä yksilönoikeuksia koskevilta loukkauksilta. Kirkossa ei pääse syntymään esimerkiksi omia epävirallisia asioiden käsittely- ja ”tuomioistuimia”, joissa vaikeita asioita hoidetaan vain yhteisön sisällä, ilman yhteiskunnan virallisia toimenpiteitä.

Hurtig nostaa esiin kirkon ja herätysliikkeiden välisen suhteen ja perää kirkolta tämänhetkistä suurempaa vastuunottoa sen sisällä elävien uskonnollisten yhteisöjen suhteen.

– Herätysliikkeillä voi mielestäni tänä päivänä olla kirkossa liiankin suuri autonomia. Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin.

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut kuin valtio valtiossa, toteaa myös lastensuojelun tutkija, YTM Kaisa-Elina Hotari Tampereen yliopistosta.

Hän otaksuu, että tässä herätysliikkeessä on erilainen käsitys yksilön rikosoikeudellisesta vastuusta kuin muilla suomalaisilla.

Tähän viittaa se, että jopa  lapsiin kohdistuneita seksuaalisia hyväksikäyttörikoksia ei ole saatettu viranomaisten tietoon, sillä perusteella että asiassa on tapahtunut anteeksi antaminen ja hengellinen sovitus.

– Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen. Uhria syyllistetään ja tämän kärsimystä pidetään  haluttomuutena antaa hengellisesti anteeksi hyväksikäyttäjjälleen, Hotari toteaa.

Myös lestadiolaisen yhteisön sulkeutuneisuus on  tukenut vaikenemista liikkeen pimeistä puolista.

Lisäksi luterilaisen kirkkomme piispat ovat pesseet kätensä herätysliikkeen asioista ja korostaneet liikkeen itsenäistä asemaa. Liikkeen vaikutusvalta on varsin huomattava evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja samoin muualla yhteiskunnassa, kuten talouselämässä ja politiikassa.

Samaan aikaan tässä itseään kirkkomme ytimeksi nimittävässä yhteisössä on tapahtunut vuosikymmenien mittaan räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

– Peräänkuulutan yhteistyötä ja läpinäkyvyyttä kirkon ja herätysliikkeiden välille. Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä, toivoo Johanna Hurtig.

Ihmisoikeuskysymykset eivät ole herätysliikkeiden sisäisiä asioita.

 Yksilön puuttuvat oikeudet  johtavat ongelmiin – ”yhteistunto” omantunnon tilalla

Yhtenä suurimpana suljettujen yhteisöjen ongelmana Hurtig pitää yksilön heikkoa asemaa.

– Suljetuissa yhtei-söissä yksilöllisyys voidaan nähdä itsekkyytenä, eikä omien oikeuksien perääminen ole kulttuurisesti sopivaa, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtigin havainto pitää paikkansa. Yksilö on opetettu ajattelemaan ensi sijassa yhteisön etua ja olemaan lojaali kollektiiville.

Tätä osoittaa havainnollisella tavalla se, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on viime vuosina ryhdytty mitätöimään yksilön omantunnon merkitystä.

Sen  tilalle on nostettu uusi käsite ”yhteistunto”, jota opetetaan jo pienille lapsillekin pyhäkoulussa ja raamattuluokissa. Sillä tarkoitetaan seurakunnan kollektiivista omaatuntoa, jota pidetään erehtymättömänä. Käytännössä se ilmenee ”seurakunnan neuvoina”, joita yksilöllä ei ole lupa kyseenalaistaa.

Yksilön on osoitettava julkisuudessa lojaalisuutta liikkeelle. Edellytetään että rauhanyhdistyksen ulkopuolella on vaiettava ikävistä asioista. Yhteisen rakkauden ja edun nimissä. ”Ei saa jättää laittajalle sijaa.”

Tällainen yhteisökulttuuri on luonut ilmapiirin, jossa ei aina mielellään haluta tai rohjeta tehdä ilmoitusta viranomaisille esimerkiksi lastensuojelutapauksissa.

Valta ylläpitää itse itseään

Kuten Päivämiehen viimeaikaisista kurinpitokirjoituksista paljastuu, sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä korostuu juuri valta. Siitä ei lakata muistuttamasta, varsinkin jos rivijäsenistössä on herännyt pientäkin kritiikinpoikasta.

Esimerkiksi taas hiljattain Päivämiehessä julkaistiin kirjoitus, jossa todisteltiin, miksi “Jumalan sanan perusteella” valta liikkeessä täytyy ja voi kuulua vain miessukupuolelle. SRK:n nykyjohto ei salli, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin vihdoin myös naisia. Visio, josta on ollut puhetta varsinkin kaksi-kolmikymppisten sukupolvessa.

Valta on keskitetty johdolle, joka määrää miten on ajateltava. SRK:n johtokunta ylläpitää ja täydentää itse itseään. Johtokunnasta on tehty elinikäinen klubi, joka korostaa  joka käänteessä rivijäsenten “kuuliaisuutta” ja “tottelevaisuutta”.

Tätä valtaa ei ole kenenkään lupa kyseenalaistaa. Vedotaan johonkin muka Jumalan asettamaan ”Jumalan valtakunnan huoneenhallitukseen”. SRK:n johtokunta, puhujienkokous, puhujat, miehet. Tämä on vanhoillislestadiolaisuuden sisäisen vallan keskus.

Alinta kastia ovat naiset ja lapset.

Tällaisen sairaan uskonnollisuuden tunnistaa juuri, siitä että johto korostaa valtasuhteiden muuttumattomuutta.  Sen tunnistaa kuuliaisuusvaatimuksista. Säännöllisin väliajoin annetaan ulos lausunto, jossa muistutetaan tottelemisesta ja kuuliaisuudesta. Tuntuuko tutulta.

Internetin ansiosta suljettujen, hierarkkisten ja luonnollista seksuaalisuutta tukahduttavien liikkeiden sisällä tapahtuva mielivalta ja alistaminen tulevat askel askeleelta julki.

Katolinen kirkko on osoittautunut julmaksi systeemiksi. Uhrit ovat saaneet rohkeutta nostaa rikokset esille. He rohkenevat vaatia hyvitystä. Maailmanlaajuinen julkisuus on tekenyt aiemmin onnistuneet vaientamisyritykset mahdottomiksi enää nykyaikana.

Seksuaalinen hyväksikäyttö on koko kirkon ongelma. Näyttää siltä että vanhoillislestadiolaisuudessa se kohdistuu erityisesti lapsiin.

– Lapsiin kohdistuvista rikoksista puhuminen on tärkeää lasten suojelemiseksi, toteaa Kaisa-Elina Hotari.

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Lähteet:

Herätysliikkeissä useita hyväksikäyttötapauksia. Kotimaa 22.4.2010.

Virpi Hyvärinen: Lasten oikeuksia valvottava tarkemmin. YTT Johanna Hurtigin haastattelu. Kirkkotie  5/2010, s. 8 – 9.

Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24 25.6.2018.

Katja Kuokkanen: Mitä kirkon pitäisi tehdä hyväksikäyttäjälle? Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeri Tuija Brax muuttaisi kirkkolakia lasten turvaksi – pedofiili ei saisi lain suojaa. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Katja Kuokkanen: Brax: Kirkko ei saa piilotella ripin takana. Helsingin Sanomat 9.5.2010.

Katja Kuokkanen: Papilla on ripissä Jumalan korvat. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Tommi Nieminen: Syntisten piiri. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D1-2.

Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010. (Kuva: Tor Wennström.)

Lue ja kuuntele lisää aiheesta:

Konttorin kuulumisia. Päivämies 15/2010.

Johannes Alaranta: Maallikkosalaripin harhaoppi

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus”

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Johannes Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa 24 12.3.2011.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Seurat eri rauhanyhdistyksillä viikoittain: yhteystiedot

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Kymmenet hyväksikäytetyt lähestyneet kirkkohallitusta. Turun Sanomat 20.4.2010.

Kymmenet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit lähestyneet kirkkohallitusta. Helsingin Sanomat 20.4.2010

Goman, Antti: SRK: Pohjoisessa tuore pedofiliaepäily. Kaleva 2.5.2010.

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Väyrynen, Leo: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

Kuokkanen, Katja: Vanhoillislestadiolaiset: Lasten hyväksikäyttö on tuomittavaa. Helsingin Sanomat 16.2.2010.

Laki on yksiselitteinen: rippisalaisuuden voi murtaa. Johannes Alarannan haastattelu. Yle Turku 4.5.2010.

Katolisen kirkon Sydneyn apulaispiispa Geoffrey Rob : Pedofiliaskandaalin syynä naisten pieni rooli kirkossa.

Leena Sandström: Ruumis häväisty, mieli särjetty. Helsingin Sanomat 10.5.2010. (Painetussa lehdessä laajempana.)

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Outi Salovaara: Miehet päättävät – naiset kärsivät

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

Pihla Tiihonen: Rippisalaisuus suojaa yhä pedofiilia. Kirkko & Kaupunki 27.8.2007.

Rippisalaisuus voi estää hyväksikäytön paljastumisen. Iltalehti 3.5.2010.

Piispa Juha Pihkala: Julkisuus auttaa hyväksikäytön käsittelyä. YLE 1, Horisontti, 3.5.2010.

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

16 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, ehkäisykielto, erehtymättömyys, häpeä, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen


”Jumalan vetoomus ihmisille on tämä: älkää totelko, älkää toistako sitä mitä on ollut ja mihin olette kasvaneet. Kapinoikaa. Ajatelkaa toisin kuin on tapana ajatella. Tehkää toisin kuin olette oppineet tekemään. Eläkää vastoin yleisiä odotuksia. Pahan valta säilyy niin kauan kuin ihmiset tyytyvät siihen mitä on. – Luomme saman pahan aina vain uudestaan pelkästään sillä, että tottelemme sitä. Pahan voima on siinä, että olemme sille kuuliaisia. Pahan ydin on tottelemisessa. – Jumala vetoaa meihin: lakatkaa toistamasta. Hän huutaa meille: tarvitsen niitä, jotka eivät suostu.”

Terho Pursiaisen saarna pitkäperjantaina 2.4.2010 Helsingin Huopalahden kirkossa.

Teodikea ja Jumalan vallan rajat

Viime pitkäperjantaina selitin teille, kuinka pitkäperjantai kärjistää teodikean ongelman. Toistan pääajatukseni. Sitten pohdin toista asiaan liittyvää kysymystä.

Pitkäperjantai on se kirkkovuoden kohta, jossa meidän tulee pysähtyä teodikean eli Jumalan maailmanhallinnan oikeuttamisen ongelmaan. Teodikea merkitsee Jumalan puolustamista syytöksiä vastaan. Miten hyvä Jumala voi sallia maailmassa sellaista kuin sallii?

Maailmassa on paljon pahaa. Muun muassa monet viattomat kärsivät. Miksi Jumala ei estä viattomien kärsimystä? kysytään.

Jos hän kykenisi estämään sen, muttei estä sitä, hän ei ole hyvä. Jos hän ei kykene estämään sitä, hän ei ole kaikkivaltias. Kummassakaan tapauksessa se, mitä uskonto opettaa, että Jumalan on kaikkivaltias ja hyvä, ei ole totta.

Teodikea on yritys osoittaa että kuvaamani ongelma on vain näennäinen. Kyllä Jumala on kaikkivaltias. Kyllä hän on hyvä, aivan kuten uskonto opettaa. Selitykset vaihtelevat, mutta yleensä todistellaan, että maailmassa oleva paha on tavalla tai toisella välttämätön hyvän toteutumisen ehto.

Pitkäperjantai kärjistää teodikean ongelman. Se että Jumala antaa julmien vallanpitäjien teloittaa raa’asti oman viattoman poikansa, on aika vaikeasti käsitettävä kertomus.

Jos hän tahtoi muutosta maailman menoon, miksei hän pannut sitä toimeen tyylikkäämmin, vähemmän verisesti ja viatonta uhraamatta? Jos ongelma oli ihmisten synti, miksei hän pannut synnin tekemiselle loppua, kaikkivaltiaalla kyllä olisi ollut keinot siihen?

Vastaus teodikean ongelmaan

Oikea vastaus teodikean ongelmaan on se, ettei Jumala enää ole kaikkivaltias. Hänhän on itse rajoittanut omaa valtaansa. Hän rajoitti omaa valtaansa silloin, kun loi ihmisen, omia valintojaan vapaasti tekevän olennon. Ihmiset ovat käyttäneet vapauttaan väärin, sen me tiedämme. Jumalalla olisi mahdollisuus lopettaa synnin tekeminen.

Hän voisi estää valehtelun saamalla aikaan sen, että valehtelijan kieli turpoaisi suussa eikä hän pystyisi muodostamaan yhtään ymmärrettävää sanaa. Hän voisi estää tappamisen siten, että murhamiehen lihakset toimisivat vastoin hänen omaa tahtoaan, miekka kirpoaisi kädestä ja luoti lähtisi pyssystä satunnaiseen suuntaan.

Mutta jos Jumala toimisi näin, se merkitsisi sitä, että hän peruuttaisi luomansa vapaan olennon.

Jumala ei voi muuta kuin vedota meihin

Raamattu kertoo, kuinka Jumala jo kerran tunnusti erehtyneensä ja ryhtyi peruuttamaan ihmistä ja koko elämää – siitähän vedenpaisumuskertomus kertoo.

Jos Jumala lopettaisi ihmisten pahat teot käytössään olevin hallinnollisin keinoin, hän ryhtyisi juuri siihen, mitä aikoi tehdä vedenpaisumuksen avulla aikoinaan: hän peruuttaisi luomansa vapaan olennon, ihmisen. Kun Jumala on päättänyt olla peruuttamatta ihmistä – senhän hän suorastaan vannoo vedenpaisumuskertomuksessa – hänellä ei enää ole käytettävissään hallinnollisia keinoja maailmassa olevaa pahaa vastaan.

Hänellä ei ole muuta keinoa kuin puhutella ihmiskuntaa ja vedota meihin, että muuttaisimme mielemme ja tekisimme parannuksen.

Pitkäperjantai on vedenpaisumuksen vaihtoehto. Sen sijaan, että Jumala tuhoaisi luomansa olennon, joka kykenee omintakeisiin valintoihin, hän vetoaa tuohon olentoon. Hän kutsuu ihmisen työtoverikseen rakentamaan toisenlaista, parempaa maailmaa. Hän kutsuu meitä jokaista Jumalan valtakuntaan.

Pitkäperjantai on Jumalan avunhuuto ihmiskunnalle. Suunnilleen tämän asian selitin teille, seurakuntalaiset, viime pitkäperjantaina.

Pahan ydin on tottelemisessa

Muutama sana toisesta näkökulmasta.

Maailmassa on erilaista pahaa. Niitä ei aina eroteta toisistaan, kun vaaditaan Jumalaa tilille pahan sallimisesta.

Ensinnäkin on olemassa sellaisia olemassaolon ja elämän piirteitä, jotka ovat ihmisen näkökulmasta hyvin epämiellyttäviä. Elämme kovin turvattomissa olosuhteissa. Yhtenä päivänä mannerlaatat lähtevät jossakin päin liikkeelle ja sadat tuhannet sattumalta paikalla olevat ihmiset tuhoutuvat. On geneettisiä puutteita ja muita syitä, joiden tähden jotkut meistä sairastuvat pahasti ja kuolevat ennen aikojaan. Ennenaikainen kuolema ei katso siihen, kuinka tarpeellinen uhri olisi monien muiden ihmisten näkökulmasta.

Sellaista elämä on eikä muunlaista elämää ole tarjona.

On toisenlaista pahaa, sellaista mitä ihmiset tekevät toisilleen. Sitäkin on kahdenlaista.

On pahojen ihmisten, esimerkiksi raiskaajien ja murhamiesten tekemää pahaa. On myös hyvien ihmisten, sellaisten kuin sinä, hyvä seurakuntalainen, ja minä, tekemää pahaa. Emme yleensä tahdo pahaa kenellekään, tulemme vain tehneeksi sitä.

Elämme niin kuin sitä eletään, mutta tämä elämänmuoto, johon osallistumme, on epäoikeudenmukainen ja tuhoaa toisten ihmisten elämää ja usein myös omaa elämäämme.

Sellainen paha on rakenteellista pahaa: pahaa johon kasvamme ja johon meitä kasvatetaan. Se siirtyy sukupolvesta toiseen, siten että toistamme sitä mitä ennenkin on tehty ja siten uusinnamme sitä ihan vain elämällä. Luomme saman pahan aina vain uudestaan pelkästään sillä, että tottelemme sitä. Pahan voima on siinä, että olemme sille kuuliaisia. Pahan ydin on tottelemisessa.

Jumalan vetoomus ihmisille pitkäperjantaina on tämä: älkää totelko, älkää toistako sitä mitä on ollut ja mihin olette kasvaneet.

Kapinoikaa. Ajatelkaa toisin kuin on tapana ajatella. Tehkää toisin kuin olette oppineet tekemään. Eläkää vastoin yleisiä odotuksia. Pahan valta säilyy niin kauan kuin ihmiset tyytyvät siihen mitä on.

Jumala vetoaa meihin tänäkin pitkäperjantaina: lakatkaa toistamasta. Hän huutaa meille: tarvitsen niitä, jotka eivät suostu.

*    *    *

Saarna Huopalahden kirkossa 2.4.2010.

Lue myös:

Terho Pursiaisen päiväkirja

Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä I-VI

Oikea ja väärä – SRK:n johtokunnan kannanotto 2006.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Leo Väyrynen: Kuuliaisuus Jumalan äänelle. Päivämies nro 15, 2010.

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, elämäntapa, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, Jumala, kilvoittelu, kuuliaisuus, luterilaisuus, omatunto, spiritualiteetti, synnit, syyllisyys, totteleminen, tulevaisuus, uskon perusteet, vastuullisuus

Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?


Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa usko on kuvattu armollisesti:

”Vanhurskauttava usko ei kuitenkaan ole yksinomaan historian tosiseikkojen tuntemusta, vaan se on suostumusta siihen Jumalan lupaukseen, jossa meille tarjotaan syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautus lahjaksi Kristuksen tähden. Ja jottei kukaan kuvittelisi, että on kysymys pelkästään tiedosta, lisäämme vielä: usko on tarjotun syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen haluamista ja vastaanottamista.

On helppoa huomata, mikä erottaa tämän uskon ja lain vanhurskauden toisistaan. Usko on latreiaa, jumalanpalvelusta, joka ottaa Jumalalta vastaan hänen tarjoamiansa hyviä tekoja. Lain vanhurskaus taas on sellaista latreiaa, joka tarjoaa Jumalalle meidän omia ansioitamme. Jumala tahtoo itseään palveltavan uskolla siten, että me häneltä otamme vastaan, mitä hän lupaa ja tarjoaa.- –

”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin tahdon auttaa sinua.” Jumala tahtoo, että hän tulee siten tunnetuksi ja palvelluksi, että me otamme häneltä vastaan hyviä tekoja hänen laupeutensa tähden, emme omien ansioidemme tähden. Tästä saamme runsaan lohdutuksen kaikissa ahdistuksissamme. Vastustajamme siis hävittävät tällaiset lohdutukset, kun he halventavat ja väheksyvät uskoa ja neuvovat ihmisiä lähestymään Jumalaa vain omiin tekoihinsa ja ansioihinsa luottaen.”

Olen pohtinut tuota uskon kilvoitusta – – usein se ajatellaan hyvin konkreettiseksi, tietynlaisen elämäntavan noudattamiseksi. Tämä ajattelu on havaintojeni mukaan erityisen yleistä nuorilla.

Sen ajattelun mukaan kilvoituksessa väsyy silloin, kun ei syystä tai toisesta jaksa noudattaa tuota elämäntapaa, riippumatta siitä, näkeekö itse (tai ylipäätään koko oma ikäpolvi) tuota kyseistä elämäntapa-asiaa uskon säilymiselle vaarallisena.

On muistettava, että moraalisesti paheksuttavat teot ovat aina suhteessa kulttuuriin ja yleisesti vallitsevaan käsitykseen hyveistä ja paheista. Näin ollen saattaa joskus käydä niin, että jokin elämäntapaan liittyvä asia on esim. 60-luvulla ollut yleisenkin eettisen normiston mukaan ollut kyseenalaista, ja se on kristillisyytemme keskuudessa koettu (ehkäpä aivan oikein) synniksi: kyseisen asian on koettu erottavan ihmistä Jumalasta.

Sitten, kun 18-vuotias uskovainen nuori kohtaa saman kysymyksen vuonna 2008, ei hän enää näekään siinä mitään moraalisesti arveluttavaa tai uskonelämää vahingoittavaa.

Ja jos hän ei sitä näe mutta silti toimii ”niin kuin ennenkin”, hän tekee sen todennäköisesti jommastakummasta syystä:

a) siksi, koska hän haluaa olla loukkaamatta vanhempia ihmisiä (ja siinä hän tekee aivan oikein, koska haluaa säilyttää rakkauden) tai

b) siksi, koska hän ajattelee että tämä on (perinnäis)sääntö, ja sitä pitää noudattaa.

Kolmas, todennäköisin vaihtoehto on a:n ja b:n yhdistelmä. Ja näin ollen kilvoittelusta tulee kovasti konkreettista.

Muutamilta läheisiltä olenkin viime aikoina kysynyt, että kun nuori kieltää uskonsa, kieltääkö hän tarkalleen ottaen Kristuksen ristinkuoleman hänen syntiensä sovitukseksi, vai kenties kristillisyytemme tapanormiston, koska hän ei jaksa enää ”kilvoitella”.

Ehkä usein käy niin, että elämäntavan kieltäminen johtaa myös uskon menettämiseen, koska seurakuntayhteys katkeaa ja paholainen pääsee rikkomaan kristittyjen keskinäisen rakkauden.

Käsittääkseni uskon kilvoittelu on kahden rintaman taistelua: toisaalta taistellaan synnin luvallisuutta eli ns. lihan vapautta vastaan, toisaalta taistellaan omiin tekoihin turvautumista vastaan. Viime kädessä kyse on oikeastaan samasta asiasta: molemmissa jokin muu asia tulee ihmiselle tärkeämmäksi kuin Jumalan armo.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Herpert.  (Julkaistu Mopin palstalla.)

Aiheeseen liittyvää:

Johannes Alaranta: Seuraa Minua

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Lotta: Jumalan kuva. Irti kahleista -blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Herpert ja Maalaispoika)

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

M. K. & P. T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

2 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, elämäntapa, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellisyys, Herpert, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, pietismi, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, vastuullisuus, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys