Uskonsota keittiössä: hampaaton kirkko ei auta lestadiolaisen yhteisön uhreja

Hiljattain julkaistu kirja Uskonsota keittiössä  antaa äänen vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä irtaantuneiden ihmisten kokemuksille. Se kertoo myös uuden identiteetin rakentamisesta ja tasapainoisen elämän jatkamisesta liikkeen ulkopuolella.

Kirjan toimittaja VTT Maija-Leena Rova toivoo, että kirja toimii vertaistukena yhteisöstä eroamista harkitseville.

Lisäksi hän toivoo, että kirjaa lukisivat ne, joilla on mahdollisuuksia auttaa ja tukea vanhoillislestadiolaisten uskovien elämää liikkeen sisällä, esimerkiksi lestadiolaisjohtajat sekä kirkon johtajat ja työntekijät.

Espoon piispa Tapio Luoma haastatteli Rovaa Helsingin kirjamessuilla (ks. video alla).

Rova muistuttaa, että kirkon johto ei ole riittävän tarmokkaasti puuttunut lestadiolaisuuden epäkohtiin, vaan ”yliymmärtää” uskonyhteisön opetuksen vahingollisia piirteitä. Kirkko on myös ohittanut niistä ihmisille seuranneita vakavia ongelmia. Moni on kärsimystensä seurauksena kadottanut yhteyden kristinuskoon kokonaan.

Kirkon tulisi vihdoin kantaa vastuunsa suurimman herätysliikkeensä kohdalla ja suhtautua sen ongelmiin vakavasti.

 

Maija-Leena Rova kokee itse vapautuneensa lapsuuden traumoistaan oikeastaan vasta tämän kirjaprojektin myötä. Hän itse joutui lapsuudenperheessään keskelle uskonsotaa, jossa

Advertisement

Vuokko ja Ilkka Ilola tv-ohjelmassa: Usko Kristukseen pelastaa

–  On se jännä juttu, että vähän alle viisikymppisenä alkaa ihmettelemään, että kuka minä oon.  Aikaisemmin olin armoton, itseänikin kohtaan, elämäntapojen ja syntikäsityksen suhteen.  Nyt sen näkee toisella tavalla, sen eletyn elämän ja tämän nykyisen elämän. Toivoisin muidenkin kohdalle helpotusta ja armollisuutta, toisia ja itseä kohtaan. Syyllistäminen on voimakas vallankäytön muoto. – Ilkka Ilola.

–  Jumala on Suuri Rakkaus. Aikaisemmin luulin että rakkauden vastakohta on rakkaudettomuus, mutta se onkin pelko. Missä on pelkoa, siellä on rakkaudettomuutta. Pelko on kova voima, ja jos se verhotaan rakkauteen, se on väärin.   – Ilkka Ilola.

–  Minua syytetään siitä, että taistelen Jumalan valakuntaa vastaan. Kuitenkin taistelen vääriä oppeja ja ajatuksia vastaan, sellaisia vastaan, jotka aiheuttavat kärsimystä ja mitkä vahingoittavat ihmistä.  – En halunnut enää olla niiden miesten alistamisen alla. He eivät määrää, mitä minä saan puhua ja kirjoittaa.

Nehän oli ihan höpö asioita, mitä minulle on esitetty Jumalan tahtona. Aikaisemmin mulla oli hirveesti vain niitä pelkoja ja syyllisyyttä ja näin ja näin pitää toimia ja tuosta ja tuosta kieltäytyä… Nyt ajattelen sillä tavalla,  että usko Kristukseen pelastaa. Se on ihan eri asia. – Vuokko Ilola.

Maarit Tastulan tv-dokumentti vanhoillislestadiolaisen uskonliikkeen opeista, eritoten ehkäisykiellosta, ja uupuneista vanhemmista, jotka uskonnon normit veivät ahdistukseen ja masennukseen. Vaikka elämänvaiheissa on koettu niin iloja kuin syviä menetyksiäkin ja jouduttu tekemään raskaitakin päätöksiä, kokonaisuus on Ilkka ja Vuokko Ilolan perusmyönteisen ja lämpimän asenteen ansiosta täynnä valoa, toivoa, ja luottamusta Jumalan armoon.

Ilolat yrittivät viimeiseen asti noudattaa vanhoillislestadiolaisuuden

Kun kielsin uskon

Kielsin uskoni (=erosin uskosta) yläasteikäisenä, 8. luokalla. Vaikka olin tehnyt päätöksen uskosta luopumisen suhteen jo ala-asteella, asian esille tuominen ei ollut helppoa.
Mietin kauan, miten ja missä tilanteessa kertoisin asiasta.

Meinasin monesti ottaa asian puheeksi, mutta aina se vain jäi. Yritin jatkaa uskovaisen elämää, mutta se ei oikein onnistunut. En sopinut enää siihen muottiin, johon uskovaiset sopivat.

Elin kaksoiselämää. Halusin kertoa tilanteestani, mutta pelkäsin ihmisten reaktioita. Pelkäsin jääväni ihan yksin.

Lopulta kerroin päätöksestäni vanhemmilleni erään riidan yhteydessä.
He luulivat kauan, että tein eroamispäätöksen vain, koska olin vihainen.

Riitatilanne alkoi lähestyä loppuaan. Kohta minulle julistettaisiin evankeliumin ilosanomaa ja kaikki olisi  taas kuten ennenkin.. Vai olisiko? Saisinko nyt sanottua sen, mitä olen niin pitkään halunnut sanoa?

Pelkäsin vanhempieni suuttuvan hirmuisesti tai romahtavan täysin edessäni.

Päätin silti kertoa heille.

–  Haluathan sinä vielä uskoa kaikki synnit anteeksi?
–  En halua… En ole enää uskovainen!

Seurasi hetken hiljaisuus ja molemmat silmäparit tapittivat minua epäuskoisena.
Äiti purskahti itkuun, isä painoi hiljaa päänsä alas.
Muutama minuutti kului.

Vanhemmat tarjosivat uudelleen evankeliumia, en halunnut vastaanottaa sitä. Äiti itki lisää, isä taisteli kyyneliä vastaan.

–  Tarkoitatko, että sinä olet uskosta nyt sitten luopunut?

Vastasin myöntävästi. Kysyin, olenko heille silti edelleen tärkeä. Vastaukseksi sain kaksi tiukkaa halausta ja ”Tietenkin olet!”
Siihen keskustelumme loppui siltä erää.

Äiti ja isä lähtivät huoneestani. Äiti itki isän kainalossa, isäkin taisi itkeä.

Minä jäin yksin huoneeseeni ajatusteni kanssa. Olo oli epätodellinen: nytkö minä tein sen?
Sinä yönä huoneessani ei nukuttu. Eikä varmaan vanhempienkaan huoneessa. He olivat perheestäni ensimmäiset, jotka kuulivat uutiset.

Vaikka olin mielessäni käsitellyt ja kypsytellyt asiaa jo monta vuotta, tuli se silti itselleni odottamattoman isona asiana. Nyt olin riuhtaissut itseni irti, nyt minä olin vapaa. Olin valtavan helpottunut ja ylpeä itsestäni. Enää ei tarvitsisi elää kaksoiselämää!

Kuitenkin tuntui, että osa minusta puuttui. Minua ahdisti, koska en tiennyt mikä se puuttuva osa oli. Usko se ei ollut. Tai ehkä sittenkin oli. Se oli ollut osa minua niin kauan, että se vei mennessään myös…

Jatka lukemista Nyt vapaa olen -blogista täältä.

*        *        *

Ajattelemisen aihetta antoi 16-vuotias opiskelijanuori Keski-Suomesta.  

*        *        *

Lähde:

Nyt vapaa olen: Ex-vanhoillislestadiolaisen blogi, joka käsittelee uskosta eroamista ja uuden elämän rakentamista.

*       *       *

Kokemuksia vl-uskosta irtaantumisesta:

Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui

Anna Egutkina: ”Tajusin, että olin jo helvetissä” – Häpeä, pohjaton pelko, syyllisyys ja mielenterveysongelmat. Nämä asiat yhdistävät monia uskonnollisista liikkeistä eronneita. Iltalehti 11.8.2019.

Mikko Huhtala: Polkuni lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksessa: Vanhoillislestadiolaisuus tienhaarassa, s. 80 – 82.  Toim. Matti Myllykangas ja Mikko Ketola  Vartijan e-kirja, 2013.

Vuokko Ilola: Vetoan taas teihin rakkaat ”veljet ja sisaret”. Kotimaa24, blogikirjoitus 27.10.2014.

Irtiotto kaksoiselämästä. Oululaisnuoren ajatuksia.

Jenni: Häpeästä rohkeuteen?

Juurettomuuden tunne. Blogikirjoitus, Nyt vapaa olen -blogi 28.7.2016.

Sauli Karhu: Pakolaisena. Saulin blogi 13.4.2014.

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Uskosta näkemiseen? -blogin blogikirjoitus 17.10.2016.

Kuka ja mikä minä oikeasti olen? Saara Tuomaalan ajatuksia.

Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Hai 2014. Luettavissa vapaasti verkossa.

Maija Maitoparta: Jätimme uskon lastemme tähden

Päivi Marin: Tiukasta uskonyhteisöstä eroaminen stressaa ja voi sairastuttaa. Kotimaa24 23.6.2016.

Meri: Heinä : ajatuksia valinnasta & uskonnosta. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 5.6.2015.

Meri: Laulun kaupungissa. Blogikirjoitus, Laivat jotka kuiskivat -blogi 29.6.2015.

Orava: Pastellinsävyinen elämä: nuoren perheenisän kuvaus irtaantumisesta vl-liikkeestä.

Salla Remes-Ylönen: Nyt vapaa olen. Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 18.3.2014.

Salla Remes-Ylönen: Odotan sitä päivää.  Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 4.2.2013.

UUT ry. Vertaistukiryhmät

Vanhoillislestadiolaisuuden syntilista

Vl-liikkeen jättänyt Matias: Elämä on lahja

Vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Hakomaja.

Olisin halunnut äidin syliin

”Itken nuoruutta joka loppui liian nopeasti ja keski-ikää joka siintää liian kaukana. Itken lapsia jotka jäävät sylittämättä ja miestä joka jää suutelematta. Itken päiviä joina aurinko ei nouse ja öitä joina kuu tuijottaa kasvojani kuolemankalpeana. Itken iloa joka katosi ja surua joka on kätkettävä.” – Pauliina Rauhala: Taivaslaulu.

–  Minulla on yksi ainoa muistikuva sylissä istumisesta tai pikemminkin äidin syliin pyrkimisestä. Alle kouluikäisenä pelkäsin joulupukkia. Pyrin äitini syliin, mutta olin jo tuolloin, alle kouluikäisenä, ”liian iso tyttö pelkäämään” ja ”liian iso syliin”.  – Nimimerkki ”Sairaanhoitaja”.

*     *     *

–  Kyse on ahtaalle ajettujen, väsyneiden naisten epätoivosta. Heidän äitiytensä kestää usein vuosikymmenien ajan ja he ovat paljon lasten kanssa yksin. Neuvottomuus sekä hoivaan että kasvatukseen ja ehkä myös oman elämäntilanteen vaihtoehdottomuuteen voi purkautua tällaisena. – Tutkija Johanna Hurtig äitien harjoittamasta väkivallasta, joka ilmeni lasten kokemuksissa, tutkimuksessa Taivaan taimet. Kaleva 16.10.2013.

Lapsen puheenvuoro

Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirjan Usko, toivo ja raskaus aikaansaama julkinen keskustelu on repinyt minussa, 12-lapsisessa

Mikko Salmi: Vanhoillislestadiolaisuuden suurin synti

Synti on sitä, jos emme elä elämää, joka meille on tarkoitettu, emmekä kasva siksi persoonaksi, joka olemme. Se on suurin synti. Vanhoillislestadiolaisuus ei salli aikuisuutta, se ei salli ihmisen ajatella omilla aivoillaan eikä tulla sellaiseksi kuin on.

Pahin asia, jonka aikuinen lapselleen antaa, on elämätön oma elämä.

– Päätoimittaja, pappi Mikko Salmi.

”Tämä valtakunta, jossa asumme on lasten valtakunta. Siinä me tahdomme lapsina säilyä ja lapsen lailla olla omistamassa Jumalan sanan ruokaa. Ei ole hyvä, jos Jumalan lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa tarvita sellaista aikuisen ruokaa, ettei lapsen ruoka enää kelpaa. Sitä kautta on moni joutunut ulos Jumalan valtakunnasta.” Suviseurasaarna, Reijo Setälä, Sievi 2008.

 

*        *        *

Hiljattain Demokraatti-lehden päätoimittajana aloittanut Mikko Salmi puhui Kotimaan haastattelussa (3.9.2015) vakavin sanoin niistä ongelmallisista piirteistä, joita hän on herätysliikkeeseen tutustuneena teologina, pappina ja journalistina tunnistanut

Ulkopuolinen. Pakolainen.

Luin Jennin kirjoituksen Häpeästä rohkeuteen ja ajattelin kirjoittaa omista kokemuksistani.  Hänen kokemuksensa tuntuu tutulta.  ”Ulkopuolisuuden tunne.” Se kosketti. On muitakin jotka ovat kokeneet saman kuin minä.

Itselläni oli läpi lapsuuden aina jokin tunnistamaton, mutta selvästi erilaisuuden, vierauden ja ulkopuolisuuden tunne. En osannut selittä sitä itsellenikään mistä oli kysymys. Olen ollut sen ymmärtämisessä täysin jumissa. Olen nyt, 35-vuotiaana, terapian läpikäyneenä ja perheellisenä työstänyt lapsuuden kokemuksia aika paljon. Kun saa omia lapsia, näitä asioita alkaa katsoa toisella tavalla.

Jokin avain lukkoon oli lukea Hanna-Leena Nissilän kirjoituksesta, miten kääntöpuolena

Vähemmistöön kuuluva, kirjoita tutkijalle kokemuksistasi vl-uskosta ja yhteisöstä

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien vanhoillislestadiolaisten ja vl-taustaisten henkilöiden kokemuksista herätysliikkeessä on pian saatavilla vankkaa ja perusteltua tietoa, sillä tutkimus aiheesta on alkamassa. Aineistonkeruu tutkimusta varten on käynnissä parhaillaan.

Osallistu ja kerro tutkijalle kokemuksistasi!

Tutkija, teologian tohtori Eetu Kejonen etsii nyt omaelämäkerrallista, vapaamuotoista aineistoa kaikilta niiltä johonkin sukupuolivähemmistöön kuuluvilta, joilla on henkilökohtainen side vanhoillislestadiolaisuuteen.

Tutkija pyytää lähettämään kirjoituksen sähköpostite tai kirjeitse 15.11.2015 mennessä. Lähetysosoite ja muut yhteystiedot löytyvät ohjeista alempana.

Kirjoituksia

Taivaslaulu näyttämöllä: miten minä sen koin

– Rakkaus, hellyys, kapina! Miten ne näkyvät. Kun Vilja ja Aleksi kohtaavat ensi kertaa hartaushetkessä, viritys tuntuu selkäpiissä. Tommi Raitolehto osaa tämän lajin, olla läsnä intohimoa hehkuen, vaikka rönöttäisi seinää vasten kädet taskussa. –  Toimittaja Anne Välinoro.  Tampereen Työväen Teatterin esityksestä, Aamulehti.

– Kun kaikista kaunein asia kahden ihmisen välillä johtaa toisen  jatkuvaan vankilakokemukseen elämässä. Lisääntymisvelvoitteen taakkaa ei kestä keho eikä mieli. – Kriitikko Katri Kekäläinen, Huminaa-blogi.

Isä Aleksi lohduttaa esikoista, joka pelkää äidin menettämistä.

*  *   *

Jaan samat tunteet katsomon pimeässä. Minä, lestadiolainen nainen ja äiti, istun teatterissa katsomassa näytelmää joka kertoo ”meistä”. Elän mukana, sydän sykkyrällä, odottaen ja peläten.  Meitä on muitakin.

Eräs helluntailaisnuori kysyy!

Täällä oli kirjoitus helluntailaisen naisen kokemuksista omissa  piireissä ja perheessä. Pidin tuota sinänsä asiallisena että on oikeus muistella miten muistelee. Sillä jokainen lähtee aina omista kokemuksistaan.

Itseäni kiinnostaisi nostaa esille se, että miten te lestadiolaiset suhtaudutte eri liikkeessä uskovaan. Ja että miettisitte, miltä teistä tuntuisi joutua tuomituksi kadotukseen niinkun te usein meille teette.

Olen itse helluntailainen mutta keskustelen mielellään eri tavalla ja eri liikkeissä uskovien kanssa.  Etkö sinäkin, joka olet uskossa? Ja minulla oli opiskeluaikoina läheinen ystävä, aivan paras kaveri, joka oli vanhoillisen suuntauksen lestadiolainen. Hän oli ihmisistä kyllä aivan parhaita, hirmusen mukava

Lapsena minun piti kasvattaa kova kuori, sydämeen jäi turvattomuus

Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen.  

Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta lapsuudenperheessäni.

*       *       *

Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.

Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan