Aihearkisto: konsertit

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa


Kuvassa Ranuan kristillisen opiston kuoro ja orkesteri 2009. (Kuva Juho Kuha.)

Ruukin suviseurojen yhteydessä vuonna 1971 vanhoillis-lestadiolaisuudessa keskusteltiin suhtautumisesta musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen. Tuolloin järjestettiin vl-kanttoreiden, musiikinopettajien ja musiikista kiinnostuneiden sekä SRK:n johtokunnan yhteinen erityinen neuvonpito. Neuvonpidossa todettiin, että ”kuorossa laulaminen on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon”. 

Neuvonpidolla valmisteltiin kieltoja, jotka tulivat voimaan vuoden kuluttua, kun Pudasjärven suviseurojen yhteydessä puhujien-kokous päätti, että mm. kirkkokuoro on synti. Keskustelussa oli ilmeisesti esiintynyt myös toiveita maltillisemmasta linjasta, mutta se jyrättiin. Tähän viittaa kannanoton lausuma, että hallitsevaa torjuvaa ja tiukkaa linjaa olivat jotkut kritisoineet lakihenkisenä.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 musiikkiin suhtauduttiin Päivämiehen artikkelissa  ja sen pääkirjoituksessa  sekä SRK:n järjestämässä neuvonpidossa jokseenkin yhtä torjuvasti kuin 1970-luvun alussa.

“… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta.

Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Vuoden 2006 tiukennusyritys jäi kuitenkin lopulta yritykseksi. Sitä moitittiin vl-muusikkopiireissä melko avoimesti kelvottomaksi ja ihmiset eivät vain yksinkertaisesti noudata sitä. 2000-luvulle tullessa vl-muusikot ovatkin voineet harjoittaa ammattiaan vapaammin.

Lisäksi kuuntelemisen osalta valvonta on käynyt tosiasiassa mahdottomaksi musiikin jakelun siirryttyä  nettiin ja henkilökohtaisiin kannettaviin laitteisiin. Niinsanotun ”maailmallisen musiikin” harrastamisesta ei jää enää kiinni.

Kieltoja lievennetty kaikessa hiljaisuudessa

Puhujienkokouksen päätöstä vuodelta 1972 ei ole koskaan kumottu, mutta on ilmeistä, että se ei enää velvoita luopumaan esiintyvän taitelijan ammatista eikä kuoroharrastuksestakaan. Muusikoita ei enää painosteta rauhanyhdistyksellä. He saavat tehdä rauhassa työtään.

Eri taidemuodoista teatteria ja oopperaa pidetään  yhä edelleen syntinä, mutta kuoroharrastus on vapautettu ”syntilistalta”. Se on itse asiassa esim. opistoissa nostettu uudelleen arvoonsa, joka sillä lestadiolaisuudessa aikanaan oli, 1930-40-luvulla.

Nykyisin vanhoillislestadiolaisten kuorotoiminta on yleistä sekä omissa kuoroissa että ev.lut. seurakunnissa.  Vl-uskovaisia toimii myös kuorojen johtajina ja esiintyvinä ammattimuusikkoina. Jotkut ovat saavuttaneet taiteilijoina huomattavaa arvostusta ja tulleet tunnetuiksi. Vl-uskovaisten omat kuorot ovat tuottaneet paljon myös äänitteitä.

Nykyisin ooppera lienee edelleen synnillistä, mutta kuorot ja kuorojen konsertteihin osallistuminen sallitaan. Ilmeisesti myös klassisen musiikin konsertit on vapautettu syntilistalta.

Musiikkipäätösten hiljainen ”unohtaminen” on vain yksi havainnollinen esimerkki käytännöstä, jolla uskovaisten elämää kontrolloidaan mielivaltaisesti. Aikanaan virallisesti päätettyä kieltoa ei reilusti ja avoimesti kumota, mutta enää vain ei  puututa  siitä lipsumiseen samalla ankaruudella kuin aikaisemmin.

Sama prosessi on parhaillaan käynnissä televisio- ja ehkäisykiellon osalta.

Menettely on omiaan herättämään sisäistä hämmennystä. Yhä edelleen voi kuulla myös kireitä kannanottoja. Ilmeisesti vastuunkantajat odottavat että aika hoitaa ongelmalliset lähihistorian päätökset.

Puhujat joutuvat usein ratkaisemaan sallitun ja kielletyn rajoja epäselväksi käyneessä tilanteessa. Heille on noussut joissakin tapauksissa kiusaus ajella kaksilla vankkureilla, eli pitää kiinni siitä että tietyt tekemiset ovat syntiä,   ja kuitenkin  löysäillä joidenkin yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tällaiset ratkaisut heärttävät tietenkin paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi nimim. Jemima kertoi Mopin palstalla:

”Sellainen asia harmittaa mua kovasti, että monet sellaiset puhujaveljet, jotka ovat esittäytyneet meikäläisyydessä virallisen kannan edustajiksi esim. elämätapa-asioissa, niin he ovat yksityisissä keskusteluissa tiukan paikan tullen ”löysänneet kravattiaan” joittenki asioitten kohdalla. Esim. eräs palstoillakin nimeään tunnetuksi saanut puhujaveli on sanonut korvakoruista ”kyllähän se niin on, etteivät ne ole syntiä”. Ja eräs tunnettu puhuja”kööri” on antanut eräälle muusikolle luvan järjestää konsertteja, noin niinku yksityisessä audienssissa. [Puhujat] ovat ilmaisseet konserttien olevan heidän mielestään ihan ookoo tän kys. muusikon kohdalla.” (Jemima Mopin palstalla 12.12.2009.)

Musiikkikieltoja valmisteltiin yli vuoden ajan

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous käsitteli musiikkikysymystä 1971 Ruukin suviseurojen yhteydessä alustavasti ja seuraavan kerran 1972 Pudasjärven suviseuroissa. Musiikkiin suhtautumista pidettiin ”arkana ja ajankohtaisena” kysymyksenä.

Ruukin kokousta oli valmisteltu ennakkoon julkaisemalla Päivämiehessä SRK:n johtokunnan kannanotto “Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta” (Päivämies 2.6.1971). Ruukissa pidettyjen kokousten tuloksena todettiin kategorisesti, että kuoroharrastus ei uskovaiselle sovi, ei edes  kirkkokuoroharrastus.

Konserteissa käyminen on myös synti. Erikseen synniksi osoitettiin oopperan harrastaminen.

Pudasjärven suviseuroissa 1972 puhujainkokous teki lopulta virallisen päätöksen, jonka mukaan kuorolaulu ja esiintyvänä taitelijana toimiminen ovat molemmat syntiä. Näiden suhteen ryhdyttiin heti myös kurinpitotoimenpiteisiin yksityisten henkilöiden tasolla.

Tuolloin moni musiikin ammattilainen joutui vakavaan tilanteeseen: luopuako omasta ammatista kokonaan, muokatako siitä jollain lailla ”sopiva” siirtymällä pelkästään opetustyöhön, vai kieltääkö usko. Seurasi paljon henkilökohtaista ahdistusta, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmissuhteiden katkeamisia, joista kärsineet jäivät monessa tapauksessa täysin yksin.

Mutta nyt, kun vapaammat tuulet puhaltavat, kukaan ei tunnu piittaavan niiden ihmisten kohtalosta, jotka aikoinaan ottivat musiikkikiellot todesta ja luopuivat kuorostaan tai peräti musiikista ammattina. Tai joutuivat tuhoamaan ”syntiseksi” leimatun sävellyksensä. Tai niistä jotka murheellisina jättivät rauhanyhdistyksen, koska vuosikymmenien opiskelun ja jatkuvaa harjoittelua vaativasta ammatista luopuminen oli käytännön mahdottomuus ja  tuntui kohtuuttomalta.

Monet luovat ja lahjakkaat ihmiset joutuivat kärsimään, täysin aiheettomasti.

Syyllisiä ovat puhujienkokouksen tietämättömät ja kulttuurisesti kapeakatseiset sanajulistajat. Heissä ole ollut miestä kantamaan vastuutaan edes nyt jälkenpäin. Se taho jonka nyt asiaan pitäisi NYT tarttua, on tietenkin vl liikkeessä päätöksiä tekevä taho eli SRK:n johtokunta.

1970-luvulla ammattiaan aloittelevien muusikoiden  olisi pitänyt syntyä vasta myöhemmin, kun herätysliikkeen syntikäsitys muutettiin.

Kukaan ei niistä uhreista enää puhu eikä edes tiedä. Silloiset päätösten tekijät tai SRK:n edustajat eivät ole esittäneet pahoitteluaan kärsimyksistä, joita päätös aikanaan heille epäoikeudenmukaisella tavalla aiheutti.  Kaiken tämän nähnyt vanhempi uskovainen tuntee itsensä vähintään hölmöksi.

Näitä virallisia SRK:n puhujainkokousten ja johtokunnan päätöksiä ei siis ole kumottu. Tästä huolimatta niitä ei kuitenkaan enää tarvitse noudattaa voidakseen olla vl-uskovainen.

Erehtymätön jumalanvaltakunta saattaa siis joskus erehtyä. Mutta erehdysten seuraamuksista ei nähtävästi kenenkään tarvitse piitata.

Liperin suviseurojen yhteydessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen korosti jumalanvaltakunnan absoluuttista erehtymättömyyttä.

Henkilökohtainen menestys muilla aloilla hyväksytään – miksi ei musiikissa? 

Ristiriitaista on,  että sillä jyrkkyydellä, jolla opin vartijat ovat torjuneet musiikin, he eivät ole koskaan puuttuneet muilla elämänalueilla ja ammattialoilla toimivien uskovaisten ammatinharjoittamisen ongelmiin. Henkilökohtaisen osaamisen ja menestyksen tuottamat saavutukset ovat julkisia myös politiikassa, talouselämässä ja julkisen hallinnon huipulla. Ne tuottavat yksityiselle ihmiselle mainetta ja kunniaa jopa enemmän kuin musiikkielämässä. ”Ihmiskunniaa” nostavat myös talousivuilla euroina julkistetut yrityskaupat, tilaukset ja sijoittajien voitot. Taloudelliset palkinnot ovat yrityselämässä lisäksi kokonaan eri maailmasta verrattuna musiikkialojen usein hyvin vaatimattomiin ansioihin.

On vaikea ymmärtää, mihin kristinopillisesti nojaudutaan, kun ankarimmat kiellot on päätetty kohdistaa  juuri musiikkialalle.

*   *    *

Päivämies-lehti julkaisi Ruukin suviseurojen jälkeen seikkaperäisen artikkelin  Kristitty ja taide (Päivämies 37, 8.9.1971). Tässä siitä musiikkia koskenut katkelma.

 

SRK 1971: ”Kirkkokuorossa laulaminen on vaarallinen silta maailmaan”

Päivämies 37, 8.9.1971

Musikaalisuutta ei ole lupa käyttää oman kunnian eikä epäjumalien hyväksi

Periaatteellisena näkemyksenä todettiin, että taiteellinenkin lahja on Jumalan lahja ja sitä sellaisenaan ei kukaan saa katsoa ylen. Kuitenkin tuli esille, että tätä lahjaa paljon käytetään väärin. Ei Jumala ole antanut näitä lahjojaan ihmiskunnian korottamiseksi, ei Jumala anna kunniaansa toisille eikä ylistystänsä epäjumalille. – –

TÄLLAINEN NEUVONPITO käytiin seurojen viimeisenä päivänä ja siihen oli kokoontunut niin runsaasti osanottajia, että osan oli etsittävä itselleen istumapaikka ikkunalaudalta.

Keskustelussa aikaisemmin oli tullut esille sellaisiakin ajatuksia, että Jumalan valtakuntaan olisi tullut jonkinlaisia kahleita ja laillisia määräyksiä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Heti alussa todettiin, että itse meissämme me ahtaalla olemme; Jumalan valtakunnassa ei ahdista eikä purista kun vain tunnon asiat ovat kunnossa. Neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat osa evankeliumia.

MITEN SITTEN käytämme Jumalan antamia lahjoja musiikin alalla? Toiminnan muodot sillä alalla ovat avartuneet.

Musiikista on tulemassa vaara joutua maailmanmielisyyteen.

Jumalanlapset arvostavat Jumalan lahjaa myös musiikin alalla, mutta sitä ei saa käyttää väärin. — Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. — Musiikin taidossakaan ei ole varaa lähteä etsimään ihmiskiitosta, vaan mahdollisimman epäitsekästä Jumalan lahjojen käyttöä Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisena harrastuksena kuoroissakin laulaminen, myös kirkkokuorossa, on osoittautunut monelle vaaralliseksi sillaksi maailmaan.

Yhteyden rakentaminen on kadottanut suolan, ja Jumalan valtakunnan rajat ovat alkaneet pimentyä. Viimeisen eriseuran aikana oli huomattava osa eriseuraan menneistä n.s. kirkkokuorolaisia. Laulettiin sydämet yhteen epäuskoisten kanssa. Jumala ei asu jaetussa sydämessä. Ei kukaan voi palvella kahta herraa.

”Solistina esiintyminen saa aikaan pahennusta”

TÄHÄNKIN OLISI lähtökohdaksi tehtävä kysymys-asettelu: etsinko siellä Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa. Eiköhän siellä pohjimmaisena tavoitteena ole tuoda esille itseään ja etsiä omaa kunniaa.

Osallistumisen turmiollisena seurauksena ei ole vain omantuntonsa turmeleminen, vaan siellä on vielä esimerkin vuoksi pahennukseksi monille muille.

Toisille tieto uskovaisen esiintymisestä jossakin tilaisuudessa tuo tervettä hätää sielun autuuden tähden, toisille se on houkutuksena osallistumiseen ja näin saa aikaan pahennusta.

Paavali sanoi, että hän ei lihaakaan söisi, jos tietäisi sen veljiä pahentaneen. Vaarat ovat perin moninaiset. Kannattaa siis pysyä erossa oman ja toisten sielujen autuuden tähden. Ei laulamisesta saa tulla epäjumalaa, se ei vie taivaaseen. Ei saa myös houkutella kanssaveljiä ja -sisaria sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Tämä on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon. Liiallinen kiintyminen taiteeseen saattaa tulla epäjumalaksi ja nousta evankeliumin edelle.

”Oopperat ovat ilveilyä”

ILMAN ENEMPÄÄ selitystä on selvä asia, että jumalanlapsen paikka ei ole oopperassa. Kokouksessa olikin syvä huoli, että jumalanlapset karttaisivat tällaisia tilaisuuksia.

Oopperat ovat suoranaista ilveilyä, johon usein sekoitetaan jumalisuuden kuva. Samasta suusta tulee kiitos ja kirous, miten voisi sellaiseen osallistua ja siihen yhtyä.

”Kuorot ja konsertit vievät sielun autuuden”

KUOROTOIMINTA on vapaaehtoisena musiikkiharrastuksena hyvin yleistä. On eri järjestöjen piirissä toimivia kuoroja, kirkkokuoroja ja vielä lapsikuoroja. Laulutaidon kehittämisen suhteen ne ovat hyviä ja monet näennäisesti ajanvietteenä vaarattoman näköisiä.

Mutta ajatellaanpa tilannetta. Kuorossa on suurin osa epäuskoisia laulajia, on laulettu sydämet yhteen. Monelle on käynyt niin, ettei ole jaksanut tunnustaa uskoaan ja vielä vähemmän saarnata kavereille parannusta. On joutunut jaetulle sydämelle.

Raamattu sanoo: Jumala ei asu jaetussa sydämessä, eikä kukaan voi palvella kahta herraa. Näin on vaarattoman tuntuisesta ajanvietteestä ollutkin mitä suurin vaara, on mennyt sielun autuus.

Kumpi on silloin parempi, säilyttää jumalanlapsen oikeus vai menettää se kallein aarre. Sielun autuus on kaikkein kallein asia, kaikki muu sen rinnalla on pelkkää roskaa.

KUOROT ESIINTYVÄT kaiken lisäksi erilaisissa konserteissa ja pitävät konsertteja. Eivät kaikki ole edes kirkkokonsertteja. Ulkonaisesti kaunista menoa, mutta puuttuu se eläväksi tekevä voima, Kristuksen evankeliumi.

Kun kuorossa on uskovaisia pitää moni kuoroon kuulumatonkin kristitty täysin oikeutettuna mennä konserttia kuuntelemaan ja saa siellä sielulleen kipuja; tunto tulee sairaaksi. Esiintymisellään on loukannut oman omantuntonsa ja vielä pahentanut monia muita.

Ei tarvinne kerrata, mitä Raamattu sanoo niille, jotka pahentavat yhden näistä vähimmistä, jotka uskovat Kristuksen nimen päälle. Sielunvihollisen eksytykset ovat niin ovelat ja kavalat, että jos taitaisi tapahtua, niin valitutkm eksytettäisiin.

Näitä asioita kannattaa tarkasti tutkia Jumalan sanan valossa. Vielä kannattaa tutkistella näitä Jumalanlasten kanssa keskustellen, että säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Paavali kirjoittaa Koi. 3:1—2: ”Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikäät niitä, jotka ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Isän oikialla kädellä. Pyrkikäät niiden perään, jotka ylhäällä ovat ja ei niiden, Jotka maan päällä ovat”. – –

Loppusanat

KAIKISSA KOKOUKSISSA tuli esille voimallisesti se tosiasia, että kristityn elämä on todellista taistelua kehdosta hautaan asti.

Taistelu on jatkuvasti kiihtynyt ja edelleen kiihtyy. Syntielämä suojataan lailla. Onhan luonnollista, että sitä silloin tehdään ja joka ei siihen voi yhtyä hyvän omantuntonsa tähden, joutuu yhä suuremman painostuksen alaiseksi. Kristittyä pidetään ahdasmielisenä ja kehityksestä jäljessä olevana, nimityksiä löytyy toinen toistaan kummallisempia. Näin on kalkilla elämänaloilla, joten ei ole mitään aihetta asettaa toista vartiopaikkaa toista helpommaksi. Missään ei jaksa, ellei Jumala anna voimaa.

*    *    *

Päivämiehen artikkeli on julkaistiin kokonaisuudessaan aikoinaan ”Mopin palstalla” (palsta on lopetettu).

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Julk. Päivämies nro 37, 8.9.1971: “Kristitty ja taide”.

Televisiopäätös (Wikipedia)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Kaisu Innanen:  “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot  (Kaltio-lehdessä julkaistu artikkeli)

Jyrki Linjama: Kirkko-ooppera: säveltäjän puheenvuoro. 11.2.2010 Amfion.fi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Mainokset

12 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 2000-luku, elämäntapa, epäily, erehdys, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, musiikki, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, taide, teatteri, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti


 Rauhanyhdistysten vuosikokousedustajat päättivät vuonna 1963 Ylivieskan suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa, että television hankkiminen on synti. Uskovaisella ei ole lupa hankkia vastaanotinta kotiin.

”Jumalan Sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineitten liiketoimia. – – Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa.” (SRK:n vuosikokous Ylivieskassa 10.7.1963.)

”Televisio ei ole kristityn kodin huonekalu”, todettiin julkisuuteen annetussa tiedotteessa ja monissa Päivämiehen kirjoituksissa. Tätä on toisteltu lähes 50 vuotta.

SRK:n johtokunta ryhtyi myös valvomaan, että televisiokieltoa noudatettiin. Asiaa seurattiin pitkin 1970-lukua, sillä SRK:n johtokunta nosti asian säännöllisin välein puhujienkokouksiin. Puhujienkokouksissa päätettiin vuosi vuodelta tiukentaa uskovaisten valvontaa ja asetettiin kieltoa rikkoneille sanktioita.  Sanktiona toimi eristämine uskonyhteydestä, eli asianomaista lakattiin tervehtimästä Jumalan terveellä ja hänen katsottiin kieltäneen uskonsa. Jos hän sattui olemaan rauhanyhdistyksen jäsen, hänelle ilmoitettiin kirjeellä johtokunnan päätöksestä että hänet on erotettu yhdistyksestä – saatettiinpa erottaa ilman kirjallista päätöstä.

Televisiokielto oli ensimmäinen niinsanotuista kulttuurikielloista, jotka SRK:n johtokunta vakiinnutti uskomisen kriittiseksi osaksi 1970-luvulla puhujienkokousten päätöksillä ja Päivämiehen kirjotuksilla. Niinpä myös klassisen musiikin harrastamisesta tehtiin synti 1970-luvulla. Konsertit, ts. elävien musiikkiesitysten seuraaminen, sekä muusikon ammatti määriteltiin synniksi (lukuunottamatta musiikinopettajana ja kanttorina toimimista). Samaten vain osa soittimista katsottiin uskovaiselle sopiviksi.

Tämä kielto, samoin kuin televisiokielto, on sittemmin uudestaan ja toistuvasti vahvistettu Päivämiehessä myös 2000-luvulla. Konsertti- ja televisiokieltoa ei ole tähän päivään mennessä kumottu.

Kokous kokoukselta kiristyvä ”televisiokuri” pohjusti hoitokokouksia

Vuoden 1963 päätöksen jälkeen televisiokiellon perusteluksi vakiintui kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin uskovaisenkin on SRK:n mukaan mahdotonta kyetä valitsemaan synnillisen ja ei-synnillisen ohjelman välillä ja jättää katsomatta niitä synnillisiä.

Toiseksi, TV:n hankkimisella uskovainen syyllistyy tottelemattomuuden syntiin, sillä seurakuntahan on jo päättänyt, ettei  uskovainen saa hankkia vastaanotinlaitetta. Uskovainen oli velvoitettu osoittamaan kuuliaisuutta tälle päätökselle.

TV-päätökseen liitetty kuuliaisuuden valvonta loi käytännnössä perustan sille, että ihmiset myöhemminen alistuivat hoitokokousten tapaiseen julkiseen toinen toistensa häpäisemiseen ja nöyryyttämiseen. Tv-päätös oli avoimen alistamisen ensimmäinen askel.

Pelkkä vuosikokouspäätös ei ilmeisesti ollut osoittautunut sittenkään riittäväksi, vaan television juuriminen pois kodeista ja ehdottoman kuulaisuuden aikaansaaminen vaati SRK:n johtokunnalta seuraavina vuosikymmeninä yhä kovempia toimenpiteitä.

SRK:n johtokunta käsitteli televisiokysymystä kokouksessaan keväällä 1971 ja päätti viedä asian uudestaan puhujienkokouksen käsittelyyn, jotta voidaan yhteisesti laajalla joukossa sitoutua aikaisempaa tiukempaan kuriin asiassa.

Ruukin suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa 1971 tehtiinkin SRK:n johtokunnan ennalta valmistelema päätös, että jokainen television kotiinsa hankkinut uskovainen puhutellaan ja, mikäli asianomainen ei luovu televisiostaan, hänet katsotaan epäuskoiseksi, koska asianomainen on television ostamis-teollaan kieltänyt uskonsa. Samalla päätettiin että kaikki tällaiset uskovaiset erotetaan rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Päätös merkittiin SRK:n vuosikokouspöytäkirjaan:  ”Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 1971.)

SRK:n pääsihteeri lähetti sittemmin rauhanyhdistyksille ohjeet erottamismenettelystä. Televisioon liittyvän kurinpidon loppuvarmistus tehtiin vielä puhujienkokouksessa Sievissä 1976. Tällöin päätös kuului:  ”Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 3.7.1976.)

Vanhoillislestadiolaista kansaa valmisteltiin ennalta vuonna 1971 Ruukin suviseurojen puhujienkokouksen päätöksiin kirjoituksella Päivämiehessä kesäkuun alussa (alla).   Siinä todetaan, että SRK:n johtokunta oli käsitellyt televisioasiaa  kesän suviseuroja valmistelleessa kokouksessaan.

Kuten tunnettua, normien kiristäminen ja niiden noudattamisen entistä tiukempi valvonta oli sittemmin erottamaton osa hoitokokousvuosien väkivallan leimaamaa uskonelämää rauhanyhdistyksissä. Ne olivat seurausta pappishajaannuksen jälkeen aloitetusta syntilistan rakentelusta, jolloin siitä mitä pidetään syntinä, alettiin tehdä uskovaisten omiatuntoja sitovia kokouspäätöksiä, joiden nojalla ihmisiä sittemmin kuulusteltiin.

”Elävä kristillisyys ei ole konserttikristillisyyttä

Kirjoitus on merkittävä historiallisesti myös siitä syystä, että siinä valmisteltiin musiikkiin liittyviä laajempia kieltoja, joista Ruukissa myös päätettiin ja joita edelleen tiukennettiin Pudasjärven suviseurojen yhteydessä 1972. Kirjoitus ei kuitenkaan kerro, olivatko kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet myös musiikkia koskevan tiukennuksen takana. Tämä on kuitenkin todennäköistä.

Päivämiehen kirjoitus osoittaa, että konserttiharrastus oli julistettu SRK:n johtokunnassa synniksi jo ennen kuin asiasta päätettiin puhujienkokouksessa. Konserttiharrastus oli SRK:n johtokunnan mukaan ”murheellinen ajanviete” josta kehotettiin tekemään parannusta, jos sellaiseen oli sortunut, kuten monen uskovaisen oli todettu sortuneen.

Tällaista erikseen korostettua konserttikieltoa ei lehteen tietenkään painettaisi ilman todettua tarvetta. Vielä 1950- ja 60-luvulla monet koulutetut kaupunkilais-uskovaiset harrastivat myös elävää musiikkia ja kävivät konserteissa. Klassisen musiikin harrastusta ei pidetty syntinä. Sen harrastajia oli tosin siihen aikaan suhteellisen vähän, koska silloinen vl-joukko eli valtaosaltaan vielä maaseutukylissä.

Toisaalta tiedetään, että on ollut olemassa vanhoillislesatdiolaista uskoa tunnustavia  säveltäjiä, joiden ammattiin musiikin julkiset esitykset  ovat tietenkin liittyneet luonnollisena osana.

Tästä seuraakin absurdeja kuvioita, kuten että uskovainen säveltäjä saa hyvällä omallatunnolla seurata konserttia, koska on kyse hänen ammatistaan ja työstään, mutta sen sijana vl-uskovainen musiikinystävä tulee langenneeksi syntiin joka jää omalletunnolle taakaksi jos saapuu paikalle, koska konsertissa istuminen on hänelle syntiä. Hän joutuu tästä parannuksen askelille, mutta vl-uskovainen säveltäjä ei (eihän? Ei kai sentään?).

Omituiset perustelut konserttikiellolle

”Konsertti-synnin” perustelu jää kirjoituksessa oudon epämääräisesti ilmaan. Toteamus ”elävä kristillyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä” on tietenkin ontto retorinen hölynpöly-lause, pelkkää demagogiaa joka ei perustu mihinkään.

Kirjoituksen vihjailevaa tyyliä tulkiten siitä on mahdollista lisäksi saada sekin käsitys, että kaikki muut konsertit olisivat syntiä, paitsi sellaiset (mitä ne sitten olisivatkaan), joissa kokoontuvat ”kaikki joilla henki on”.  (Sic! Erilaiset henget olivat suostitua selitysarsenaalia 1970-luvulla.)

Ainoana ”raamatullisena” perusteluna konserttikiellolle kirjoittaja esittää  irrallisen viittauksen psalmiin 1, muotoilulla ”vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä”.

Lukija jää miettimään, tarkoittaako kirjoittaja, että konsertissa muusikoiden esitystä kuuntelemaan asettuvat ihmiset olisivat ikään kuin erityisen syntisiä? Syntisempiä kuin vanhoillislestadiolaiset ihmiset, jotka eivät voisi kirjoittajan mukaan juuri muiden ihmisten syntisyyden takia tulla ”istumaan” konserttisaliin ja iloitsemaan musiikista? Mutta tuonkaltainen ajatus ei tunnu lainkaan istuvan lestadiolaiseen uskonperinteseen ja tuntuu lisäksi pöyristyttävän omahyväiseltä.

Onkin varsin kiusallista ja häpeäksi kristillisyydelle, että omassa hengellisessä lehdessä esitetään tämäntasoista höpinää muka totena pidettäväksi.

Oma teologinen kysymyksensä on, missä määrin nimenomaan psalmeilla on ylipäätään mahdollista perustella kristittyä sitovia tapoja, määräyksiä ja lakeja. Psalmien asema Vanhassa testamentissa ei ole tietenkään ollenkaan samantasoinen kuin esimerkiksi kymmenen käskyn. Psalmit edustavat lähinnä hengellistä runoutta, eivät samalla tavoin ytimeltään Jumalan sanaa kuin vaikkapa Uuden testamentin Jeesuksen puheet.

Kyseinen psalmin säe on lisäksi sisällöltään sen laatuinen, että sillä on hyvin vaikea perustella konserttikieltoa:

”Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa, vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu.

Hän menestyy kaikissa toimissaan. Niin ei käy jumalattomien. He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Väärintekijät saavat kerran tuomionsa, syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa. Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.”  (Ps. 1:1-6, 1992.)

Kaikkien psalmien on perinteisesti uskottu olevan Daavidin kirjoittamia, mutta nykyiset tutkijat pitävät niitä useiden kirjoittajien tai kirjoittajaryhmien tuotoksena. Suurin osa kirjoittajista on jäänyt tuntemattomaksi.

Psalmit ovat lähinnä laulu- ja mietelmärunoutta, siis kaunokirjallisuutta. Niitä on ryhmitelty aiheittain: kiitospsalmit sisältävät kiitosta ja ylistystä Jumalalle, valituspsalmit kuvaavat ihmisen murheita ja vastoinkäymisiä elämässä, kuningaspsalmit kertaavat Israelin historiaa ja matkalauluja laulettiin erityisten juhlapäivien aikaan juhlakulkueissa.

Psalmit kuuluvat nuorimpaan osaa Vanhaa testamenttia. Lopullisesti Psalmien kirja on koottiin lopulliseen muotoonsa vasta noin vuonna 175 ennen ajanlaskun alkua.

”Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta”

Päivämies no 23, 2.6.1971

”Kristillisyyden selvä kannanilmaisu television sopivaisuudesta kristityn  kodin huonekaluksi on tehty kaikkien tiettäväksi.

On syytetty, että kuolleesta kappaleesta on tehty vaarallinen ja sieluja surmaava, vaikka selvästi on aina puhuttu televisiosta ohjelmineen. Kappale sinänsä on kuollut, mutta kun se alkaa elää, ei se enää ole kuollut. Ohjelma on selvästi osoitettu ala-arvoiseksi ja lihaa ruokkivaksi roskaksi, mutta mikään ei näy auttavan.

Uudelleen on asiaan puututtava vain siksi, että television ohjelman tuoma hedelmä puhuu niin sanomattoman murheellista kieltä. Melkein kaikille niille, joille televisio on tullut rakkaaksi, ovat seuravälit tulleet pitkiksi. Kotiseurat ovat melkein loppuneet ja jäljelle on jäänyt vain paha omatunto.

On myös niitä, joille televisio ohjelmineen on kirkastunut synniksi, mutta monelle on tullut heikkous sen hävittämiseen nähden. On keksitty puolustuksia jos jonkinlaisia, lapset eivät anna hävittää, lapset pysyvät kotona, ympäristö on niin paha, että siltä suojellaan lapsia istuttamalla television äärelle jne.

Ajatelkaa rakkaat ystävät millainen suojamuuri. Onko parempaa turmella lasten ja aikuisten sielunelämä kotona kuin kylässä. Jos televisio on kylässä, ei sitä ainakaan niin ahkerasti käydä katsomassa.

Turha on kenenkään luulla olevansa niin vahva, että pystyy valitsemaan sopivan tai sopimattoman ohjelman. Vanha osa on voimallinen vaatimuksissaan. Siksi se, mikä tänään on kielletyn tuntoista, on huomenna sopivaa. Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.

Monella on jäänyt huomaamatta, että tässä on kuitenkin tullut tottelemattomuuden synti. Seurakunta on sitä mieltä, että televisio ei ole sopiva ja kuitenkin on sellainen hankittu. Esimerkkinä toisille se saattaa olla vaarallinen.

SRK:n johtokunta käsitteli televisioasiaa viime kokouksessaan. Televisio käsitettiin erittäin murheellisena ilmiönä ja toivottiin, että sen vaarallisuus kirkastuisi jokaiselle.

Toinen yhä enemmän jalansijaa saanut murheellinen ajanviete, johon kristitytkin ovat sortuneet, on konserttiharrastus. Vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä.

Elävä kristillisyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä.

Psalmien kirjassa puhutaan kyllä paljon lauluista ja soitoista, mutta siellä on kaiken ehtona: Kaikki, joilla Henki on.

Oman sielun autuuden tähden kannattaa kaikista näistä luopua ja palata Herran tykö Hänen seurakuntaansa ja kysellä vieläkö nämäkin synnit saa anteeksi. Varma on se, että Jumalan sydämellä on paljon anteeksiantamusta Ja seurakunnassa hyviä neuvoja uskon kuuliaisuudessa vaeltamiseen.

Lähemmin nämä kysymykset tulevat keskusteluun ensi kesän suviseuroissa pidettävissä kokouksissa.

Jäämme uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Päivämies 2006: tahdommehan karttaa konsertteja

Onko mikään muuttunut vuodesta 1971?

”… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Televisiokantaa ei ole syytä muuttaa.” Näin totesi SRK:n silloinen johtokunnan jäsen Aarno Haho lehdistötilaisuudessa Sotkamon suviseuroissa (Helsingin Sanomat, kuukausiliite, elokuu 2006).  Samaa vakuutti myös SRK:n pääsihteri Aimo Hautamäki seuraavana vuonna Kotimaa-lehden haastattelussa (19.4.2007).

PS. Huomiota kiinnittää että vielä 1970-luvulla Päivämiehessä oli ihan OK  kirjoittaa lehteen sanallinen synninpäästö perinteelliseen vl-tapaan, kuten yllä olevankin kirjoituksen lopussa. Tämä kiellettiin 2000-luvun alkuvuosina ja päätettiin virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 2008.

Jotkin asiat siis voivat muuttuakin! Eihän toki televisio- eikä konserttikieltopäätös –  mutta niinkin keskeinen opillinen seikka kuin syntien anteeksi uskominen…!

*     *      *

Aiheeseen liittyvää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: suothan esittää parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnnollistamisesta nostamalla esiin autenttisia dokumentteja.)

Televisiopäätös (Wikipedia)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen – suviseuroja ei edelleenkään televisioida

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Vanhoillislestadiolaiset katselevat televisiota salaa

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

”Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot (Kaltio)

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Miksi teatteri on syntiä? (Ex)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

”Meistä on tullut kaksinaamaisia” (Sivusta seurannut)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen

Olinko hölmö

Teatteriesitys koulussa (Koululaisten äiti)

*    *     *

Välittäköön Alban Berg -kvartetti Schubertin sävelin kiitoksemme Mopin Palstan Pölyttyneen aarre-arkistolle, josta hän on siirtänyt ylläolevan Päivämiehen kirjoituksen nettiin. (Toimitus.)

13 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, vihjailu, yhteisö, yhtenäisyys

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina


Olen jo keski-ikäinen mies ja taustani on vanhoillislestadiolainen. Siitä on seurannut monet elämän taistelut itsen ja läheisten kanssa. Yksi on ollut soittamisen ja yleensä musiikin harrastukseni. Niitä ei hyväksytty eikä sallittu. Se satutti. Tietysti tuli sitten paljon muutakin. Niistä ei sen enempää.

Ihminen ei voi valita ”taustaansa”. Hän syntyy aina ”johonkin”, joka sitten alkaa määritellä ja muokata ihmislasta. Sillä lailla ihminen on mielestäni enemmän tai vähemmän ennalta määrätty. Jos sattuu syntymään tiukkaan hengellisyyteen, jossa pidetään välttämättömänä kieltää normaaleja asioita ja rajoittaa yksilöllisten lahjojen kehittämistä, ei voi tietää mistään muusta mitään. Ei osaa aavistaa millainen olisi vapaa ja suvaitsevainen kasvuympäristö. Mutta uskon, että sen kyllä tunnistaa, jos pääsee sitä kokemaan ja tekemään vertailuja.

Lahja vai oma valinta?

Olen jättänyt vl-uskon taakse. Se kuitenkin on varhainen kaikupohja, jolta aikoinaan ponnistin näitä asioita ihmettelemään. Olen usein pohtinut vl-uskon ristiriitaista opetusta siitä, miksi toiset ihmiset uskovat ja pelastuvat ja toiset taas eivät.

He opettavat ensin, että usko on Jumalan lahja, jonka saa ilman ihmisen omaa tekemistä. Mutta sitten kuitenkin he opettavat samaan aikaan, että ihminen voi itse valita, uskooko vai ei, pelastuuko vai ei. Seuroissa aina sanottiin, että Jumala on jättänyt valinnan ihmiselle. Tästä on suosittu vl-sanontatapa, että ”usko ei ole joka miehen”. En tiedä onko tuo fraasi otettu Raamatusta. Enkä sitäkään, mitä se oikeastaan tarkoittaa. He myös uhkailevat, että jo ihminen sivuuttaa uskon silloin kun se on tarjolla, hänen etsikkoaikansa menee ohi ja Jumala hylkää  hänet lopullisesti.

Mihin tämä opetus mahtaa perustua. Usko ja armo ei siis ole alun alkaenkaan kaikille tarkoitettu lahja? Tässä vaiheessa huomaa tulleensa petetyksi.

Olen allerginen uskoon liittyvälle liturgialle, puhetavalle jossa ei ole mitään sisältöä. Luulen, että en ole pohjimmiltaan ollenkaan uskonnollinen ihminen. Ehkä minulta puuttuu ”uskon geeni”. En alkuunkaan käsitä, miksi pitäisi ”uskoa jumalaan”.  Mitä se edes tarkoittaa? Jumalan olemassaoloon uskomistako, ja jos sitä, niin mitä se Jumalan olemassaolo sitten on? Mitä toisaalta on ”jumalan olemattomuus”. Kumpikin käsite on minusta täysin tyhjä. Mitä siis pitäisi uskoa, tai uskotella itselleen?

Minusta on alkanut tuntua siltä että jumala ei ole ollenkaan tarpeellinen käsite voidakseni ymmärtää sitä mitä on olemassa ja mikä itse on.

En siis tietenkään osaa sanoa, millainen minusta olisi tullut ilman lestadiolaista kasvatusta. Nykyään en ajattele jumalaa, en vaan tunne ”tarpeelliseksi”.  Olen vieraantunut koko ajatusmaailmasta. Erosin lopulta viime vuonna kirkostakin ilman ihmeempää dramatiikkaa. Kirkoista rakennuksina pidän. Mutta muutoin ei kirkko eikä usko tunnu koskettavan elämääni mitenkään.

Tuntuisi vieraalta ja suoraan sanoen epärehelliseltä miettiä Raamatun tarinoita vakavissaan otettavina juttuina. Tai ylipäätään hengellisiä olentoja ja käsitteitä, kuten enkeleitä, saatanaa, kadotusta ja taivasta. Näen ne tarinoina samalla lailla kuin esim. antiikin jumalatarut.

Minulle on tullut sellainen käsitys, että uskonto perustuu suurelta osin pelkoon. Pelko taas johtuu tietämättömyydestä.

Jos tietäisimme enemmän, ja jos hyväksyisimme sen, että emme edes voi kaikkea tietää, silloin ei tarvita uskontoa eikä jumalia minkään selitykseksi.  Oman rajallisuutemme  hyväksymisessä olisi enemmän nöyryyttä kuin jumalauskossa.

K.U.

*          *          *

Lue lisää:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): epäily, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, helvetti, hengellisyys, iankaikkinen elämä, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kadotus, kasvatus, kiellot, kirkko, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, lakihengellisyys, lapsuus, musiikki, normit, pelastus, pelko, pelot, retoriikka, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, taivas, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, yksilöllisyys

Muusikko ja musiikin ystävä – vauhdita avustustyötä musiikilla!


Suomalaiset populaarimuusikot ja iskelmätaivaan kärkinimet antoivat huomattavan työpanoksensa Haitin avustustyön hyväksi  konsertissa 24.1. Helsingin Surkirkossa järjestetty konsertti tuotti 800 000 euroa, mikä ylitti järjestäjien odotukset nelinkertaisesti.

Tilaisuuden järjestivät Kirkon Ulkomaanapu, Yhteisvastuukeräys ja Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta. Presidentti Tarja Halonen ja tohtori Pentti Arajärvi osallistuivat tilaisuuteen.

Konsertin tuotto ohjataan Haitin katastrofin avustustyöhön Yhteisvastuun kautta: Nordea 208918-6775.

Keräykseen voi edelleen osallistua myös soittamalla numeroon 0600-1-2010 (10,10 euroa / puh + pvm).

Haaste muusikoille

Epäkuluttajan blogissa heitettiin  pallo muillekin muusikoille.

Nyt on tarve ja tilaisuus vauhdittaa elintärkeätä avustustyötä Haitissa KUA:n kautta.

Musiikilla maailmaa paremmaksi!

Järjestä vuoden 2010 aikana konsertti Kirkon Ulkomaanavun hyväksi. Konsertti on osa Leipää musiikista -konserttien sarjaa. Kuoro tai muu kokoonpano voi rakentaa oman konserttinsa kokonaan tai osittain leipä -teeman ympärille.

Konserttiin voi liittyä teemaan johdattava juonto tai ohjelmalehti.

Tilaisuuksissa on musiikin lisäksi puhetta, josta tulee selvitä, mistä kampanjassa on kysymys. Ulkomaanapu pyrkii olemaan mahdollisuuksien mukaan tilaisuuksissa läsnä.

Konsertin voi järjestää yhteistyössä seurakuntien kanssa. Seurakunta tai esiintyjät tiedottavat Ulkomaanavulle, minä päivänä konsertti olisi ja millainen se on, sekä hoitavat mainonnan. Tilaisuuteen voi halutessaan järjestää leipää tai muuta purtavaa.

Konsertin tuotto lahjoitetaan Ulkomaanavulle ja ohjataan heikoimmassa asemassa olevien maiden ruokaturvan parantamiseen.

Ulkomaanapu ei osallistu kustannuksiin, mutta auttaa mielellään konsertin järjestämiseen liittyvissä kysymyksissä. Ulkomaanapu ylläpitää nettisivuillaan ajantasaista konserttikalenteria (vielä ehtii ensimmäiseksi!).

Osallistu ja haasta muut mukaan laulamaan ja soittamaan leipää heikoimmassa asemassa oleville!

Ulkomaanavulla konserttiasioista vastaa Karita Linden-Lemmetti, p. 040 732 0104 tai 09 180 2427. Sähköposti muotoa etunimi.sukunimi ät kirkonulkomaanapu.fi

Konsertin suunnitteluun liittyvissä kysymyksissä voi ottaa yhteyttä minuun.”

Lue KUA:n paikalla olevien asiantuntijoiden arvioita Haitin avustamisen tilanteesta:

KUA toimittaa telttoja ja vettä pahimmin tuhoutuneille alueille

4 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, ihmisarvo, kirkko, konsertit, musiikki, vastuullisuus

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?


Nykyisin on lisääntyvässä määrin niitä uskovaisia (vanhoillislestadiolaisia), jotka toivoisivat herätysliikkeen käytäntöön muutoksia. Ristiriitainen kaksoisviestintä sisälle ja toisaalta ulospäin kiusaa monia, ja oma kysymyksensä on suhtautuminen elämäntapanormeihin. Osa uskovaisista ottaa ne tosissaan, osa taas ei piittaa enää esimerkiksi ehkäisy-, televisio-, urheilu- ja musiikkikielloista. 

Erilaiset ja keskenään ristiriitaiset käytännöt herättävät hämmennystä varsinkin niissä, jotka ovat uskoneet puhujien viestin että opetus on muuttumatonta. Kun näkee lähipiirissään, että virallisia ”armoneuvoja” ja jopa puhujienkokousten ja vuosikokousten päätöksiä avoimesti rikotaan, ilman että tästä seuraa keskustelua ko. neuvojen merkityksestä, seuraa epäilyksiä ja uskovaisen koko maailmankuva saattaa särkyä. Tämä on luonnollinen seuraus ainakin silloin jos se on perustunut elämäntapojen osalta selvään erottautumiseen ”maailmallisista ihmisistä” .

Tässä itse asiassa paljastuu se, mihin joidenkin uskonelämä on perustunut: ei Raamattuun, vaan pelkästään mustavalkoiseen normistoon ja muista ihmisistä erottautumiseen. Kyse on pohjimmiltaan opillisesta perustavasta asiasta: miten ymmärretään ihmisen pelastuminen? Riittääkö siihen ”uskonvanhurskaus” eli luottaminen Jumalan armoon (kuten asia on Lutherin mukaan) vai tarvitseeko ihmisen sen lisäksi ”suorittaa” Jumalalle mieluisia tekoja, kuten luopua televisiosta?

Yleisesti ottaen on paljon uskovaisia, jotka toivovat  avointa, vapaata keskustelua opillisista kysymyksista ja elämäntapanormeista.

Muutamat vl-uskovaiset ovat rohjenneet esittää julkisuudessa avoimesti omalla nimellään kysymyksiä  herätysliikkeen johdolle (esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Vuokko Ilola, Terttu Holmi, Stiven Naatus, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen ), mutta herätysliikkeen johtohenkilöiltä ei ole julkisuudessa näkynyt vastausta yhteenkään kommenttipyyntöön.

Nimimerkki Magdalena kirjoitti näistä kysymyksistä Mopin palstalla.

Kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa 

Tänä päivänä ”talostelu” vanhoillislestadiolaisuudessa on hieman tukalaa. Vaikkakin oikeastaan yllättävän harvat asiat enää todellisesti yhdistävät liikkeen jäseniä toisiinsa, niin tilanteesta annetaan ulospäin ihan erilainen kuva.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa televisio. Liikkeen jäsenten suhtautuminen televisioon on käytännön tasolla muuttunut, vaikkakin virallinen kanta on yhä kielteinen.

Uskoisin, että aika harva vanhoillislestadiolainen on tänä päivänä ns. absolutisti suhteessa televisioon. Kenellä on tietokoneessaan mahdollisuus seurata televisiota, kuka katselee televisiota aina tilaisuuden tullen, esimerkiksi hotelleissa yöpyessään, vaikka ei itse omistaisikaan kyseistä laitetta . Moni sitten katselee tv-ohjelmia netin kautta epäsuorana lähetyksenä.

Löytyykö vl-nuoristakaan enää monta sellaisia, jotka eivät katselisi tv-ohjelmia netistä? Kyselyjeni mukaan ei.

Jotkut nuoret ovat kuulemani mukaan sitä mieltä, että melkein mitä vaan voi tehdä, kun sen tekee salassa muilta tai sellaisilta, jotka voisivat asiasta pahentua. Esimerkiksi, sen takia ei voi kuulema meikata ja värjätä hiuksiaan, koska se näkyy ulospäin ja aiheuttaa toisissa uskovaisissa pahennusta.

Samat nuoret, jotka katsovat pilvin pimein tv-ohjelmia netistä, kyttäävät irc-gallerian sivuilta niitä, jotka olisivat mahdollisesti meikanneet tai värjänneet hiuksiaan. Yhdessä sitten kuulemani mukaan arvuutellaan, kuka mahdollisesti on sortunut tekemään niin. Osa nuorista on sitä mieltä, että laittautuminen, johon kuuluu mm. meikkivoide, runsas hiuslakan käyttö ja paljastava pukeutuminen, on ihan hyväksyttävää, mutta kaikki videot alkaen viattomista lasten videoista ovat kovastikkin tuomittavia. Siis sisällöstä riippumatta.

Muita asioita, joissa kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa, on esimerkiksi konserteissa käynti ja konsertointi. Molemmat ovat asioita, joita ei hyväksytä liikkeen virallisessa kannassa, mutta jotka hyväksytään käytännössä.

Varsinkin kirkoissa pidettävät konsertit ovat yleisesti hyväksyttyjä ja harvasta löytyy enää niin konservatiiveja vanhoillislestadiolaisia, jotka pitäisivät niitä syntinä entisajan malliin.

Vielä yksi esimerkki kaksinaismoralismista: urheilu. Kun urheilun, mm. jääkiekon seuraamisen paikanpäällä sanotaan olevan ihan sopimatonta (osan kuitenkin käydessä niissä), niitä voi seurata televisiosta, esim. huoltoasemilla tai epäuskoisten ystävien luona.

Miksi kaksinaismoralismin kukoistaminen vl-liikkeen sisällä sitten tukaloittaa sen jäsenten elämää?

Se kankeuttaa kanssakäymistä. Jos esimerkiksi kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka eivät piittaa ollenkaan ns. virallisesta kannasta, vaan elelet iloisesti lauman mukana ihan omalla tavallasi, joudut valitsemaan ystäväsi niistä, jotka ovat kanssasi ns. samanmielisiä. Miksi näin?

Näkisin, että syynä on pelko. Pelko sosiaalisesta eristämisestä, lähipiirin mahdollisista kärsimyksistä ja epäuskoiseksi julistamisesta pistää pitämään ”pään piilossa” erilaisten elämäntapojen suhteen. Mutta, onko se oikein ja totuudellista?

Jos taas kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka pitäytyvät tarkasti virallisessa opetuksessa, sinua karttavat sellaiset uskonystävät, jotka eivät niissä sydämessään pitäydy.

Liikkeessämme on myös niitä, jotka kuuluvat edellämainittujen välimaastoon. He ymmärtävät tavallaan molempia ääripäitä ja ovatkin elämäntavoiltaan molempien kaltaisia.

Liikkeen piiristä on noussut julkisuuteen toisinajattelijoita ja niitä, jotka kritisoivat voimakkaasti liikkeen epäkohtia. Heitä vaivaa liikkeen sisällä vallitseva valheellinen ilmapiiri, jota ilmeisesti ei kyetä purkamaan.

Mitä pelätään? Ja minkä takia he eivät saa minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä?

Heidän kysymyksensä ovat kuin ”huutavan ääni korvessa”, koska he eivät saa kysymyksiinsä vastauksia ja elämä vanhoillislestadiolaisuudessa jatkuu entiseen malliin.

Onko kaikki hyvin niin kauan vanhoillislestadiolaisuudessa, kun pidetään näennäisesti kiinni virallisesta opetuksesta, sekä täytetään uskovaisen ihmisen ulkonaiset merkit?

(”Magdalena”)

*   *   *  

Lue myös:

Jemima Mopin palstalla: ”Näen todella paljon hyvää vl-kristillisyydessä ja samaan aikaan olen todella huolissani liikkeen tilasta.”

Olinko hölmö? (Speedy)

Miksi teatteri on syntiä?

Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Vastuu omastatunnosta puuttuu  (Virpi H.)

Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Kaksoisviestintää 1

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen)

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen)

Armoneuvot päälaellaan (“Verstaalla pohtija”)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan (”Jes-mies”)

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta (”Maalaispoika”)

Keskustelu Mopin palstalla

Uskovainen isä: ”Oikea” uskovainen. Keskustelu Mopin palstalla 3.5.2010.

Synti vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan

*   *    *

Esimerkki elämäntapanormien perusteluista:

Neuvonpito Ranualla 1976

Ranuan Jumalan lapset kotoontuivat sunnuntaina 5.12.1976 Ranuan Rauhanyhdistyksen kutsumana yhteiseen neuvonpitoonsa. Tilaisuuteen oli saapunut kunnan eri puolilta paljon Jumalan lapsia, yhteensä n. 350 henkeä.

Alkuvirren 381 jälkeen piti alkurukouksen S…K…, tämän jälkeen Ranuan Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja J…P… avasi kokouksen
toivottaen osanottajat tervetulleiksi.

Veljemme S… K…:n alustuksen aiheena oli: ”Hengellinen raittius ja veljellinen rakkaus”. Alustuksen lähtökohtana oli Pyhä Henki,’ jonka Jumala on antanut lapsilleen. Tästä Hengestä Raamattu todistaa: ”Sillä ei Jumala ole meille antanut pelvon henkeä, vaan väkevyyden, rakkauden ja raittiuden” (2. Tim. 1:7).

Pyhä Henki on liittänyt meidät toisiimme. Se neuvoo meitä. Se antaa meille tiedon, taidon ja voiman taistella kaikkea väärää vastaan. Pyhä Henki on Väkevyyden Henki. Se on Rakkauden Henki, joka liitää Jumalan Lapset Saara-äitiin ja toinen toisiinsa. Se on Raittiuden Henki, Jumalan valtakunnassa rakastetaan totuudessa. Pyhä Henki on Totuuden Henki. Se panee meidät kantamaan huolta toisistamme, rakkaudella puhuttelemaan vikaan joutunutta.

Pyhän Hengen hedelmät ovat: ”Rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävyys, hyvyys, usko, hiljaisuus, puhtaus” (Gal. 5:22). Jos synti saa vallan tai tulee hengen vika, seuraa sitä rakkauden särkyminen. Jos syntiä ei panna nimeltä pois, seuraa usein kapinamieli Jumalan valtakuntaa kohtaan.

Rakkaus on kahtalainen: ”Veljellinen ja yhteinen” (2. Piet. 1:7). Rakkaus on aina totuudessa, se jopa ”iloitsee totuudesta” (1. Kor. 13:6). Sen tähden se myös haluaa neuvoa vikaan joutunutta. Se ei vain silittele ja kaunistele, vaan sanoo synnin oikealla nimellä: esim. televisio, politiikka, alkoholi ja muut tottelemattomuudet.

”Ottakaat vaari, ettei joku Jumalan armosta tulisi pois, ettei joskus kasvaisi joku karvas juuri jotakuta vastahakoisuutta tekemään ja monta sen kautta saastutetuksi tulisi” (Hebr. 12:15). On lupa nytkin uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Keskustelun johdannoksi puheenjohtaja luki SRK:n johtokunnan kirjelmän hengen vikaan joutuneiden hoitamisesta ja Sievin vuosikokouksen kannanoton koulutelevisioasiasta.

Käydyssä keskustelussa todettiin, ettei kristitty voi kannattaa sitä katkeruuden ja ekumenian henkeä, joka ns. protestipuolueissa esiintyy. Todettiin myös, että liika kiintyminen politiikkaan on kristitylle vaarallista. Me elämme maailmassa, mutta emme maailmasta. Katkeruus ja kapinamieli yhteiskuntaa vastaan ei sovi kristittyyn sydämeen. Sen sijaan lakeja, jotka sallivat synnin ja puoltavat syntiä, tulee vastustaa. Monia hengen- ja muita synnin vikoja korjattiin Jeesuksen sovintoverellä.

Kahvitauon jälkeen keskusteltiin koulutelevisioasiasta. Todettiin, että siitä on selvät toimintaohjeet vuosikokouksen kannanotossa. Rakentavassa hengessä käännytään koulun puoleen ja pyritään saamaan uskovaisille lapsille kokonaan vapautus televisiotunneista. Jos tämä tuo kohtuuttomia vaikeuksia lasten koulunkäynnille, pyritään vapautumaan ainakin niistä tunneista, jotka etukäteen voidaan todeta Jumalan lapsen omaatuntoa loukkaaviksi. Erityisesti korostettiin, että arkojen ja heikkojen uskonsa tunnustajien koulunkäyntiä tulee vanhempien ja kaikkien Jumalan lasten tukea.

Keskusteltiin myös kristillisyyden kansanopistoista SRK:n kirjelmän pohjalta. Yksimielisesti todettiin, kuinka kalliita ja siunattua työtä niissä tehdään. Tänä pahana aikana tulisi vanhempien varata nuorilleen tilaisuus opiskella vuoden tai useampiakin kansanopistossa. Yhteinen kokemus oli, että ajallisen hyödyn lisäksi nuori saa siellä korvaamattoman hyödyn, uskonelämän virkistymisen.

Ranuan alueen apulähetystoimikuntaan valittiin entiset jäsenet…..

Lopuksi keskusteltiin väärähengellisten laupeudentyöstä mm. joulupakettien muodossa. Todettiin, ettei ole syytä mennä heidän tilaisuuksiinsa paketteja vastaanottamaan. Sen sijaan postissa tulleet paketit voi hyvällä omallatunnolla käyttää. Näissäkin asioissa on syytä muistaa, että meillä on hyvä Jumala, joka on luvannut omat lapsensa siunata ja heistä huolen pitää. – -”

Päivämies 1/29.12.1976.

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. 1538.

”Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua joita se pyrkii saavuttamaan tekojen nojalla, apostoli Paavalin Galatalaiskirjeen mukaan.” (Ote.)

Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen aine

”Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta.
On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.

On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen.

Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.

Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä.

Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuna kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin – niin sofistit sanovat – tahi myös Jumalan voimasta, – ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mitä meillä on.

Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole mitään tekemistä tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta – samoin kun nuo edelliset toimivanhurskauden muotoja. Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan toimia itsessämme.Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus. – –

…ahdistetulla omallatunnolla ei ole mitään neuvoa epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se omista Kristuksessa tarjotun armon lupausta, toisin sanoen, mainittua lahjavanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta. Se sanoo turvallisesti: Minä en tavoittele toimivanhurskautta; se minulla tosin pitäisi olla ja sitä minun pitäisi toteuttaa; ja vaikka olisi niinkin, että se minulla olisi ja minä sitä toteuttaisinkin, minä en siihen voi luottaa enkä sen turvin kestää Jumalan tuomion tullen. Sen tähden erotan itseni kaiken, sekä oman että jumalallisen lain toimivanhurskauden ulkopuolelle ja omistan muitta mutkitta tuon lahjavanhurskauden, toisin sanoen, armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden, sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden. Sitä me emme toimellamme saa aikaan, vaan me annamme sen tapahtua; sitä meillä ei ole, vaan sen me saamme, Isän Jumalan sen meille lahjoittaessa Jeesuksen Kristuksen kautta.

Samoin kuin näet maa ei itse tuota sadetta, eikä liioin millään vaivannäöllä, hoitamisilla eikä pakottelemisilla voi sitä saada toimeen, vaan päinvastoin saa sen ylhäältä yksinomaan taivaallisena lahjana, samoin Jumala meille lahjoittaa tämän taivaallisen vanhurskauden teoittamme ja ansioittamme. Yhtä vähän siis kuin kuiva maa itsestään voi osallistua runsaan ja siunauksellisen sateen hankkimiseen, yhtä vähän me ihmiset omasta voimastamme ja omilla teoillamme kykenemme itsellemme hankkimaan tätä jumalallista, taivaallista ja iankaikkista vanhurskautta: me saamme sen ilmaiseksi tapahtuvan ansioksemme lukemisen ja Jumalan sanomattoman lahjan voimasta. Kristittyjen suurinta taitoa ja Viisautta siis on se, että ollaan laista mitään tietämättä, poistetaan mielestä teot ja koko toimihurskaus – varsinkin omantunnon kamppaillessa Jumalan tuomion kanssa – samoin kuin suurinta viisautta Jumalan kansan piirin ulkopuolella on se, että tunnetaan ja tutkitaan lakia, tekoja ja toimivanhurskautta.”

Uskon ja elämän vanhurskaus: Siionin Lähetyslehti 1945

Uskova tietää, että silloin, kun hän armon kerjäläisenä otti vastaan syntien anteeksiantamuksen taivaallisen lahjan, hänen ylleen puettiin Jeesuksen vanhurskauden lumivalkea puku, jossa hän kelpaa taivaaseen. Moni uskova kuitenkin ajattelee, että tämä puku tahraantuu syntien ja tottelemattomuuden kautta. Tämä on kuitenkin erehdys, joka johtuu siitä, että hän sekoittaa yhteen uskon ja elämän vanhurskauden, jotka olisi tarkoin pidettävä eroissa.

Kun meille on evankeliumin sanassa julistettu syntien anteeksiantamus, niin Jeesuksen veri on pyyhkinyt kaikki synnit pois. Kristus on tullut meidän vanhurskaudeksemme, elämäksemme ja autuudeksemme. On tapahtunut autuas vaihtokauppa: Kristus on ottanut itselleen meidän syntimme, tuomiomme, kuolemamme ja kadotuksemme ja antanut meille armonsa, vanhurskautensa, elämänsä ja autuutensa, niin että se, mikä oli meidän, on nyt Kristuksen omana, ja se, mikä on hänen, on meidän omanamme.

Uskon kautta armosta vanhurskaiksi tulleina meillä on Pyhä Henki sydämessämme. Henki vaikuttaa meissä Jumalan lasten vapaata ja iloista; kuuliaisuutta, niin että pukeudumme vanhurskauden pukuun myös vaelluksen ja käytöksen puolesta (Ef. 4:24). Tämä elämän vanhurskauden puku on kuitenkin eri asia kuin uskon vanhurskauden puku, kuten puu on eri asia kuin sen. hedelmät, vaikka ne toisaalta kuuluvatkin yhteen. Hyvä puu on hyvä silloinkin, kun siinä ei näy hedelmiä, eikä se tule hyväksi vasta sen kautta, että siihen kasvaa hyviä hedelmiä. Uskovan vanhurskaus, hänen hyvyytensä Jumalan edessä, johtuu siitä, että hän omistaa Kristuksen. Hyvä vaellus, vanhurskauden työt eivät häntä tee vanhurskaaksi eivätkä lisää mitään siihen vanhurskauteen, joka hänellä jo on uskon kautta.

Jumalan lapsen vanhurskaus ei täten ole riippuvainen hänen kilvoituksensa hyvästä tai huonosta onnistumisesta, koska se ei ole hänen vanhurskauttaan, vaan hänen omanaan on uskon kautta Kristus, joka ei muutu. Luther sanoo tätä ”vieraaksi” vanhurskaudeksi.

Hän puhuu usein siitä, miten meidän elämässämme kaikki on vaihtelevaa kilvoituksen onnistumisen, tunteitten ja kokemusten puolesta, mutta meillä on tämän elämän yläpuolella vanhurskaus, joka ei muutu, Jeesus Kristus, joka on Isän oikealla puolella. Kristuksen vanhurskauden puku ei saata muuttua eikä tahriintua, koska se on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Meidän syntimme ja lankeemuksemmekaan eivät saata siihen vaikuttaa.

Uskovaisina meillä on halu vaeltaa Jumalan kuuliaisina lapsina, mutta tämä elämän ja vaelluksen vanhurskaus on meissä aina alkavaa ja puutteellista. Sen perusteella me emme saata toivoa kelpaavamme Jumalaa edessä, sillä hänen edessään ei kelpaa mikään muu kuin täydellinen.

Meillä on kuitenkin luonnollisen ymmärryksemme puolesta aina taipumus sekoittaa yhteen näitä kahta vanhurskautta, uskon ja elämän, ajatellen, että uskon vanhurskauden puku riippuu jollakin tavoin elämän vanhurskauden puvusta, toisin sanoen, että Jumalan armo meitä kohtaan vaihtelee meidän vaelluksemme onnistumisen mukaan. Tämä johtuu meidän luonnollisen järkemme, vanhan aatamimme, riippumisesta omassa vanhurskaudessa: se ei koskaan uskalla perustautua meidän ulkopuolellamme olevaan Kristuksen vanhurskauteen, vaan se katsoo aina omaan itseen löytääkseen itsestään jotakin Jumalalle kelpaavaa ja ansiokasta.

Luther sanoo uskon vanhurskaudesta Galatalaiskirjeen selityksessään tähän tapaan: ”Meidän jumaluusoppimme on varmaa sen tähden, että se siirtää meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme perusta autuuttamme omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteeseemme, persoonaamme ja työhömme, vaan siihen, mikä on ulkopuolellamme, se on, Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää”.

Jos me katselemme itseämme, nojaudumme sydämemme tunteisiin ja kokemuksiimme vanhurskauttamisessa, olemme langenneet omaan vanhurskauteen. Itsessämme on vain syntiä ja heikkoutta. Vaikka uskoa seuraakin uusi ajatustapa, uudet tunteet ja uusi tahto, meidän uskomme on tuntemisen ja käsittämisen puolesta tässä elämässä kuin pieni kipinä vain, siksi uskon ja pelastuksen varmuus ei saata perustua mihinkään muuhun kuin siihen, että anteeksiantamus ja vanhurskaus Jeesuksen veressä on täydellinen ja että Jumala pitää meitä, uskovaisiaan, sen tähden, yksin sen tähden, viattomina ja puhtaina, taivaaseen kelpaavina.

Tämä itsensä syntisenä vanhurskaaksi ja autuaaksi uskominen on vaikein läksy, mikä kristityllä on opittavana maan päällä. Sitä emme saata tässä elämässä muuta kuin tavailla vain. Vasta iäisyydessä käsitämme täydellisesti tämän armon suuruuden.

Paavali puhuu usein hyvästä omastatunnosta Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalan edessä meillä on hyvä omatunto, kun olemme saaneet syntimme Jeesuksen veressä anteeksi ja uskoimme olevamme hänessä vanhurskaita. Ihmisten edessä meillä on hyvä omatunto hyvän vaelluksen kautta, Hebr. 13:18, ja sen kautta, että olemme valmiit pyytämään anteeksi vikojamme ja rikkomuksiamme. Kun tämä vaelluksen vanhurskaus on kuitenkin aina vaillinaista, meidän on siinäkin turvattava armoon. Ja Jumala lupaa meille, että hän ei Poikansa tähden lue meille vaelluksen vanhurskauden vajavaisuutta, vaan pitää uskossa suoritettuja töitä ja palvelusta kelvollisena uskon tähden, joka omistaa Kristuksen vanhurskauden.

Meidän on tarkoin muistettava, että me emme ole Jumalan edessä vanhurskaita elämän vanhurskauden, vaan ainoastaan uskossa omistetun armon eli Kristuksen vanhurskauden perusteella. Vain tämän armon vanhurskauden eli syntien anteeksiantamuksen kautta ja tähden meidän vaelluksemme ja työmmekin on Jumalan edessä otollista. Jumalan tahto on kyllä se, että me vaellamme nuhteettomasti ihmistenkin edessä, otamme tarkoin vaarin siitä, miten vaellamme.

Hänen tahtonsa on myös, että olemme aina valmiit katuen tunnustamaan syntimme ja vikamme ja rukoilemaan niitä anteeksi, turvaten Kristuksen sovintotyöhön. Mutta hän ei tahdo, että me perustaisimme tähän autuutemme, vaan että me uskoisimme jo olevamme autuaita ja vanhurskaita hänen Pojassaan. Me asustamme ja vaellamme Kristuksen vanhurskauden kalliolla, joskin meidän vaelluksemme askeleet tällä kalliolla vielä ovat horjuvaisia. Mutta niin kauan kuin me uskomme, me pysymme tällä kalliolla, eikä meidän askeltemme horjuvaisuus tätä kalliota horjuta tai meitä siltä työnnä pois. Vain epäusko saattaa meidät tältä autuuden horjumattomalta perustukselta pois.

Moni kristitty ajattelee, että jos hän lankeaa syntiin ja kuolee, ennenkuin on ennättänyt tehdä siitä parannusta, hän on kadotuksen oma. Esim., jos uskova vihastuu lähimmäiseensä, saa halvauksen ja kuolee, hänelle käy onnettomasti.

On paha asia, että uskova näin lankeaa, mutta Jumalan kiitos, meidän pelastuksemme ei sentään ole näin täpärällä. Jos se olisi tällaisesta kilvoituksen onnistumisesta riippuvainen, tuskin kukaan saattaisi pelastua, sillä pelastus olisi silloin lopultakin meidän töittemme perustuksella.

Hän on vanhurskas Jumalan edessä kaiken aikaa, myös syntiä tehdessään ja ennenkuin ennättää katuen rukoilla syntiään anteeksi. Itse asiassa hän on koko ajan vastarinnassa syntiä vastaan, vaikkakin liha pääsee joksikin hetkeksi voitolle, niin ettei hän tee sitä, mitä sisimmässään, uuden ihmisen puolesta, tahtoo. Mutta jos hän paaduttaa sydämensä, niin ettei enää halua kuunnella Pyhän Hengen nuhdetta eikä myöskään toisten kristittyjen nuhteita ja neuvoja, hän on jo kadottanut uskon tai kadottaa sen pian.

Valvomisen ja kuuliaisena Jumalan lapsena vaeltamisen merkki on se, että uskova joka päivä tunnustaa Jumalalle syntinsä ja rukoilee niitä anteeksi, luottaen Golgatan uhriin, jossa hänen velkansa on maksettu. Valvova Jumalan lapsi on valmis pyytämään myös lähimmäisiltään anteeksi rikkomuksiaan, vaikkakin tässä kohden monesti on käytävä vaikeita taisteluita lihan ja Hengen välillä, kun ylpeä oma minä ei halua siihen taipua.

Kristitty pitää armona sitäkin, että saa avata sydämensä ja puhua kiusauksistaan, synneistään ja murheistaan jollekulle toiselle uskovalle saadakseen häneltä uuden vakuutuksen siitä, että synnit todellakin ovat Kristuksen lunastustyössä anteeksi. Hän tietää kyllä, että hänen syntinsä eivät ole anteeksi vain sikäli, kuin hän ne näin tunnustaa. Hän tietää olevansa koko elämää koskevan anteeksiantamuksen ja vanhurskauden omistaja uskon kautta. Mutta jotta sielunvihollinen ei saisi häneltä riistetyksi tätä uskoa, hän tuntee tarvitsevansa yhä uusia todistuksia siitä, että anteeksiantamus ja armo todellakin kuuluu hänelle — kuuluu siitä huolimatta, että oma lihallinen järki, perkele ja maailma yhä uudestaan koettavat saada häntä epäilemään sitä, että Jumala saattaisi olla hänelle, syntiselle ja itsessään kelvottomalle ihmislapselle, armollinen.

Omaan hurskauteensa ja hyvyyteensä luottava ei tällaisia todistuksia tarvitse. Itsensä köyhäksi syntiseksi tunteva ja sellaisena Kristuksen vanhurskauden, varassa elävä uskova tietää, että hän voittaa vain ”Karitsan veren ja heidän todistuksensa sanan kautta”,Ilm. 12:11.

Hän tarvitsee tätä todistuksen sanaa kaikissa muodoissa, missä Jumala on sen hänelle ”matkasauvaksi” antanut: hän muistelee, kuinka Jumala on hänet kasteessa ottanut lapsekseen ja luvannut hänelle elinikäisen armon, hän lukee ja ajattelee Raamatun lupauksia, kuuntelee evankeliumin saarnaa, käy ehtoollisella nauttimassa Kristuksen ruumista ja verta, pyytää toisilta uskovaisilta synninpäästön siunausta jne. Näitten armokeinojen avulla Jumala tukee hänen askeleitaan uskossa ja pitää häntä Kristus-kalliolla, kunnes hän pääsee uskosta näkemiseen, vajavaisuudesta täydellisyyteen.

Siionin Lähetyslehti  1945 , nro 9. (Lyhennelmä.)

(Kirjoituksesta puuttuu kirjoittajan nimi, mahdollinen kirjoittaja on voinut olla Wäinö Havas.)

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, 2000-luku, ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, elämäntapa, epäily, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, Päivämies, pelastus, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syrjintä, televisio, televisiokielto, totteleminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, videot, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä


Väitän, että nykyinen opetus vanhoillislestadiolaisuudessa on kaukana todellisesta kristinuskosta, josta Jeesus opetti.

Alun alkaen kristinuskossa armon rinnalla Jeesuksella esiintyy julistus kaikkien maailman ihmisten sisaruudesta ja veljeydestä.  Rakkauden käsky velvoittaa meitä kaikkia. Sillä jolla on maallista hyvää paljon, tulee antaa siitä niille joilta sitä puuttuu, ja luopua jopa niin että se tuntuu. Ketään ei sovi hylätä eikä jättää heitteille, ketään ei sovi syrjiä.

Voidaan sanoa, että pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnan mallissa yritettiin toteuttaa tätä kristinuskon neuvoa  ja  jakaa yhteistä hyvää kaikille, niin ettei kukaan jäisi kokonaan ilman, rahoittamalla perusturva verotuksen avulla. No, sitä ei enää ole. Mutta asiaan.

Tämän Jumalan tahdon toteutumisen pyrkii ihmisen taipumus itsekkyyteen estämään. Kolme suurta pahaa. vallanhimo, nautinnon halu ja mammonan himo!

Jeesuksen opetuksen mukaan toisen ihmisen hyväksikäyttäminen, välineellistäminen omassa nautinnon halussa ja vallanhimossa, on suurimpia syntejä. Samoin on puhdas mammonan palvonta, aineellisen omaisuuden ja rahan himo. Silloin ihminen on tehnyt vallasta ja mammmonasta itselleen epäjumalan. Sille on moni liikemies ja poliitikko myynyt  periaatteensa.

Olen monesti ihmetellyt, että näistä Raamatun mukaisia synneistä ei vanhoillislestadiolaisessa saarnassa enää puhuta yhtään mitään. Vai olenko istunut seuroissa liian etäällä ja ehkä jopa jäänyt suustani kiinni kahvilan puolelle? Eipä siinä mitään, väliaika voipi olla toisinaan seurojen paras anti.

Saarnoissa ja Päivämiehen kirjoituksissa ei tuomita vallanhimoa, esimerkiksi pyrkyryyttä eikä muiden velvoitteiden sivuuttamista ja uhraamista, päästäkseen etenemään liike-elämässä, ammatillisesti, rauhanyhdistyksessä, politiikassa tai muilla elämänalueilla. Samoin ei pidetä vääränä rahan ja omaisuuden asettamista lähimmäisenrakkauden ohi elämänarvojen etusijalle.

Huomio kiinnitetään johonkin semmoiseen kuten konsertissa käymiseen, joka ei merkitse enempää vallanhimoa kuin mammonan palvontaakaan, vaan Jumalan antamasta taiteen lahjasta iloitsemista. Kaikki energia vl-liikkeen syntiluettelossa pannaan epäolennaisiin kysymysten synnillistämiseen. Korvakorut, näytelmän seuraaminen teatterissa… lasi viiniä hyvän pihvin kanssa.

Mutta Paavali kirjoitti:

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin
21 ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

Kol.2.20-23.

Ruumiin kurittamista ja kulttuuriharrastusten ym. asketismia vaativat ”neuvot” eivät siis olekaan muuta kuin ihmisen ylpeyttä, Paavalin mukaan. Tämä on uutinen sellaiselle joka on kuullut vain nykyistä oppia.lapset  (Kirjoittaja: ”UT”)

Arviolta 40 prosenttia maailman väestöstä elää alle kahdella taalalla päivässä. Kun joutuu käyttämään 70 prosenttia tuloistaan ruokaan, muuhun jää alle puoli dollaria, määrittelee Suomen World Visionin Afrikan aluepäällikkö Juha Virtanen.

Kalliimpi ruoka merkitsee vähemmän ruokaa. Heikolla ja yksipuolisella ravinnolla lapsi ei jaksa käydä koulua – puhumattakaan, että perheellä olisi rahaa koulumaksuihin, jotka monessa kehitysmaassa nielevät melkoisen osan perheen taloudesta.

Suomen World Vision, tiedotuslehti 1/2009

Kirkon Ulkomaanapu

Lue myös:

Kilvoittelu armon varassa

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kristinoppi, kulttuurikiellot, kulutus, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, musiikki, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, painostaminen, pietismi, Raamattu, retoriikka, synnit, syntilista, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisöllisyys

Mitä ne oikein ajattelee?


Toimittaja Kaisu Innanen pohdiskeli Oulussa  ilmestyvän Kaltion artikkelissa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallista ja ristiriitaista suhtautumista kulttuuriin, alan ammatteihin ja taiteenalojen harrastamiseen.

Sen lisäksi, että kiellot rajoittavat yksilön henkilökohtaista sananvapautta ja oikeutta valita vapaasti ammattinsa ja harrastuksensa omien taipumusten pohjalta, kulttuurikieltoihin liittyy vanhoillislestadiolaisten paikallisyhteisössä ankara sosiaalinen vallankäyttö. Rikkomuksesta voi joutua toverituomioistuimeen” eli puhuteltavaksi. Saattaa menettää tärkeimmät ystävyyssuhteensa ja joutuu eristetyksi yhteisöstä. Sosiaalinen eristäminen on ihmistä syvästi traumatisoiva kokemus.

Innanen tarttuu kirjoituksessaan samaan kysymykseen, josta runoilija Lassi Hyvärinen kirjoitti Kalevassa samoihin aikoihin (29.3.). Aihe on alkanut kiinnostaa laajasti, sillä esimerkiksi Hyvärisen kirjoitus on Omat Polut -blogin kaikkien aikojen luetuimpia.

*   *   *

Mitä ne oikein ajattelee?

Vanhoillislestadiolainen taidekäsitys erottaa viihteen erehtymättömästi.
Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ”ne”  ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia…

Millainen taidekäsitys johtaa jaottelemaan kuvataiteen ja kirjallisuuden hyväksyttyihin, mutta tanssin, teatterin, oopperan, viihdemusiikin ja elokuvan sopimattomiin taidelajeihin? Poikkitaiteet ja urbaani elämä tuovat esiin ristiriitaisuuksia ja paljastavat vanhoillislestadiolaisuuden muuttuneen riittävän epämääräiseksi visioksi, jotta melko moni voi sen hyväksyä. Nuoressa polvessa muhii murros.

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana.

Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.VLtaide 1 PIEN

Piirrokset ovat taiteilija B:n käsialaa. Hän haluaa ennemmin tulla tunnetuksi taiteilijana kuin vanhoillislestadiolaisena taiteilijana. Tämän vuoksi hän esiintyy tässä yhteydessä nimettömänä.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää.

Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna.

Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.

– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille.

– Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

VLtaide 2 PIEN

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ”sisältö ratkaisee” -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin:

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ”maailmallista” elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta” (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia.

– Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.

Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Teksti: Kaisu Innanen / Kaltio 2, huhtikuu 2009.

VLtaide 3 PIEN

Lisää aiheesta:

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita

Musiikkikiellot

Lapsen raskas koulutie

Synti vl-käsityksen mukaan

Wikipedia: vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, tieto, totteleminen, vallankäyttö, videot