Aihearkisto: meikkaaminen

Mitä uskovaisuus on?


Ajattelin valaista tietämättömille jotka usein kyselee meidän uskosta. Siis tästä ”vanhoillislestadiolaisuudesta”, joka on oikeastaan haukkumanimitys.  Lars Leevi Laestadius ei varsinaisesti tätä uskoa perustanut, vaikka hänen nimensä mukaan meitä lestadiolaisiksi kutsutaankin. Samoin uskovia on ollut jo Raamatun aikana. Ja juuri Raama-tun opetuksia noudattamalla ja niihin uskomalla ollaan uskovaisia. Emme me  siis ”tulkitse” Raamatun opetusta oman mielemme mukaan, jotta saataisiin elämä enemmän oman mielen mukaiseksi. Vaan me uskotaan Jumalan sana juuri sillä tavalla kuin se on Raamattuun kirjoitettu.

Myös esim. Martti Luther oli aika-naan uskovainen noudattaessaan Raamatun neuvoja. Hänhän oli uskonpuhdistuksessa suuressa roolissa aikanaan Saksassa, jolloin taisteltiin harhaoppisuutta, kuten anekauppoja vastaan. Sielun pääsyä taivaaseen avitettiin siihen aikaan rahalla. Luther nousi tätä väärää opetusta vastaan.

Luther on myös kirjoittanut Katekismuksen, jossa Kristin-oppia selkeästi selitetään ja meilläkin uskovaisten rippikoulussa käydään läpi.

Meidän mielestä tämä on ainut oikea usko siksi, koska me pyrimme elä-mään niinkuin Raamatussa sanotaan. Eli lestadiolaiset noudattavat Raamatun oppia aivan Raamatun mukaan.

Ja nämä tietyt ulkoiset tunnusmerkit, jotka ei-lestadiolaisille tuntuvat ole-van niin suuressa osassa, tulevat meillä luonnostaan oman uskon-ymmärryksen ja omantunnon asioina. Siis esimerkiksi lasten vastaan ottamiseen taikka televisiottomuuteen  ei meitä kukaan  pakota eikä vaadi!

Meiltä aina kysellään näista ”säännöistä”. Ei ole mitään sääntöjä.  Luulisi että on helppo symmärtää  kun näin se asia on.

Me tehdään niinkuin omatunto neuvoo. Minun omatunto antaa pitää kaulakorua ja sormuksia, muttei korviksia. Ei sitä voi selittää järjellä, koska se on uskonasia. On paljon asioita, joita te ei-uskovaiset ette yksinkertaisesti voi ymmärtää.

Asiat selkenee vain uskon kautta. Ei niitä voi järkeillä.

Vaikka olemme uskovaisia, mekin lankeamme syntiin, kuten muutkin ihmiset. Me siis emme ole sen parempia kuin muutkaan ihmiset, mutta me pyrimme taistelemaan syntiä vastaan.  Ja karttamaan sellaisia asioita, jotka tiedämme vaikeiksi vastustaa. Ja jotka voivat olla uskomisen estei-tä eli käyvät elämässä tärkeämmiksi kuin usko.

Tällaisia asioita ovat mm. alkoholi, huumeet, esiaviollinen seksi, meikkaaminen, tietynlainen musiikki, elokuvat, teatteri, konsertit jne.

Emme pyri eristäytymään maailmasta vaan elämme tässä maailmassa, mutta emme elä tämän maailman menon mukaan. Kun usko on synnyttänyt oikean mielen ja halun uskoa, on sydämessä onni ja rauha. Ja emme tarvi ulkoa asetettuja säännöksiä, vaan kaikkiin asioihin löytyy sydämen tahto.

Niin, ja lopuksi että rauhanyhdistyksellä ovat ovet avoinna jokaiselle. Seuroihin ovat kaikki tervetulleita.

(JoP)

*    *     *

Kuvassa hepreankielisen Raamatun sivu, käsikirjoitus n. 1000 jKr.

Lisää aiheesta:

Johannes Alaranta: Its a Sin

Johannes Alaranta: Fundamentalisti!

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Lotta: Jumalan kuva. Irti kahleista -blogi.

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

5 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, arvot, bans, concept of sin, ehkäisykielto, elämäntapa, erehtymättömyys, forbidden things, fundamentalismi, hengellisyys, historia, Jumalan sana, käskyt, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, luterilaisuus, meikkaaminen, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, rippikoulu, seurakuntaoppi, synnit, syntilista, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö

”Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”


Rajanveto on suuri kiusaus, sanoo kasvatustieteen maisteri, tutkija Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen Kalevan haastattelussa.  – Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.


Kun Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen oli pieni tyttö, alle 5-vuotias, hän pohti, onko Jumalalla parta.  Aikansa pohdittuaan tyttö päätyi siihen, että Jumala on ajanut partansa. ”Silloin äiti sanoi minulle, että ei Jumala ole mies eikä nainen. Hän on henki, jota ei kukaan voi ymmärtää. Ei edes aikuinen.”

Ei Tanja ymmärtänyt, mitä äiti oikein puhuu, mutta sanat jäivät merkillisellä tavalla mieleen.

Nyt hän on neljän lapsen äiti, 35-vuotias nainen, joka valmistelee tutkijakoulussa väitöskirjaansa rajoista, jotka aiheuttavat toiseutta, erityisesti lestadiolaisuudessa.

Toiseudella hän tarkoittaa eräänlaista lasiseinää, joka voi nousta ihmisten väliin joko omassa ryhmässä tai suhteessa toiseen ryhmään.

Aihe tulee monin tavoin lähelle.

 – Niin lähelle, että tekee kipeääkin. Toisaalta toiseus on juuri nimi kivulle, ja jos johonkin rakennetaan raja, se koskettaa aina rajan molemmilla puolilla olevia.

Iso perhe itsessään on asia, joka aiheuttaa toiseutta.

– Joskus tuntuu, että jo neljän lapsen äitiys voi tehdä ihmisestä jollakin tavalla oudon, sellaisen, jonka asemaan on mahdotonta asettua missään muussakaan asiassa.

Tanjan lapsuuden perheeseen kuuluu kolmetoista lasta, joista hän on vanhin. Melko varhain hän ymmärsi, että perhe on kokonsa puolesta poikkeuksellinen. Toisaalta sosiaalinen elämä rakentui ympyröissä, joiden tunnussanaksi kävivät kirjaimet ry.

– Lapsuuden kesiin kuuluivat suviseurat, joihin yhdistettiin kesälomamatkat mummolaan. Samaan juhlaan osuivat vielä syntymäpäivät, Lamminmäki-Kärkkäinen kertoo.

Aika riensi eteenpäin ja synttärien kultaamia suviseuramuistoja kertyi kesä kesältä, kunnes eräänä päivänä Tanja oli suviseuroilla neljän pienen lapsen äitinä.

Puoliso, uskonnonopettaja ja pappi, oli lupautunut noin seitsemän tuntia kestävään ehtoollisenjakoon. Jo menomatkalla touhua leimasi kiire, joka sopii tietysti tavattoman huonosti lasten kanssa matkustamiseen.  Ja kun molemmat sattuivat olemaan vielä viime tipan ihmisiä…

– Siinä sitä sitten juostiin ja kannettiin papinpukua rapakoitten yli. Suviseurojen ihme tuppasi muuttumaan ihmettelyksi siitä, kuinka saan yksin pidettyä itseni ja lapseni hengissä tässä hulinassa,Tanja nauraa.

Onneksi hän sai viime kesänä takaisin jotakin entisestä suviseuratunnelmasta, koska koko perheellä oli taas mahdollisuus osallistua tapahtumaan yhdessä.

– Suviseurojen yhteislaulussa koettu yhteisöllisyys koskettaa yhä,Lamminmäki-Kärkkäinen myöntää,

Lestadiolaisuus on niin merkillinen yhdistelmä uskontoa, sosiaalista elämää ja tapakulttuuria, että lestadiolaiseksi tunnustautuva nainen joutuu kysymään yhä itseltäänkin, mitä lestadiolaisuus on.

– Selvittelen erityisesti sitä, kuinka paljon on kyse kulttuurista, kuinka paljon uskonnosta. Eihän edes nimi ”lestadiolaisuus” viittaa uskon kohteeseen.

Tanja Kärkkäinen-Lamminmäki on huolissaan siitä, että ryhmän erityisyys, jota ylläpidetään sekä sisältä että ulkoapäin, on saanut niin korostuneen aseman.

Lestadiolaisten suurin kiusaus: lähimmäisten uskon arviointi

– Jako elävään ja kuolleeseen uskoon, rajojen ylläpito ja lestadiolaisen kulttuurin erityisyyden vaaliminen ovat lestadiolaisten suurimpia kiusauksia.

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen on joutunut huomaamaan, että suurinta toiseutta voi kokea oman ryhmän sisällä.

– Koska juuri siellä luulisi tulevansa ymmärretyksi täydellisesti.

Mutta voiko häntä itseään ymmärtää perinpohjin kukaan muu kuin lestadiolainen nainen?

– Toisaalta ei minua voi kukaan, edes oma puoliso, ymmärtää perinpohjin, mutta lestadiolaisuudessa kasvaneena luulen, että on asioita, joita vain toinen lestadiolaisuuteen kasvanut voi ymmärtää.

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen kertoo, että todella tärkeä, todellisen kohtaamisen ja ymmärtämisen hetkiä hän on kokenut omaan uskonnolliseen yhteisöönsä kuulumattomienkin ystävien kanssa.

– Joskus tälläinen ”ystävyys” on voinut olla vaikkapa vain junamatkan pituinen aika nimettömäksi jääneen ihmisen vieressä.

Lamminmäki-Kärkkäinen iloitsee yhtä lailla ei-lestadiolaisista kuin lestadiolaisista ystävistään. Käytännön sanelemana jälkimmäisiä on enemmän.

– Kun opiskeluaikana vietti kolme iltaa viikossa ry:llä, ei kerta kaikkiaan ehtinyt tavata juuri muita. Lestadiolaisuudelle on juuri ominaista, että sosiaalisen elämän ja uskonnon kudos kattaa koko elämän.

Tanja muistelee, että nuorena oli enemmän sääntö kuin poikkeus myöhästyä alkurukouksesta.

– Eihän siellä uskonnon takia oltu, vaan 90-prosenttisesti tapaamassa toisia nuoria.

Kun Tanja opiskeli Uumajassa, hän myöhästelijäluonteestaan huolimatta huomasi yllättäen rientävänsä kiireellä myös seurojen alkurukouksiin.

– Kai niillä sitten on jotakin tekemistä myös hengellisen elämän kanssa, pyhäkoulunopettajana toimiva nainen virnistää.

Nyt hän osallistuu seuroihin noin kerran kuukaudessa, ja on vuorollaan myös järjestämässä seuroja pienen Pikkaralan ry:n joukoissa.
Hänen miehensä on toiminut pitkään seurapuhujana, mutta on jättänyt sitä puolta vähemmälle nyt, kun lapset ovat pieniä.

– Seuroihin osallistuminen on ollut eri elämäntilanteissa erilaista. Kun menin naimisiin puhujan kanssa, tuli seuroista myös työkeikkoja, mitä olen joutunut jopa suremaan.

Useasti ihmetellään, kuinka kiltisti lestadiolaislapset jaksavatkaan istua seuroissa ja myös kirkonmenoissa. Tanja-äiti myöntää vähän nolona, että hän ei taida kuulua siihen armoitettujen joukkoon, jotka osaavat pitää lapsensa paikallaan.

– Joskus tuntuu, että on helpompi käydä kirkossa, jossa muutkin lapset pitävät elämää, kuin yrittää pitää omia lapsia hiljaisina seuroissa.

Joskus kuulee myös opettajien ihastelua siitä, kuinka lestadiolaislapsille tunti paikallaoloa ei näytä olevan konsti, eikä mikään.

– On hyvä taito pystyä jo lapsena kuuntelemaan ja keskittymään, hän miettii, vaikka näkee ”kiltteydessä” myös omat vaaransa.

Kun Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen miettii herätysliikkeensä tapoja, nousee hyvänä esimerkkinä mieleen kättelytapa.

– Kättelytavan taustalla on nähdäkseni halu todella kohdata toinen ihminen, vaikka tietysti siitäkin on tullut pintakulttuuria,hän sanoo.

Monet lestadiolaisuuteen liittyvät tavat ovat Tanjan mielestä enemmän opittuun kulttuuriin kuin uskoon saatikka syntikäsitykseen liittyviä.

– Koska en ole oppinut meikkaamaan lapsuudessani, tuntuisi hyvin työläältä opetella sitä enää. Minun luonteellani ei muistettaisi tarkistaa peilistä, onko meikki kunnossa, eikä levinnyt huulipuna olisi edes erityisen kohtelias ele, Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen huvittuu.

Vaikka lestadiolaisuus on patriarkaalinen kulttuuri, on Lamminmäki-Kärkkäinen miettinyt myös sitä, että meikkaamattomuus voi olla myös vapauttavaa.

– Länsimaisessa nykykulttuurissa, jolloin nainen nähdään objektina ja katseiden kohteena, on yhtä relevantti kysymys, saako nainen olla meikkaamatta. Kauneusihanteet ovat määräytyneet niin itsestään selvän mieskeskeisiksi, että niitä on vaikea edes analysoida.

Lestadiolaisperheissä ei yleensä katsota televisiota, mutta videoiden ja internetin harkittu käyttö on arkipäivää.

– Kun näen lööpit, joissa kerrotaan edellispäivän Big Brotherista, tunnen iloa siitä, että on näinkin iso ryhmä, joka on tähän asti aika hyvin säilynyt tuon tirkistelykulttuurin ulkopuolella, joka on nyt tosin jo levinnyt nettiinkin. Sinänsä koko televisioasia turhan komplisoitunut. On ammatteja, joisssa on seurattava, mitä maailmalla tapahtuu, myös lestadiolaisen.

Lamminmäki-Kärkkäinen uskoo, että television katsomattomuus on sinänsä vahvistanut lestadiolaisryhmän yhteenkuuluvuutta ja jopa mahdollistanut yhteisön säilymisen yhteiskunnan rakennemuutoksessa, kuten Jussi Melkas on artikkelissaan pohtinut.

Lestadiolaisten ehkäisykriittisyys on asia, joka kiinnostaa varsinkin ulkopuolisia.

– Jos jotakin, niin lestadiolaisten kykyä kunnioittaa ihmisyyden mysteeriä, minä kunnioitan. Lapsia ei hankita, niitä voi saada Jumalan lahjana.

Tämän Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen sanoo silläkin uhalla, että hänen on vaikea käsittää, miksi lestadiolaisessa kulttuurissa miehet viitsivät käyttää valtaa asioissa, joista he eivät kanna vastuuta.

– Ihmiset tekevät asioita, joita en voi hyväksyä, mutta niitä tapahtuu myös koko kansamme mittakaavassa ja siitä huolimatta minusta on mukavaa saada olla suomalainen. Sama koskee koko ihmisyyttä, vaikka tuntuu, että ihminen on juuri nyt luomakunnan suurin uhka.

Ristiriitojen keskellä Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen on huomannut eri elämäntilanteissa palaavansa yhä uudelleen siihen hetkeen, kun äiti sanoi, ettei Jumalaa voi täysin ymmärtää kukaan.

– Merkillisesti se ajatus lohduttaa minua.

Lähde: Kaleva 4.12.2005

Lue myös:

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Identiteetin kulttuuriprofiili ja toiseuden purkaminen. Oulun yliopisto 2002.

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Hanna-Leena Nissilän haastattelu

Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

*    *    *

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen työskentelee Oulun yliopistossa, kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimusryhmässä, jonka tutkimuskohdetta kuvataan seuraavasti:

”Transformatiivinen interkulttuurinen pedagogiikka (tip) interventiona koulussa ja yhteiskunnassa tapahtuvaa marginalisaatiota ja epätasa-arvoa vastaan

(Suomen Akatemia SYREENI-tutkimusohjelma 2001-2003)

Vastuullinen johtaja: professori Rauni Räsänen

Tutkimusryhmän tavoitteena on 1) tutkia epätasa-arvoistavia rakenteita ja prosesseja koulussa ja 2) kehittää pedagogiikkaa, joka tekisi niistä tietoiseksi ja toimisi siten interventiona niiden ehkäisemiseksi.

Tutkimusryhmän jäsenet pitävät kasvatusta keskeisenä tekijänä yksilöllisessä ja yhteiskunnallisessa muutoksessa.

Siksi projektissa paneudutaan erityisesti opettajankoulutuksen uudistamiseen ja antamaan tuleville opettajille valmiuksia tunnistaa epätasa-arvoistavia tekijöitä ja toimia niiden ehkäisemiseksi. Pedagogiassa kiinnitetään huomiota kulttuuriseen herkkyyteen, interkulttuuriseen kompetenssiin sekä rohkeuteen toimia oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta.

Uudistamisen kohteena ovat opettajankoulutuksen sisällöt, opetusmuodot, prosessit ja rakenteet. Kokeiluryhmänä on Oulun kasvatustieteiden ja opettajakoulutuksen yksikön MEd International -koulutus. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat erityisesti teoriat toiseuden rakentamisesta ja purkamisesta sekä kriittisen monikulttuurisuuskasvatuksen mallit.

Pohjois-Suomi tutkimuskontekstina tarjoaa erityishaasteita vanhoine ja uusine etnisine ja uskonnollisine vähemmistöineen. Nämä pyritään huomioimaan tutkimuksessa ja tutkimaan erityisesti seuraavan kolmen tekijän osuutta epätasa-arvoistavissa prosesseissa: etnisyys, maailmankatsomus/ uskonto, sosiaalinen sukupuoli. Vaikka nämä tekijät ovat erityisesti huomion kohteena, niitä tarkastellaan integroituneena toisiinsa ja muihin osa-alueisiin kuten sosiaaliluokkaan, kieleen ja kotitaustaan.

Epätasa-arvoistavien prosessien tutkimiseksi käytetään monia kvalitatiivisen lähestymistavan menetelmiä, kuten luokkahuone-etnografiaa, elämänkertatutkimusta, diskurssianalyyttisiä tutkimustapoja. Opettajankoulutuksen osalta menetelmänä on toimintatutkimus.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, ehkäisykielto, ekologia, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, hengellisyys, identiteetti, Jumala, Kaleva, kasvatus, kiellot, kirkko, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, lisääntyminen, meikkaaminen, naisen asema, naiseus, normit, perhe, seurakunta, seurat, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, suvaitsevaisuus, televisio, televisiokielto, tutkimus, vastuullisuus, väestönkasvu, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, ympäristöetiikka, ystävyys

Ystäviä laidasta laitaan


Olen itse vl, ja halusin kirjoittaa tänne siitä että kyllä uskovaisen mielestä kaikki ihmiset on ihan yhtä arvokkaita, uskoivat ne mihin vain. Minulle on ihan sama esimerkiksi värjääkö joku toinen hiuksiaan vai ei, tai onko hän homo tai ei.  Ainakin minulla on ystäviä ihan laidasta laitaan. Mutta toki joidenkin kanssa ”menomestat” on erit, eli ei kaikkia asioita tule jaettua ”ei uskovaisen” kanssa.musiikki vl P

Sama kun minä en kiroile, ja jos joku kiroilee minun seurassa ja pyytää sitä minulta anteeksi, niin se on raivostuttavaa. Mulle on ihan sama, kuinka paljon joku kiroilee, ei minun edessä tarvitse esittää siveyden sipulia jos ei sitä ole. Minulle kelpaa kaikki ihmiset sellaisenaan kuin ovat.

Niin kuin Raamatussakin sanotaan, että vain Jumala tuomitsee elävät ja kuolleet, se ei ole minun tehtävä. Uskon vain omasta puolestani, enkä ajattele mihin muut ehkä joutuvat, se olisi väärin.

Meistä vl-uskovaisista ajatellaan monesti ties mitä… Ja meitäkin on varmasti moneen lähtöön, niin kuin kaikkia muitankin ihmisiä. Minä hyväksyn muutkin ihmiset, ja olen heidän kanssaan ystäväkin, ja toivon että minua ei leimattaisi uskonnon perusteella, vaikka sitäkin kyllä sattuu. Luulen että moni on samaa mieltä että leimaaminen on aina väärin, tekee sen sitten uskovainen tai ei-uskovainen.

(Ella)

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

6 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, ihmisoikeudet, kiellot, leimaaminen, meikkaaminen, normit, suvaitsevaisuus, synnit, syrjintä, tuomitseminen, ystävyys

Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä


errorKyllä se niin taitaa olla, että suurin erehdys koko tämän herätysliikkeen historiassa on ollut se, että on jossain vaiheessa alettu uskomaan omaan erehtymättömyyteen.

Tämähän on nimittäin kivinen tie. Jos uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä.

Niinpä meikkaamista ja muuta vastaavaa hömppää on edelleen vähän pakko pitää syntinä, tai ainakaan ei voida julkisesti myöntää, että eivät ne ihmistä erota Jumalasta, eivätkä siis ole mitään syntiä.

Tuo meikkaamisen kieltäminen, mutta kuitenkin toisenlaiset kaunistumismuodot sallien, on hyvä esimerkki siitä, että homma on karannut käsistä.

Ja koska ollaan jossain vaiheessa alettu uskomaan, että mehän emme muuten erehdy koskaan, niin ei auta muu kuin vääntää mustaa valkoiseksi ja kaivaa Raamatusta kohtia, joilla asiaa voisi kenties riittävästi mielikuvitusta apuna käyttäen perustella.

Minusta ei ole mitään ”Jumalan luomistyön halveksimista” olla kaunis. Päin vastoin, se on ennemminkin Jumalan luomistyön arvostamista ja luomistyön suuruuden korostamista. Ja se, että joku haluaa olla kaunis, ei ole mitään ”ulkonäön palvomista” kuten jotkut asian tahallisesti överiksi kärjistäen esittävät. Miksi se parran leikkaaminen on muuten joskus tämän liikkeen historiassa ollut jopa pakollista, jos kerran ulkonäön muuttaminen enemmän ihmisiä miellyttäväksi on syntiä?

Missään tapauksessahan ei voida myöntää, että ehkä tässä nyt on hii-iiiieman vääriin asioihin keskitytty kun tällaisia normeja on alettu vetämään hihasta.

”Susanna” Juho Kalliokosken blogissa 25.-26.10.2009

Milloin erehtymättömyyskäsitys omaksuttiin lestadiolaisuudessa?

Tiettävästi Suomen ev.lut. kirkkoa ei hallitse käsitys kirkon erehtymättömyydestä. Kirkossa on jatkuvasti käynnissä vilkas keskustelu sen toiminnan suunnasta ja eri vaihtoehdoista. Piispainkokousta tai kirkolliskokousta ei kukaan pidä erehtymättömänä.

Uudessa testamentissa kerrotaan siitä miten alkuseurakunnissa jouduttiin harhaoppeihin ja tehtiin virheitä jatkuvasti. Katolisen kirkon (ensimmäisen kirkon) historia on vääryyksien, virheratkaisujen ja epäoikeudenmukaisuuksien kauhistavaa ja veristä historiaa, paavia kun oli alettu pitää Jumalasta seuraavana ja täysin erehtymättömänä. Idän ja lännen kirkon ero ei tässä auttannut, vaan tuloksena oli kaksi itseään erehtymättömänä pitänyttä (ja edelleen pitävää) kirkkoa.

Kun Luther kumppaneineen alkoi uudistaa katolilaisuutta, hänen vakavimpia syntejään oli se, että hän rohkeni kyseenalaistaa kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Milloin lestadiolaisuudessa muuten omaksuttiin käsitys oman yhteisön erehtymättömyydestä?

Vielä 1900-luvun alussa lestadiolaispuhujat totesivat yhteisessä kokouksessaan 1909 yksimielisesti: ”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä.” 

Erehtymättömyyskultin on täytynyt siis syntyä lestadiolaisuudesa vasta tuon kokouksen jälkeen.

Erehtymättömyysoppi on nykyisin olennainen osa SRK-lestadiolaisuuden teologiaa. Pappi Mauno Hepola kirjoitti uskontunnustusta ja seurakuntaoppia tarkastelleessa kirjoituksessaan Päivämiehessä:

”Pyhän Hengen kokoama Jumalan seurakunta ei koskaan erehdy, mutta yksittäinen uskovainen tai ryhmä uskovaisia saattaa erehtyä ja eksyä.” (Päivämies 26.5.2010.)

Kirjoitus julkaistiin ajankohtana, jolloin liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, mikä syy vanhoillislestadiolaisuudessa on johtanut pedofiliarikosten salailuun, viranomaisille ilmoittamatta jättämiseen ja uhrien syyllistämiseen vuosikymmenien ajan. Ehkä siinä tilanteessa on siis toisteltava ”seurakunnan” erehtymättömyyttä . Varmistettava, että kukaan ei erehdy luulemaan seurakunnan erehtyneen millään tavalla missään koskaan.

Uskomus erehtymättömyydestä voi johtaa mielivaltaan ja kaaokseen

Kuten Susanna yllä osoitti, erehtymättömyys-uskomuksella on vakavat seuraamukset. Kun uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin ”silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä”. Toisin sanoen, ei ole tapaa jolla tehtyjä erehdyksiä ja virheitä olisi mahdollista tunnistaa ja korjata.

Erehtymättömyys-kultista seuraa se, että ei ole minkäänlaista varojärjestelmää, ei takaisinkytkentää. Mikään järjestelmässä ei ilmoita porukalle, että nyt ollaan harhassa. Jatketaan pahimmassa tapauksessa raskaasti syvälle harhaan ilman, että mistään päin tulee varoituksia. Kaikki vaikenevat…

Kun on kokenut nykyisen erehtymättömyys-kultin, tuntuu  uskomattomalta, että Luther silloin 500 vuotta sitten sai niin suuren voiman ja rohkeuden, että kävi kyseenalaistamaan mahtavan katolisen kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Ei ole vaikeaa löytää historiasta eikä nykypäivästäkään esimerkkejä siitä, että rohkeiden ja ajattelevien ihmisten vaientamisyritykset johtavat lopulta koko systeemiä horjuttavaan kaaokseen, kuten Lutherin tapauksessa.  Ja usein jopa sortumiseen, kuten kommunistisen Neuvostoliiton tapauksessa.

Vallankäytöllä vaiennettu kritiikki kytee ja roihahtaa sitten jossain vaiheessa hallitsemattomiin liekkeihin, joskus enemmän ja joskus vähemmän tuhoisasti.

*   *   *

Juho Kalliokoski on useissa kirjoituksissaan kyseenalaistanut vanhoilllislestadiolaisuuden nykyisen ”seurakuntakultin”. Blogissaan Kestäviä vastauksia etsimässä hän on perustellut näkemystään mm. seuraavasti.

”Minä en vastusta käsitystä seurakunnan erehtymättömyydestä ja siten sen absoluuttisesta auktoriteetista puolustaakseni yksilön erehtymättömyyttä, vaan Jumalan sanan erehtymättömyyttä. Minä vastustan turvautumista ihmisen ymmärrykseen ja puolustan turvautumista Jumalan sanaan.

Kristukselle riitti Jumalan sana. Apostoleille riitti Jumalan sana. Lutherille riitti Jumalan sana. Meikäläisille riitti Jumalan sana vuonna 1909. 60-luvullako se lakkasi yhtäkkiä riittämästä niin, että tänään tarvitaan ihminen neuvomaan?” (22.10.2010.)

*    *     *

(Aleksi)

Lue myös:

Juho Kalliokoski: Epäilystä. Blogikirjoitus 21.10.2010.

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Tallennettu Mopin palstalle.)

Korpijaakko: Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies nro21,  26.5.2020.

Armoneuvot päälaellaan

“Meistä on tullut kaksinaamaisia”

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Synnit (ns. syntilista)

4 kommenttia

Kategoria(t): epäily, erehtymättömyys, harhaoppi, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, meikkaaminen, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Meistä on tullut kaksinaamaisia


Ihmisrakennelmia 

Meikäläiset väärinkäyttävät Raamatun kohtaa, että usko ei ole järjen asia. Meikäläisten ”Kannanotot”, ”Yhteiset sopimukset”, ”rakkauden neuvot” tai millä näitä surullisenkuuluisia sääntökokoelmiamme nyt kutsutaankin, eivät olisi mahdollisia, jos niitä järjellä oikeasti ajateltaisiin. Niissähän ei siis ole mitään järkeä. Siispä järjen käyttö on kielletty. Labyrinth

Ja samaan syssyyn muistetaan vedota että ”uskon hedelmä on kuuliaisuus jumalanvaltakunnan neuvoille”, eli usko ilmenee siinä ettei kyseenalaista mitään! Mistähän tuokin slogan muuten on nykäisty? Muistaakseni näitä hedelmiä oli Raamatun mukaan pitkämielisyys, lempeys, tyyneys jne.

Autuuden ehtoja

On älytön ajatuskin, että esimerkiksi kaikilta uskovaisilta on kiellettyä osallistua urheilukilpailuihin vedoten Raamatunpaikkaan ”älä istu siellä missä pilkkaajat istuvat”. Nimittäin, ei siellä ketään pilkata eikä siellä mitenkään erityisesti pilkkaajat kokoonnu. Kysehän on urheilusta. Terveellisestä monipuolisesta harrastuksesta.

Tai muusikon ammatti tahi kuorolaulanta on kielletty koska siinä haetaan ”maallista kunniaa”. Noh, maallinen kunnia ei tule kuorossa laulamisesta yhtään sen ennemmin kuin vaikkapa uuden mersun ostajalle kun tämä hurauttaa vehosta baanalle. Tai meikkaaminen on kiellettyä, koska ”siinä puututaan Jumalan luomistyöhön”.  Permanentti ei sitä kuitenkaan ole… Monenlainen kampaaminen ja kuntoilu saattaa muuttaa ihmisen ”synnynnäistä” olemusta, puhumattakaan lääketieteestä ja terveydenhoidosta!

Ongelma on on siinä, että nämä alunperin varmaan aikanaan ihan hyvässä tarkoituksessa ja järkevinkin perustein elämänohjeiksi laaditut asiat nostetaan käytännössä autuuden ehdoiksi. Jokainen voi huomata, kuinka moni määräys on menettänyt alkuperäisen sisältönsä, mutta emme voi myöntää niiden hassuutta tämän päivän elämänmenossa  – koska samalla myöntäisimme seurakunnan erehtyneen.

Näitä perustellaan jopa siten, että mikään uskossamme ei muutu, koska Jumalan sana ei muutu. Ikään kuin jokin linjaus kuorolauluun tai televisioon olisi ”muuttumatonta Jumalan sanaa”.

Vastoin Lutherin opetusta

Kun elämäntapa-asiat ovat siinä asemassa kuin vl-liikkeessä tällä hetkellä, ollaan opillisesti vaikeassa tilanteessa. Raamattu selkein sanoin tuomitsee tällaisten asioiden nostamisen autuuden ehdoiksi, suoraan tai välillisesti. Samaa asiaa korostaa myös Luther kaikissa kirjoituksissaan. Hän sanoo jopa niin, että seurakunta saa ulkoiselta olemukseltaan olla monenkirjava, jotta tärkein näkyisi kirkkaasti.

Metsään on mielestäni menty siinä, kun on alettu laatia yksityiskohtaisia ohjeita elämäntapaa koskien, kerrottu niiden olevan Pyhän Hengen seurakunnalle kirkastamia. Taustalla on kuitenkin voinut olla inhimillisempiäkin vaikuttimia. Ja vaadittu tähän vedoten jokaista niitä viimeistä piirua myöten noudattamaan. Tällöin noudattamatta jättäminen on tarkoittanut sitä, ettei ihminen ole kuuliainen seurakunnalle – joka taas on helpommin perusteltavissa synniksi Jumalan sanan valossa.

Näiden sääntöjen muuttuminen niinkin hassuiksi kuin ne nykyisin monilta osin ovat, osoittaa mielestäni sen, että ne ovat ihmisrakennelmia eivätkä kestä.  blind 2 pien

Tällä hetkellä vallitsee keisarin uudet vaatteet-tilanne. Oikeasti meistä kukaan ei näe sitä, mitä kaikki vakuuttelemme näkevämme…  : -) Esimerkkejä kaksinaismoralismista löytyy loputtomasti.

Keskustelun epävapaus

Nettikeskustelujen seuraaminen ja osallistuminen siihen on kyllä auttanut minua hahmottamaan liikkeemme rakenteita. Vastapainona on tietysti se reaalitodellisuus, jossa kaiken aikaa elän, liikkeessä IRL. Näiden summana näkemykseni eivät ole mitenkään mustavalkoisia. Kuten ei monella muullakaan. Meistä moni tekee kaikessa rauhassa asioita, jotka ovat opetuksemme mukaan syntiä tai ainakin julistettu sopimattomiksi. Mutta emme uskalla kuitenkana kyseenalaistaa niitä ry:llä, koska siitä seuraa rangaistus.

Ja mitä enemmän olen asioita pohtinut, sitä varmemmin olen tullut siihen tulokseen, että uskon perusteiden etsimisen ja olemassa olevien käytänteiden kyseenalaistamisen krminalisointi ei ole tervettä hengellisyyttä. Harjoitettiin sitä sitten vl-liikkeen tai minkä muun tahansa nimissä, sama se. Se ei ole tervettä hengellisyyttä.

On nimenomaan Raamatun opetuksen mukaista pohtia näitä kysymyksiä hyvinkin kriittisesti. Metsään menemisessä, yksin tai porukalla, ei ole mitään ihailtavaa. Porukassa se tietysti tapahtuu helpommin kun voi psyykata toinen toistaan toimimaan vastoin oikeustajuaan. Tästä on riittävästi suurempia ja pienempiä esimerkkejä halki maailmanhistorian. Miksi se menee aina just niinpäin että psyykkamme toinen toistamme sinne metikkoon…? Emmekö voisi JOSKUS psyykata toisiamme hyvään ja oikeaan? Tässäkään tapauksessa ei ihmmisessä ole kykyä hyvään…

Ja jos ihan rehellisesti sanon, olen alkanut tyynellä mielellä ja sen kummemmin kauhistumatta pitää Raamatun varoittamina eksyttäjinä niitä, jotka suurella suulla julistavat pakanaksi sellaisen, joka kyselee uskon perustuksia. Joka siis kysyy usein näitä suurisuisia paljon nöyremmin äänenpainoin, onko uskomme Raamatun opetuksen mukaista?

Juuri se kysymys tulee kristityn jatkuvasti esittää. Tutkia Jumalan sanaa ja valvoa.

On tietysti muunkinlaisia epäilyksiä. Sellaisia, joita ei tarvittaisi, mutta jotka eivät ihmistä inhimillisenä ja tiedostavana olentona jätä rauhaan. Mutta voi niistäkin puhua. Mitä se ajatustensa sisällään hautominen ketään hyödyttää?

On itsetutkiskelun paikka koko vl-liikkeellä, kun olemme siinä maineessa (emmekä suotta!) etteivät meikäläiset uskalla kertoilla todellisista tuntemuksistaan kuin äärimmäisen luotetussa seurassa. Mitä se meistä kertoo?

Ja jotta kysymykseen saataisiin sen hahmottamiseen tarvittavaa etäisyyttä, mitä mielipiteen- ja näkemystenilmaisun tiukka rajoittaminen kertoo muista kuin uskonnollisista yhteisöistä? Esim. perheestä tai yhteiskunnasta?

“Jo keskustelu syntyvyyden rajoittamisesta on tahra avioliiton etiikassa”, S. Lohi siteerasi Oripään tiedotustilaisuudessa Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkkoa vuodelta 1945. Kun  jo keskusteleminen kannanotoista on lähes synti, kuinka mitään avoimuutta  ja luottamusta voisi syntyäkään?

MIKSI ei voi puhua vapaasti, mitä sillä vaarannettaisiin?

Meistä on tullut kaksinaamaisia  twofaced pien

Vallitsevaa tilannetta ei ole lupa arvioida, se on kuin ”kyselisi synnille lupaa”. Mielestäni kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, että nämä sinne sun tänne sutaistut epäloogiset ja epätarkoituksenmukaiset ”kannanotot” ovat olemassa pelkästään identiteettimme perustana. Kamala ajatus mutta muuhun en voi päätyä.

Ne eivät suojaa miltään synniltä, ovat jääneet siinä tehtävässään jo pahasti ajastaan jälkeen. Mitä tv:n pannassa pitäminen enää auttaa kun samat ohjelmat ja sata kertaa pahempaakin nähdään halutessamme laajakaistalla internetistä. Mitä auttaa pitää korvakoruja ja hiusväriä pannassa jos samaan aikaan nuoriso luuhaa seuroihin lökäpöksyissään ja tiukoissa topeissaan pakaravako paistaen hiukset hyvin maailmallisesti tupeerattuna?

Kyseessä ovat ”pystyyn kuolleet kannanotot” vailla enää perimmäistä tarkoitustaan ja tästä tilanteesta syntyneet kaksinaismoralistiset käyttäytymistavat. Ne ovat tehneet meistä kaksinaamaisia.

(Kirjoitti: Sivusta seurannut)

*    *     *

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Taustatietoa SRK:n vuosikokouksen televisiopäätöksestä v. 1963, Ylivieskan suviseuroissa.

Oikea ja väärä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry
Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu.

”Minä uskon Jumalaan, Isään”. Kannanotto keskusteluun syntyvyyden säännöstelystä, 27.6.2009.

Koivisto, Eero: Uskovaisena työelämässä.  (Maljan kohottaminen.) Päivämies 2008, nro 4.

Tarvitsemme(ko) glasnostia? (Virpi Hyvärisen kolumnin kommentteja)

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

”Vanhoillislestadiolaiset eivät lievennä suhtautumistaan ehkäisyyn” (YLE)

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, elämäntapa, erehtymättömyys, hengellisyys, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskusteluilmapiiri, kiellot, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, meikkaaminen, musiikki, normit, Raamatun tulkinta, SRK ry., synnit, syntilista, televisiokielto, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta


SRK:n rippikoulussa sai kirjoittaa nimettömänä kysymyksiä kysymyslaatikkoon. Illalla paikalle oli kutsuttu vastaajaksi myös vanha puhujasetä. Yksi kysymys kuului: Miksi meikkaus on syntiä? Maallikkosaarnaaja aloitti: ”Niin, emmehän me jumalanvaltakunnassa ole koskaan pitäneet soveliaana veikkaamista emmekä lottoamista…” Kukaan ei uskaltanut korjata erehdystä, ja niin puhuja sai selittää omiaan nuorten kiltisti kuunnellessa. Kukaan läsnäolijoista ei myöskään enää nostanut esiin alkuperäistä kysymystä meikkaamisen kiellosta, johon ei saatu koskaan selitystä.

Tapaus kertoo havainnollisesti siitä, miten vaikea ja auktoriteettiuskoinen keskusteluilmapiiri vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vallitsee. Kysymykset jäävät ilmaan eikä niissä edetä koskaan syvälliselle hengelliselle tasolle, kohti todella aitoja kysymyksiä ja vastauksia. Kysymykset kuitataan kevyesti pinnallisella tekohengellisellä fraseologialla tai sivuutetaan kokonaan. Näin tapahtuu kerta toisensa jälkeen aina uudestaan seurakuntailloissa ja –päivillä. Organisoimattomissa tilanteissa, vapaassa keskustelussa uskovaisten kohdatessa ei ole tapana käydä keskustelemaan oman herätysliikkeen määräyksistä ja normeista, paitsi aivan kaikkein luotetuimpien ystävysten kesken, luottamuksellisesti.

Ulkopuoliselle vanhoillislestadiolaisuus erottuu selvimmin juuri herätysliikkeen ankarien elämäntapasäännösten ansioista. 1960-luvun ns. pappiseriseuran jälkeen vahvasti maallikkojohtoisena jatkaneessa herätysliikkeessä tehtiin joukko päätöksiä, joiden noudattamisesta tuli yksittäiselle herätysliikkeen jäsenelle yhteisöön kuulumisen ja taivaaseenpääsyn ehto.

Tällaisia virallisia päätöksiä ovat television kotiin hankkimisen kielto (siitä päätettiin SRK:n vuosikokouksessa 1963), perhesuunnittelukielto (puhujainkokouksessa 1967) ja laajasti musiikki- ja kulttuuriharrastuksiin liittyvä kielto (esimerkiksi elokuvat, konsertit, teatteri, ooppera, kuoroharrastus, viimeksi mainittu kuorokielto tehtiin puhujainkokouksessa 1972, mutta vaikka sitä ei ole kumottu, se ei ole enää nykyisin voimassa).

Lisäksi vanhoillislestadiolaiseen arkielämän käyttäytymiseen liittyy monia muita normeja, joita ei sen enempää perustella, mutta joita liikkeeseen kuuluvan oletetaan noudattavan. Tällaisia normeja ovat esimerkiksi ehdoton absolutismi, joka ei salli edes lasillista viiniä ruoan kanssa, torjuva suhtautuminen musiikkiin ammattina ja ylipäänsä moniin kulttuuriharrastuksiin, kielto kiitoksen ja suosion osoittamiseen taputtamalla esim. perhejuhlissa, onnittelumaljan nostamisen kielto sekä naisten kosmetiikan ja korvakorujen käyttökielto.

Kun ihminen sosiaalistetaan kasvatuksessa vauvasta saakka näihin elämäntapoihin, hän pitää niitä annettuina ja itsestäänselvyyksinä eikä osaa kyseenalaistaa niitä. Lapsi aloittaa SRK:n kerhon ja pyhäkoulun usein jo kolmivuotiaana.

Monilla lestadiolaisilla herää iän karttuessa kouluiässä ja nuorena omassa mielessä näitä normeja kyseenalaistavia pohdintoja. Kysymyksiä on kuitenkin vaikea esittää, sillä jo pelkkää kyselemistä saatetaan pitää väärän hengen merkkinä. Usein kyselijä vaiennetaankin yksinkertaisesti vain saarnaamalla hänelle ”kaikki epäilykset anteeksi”. Moni tukahduttaa kysymyksensä siihen. Useimpien nuorten onkin helppo painaa kysymykset unohduksiin, koska SRK:n lapsi- ja nuorisotyö ja rauhanyhdistyksen toimissa puuhastelu täyttävät vapaa-ajan.  

Nuorille onkin muodostunut sellainen uskonkäsitys, että kristittynä eläminen tarkoittaa samaa kuin syntilistan noudattaminen. Kun nuoren kaikki ystävät ja muu lähipiiri ovat sitoutuneet vl-normistoon, kyseenalaistavia kriittisiä kysymyksiä on mahdotonta esittää julkisesti. Joka niin erehtyy tekemään, joutuu tilanteeseen, jossa hänen henkilökohtainen asemansa uskovaisena pidettynä ihmisenä ja yhteisöön kuuluvana joutuu asetetuksi kyseenalaiseksi. Vanhoillislestadiolaisten oppijärjestelmään on siis sisäänrakennettuna kritiikin vaientaminen jo ennakkoon.

Yhä parempi koulutustaso on johtanut siihen, että vanhoillislestadiolaisten nuorten keskuudessa vallitsee entistä enemmän epätietoisuutta ja kysymyksiä siitä, mihin oman liikkeen ankara normisto lopulta Raamatun pohjalta perustuu. Kun näihin kysymyksiin ei voi vastauksia saada, yhä useampi harkitsee lestadiolaisen yhteisön jättämistä. Jokaisen on kysyttävä, miten pitkälle voi itse tukea yhteisöä, jonka määräyksiä ei voi pitää oikeina.

Irrottautuminen rauhanyhdistyksen yhteisöstä merkitsee koko maailmankuvan ja oman elämän mullistumista arjen rakenteita ja ihmissuhteita myöten. Se on siten erittäin haastava ja vaativa elämänratkaisu, joka vaatii ennen kaikkea henkistä kanttia. Mutta jokainen, joka on tinkimättömän rehellinen, ei voi loputtomiin väistää omaa vastuutaan omasta elämästään. Muille ihmisille sitä ehkä saattaa jonkin aikaa teeskennellä (moni tekee niin arvellen säästävänsä omia vanhempiaan ja sisaruksiaan surulta), mutta itselleen ei lopulta kuitenkaan voi valehdella. Itsepetoksessa eläminen ei ole oikeaa uskoa eikä tervettä elämää.

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta

Jätä kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskusteluilmapiiri, kiellot, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapsuus, meikkaaminen, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, retoriikka, rippikoulu, synnit, syntilista, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, yhteisö, yhtenäisyys

Pohjoisen lapsen raskas koulutie


itku-2Miten voi olla mahdollista, että vl-liike vetää maan eri osissa täysin eri linjaa monissa asioissa. Etelän suurissa kaupungeissa linjat ovat ihan toiset kuin täällä pohjoisessa, erityisesti maaseudun pikkupaikkakunnalla. Otetaan esimerkiksi vaikkapa se, miten lapset osallistuvat koulujen järjestämiin teatteri- ja elokuvaesityksiin. Etelässä valtaosa vl-perheiden lapsista osallistuu näihin normaalisti muun luokan mukana. Oikeastaan ainoa, josta lapset jättäytyvät pois, on tanssinopetus. Tässäkin on sitten lipsuttu lukiolaisten vanhojen tanssien kohdalla. Mutta mitä kauemmas tullaan maaseudulle, sitä tiukempaa rajaa vedetään. Niin tässä kuin muissakin asioissa.writing-4

Pohjoisen lapsilla on ankarampi ja raskaampi kouluaika, kaiken kaikkiaan! Olen paljon ajatellut sitä että olisiko meidän lasten ollut sittenkin parempi kasvaa etelässä.

Täällä pohjoisessa kuitenkin Oulun seutu poikkeaa muusta, ”syvästä maaseudusta”, sillä mitä lähemmäksi Oulua mennään sitä vapaampi on käsitys esimerkiksi videoissa tai nukketeatterissa.  Mikä on ihan oikein, se ei ole mikään pelastumiskysymys, onko kotona videolaite vai ei. Eikä tavallinen satu joka esitetään nukketatterina, kertakaikkiaan voi olla syntiä. Miksi se olisi? Mutta täällä ”korvessa” suhtautuminen piirrettyihin ja nukketeatteriin on äärimmäisen kielteistä. Samaten klassisen musiikin konserteissa käymiseen. ”Ei sovi uskovaiselle.”

Ja koulutelevisio sitten. Naapuri-ry:llä uskotaan yleisesti että lasten täytyy kieltäytyä tv-ohjelmien katselemisesta ja pyytää opettajalta ”muita tehtäviä” siksi ajaksi. Kuitenkin tämä kielto kumottiin jo yli 20 vuotta sitten!

Entä lapsiasia. Etelässä ehkäisyn käyttö kun äidin vointi sitä vaatii oli yleisesti hyväksyttyä. Täällä se on täysin kiellettyä. Täällä pitäydytään edelleen jyrkässä ”ehkäisy on synti kaikissa muodoissaan” -kannassa.

Ihan kun Suomessa olisikin kaksi eri vl liikettä? Tuntuu että kun paikkakuntaa vaihtaa, niin mikään muu ei ole enää sallittua kun istua seurapenkissä ”harmaahiirenä” ja vailla kulttuurin ja aikansa seuraamista. Täällä tuntuu sekin että kaikki kanssakäyminen muitten kuin uskovaisten kesken on ”paheksuttavaa”. Etelässä pidettiin, että on OK kun nainen on pienesti-siististi meikannut, eikä hiusten sävyttelyä paheksuttu. Ja sopii olla myös ei vl ystäviä. Onko tämä nyt sitten sitä hoitokokousten pelkoa 30 vuodenkin jälkeen, jotenkin varmuuden vuoksi?

Ristiriita vl-liikeen sisällä kasvaa jatkuvasti. Toiset ovat sitä mieltä että me elämme oman aikamme ihmisinä tässä ajassa eikä normaaleita nyky-yhteiskunnan asioita voi Raamatun pohjalta syntinä pitää. Uusienkin ilmiöiden kanssa on opittava elämään, ja lapsemme valmistautuvat elämään 2000-luvun todellisessa maailmassa, eivät jossain 1970-luvulla.

Toiset taas vetävät linjaa että parempi on eristäytyä niin pitkälle kun mahdollista ja elää jatkuvassa kieltäymyksessä. Sellaisissakin asioissa joiden synnillisyydestä ei Raamatussa puhuta mitään.  Ei kai kukaan uskovainen voi väittää, että oululainen videoita katsova perhe pääsee taivaaseen, mutta koillismaalainen videoperhe joutuu kadotukseen.

Mistä siis on oikeastaan kyse kun eri puolilla maata olevat uskovaiset vetävät eri linjaa?

Lue lisää:

Teatteriesitys koulussa

Lestadiolaiseet keskustelevat nyt kiivaasti oikeista elämäntavoista

Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan

Syntilista

Hakomaja: Mikä on syntiä?

Uskottomien uskottomana lapsena

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa TV2:n ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

vanhojentanssit1

4 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, hoitokokoukset, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, konsertit, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, meikkaaminen, musiikki, naisen asema, normit, nukketeatteri, nuoret, perhe, piirretyt, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, taide, tasa-arvo, teatteri, televisio, televisiokielto, tuomitseminen, videot, yhtenäisyys, ystävyys

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä


Vanhoillislestadiolaisuusko miesvaltaa?

Vanhoillislestadiolaisuuden miesvalta eli patriarkaatti ei ehkä ole yksiselitteinen, koska toki kodin piirissä naisella, eli naimisissa olevalla suuren perheen äidillä, on tosiasiallista valtaa.

Mutta toisaalta. Vanhoillislestadiolaisen naisen on jätettävä pois ulkoisesta olemuksestaan paljon sellaista mikä on meidän kulttuurissamme yleistä ja tavanmukaista, kuten luovuttava meikkaamisesta, muusta koristautumisesta (esim. korujen laittaminen korviin on synti, muualle sallittua).

Mutta kaikkein vakavin patriarkaatin eli miesvallan osoitus on tietysti se, ettei nainen saa itse päättää eikä vaikuttaa perheensä lapsilukuun. Eli omaan ruumiiseensa.

Naisen todelliset mahdollisuudet kieltäytyä seksistä silloin kun hän ei sitä halua ovat hyvin rajalliset. Käytännössä nainen joutuu alistumaan seksiin usein vastoin tahtoaan.

Nimittäin, jos hän raskauden pelon takia kieltäytyy seksistä, hän voi ajaa miehensä itsetyydytykseen joka on synti, tai pornoon (samoin synti) tai jopa sivusuhteeseen eli huoruuteen. Päivämies-lehden kirjoituksissa on selibaattikin julistettu synniksi, satunnaista aivan lyhyttä aikaa lukuunottamatta.

Tässä partiarkaatti näkyy kiistattomasti: miehen luovuttamattomassa oikeudessa siittää jatkuvasti eli levittää geenejään. Naisen ihmisoikeuksista ei ole puhettakaan.

Toiseksi patriarkaatti on varmistanut naisten saannin sillä, että lestadiolaisnainen ei saa valita itse aviopuolisokseen ketä haluaa, vaan hänen on avioiduttava lestadiolaismiehen kanssa.

Toki tämä kielto koskee myös miehiä, mutta miehiä on liikkeessä huomattavasti naisia vähemmän. Lestadiolaismiehet yleensä saavat kumppanin. He avioituvat usein hyvinkin nuorena.

Sen sijaan joka ikäluokasta joutuu sadoittain jos ei tuhansittain nuoria naisia jättäytymään sinkuksi vastoin tahtoaan. Näille naisille ei vain yksinkertaisesti riitä avioitumisikäisiä lestadiolaismiehiä puolisoksi.

Nimimerkki ”Tilastotietoa” 12.4.2008:
”Tein tilastoa pari vuotta sitten erään suuren ry:n osalta yksinäisistä naisista. Laskin Päivämiehen joulutervehdyksistä yksin tervehdyksen jättäneet naispuoliset henkilöt, joita oli 480 henkilöä. Oletin, että tervehdyksen jättää yksin erillään perheestään ehkä 18 vuotta täyttänyt henkilö, poikkeuksia voi tietysti olla. Toinen oletus oli, että naispuolisia leskiä olisi 100 henkilöä. Näin ollen jäljelle jää 380 naimaikäistä naista. Valitettava tosiasia on, että samaisella ry:llä miehiä on kourallinen!”

http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/5608545/29903486

Mutta nämä naiset eivät rohkene ottaa sitä askelta, että vastaisivat ei-lestadiolaismiehen osoittamaan kiinnostukseen myönteisesti.  Jos nimittäin nainen avioituu ulkopuolisen kanssa, hän tekee niin suuren synnin, että hän joutuu tekemään parannusta koko seurakunnan edessä julkisesti. Julkirippiä. Tai joutuu ulos.

 Julkisesta synnistä on tehtävä julkinen parannus. Samoin, jos on avioitunut epäuskoisen kanssa, on siitäkin tehtävä julkinen parannus. (Päivämies, 29.11.1978)

Liikkeessä on tuhansittain naisia, jotka ovat tästä syystä joutuneet tai suostuneet vastoin tahtoaan luopumaan omasta rakastetusta, elämänkumppanista, sukupuolielämästä, omista lapsista ja perheestä, omista lapsenlapsista… loppuelämäkseen.

Tottakai patriarkaatin yksi osoitus on myös se tosiasia, että SRK, liikkeen keskusjärjestö joka on toiminut sata vuotta, ei ole huolinut johtokuntaansa yhtään naista. ensimmäinen nainen esim. Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnassa oli vuonna 1956 valittu Betty Kuusikko.

Vanhoillislestadiolaisuudessa enemmistö jäsenistöstä on nykyisin naisia. Heillä ei ole liikkeen ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujainkokoukseen osallistuu vain miehiä: 600-900 miestä, sillä puhujissakaan ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun. Vielä liikkeen alkuvuosikymmeninä myös naiset toimivat sananjulistajina.

Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen vastasi toimittajan kysymykseen naisten asemasta:

Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

”Minä en siihen ota kantaa, mutta lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.”
”Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.”
 

Kalevan haastattelussa vuonna 2004 Voittosen vastaus oli sama. ”Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies.” (Kaleva 2.7.2004.)

 *     *     *

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys Ry:n vuosikokous pidettiin lauantaina 30.6.2007 Valkealatalolla, Valkealassa. Paikalla oli 310 edustajaa 150:stä rauhanyhdistyksestä. Vuosikokous päätti useista henkilövalinnoista.

Kiistaton osoitus miesten suosimisesta johtokunnan jäsenten valinnoissa

 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja vaihtuipapit6

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) vuosikokous pidettiin suviseurojen yhteydessä lauantaina 30.kesäkuuta Valkealassa. Vuosikokous ja uuden johtokunnan järjestäytymiskokous päättivät useista henkilövaihdoksista.

Johtokunnan jäsenistä on erovuorossa vuosittain neljännes. Erovuoroisten tilalle valittiin lääninsosiaalitarkastaja Toivo Haataja Hauholta, rehtori Mikko Kinnunen Reisjärveltä, rehtori Pentti Rentola Alajärveltä, työnjohtaja Pekka Nurmela Helsingistä, lehtori Aimo Helén Kärkölästä ja rehtori Pekka Vuonokari Nakkilasta. Johtokunnassa on yhteensä 24 jäsentä.

Vuosikokouksessa päätettiin myös SRK:n julkaisujen toimitusneuvoston jäsenistön valinnasta. Erovuorossa oli kaksi toimitusneuvoston jäsentä. Heidän tilalleen valittiin kappalainen Timo Riihimäki Limingasta ja rehtori Matti Taskila Kannuksesta. Toimitusneuvostossa on kaikkiaan 8 jäsentä.

Uuden johtokunnan järjestäytymiskokouksessa 30. kesäkuuta SRK:n johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin rovasti Olavi Voittonen Oulusta. Puheenjohtajan tehtävästä väistyi oulunsalolainen maanviljelijä Matti Lääkkö, joka toimi tehtävässä vuodesta 1992 lähtien. Järjestäytymiskokous valitsi uudeksi 1. varapuheenjohtajaksi rehtori Matti Taskilan Kannuksesta ja 2. varapuheenjohtajaksi luokanopettaja Pentti Saulion Jyväskylästä.

Suviseuratiedotus
30.6.2007

http://www.suviseurat.fi/2007/ajankohtaista21-fi.html

kolme-miesta

Osuva kommentti vilkkaassa nettikeskusteluissa, kun nimimerkki ”Maalaispoika” totesi Suomi 24 -palstalla pian Voittosen haastatttelun jälkeen:

”Voittosen haastattelu Kalevassa reilu viikko sitten nosti esille erään teeman, jota olen viikon mielessäni pyöritellyt. Kun kysyttiin, miksi SRK:n johtokunnassa ei ole naisia, Voittonen totesi asian liittyvä UT:n aikaiseen vanhemmiston toimintaan. En muista sanoja tarkasti.

Tämä linjaus on mielenkiintoinen ja tärkeä. Voisi kysyä näin: Miten ajatus eroaa faktisesti esikoisuuden opetuksesta seurakunnan vanhimmista tai vanhinten seurakunnasta? Ei mitenkään.

Tämä kannanotto selittäisi osaltaan sen vaikeuden, joka on liittynyt ja liittyy edelleen keskusteluun huoneenhallitusopista. Siinä postuloidaan kristillisyyteen ”laiteiden keskellä elävä ydin ja taso, taso, jolle kuuluu lupa, oikeus ja asema esittää opillisia linjauksia, vartioida oppia ja elämää ja vaatia tälle kaikelle kuuliaisuutta. Ja kun kyseessä on Jumalan ääni, olisi jotenkin kummallista, jos jonkun seurakuntalaisen omatunto olisi tätä ääntä vastaan. Saatika turmeltunut järki.

Mutta perinteinen luterilainen malli menee samalla menojaan. Kyllä siinä jokaisella uskovaisella on Jumalan sanan lujassa rakenteessa sellainen perusta, jolla sekä opetukset että opettaja arvioidaan ja arvostellaan. Ja ytimessä on puhtaan evankeliumin käsite. Siinä uskovainen, Raamatun teksti ja Jumala muodostavat sellaisen kolmiyhteisyyden, joka kieltäytyy kuuliaisuudesta lain saarnan edessä. Olipa sen esittäjä tai vaatija kuka tahansa.”

Lue aiheeseen liittyvää:

Alinta kastia ovat naiset ja lapset  

Maria Lähteenmäki: Suljetun yhteisön pimeä puoli

Tuula Stenius: Ilman elämäntoveria, ilman rakkautta

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

2 kommenttia

Kategoria(t): ehkäisykielto, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kiellot, kuuliaisuus, Maalaispoika, manipulointi, meikkaaminen, miehen asema, naisen asema, naiseus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, norms, Olavi Voittonen, perhe, puhujat, raskaudenpelko, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui


Lestadiolaisesta yhteisöstä irtautuminen voi olla šokki. Uskosta luopunut nuori nainen kertoo, että vapautumista seuraa paitsi riemu myös hämmennys: mitä ulkopuolisessa maailmassa saa tehdä?

Minä lähdin pois

 

kiellettydvdopas-s

Muistan tarkasti, miltä minusta tuntui sinä päivänä. Helsingissä oli tavattoman kaunis ilma. Kävelin ryhdikkäästi aurinkoista katua, hymyilin vastaatulijoille. Tunsin käsittämätöntä riemua.

Siinä kävelin minä, ei kukaan muu. Olin 25-vuotias, ja oli pelkästään minun asiani, mitä elämälläni tein ja mitä ajattelin.Voimakas vapautumisen tunne johtui pienestä asiasta, jolla oli suuri symboliarvo. Olin meikannut julkisesti ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tunne palasi mieleeni, kun näin Dome Karukosken uuden elokuvan Kielletty hedelmä. Elokuva kertoo kahden nuuoren tytön irtiotosta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Oma irtautumiseni kesti kymmenen vuotta.

Kasvoin Pohjois-Pohjanmaalla vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Arkemme ei oikeastaan eronnut ei-lestadiolaisten naapureiden elämästä juuri muuten kuin että meillä ei ollut telkkaria, emme ajaneet ruohonleikkurilla sunnuntaisin ja kävimme sunnuntaisin seuroissa kylän muiden lestadiolaisten kanssa.

Seuroissa puhujat lukivat Raamattua ja tulkitsivat sitä. Saarna kesti yleensä tunnin. Sitten laulettiin yhdessä virsiä ja Siionin lauluja. Laulujen jälkeen sai mehua ja pullaa.

Saarnoissa toistettiin, että Jumalan valtakunta on hyvä ja turvallinen. Jumalan valtakunta tarkoittaa lestadiolaista yhteisöä. Ulkopuolinen maailma on turmeltunut ja turvaton. ”Maailman ihmisiin” varoiteltiin luomsta liian läheisiä suhteita, koska he voisivat viedä uskon. Uskon menettäminen oli pahinta mitä voisi tapahtua: silloin joutuisi helvettiin.

Toisin kuin ehkä jotkut muut lapset, en ottanut helvettiä kovin vakavasti. Käsitin kuitenkin, että uskon menettäminen olisi hyvin surullista. Uskovaisena elämisessä sen sijaan oli valtavasti etuja, joista suurin oli pääsy taivaaseen.

Uskoa kannatti suojella pysymällä erossa myös alkoholista, tanssista, elokuvista, kilpaurheilusta, meikeistä, hiusväreistä, seksistä ja niin edelleen. Uskovaiselle sopimattomista asioista ei ollut olemassa listaa, mutta opin aikuisten puheista vähitellen, mitä piti välttää. Kieltäytyminen ei ollut erityisen vaikeaa, kun ympärillä oli paljon samalla tavoin eläviä ihmisiä. En oikeastaan edes kieltäytynyt mistään, pysyin vain etäällä asioista, jotka eivät koskeneet minua. Jälkikäteen ajattelin, että lestadiolaiset hahmottavat uskonsa pitkälti sen kautta, mitä he eivät tee.

Yläasteella olisin halunnut mennä koulun tanssitunneille, mutta liikunnanopettaja ohjasi meidät lestadioalistytöt kävelylenkille. Pidin sitä itsestään selvänä.

Kolmas ja tärkein tapa suojella uskoa oli olla käyttämättä järkeä. Seuroissa sanottiin, että järki voi viedä uskon. Jos oma järki tai kokemus oli uskon kanssa ristiriidassa, tuli nöyrtyä ja nähdä seurakunnan yhteisen linjan siunauksellisuus.

Suunnilleen 15-vuotiaana huomasin alkaneeni ajatella toisin kuin seuroissa opetettiin. Aloin ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi lestadiolaiset pääsevät taivaaseen ja muut joutuvat helvettiin. Tai sitä, miksen saisi nauttia Aretha Franklinin musiikista. Tuntui epätodennäköiseltä, että Jumala arvostaisi vain klassista.

Minulle oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, etten loukkaisi ketään toista lestadiolaista näkemyksilläni. Seuroissa tähdennettiin, että se joka rikkoi seurakunnan yhtenäisyyttä, rikkoi Jumalaa vastaan. Siksi puhuin ajatuksistani vain harvoille.

Yritin selvittää itselleni, mihin lestadiolainen elämäntapa perustui. Tavoista toiset, kuten täysraittius, olivat syntyneet 1800-luvun lopulla. Kielteiset kannat esimerkiksi televisioon ja populaarimusiikkiin olivat syntyneet 1950-60-luvulla. Näiden käytäntöjen yhteys Jumalaan, uskoon ja moraaliin alkoi tuntua minusta käsittämättömältä. Halusin erottaa toisistaan kulttuuriset tavat ja uskon.

Minulle usko tarkoitti kristillistä ajatusta siitä, että ihminen voi uskon avulla kokea armon. Ajattelin, että voisin olla lestadiolainen niin kauan, kuin uskoisin tähän. Saarnoissakin korostettin, että pelkkä halu uskoa riitti. Samalla olin hyvin tietoinen, ettei käytännössä tapoja ja uskoa voinut erottaa. Jos menisin seuroihin meikattuna, tuttuni kauhistuisivat: meikillä viestittäisin muille, etten ole enää lestadiolainen.

Koska en halunnut jättää lestadiolaista yhteisöä, sitouduin noudattamaan sellaisiakin tapoja, joille ei mielestäni ollut perusteluja. Etenin kohti suurta konfliktia. Kulttuuristen käytäntöjen todellisesta merkityksestä ei käyty siihen aikaan liikkeessä avointa keskustelua – eikä käydä vieläkään. Yksityisesti lestadiolaiset ovat kyllä elämäntavoista montaa mieltä, mutta julkisen lestadiolaisen linjan mukaan vaikkapa televisiottomuus on ”hengen ehdelmä” eli merkki siitä että ihminen on oikealla tavalla uskovainen.

Seuroissa korostettiin, että kyse ei ole säännöistä, vaan siitä, että lestadiolainen haluaa toimia tietyllä tavalla. Muistan, kun itsekin puhuin mieluummin haluamisesta kuin säännnöistä. Minua ahdisti lukea lehtijuttuja, joissa listattiin, mitä lestadiolaiset ”eivät saa tehdä”. Kysehän oli siitä, mitä minä halusin tehdä tai valita! Mutta kenen halusta oikeastaan oli kysymys?

Minulta ei kysytty, mitä minä halusin tai pidin tärkeänä. Esimerkiksi ehkäisyyn otettiin kielteinen kanta 1960-luvun lopulla saarnaajien kokouksessa, jossa oli pelkästään miehiä.

miehet

Tiesin jo 13-vuotiaana, etten halua suurperheen äidiksi. Vasta yli parikymppisenä sanoin ääneen, etten kestä ajatusta isosta perheestä. Tuttuni vastasivat, että ”ethän sinä voi etukäteen tietää, millaista se on”. Minun piti vain luottaa, että Jumalla antaisi minulle lapsia juuri sopivasti, vaikka en käyttäisi ehkäisyä.

Tiesin, että mieleni ei kestäisi tällaista kokeilua. En halunnut tulla kertaakaan vastentahtoisesti raskaaksi. Ajatukseni eivät saaneet vastakaikua, sillä niissä kuului järjen, ei uskon ääni.

Joidenkin mielestä usko on sitä, että ihmistä kannustetaan näin suuressa asiassa sysäämään syrjään järkensä. Minulle järjen hylkääminen olisi merkinnyt oman psyykeni heitteillejättöä.

Ehkäisykysymyksessä en ollut valmis joustamaan yhtään enkä kätkemään mielipidettäni. Lestadiolaisen yhteisön turvallisuus alkoi muuttua turvattomuudeksi.

25-vuotiaana päätin jättää yhteisön. Se oli rehellisin ja psyykkisesti kestävin ratkaisu.

Vaikein oli kuitenkin edessä. Lestadiolaisuuden jättäminen tapahtuu kertomalla siitä perheelle ja ystäville. Mielessäni olivat erään ystäväni isän sanat: ”Se että oma lapsi jättää uskonsa, on pahempaa kuin lapsen kuolema.” En pystynyt tuottamaan läheisilleni näin suurta surua ajautumatta mieltä suojaavaan šokkiin. Emotionaalisesti turtana kerroin perheelleni ja ystävilleni: ”En ole enää uskovainen.”

En unohda niitä hetkiä koskaan. Muistan ihmisten ilmeet, hiljaisuuden, ensimmäiset sanat. Ratkaisuni järkytti hetkellisesti myäs lähimmäisteni perusturvaa. Muutamat heistäkin olivat šokissa.

Tapahtumasta on jo muutama vuosi, ja minulla on perheeseeni hyvät välit. Ratkaisuni herättää kuitenkin perheessäni yhä niin suuria tunteita, etten voi kirjoittaa asiasta omalla nimelläni. Haluan myös suojella perhettäni niiltä puheilta, joita tämän kirjoituksen julkaisu herättää lestadiolaisyhteisössä.

Uskonnollisesta liikkeistä irtautuminen kuvataan vapautumisena ahdistavista säännöistä. Toki kyse oli siitäkin,.Vapauduin edustamasta muita kuin itseäni. Sain hakea Alkosta rommipullon kakkua varten, eikä minun tarvinnut selittää asiaa toiselle lestadiolaiselle.

Sain myös vapaasti miettiä, uskonko Jumalaan vai en. Ja jos uskon, millaiseen?

Kielletty hedelmä -elokuva kuvaa hyvin sitä, ettei vapautuminen ole pelkästään helpottavaa ja positiivista. Vapautumisen sijasta koin pikemminkin hämmennystä. Kun kukaan ei enää määritellyt rajoja puolestani, missä ne menivät vai menivätkö ne missään? Vaihe sisälti koomisia ylilyöntejä.

Otin kaiken irti siitä, että sain olla asioista avoimesti eri mieltä. Saatoin sanoa työkaverilleni, että hänen ideansa oli ”täys paska”. Vuoroin loukkasin, vuoroin huvitin ihmisiä olemalla törkeän suora.

Monissa tilanteissa koin itseni ulkopuoliseksi. Kielletty hedelmä -elokuvassa elokuvan toinen päähenkilö Maria tilaa ensimmäistä kertaa baarissa juomaa sanomalla ”Kaks… jotain alkoholia.” Kohtaus on kuin suoraan omasta elämästäni. Minun täytyy edelleen keskittyä baarissa, jotta muistaisin, mitä juomia on olemassa.

Elokuvan tytöistä rämäpäisempi Maria rikkoo railakkaasti lestadiolaisia rajoja (viinaa, meikkiä, seksiä, tanssia), mutta haluaa lopulta suuren tunteen vallassa tehdä parannuksen.

Varovaisempi Raakel taas katselee Marian kokeiluja etäämpää. Raakel on kuin minä. Raakelin tavoin kävin lestadiolaisuudesta irtautumisen ensin läpi mielessäni. Menetein uskoni ajattelutapoihin, jotka pitivät rajoja psystyssä.

Minulla on useita lestadiolaisia ystäviä, jotka ovat ajatelleet samoja ajatuksia kuin minä, mutta eivät halua jättää yhteisöä. Joillekin heistä tärkeää on uskon mysteeri, toisille yhteisöllisyys. Jotkut taas sanovat olevansa mukana tottumuksesta tai siksi, etteivät halua tuottaa pettymystä vanhemmille. Ymmärrettäviä syitä kaikki.

Tunnen myös ihmisen, joka kokee kuuluvansa ”lestadiolaisuuden vasemmistosiipeen”, naisia jotka määrittelevät itsensä ”lestadiolaisiksi feministeiksi”, ja jopa ihmisen, joka sanoo olevansa ”vanhoillislestadiolainen ateisti”.

Alakulttuurit eivät näy julkisuudessa. Herätysliikkeen nimissä puhuvat vanhat miehet sen sijaan vaikuttavat olevan lestadiolaisten erilaisuudesta autuaan tietämättömiä. Siksi he voivat antaa jyrkkiin kahtiajakoihin nojaavia lausuntoja ja väittää, että lestadiolainen yhteisö on yhtenäinen, samanmielinen joukko.

Kielletyssä hedelmässä kuvataan kaksijakoisen maailmankuvan purkautumista. Maria kehottaa Raakelia maistamaan alkoholia ja sanoo: ”Sinun pitää tajuta, mitä tää kaikki on.”

Kun Raakel kysyy, mitä kaikki sitten on, Maria sanoo: ”Ei mitään! Ihan tavallista!” Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan Maria on menettänyt kyvyn tunnistaa, mikä on syntiä.

Minulle tavallisuuden huomaaminen oli helpotus. Lestadiolaisuuden maailma ei ollutkaan yksiselitteisen hyvä ja muu maailma paha. Ei myöskään ollut niin, että lestadiolainen maailma olisi ollut mitätön ja ulkopuolella olisi ollut huumaavaa jännitystä.

On vain yksi yhteinen maailma. Toiset asiat ovat hyviä, toiset pahoja. Surin osa on siltä väliltä.

HS 22.3.2009 , D4. (Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä. )

(Kuvat: Kielletty hedelmä -elokuvan markkinointikuvitus.)

Lue myös:

In English

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen uhrien tuki ry.)

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista. 1997.

 

13 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, ahdistus, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, fundamentalismi, Helsingin Sanomat, helvetti, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kaksoisviestintä, kasvatus, Kielletty hedelmä, kiellot, kilvoittelu, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, taide, taivas, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, ystävyys