Aihearkisto: kuolema

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille


Ihmisoikeusliiton käynnistämä julkinen keskustelu on ollut herätysliikkeelle hyvä asia, totesi vanhoillislestadiolainen kymmenen lapsen äiti, ylikiiminkiläinen terveydenhoitaja Terttu Holmi Kotimaassa tammikuussa 2009. Hän on perännyt lestadiolaisen liikkeen sisälle avoimempaa keskustelua uskovan parin ehkäisyn käytöstä. Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. ”Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että asia käydään rauhanyhdistyksissä läpi ja ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.”

Holmi vaatii herätysliikkeen sisälle avointa keskustelua ehkäisyn hyväksymisestä erityisesti silloin, kun äidin tai vauvan henki on uhattuna.  Toisin sanoen kyse olisi ehkäisyn sallimisesta hoitomuotona.

Vanhoillislestadiolaisten puhujien päätösten mukaan (1967, 1971) ”perhesuunnittelu ja lapsisäännöstely sen kaikissa muodoissa on synti Jumalan sanan jälkeen. Siihen ei voi lääkärikään muutosta tehdä, vaan on kaikessa pyrittävä rohkaisemaan ja auttamaan synnyttäviä äitejä.” Toisin sanoen, vaikka lestadiolaisnaista uhkaisi kuoleman riski, hänen ei ole luvallista estää hedelmöittymistä.

Terveydenhoitaja Terttu Holmin mukaan Ihmisoikeusliiton viimekeväinen pyrkimys selvittää lestadiolaisten ehkäisykieltoa herätti  liikkeessä ja mediassa ”ihan tarpeellisen keskustelun”. Hänen mukaansa esimerkiksi liikkeen omissa julkaisuissa, kuten Päivämiehessä, olisi nyt vihdoin todettava avoimesti, että ehkäisy on sallittua silloin, kun ”äidin kroppa tai psyyke ei enää kestä seuraavaa raskautta”.

– Mikään vakaumus ei saa olla niin sydämetön, että se johtaa niin epäinhimillisiin ratkaisuihin kuin mitä osa äideistä on tehnyt kieltäytyessään omantunnon syistä ehkäisystä terveytensä uhalla, korostaa Holmi. Jos vakaumus velvoittaa kuoleman porteilla käymistä, se on liikaa vaadittu!

– Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään hoitoon. Miksi lestadiolaisäiti joutuu miettimään hulluuden rajamaille päätöksensä oikeellisuutta vielä senkin jälkeen, kun lääkärin on suositellut hänelle ehkäisyä painavista syistä?,  kysyy Terttu Holmi.

Terttu Holmi, jolla on itsellään terveydenhoitajan koulutus,  painottaa, että ehkäisy on itse kunkin ihmisen henkilökohtainen eikä kenenkään ole tarpeen tehdä niistä  ratkaisuista muille ihmisille tiliä.

Sitävastoin,  uskovaiselle tulee olla mahdollista halutessaan kertoa ehkäisyn käytöstä oman yhteisön sisällä vapaasti, ilman pelkoa siitä, että nainen tai aviomies joutuisi suljetuksi liikkeen ulkopuolelle. Holmin mukaan nykytilanne on johtanut käytännössä karsinointiin liikkeen sisällä.

– Uskovaisilla ei pitäisi olla pelkoja, joiden takia nainen ja/tai mies joutuu salailemaan asioita. Salailuun ei pitäisi olla  syytä.

– Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.

– Jos asiaa ei käydä kunnolla rauhanyhdistyksissä läpi, äidit jäävät päätöksessään liian suuren taakan alle.

– Kun monien raskauksien uuvuttama nainen romahtaa, hänellä pitää olla toipumisen rauha. Joskus tuo aika voi olla pitkäkin. Siksi selibaatti ei ole hyvä ratkaisu. Se tuntuu mielestäni kohtuuttomalta suhteen tervettä osapuolta kohtaan. Holmi painottaa, että myös miesten tulee ymmärtää ehkäisyn tarpeellisuus.

(Referaatti Kotimaa-lehden haastattelusta 28.1.2009.)

Tavallinen pulliainen taikka insinööri jää tuon luettuaan tietenkin kysymään, miksi uskovaisen naisen täytyy ensin saattaa itsensä pahaan kuntoon ja sairaaksi liian tiheillä synnytyksillä ennen kuin hän voi – luvan perästä – käyttää turvallista ehkäisyä. Eikö hänen olisi viisasta jättää suosiolla fysiikalleen tilaa ja aikaa toipumiseen välillä.  Toiseksi, myöntääkö seurapuhuja sen luvan ehkäisemiseen? Semmoinenkin melko perustavaa laatua oleva yksityiskohta tulee mieleen, että  tiettävästi Raamatussa Jumala ei ole esittänyt kristitylle velvoitetta lisääntyä maksimaalisesti.

Lisää aiheesta:

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle

Hautamäki ei perustele Raamatulla

Raskauden pelko – Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys 5.2.2009 )

Poliitikot Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset (YTT Johanna Hurtigin näkemyksiä naisten ja lasten asemasta)

Keskinäinen asia

Ihmisoikeusliiton taustamuistio 4.3.2009: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia

Vuokko Ilola: Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Blogikirjoitus 29.1.2015.

Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvotelukunta: Ehkäisykielto on ihmisoikeusloukkaus.

K-mo: Vuorisaarnasta

Nuori vanhoillislestadiolainen perheenisä: Uupuneelle ja epäonnistuneelle äidille!  Postilloja-blogi.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous Ruukissa kesällä 1971. Päivämies 28.7.1971. (Suurkiitos  asiantunteva Ms/Mr Hyrsyläinen, joka on arkistoinut historiallisen dokumentin Mopin palstalle.)

Yksi keskihuoneen tytöistä: Äitini kohtalo lapsen silmin

18 kommenttia

Kategoria(t): arvot, äitiys, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, isyys, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, kuolema, lakihengellisyys, lapset, lisääntyminen, manipulointi, mielenterveys, naisen asema, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, romaani, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, suurperhe, suvaitsevaisuus, synnit, syyllistäminen, tasa-arvo, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

TV2: Ankara usko ja lapsuus 7.3. klo 21, Inhimillisessä tekijässä


ANKARA USKO – pitäisikö lapsellakin olla uskonnon vapaus?

Sunnuntaina 7.3.2010 klo 21:00 YLE TV2

Inhimillisen tekijän maaliskuun jaksossa puhutaan siitä, miten lapsi kokee vanhempiensa uskonnollisuuden.

Helena Itkosen vieraina on kolme erilaisesta uskonnollisesta kodista lähtenyttä. Katriina Järvisen vanhemmat olivat helluntailaisia saarnaajia. Katriina kertoo ohjelmassa miten hän lapsena pelkäsi Jeesuksen toista tulemista, jota odotettiin millä hetkellä tahansa.

Soili Juntumaa taas pelkäsi ankaraa ja arvaamatonta rovasti-isäänsä.

Sekä Soili että Katriina tunsivat syyllisyyttä ja kelpaamattomutta, koska olivat vilkkaita ja kyseleväisiä tyttöjä. Nämä tunteet ovat seuranneet heitä aikuisuuteen asti.

Illan kolmas vieras on entinen lestadiolainen Teuvo Moisa, jota nuorena ahdisti kadotuksen pelko syntien vuoksi. Sekä kadotuksen että rangaistuksen pelko on tuttua myös Katriinalle ja Soilille.

Illan keskustelijat kertovat kukin omat rimpuilunsa kipuillessaan irti kodin painolasteista. Jokaisella on ollut oma tiensä, mutta yhteistä kaikille on ollut vapauden etsintä ja seksuaalisuuden ja rakkauden nälkä. Sekä Soili Juntumaa että Katriina Järvinen kertovat vasta keski-iässä löytäneensä itsensä, tunteensa ja tahtonsa. Teuvo Moisa myöntää, että oma prosessi on vielä kesken.

Ohjelmassa puhutaan myös hengellisestä väkivallasta ja siitä miksi se on henkisen väkivallan tehokkain muoto. Perheissä ei ollut tapana puhua uskon asioista, ne otettiin annettuina.

Ohjelmassa kysytään myös, pitäisikö lapsilla olla uskonnon vapaus.

Ohjelma on katsottavissa YLE Areenassa: 

http://areena.yle.fi/video/810074

(26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Lue myös:

Lasinen meri Nivalan seuroissa (Kirjailija Anna-Maija Ylimaulan kuvaus siitä, miten lapsi voi kokea lestadiolaisuuden saarnat)

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Hengellinen välkivalta voi rikkoa elämän (Kotikirkko, Hämeenlinnan seurakunnat)

Kukkula, Tanja: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2007.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Lapselta ei kysytä

Syntien taakka nelivuotiaalle

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Teatteriesitys koulussa…

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Herätyssaarna

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä  käynnistymässä

Growing up in a strictly religious family: a talk show March 7, 2010

The next episode of Inhimillinen tekijä, a Finnish television program, discusses how children experience growing up in a religious family. One of the guests is Teuvo Moisa who grew up in a Conservative Laestadian family.

The program also deals religious violence and asks if children should have a freedom of religion.

Program is in Finnish. It will be availabe later in the YLE’s Elävä Arkisto.

4 kommenttia

Kategoria(t): Conservative Laestadianism, eettisyys, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, forbidden things, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ihmisoikeudet, in English, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuolema, laestadian, laestadianism, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, secession, seurat, sin, spiritualiteetti, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, televisio, tuomitseminen, uhkailu, uskon jättäminen, uskontokritiikki, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yksilöllisyys, yksinäisyys, YLE

Sieluton vanhoillislestadiolainen?


Nikolai Gogol tunnetaan miehenä joka kirjoitti kuolleista sieluista (1842) Venäjällä. Teosta luettiin realistisena kuvauksena maan surkeista oloista ja syytöksenä maaorjuutta vastaan. Teoksen kertojaminä julisti, että hänen tarkoituksensa on “suuren innoittuneen naurun“ varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta.

Tuosta 1800-luvun kertomuksesta  tuli klassikko, jota luetaan yhä kaikkialla maailmassa.

Missä ovat tämän ajan kuolleet sielut?

Gepardi valottaa kysymystä hengelliseltä kannalta, viitaten suomalaiseen radikaali-klassikkoon Terho Pursiaiseen. Tuottaako nykyinen vanhoillislestadiolaisuus itse asiassa ”kuolleita sieluja”?

Onko lestadiolaisuutta pidettävä riippuvuutena, jolloin ihminen ei kykene elämään omana itsenään, autenttisena subjektina, kysyy Gepardi.

Gepardi: Sieluton vanhoilislestadiolainen

”Vanhoillislestadiolaiseen opetukseen tottuneen on joskus hyvä virkistää luutuneita uskonnollisia ja hengellisiä ajatuksiaan. Entisenä
lestadiolaisena olen ilahtunut ajatuksista, joita olen löytänyt teologian tohtori Terho Pursiaisen verkkopäiväkirjasta.

Pursiainen käsittelee verkkopäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Hän on määritellyt kuolemansynnin niin, että se on syntiä, jolla synnintekijä vaarantaa oman sielunsa eli uhkaa itseään hengellisellä kuolemalla.

Tämä teologian tohtori kirjoittaa:

”Hengellisesti elävän eli sielukkaan ihmisen kuvaus on tämä: sielukas on ihminen, joka elää itse omaa elämäänsä.

Sieluttomuuden perusmuoto on se, että ihminen antaa elämänsä pois jonkin muun tahon elettäväksi.”

Uskovaisuuden  addiktiot

Kysymykseni kuuluukin, elääkö tiukasti Jumalan valtakunnan neuvojen mukaan elävä ihminen omaa elämäänsä? Vai antaako hän elämänsä muiden elettäväksi, tai ainakin muiden päätettäväksi?

Pursiainen jatkaa, että perinteisissä uskonnoissa tällainen ilmiö tunnettiin riivattuna olemisen tilana, jonka nykyajan ihminen tunnistaa paremmin termillä riippuvuus tai addiktio. Hän kirjoittaa:

”Riivatussa eli riippuvuuden tilassa elävässä ihmisessä synti itse tekee syntiä. Ihminen itse ikään kuin elää työnnettynä syrjään omasta elämästään. Hän on lakannut olemasta oman elämänsä subjekti.  – – Addiktio on sitä, että jokin miestä (naista) väkevämpi ulkopuolinen taho miehittää miehen (naisen) elämän.”

Kuuliainen vanhoillislestadiolainen on riippuvainen SRK-lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, ”Jumalan valtakunnasta”, ja tuo ihmistä väkevämpi yhteisö suoraan ja epäsuorasti määrittää tuon ihmisen elämän.

Ihminen ei tällöin ole oman elämänsä subjekti, vaan lähinnä vanhoillislestadiolaisen opin objekti.

Vieraantuminen omasta itsestään

Sitä [riivattuna olemista] alkuperäisempikin sieluttomuuden muoto on kuitenkin olemassa.

”Vain se, jolla on sielu, voi menettää sielunsa. Kaikki meistä eivät alun perinkään uskalla tulla sieluiksi eli eivät alun perinkään ota elettäväkseen omaa elämäänsä, ryhdy oman elämänsä subjekteiksi.”

Näin tohtori Pursiainen kirjoittaa. Onko vanhoillislestadiolaiseen kotiin syntyneellä ja uskoon kuuluvaa opetusta saaneella nuorella uskallusta alkaa oman elämänsä subjektiksi, vai jäädäänkö muiden ohjaamiksi objekteiksi?

Onko vanhoillislestadiolaisella koskaan sielua, kun sitä mietitään näiden Pursiaisen ajatusten pohjalta?

Elääkö lestadiolainen omaa elämäänsä vai Jumalan valtakunnan neuvojen mukaista elämää?

Terho Pursiainen johdattelee kuolemansyntien teemaan:

”Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan elämänsä kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ja Jumalaan. Synti on yksi ja ainoa. Niin sanotut tekosynnit – sijoiltaan menneen ihmisen vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia.”

Jos siis ihminen vieraantuu omasta itsestään, hän on noiden kolmen perustahon ensimmäisen ulottuvuuden suhteen mennyt sijoiltaan. Tälläinen ihminen on syntinen aivan perustavalla tavalla. Mitä merkitystä silloin on sillä, mihin tekosynteihin hän lankeaa?

Sijoiltaan mennyt ihminen voi olla sieluton, hengellisesti kuollut, niin kuin Pursiainen kirjoittaa:

”Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Gepardi.

Aiheeseen liittyvää:

Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!

Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan

Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä: johdanto ja ensimmäinen synti

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3 – sosiaallinen riippuvuus

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Uskonto ei anna minulle mitään

Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Vapaan pudotuksen hetki

Johannes ja äiti

Kadotettu hengellisyys

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, elämäntapa, hengellisyys, identiteetti, kadotus, kasvatus, kontrollointi, kuolema, kuuliaisuus, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, omatunto, retoriikka, sielu, synnit, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä


Uskovaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu ajatukseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”.

Jumalan lapsena eläminen merkitsee vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalanvaltakunnan kansalaisuus ei irrota ihmistä henkilökohtaisesta vastuusta eikä maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja eettisiä päämääriä (lähimmäisenrakkaus) – panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan.

Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Uskovaisella on elämässään suurempi tarkoitus. Elämä kuoleman jälkeen. Epäuskoiselta puuttuu tämä iankaikkisen elämän toivo, ja siksi monen ihmisen elämältä puuttuu todellinen tarkoitus. Se ilmenee yksinäisyytenä, ahdistuksena, vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja itsemurhissa. Sama, yhä voimistuva tyhjyys ja tarkoituksettomuus on myös mielivaltaisten väkivallantekojen takana.

Uskovaisella on elämässään ikuisuus-näkökulma ja turvallinen luottamus Jumalaan, joka antaa meille voimaa arkielämän vastoinkäymisissä, ihmissuhteiden ristiriidoissa ja psyykkisissäkin stressitilanteissa. Uskovaisen elämä ei ole tarkoituksetonta.

Jumalanlapsella on käytännössäkin lisäksi tukenaan jumalanlasten keskinäinen rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus. Yhteisöllisyys on meille luonnollista. Tätähän ulkopuoliset aina ihmettelevät ja monet ihailevatkin.

Uskovainen ei ole ruusunpunainen optimisti, joka kuvittelisi koko maailman kääntyvän hyväksi hänen tai kenenkään muunkaan ihmisen työn tuloksena. Hän ei ole kuitenkaan myöskään synkkä pessimisti, joka pitäisi omaa tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. uskovainen ei elä kummassakaan äärilaidasssa.

Uskovainen näkee että jokaisella meistä on oma vartiopaikkansa jonka Jumala on asettanut. Uskovainen elää armoevenkeliumin varassa, sillä hän tuntee että on saanut inhimillisesti puutteellisena ja ilman omaa ansiotaan kaikki synnit anteeksi. Tämä antaa inhimilliselle ihmiselle Jumalalta rohkeuden ja voiman, jolloin jumalanlapsena pystyy elämään terveen realistisella otteella tässä maailmassa, ymmärtäen oman paikkansa ja muiden.

Tässä piilee se salaisuus, miksi uskovaisen ei tarvitse vaipua epätoivoon esimerkiksi maailmanlaajuisten ympäristöuhkien painamana. Näissäkin asioissa meillä on turvana ikiaikojen Jumala. Me teemme asioiden hyväksi itse kukin vartiopaikallamme sen mikä on itse kullekin mahdollista, nojautuen Jumalan sanaan. Mutta meidän ei tarvitse hätäillä eikä uppoutua maailmantuskaan, eikä liittyä esimerkiksi mielenosoittajiin eikä muutoinkaan hyökkäillä esivaltaa vastaan.  

Jokainen yksityinen ihminen kuolee joskus.  Alkanut elämä myös päättyy, me kaikki kuolemme. Lisäksi koko ihmiskunta on pitkällä aikavälillä katoava. Näin tulee tapahtumaan luonnontieteellisestäkin näkökulmasta. Mutta uskovaisella on turvanaan Jumala. Ja Hänen lupauksensa. Epäuskoiselta tämä turva puuttuu.

Siunattua Joulurauhaa itsekullekin!

(Siirakki)

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, elämäntapa, evankeliumi, helvetti, identiteetti, kristinoppi, kuolema, opilliset kysymykset, syntien anteeksiantamus, taivas, tulevaisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Sytytän kynttilän


On ihminen kuin ruoho vaan,

ja pysyväistä oloaan

hän ei voi täällä rakentaa.

Sen murtaa rikki kuolema.

Tänään meistä moni muistelee poismenneitä läheisiään. Rohkaiskoon ikiaikojen Jumalan sana Sinua, joka tänään ikävöit rakasta ihmistä, samoin kuten tässä allekirjoittanut.Pyhäinpäivä suru 2.2

Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään, vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti. (2 Kor.4:18.)

Suru on tullut osaksi elämää. Se on muuttanut suhtautumista elämään kokonaisuutena enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu. On surun, kaipauksen ja ikävöimisen aika.

Läheisen kuolema muuttaa elämää. Muutoksen kokee jokainen eri tavalla. Hyvin henkilökohtaisella tavalla. Ja elää sitä omaan tahtiinsa.

Surun kanssa eläessä kohtaa niin kovaa ja mustaa ahdistusta, josta voi olla vaikea uskoa pääsevänsä koskaan eteenpäin. On kuin ahdistuksen vanki. Tässä tilanteessa haluan rohkaista sinua luottamaan, että siihen ei Jumala surevaa jätä. Hän johdattaa armossaan meidät aikanaan uuteen turvalliseen vaiheeseen, jolloin sydämen täyttää surun ja kaipauksen lisäksi syvä kiitollisuus. Ilo ja kiitollisuus siitä mitä tuo poismennyt ihminen elämällään ja työllään antoi. Ja luottamus siihen että usko kantaa myös ikuisuuteen asti. Jumalan armo on loputon ja kantaa yli kuoleman meren.  Meillä on aina toivon näkymä surunkin keskellä.  Kynttilän elävä liekki muistuttaa poismenneen rakkaan elämästä ja luo mieleen kiitollisuutta tässä ja nyt. pyhäinpäivä suru

(Eveliina)

Usko antaa toivon näköalan

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, Jumala, kuolema, suru, toivo

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla


 

 

boysmoking2

Uskon pitäisi tuoda iloa ja rauhaa eikä ajaa ihmisen mieltä ahtaalle. Pelottelu ja valmiit ajattelumallit, vaatimus tietyllä tavalla uskomisesta, eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen. Epäilyt ja kyseenalaistaminen kuuluvat normaaliin uskonnolliseen elämään. Jokaisella tulee olla aina mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä hengellisyyttä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia. Jos yhteisössä kielletään kriittinen ja kyseenalaistava keskustelu, se on merkki epäterveestä hengellisyydestä. Usko, jossa ei ole tilaa kaikille erilaisille tunteille ja kysymyksille, on pöhöttynyttä uskoa.

 

Epäterve usko ahdistaa (Kirkko ja Kaupunki 17.11.2008)

Uskonto voi antaa voimaa, elämänsisältöä ja jopa terveyttä. Aina tilanne ei ole niin onnellinen. Maailma on pullollaan ahtaita ja vahingollisia uskonnollisuuden suuntia, joiden keskuudessa ei vallitse rauha vaan pelko.

Pahimmillaan uskonto voi satuttaa, lamauttaa ja viedä elämästä kaiken ilon. Silloin ihmissuhteet, omaisuus ja mielenterveys ovat vaarassa.

Kohta kolmekymppisen Liisan lapsuuden paras leikkikaveri asui aivan naapurissa. Lapsen näkökulmasta ystävän kotiväen touhut tuntuivat oudoilta. Vapaakirkolliseen uskonsuuntaan kuuluvan perheen äiti kuunteli salaa oven takana, etteivät kahdeksanvuotiaat kaverukset vain kiroile.

– Kirjastosta lainatut kirjat joutuivat tarkkaan syyniin ja pussailuja sisältävät teokset kiellettyjen listalle. Televisio-ohjelmista suuri osa oli kielletty syntisyytensä takia, Liisa kertoo. Vanhemmat saattoivat hurjistua lapselleen pienimmästäkin syystä, kuten vääränlaisen lehden lukemisesta.

Murrosiässä Liisan ystävä alkoi masentua. Hän puhui kuolemanpelostaan. Vanhemmat olivat opettaneet, että hän oli syntinen ja joutuisi helvettiin.

Erään kerran ystävä sitten vastasi puheluun sairaalan psykiatriselta osastolta. – En ole nähnyt ystävääni vuosiin, mutta hän on kuulemma niin huonossa kunnossa, ettei tapaaminen edes onnistuisi, Liisa huokaa.

Ehdollinen ja vaativa rakkaus tuhoaa

Liisan ystävän tarina on tyyppiesimerkki epäterveestä ja ahtaasta uskonnollisuudesta, joka kääntyy ihmisen mielenterveyttä vastaan. Erityisesti lapsena imetty ahdistava uskonto voi aiheuttaa suuria traumoja.

– Lapsena ihminen on haavoittuvimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia, huomauttaa pastori, terapeutti ja perheneuvoja Kaija Maria Junkkari.

Aikuisenakin ihminen on uskonkysymysten edessä paljas ja haavoittuva, onhan kyse antautumisesta ja luottamuksesta itseä suurempaan voimaan. Siksi usko ja mielenterveyden ongelmat tahtovat usein käydä rinnakkain.

Psyyke joutuu koville erityisesti silloin, kun aluksi ihana uskonyhteisö alkaa näyttää kielteisiä puoliaan. Ihminen voi epäillä tulleensa huijatuksi ja tuntea, että elämä on mennyt hukkaan uskonyhteisön tapoja seuratessa.

Junkkari muistuttaa, että normaaliin uskonnolliseen elämään kuuluvat epäilyt ja uskon jatkuva kehittyminen. Ahtaassa uskossa epäily on aina valtava kriisi. Kun uskolla ei ole tilaa kasvaa, lisääntyy ahdistus. Lopulta ihmisen on luovuttava alussa niin ihanalta tuntuneesta uskosta.

– On kuin lapsi joutuisi äidistään luopumaan, Junkkari vertaa. – Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi. Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytymiseen tai ylipäätään tasapainoon.

Kyseenalaistaminen on kasvua

Junkkarin mukaan avoimessa, elämää rikastuttavassa uskossa ja uskonyhteisössä kyseenalaistaminen on kasvua ja hengelliset kriisit uskonnollista uudistumista. Sellainen usko, jossa ei ole tilaa kaikille tunteille ja kysymyksille, ja jossa annetaan kaikki valmiiksi pureskeltuna, on pöhöttynyttä uskoa.

– Uskonkriisit ja entisen kyseenalaistaminen ovat osa ihmisen elämänkaarta. Ne ovat Jumalan tapa toimia, patistaa meitä pysähtymään ja ajattelemaan. Ne estävät hengellisen mustavalkoisuuden, Junkkari kuvaa.

On aina hälyttävää, jos ihminen huomaa joutuneensa sellaiseen uskonyhteisöön, joka kieltää tietyt tunteet ja vaatii kritiikitöntä hyväksymistä. – Suostuminen tähän kutistaa ihmistä. Aina pitäisi olla mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia, Junkkari muistuttaa.

Terveessä uskossa on tilaa ihmisyydelle ja sitä kautta kaikenlaisille tunteille, myös ristiriitaisille ja raadollisille.
– Tunteet ovat elämän virta ja voima. Niiden kautta olemme kosketuksissa itseemme ja todellisuuteen. On luonnollista, että jos jotkin tunteet määritellään kielletyiksi, niiden tukahduttaminen vaatii veronsa tavalla tai toisella.

Joillekin karismaattisille uskonsuunnille on ominaista, että tunteilla yritetään pönkittää liikkeen yhtenäisyyttä ja yhteistä uskonnollista kokemusta.

– Musiikki, ääneen rukoileminen ja ylistäminen ovat sinällään hienoja asioita, mutta jos niiden avulla yritetään pakottaa esiin tunteita ja nostattaa keinotekoisesti henkeä, ihmisen tunnemaailma voi jälleen kerran vääristyä, Junkkari huokaa.
– Yhteisön johtajilla on tässä hyvin suuri vastuu. Tarvittaisiin ehkä myös enemmän nöyryyttä.

Hengellistä insestiä ja manipulaatiota

Monissa epäterveissä uskonnoissa korostetaan vaativaa uskonnollisuutta. Kun soppaan lisätään ”vain me pelastumme” -asenne, sekasotku on valmis.

– Yhteisön paine on usein valtava. Jos kaikki ympärillä ovat ”oikeassa” uskossa, ihminen alkaa helposti kysyä itseltään, mikä minussa on vikana, kun tunnen ja näen asiat toisin, Junkkari sanoo.

Hengellinen painostus on pahimmillaan silloin, kun ihminen ehkä kovassakin ahdistuksessa, hauraana ja luottavaisena, hakee apua uskonnollisesta yhteisöstä, ja hänen eteensä isketään valmis paketti taivaaseen pääsyn ehtona: usko näin tai joudut kadotukseen.

– Se on hengellistä insestiä, ja helvetillä pelottelu on hengellistä manipulaatiota, Junkkari lataa. – Eihän Jeesuskaan tullut puhumaan meille helvetistä vaan vapaudesta, elämästä ja ilosta.

Erityisesti monissa karismaattisissa uskonyhteisöissä kääntymys on järisyttävä, ongelmat poistava kokemus. Kääntyneestä saattaa aluksi tuntua kuin hän olisi taivaan esikartanoissa. Symbioosi uskonyhteisön kanssa on vahva.
– On kuitenkin turha luulla, että uskoontulo selittäisi ja parantaisi kaiken, Junkkari sanoo.

– Ihminen tarvitsee jatkuvasti rehellistä itsetuntemusta, tunteiden läpikäymistä ja jumalakuvan tarkastelua. Myönteinen hengellinen herääminen ja uskonelämä tukevat ihmisen henkistä kasvua, mutta eivät pyri selittämään kaikkea.

Tekstit: Anna Ferrante, Kirkko ja Kaupunki 17.11.2008

 

Anni, 27, selvisi sisäisistä ristiriidoista armollisempaan elämänkatsomukseen:

”Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Kasvatuksen ja viikoittaisten seuroissa käyntien kautta juurruin liikkeeseen. Erityisesti opit synnistä ja ikuisesta kadotuksesta iskostuivat tiukasti mieleen. Pitkälle nuoruusikään saakka kammosin nukkumaanmenoa, sillä pelkäsin kuolevani nukkuessani ja joutuvani helvettiin.

Usko ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi tunsin olevani kaikkialla erilainen. Koulussa siksi, etten voinut osallistua ”maailmallisiin” asioihin ja keskusteluihin, lestadiolaisten keskuudessa siksi, että koin olevani syntinen ja huonompi kuin muut. Itsetuntoni kehittyi vajavaiseksi. Häpesin uskoani, sillä se ei ollut aitoa. Parikymppisenä sisäinen ristiriita kävi kestämättömäksi. Sain viimein sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen.

En ole halunnut palata. Minulla on oma, huomattavasti armollisempi elämänkatsomukseni, jonka toivon kelpaavan Jumalalle. Kärsin edelleen pahasta kuoleman- ja helvetinpelosta. Vaikka järjellä tajuan, ettei lestadiolaisuus ole ainoa tie taivaaseen, ajatus ei jätä minua rauhaan. Olen harkinnut terapiaakin tämän takia, ja tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita. Myös itsetuntoni kanssa minulla on edelleen ongelmia.

En silti halua olla katkera. Pudistelen vain joskus päätäni lestadiolaisten touhulle. Mietin, miten paljon siellä on lasten joukossa samanlaisia raukkoja kuin minä, joiden pää täytetään helvetin kuvilla ja synnintunnolla. Lasten kannalta liike on liian ankara ja jopa vaarallinen. Mutta liikkeen olemassaolo perustuu siihen, että ihminen johdatellaan lapsesta asti uskomaan. Muulla tavoin ajatteleminen saadaan näyttämään ”sielunvihollisen” työltä, ensi askeleilta kohti ikuista kadotusta.”

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, eettisyys, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, fundamentalismi, häpeä, helvetti, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, iankaikkinen elämä, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, keskusteluilmapiiri, Kirkko ja kaupunki, kontrollointi, kuolema, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, mielenterveys, normit, nuoret, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, syyllisyys, taivas, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys