Aihearkisto: laestadian

TV2: Ankara usko ja lapsuus 7.3. klo 21, Inhimillisessä tekijässä


ANKARA USKO – pitäisikö lapsellakin olla uskonnon vapaus?

Sunnuntaina 7.3.2010 klo 21:00 YLE TV2

Inhimillisen tekijän maaliskuun jaksossa puhutaan siitä, miten lapsi kokee vanhempiensa uskonnollisuuden.

Helena Itkosen vieraina on kolme erilaisesta uskonnollisesta kodista lähtenyttä. Katriina Järvisen vanhemmat olivat helluntailaisia saarnaajia. Katriina kertoo ohjelmassa miten hän lapsena pelkäsi Jeesuksen toista tulemista, jota odotettiin millä hetkellä tahansa.

Soili Juntumaa taas pelkäsi ankaraa ja arvaamatonta rovasti-isäänsä.

Sekä Soili että Katriina tunsivat syyllisyyttä ja kelpaamattomutta, koska olivat vilkkaita ja kyseleväisiä tyttöjä. Nämä tunteet ovat seuranneet heitä aikuisuuteen asti.

Illan kolmas vieras on entinen lestadiolainen Teuvo Moisa, jota nuorena ahdisti kadotuksen pelko syntien vuoksi. Sekä kadotuksen että rangaistuksen pelko on tuttua myös Katriinalle ja Soilille.

Illan keskustelijat kertovat kukin omat rimpuilunsa kipuillessaan irti kodin painolasteista. Jokaisella on ollut oma tiensä, mutta yhteistä kaikille on ollut vapauden etsintä ja seksuaalisuuden ja rakkauden nälkä. Sekä Soili Juntumaa että Katriina Järvinen kertovat vasta keski-iässä löytäneensä itsensä, tunteensa ja tahtonsa. Teuvo Moisa myöntää, että oma prosessi on vielä kesken.

Ohjelmassa puhutaan myös hengellisestä väkivallasta ja siitä miksi se on henkisen väkivallan tehokkain muoto. Perheissä ei ollut tapana puhua uskon asioista, ne otettiin annettuina.

Ohjelmassa kysytään myös, pitäisikö lapsilla olla uskonnon vapaus.

Ohjelma on katsottavissa YLE Areenassa: 

http://areena.yle.fi/video/810074

(26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Lue myös:

Lasinen meri Nivalan seuroissa (Kirjailija Anna-Maija Ylimaulan kuvaus siitä, miten lapsi voi kokea lestadiolaisuuden saarnat)

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Hengellinen välkivalta voi rikkoa elämän (Kotikirkko, Hämeenlinnan seurakunnat)

Kukkula, Tanja: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2007.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Lapselta ei kysytä

Syntien taakka nelivuotiaalle

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Teatteriesitys koulussa…

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Herätyssaarna

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä  käynnistymässä

Growing up in a strictly religious family: a talk show March 7, 2010

The next episode of Inhimillinen tekijä, a Finnish television program, discusses how children experience growing up in a religious family. One of the guests is Teuvo Moisa who grew up in a Conservative Laestadian family.

The program also deals religious violence and asks if children should have a freedom of religion.

Program is in Finnish. It will be availabe later in the YLE’s Elävä Arkisto.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Conservative Laestadianism, eettisyys, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, forbidden things, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ihmisoikeudet, in English, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuolema, laestadian, laestadianism, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, secession, seurat, sin, spiritualiteetti, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, televisio, tuomitseminen, uhkailu, uskon jättäminen, uskontokritiikki, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yksilöllisyys, yksinäisyys, YLE

Conservative Laestadians in Oulu


Dr. Edward Dutton, a British anthropologist and journalist, lives in Oulu in northern Finland and is married to a Finnish Lutheran priest. He has met Conservative Laestadians and spoken with them about their faith and rules. He visited Oulun rauhanyhdistys and published his sightings and experiences in the magazine 65 Degrees North.

*    *    *

Conservative Laestadians: Separate or not Separate?

Every expatriate in Oulu has heard of ”the Laestadians”. Many locals seem to describe them as a sinister religious sect whose members have enormous families, are against television, alcohol and woman priests and in which women – who don’t wear make-up or ear-rings – fulfil traditional home-making roles. But what are Oulu’s Laestadians really like?

I went to their regular Wednesday night meeting to find out.

Ten Child Families

The first thing that hits you at the ”Peace Society House’” on Professorintie near Oulu Polytechnic is how young everybody is and how many people there are. There must have been around three hundred people arriving for the 7pm at meeting of Oulu’s ”Conservative Laestadians” (which is what Finns mean when they say ”Laestadians”). Almost nobody appeared to be over the age of thirty and there were numerous teenagers. There were then a few who appeared to be in their sixties.

According to one Laestadian man I spoke to, ”This is because, as you probably know, we are against contraception because of what the Bible says so we tend to have very large families.”

This is certainly true. According to sociologist Leena Pesalä, the average Laestadian family has ten children with the most she came across in her research being a brood of twenty-one. Laestadians often marry as young as eighteen and, with the large families, presumably most who are married with children were at home looking after them.

Stylish without Makeup

Many of the stereo-types about Laestadians appeared to be true. None of the numerous young woman wore make-up or ear-rings and, most obviously, none of them had dyed hair which meant that there were a lot of girls with the supposedly typical western Finnish hair colour which one former member of a Laestadian splinter group Rauhansana referred to as ”the colour of the road”.

One young, female Laestadian I spoke to said that she did not wear make-up ”because I want to be like the other believers. It’s just a personal thing. But there is a way in which we have our own culture and beliefs and we want to be separate . . . but also not separate.”

One of the most striking things about this young woman – and everybody else there – was how well and how fashionably they dressed. Almost all the Laestadians seemed to have the latest fashions, hair-cuts straight from Hollywood movie stars, hair they’d obviously put a lot of time and effort into and the woman often wore lots of necklaces, perhaps because ear-rings are forbidden by the group.

There can’t be that many highly conservative religious meetings in which young, male ”believers” – as they termed themselves – walk in dressed like gangster rappers or the woman look like they’ve been to a beauty salon . . . without the make-up.

Often, conservative Christians tend not to smoke, citing verses in the Bible where it says, ”Your body is a temple of the Lord” but not so with the Laestadians. Many smoked outside before the meeting and went back outside to smoke after it had finished.

One male Laestadian summed this up saying, ”The Bible says that alcohol is not allowed. But it is says nothing about smoking. And maybe you know that we don’t drink alcohol, so maybe that’s why we smoke”. They stubbed out as the meeting started.

Largest Revival Group

Laestadians are the largest revival group within the Finnish Lutheran Church. They were founded by Swedish priest Lars Laestadius (1800 – 1861). While he was inspecting congregations in Lapland in 1844 he met a Sami woman called Milla Clementsdottir and through his relationship with her he experienced a kind of religious awakening. He began to preach and his views influenced first the Samis in Sweden and then spread to Finland and Norway. His was a highly conservative interpretation of Lutheranism, returning to traditional belief and rejecting liberal strains of thought.

The group draws a strong distinction between themselves and others whom they mostly expect to go to Hell. Laestadius also encouraged people to stop drinking in order to commit themselves to Christ and Conservative Lestadians argue that, ”In many localities, the revival movement caused complete changes in ways of life, drunks repented, the tavern keepers closed their bars . . .”

The movement also spread due to popularity of Temperance Movements and by the end of Laestadius’ life it was as far south as Oulu.

This group split into three main movements at the end of the nineteenth century – Conservative Laestadians are by far the largest group, then there is the First Born and finally Rauhan Sana. The Laestadians have about 110,000 members worldwide of which about 100,000 are in Finland, with the rest in Norway Sweden and the USA. Of these Finnish Laestadians, seventy-five percent are ”Conservative Lestadians”. The Conservative Lestadians are highly conservative in theological terms believing in Biblical inerrancy and that the Bible can only be revealed through a learned mediator.

One becomes a member by confessing ones sins to another Laestadian. Members I spoke to referred to themselves as ”Laestadians” or ”believers” in contrast to the other Laestadian groups. The other groups are more liberal. However, the debate over women priests in Oulu has been particularly fierce because of the refusal of a Rauhan Sana priest to work with his female colleague.

English Problems

The meeting itself was, basically, a half hour sermon by a Conservative Laestadian priest after which almost everybody left to go and have coffee while a few remained to sing Bible verses. It was after the meeting that I got talking to some Laestadians. The group is known to be quite educated but it was hard to find anybody that spoke English. This was because, according to those I spoke to, ”We don’t have television so I suppose we don’t learn English. There can be sex and violence on television.”

Despite their conservatism, the Laestadians seemed to be very friendly and willing to talk to me. Finnish friends had predicted that they would ”stare’” and ignore me as an ”unbeliever”. This did not happen at all.

Heaven for the Finns

Another idea about Laestadians is that they believe that all non-Laestadians go to Hell which would make Heaven a primarily Finnish-speaking domain.

Members I spoke to denied this saying ”only God can know who is a Christian” and ”people are saved if they have confessed their sins to a believer”. But ”believer’” did seem to mean ”Laestadian”.

Also, one young woman felt that Laestadianism was successful because, ”It is the work of God that there are so many Laestadians. The Bible says that in the End Times ’God’s hand will be over the Nordic Lands’.”

One Conservative Laestadian, originally from Jakobstad, said that sone of the stereotypes about them are plain wrong, ”Of course we are allowed to use washing machines!” he said, ”But it is true, I think, that we were told to shop at Prisma rather than the other supermarkets.”

Negative Ideas

However, many very negative ideas about Laestadians persist amongst Oulu people.

One teacher told me about a mother who forbade her children to play with non-Laestadians ”or you won’t be welcome home for dinner”. In general, Laestadians are seen as ”separate” not having much to do with non-members.

Almost all the Laestadians were slim with one Oulu resident commenting that, ”that’s because they don’t get enough food at home!” Many Oulu people were also convinced that the Laestadians were popular because, ”they stop Finns from drinking and Finns have a problem with alcohol” as one elderly man put it.

There are also numerous blogs by ex-Laestadians accusing the group of brainwashing and psychological abuse, including threats of being shunned by family friends if you disobey Laestadian rules.

But Oulu’s Conservative Laestadians certainly weren’t the unfriendly cult I’d be led to expect they’d be.

65 Degrees on North; 22 August 2007.

*    *    *

Please be free to give your comments here or by e-mail: verkosto@luukku.com.

*   *    *

Dr. Edward Dutton on tullut tunnetuksi  Suomessakin antropologina hänen julkaistuaan analyysin suomalaisuudesta: The Finnuit – Finnish Culture and the Religion of Uniqueness. Hän vertaa teoksessa suomalaisia ja arvomaailmaamme grönlantilaisten kultuuriin. Molemmilla kansoilla on Duttonin mukaan ollut vaikeuksia sopeutua moderniin elämäntapaan. Tämä ilmenee muun muassa uskonnollisuutena, nostalgisena menneisyyden haikailuna, runsaana alkoholinkäyttönä ja suurina itsemurhalukuina.

Uskonnollisuus näkyy Duttonin mukaan siinä, että sekä Suomessa että Grönlannissa on vahvoja kristillisiä herätysliikkeitä. Yhtäältä herätysliikkeet heijastavat luterilaisen synnintunnon ja häpeän nostattamaa vertaisryhmän tarvetta, toisaalta ne ilmentävät vastareaktiota perinteistä identiteettiä uhkaaviin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Hänen käsityksensä mukaan sekä Suomessa että Grönlannissa kristinuskoon on sekoittunut myös pakanallista mystiikkaa, jossa on šamanistisia piirteitä.

Lue lisää:

Edward Dutton 2007:  A Shared Pre-Christian Past? Contemporary Finnish Baptism in Light of Greenlandic Naming Rituals.

Halla: I was brainwashed into raging Laestadian beliefs

Tutkija: Suomi on kuin laimennettu Grönlanti. Helsingin Sanomat  15.9.2009.

Tutkimus: Luonnontieteilijät ovat yhteiskuntatieteilijöitä älykkäämpiä. Kotimaa24 1.3.2014.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

2 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, avainten valta, ehkäisykielto, eristäminen, eroaminen uskosta, forbidden things, get rid of, hajaannukset, heaven, helvetti, hengellinen väkivalta, historia, in English, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, laestadian, laestadianism, lapset, Lars Levi Laestadius, lestadiolaisuuden suunnat, lisääntyminen, meikkaaminen, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelastus, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, secession, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, sin, suurperhe, synnit, taivas, televisiokielto, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, väestönkasvu, väkivalta, yhteisöllisyys

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi


Lapin yliopiston yhteiskuntatutkimuksen laitoksen johtajan, PhD, YTL Mika Luoma-ahon johtama tutkimushanke sai Suomen Akatemialta 375 000 euroa rahoitusta lestadiolaisuuden poliittista merkitystä koskevaan tutkimukseen. Tutkimuksen otsikkona on Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto. Tutkimushanke käynnistyy tammikuussa 2010 ja kestää kolme vuotta.

Lestadionismi – poliittinen teologia ja kansalaisuskonto

Tutkimuksen tarkoituksena on politisoida lestadiolaisuuden teologiaa ja toisaalta tehdä näkyväksi lestadiolaisen uskon harjoittamisen politiikkaa, todetaan tutkijoiden laatimassa tutkimushankkeen kuvauksessa.  Tutkijoiden olettama on, että kaikista suomalaisen kansanuskonnon muodoista lestadiolaisuus on puhtaan teologisin ja poliittisesti kaikkein julkilausutuin.

Lestadiolaisuuden poliittisuutta on tärkeää tutkia, koska herätysliikkeen rooli tietyillä alueilla ja tietyissä puolueissa saattaa olla erittäin merkittävä. 

Lestadiolaisuus on myös kiinnostava poliittinen liike, koska siinä missä maallinen politiikka sulkeistaa uskonnon usein henkilökohtaisten maailmankatsomusten piiriin, lestadiolaiset ajattelevat aivan toisin. Heille valtiolla on teologinen merkitys: se on ”esivalta”, joka merkitsee itse Jumalan valtaa ja auktoriteettia maan päällä. Tässä suhteessa lestadiolaisuutta voidaan verrata  islamin valtiokäsitykseen.

– Lestadiolaisuutta pitää tutkia tänään, koska liikkeestä ei ylipäätään ole ajankohtaista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta eikä poliittista analyysia , Mika Luoma-aho sanoo. Tutkijoiden olettama on, että kaikista suomalaisen kansanuskonnon muodoista lestadiolaisuus on puhtaan teologisin ja poliittisesti kaikkein julkilausutuin.

Lestadiolaisuus on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, sillä luterilaisen kirkon suurimpana herätysliikkeenä sen vaikutus ulottuu noin 100 000 kannattajan lisäksi heidän lähipiiriinsä, kuten sukulaisiin, ystäviin, koulu-, opiskelu- ja työtovereihin sekä työyhteisöjen verkostoihin. Voidaan arvioida että liikkeen vaikutuspiirissä elää ainakin 300 000 – 600 000 suomalaista. uudella tutkimushankkeelle on sosiaalinen tilaus, sillä lestadiolaisuuden yhteiskunnallista merkitystä ja vaikutusta 1900-luvulta tälle vuosituhannelle ei ole  juuri lainkaan tutkittu. (Ks. esim. Lestadiolaisuus.info.)

Lestadiolaisuus ei ole tavanomaisessa mielessä poliittinen liike, sillä se ei ole organisoitunut omaksi puolueekseen, vaan liike toteuttaa tavoitteitaan parlamentaarisen poliittisen järjestelmän sisällä vaikuttamalla tiiviin yhteisöllisen uskonnollisen toimintansa rinnalla oikeisto-keskustaan lukeutuvissa puolueissa, valtion ja kuntien hallinnossa, muissa julkisen sektorin organisaatioissa, elinkeinoelämässä sekä erilaisissa talous- ja elinkeinoelämän järjestöissä. Erityisen merkittävä vaikutusvalta lestadiolaisella liikkeellä on seurakuntien päätöksenteossa ja kirkon hallinnossa. Aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen on historiallisesti kuulunut liikkeen perinteeseen, mutta se ei ole koskaan pyrkinyt kumoamaan eikä kyseenalaistamaan vakiintuneen vallan asemia.

Tutkimushanketta voidaan pitää tervetulleena nykyisessä globaalissa tilanteessa, jossa uskonnollisen vallankäytön muodot ovat nousseet uudella tavalla keskeisiksi myös yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä.  Suomessa on juuri tänä vuonna käyty esimerkiksi vilkas kansalaiskeskustelu lestadiolaisuuden vallankäytöstä ihmisoikeuksian kannalta.

Lestadiolaisen herätysliikkeen vaikutusvalta ulottuu nykyisin varsin syvälle suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon, puoluekenttään ja muuhun yhteiskunta- ja  talouselämään, mutta täysin läpinäkymättömällä tavalla.  Tähän mennessä ei ole julkaistu tutkimustietoa lestadiolaisuuden vaiikutusvallasta ja merkityksestä suomalaisen yhteiskunnan vallankäytössä enempää teologisesta kuin yhteiskunnallisestakaan näkökulmasta. Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke vastaa siksi merkittävään yhteiskunnalliseen tarpeeseen.

Tutkimushankkeen blogi.

Tutkimussuunnitelmasta englanniksi:

Finland’s Christian Right  (Mika Luoma-aho)

Suomeksi: Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa

Mika Luoma-aho ja tutkijaryhmä: Lestadionismi-hanke ei ole teologinen, vaan yhteiskuntatieteellinen. Kotimaa24 18.3.2013. (Vastine uskonnonopettaja Valma Kukon tutkimushanketta koskevaan kritiikkiin.)

Lisää aiheesta:

Political dimensions of the Laestadianism in the research focus funded by Academy of Finland

Saarenpäälle ja Luoma-aholle Suomen Akatemian tutkimusrahoitus (Lapin yliopiston tiedote)

Tutkimusrahaa tietoyhteiskunnan ja lestadiolaisuuden tutkimiseen (Yle)

Jouko Talonen 1988. Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905–1929. The sociopolitical profile of the Laestadian movement in northern Finland between 1905-1929. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen seura. SKHS toimituksia, 144.  Väitöskirja.

Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä. Kaltio 2000:1.

Lestadiolaisuus ja politiikka. Lestadiolaisuus.info.

Johanna Kouva: Laestadianism in Finland. University of Tampere.

Lestadiolaisuuden tutkimus. Lestadiolaisuus.info.

Keskustelua lähihistorian tutkimuksesta (Kuusamo 18.4.2009)

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965

Mika-Luoma-aho  kertoo tutkimusintresseistään Lapin yliopiston esittelysivuilla.

Leena Vähäkylä: Lestadiolaisuus vaikuttaa kriiseistään huolimatta. Tietysti.fi: uutta tieteen ääreltä. 11.1.201. (Mika Luoma-ahon haastattelu tutkimushankkeen tuloksista.)

Mika Luoma-aho

  • Doctor of Philosophy, University of Newcastle upon Tyne, 2002;
  • Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti, Lapin yliopisto, 2000;
  • Lapin yliopistossa vuodesta 1999 lähtien, kansainvälisten suhteiden yliassistenttina vuodesta 2002;
  • opettaa yleistä politiikan teoriaa ja poliittisen ajattelun historiaa kansainvälisten suhteiden pääaineopiskelijoille
  • tutkii protestanttista poliittista teologiaa ja Edmund Burkea sekä laatii julkaisua Martti Lutherin poliittisesta symboliikasta.

4 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, Conservative Laestadianism, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, ihmisoikeudet, kiellot, kirkko, laestadian, laestadianism, lähihistoria, luterilaisuus, normit, norms, pietismi, politiikka, retoriikka, SRK ry., tutkimus, vallankäyttö, yhteisö

I left the Conservative Laestadian movement (in ten years)


KiellettyDVDOpas-S

Leaving the strict confines of Conservative Laestadianism can be a shock. 

A young woman who has abandoned her faith speaks of confusion at what happens next.

*    *    *

I can remember exactly how I felt on that day. The weather was very beautiful in Helsinki. I walked on the sunny street with my head held high, and smiled at people walking by. I felt incomprehensible joy.
     

It was me walking there, and nobody else. I was 25 years old, and it was my issue and nobody else’s what I was doing with my life and what I was thinking. The powerful feeling of liberation came from something that was very small, but which had great symbolic significance for me. I was wearing makeup for the first time in my life.
     
The feeling came back to me when I saw Kielletty hedelmä (“Forbidden Fruit”), a film by Dome Karukoski, which tells about the departure of two young girls from the Conservative Laestadian movement.
     
My own departure lasted ten years.
     
I grew up in a Conservative Laestadian family in North Ostrobothnia (Finland). Our everyday lives did not actually differ much from those of our non-Laestadian neighbours, except that we had no television, we did not run our lawn mowers in Sunday, and on Sundays we attended services with the other Laestadians of the village.
At the services speakers read the Bible and interpreted it. The sermon usually took an hour. Then we sang hymns and Songs of Zion. After the singing we got refreshments.
     
The lectures repeated that the Kingdom of God is a good and safe place to be. The “Kingdom of God” is a term with which the Laestadian community calls itself. The outside world is corrupt and insecure. We were warned not to establish very close relations with “people of the world” because they might jeopardise our faith. Losing one’s faith was the worst thing that could happen, because then you would go to hell.
     
Contrary to what some other children said, I never took hell very seriously. However, I did feel that losing the faith would be very sad. On the other hand, there were many advantages to living as a person with faith, the biggest of which was that you got to go to heaven.
     
It was a good idea to preserve the faith by staying away from alcohol, dancing, movies, competitive sport, makeup, hair dye, sex, and so on. There was no official list of things that were not appropriate for a person of faith, but I gradually learned from what adults were saying what the things were that I was expected to stay away from.
     
Abstinence was not especially difficult, when there were many people around you living the same way. I did not actually refuse anything, I simply stayed far away from things that did not apply to me. In retrospect I thought that the Laestadians largely visualised their faith on the basis of what they do not do.
     
At school I would have liked to go to dance lessons, but the physical education teacher guided the Laestadian girls to go for a walk. I saw this as self-evident.
     
The third and most important way to protect the faith was not use one’s own sense of reason. We were told that reason can take our faith away. If one’s reason or experiences conflict with faith, one needed to become humble and to see the blessings of the common line of the congregation.
     
At about the age of 15 I noticed that I had started to think differently from what had been taught.
     
For instance, I began to wonder why Laestadians would go to heaven and others would go to hell. I also wondered why I should not enjoy the music of Aretha Franklin. It seemed unlikely that God would appreciate only the classics.
     
However, it was very important for me not to hurt the feelings of any other Laestadian with my views. It was emphasised at services that those who violate the unity of the congregation act against God. This is why I shared my thoughts with very few people.
     
I tried to clarify to myself what the Laestadian way of life was based on. Other practices, such as total abstinence from alcohol, had emerged in the late 19th century. Negative views toward television and popular music, for instance, had come up in the 1950s and 1960s. The linkage of these practices with God, faith, and morality began to feel inconceivable to me. I wanted to distinguish between cultural habits and faith.
     
For me, faith meant Christian thoughts of how a person can experience redemption through faith. I thought that I could be a Laestadian as long as I believed that. Even in sermons it was emphasised that a desire for faith was enough.
     
At the same time I was quite knowledgeable that on the practical level it was not possible to separate practice from faith. If I were to go to a service with makeup on, my friends would be shocked. The makeup would communicate to the others that I am no longer a Laestadian.
     
As I did not want to leave the Laestadian community, I committed to observing practices that I felt were without foundation.
     
I was headed for a great conflict.
     
No open discussion had been held within the movement about the true significance of cultural practices, and it is not happening even now. Privately, Laestadians have many opinions about lifestyles, but according to the public Laestadian line, things like not having a television is a “fruit of the spirit”, or a sign that a person is a believer of the right kind.
     
It was emphasised at services that it is not about rules, but rather the fact that a Laestadian wants to operate in a certain way. I recall how I preferred to speak about desires, rather than rules. I was pained to read newspaper articles about things that Laestadians “were not allowed to do”. The question was about what I wanted to do or to choose!
     
But whose desire was it really all about?
     
I was not asked what I wanted, or what I felt was important. For instance, the negative stance on birth control was taken in the late 1960s at a meeting of preachers, where only men were present.
     
I knew already at the age of 13 that I did not want to be the mother of a big family. It was not until I was over the age of 20 that I said out loud that I cannot stand the idea of a big family. My friends answered that “you can’t know in advance what it will be like”.
     
I was supposed to simply trust that God would give me exactly the right number of children, even if I did not use birth control.
     
I knew that my mind could not handle such an experiment. I simply did not want to become pregnant reluctantly. My thoughts did not find resonance, because they resounded with the voice of reason, not that of faith.
     
Some felt that faith is that people are encouraged to push their reason aside in big matters. For me rejecting reason would have been an abandonment of my own psyche.
     
I was not ready to bend at all in the birth control question, or to hide my opinions. The security of the Laestadian community began to turn into insecurity.
     
At the age of 25 I decided to leave the community. it was the most honest and most sustainable solution.
     
However, the most difficult days were still ahead. Leaving Laestadianism takes place by telling about it to one’s family and friends. I had the words of the father of my friend in my mind: “For one’s own child to leave the faith is worse than the child’s death.”
     
I could not cause such great sorrow to people close to me without going into a state of protective shock. Emotionally numb, I told my family and my friends: “I no longer have the faith.”
     
I will never forget those moments. I remember the expressions on the people’s faces, the silence, the first words.
     
My decision briefly shook the basic sense of security of people close to me. A few of them were also in shock.
     
It is a few years since the event, and I have good relations with my family. My decision nevertheless raises such deep emotions in my family that I cannot write about it under my own name. I also want to protect my family from the talk that the publication of this article will raise in the Laestadian community.
     
Leaving a religious movement is often described as a liberation from stressful rules. That is certainly the case to some degree. I was liberated from representing people other than myself. I was able to go to an Alko to buy a bottle of rum for a cake, and I didn’t have to explain to other Laestadians why I was doing it.
     
I was also able to think freely whether or not I believe in God, and if so, what kind of a God I believe in.
     
The film Kielletty hedelmä describes well how liberation is not merely a positive experience.
     
Instead of liberation I mainly experienced confusion. When nobody was defining my limits on my behalf, then where are those limits, and do they exist at all. This phase included some comical excesses.
     
I took full advantage of being able to have a different opinion about things. I might tell my colleague at work that her idea was “complete crap”. At times I would hurt people, and at other times amuse them by being rude and blunt.
     
In many situations I felt like an outsider. Maria, one of the main characters of Kielletty hedelmä, orders her first drink in a bar, saying “Two … something with alcohol in it”. The scene is as if it were straight from my life. I still have to concentrate in a bar to remember what kinds of drinks actually exist.
     
Maria, the more reckless of the girls in the film, is eager to break through the boundaries set up by Laestadianism (concerning alcohol, makeup, sex, dance) but finally, in the grip of great emotion, she wants to reform.
     
The more cautious Raakel observes Maria’s experiments from a distance. Raakel is like I am. Like Raakel, I first went through disengagement from Laestadianism in my mind. I lost my faith in the ways of thinking that maintained the boundaries.
     
I have many Laestadian friends who have thought the same thoughts that I did, but who do not want to leave the community. For some of them, the mystery of the faith is important, and for others, it is the sense of community. Some, for their part, say that they are there out of force of habit, or because they do not want to disappoint their parents. These are all understandable reasons.
     
I also know one person who claims to be part of the “leftist wing of Laestadianism”, women who define themselves as “Laestadian feminists”, and even one “Conservative Laestadian atheist”.
     
The subcultures are not seen in public. The old men who speak in the name of the revival movement, on the other hand, appear to be blissfully ignorant of the diversity that exists inside Laestadianism. For that reason, they can give statements leaning on sharp polarisations, and claim that the Laestadian community is a a unified group of people who think alike.
     
Kielletty hedelmä depicts the unravelling of a world picture focussing on duality. Maria urges Raakel to drink alcohol, saying “you have to understand what all of this is”.
     
When Raakel asks what it all is, Maria says “Nothing, Just ordinary!”
     
According to Conservative Laestadian doctrine, Maria has lost the ability to recognise what is sin.
     
Recognising the ordinary was a relief for me. The Laestadian world was not inherently good, and the rest of the world was not inherently evil. It was also not the case that the Laestadian world would have been insignificant, and that life outside would have been exciting to the point of intoxication.
     
There is just one world common to us all. Some things are good, and some things are bad. Most of them are somewhere in between.
     
*     *      *
Author: Anna-Stina Nykänen, Helsingin Sanomat.
First published in Finnish; in print 22.3.2009. (Exceptionally, this article was published anonymously in Finnish.)
Comments welcome, please contact the Freepathways network: verkosto@luukku.com, or you can also write your comment in the blog.
Artikkeli julkaistiin alkuaan Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa 22.3.2009, suomenkielisen tekstin löydät täältä.
 
Read more:
 
 
 
Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church; also interesting comments)
Bible_Warning PIEN

6 kommenttia

Kategoria(t): concept of sin, Conservative Laestadianism, forbidden things, get rid of, Helsingin Sanomat, identiteetti, identity, in English, irrottautuminen yhteisöstä, laestadian, laestadianism, norms, secession, sin

”…että te keskinäisen rakkauden pidätte.” Kuinka sitten kävikään?


Suomalaisen asiantuntijan laatima esitys lestadiolaisuuden synnystä ja hajaannuksista, suomalaisesta perspektiivistä. Katso ja kommentoi!
Tekijä kuvailee esitystä Youtubessa seuraavasti:

”Yksityiskohtainen kuvaus lestadiolaisen herätysliikkeen synnystä ja nykytilasta. Elokuva käy läpi lestadiolaisuuden alkuvaiheita, hajaantumista ja suuntien nykytila. Elokuva pyrkii positiivisen kuvaukseen herätysliikkeestä, poiketen moneen muuhun elokuvaan tässä Youtube:ssä.”

Parhaimmat kiitokset tekijälle hienosta työstä! Cop. Laestadianinfo.

Lisää:

Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Mitä hoitokokoukset olivat?

Seurakuntaoppi: lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa 

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, hajaannukset, historia, laestadian, lestadiolaisuuden suunnat, ulossulkeminen

Naiset tulossa sananjulistajiksi


Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestetään lokakuun alussa (2010) teologi-ilta, jossa tarkasteltaneen kirkon virkakysymystä naispuolisten teologian vl-opiskelijoiden kannalta. Tilaisuudesta on maininta Kotimaan verkkosivulla. Sen sijaan Helsingin rauhanyhdistyksen netissä olevassa ”toimintakalenterissa” ei teologi-iltaa ole mainittu. Tieto tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa liikkeellä ja monien tiedossa.

Paikalla on teologian ylioppilaita, alueen papistoa ja puhujia. SRK:n  puheenjohtaja Olavi Voittonen puhuu tilaisuudessa aiheesta Pappisvirka ja sen hoitaminen.

Leppänen: Saivatko naiset osallistua 1980-luvulla päätöksentekoon virkakäsityksestä?

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat tutkijat Mari Leppänen ja Heikki Nenonen toivovat liikkeeseen avointa keskustelua virkakysymyksestä. Teemoista on keskusteltu aikaisemminkin vanhoillislestadiolaisuudessa. Asia on ollut esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

Jo vuonna 1984, parisen vuotta ennen kirkolliskokouksen naispappeuden hyväksynyttä päätöstä, SRK:n piirissä toimineet papit ja SRK:n johtokunta suunnittelivat toimintamallin, jonka avulla vl-papit saattoivat työskennellä kirkossa huolimatta siitä, että saavat rinnalleen naispuolisia pappeja. Silloinen SRK:n puheenjohtaja Erkki Reinikainen kävi neuvottelut myös Oulun piispan Olavi Rimpiläisen kanssa, joka piti ratkaisumallia luonnollisesti hyvänä. Hän oli itse tinkimätön naispappeuden vastustaja. Ratkaisu oli erinomainen kummallekin taholle, sillä vl-papit saattoivat jatkaa kuten ennenkin, liike säilyttäisi asemansa kirkon sisällä, huolimatta siitä, että naispappeja ei pidetä ”oikeina pappeina”.  Kirkko puolestaan säästyisi repeämältä lestadiolaisten osalta. Voidaan vain kuvitella millaista tuhoa lähes sadan vl-papin ja ehkä tuhansien seurakuntalaisten lähtö olisi kirkolle silloin merkinnyt.

Kotimaassa ja Kalevassa oli herätelty keskustelua siitä, onko lestadiolaisuuden kanta naispappeuteen oikeastaan ehdottomasti kielteinen, erityisesti liikkeen historian valossa. Erkki Reinikainen julkaisi Kotimaassa SRK:n puheenvuorona kannanoton asiasta (Kotimaa 17.7.1984).

Kysymys vl-naisten pappisvihkimyksestä on nyt 2000-luvulla aktivoitunut mm. siitä syystä, että FM, tiedottaja Mari Leppänen on hiljakkoin käynnistänyt väitöskirjatutkimuksensa naisten asemasta lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt tutkimukselle huomattavan apurahan. Hän on myös alkanut tehdä kysymyksia siitä, millä tavoin SRK:n päätös aikanaan tehtiin.

– Kysyisin, ovatko kaikki saaneet osallistua nykyisen kannan muotoiluun, huomauttaa Mari Leppänen. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään?

Risto Leppäsen väitöskirjan esipuheessa todetaan lisäksi, että Mari Leppänen on myös henkilökohtaistesesti tunnistanut itsessään teologin kutsumuksen.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, Leppänen sanoo.

Leppänen ei todennäköisesti ole ainoa naisten asemasta, teologiasta ja myös papin työstä kiinnostuneista lestadiolaisista naisista. Viime vosina yhä useammat lestadiolaiset naiset ovat ryhtyneet opiskelemaan teologiaa. Naisten pääsyä pappisvirkaan kannattavat monet kolmi-nelikymppisten akateemisten joukossa.  Esimerkiksi Hanna-Leena Nissilä on ilmoittanut julkisuudessa kannattavansa naisten oikeutta toimia sananjulistajana.

Myös päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka muuten on Mari Leppäsen velimies, viittasi naisten heikkoon asemaan ja lestadiolaisuuden alkuvuosikymmenten naispuolisiin sananjulistajiin kolumnissaan Helsingin Sanomissa 13.7.2010: Kahden maan kansalaisia.

Helsingin yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva tutkija Heikki Nenonen toivoo tulossa olevasta keskusteluun avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta.

– Toivon, että siellä olisi avoin ja ennakkoluuloton lähestyminen illan teemaan, kuten ennenkin vastaavissa illoissa, eri ajatusten ja sukupolvien välillä, teologi Heikki Nenonen sanoo. Hän hyväksyy sen, että maallikkopuhujiksi seuroihin ei jatkossakaan hyväksyttäisi naisia. Tässä on kyse maallikkovaltaisen liikkeen seuraperinteestä, hän perustelee.  

– Kysymys pappisvirasta on kuitenkin eri asia. Nenonen muistuttaa, että vanhoillislestadiolainen liike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen virkajärjestykseen. Hän katsookin itse, että pappisviran haltijan sukupuoli ei ole opillinen kysymys.

– Suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina. 

Nenonen  toivoisi herätysliikkeeltä nykyistä avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista naisten pappeuteen.

Keskustelua naisten roolista vuonna 2009

Nuorten akateemisten vanhoillislestadiolaisten piirissä esiintyy enemmän tai vähemmän avointa kritiikkiä liikkeen miesvaltaa kohtaan.

Nuoremmat SRK:n vuosikokousedustajat ovat ryhtyneet tavoitteellisiin ja määrätietoisiin toimiin asian korjaamiseksi. Aloitteellisia ovat olleet sekä vl-uskovaiset miehet että naiset.

Oripään suviseuroissa 2009 pidetyssä vuosikokouksessa käytiin keskustelua siitä, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin myös naisia. Kokouksessa myös ehdotettiin SRK:n julkaisutoimikuntaan nimeltä mainiten naispuolista henkilöä erovuoroisen jäsenen tilalle. Jo tämä olisi ollut radikaalia, ja liikaa se olikin.

Puheenjohtaja Tapani Tölli hämmentyi tilanteessa täysin eikä aluksi ottanut esitystä lainkaan huomioon. Häntä nuorempien vuosikokousedustajien piti suopeasti muistuttaa vanhaa kansanedustajaa kokouksen menettelytavoista. Lopulta Tölli vetosi ehdotuksen tekijöihin ja kannatuksensa ilmaisseihin edustajiin ja esitti toivoumuksen,  että nämä vetäisivät ehdotuksensa pois, ”jotta kokous olisi yksimielinen”. Esittäjät tekivätkin kiltisti työtä käskettyä. Näin kokouksessa ei tarvittu äänestystä valittavista jäsenistä.

On kuitenkin selviö, että naisia tullaan lähivuosina valitsemaan johtokuntaan. Tämä onkin välttämätöntä, sillä nykyiset nuoret aikuiset ovat kasvaneet sukupuolten tasa-arvoa edistävässä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja räikeä miesvalta on rasite SRK:n imagolle. Lisäksi on olemassa myös eettinen perustekin, jolla tosin naisten oikeuksia ei voida liikkeen sisällä perustella: valtaosa liikkeen jäsenistä on naisia, mutta ylimpään päätöksentekoelimeen eli SRK:n 24-jäsenisessä johtokuntaan on koko sen olemassaolon ajan – yli sata vuotta – valittu vain miehiä.

Tutkijoita ja teologeja

Myös naisliikkeen tasa-arvoa edellyttävät arvot ovat tulleet vanhoillislestadiolaisuuden sisälle. Nuoremmassa polvessa on  akateemisia miehiä ja naisia, jotka ovat itse opiskelleet naistutkimusta ja perehtyneet tasa-arvon kysymyksiin. Monille asia on ehdoton fakta myös työelämässä.

Liikkeessä toimii myös avoimesti feministeiksi julistautuneita naisia. Yksi  esimerkki heistä on tutkija, yliopiston opettajana toimiva Hanna-Leena Nissilä. Hän on  toiminut Naistutkimus-lehden toimitussihteerinä ja esiintyi 3.7.2009 TV1:n A-Studiossa vl-feministinä, nostaen esiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen tasa-arvopuutteita ja kannattaen myös naisen hyväksymistä papiksi.

Muutos on ollut ilmassa kauan, vaikka se onkin hidas.

SRK:n johto vastustaa

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ei hyväksy naista sananjulistajaksi.

”Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies. Yhteisen eli yleisen hengellisen pappeuden hoitajana uskovainen nainen voi julistaa anteeksiantamuksen, lohdutuksen ja rohkaisun sanomaa”, Olavi Voittonen vastasi vuonna 2004 kysymykseen siitä, nähdäänkö joskus maallikkosaarnaajina naisia.  

Samassa yhteydessä vanhoillislestadiolainen teologian maisteri Terttu Haho ilmoitti, että hän ei usko teologisen koulutuksen saaneiden lestadiolaisnaisten edes pohtivan pappeutta. Lausunto on hyvin ymmärrettävissä sitä taustaa vasten, että Terttu Haho on toiminut opettajana SRK:n Reisjärven kristillisessä opistossa ja on naimisissa opistossa yli kolme vuosikymmentä johtaneen Aarno Hahon kanssa.

”En ole kuullut kenenkään puhuvan sellaista. Meille naisille riittää kyllä tehtävää esimerkiksi opettajantyössä. Ehkä joillakin voisi olla halua työskennellä kirkossa samaan tapaan kuin ennen oli mahdollista lehtorin virassa”, hän esitti, siis vuonna 2004. (Kaleva 4.7.2004.)

Kolmikymppisten sukupolvi kannattaa 

Mutta nuorempi naisteologipolvi vl-liikkeessä ajattelee toisin.  Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisuudessa on naispuolisia teologian opiskelijoita, jotka tietoisesti tähtäävät nimenomaan papin uralle. Myös muut nuoren polven akateemiset vl-naiset ovat aseettuneet kannattamaan naisten oikeutta toimia sananjulistajana. Esimerkiksi Hanna-Leena Nissilä totesi A-Studion haastattelussa: 

”Kannatan naispappeutta…. Mä lähtökohtaisesti haluan uskoa muutokseen, mutta muutokset ovat lestadiolaisuudessa hitaita. Lestadiolaisuutta leimaa muutoksen ja uudistuksen pelko. Minun ajattelu on samankaltaista kuin oman ikäpolveni, mutta kyllä minä toistaiseksi olen saanut vapauden ajatella tällä tavoin. Olen myös saanut tukea sillä ikäisteni seurassa tämmöinenn ajattelu on aivan luonnollista.”
naispappi 6.1Pappien ammattikunta on yleisestikin selvästi naisistumassa, sillä tällä hetkellä kolme viidestä ev.lut. kirkkomme papista on naisia (runsaat 60%).

Ruotsi on ollut naisten tasa-arvossa meitä edellä, niin tässäkin. Naiset hyväksyttiin siellä papeiksi yli 50 vuotta sitten, ja kaksi Ruotsin piispoista on naisia. Suomessa nainen on ollut kaksi kertaa ehdolla piispanvaalissa, mutta yhtään naista ei ole vielä piispaksi valittu.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tulee punnittavaksi naisten toiminta seurapuhujina aivan lähivuosina, kun liikkeeseen kuuuluvia naisteologit alkavat hakea pappisvihkimystä ev.-lut. kirkossamme.Naispappi 5

Näillä lestadiolaisnaisilla on edeltäjiä ja esikuvia, sillä lestadiolaisen liikkeen alkuvaiheissa myös naiset toimivat sananjulistajina.

Lisäksi juuri naisten aloitteesta lestadiolaisuudessa otettiin aikoinaan käyttöön sanallinen vahvistus syntien anteeksi saamisesta, eli sanonta ”Jeesuksen nimessä ja veressä usko synnit anteeksi”.

 

NAISET SANANJULISTAJINA 1800-LUVULLA

Lestadiolaisen herätysliikkeen levitessä ja organisoituessa se samalla omaksui ympäröivän yhteiskunnan normeja ja luopui alkuvuosikymmenien vapaan hengellisen liikkeen muodoista ja menettelytavoista. Yksi esimerkki tästä sopeutumisesta on naisten sanajulistuksesta luopuminen. Tämän arvellaan tapahtuneen 1890-luvun lopulle mentäessä.

Kirkon taholta lestadiolaisuutta arvosteltiin ankarasti 1880- ja 18890-luvulla. Samaan aikaan valtiolliset olot kiristyivät, mikä merkitsi julkisen vallan tiukentuvaa valvontaa ajan kansanliikkeiden suhteen ylipäätään. Venäjän kontrollipolitiikan takia oli olemassa ilmeinen uhka, että viranomaiset saattaisivat kieltää herätysliikkeen toiminnan, mikäli se jostain syystä joutuisi kirkon ulkopuolelle.

Siksi herätysliikkeen käytännön toiminnassa alettiin varoa seikkoja, jotka saatettaisiin tulkita separatistiseksi pyrkimykseksi kirkon suhteen. Uudessa herätysliikkeessä ei haluttu riskeerata saavutettua asemaa ja kannattajajoukkoa, vaan myönnytyksenä kirkolle ja myös vähitellen keskiluokkaistuvalle herätysliikkeen jäsenistölle sitouduttiin kirkon mallin mukaan miespuhujuuteen. Naisten toiminta puhujana päättyi.

Naisten asemaa ja saarnaamistoimintaa 1800-luvun lestadiolaisuudessa on tutkittu, ja uutta tietoa julkaistaan edelleen. Katsauksia aiheen tutkimukseen, ks. Cullblom 2000; Kaivola 1959a, 1959b; Lohi 1997; Nilsson 1988; Palo 2007; Tiirola 1989.

Erikseen on syytä mainita, että juuri naiset käyttivät ensi kerran herätysliikkeen historiassa sittemmin tunnusmerkiksi muodostuneita synninpäästön vakuuttamisen sanoja: ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi annetut”.

Tähän historialliseen yksityiskohtaan voi perehtyä O.H. Jussilan artikkelista Nisunjyvä-lehdessä (Jussila 1953; ks. myös Leivo 2001). Siinä mainitaan kolme Lestadiuksen aikaista, tätä synninpäästön vahvistussanomaa rohkeasti saarnannutta naispuolista sananjulistajaa: Eeva (tai Maria) Parkajoki Muonion Ylipäästä, Loviisa Ranta Muodoslompolosta ja Vuolon Luuva eli Loviisa Vuolo Muonion Ylikylästä. Jussila oli kirjoitusta laatiessaan päässyt haastattelemaan silminnäkijöitä ja aikalaisia.

Pekka Raittila on väitöskirjassaan osoittanut luotettavasti, että naisia toimi saarnaajina ainakin jo 1860-luvulla, herätysliikkeen lähtiessä toden teolla leviämään, Lestadiuksen kuoltua. Jo Lestadius itsekin oli kannustanut naisia saarnaamaan (Kaivola 1959a, 1959b; Raittila 1976; Nilsson 1988, Tiirola 1989; Ratinen & Tuomaala 2001). Raittila onkin nimennyt useita naissaarnaajia. Lestadiolaisuuden tutkimuksessa on mainittu useimmiten ainakin nämä kolme varhaista puhujaa: Magdaleena ja Maria Jokela sekä Angelica Laestadius. (Raittila 1976.)

Naisten saarnaajina toimiminen oli herätysliikkeen alkuvuosikymmenillä tavallista aina 1890-luvulle saakka.

Lestadiolaisen herätysliikkeen kiistattoman johdon ja ehdottoman hengellisen ja hallinnollisenkin auktoriteettiaseman Lestadiuksen jälkeen saanut maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811-1899) otti varsin hyväksyvän kannan naisten saarnatoimintaan. Hän perusteli asiaa Raamatulla (Raattamaa 1976; Nilsson 1988; Tiirola 1989). Samoin saarnaaja Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. (Kaivola 1956, 1959a, 1959b.) Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella tunnettu lestadiolaispappi Aatu Laitinen (1853 – 1923) samoin kannatti naisten toimintaa sananjulistajina. (Ihonen 1999, 2001; Kinnunen 1996).

Kaivolan tutkimukset 1950-luvulta ovat lisäksi osoittaneet, että Juhani Raattamaan sihteerin, Ruotsin Ylitornion entisen kätilön ja rokottajan Mathilda Fogmanin (1835-1921) aktiivinen toiminta liikkeessä vaikutti hengelliseen keskusteluun. Samalla hän käynnisti periaatteellisen keskustelun erityisesti naisen asemasta seurakunnassa 1860-luvulla. Fogman oli Lestadiuksen läheinen ystävä ja luotettu. Myös Juhani Raattamaa ja saarnaaja Erkki Antti kunnioittivat häntä tasaveroisena ”kollegana” Raamatun tutkistelussa ja tuntemuksessa. (Jussila 1953; Kaivola 1956; 1959a, 1959b; Palo 2007.)

Mathilda Fogman kävi vilkasta kirjeenvaihtoa puhujien kanssa ja tarkasteli kirjeissään lestadiolaisuuden oppia Raamatun valossa. Näiden kirjeiden perusteella Fogman luettiin 1870- ja 1880-luvulla osaksi lestadiolaisen liikkeen luotettuja hengellisiä asiantuntijoita ja hän oli kristillisyyden keskeisimpiä henkilöitä koko Tornionlaaksossa (Jussila 1953, Kaivola 1956; Kaivola 1959a, 1959b; Palo 2007, Ylipää 2005).

Fogman keskusteli saarnaajien kanssa opillisista kysymyksistä sekä puuttui lestadiolaissaarnaajien toimintaan ja sopimattomaan käyttäytymiseen ja nuhteli asianomaisia kirjeissään. Jotkut saarnaajat olivat herättäneet tarpeettomasti pahennusta liikkeen ulkopuolisissa ihmisissä, kuten esimerkiksi vanha saarnamies Mooses Kankoinen. Samoin hän oli nuhdellut sopimattomasta käytöksestä myös toista saarnamiestä, Petter Starkia. (Kaivola 1956; Palo 2007.) Saarnaaja Erkki Antti asettui näissä keskusteluissa puolustamaan Fogmanin käsityksiä. Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. Syntyneessä keskustelussa myös Raattamaa käytti samoja argumentteja. (Kaivola 1956.) Yksittäisiä Fogmanin kirjeitä julkaistiin 1950-luvul laja vielä 60-luvun alussa SRK:n lehdissä.

Raattamaa kirjoitti vuonna 1878 Pohjois-Ruotsissa toimineelle lestadiolaiselle kirkkoherralle P.O. Grapelle:

”Paljon on työtä Jumalan pellolla, että valaistuita vaimo-ihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunastusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen eläväksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jeesuksen tuntemista seurakunnassa! Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palvelus-piika. Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kun miehiltä lahjat puuttuvat, ett’ei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opetetaan.” (Raattamaa 1976.)

Raattamaa lähettää tämän kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle ”Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle”. Oululainen kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826-1904) toimi vuosina 1876-1883 Oulun ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän raamatunselittäjänä. ”Hackzellin toimintaa on pidettävä saarnaamisena”, on Seppo Lohi todennut (Lohi 1997). Hänen mukaansa Hackzell oli ”rohkea rajojen rikkoja, joka sai osakseen arvovaltaista ymmärtämystä”.

Raattamaa perustelee nimenomaan Raamatulla naisten oikeutta saarnata. Hän osoittaa, että naisilla on miesten rinnalla samanveroinen tehtävä sananjulistustyössä. Raattamaan lausuma on erityisen merkittävä siksi, että hän asettuu tässä selvästi erilaisen Raamatun tulkinnan kannalle kuin myöhempi lestadiolaisuus. (Erityisesti vanhoillislestadiolaisuutta tutkinut Seppo Lohi on jättänyt jostakin syystä Raattamaan kohdalta pois sen tiedon, että tämä perusteli naisten saarnaamisoikeutta nimenomaan Raamatulla.)

Naisten saarnaamisen loppumiseen oli siis useita samanaikaisesti vaikuttaneita syitä. Yksi oli spontaanin kansanliikkeen organisoituminen eli tehtävien ja vallan jako. Raittila on todennut, että kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jolla oli selvästi rajattu asema kokousten liturgiassa, naispuhujista useimmat jättäytyivät, tai he joutuivat jäämään sittemmin enimmäkseen kuulijoiksi. (Raittila 1976.)

Kun alkuvuosikymmeninään maaseudun köyhän väestön suorastaan radikaalina kansanliikkeenä aktiivisesti levinnyt herätysliike alkoi ulottua laajempiin kansankerroksiin ja siihen liittyi entistä enemmän keskiluokkaan kuuluvia, koulutettuja ihmisiä, sananjulistuksen spontaani luonne heikkeni. Välittömästä ja henkilökohtaisesta sananjulistuksesta alettiin siirtyä kirkollisen saarnan mallin mukaiseen järjestykseen.

Erityisesti kun herätysliikkeen johtajisto halusi 1800-luvun lopulla lähentää liikettä kirkkoon, herätysliikkeeseen liittyneiden naisten tasaveroinen asema alkoi hitaasti mutta selvästi heikentyä. 1900-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli jo menettänyt jyrkän protestiluonteensa ja siitä tuli vähitellen varsin konservatiivinen sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisiin asioihin liittyneissä kannanotoissaan (Kinnunen 2002, 382 – 383). Tässä vaiheessa, ja viimeistään 1900-luvun alussa, myös naisten saarnaustoiminnasta luovuttiin.

Kiintoisaa on, että lestadiolaiseen liikkeeseen varhain liittynyt ja laajasti tunnettu pappi Aatu Laitinen (1853 – 1923) puolusti voimakkaasti naisten saarnaamisoikeutta vielä verrattain myöhäänkin. Hän kirjoitti asiasta artikkelin Kristilliseen Kuukauslehteen vuonna 1884. Hän tulkitsi Paavalin kirjoitusten naisten saarnaamiskieltoa siten, että kyseessä oli kielto vain omaan aviomieheen nähden. (Laitinen 1980; 2002.) Aatu Laitinen oli yksi herätysliikkeen keskeisistä vaikuttajista Suomessa. Hän toimitti Kristillistä Kuukausilehteä vuosina 1883-1887, ja tämän jälkeen muita lestadiolaisuuden julkaisuja. (Kinnunen 1996, 2004; Raittila 1967).

Piispa Gustaf Johansson, jonka vastuulla oli koko Pohjois-Suomi, oli erittäin kriittinen uutta herätysliikettä, lestadiolaisuutta kohtaan. Hän kritisoi herätystä ankarasti teoksessaan Laestadiolaisuus, jonka hän julkaisi vuonna 1892. Johansson esittää kirjassaan jyrkän paheksuntansa siitä, että liikkeessä sallittiin naistenkin saarnaavan. Johanssonin kritiikistä voidaan päätellä että lestadiolaisuudessa naiset edelleen 1890-luvullakin saarnasivat. Johansson kirjoitti:

”Naisiakin lahkokunta käyttää saarnaamistoimissa, sillä lahkon leweneminen ja koossa pysyminen on täällä pääasia. Nainen onkin warsin sopiwa lahkoa lewittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle wiehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko wiljelee. Tässä puuhassa waikuttaa huonompia woimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää – -. ”

Myös kritisoidessaan lestadiolaista rippioppia ja äänellistä syntien anteeksi julistamista Johansson kirjoittaa lestadiolaisnaisten aktiivisesta toiminnasta: ”Toinen suuri erhetys on siinä, että lahko laskee taiwaan waltakunnan awaimet jokaisen lahkolaisen käsiin. Jopa ämmätkin sanowat tien taiwaan waltakuntaan menewän heidän kauttaan.” (Johansson 1892.) mainittakoon, että sama piispa Johansson vastusti myös naisten korkeakouluopiskelua sillä perusteella, että se oli ”luonnotonta” (Salmesvuori

Johansson lainaa tämän jälkeen edellä siteerattua Raattamaan kirjettä ja toteaa pilkallisesti tällä ”Lapin Akatemian” johtajalla olevan Raamatusta virheellinen käsitys, johon piispan velvollisuus on määrätietoisesti puuttua. Lainattuaan näytteitä lestadiolaisten siihen aikaan julkaisemista teksteistä, joissa nämä puolustavat naisten sananjulistusta, Johansson lopuksi toteaa: ”Lahko ei waan tahdo totella Apostolin käskyä.” (Johansson 1892.) Tämä osoittaa, että naispuhujia oli esiintynyt vielä Johanssonin teoksen kirjoittamisajankohtana 1890-luvulla.

Lestadiolaisuuden sisällä piispa Johanssonin ja yleensä piispantarkastuksissa seurakunnissa esiintynyt kritiikki herätti huolestumista. Toiminnan vapaan jatkumisen kannalta oli vaarallista, että kirkon piirissä pidettiin lestadiolaisuutta harhaoppisena. Poliittinen tilanne ja Venäjän Suomeen kohdistama kontrolli olivat kiristyneet selvästi 1890-luvulla. Tässä tilanteessa lestadiolaisuuden piirissä ei haluttu ottaa enää riskejä, vaan katsottiin, että on parasta sopeutua kirkon tapoihin. Naisten toiminta sananjulistajina siis uhrattiin samalla kun alettiin muultakin osin sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan ja kirkkoon.

Lue lisää: Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

(Kirjoittaja: Skribentti)

Lähteet

Cullblom, E. 2000. Kvinnan i den tidiga laestadianska rörelsen. Tornionlaakson vuosikirja 2000. s. 130-141.

Huhtanen, M. 1991. Mathilda Fogman, ”Fogmanin musteri”. Julkaisussa Ylitornion Joulu, 1991, s. 6 – 8.

Ihonen, M. 1999. Naisen paikka lestadiolaisuudessa:Varhaisia juonteita. Esitelmä Suomen Akatemian ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden järjestämässä seminaarissa ”Nöyrä, uhmakas, itsenäinen. Nainen 1800-luvun suomalaisessa kulttuurissa” Turun yliopisto 15.10.1999. [http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/naiskuva.htm]

Ihonen, M. 2001. Vaikenevat naiset. Keskustelua naisen paikasta 1800-luvun lestadiolaisuudessa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2001, s. 276-292.

Johansson, G. 1892. Lestadiolaisuus. Kuopio 1892.

Jussila, O.H. 1953. Vangituille vapautusta – sidotuille päästöä: satavuotismuisto. Maitojyvä 1953. Helsinki: Laestadiolaiseten ylioppilaskodin kannatusyhdistys. s. 3-8. [http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/laestadius/jussila.htm]

Kaivola E. 1956. Mathilda Fogman ja naisen asema lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Maitojyvä 1956, s. 7–10. Helsinki: Laestadiolaisten ylioppilaskodin kannatusyhdistys.

Kaivola, E. 1959a. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 45-47, s. 73-111. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Kaivola, E. 1959b. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. E.Kaivola 1959.

Kinnunen, M. 1996. Viipurin läänin lestadiolaisuus (1870-1912): linkki eri kulttuurien välillä Suomen historian lisensiaatintyö. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kinnunen, M. 2004. Herätysliike kahden kulttuurin rajalla – Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. Jyväskylän yliopisto 2004.[http://selene.lib.jyu.fi:8080/vaitos/studies/studhum/9513918351.pdf]

Laatunen, Aatu. Kansallisbiografian elämäkerta-artikkeli.

Laatunen, A. 1980. Minnen från Lappmarkens kristendom. Haparanda: Carex. (2. p. Haparanda: Bokförlaget Biblioteca Laestadiana, 2002.)

Laitinen, A. Muistoja Lapin kristillisyydestä. Jyväskylä 1985. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 79. Jyväskylä 1990, s. 248-249.

Leivo, S. 2001. Jeesuksen nimessä ja veressä: synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa. Teoksessa: Lestadiolaisuuden monet kasvot. Helsinki: Suomen teologinen instituutti, s. 103-121.

Lohi, S. 1997. Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvun Suomessa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 86. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, s. 111-128.

Nilsson, K. 1988. Den himmelsaka Föräldern: Ett studium av kvinnans betydelse i och för Lars Levi Laestadius’ teologi och förkunnelse. Acta Universitatis Upsaliensis. Women in religion 1. Göteborg: Graphic Systems.

Palo, M.-L. Laestadianismen och kvinnorna – litet historia och mycket nutid. Teoksessa: Tornionlaakson vuosikirja 2000, s. 177-188.

Palo, M-L. 2007. Mathilda Fogman. Haparanda: Bokförlaget Biblioteca Laestadiana.

Raattamaa, J. 1976. Kirjeet ja kirjoitukset. Helsinki: Akateeminen kustannusliike.

Raittila, P. 1967. Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Raittila, P. 1976. Lestadiolaisuus 1860-luvulla: leviäminen ja yhteisömuodostus. Väitöskirja. Loimaa: Loimaan kirjapaino.

Ratinen, S. & Tuomaala S. 2001. Laestadiukselle uskon löytyminen oli kuin lapsen syntyminen Kirkko ja kaupunki 4/31.1.2001.

Reinikainen, E. 1984. Näkökohtia vanhoillislestadiolaisuuden kannasta naispappeuteen, regimenttioppiin ja yhteistyöhön. Kotimaa 17.7.1984, s. 4.

Tiirola, K. 1989. Naisen asema lestadiolaisuudessa 1860-1906. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Tutkijan yllättävä löytö: Lestadiolaiset kannattivat naispappeutta 1800-luvulla. (FT Anneli Mäkelän haastattelu, nyk. Mäkelä-Alitalo). Kaleva 14.4.1984, s. 5.

Zidbäck, A. 1941. Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa. Helsinki: Otava.

Ylipää, M. 2005. Glesbygdens ängel: barnafödande i Tornedalen under Mathilda Fogmans tid. Luleå: Luleå tekniska universitet.[http://epubl.ltu.se/1402-1773/2005/122/LTU-CUPP-05122-SE.pdf]

Linkkejä:

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

”Naispappeudesta syytä keskustella” . Kotimaa24, 18.8.2010.

Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kotimaa24, 18.9.2010.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

2 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1980-luku, 2000-luku, ennuste, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, laestadian, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naiseus, naissaarnaajat, normit, nuoret, opilliset kysymykset, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurat, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, tulevaisuus, tutkimus, vallankäyttö

The only way to get into heaven / Ainoa tie taivaaseen…


lintu-pilvissa

A Laestadian dies and goes to heaven. Of course, St. Peter meets him at the pearly gates.
St. Peter says, ”Here’s how it works. You need 100 points to make it into heaven. You tell me all the good things you’ve done, and I give you a certain number of points for each item, depending on how good it was. When you reach 100 points, you get in.”
”Okay,” the Laestadian says, ”I married the only woman I ever kissed and we had 13 children and 60 grandchildren, all still in the church.”

”That’s wonderful,” says St. Peter, ”that’s worth three points!”

”Three points?” he says. ”Well, I went to June meetings every year, repented every Sunday, never drank a drop of whiskey and never watched TV.”

”Terrific!” says St. Peter, ”that’s certainly worth a point.”

”One point? Golly. How about this: I never turned on the radio in my car, even when I was alone, and have never used the internets.”

”Fantastic, that’s good for two points,” he says.

”TWO POINTS!!” the man cries, ”At this rate the only way I get into heaven is by the grace of God!”

”Come on in!

Jätä kommentti

Kategoria(t): armo, erehtymättömyys, heaven, helvetti, huumori, iankaikkinen elämä, joke, kadotus, laestadian, laestadianism, opilliset kysymykset, pelastus, taivas, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö