Aihearkisto: kuolema

Elämän arvo on sen katoavuudessa


Mielestäni elämä on täysin arvokas ainutkertaisena. Ollakseen arvokas ihmisyksilön elämän ei tarvitse jatkua kuoleman jälkeen. Elämän arvo ja sen pyhyys on juuri sen katoavuudessa.

…Lue koko artikkeli…

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): iankaikkinen elämä, ihmisarvo, kuolema, pelko, pelot, spiritualiteetti, taivas, taivasikävä, tiede, toivo, tulevaisuus, tuomiopäivä, yksinäisyys

Jorma Hentilä: Tässä uskossa pääsee taivaaseen


Mediassa pyörii vanhoillislestadiolaisuudesta paljon huhujen perusteella kirjoitettuja perättömiä juttuja, on vanhoillislestadiolainen yhdeksän  lapsen isä Jorma Hentilä todennut MTV3:n haastattelussa. Lestadiolaisnuoret ovat joutuneet tämän takia usein kiusatuksi. Hentilä on halunnut kertoa julkisuuteen siitä, millaista uskovaisen perheen elämä todellisuudessa on ja mikä on uskon päämäärä. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): avioliitto, ban of television, bans, elämäntapa, eroaminen uskosta, forbidden things, helvetti, iankaikkinen elämä, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, johtajat, kadotus, kiellot, kontrollointi, kuolema, lapset, leimaaminen, naisen asema, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelastus, perhe, rauhanyhdistys, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, taivas, televisio, televisiokielto, uskon jättäminen, uskon perusteet

Äiti tyttärelle: ”Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”


Tunsin säälivien, itkuisten katseiden katsovan minua, kuin huoraa, epäonnistunutta.

– ”Epäjumalankuva.”
Rumuudessaan kaunis, syntisyydessään viaton.

Tämä epäjumalankuva istuu portailla ja polttelee savuketta. Veli ajaa autolla pihaan, uskovainen veli, jolla pauhaa musiikki.

”Moi!”

Epäjumalankuva menee sisälle ja nousee portaat ylös, jossa uskovaiset vanhemmat katsovat internetin välityksellä lätkämatsia.

Niin. Televisiota ei tietenkään ole, syntiähän se.

”Mites sä oot värjänny taas hiuksia ja hirveet meikit, kyllä minä olen isän kanssa rukoillut sinulle parannuksen armoa!”

Jep. Epäjumalankuva vaihtaa vaatteet ja laskeutuu portaat alas, menee syömään.

”Mä ainaskin haluun naisen, jolla ei oo meikkii.” veli sanoo.

Äiti tulee alas ja jatkaa veljen lausetta: ”Se on kuule pahempaa kuin oman lapsen kuolema, kun lapsi kieltää uskon.”

Epäjumalankuva pyörittelee lusikkaa kahvikupissa ja katsoo lautasta. Niin.

Epäjumalankuva tarttuu lehteen ja jatkaa lukemista.

”Se on se synti. Ei saa ajatella järjellä näitä asioita, muuten käy noin miten sinulle on käynyt.”

Epäjumalankuva menee ulos ja laittaa oven kiinni.

– Ehkä olen onnellisempi, kun minua ei syyllistetä.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki ”Syntinen ja sairas” Suomi24 -palstalla 29.3.2010.

Aiheeseen liittyvää:

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta – miten valmistaudun ja mihin varaudun ennakolta, kun aion jättää SRK-lestadiolaisen yhteisön. (Artikkeli Hakomaja-sivustolla.)

Erotettujen karttaminen perhepiirissä. Veljesseura.org

Sauli Karhu: Lapselle ei saa kertoa helvetistä. Blogikirjoitus 4.10.2016.

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui – minä lähdin pois

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Perheellinen vl: SRK:n linjaus: Kun vl-perheen lapsi uskoo toisin, hän menettää vanhempiensa tuen

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Admata:  Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet (Artikkeli Hakomaja-sivustolla.)

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eristäminen, eroaminen uskosta, ihmisarvo, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuolema, lapset, lapsuus, leimaaminen, meikkaaminen, naisen asema, normit, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, synnit, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys, yksinäisyys

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille


Ihmisoikeusliiton käynnistämä julkinen keskustelu on ollut herätysliikkeelle hyvä asia, totesi vanhoillislestadiolainen kymmenen lapsen äiti, ylikiiminkiläinen terveydenhoitaja Terttu Holmi Kotimaassa tammikuussa 2009. Hän on perännyt lestadiolaisen liikkeen sisälle avoimempaa keskustelua uskovan parin ehkäisyn käytöstä. Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. ”Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että asia käydään rauhanyhdistyksissä läpi ja ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.”

Holmi vaatii herätysliikkeen sisälle avointa keskustelua ehkäisyn hyväksymisestä erityisesti silloin, kun äidin tai vauvan henki on uhattuna.  Toisin sanoen kyse olisi ehkäisyn sallimisesta hoitomuotona.

Vanhoillislestadiolaisten puhujien päätösten mukaan (1967, 1971) ”perhesuunnittelu ja lapsisäännöstely sen kaikissa muodoissa on synti Jumalan sanan jälkeen. Siihen ei voi lääkärikään muutosta tehdä, vaan on kaikessa pyrittävä rohkaisemaan ja auttamaan synnyttäviä äitejä.” Toisin sanoen, vaikka lestadiolaisnaista uhkaisi kuoleman riski, hänen ei ole luvallista estää hedelmöittymistä.

Terveydenhoitaja Terttu Holmin mukaan Ihmisoikeusliiton viimekeväinen pyrkimys selvittää lestadiolaisten ehkäisykieltoa herätti  liikkeessä ja mediassa ”ihan tarpeellisen keskustelun”. Hänen mukaansa esimerkiksi liikkeen omissa julkaisuissa, kuten Päivämiehessä, olisi nyt vihdoin todettava avoimesti, että ehkäisy on sallittua silloin, kun ”äidin kroppa tai psyyke ei enää kestä seuraavaa raskautta”.

– Mikään vakaumus ei saa olla niin sydämetön, että se johtaa niin epäinhimillisiin ratkaisuihin kuin mitä osa äideistä on tehnyt kieltäytyessään omantunnon syistä ehkäisystä terveytensä uhalla, korostaa Holmi. Jos vakaumus velvoittaa kuoleman porteilla käymistä, se on liikaa vaadittu!

– Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään hoitoon. Miksi lestadiolaisäiti joutuu miettimään hulluuden rajamaille päätöksensä oikeellisuutta vielä senkin jälkeen, kun lääkärin on suositellut hänelle ehkäisyä painavista syistä?,  kysyy Terttu Holmi.

Terttu Holmi, jolla on itsellään terveydenhoitajan koulutus,  painottaa, että ehkäisy on itse kunkin ihmisen henkilökohtainen eikä kenenkään ole tarpeen tehdä niistä  ratkaisuista muille ihmisille tiliä.

Sitävastoin,  uskovaiselle tulee olla mahdollista halutessaan kertoa ehkäisyn käytöstä oman yhteisön sisällä vapaasti, ilman pelkoa siitä, että nainen tai aviomies joutuisi suljetuksi liikkeen ulkopuolelle. Holmin mukaan nykytilanne on johtanut käytännössä karsinointiin liikkeen sisällä.

– Uskovaisilla ei pitäisi olla pelkoja, joiden takia nainen ja/tai mies joutuu salailemaan asioita. Salailuun ei pitäisi olla  syytä.

– Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.

– Jos asiaa ei käydä kunnolla rauhanyhdistyksissä läpi, äidit jäävät päätöksessään liian suuren taakan alle.

– Kun monien raskauksien uuvuttama nainen romahtaa, hänellä pitää olla toipumisen rauha. Joskus tuo aika voi olla pitkäkin. Siksi selibaatti ei ole hyvä ratkaisu. Se tuntuu mielestäni kohtuuttomalta suhteen tervettä osapuolta kohtaan. Holmi painottaa, että myös miesten tulee ymmärtää ehkäisyn tarpeellisuus.

(Referaatti Kotimaa-lehden haastattelusta 28.1.2009.)

Tavallinen pulliainen taikka insinööri jää tuon luettuaan tietenkin kysymään, miksi uskovaisen naisen täytyy ensin saattaa itsensä pahaan kuntoon ja sairaaksi liian tiheillä synnytyksillä ennen kuin hän voi – luvan perästä – käyttää turvallista ehkäisyä. Eikö hänen olisi viisasta jättää suosiolla fysiikalleen tilaa ja aikaa toipumiseen välillä.  Toiseksi, myöntääkö seurapuhuja sen luvan ehkäisemiseen? Semmoinenkin melko perustavaa laatua oleva yksityiskohta tulee mieleen, että  tiettävästi Raamatussa Jumala ei ole esittänyt kristitylle velvoitetta lisääntyä maksimaalisesti.

Lisää aiheesta:

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle

Hautamäki ei perustele Raamatulla

Raskauden pelko – Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys 5.2.2009 )

Poliitikot Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset (YTT Johanna Hurtigin näkemyksiä naisten ja lasten asemasta)

Keskinäinen asia

Ihmisoikeusliiton taustamuistio 4.3.2009: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia

Vuokko Ilola: Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Blogikirjoitus 29.1.2015.

Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvotelukunta: Ehkäisykielto on ihmisoikeusloukkaus.

K-mo: Vuorisaarnasta

Nuori vanhoillislestadiolainen perheenisä: Uupuneelle ja epäonnistuneelle äidille!  Postilloja-blogi.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous Ruukissa kesällä 1971. Päivämies 28.7.1971. (Suurkiitos  asiantunteva Ms/Mr Hyrsyläinen, joka on arkistoinut historiallisen dokumentin Mopin palstalle.)

Yksi keskihuoneen tytöistä: Äitini kohtalo lapsen silmin

18 kommenttia

Kategoria(t): arvot, äitiys, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, isyys, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, kuolema, lakihengellisyys, lapset, lisääntyminen, manipulointi, mielenterveys, naisen asema, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, romaani, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, suurperhe, suvaitsevaisuus, synnit, syyllistäminen, tasa-arvo, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

TV2: Ankara usko ja lapsuus 7.3. klo 21, Inhimillisessä tekijässä


ANKARA USKO – pitäisikö lapsellakin olla uskonnon vapaus?

Sunnuntaina 7.3.2010 klo 21:00 YLE TV2

Inhimillisen tekijän maaliskuun jaksossa puhutaan siitä, miten lapsi kokee vanhempiensa uskonnollisuuden.

Helena Itkosen vieraina on kolme erilaisesta uskonnollisesta kodista lähtenyttä. Katriina Järvisen vanhemmat olivat helluntailaisia saarnaajia. Katriina kertoo ohjelmassa miten hän lapsena pelkäsi Jeesuksen toista tulemista, jota odotettiin millä hetkellä tahansa.

Soili Juntumaa taas pelkäsi ankaraa ja arvaamatonta rovasti-isäänsä.

Sekä Soili että Katriina tunsivat syyllisyyttä ja kelpaamattomutta, koska olivat vilkkaita ja kyseleväisiä tyttöjä. Nämä tunteet ovat seuranneet heitä aikuisuuteen asti.

Illan kolmas vieras on entinen lestadiolainen Teuvo Moisa, jota nuorena ahdisti kadotuksen pelko syntien vuoksi. Sekä kadotuksen että rangaistuksen pelko on tuttua myös Katriinalle ja Soilille.

Illan keskustelijat kertovat kukin omat rimpuilunsa kipuillessaan irti kodin painolasteista. Jokaisella on ollut oma tiensä, mutta yhteistä kaikille on ollut vapauden etsintä ja seksuaalisuuden ja rakkauden nälkä. Sekä Soili Juntumaa että Katriina Järvinen kertovat vasta keski-iässä löytäneensä itsensä, tunteensa ja tahtonsa. Teuvo Moisa myöntää, että oma prosessi on vielä kesken.

Ohjelmassa puhutaan myös hengellisestä väkivallasta ja siitä miksi se on henkisen väkivallan tehokkain muoto. Perheissä ei ollut tapana puhua uskon asioista, ne otettiin annettuina.

Ohjelmassa kysytään myös, pitäisikö lapsilla olla uskonnon vapaus.

Ohjelma on katsottavissa YLE Areenassa: 

http://areena.yle.fi/video/810074

(26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Lue myös:

Lasinen meri Nivalan seuroissa (Kirjailija Anna-Maija Ylimaulan kuvaus siitä, miten lapsi voi kokea lestadiolaisuuden saarnat)

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Hengellinen välkivalta voi rikkoa elämän (Kotikirkko, Hämeenlinnan seurakunnat)

Kukkula, Tanja: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2007.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Lapselta ei kysytä

Syntien taakka nelivuotiaalle

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Teatteriesitys koulussa…

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Herätyssaarna

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä  käynnistymässä

Growing up in a strictly religious family: a talk show March 7, 2010

The next episode of Inhimillinen tekijä, a Finnish television program, discusses how children experience growing up in a religious family. One of the guests is Teuvo Moisa who grew up in a Conservative Laestadian family.

The program also deals religious violence and asks if children should have a freedom of religion.

Program is in Finnish. It will be availabe later in the YLE’s Elävä Arkisto.

4 kommenttia

Kategoria(t): Conservative Laestadianism, eettisyys, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, forbidden things, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ihmisoikeudet, in English, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuolema, laestadian, laestadianism, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, secession, seurat, sin, spiritualiteetti, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, televisio, tuomitseminen, uhkailu, uskon jättäminen, uskontokritiikki, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yksilöllisyys, yksinäisyys, YLE

Sieluton vanhoillislestadiolainen?


Nikolai Gogol tunnetaan miehenä joka kirjoitti kuolleista sieluista (1842) Venäjällä. Teosta luettiin realistisena kuvauksena maan surkeista oloista ja syytöksenä maaorjuutta vastaan. Teoksen kertojaminä julisti, että hänen tarkoituksensa on “suuren innoittuneen naurun“ varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta.

Tuosta 1800-luvun kertomuksesta  tuli klassikko, jota luetaan yhä kaikkialla maailmassa.

Missä ovat tämän ajan kuolleet sielut?

Gepardi valottaa kysymystä hengelliseltä kannalta, viitaten suomalaiseen radikaali-klassikkoon Terho Pursiaiseen. Tuottaako nykyinen vanhoillislestadiolaisuus itse asiassa ”kuolleita sieluja”?

Onko lestadiolaisuutta pidettävä riippuvuutena, jolloin ihminen ei kykene elämään omana itsenään, autenttisena subjektina, kysyy Gepardi.

Gepardi: Sieluton vanhoilislestadiolainen

”Vanhoillislestadiolaiseen opetukseen tottuneen on joskus hyvä virkistää luutuneita uskonnollisia ja hengellisiä ajatuksiaan. Entisenä
lestadiolaisena olen ilahtunut ajatuksista, joita olen löytänyt teologian tohtori Terho Pursiaisen verkkopäiväkirjasta.

Pursiainen käsittelee verkkopäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Hän on määritellyt kuolemansynnin niin, että se on syntiä, jolla synnintekijä vaarantaa oman sielunsa eli uhkaa itseään hengellisellä kuolemalla.

Tämä teologian tohtori kirjoittaa:

”Hengellisesti elävän eli sielukkaan ihmisen kuvaus on tämä: sielukas on ihminen, joka elää itse omaa elämäänsä.

Sieluttomuuden perusmuoto on se, että ihminen antaa elämänsä pois jonkin muun tahon elettäväksi.”

Uskovaisuuden  addiktiot

Kysymykseni kuuluukin, elääkö tiukasti Jumalan valtakunnan neuvojen mukaan elävä ihminen omaa elämäänsä? Vai antaako hän elämänsä muiden elettäväksi, tai ainakin muiden päätettäväksi?

Pursiainen jatkaa, että perinteisissä uskonnoissa tällainen ilmiö tunnettiin riivattuna olemisen tilana, jonka nykyajan ihminen tunnistaa paremmin termillä riippuvuus tai addiktio. Hän kirjoittaa:

”Riivatussa eli riippuvuuden tilassa elävässä ihmisessä synti itse tekee syntiä. Ihminen itse ikään kuin elää työnnettynä syrjään omasta elämästään. Hän on lakannut olemasta oman elämänsä subjekti.  – – Addiktio on sitä, että jokin miestä (naista) väkevämpi ulkopuolinen taho miehittää miehen (naisen) elämän.”

Kuuliainen vanhoillislestadiolainen on riippuvainen SRK-lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, ”Jumalan valtakunnasta”, ja tuo ihmistä väkevämpi yhteisö suoraan ja epäsuorasti määrittää tuon ihmisen elämän.

Ihminen ei tällöin ole oman elämänsä subjekti, vaan lähinnä vanhoillislestadiolaisen opin objekti.

Vieraantuminen omasta itsestään

Sitä [riivattuna olemista] alkuperäisempikin sieluttomuuden muoto on kuitenkin olemassa.

”Vain se, jolla on sielu, voi menettää sielunsa. Kaikki meistä eivät alun perinkään uskalla tulla sieluiksi eli eivät alun perinkään ota elettäväkseen omaa elämäänsä, ryhdy oman elämänsä subjekteiksi.”

Näin tohtori Pursiainen kirjoittaa. Onko vanhoillislestadiolaiseen kotiin syntyneellä ja uskoon kuuluvaa opetusta saaneella nuorella uskallusta alkaa oman elämänsä subjektiksi, vai jäädäänkö muiden ohjaamiksi objekteiksi?

Onko vanhoillislestadiolaisella koskaan sielua, kun sitä mietitään näiden Pursiaisen ajatusten pohjalta?

Elääkö lestadiolainen omaa elämäänsä vai Jumalan valtakunnan neuvojen mukaista elämää?

Terho Pursiainen johdattelee kuolemansyntien teemaan:

”Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan elämänsä kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ja Jumalaan. Synti on yksi ja ainoa. Niin sanotut tekosynnit – sijoiltaan menneen ihmisen vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia.”

Jos siis ihminen vieraantuu omasta itsestään, hän on noiden kolmen perustahon ensimmäisen ulottuvuuden suhteen mennyt sijoiltaan. Tälläinen ihminen on syntinen aivan perustavalla tavalla. Mitä merkitystä silloin on sillä, mihin tekosynteihin hän lankeaa?

Sijoiltaan mennyt ihminen voi olla sieluton, hengellisesti kuollut, niin kuin Pursiainen kirjoittaa:

”Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Gepardi.

Aiheeseen liittyvää:

Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!

Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan

Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä: johdanto ja ensimmäinen synti

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3 – sosiaallinen riippuvuus

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Uskonto ei anna minulle mitään

Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Vapaan pudotuksen hetki

Johannes ja äiti

Kadotettu hengellisyys

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, elämäntapa, hengellisyys, identiteetti, kadotus, kasvatus, kontrollointi, kuolema, kuuliaisuus, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, omatunto, retoriikka, sielu, synnit, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä


Uskovaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu ajatukseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”.

Jumalan lapsena eläminen merkitsee vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalanvaltakunnan kansalaisuus ei irrota ihmistä henkilökohtaisesta vastuusta eikä maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja eettisiä päämääriä (lähimmäisenrakkaus) – panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan.

Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Uskovaisella on elämässään suurempi tarkoitus. Elämä kuoleman jälkeen. Epäuskoiselta puuttuu tämä iankaikkisen elämän toivo, ja siksi monen ihmisen elämältä puuttuu todellinen tarkoitus. Se ilmenee yksinäisyytenä, ahdistuksena, vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja itsemurhissa. Sama, yhä voimistuva tyhjyys ja tarkoituksettomuus on myös mielivaltaisten väkivallantekojen takana.

Uskovaisella on elämässään ikuisuus-näkökulma ja turvallinen luottamus Jumalaan, joka antaa meille voimaa arkielämän vastoinkäymisissä, ihmissuhteiden ristiriidoissa ja psyykkisissäkin stressitilanteissa. Uskovaisen elämä ei ole tarkoituksetonta.

Jumalanlapsella on käytännössäkin lisäksi tukenaan jumalanlasten keskinäinen rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus. Yhteisöllisyys on meille luonnollista. Tätähän ulkopuoliset aina ihmettelevät ja monet ihailevatkin.

Uskovainen ei ole ruusunpunainen optimisti, joka kuvittelisi koko maailman kääntyvän hyväksi hänen tai kenenkään muunkaan ihmisen työn tuloksena. Hän ei ole kuitenkaan myöskään synkkä pessimisti, joka pitäisi omaa tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. uskovainen ei elä kummassakaan äärilaidasssa.

Uskovainen näkee että jokaisella meistä on oma vartiopaikkansa jonka Jumala on asettanut. Uskovainen elää armoevenkeliumin varassa, sillä hän tuntee että on saanut inhimillisesti puutteellisena ja ilman omaa ansiotaan kaikki synnit anteeksi. Tämä antaa inhimilliselle ihmiselle Jumalalta rohkeuden ja voiman, jolloin jumalanlapsena pystyy elämään terveen realistisella otteella tässä maailmassa, ymmärtäen oman paikkansa ja muiden.

Tässä piilee se salaisuus, miksi uskovaisen ei tarvitse vaipua epätoivoon esimerkiksi maailmanlaajuisten ympäristöuhkien painamana. Näissäkin asioissa meillä on turvana ikiaikojen Jumala. Me teemme asioiden hyväksi itse kukin vartiopaikallamme sen mikä on itse kullekin mahdollista, nojautuen Jumalan sanaan. Mutta meidän ei tarvitse hätäillä eikä uppoutua maailmantuskaan, eikä liittyä esimerkiksi mielenosoittajiin eikä muutoinkaan hyökkäillä esivaltaa vastaan.  

Jokainen yksityinen ihminen kuolee joskus.  Alkanut elämä myös päättyy, me kaikki kuolemme. Lisäksi koko ihmiskunta on pitkällä aikavälillä katoava. Näin tulee tapahtumaan luonnontieteellisestäkin näkökulmasta. Mutta uskovaisella on turvanaan Jumala. Ja Hänen lupauksensa. Epäuskoiselta tämä turva puuttuu.

Siunattua Joulurauhaa itsekullekin!

(Siirakki)

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, elämäntapa, evankeliumi, helvetti, identiteetti, kristinoppi, kuolema, opilliset kysymykset, syntien anteeksiantamus, taivas, tulevaisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys