Aihearkisto: kirjallisuus

Hengellinen väkivalta tunnetuksi – Kaikille avoin seminaari Helsingissä


Pahinta ei ole pahojen ihmisten julmuus, vaan hyvien ihmisten vaikeneminen siitä. – Martin Luther King.

Väärinkäytöksiksi Voittonen nimeää muun muassa julki- ja pakkoripit. – SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen, Helsingin Sanomat 10.10.2011.

hengellinen_vakivalta_S

Seminaari hengellisestä väkivallasta 22.11.2013: kirjailijat kertovat

Aika: 22.11. klo 12-18

Paikka: Balderin sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki

UUT ry:n järjestämässä iltapäiväseminaarissa puhuvat maan parhaat hengellisen väkivallan asiantuntijat.

Hengellisestä väkivallasta on julkaistu viime aikoina useita kirjoja. Kaikille avoimessa ja maksuttomassa seminaarissa tutkijat ja kirjailijat kertovat teoksistaan, aiheistaan ja tutkimustensa tuloksista – ja ehkä itsestäänkin.

Tutkimus on osoittanut, että Suomessa toimii useita hengellisiä liikkeitä ja yhteisöjä, jotka painostavat jäseniään ja kohtelevat … Lue koko artikkeli…

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, elämäntapa, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, kirjallisuus, lähihistoria, mielenterveys, normit, norms, painostaminen, pelko, pelot, sananvapaus, syrjintä, syyllistäminen, tiede, tieto, tutkimus, uskon jättäminen, uskontokritiikki, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksinäisyys

Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden


Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorpi.

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen Lue koko artikkeli…

17 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, 2010-luku, ahdistus, arvot, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, Conservative Laestadianism, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, kasvatus, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kirjallisuus, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, lähihistoria, lisääntyminen, manipulointi, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, naiseus, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, romaani, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, spiritualiteetti, sukupuolijärjestelmä, suru, suurperhe, synnit, syyllistäminen, taide, tasa-arvo, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksinäisyys

Vartijan uutuuskirja: Lestadiolaisuus tienhaarassa


Nykyinen SRK-linjan vanhoillislestadiolaisuus on havahduttanut sekä lestadiolaiset tutkijat että tavalliset vl-uskovat pohtimaan ja erittelemään liikettä ja sen oppia, johon on syntynyt ja tullut kasvatetuksi. Mitä liikkeen opille on tapahtunut – ja tapahtumassa? Vl_tienhaarassa

Lestadiolaisuus tienhaarassa 

-kirja julkaistaan tiistaina

Tule mukaan keskustelemaan uuden kirjan Lestadiolaisuus tienhaarassa julkistamistilaisuuteen Keskustakampuksen tiede-kirjaston, Kaisa-talon 7. kerroksen auditorioon (Kaisaniemenkatu 5) tiistaina 28.5. klo 18. vartija-logo

 Kyseessä on … Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, alakulttuuri, armo, armoneuvot, armonvälineet, arvot, avainten valta, avioliitto, äitiys, ban of birth control, ban of television, bans, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirjallisuus, kristinoppi, kuuliaisuus, laestadianism, lapset, lähihistoria, leimaaminen, lisääntyminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, spiritualiteetti, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, tasa-arvo, tulevaisuus, tuomitseminen, tutkimus, uskon jättäminen, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Suviseurat, materialismin mahtinäytös


– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen. Lue koko artikkeli…

21 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, ehkäisykielto, ekologia, elämäntapa, hengellinen väkivalta, hengellisyys, huumori, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kiellot, kirjallisuus, kristinoppi, kulttuurikiellot, lapset, manipulointi, musiikki, naisen asema, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, romaani, sananvapaus, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, tuomitseminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, ympäristö, ympäristöetiikka, ympäristönsuojelu

Hiljaisen viikon miete: vähemmän on enemmän


Läsnäolo hetkessä. 

“…uskon ettei elämä ole romaani, jonka alku, keskikohta ja loppu pitää suhteuttaa sen kokonaisuuteen. Pikemmin se koostuu sirpaleista, joiden välillä vallitsee vain heikko yhteys. Kun etsimme elämän mieltä, sitä ei siis tule hakea kokonaissummasta vaan osista. Tämä ei ole tuore oivallus, vaan tunnettu jo Horatiuksesta lähtien kun tämä huudahti: “Carpe diem!”

“Tartu tilaisuuteen” kuulostaa ehkä bisneshenkiseltä, mutta sen voi ymmärtää zeniläisenä mikroskooppina, joka suuntautuu yksittäiseen hetkeen erotellakseen siitä niin monta elementtiä kuin mahdollista. Tämä on myös luonnontieteiden opetus.

Luonto nimittäin opettaa vain, jos sitä katsoo tarkasti, niin hienolla erotuskyvyllä kuin on mahdollista. Sillä tavoin paljastuvat sekä aineen että kosmoksen mysteerit, ja sillä tavoin avautuvat maailman salat atomipommista proteiinien fysiikkaan. – –

Pragmaatikko voisi ajatella, että jos ihmiselämä on kokemusten summa, kokemusten määrä kannattaa maksimoida. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkkää extremeä: riippuliitämistä Antarktiksella, delfiineillä ratsastamista tai Marsin matkaa.

Vähemmän voi tässä tapauksessa olla enemmän.

Kenties riittää vain tarkkailla auringon läikkää seinällä, syyskuun perhosta, joka siinä lämmittelee, korkeaa kesäistä pilveä, tuulta joka lennättää lehtiä, kättä joka pitelee kirjaa.

Tarvitsee vain katsella ihmisiä, jotka kiirehtivät katua Kauppatorin suuntaan, ihmisiä asemalla purkautumassa lähijunasta ja ihmisiä kaukaisissa maissa myyntipöytiensä takana toiveikkaina ja odottavina, ihmisiä jotka kaikkialla ja joka askeleella kantavat mukanaan elämän kevyttä kuormaa.

Riittää kuunnella hengityksen ääntä niin että voi sanoa itselleen: olen tässä, olen elossa tässä hetkessä, tämän kiitävän hetken joka on kuin timantti kahden kellon lyönnin välissä, ei tyystin huonoa.

Ja kenties tällöin voi olla piittaamatta kohtalosta, unohtaa niin menneen kuin tulevan, ja tuntea miten surujen taakka hetkeksi nousee harteilta.”

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Helsinki: WSOY, 2009.

*    *    *

”Simon Kyreneläinen kantoi osan matkaa Jeesuksen ristiä. Näin tekee viisas sielunhoitaja. Hän ei yritä estää toista kulkemasta hänen omaa tietään. Sen sijaan hän tulee samalle tielle ja kantaa hetken toisen taakkaa.” – Kari Kuula.

Aiheesta muuta:

Topi Linjama: Mollaam poijat eletty yli varojen

Kohtuus Vaarassa

Jätä kommentti

Kategoria(t): armo, hengellisyys, ilo, kirjallisuus, luonto, spiritualiteetti, toivo, turvapaikka, vapaus

Lasinen meri Nivalan seuroissa


Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen tyttö 2mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
– Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
– En…
– Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…taivas ja ristit p

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

*       *       *

Lue myös:

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Jaana Märsynaho: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö. Lukukausi-blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena (Kirjailija Rikka Pelo)

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1960-luku, 1970-luku, ahdistus, epäily, epäilykset, hengellisyys, iankaikkinen elämä, kasvatus, kirjallisuus, lapset, lapsuus, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, normit, nuoret, pelastus, pelko, pelot, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, romaani, sananjulistajat, seurat, spiritualiteetti, synnit, syyllistäminen, syyllisyys, taivas, taivasikävä, vihjailu

”Uskottomien uskottomana lapsena”


profile-jpeg1Kirjailija Riikka Pelo, joka tunnetaan romaanistaan Taivaankantaja, (Teos 2005) on todennut haastattelussa että pohjoisen ja eteläisen Suomen lestadiolaisuudessa on suuri ero.  Hän pitää pohjoista lestadiolaisuutta lempeämpänä ja inhimillisempänä.

– Pohjoisessa yhteisöt ovat jo paikallisesti tiiviimpiä. Uskovaisuus oli suurta sosiaalisuutta, kyläilyä, hauskanpitoa, elämänläheisyyttä, huumoria ja lämpöä. ”Uskottomana” lapsena oli hyväksytty muiden joukossa. Eteläisen lestadiolaisuuden koin tuomitsevampana ja pelottavampana, ulossulkevampana. Ei ollut pahempaa kuin olla ”uskottomien” lapsi.

Myöhemmin Pelo on ajatellut etelän lestadiolaisuuden ankaruuden johtuneen siitä, että lestadiolaiset ovat hajallaan eri puolilla ja joutuvat suojautumaan maailmalta rajummin kuin pohjoisen lestadiolaiset.

Riikka Pelon haastattelu Sana-lehdessä 23.11.2006.

2 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, 1970-luku, alueelliset erot, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, hoitokokoukset, ihmisarvo, kirjallisuus, lapsuus, lähihistoria, seurakuntaoppi, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys