Aihearkisto: pietismi

Havahtumisen hetki: rauhanyhdistys-addiktio


Miksi pelastumiseen ei riitä pelkkä usko? Tätä kysyn tänään, Kristuksemme taivaaseenastumisen päivänä. Anteeksiantamuksen evankeliumia käytetään rauhanyhdistyksessä  tarpeettomien elämäntapanormien aiheuttaman ahdistuksen lievityksenä. Ensin ihmiselle aiheutetaan turhilla höpöasioilla syyllisyys, paha olo.  Että otinkin sen saunakaljan! Nuo eivät nyt tykkää minusta! Joudun helvettiin!  Sitten paha olo poistetaan evankeliumilla. Saadaan takaisin hyvä olo! Ilman älyttömiä normeja ei tuota arvotonta näytelmää tarvittaisi lainkaan.

Kadonnut Kristus

Oliko Jeesuksen ristinkuolema perimmältään turha, kun …Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, concept of sin, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, Jumala, kadotus, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, pietismi, rauhanyhdistys, retoriikka, rippikoulu, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, sin, spiritualiteetti, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Ed Suominen: Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti harhassa


Edwin A. Suomisen juuri julkaistu kirja Examination of the Pearl (lyhennetty jatkossa EOP, suomeksi Helmen tarkastelu) on ehkä tähän mennessä kattavin historiallis-kriittinen tutkimus vanhoillislestadiolaisuudesta, sen historiasta ja opin kehityksestä, toteaa kirja-arvion kirjoittaja, joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuutta sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.

Teos sisältää myös liikkeen opin vertailua Lutherin kirjoituksiin sekä Raamattuun. Kirja sisältää monia lukijan yllättäviä katkelmia vanhoista kirjoituksista. Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 2000-luku, avainten valta, ban of birth control, bans, concept of sin, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evoluutio, forbidden things, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, identiteetti, identity, in English, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, kannanotot, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, lestadiolaisuuden suunnat, lisääntyminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, pietismi, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, secession, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., suurperhe, synnit, syrjintä, totteleminen, tulevaisuus, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Tuuli Hintsala: En haikaillut helpon elämän perään


Duggarin 19-lapsisessa perheessä odotetaan nyt 20. lasta. Duggarit kuuluvat konservatiiviseen evankelikaaliseen baptisti-uskonyhteisöön, jossa ehkäisyä ja televisiota pidetään syntinä. Perheellä on oma reality-tv-show.

*    *    *

Vanhoillislestadiolaisuuden lehdessä Päivämiehessä korostetaan, että ehkäisykielto, josta liikkeen puhujat päättivät virallisesti vuonna 1967, on edelleen voimassa ja velvoittaa uskovaisia. Kansanopiston opettaja Tuuli Hintsala on kirjoituksessaan Lue koko artikkeli…

50 kommenttia

Kategoria(t): avioliitto, äitiys, ban of television, bans, ehkäisykielto, elämäntapa, epäilykset, fundamentalismi, isyys, Jumalan sana, kiellot, kontrollointi, lapset, lisääntyminen, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, opilliset kysymykset, Päivämies, perhe, pietismi, Raamatun tulkinta, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, vallankäyttö

Stiven Naatus: vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys


Oululainen pappi, Tuiran seurakunnan kappalainen Stiven Naatus pohtii blogissaan naisten aseman muuttamisen perustelua vanhoillislestadiolaisuu-dessa. Naatus käynnisti bloginsa ajankohtaisella ja SRK-lestadiolaisuuden kannalta keskeisellä aiheella.

Kyse on enemmästäkin kuin pappisviran avaamisesta myös vanhoillislestadiolaisille naisteologeille.

Kerrotaan, että rovasti Aarno Haho on  äskettäin vaatinut vanhoillislestadiolaisia vaikenemaan julkisuudessa liikkeen asioista. Naatuksen kanta taas on, että herätysliikkeessä tulee hyväksyä avoin julkinen keskustelu. Kristillisen yhteisön on oltava ”kuin avoin kirje”, koska se toimii jatkuvassa lähetystehtävässä, toteaa Naatus. Lisäksi julkinen keskustelu normalisoi kuvaa, joka liikkeestä muodostuu, koska silloin useammat eri käsitykset liikkeen sisältäkin pääsevät esiin.

Kuten jotkut muistavat, Naatus ehdotti avointa keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden sisälle myös vuonna 2007, minkä seurauksena hän joutui silloin pois SRK.n rippikoulupapin tehtävästä.

Naatus varoittaa hengellistämästä käsitystä naisten roolista vanhoillislestadiolaisuudessa ja kirkossa.  Hän liittää virkakysymyksen erinomaisen järkevästi ensi sijassa liikkeen arvopohjaan eikä siten pidä sitä teologisena eikä hengellisenä asiana. On ilmeistä, että Naatus tarkoittaa ehkä hieman huonosti valitulla termillä ”arvopohja” nimenomaan maallista käytäntöä ja elämäntapoja.

Lestadiolaisen liikkeen hengellisen sanoman ydin ei ole Naatuksen mukaan sidoksissa enempää tietyn aikakauden arvopohjaan kuin sen virkakäsitykseenkään.  Tässä hän osuu  todella oikeaan, kun ajatellaan mistä kristinuskon universaalissa ja ajattomassa sanomassa pohjimmiltaan on kyse. 

(Voidaan tietenkin perustellusti kysyä, mikä sitten on vanhoillislesta-diolaisuuden uskonopillinen ydin, jos se todellakaan ei ole liikkeessä hengellistetyissä normeissa. Sillä jos se ydin onkin sama kuin ev.lut. kirkon opetus, mihin vl-liikettä enää tarvitaan? Mihin tarvitaan rauhanyhdistyksiä ja varojenkeruuta? Liikkeeseen syntyneiden perinneyhteisöksi?)

Myös tutkija Heikki Nenonen on esittänyt samansuuntaisia ajatuksia, todeten, että virkakysymys ei ole opillinen kysymys. 

Virkakäytäntö on inhimillinen, ei raamatullinen

Naatuksen naispappeutta perusteleva argumentaatio on selvästi pitkälle sama kuin arkkipiispa emeritus John Vikströmin niinikään maalliselta pohjalta lähtevä, käytäntöihin ja tapoihin nojautuva pragmatistinen argumentaatio naisten pappisviran puoleasta. Hän on julkaissut näkemyksensä Teologisessa aikakauskirjassa 2007-2010.

Vikströmin mukaan luterilainen virkakäsitys ei estä naisen kutsumista paimenen virkaan. Luterilaisessa kirkossa vallinnut virkakäytäntö on muodostunut historiallisista,  inhimillisistä syistä. Ei siis hengellisistä lähtökohdista. 

Käytännön taustalla on ollut sekä Paavalin että Lutherin aikainen käsitys naisen kyvyttömyydestä vastuullisiin tehtäviin. Senaikaisissa yhteiskunnissa naisen tuli alistutua miehen alaiseksi, hän ei voinut johtaa eikä hallita miestä. Tämän järjestelyn, nykykielellä täsmällisemmin sanoen sukupuolijärjestelmän, yksi sovellutus on ollut virkakäytäntö, jonka mukaan naista ei kutsuttu papiksi, seurakunnan paimeneksi. 

Vikström kirjoittaa:

”Lutherilla ei ollut vaikeuksia hyväksyä naista saarnaviran hoitajaksi nunnaluostarissa. Syy naisten sulkemiseen pappisviran ulkopuolelle ei ole ollut virkakäsityksessä, vaan käsityksessä naisesta ja hänen oikeasta asemastaan ja roolistaan, ei pelkästään seurakunnassa vaan yhteiskunnassa ylipäänsä. Naisen velvollisuus olla miehelle alamainen ja rajata elinpiirinsä kodin yksityisyyteen on jättänyt hänet julkisen elämän ulkopuolelle ja samalla saarnaviran ulkopuolelle luterilaisissa kirkoissa meidän päiviimme asti. Tämän lisäksi naiselta on ajateltu puuttuvan sellaiset ominaisuudet ja kyvyt, joita tarvitaan julkisten virkojen, mukaan lukien saarnaviran, hoitoon.

Pappisviran avaaminen naisille luterilaisissa kirkoissa ei ole näin ollen johtunut uudesta virkakäsityksestä vaan uudenlaisesta naiskäsityksestä. Tai oikeammin: Tehtiin viimeisetkin johtopäätökset siitä muuttuneesta naiskäsityksestä ja naisen asemasta yhteiskunnassa ja kirkossa, jotka vähitellen olivat voittaneet sijaa ja askel askeleelta toteutuneet useissa luterilaisissa kirkoissa 1900-luvun aikana.

Meidän kirkossamme naiset saivat äänioikeuden 1910-luvulla, oikeuden tulla valituksi luottamushenkilöksi seurakunnan johtavissa elimissä 1920-luvulla, oikeuden olla kirkolliskokousjäsenenä 1930-luvulla ja vähitellen myös oikeuden toimia kanttorina ja lehtorina. Pappisviran avaaminen naisille oli selkeästi viimeinen askel tässä naisen aseman vähittäisessä muutoksessa kirkossa ja yhteiskunnassa.” (Vikström 2007.)

Mikäli tästä aikaan sidoksissa olevasta järjestelystä (Naatuksen termein ”arvopohjasta”) pidetään kiinni, Vikströmin mukaan on samalla logiikalla kiellettävä naisen toiminta myös muissa johtamisen ja päätöksenteon tehtävissä, niin kirkon eri tehtävissä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Vikströmin analyysit ovat pitkiä ja perusteellisia ja niistä on tietenkin myös kiistelty. Niihin perehtyminen kannattaa ja palkitsee oivalluksilla.

Vältetään riskit ja sudenkuopat

Naatuksen ”vikströmiläistä”, käytännöllistä ja maallista tulkintaa  on pidettävä viisaana ja lupaavana strategisena valintana, ja onnistuneena erityisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen ominaislaatua ajatellen.

Kun kysymys siirretään historiallisesti muuttuvaan, ratkaisut ensi sijassa käytännöllisinä järjestelyinä tulkitsevaan arvopohja-retoriikkaan, tällöin voidaan välttää konservatiivisiiven aseet, jotka nojautuvat sen oman käsityksen mukaan hengelliseen ja teologiseen argumentaatioon sekä perinteeseen.  Tämä käy selvästi ilmi SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen lausunnosta: ”Lähtökohtana on Pyhä Raamattu ja kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne.”

Samalla vältetään myös se, että jouduttaisiin toteamaan ja myöntämään konservatiivien pelkäämä riski ”opin muuttumisesta”. Jos heräisi epäilys hengellisen opetuksen muuttumisesta, tämä vaarantaisi käsityksen SRK-lestadiolaisuuden erehtymättömyydestä.  Sen sijaan, puhumalla yksinomaan maallisesta  käsitteestä, arvopohjasta, voidaan yhä säilyttää ja edelleen viestiä julkisuuteen riviuskovaisille doktriini opetuksen muuttumattomuudesta ja seurakunnan erehtymättömyydestä.

SRK:n konservatiivijohto ja liberaalit nuoren polven teologit voivat parhaassa tapauksessa löytää rakentavan yksimielisyyden etenemisestä kohti vl-naisen pappisvirkaa. Vältetään uuden hajaannuksen vaara.

On  tietenkin vakava riski, että jos kysymys keskusteluissa pääsisi ajautumaan puhtaasti ”hengelliselle osastolle”, vallassa oleva konservatiivisiipi saa syyn katkaista keskustelun alkuunsa, yksinkertaisesti uhkaamalla nykykäsityksen kritisoijia ulossulkemisella uskonyhteisöstä. Tätä tosin tuskin kukaan vastuulinen SRK:n johdossa haluaa, varsinkaan jos nuoren polven rivit eivät ala rakoilla.

Vl-liikkeen vaikutusvalta kasvaa naispappeuden myötä

Yhtä kaikki, Naatuksen ja Nenosen tulkintaa voidaan pitää ei vain strategisesti viisaana vaan myös ihan asiallisestikin hyvin perusteltuna. Vl-naisten pääsy papinvirkaan voidaan nimittäin vielä lisäksi kuvata yksinkertaisesti  loogisena jatkumona sille pohjimmiltaan pragmaattiselle toimintamallille, joka herätysliikkeessä valittiin jo 1985-1986, valmistauduttaessa sihen että kirkolliskokokous avaisi papin viran myös naisille. Ratkaisu on osoittautunut menestykseksi SRK-lestadiolaisuudelle.

Nykyinen tilanne vanhoillislestadiolaisuudessa on monessa suhteessa erilainen kuin se oli 1980-luvulla, ja siksi uutta päätöstä tältä osin voitaneen hyvin perustella, jälleen pragmaattisesti,  puhtaasti käytännön syillä.

Naisopiskelijoiden määrä teologisessa tiedekunnassa on dramaattisesti kasvanut. Naiset onnistuvat valintakokeissa paremmin kuin miehet. Myös hyvin kouluttautuvat vanhoillislestadiolaiset naiset ovat rynnistäneet tiedekuntaan ja menestyvät opinnoissaan. Papinvirka tarjoaa mielekkään ja hyvinpalkatun ammatin vl-naiselle ja työpaikkoja seurakunnissa on lähivuosina tarjolla. SRK-lestadiolaisuuden vaikutusvalta ev.-lut. kirkossa voi kasvaa tätä kautta huomattavastikin, kun seurakuntiin voidaan levittää entistä suurempi joukko ”omia” pappeja. Kanttoreistahan jo huomattava prosentti onkin vanhoillislestadiolaisia.

Vl-naisten tulo pappien työmarkkinoille ei vaaranna vl-miesten etenemistä. Heikki Nenonen on lisäksi korostanut, että vl-naisten pappeus ei tulisi uhkaamaan herätysliikkeen  yli 700:n mies-maallikkosaarnaajan asemaa. 

–  Herätysliike on omaehtoinen maallikkoliike. Se saa toimia niillä ehdoilla, joilla enemmistö ajattelee. Tällä hetkellä vain miehet voivat olla maallikkopuhujia, olkoon niin, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Vanhoillislestadiolaisuutta on kuvattu usein pragmaattisena, käytännön asiat nopeasti ja taitavasti hoitelevana kollektiivina, jossa ei tehdä ongelmia ”turhista” loogis-teoreettisista tai filosofis-eettisistä kysymyksistä. Uudella naispappeus-ratkaisulla liike voi jälleen osoittaa dynaamisen voimansa.

Takertuminen menneisyyden maallisiin tapoihin ei ole hengellisyyttä

Naatuksen puhe 1900-luvun alun arvopohjasta viittaa tietenkin siihen tosiasiaan, että jokainen ihmisyhteisö, myös herätysliike, toimii jossain historiallisessa ajassa ja paikassa ja on auttamattomasti sidoksissa aikansa arvopohjaan ja esimerkiksi sen sukupuolijärjestelmään. Jopa ns. ”jumalanvaltakunta”, jos sellaisena pidetään vl-herätysliikettä.

On tietenkin vaativaa  kyetä nousemaan  oman aikansa arvojen yläpuolelle tarkastelemaan niitä kriittisesti hengelliseltä ja eettiseltä kannalta. Herätysliikkeelle se on onnistunut yleensä vain sen synty- ja  alkuaikoina.

Kun herätysliike sitten on institutionalisoitunut, sille on tyypillistä takertua tiukasti kiinni menneisyyden ulkonaiseen järjestykseen ja arvomaailmaan. Menneisyyden tapoja aletaan tulkita hengellisenä normistona. Lutherin mukaan kristillisen kirkon tulisi elää jatkuvassa uudistumisessa ja parannuksenteossa.

Vanhoillislestadiolaisuudessa takertuminen paljastuu naisen aseman lisäksi liikkeen elämäntapanormistossa, joka heijastaa eurooppalaista pietismiä ja 1900-luvun alun pohjoisen agraariyhteiskunnan arvopohjaa: elämänpiiriä, rakenteita ja tapoja. 

Sama menneisyyden arkielämän tulkinta hengellisenä koskee kaikkia pietistisiä liikkeitä, äärimmilleen vietynä esimerkkinä amishit. He hengellistivät 1600-1700-luvun elämäntavan. Voidaan kysyä, onko vanhoillislestadiolaisuus hengellistänyt 1920-1930-lukujen arvopohjan.

Vl-liike ei ole toistaiseksi kyennyt vapautumaan epäraamatullisista luutumistaan. Onkin toivottavaa, että se kykenisi vapautumaan menneisyyden sukupuolijärjestelmästä nuoren ja vanhan polven keskinäisessä dialogissa. Ratkaisu avaisi liikkeelle lupaavia näkymiä tulevaisuudessa. Tulevaisuus tehdään tämän päivän ratkaisuissa. SRK:n johto on paljon haltijana.

Ja joka tapauksessa: aika on nuoremman vl-polven puolella. Tulee päivä jolloin sillä on kaikki valta.

*    *     *

Naatus: Naiset herätysliikkeessä?

”Vanhoillislestadiolaisuudessa käytävä keskustelu naispappeudesta, josta Kotimaa24.fi uutisoi, liittyy minusta virkateologiaa enemmän herätysliikkeen arvomaailmaan.

Sen takaa aukeaa kysymys siitä, kuka käyttää ääntä liikkeessä. Millä tavalla esimerkiksi naiset ovat toimijoina näkyvissä ja miten heidän näkökulmansa tulee esiin?

Keskustelu naispappeudesta tässä herätysliikkeesä ei ole aiemmin tuottanut isoja otsikoita vaan on edennyt hiljakseen pinnan alla. Jotkut asiat vain tapahtuvat prosessimaisesti hitaassa tahdissa.

Julkinen keskustelu voi olla luonteeltaan monenlaista, myös pinnallista ja tarpeettoman kärjistävää. Silti se on periaatteellisesti hyväksyttävä. Kristillinen yhteisö on jatkuvassa lähetystyössä, jolloin sen on oltava ”kuin avoin kirje”. 

Vanhoillislestadiolaisuuden kohdalla julkinen keskustelu normalisoi tilannetta: hyvin erilaiset liikkeessä mukana olevat ihmiset voivat kertoa omia näkökulmiaan. Yksipuolinen, usein mielikuviin ja kohuotsikoihin perustuva käsitys liikkeestä saa täydennystä.

Vanhoillislestadiolaisuus on taustaltaan konservatiivinen pietistinen liike. Silti tämä arvopohja on eri asia kuin liikkeen hengellinen ydinsanoma ja evankeliumin julistus.

Jos esimerkiksi kannattaa 1900-luvun alun suomalaista arvomaailmaa, jossa naisilla on nykyajasta poikkeava rooli, on reilua sanoa se ääneen. Silloin voidaan keskustella arvoista ja niiden perusteista sen kummemmin asiaa hengellistämättä.”

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Stiven Naatus ja  Korpijaakko.

Lue lisää:

Stiven Naatuksen blogikirjoitus: Naiset herätysliikkeessä? 20.9.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa 18.9.2010.

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus Kalevassa syyskuussa 2007.)

Mikael Pentikäinen: Kahden maan kansalaisia. Helsingin Sanomat 13.7.2010.

Jyri-Jussi Rekinen: Tuiran miespapit hyväksyivät tasa-arvon. Kaleva 8.12.2009. (Oulun Tuiran seurakunnassa lopetettiin lainvastainen pappien työvuorojen järjestely.)

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

John Vikström: On kyse enemmästä: Suhtautuminen naispappeuteen raamatullisuuden mittarina. Teologinen aikakauskirja 3/2010.

John Vikström: Kirkko ja yhteistyöstä kieltäytyvät papit: Mikä yhdistää, mikä erottaa? Teologinen aikakauskirja 2009, s. 264-.

Joihn Vikström: Omatunto ja naispapit. Kotimaan verkkolehti 29.10.2007. Suom. Tiina Partanen.

John Vikström:  Samvetet och kvinnliga präster: På vilket sätt är de samarbetsvägrande prästernas samveten bundna? Teologinen aikakauskirja 2007, s. 357-.

12 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 2000-luku, amishit, elämäntapa, erehtymättömyys, hengellisyys, historia, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, naisen asema, naissaarnaajat, normit, nuoret, opilliset kysymykset, pietismi, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, synnit, tasa-arvo, tulevaisuus, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö

Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto


Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yhdessä muiden luterilaisten kirkkojen kanssa ilmaissut katumuksensa ja pyytänyt anteeksi Lutherin, Melanchtonin ja heidän seuraajiensa toteuttamaa ja hyväksymää väkivaltaa ja vainoa. Luterilaiset vainosivat ns. anabaptisteja eli uudelleenkastajia uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-1600-luvulla. He jatkoivat vainoa myös myöhemmin historian kuluessa eri puolilla maailmaa.

Luterilaisten kirkkojen edustajat ovat pyytäneet anteeksi myös sitä, että kirkot ovat julkaisseet vuosisatojen ajan harhaanjohtavia tietoja anabaptisteista, vaienneet heihin kohdistuneista vainoista sekä sivuuttaneet kirkkohistorioissaan anabaptisteille tehdyt vääryydet.

Yhteisessä katumus- ja hartaustilaisuudessa maailman luterilaisten kirkkojen edustajat pyysivät anteeksi ”Jumalalta ja mennoniittisisarilta ja –veljiltä” vääryyksiä, joihin aikaisempien sukupolvien luterilaiset olivat syyllistyneet.

Vainot ja siten syyllisyys eivät historiallisista syistä suoraan välittömästi ole koskeneet suomalaisia evankelis-luterilaisia, vaikka olemmekin luonnollisesti mukana kollektiivisessa sovinnonteossa ja velvollisuutemme on sitoutua sen jatkotoimiin.

Tapahtuma tarjoaa meille myös mahdollisuuden oivaltaa, mistä kollektiivisessa katumuksessa, anteeksipyytämisessä ja sovituksessa on pohjimmiltaan kysymys, yhteisön ja yksilön kannalta.

Anteeksipyynnön ja sitä edeltäneen useita vuosia kestäneen sovintoprosessin toteutti Luterilainen maailmanliitto (LML) puheenjohtajansa, amerikkalaisen piispan Mark S. Hansonin johdolla. Sovinnon toinen osapuoli, vääryyttä kärsineiden edustaja  ja anteeksi antaja on 500 vuoden takaisia anabaptisteja nykyisin edustava maailman 1,6 miljoonan jäsenen mennoniittiyhteisö, Mennonite World Conference (MWC), edustajanaan puheenjohtaja Danisa Ndlovu ja pääsihteeri Larry Miller.

Koskettava sovintokokous ja siihen liittyvä yhteinen katumusrukous- ja anteeksiantohartaus pidettiin 22.7.2010 Stuttgartissa, osana LML:n yleiskokousta. Suomen kirkkoa edusti paikalla delegaatio, jossa oli mukana sekä kokeneita että nuoria teologeja.

Yleiskokous edustaa maailman 145:tä luterilaista kirkkoa, joihin kuuluu yhteensä noin 70 miljoonaa jäsentä, mukaan lukien mm. suomalaiset vanhoillislestadiolaiset.

Malli lestadiolaisuuden sovintoprosessille?

Historiallinen luterilaisten kristittyjen anteeksipyyntö osoittaa jälleen kerran todeksi sen, että ihmisoikeusrikkomuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä on hyvin hankala painaa unohduksiin. Ne eivät unohdu.

Niitä voi yrittää sulloa historian roskatynnyreihin, mutta niillä on taipumus pulpahtaa aina yhä uudelleen esiin. Piilottelussaan eivät ole kovin hyvin onnistuneet edes maailman voimakkaimmat sotilasdiktatuurit.

Epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksien muisto säilyy ihmisten mielissä. Muisto siirty ja siirretään sukupolvelta toiselle. Vaikenemisella ja mitätöimisellä ei rakenneta rauhaa eikä sovintoa.

Tilanteen rauhoittaminen vaatii lopulta kuitenkin aina yhteisön käsittelyn, erehdysten tunnustamisen ja sovituksen tavalla tai toisella. Tätä myös kristinusko on aina opettanut painottaessaan katumusta, syntien tunnustamista, anteeksisaamista ja anteeksi antamista.

LML:n ja MWC:n yhteisesti suunnittelema ja toteuttama, valmisteluineen useita vuosia kestänyt sovintoprosessi tarjoaa jälleen yhden mallin vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksia koskevalle herätysliikkeen anteeksipyynnölle. Sovittelu on mahdollista, jos sitä todella halutaan.

Asiasta on tunnetusti käyty julkista keskustelua vuosien ajan. Pidemmällä tähtäimellä on selviö, että SRK-lestadiolaisten yhteisön on jollain tavoin ratkaistava, millä tavoin se käsittelee uhrien kärsimyksen liikkeen syyllistyttyä vakavaan henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan.

On selvitettävä myös väkivallasta kärsimään joutuneiden ihmisten ohittaminen, tosiasioista vaikeneminen ja kärsimysten mitätöinti. Ilman asian ratkaisua joutuvat myös seuraavat vl-sukupolvet kantamaan kollektiivisen syyllisyyden taakkaa, oman yhteisönsä  tuhansiin ihmisiin kohdistaman ja edelleen selvittämättömän väkivallan seuraamusta.

Se ero näillä kahdella tapauksella on, että vanhoillislestadiolainen herätysliike on johdon tasolla itse tylysti torjunut sovittelutarpeen. Luterilaiset kirkot sen sijaan tarttuivat – reilusti mutta toki satoja vuosia myöhässä – anabaptistien vainojen kysymykseen  ja ryhtyivät tarmokkaasti etsimään yhteistä ratkaisua vääryyttä kärsineiden edustajien kanssa.

Ketään ihmistä tai mitään yhteisöä ei voida ulkopuolelta pakottaa katumiseen ja anteeksipyyntöön. Jokainen tietää, että pakon edessä suoritettu katumus ja parannus ei ole sydämen katumusta ja parannusta. Voidaan kai ymmärtää niin, että halu katua ja tunnustaa omia erehdyksiään on sekin Jumalalta lahjaksi saatu mielenmuutos.

Luterilaisten anteeksipyynnön tausta

Luterilaisen maailmanliiton yhdestoista yleiskokous kokoontui 20.-28.7.2010 Stuttgartissa. Yksi kokouksen pääaiheista oli historiallinen sovinto, luterilaisten kirkkojen anteeksipyyntö mennoniittien uskonyhteisöltä maailmanlaajuisesti. Kysymys on 1500-luvulta lähtien tapahtuneista anababtistien eli uudestikastajien vainoista, jotka johtivat Euroopassa raakaan väkivaltaan: mestauksiin, elävältä roviolla polttamisiin ja muihin maallisen hallinnon kirkkojen tuella harjoittamiin julmuuksiin. Toisin sanoen katolisen kirkon kahleista vapautuneet protestantit murhasivat toisia protestantteja ja käyttivät siinä katolisen kirkon inkvisitiosta tuttuja, mitä  julmimpia menetelmiä.

Reformaation isät Martti Luther ja Philip Melanchthon antoivat arvovaltansa ja teologisen tukensa vainoille ja väkivallalle puheillaan ja kirjoituksillaan. Dokumentit osoittavat, että Luther ja Melanchthon antoivat useita jyrkkiä ja väkivallan sallivia lausuntoja uudestikastajista. He eivät pelkästään hyväksyneet ihmisten vainoamista ja heihin kohdistettua fyysistä väkivaltaa, vaan jopa kannustivat vallanpitäjiä siihen sekä maallisin että teologisin perustein.

Silloinen maallinen hallinto käytti arvovaltaisten kirkonmiesten tuomitsevia puheita ja kirjallisia lausuntoja hyväksi uudestikastajiin kohdistamansa vainon legitiimeinä perusteluina. Keisarikunnassa laadittiin uskonpuhdistajien tukemana laki,  joka mahdollisti vainoamisen ”laillisesti”.

Luther joutui ottamaan kantaa anabaptisteiksi nimitettyjen kristittyjen tappamiseen vuonna 1527. Hän antoi suostumuksensa laille ja kuolemantuomioille, vaikka tapahtumia hänen omien sanojensa mukaan olikin ”kauheaa katsella”.

Luther perusteli anabaptisteille määrättyä kuolemantuomiota hengelliseltä kannalta  neljällä näkökohdalla:  1) Anabaptisteilla ei ole annettavaa Jumalan sanan saarnaviralle; 2) Anabaptisteilla ei ollut tarkasti määriteltyä oppia; 3) Anabaptistit tukahduttavat ”oikean opin” saarnaamisen; 4) Anabaptistit eivät pitäneet tärkeänä noudattaa maallisen hallinnon määräyksiä kieltäytyessään sotapalveluksesta.

Keisarikunnan valtiopäivät vahvistivat vainoamisen ja kuolemantuomiot mahdollistaneet lait Speyerin valtiopäivillä 1529. Samoilla valtiopäivillä uskonpuhdistusliikkeen puolelle asettuneet ruhtinaskunnat tekivät protestin, jossa ne kieltäytyivät noudattamasta uskonasioissa enää katolisen enemmistän opetusta. (Tästä protestista juontuu nimitys protestantit.) Tuloksena oli päätös, jossa protestanteille annettiin ensimmäistä kertaa virallisesti laillinen oikeus toteuttaa uskonpuhdistusta, eli ”luterilaisuudesta tehtiin sallittu uskonto” katolilaisessa Roomalais-Saksalaisessa Keisarikunnassa.  Päätettiin, että kunkin ruhtinaskunnan uskonto määräytyy ko. hallitsijan uskonnon mukaan.

Mutta on paradoksaalista, että samalla anabaptistien toiminta kiellettiin kuolemantuomion uhalla. Koska kuolemantuomio koski kaikkia baptisteja, tapahtumaa on pidetty lain varjolla toteutettuna kansanmurhana. Keisari Kaarle V:n allekirjoittamassa laissa käskettiin kaikkia keisarikunnan hallitsijoita ja upseereita ”…että jokainen uudelleen kastettu tai joka kastaa uudelleen,olkoon mies tai nainen, ja ymmärtäväisessä iässä, tuomitaan ja saatetaan luonnollisesta elämästä kuolemaan tulella ja miekalla tai vastaavalla kunkin tapauksen mukaisesti, ilman sitä edeltävää hengellisen tuomarin inkvisitioita”.

Lisäksi säädettiin, että mikäli joku ei tuo lapsiaan kastettaviksi, hän joutuu tuomituksi saman lain nojalla, ja myös ettei kukaan saa olla ilmiantamatta ketään, joka saattaa yrittää paeta näitä määräyksiä.

Lutherin hyväksyntä tällemenettelylle ilmenee hänen lausunnoistaan. Hän kirjoitti vuonna 1536:

”Se että kapinamielisistä opin uskonkappaleista tulee rangaista miekalla, ei tarvitse lisätodisteita. Loppujen lopuksi, anabaptistit pitävät kiinni opinkappaleista, jotka käsittelevät vauvojen kastamista, perisyntiä, ja inspiraatiota, joilla ei mitään yhteyttä Jumalan Sanaan, ja vastustavat sitä toden teolla. — Maalliset viranomaiset ovat velvoitetut estämään ja peittelemättä rankaisemaan vääristä opeista. — Sillä ajatelkaapa vain, mikä katastrofi seuraisi sitä, että lapsia ei kastettaisi? — Tämän lisäksi anabaptistit eroavat kirkoista — ja he muodostavat omia papinvirkoja ja seurakuntia, mikä on myös vastoin Jumalan käskyä. Tästä kaikesta käy ilmi selvästi, että maallisten viranomaisten pitää määrätä ruumiillinen rangaistus rikkojille –. Myös silloin, kun on kyse pelkästään hengellisestä opinkappaleesta kiinnipitämisestä, kuten vauvojen kastaminen, perisynti, ja tarpeeton erottautuminen, — me päätämme, että itsepäiset lahkolaiset täytyy näissäkin tapauksissa  tappaa.” (Armstrong; Luther: Pamphlet 1536; suomennos.)

Jälkiä uskonpuhdistajien tuomitsevista lausumista on edelleen luettavissa luterilaisen kristinopin perusteksteistä, Tunnustuskirjoista. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksessa esiintyy useita anabaptistit ankarasti tuomitsevia lausuntoja.

Sittemmin on käynyt ilmi, että siihen aikaan oli myös sellaisia luterilaisia teologeja, jotka julkisesti vastustivat vainoamista. Esimerkiksi Lutheria hieman nuorempi aikalainen, stuttgartilainen uskonpuhdistuksessa aktiivisesti toiminut teologi Johannes Brenz (1499-1570), kuului niihin, jotka eivät hyväksyneet anabaptistien vainoa. Brenz oli siis luterilaisena päätynyt toisiin ajatuksiin kuin Luther, samoista teologisista lähtökohdista.

Tämä osoittaa, että samassa historiallisessa tilanteessa oli silloin mahdollista olla myös toista mieltä. Olisi ollut mahdollista asettua vastustamaan kirkollisia ja maallisia vallanpitäjiä. Lutherin ja Melanchtonin asettumista julmuuden ja väkivallan kannattajiksi on vaikea puolustella, vaikka historialliset kulloisenkin ajan erityispiirteet ja  rajoitukset onkin otettava huomioon.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta tarkastella anabaptisteihin kohdistetun vihan syvempiä syitä, mutta ilmeisenä syynä oli heidän feodaaliyhteiskunnan ilmapiirissä erittäin radikaalina pidettävä pyrkimyksensä kohti yksilöllistä, omakohtaista  uskonelämää ja samoin pyrkimyksensä asettaa kristityn omatunto yhteiskunnan vaatimusten ja vallankäytön edelle. He katsoivat lisäksi, että liittyminen Kristuksen seuraajaksi tulee olla vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen ratkaisu. Lapsikastetta he pitivät sekä epäraamatullisena että hengellisesti merkityksettömänä.

Silloisia kirkkoja, niin katolisia kuin uusia protestanttisiakin, kauhistutti ajatus, että tavalliset ihmiset ottaisivat uskonnon vapaasti omiin käsiinsä ja tulkitsisivat Raamattua itsenäisesti. Anabaptistit vaativat valtion otteen irrottamista uskosta, ja tästä eivät myöskään maalliset ruhtinaat pitäneet. Rangaistus tästä harhaoppisuudesta oli teloitus.

Kertomukset väkivallasta tallella – Marttyyrien peili

Tuhansia uudestikastettuja tuomittiin kuolemaan julmilla tavoilla. Heitä kidutettiin eri tavoin, poltettiin roviolla, mestattiin, hirtettiin, hukutettiin ja haudattiin elävältä. Heiltä riistettiin lapset ja omaisuus. Myös heidän teologisia kirjoituksiaan tuhottiin polttorovioilla.

Tätä tapahtui kaikkialla uskonpuhdistuksen ajan Keski-Euroopassa 1500-1600-luvulla, mm. Sveitsin, Itävallan, Saksan, Hollannin, Belgian ja Ranskan kaupungeissa.

Mennoniitit ovat säilyttäneet omassa perinteessään suuren määrän vainoihin liittyviä kertomuksia. Tiedemann van Brahgtin Hollannissa vuonna 1631 kokoamassa teoksessa Martyrs Mirror (Marttyyrin peili) on 1500 sivulla selostettu 800 anabaptistien ihmiskohtaloa luterilaisten tai osin myös katolisen kirkon kiduttajien ja teloittajien käsissä. Teoksen eri laitoksissa on kuvituksena 1600-luvun piirroksia teloituksista.

Marttyyrikertomukset ovat edelleen elävä osa mennoniittien perinteellistä hartauselämää. Marttyyrikertomusten toistaminen yhä uudelleen sukupolvesta toiseen jumalanpalveluksissa on ollut vuosisatojen ajan luomassa mennoniittien hengellistä identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta. (Kuvassa:  Anneke van den Hoven elävältä hautaaminen Brysselissä 1597. Muita säilyneitä piirroksia täällä.)

Lisäksi  Edmund Hamer Broadbent on kuvannut anabaptistien vainoja ja johtohenkilöiden kohtaloita v. 1931 ilmestyneessä teoksessaan The Pilgrim Church  (osin suomennettu nimellä Seurakunnan vaellus).

Yleiskokous päätti anteeksipyynnöstä

LML:n yleiskokouksen yksi päivä, 22.7. 2010, oli varattu kokonaan anabaptisien vainoja kokevan kysymyksen hallinnolliseen käsittelyyn osana kokouksen virallista asialistaa, sekä  asian hengelliseen ratkaisuun: luterilaisten kirkkojen kollektiiviseen katumukseen ja anteeksipyyntöön mennoniittojen kirkkokunnalta. Yleiskokouksessa asiasta pidettiin useita puheita ennen päätöksentekoa. LML:n puheenjohtaja, Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon piispa Mark S. Hanson totesi puheessaan, että luterilaiset uskonpuhdistajat syyllistyivät evankeliumin sanoman väärinkäyttöön hyväksyessään väkivallan ja vainoamisen uskonnollisin perustein. Myös Englannin kirkon arkkipiispa Rowan Williams johdatteli teemaan teologisella johdantopuheellaan.

Kokouksessa kuultiin myös mennoniittojen edustajien puheenvuorot, minkä jälkeen äänestyksellä virallisesti hyväksyttiin LML:n anteeksipyyntö mennoniittikirkoille. Eri maiden delegaatioiden jäsenet, suomalaiset muiden mukana, hyväksyivät yksimielisesti liittokokouksen päätökseksi lausuman “Action on the Legacy of Lutheran Persecution of Anabaptists”.

Asiakirjassa ilmaistaan luterilaisten kristittyjen suru ja katumus tapahtuneesta sekä sitoutuminen yhteisesti anabaptisteihin ja heidän seuraajiinsa kohdistettua väkivaltaa, vainoa ja kärsimysten sivuuttamista koskevaan anteeksipyyntöön.

Kokouksessa todettiin, että tämän päivän luterilaiset eivät tietenkään ole suoraan syyllisiä reformaattoreiden aikaisiin synteihin, mutta anteeksipyynnöllä halutaan sovittaa menneisyyden haavoja ja osoittaa, että tämän päivän luterilaiset kristityt pitävät menneitä tekoja kristillisen uskon vastaisena, syntinä lähimmäisiä vastaan. Siten se on pyydettävä anteeksi niiltä joita vastaan se on kohdistunut, kuten Raamattu opettaa.

Historian väkivallanteot ovat muodostuneet taakaksi ja jopa yhteistyön esteeksi myös luterilaisille kirkoille seuduilla, jotka ovat myös mennoniittikirkkojen vaikutusaluetta, erityisesti Kanadassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Sovinnonteolla rakennetaan kristittyjen kirkkokuntien välistä luottamusta ja yhteistyötä myös tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Puhutteleva katumus- ja sovintohartaus

Välittömästi tämän ”järjestöllisen” päätöksen jälkeen kokousedustajat ja kutsuvieraat siirtyivät jumalanpalvelukseen, jossa vietettiin katumus- ja rukoushetki. Kahdessa erillisessä toimituksessa toteutettiin rukoillen anteeksipyyntö. Alttarilla ollut katumuksen violetti väri vaihtui valkoiseen ääriään myöten täynnä olevassa salissa.

Yhteisessä rukouksessa ja katumushartaudessa luettiin marttyyrikertomuksia, joita mennoniittien on tapana toistaa jumalanpalveluksissaan. Luterilaisten puolelta ilmaistiin katumus tapahtuneesta. Molempien maailmanliittojen puheenjohtajat antoivat oman todistuksensa ilmaisten halunsa sovintoon. Mennoniittojen edustajat, MWC:n presidentti Danisa Ndlovu ja pääsihteeri Larry Miller, ottivat liikuttuneina vastaan anteeksipyynnön. Paikalla oli myös kymmenittäin muita mennoniittiyhteisöjen jäseniä. Samalla he kertoivat monien vainottujen uskonveljiensä ja –sisartensa rukoilleen vainoojiensa anteeksiannon puolesta ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

He vakuuttivat anteeksiannon olevan osa kristittyjen yhteistä uskoa Kristukseen, joka on sovittanut kaikkien ihmisten synnit.

Anteeksiannon ja sovinnon osoituksena he luovuttivat LML:n puheenjohtajalle mennoniittien yhteisenä lahjana mäntypuisen jalkojenpesuastian, symbolina anteeksi antamisesta ja sitoutumisesta keskinäiseen rakkauteen ja palvelemiseen.

Sekä mennoniittien että luterilaiskirkkojen edustajat painottivat puheissaan kristittyjen yhteistyötä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Yhteinen rukous ja raamatunluku oli hengellisesti puhutteleva ja eheyttävä kokemus, yhtenä suomalaisten delegaatiossa tilaisuuteen osallistunut teologi Miika Ahola  on kertonut suomalaisosallistujien yhteisessä blogissa. Pidetyissä puheissa ja hartaushetkessä moni koki liikutusta, sekä luterilaisten että mennoniittien edustajien taholla.

Anteeksipyytäminen ja antaminen merkitsi helpotusta ja vapautumista, joillekin myös aivan henkilökohtaisellakin tasolla. Esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteerin Ismael Nokon oma äiti on taustaltaan mennoniitti, joten pääsihteerin perheessä asia oli ollut erittäin koskettava. Julistuksen merkityksen, katumuksen ja helpotuksen saattoi lukea hänen kasvoiltaan ja kyyneleistään, on Miika Ahola kertonut  paikalla olleiden suomalaisdelegaattien blogissa ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme – nuoret Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa .

”Minkä te annatte anteeksi maan päällä, sen antaa anteeksi myös teidän taivaallinen Isänne.”

MWC:n puheenjohtaja Danisa Ndlovu sanoi, että luterilaisten ja mennoniittien sovinto kertoo siitä, miten kristittyinä kohtaamme toinen toisemme. Sovinto on avannut mahdollisuudet kahdelle kirkkokunnalle tehdä yhteistyötä, joka ei ollut mahdollista menneille sukupolville. MWC:n pääsihteeri Larry Miller puolestaan totesi, että anteeksipyynnön ja anteeksiantamisen jälkeen mielessä on kiitollisuus luterilaisten kirkkojen yhteisestä päätöksestä pyytää anteeksi menneisyyden tekoja.

– Kyseessä on merkittävä mielenmuutos kun saamme sydämessämme siirtyä vääryyttä kärsineen uhrin osasta kiitollisuutta kokevan osaan.

Mennoniittiedustajat korostivat, etteivät he puolestaan ole synnittömiä vaan tarvitsevat myös osakseen Jumalan armoa. Anteeksipyytäminen ja antaminen ovat aina ihmiselle vaikeita.

Luterilaisten kirkkojen anteeksipyyntö ja sovinto muuttavat konkreettisesti mennoniittikirkkojen suhteen marttyyrikertomuksiin, totesivat Ndlovu ja Miller myöhemmin tiedotustilaisuudessa.

– Vaikka historiaa emme voikaan muuttaa, voimme muuttaa sitä miten kerromme historiasta uusille sukupolville. Mennoniitit ovat sitoutuneet uudistamaan yhteisön yleistä historiakäsitystä.

– Me uudistamme yhteisöissämme sen, millä tavoin marttyyrikertomuksia jatkossa käsittelemme, ja pidämme huolta siitä että kerromme seuraaville sukupolville, että luterilaiset ovat pyytäneet anteeksi ja me olemme antaneet anteeksi heille, mennoniittijohtajat totesivat.

Luterilaisten kirkkojen maailmanyhteisön jäsenyydessä ovat siis kaikki luterilaiset, suomalaiset kirkon jäsenet mukaan lukien, osallisia yhteiseen katumukseen ja anteeksiantoon.

Kömmähdys käynnisti sovintoprosessin

Asia oli valmisteltu hyvin. LML ja Mennoniittojen maailmankonferenssi (MWC) olivat kumpikin hyväksyneet tätä ennen, vuonna 2009, yhteisen sovinnonteon kaikkiaan viisi vuotta kestäneen, yksityiskohtaisen selvitystyön ja teologisten keskustelujen päätteeksi.

Selvitystyö käynnistettiin vuonna 1979 LML:ssa huomatun kiusallisen kömmähdyksen jälkeen. Luterilaiset kirkot olivat alkaneet 1970-luvun lopulla valmistella Augsburgin tunnustuksen 450-vuotisjuhlan viettoa vuodelle 1980. LML oli lähettänyt kutsun pääjuhlaan muille kirkkokunnille, joista yksi on mennoniittien yhteisö.

MWC ilmoitti, että he kiittävät kutsusta, mutta kokevat osallistumisensa vaikeaksi. Syynä oli Lutherin ja muiden uskonpuhdistuksen merkkihenkilöiden osallisuus anabaptistien tuomitsemisessa ja väkivaltaisissa vainoissa. Jos he osallistuisivat juhlaan, he ylistäisivät omien uskonveljiensä ja –sisarensa rikollisina kuolemaan tuominneita kirkonmiehiä. Kaanaan kielellä sanottuna he olisivat istuneet siellä missä pilkkaajat istuvat.

Tilanne yllätti täysin luterilaiset kirkot, joissa ei ollut osattu yhdistää luterilaisessa uskonelämässä unohdettuja historian verisiä tositapahtumia juuri mennoniittakirkkoihin. Harva oli tullut ehkä koskaan edes ajatelleeksi, että luterilaiset olivat vainonneet ja tappaneet uskonpuhdistuksessa ”samalla puolella” olleita uskonnollisin perustein. Tilanne koettiin monella tavoin vaikeaksi eettisessä, hengellisessä merkityksessä sekä historiantulkinnan kannalta.

Tunnustuskuntien välisissä neuvotteluissa LML:n edustajat totesivat, että oli tultu pisteeseen, jossa ei enää päästy eteenpäin käsittelemättä 500 vuoden takaisia vainoja perusteellisesti. Luterilainen maailmanliitto päätti ehdottaa neuvotteluja, jotta menneisyyden vääryydet voitaisiin tunnustaa ja sovittaa. Reformaation aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ryhdyttiin sitten selvittämään kahden kirkkokunnan, luterilaisten ja mennoniittien, yhteistyönä. Oli tullut aika tunnustaa tosiasiat, menneiden sukupolvien synnit, ja pyytää niitä anteeksi.

Heinäkuussa 2010 tapahtunut sovinnonteko perustui työhön, jota yhteinen kansainvälinen tutkimuskomissio teki vuosina 2005-2009. Työn tuloksena julkaistiin yhteinen raportti, jonka sekä LML että MWC hyväksyivät kumpikin osaltaan viime vuonna: “Healing of Memories: Reconciling in Christ”.

Hoitokokousten kärsimysten käsittely

Tämä anteeksipyyntö ja sovinnonteko on erityislaatuinen koko maailman mitassa, koska kyseessä on kahden kirkkokunnan, eli kaikkia luterilaisia kirkkoja ja kaikkia mennoniitti-yhteisöjä koskeva sovinnonteko. Asia koskettaa enemmän tai vähemmän yli 71 miljoonaa ihmistä, kun mukaan lasketaan vain kirkkojen jäsenet. Mutta vaikutus ulottuu luonnollisesti heitä laajemmalle. Asialla on merkitystä joillakin alueilla  muita enemmän. Vainoja ja syrjintää, jotka ovat heijastu-neet vuosisatojen päähän, on esiintynyt Keski-Euroopan lisäksi varsinkin Kanadassa ja Latina-laisen Amerikan maissa, kuten Kolumbiassa ja Meksikossa.

Sen sijaan suomalaisesta näkökulmasta tämä anteeksipyyntö on kiinnostava historialisena tapauksena, joka vertautuu tilanteeseen vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä.

Hoitokokousten väkivalta on koettu vakavana ongelmana jo 40 vuoden ajan, sillä se joskaan ei liene suoranaisesti tappanut ihmisiä mutta rikkoi tuhansien yksityisten ihmisten arkielämän tärkeimmän tukiverkoston sekä mursi sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita, puhumattakaan syvistä henkisistä ja hengellisistä traumoista.

SRK:n johto on kuitenkin toistaiseksi torjunut kaikissa tapauksissa mahdollisuuden, että se pyrkisi aktiivisesti saamaan aikaan tapahtumien käsittelyä uhrien tai näiden edustajien kanssa, puhumattakaan että se pyrkisi kohti sovintoa. Se on torjunut ajatuksenkin anteeksipyynnöstä.

Kysymyksiä:

1. Tällä hetkellä hoitokokouksista kärsineiden ihmisillä ei ole olemassa yhteisöllistä tahoa, esim. yhdistystä, joka olisi vl-liikkeen näkökulmasta mahdollinen neuvottelujen ja asioiden käytännön hoitamisen osapuoli. Pitäisikö hoitokokouksista kärsineiden ihmisten järjestäytyä yhdistykseksi, jonka kanssa SRK:n johto voisi aloittaa rakentavan dialogin ja käynnistää tasavertaisen selvitystyön? Vai voisiko ehkä jokin olemassa oleva taho ottaa asian hoitaakseen.

2. Pitäisikö hoitokokouskokemuksista koota mennoniittien Martyrs Mirrorin tapaan Kärsimysten Kirja, tai muulla tavalla nimettävä tekstikokoelma dokumentteja, jossa tapahtumien luonne, merkitys yksityisille uskovaisille sekä tapahtumien laajuus ja faktat olisivat talletettuna? Siinä tapauksessa että joiltakin tulevaisuuden ihmisiltä löytyy halua sovitteluun, olisi käytettävissä tietoa, jonka perustalta prosessia voitaisiin viedä eteenpäin.

Anabaptistien kärsimykset muistettiin 500 vuotta. Historia osoittaa, että uskonliikkeen rikkomusten piilotteleminen onnistuu huonosti.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Korpijaakko.

Lue myös:

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Hoitokokoukset pitää selvittää (Vuokko Ilola 2008)

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen 2006)

Keksityn henkiopin leiväminen

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Eroon hengellisestä väkivallasta

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

*     *      *

Lähteitä:

Miika Ahola: Olette anteeksiannetut   Nuoret Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa -blogi, 26.7.2010. Kotimaa24.

Jan Ahonen: Salmi: Valtion syytä katsoa peiliin saamelaiskysymyksessä. Kirkko valmistelee anteeksipyyntöä saamelaisille. Kotimaa24 uutiset 14.10.2010.

… and forgive us: Lutherans Repent Anabaptist Persecution. Luterilaisen maailmanliiton tiedote 06/2010.

Dave Armstrong: The Protestant Inquisition: ”Reformation” Intolerance and Persecution: ”Pamphlet of 1536” in Martin Luther and The Protestant Inquisition.(Viittaa alkuperäislähteeseen: Janssen, Johannes: History of the German People From the Close of the Middle Ages, 16 volumess, translated by A.M. Christie, St. Louis: B. Herder, 1910, orig. 1891. )

Dave Armstrong:  Luther – Kuolemantuomio anabaptisteille. Suom. Petteri Haipola.

Johannes Brenz (Wikipedia)

Edmund H. Broadbent: The Pilgrim Church

James M. Estes: Christian Magistrate and Territorial Church: Johannes Brenz and the German Reformation. University of Toronto Press, 2007.

Healing Memories: Reconciling in Christ. By Lutheran-Mennonite International Study Commission.

Luterilaiset pyysivät mennoniitoilta anteeksi vainoja. Evl.fi-uutispalvelu 24.7.2010.

Lutherans Take Historic Step in Asking for Forgiveness from Mennonites (Yleiskokouksen uutisaineisto.)

Lutheran-Mennonite International Study Commission Begins Work on Condemnations of Anabaptists. MWC Press Release 8.7.2005.

Lutherans move toward reconciliation with Mennonites. Mennonite Weekly Review 9.11.2009.

Mennonnite World Conference.

Peacemaking Action Between Lutherans and Mennonites Heals Wounds.

Seppo Rissanen: Luterilaiset pyysivät anteeksi uudestikastajilta. Blogimerkintä 23.7.2010.

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, amishit, anteeksianto, arvot, eettisyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, historia, hoitokokoukset, hutteriitit, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kannanotot, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, mennoniitit, omatunto, painostaminen, pietismi, Raamattu, rukoileminen, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntien anteeksiantamus, syrjintä, syyllisyys, tulevaisuus, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi


Helsingin Sanomienvastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen julkaisi lehden pääkirjoitussivulla kolumnin, jossa hän tarkasteli vanhoillis-lestadiolaisuuden sisäistä  tilaa, rinnastamalla sen toiseen perinteelliseen herätysliikkeeseen, herännäisyyteen. (Kahden maan kansalaisia, Merkintöjä, HS  13.7.2010.)

Hän muistutti liikkeiden syntyhistoriasta 1700-1800-luvulla, jolloin silloinen, pohjimmiltaan uskonpuhdistuksen sosiaalinen innovaatio, kansan lukutaito, johdatti ihmiset Jumalan sanan äärelle ja omakohtaiseen herätykseen.

Pentikäisen näkemys vanhoillislestadiolaisuuden nykytilasta voidaan kiteyttää seuraavasti: vanhemman polven maallikkovoittoisen miesryhmän johtama liike, jossa johtoasemissa pitkään istuneet ovat eristäneet totaalisesti kaikki naiset ja samoin liikkeen nuoret teologit pysymään tiukasti syrjässä vallasta ja päätöksenteosta.

Johdon linja ei kuitenkaan saa täyttä hyväksyntää liikkeen sisällä ja esimerkiksi naispappeuden kannatus on vahvistumassa. Nykytilanteessa lestadiolaisuus onkin jäämässä marginaaliin kirkon sisällä.

Asiantuntemuksessa ja informatiivisuudessa sekä historiallisessa näkemyksellisyydessä Pentikäisen punnittu kirjoitus peittoaa kerralla niin iltapäivälehtien lööppiyritelmät kuin kiiltokuvamaiset ”vanhoillislestadiolainen malliperhe suviseuroissa” –jutut. (Blogissa julkaisemisen vaatimat väliotsikot ovat omiani.)

 *   *    *

– –  Herätysliikkeiden rooli suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vähäinen. Tutkimusten mukaan joka kymmenes suomalainen kuuluu kiinteästi tai väljästi johonkin herätysliikkeeseen ja joka kymmenes on myös saanut vaikutteita niistä.

Minulla oli tilaisuus käydä niin Suviseuroissa kuin Herättäjäjuhlillakin. Suviseurat on tuttu jo lapsuudesta. Herättäjäjuhlilta on vähemmän kokemusta, mutta niitäkin on tullut seurattua.

Tapahtumat kasvavat samasta juuristosta, vaikka ovat tänään aika erilaisten liikkeiden erilaisia kesäjuhlia.

Lasten mielestä eroja on tosin vähän. Heidän mukaansa Kiuruveden juhla oli pienempi, siellä oli tarjolla lettuja, ja vessat olivat parempia, kun niissä oli kunnon ovet ja juokseva vesi.

Lukutaito ja pietismi herätyksen dynamoina

Herätys- ja kansanliikkeiden yhteinen juuristo on 1700- ja 1800-luvun luterilaisessa pietismissä ja laajoissa kansanherätyksissä, jotka syntyivät ihmisten oppiessa lukemaan. Taustaa on muun muassa lukijaliikkeessä, jossa korostettiin hengellisen kirjallisuuden lukemista.

Lestadiolaisuuden nimihahmo, rovasti ja luonnontutkija Lars Levi Laestadius, liittyi vahvasti tähän perinteeseen.

Myös varhaisen herännäisyyden johtohahmo, Ylitorniolta Savoon muuttanut torppari Juhana Lustig, kasvoi samasta ajattelusta. Savon heränneitä ensi alkuun koonnut Lustig ajautui myöhemmän riitoihin herännäisjohtajan Paavo Ruotsalaisen kanssa, eikä hänestä juuri körttiseuroissa puhuta.

Lestadiolaisuus jäänyt kirkon marginaaliin – missä nuoret teologit?

Lestadiolaisuus syntyi siis papin ympärille mutta ajautui myöhemmin ristivetoon pappien kanssa. Laestadius ei tosin kuollessaan tiennyt perustaneensa mitään liikettä vaan ajatteli tehneensä kirkon papin työtä.

Maallikkojen vaikutuksesta syntynyt herännäisyys taas oli heti alussa riidoissa pappien kanssa. ”Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit ynnä tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat”, kirjoitti Lustig vuonna 1814.

Nykyään tilanne on toinen. Herännäisyys on silmiinpistävästi kirkon eliitin liike ja lestadiolaisuus enemmän kirkon marginaalissa, vaikka siinäkin on paljon papistoa.

Ei ole siis ihme, että Herättäjäjuhlien pääkenttä oli aivan Kiuruveden kirkon kupeessa ja monen kirkkopuiston puun varjossa vilvoitteli piispa tai muu tunnettu kirkkovaikuttaja. Suviseurat on valtava tapahtuma. Käytännön sanelemana se järjestettiin pelloilla, joilta saattoi nähdä Liperin kauniin kirkon, jos ymmärsi katsoa oikeaan suuntaan.

Sama näkyi puhujalistoilta. Herättäjäjuhlien puhujapöntössä esiintyi paljon eri-ikäistä papistoa ja teologian opiskelijoita. Suviseuroissakin puhui pappeja mutta aiempaa vähemmän. Lisäksi nuorempi papisto oli jätetty ilman puhevuoroja.

Lestadiolaisuudessa naiset eristetty liikkeen julkisista tehtävistä  

Mielenkiintoista on myös se, miten liikkeiden suhtautuminen naisiin on eriytynyt.

Molempien syntyvaiheissa naisilla oli tärkeä rooli. Varhaisessa lestadiolaisuudessa oli naispuhujia. Laestadiuksen jälkeen liikehdintää johtivat paljolti hänen tyttärensä ja heidän serkkunsa sekä muutamat muut vahvat naiset – Amerikkaa myöten.

On paradoksaalista, että 1800-luvun lopulla piispa Gustaf Johansson arvosteli lestadiolaisuutta nimenomaan naispuhujista.

Tätä nykyä vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole naispuhujia eikä -pappeja, vaikka naispappeuden kannatus liikkeen sisällä vahvistuu. Liikettä johtavan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta on yhä täysin miehinen.

Herättäjäseuroissa nainen puhujapöntössä on yhtä luonteva kuin risti juhlakentän alttarilla. Lisäksi ensi kertaa Herättäjä-Yhdistystä johtaa nainen, kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä, joka on myös kirkolliskokouksen varapuheenjohtaja.

”Kunnolliseen elämään tässä maailmassa”

Yhteisen juuriston lisäksi liikkeillä on muutakin jaettua.

Sitä on esimerkiksi se, että liikkeiden jäsenet pyrkivät kunnolliseen elämään tässä maailmassa, vaikka hyvä elämä ei autuutta toisi vaan armo. Samalla katse on tulevassa elämässä.

Tätä ajattelun ulottuvuutta kuvaa hyvin Herättäjäjuhlissa myynnissä ollut t-paita, jonka rinnuksessa lukee Kahden maan kansalainen.”

*    *    *

Pohdintaa – Kriittisen keskustelun merkitys ”sisällä ja ulkona”

Kun tulevaisuus pitkällä aikavälillä riippuu nuorten kouluttettujen ihmisten, erityisesti teologien sekä toisaalta naisten otteesta liikkeen johdossa, Pentikäisen tilanneanalyysissa vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus ei näyttäydy pelkästään lupaavana.

Seuraavaksi voidaan kysyä, mikä vaikutus Pentikäisen Suomen valtalehdessä julkaisemalla kritiikillä ja muulla keskustelulla liikkeen ”ulkona” ja ”sisällä” on vanhoillislestadiolaisuuden johdon ratkaisuissa. Ottavatko vaikutusvaltai-simmat jäsenet julkista pohdintaa ja kipukohtien oivalluksia huomioon?

Muutamat muutkin vanhoillislestadiolaiset ovat arvostelleet julkisuudessa avoimesti, omalla nimellään, liikkeen toimintatapoja ja opetusta (esim. Mauri Kinnunen, Lassi Hyvärinen, Stiven Naatus, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola, Juho Kalliokoski, Terttu Holmi,  Topi Linjama, Johannes Alaranta ja Pekka Asikainen). Anonyymisti netissä käydään keskustelua  jatkuvasti.

Sisällä olevien esittämä kritiikki on selvästi voimistanut sisäistä muutos-painetta. Se on ilmennyt  puolustautumisena ja responssina seurapuheissa, Päivämiehen kirjoituksissa (Päivämiehessä on vihjailtu jopa ”pettureista”)  ja viime vuosien suviseurojen puheissa. Toistaiseksi todellinen vaikutus näyttää olleen pelkästään se, että keskusjohdon puheissa ja saarnoissa ovat vahvistuneet entistä vanhoillisemmat äänenpainot sekä nettikeskustelulle julistetut tuomiot. Hengellisiin kysymyksiin liittyvää nettikeskustelua on paheksuttu ankarasti ja pidetty sitä uskovaisille sopimattomana. Uskonasioista pitäisi keskustella vain kasvokkain. (Tuorein kommentoija aiheesta oli Johanna Lumijärvi kolumnissaan Päivämiehessä.)

Toinen ryhmä, herätysliikkeestä pois lähteneet, voivat ilman pelkoa esittää kritiikkinsä johdon kyvyttömyydestä ja muista epäkohdista, kiertelemättä ja julkisesti. Heillä ei ole yhtä paljon menetettävänään kuin sisällä olevilla. He voivat puhua pelkäämättä ainakaan samassa määrin sosiaalisia seuraamuksia (painostamista, pahojen puheiden levittämistä, yksityiselämän häirintää) kuin liikkeen sisällä elävät.

Vaikka ulkopuolisten mielipiteillä ei ole nähty välitöntä vaikutusta SRK:n sisäiseen toimintaan, heidän puheenvuoronsa voivat  kiinnittää ulkopuolisten tahojen,  kuten evankelis-luterilaisen kirkon, viranomaisten, ihmisoikeus-järjestöjen, poliitikkojen ja eduskunnan huomiota herätysliikkeen käytännöistä seuraaviin ongelmiin ja epäkohtiin. Ulkopuolisten kannanotot voivat  näin lisätä ulkoista muutospainetta liikkeen johdossa, jotta kymmeniä tuhansia ev.-lut. kirkon jäseniä koskevista vahingollisista käytännöistä voidaan luopua.  

Jää nähtäväksi, millainen vaikutus julkisella keskustelulla on vanhoillis-lestadiolaisuuden lähivuosien kehityksessä.  – Ja ai niin, Pentikäinen mainitsi että Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja on kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä. Todettakoon, että yhdistyksen päätoimikunnassa, joka vastannee SRK ry:n johtokuntaa, on 12 jäsentä, joista miehiä on seitsemän ja naisia viisi.

*    *    *

Jälkipohdintaa harrasteli nimimerkki  ”Katoava kansanperinne”. 

Lue lisää:

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta: Hanna-Leena Nissilän, Riikka-Maria Saukkosen sekä  Juuso ja Maria-Riitta Kalliorannan käsityksiä.

Naiset tulossa sananjulistajiksi

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Skribentti: Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Piispa Kari Mäkinen: Oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista  

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Johanna Lumijärvi: Keskustelua kasvokkain. Päivämies 29/2010.

Kari Kuula: Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa (A)

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2000-luku, arvot, Conservative Laestadianism, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, hengellisyys, historia, johtokunta, kiellot, kirkko, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, naisen asema, naissaarnaajat, normit, nuoret, pietismi, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tulevaisuus, vallankäyttö

Kun luin Päikkäriä: ”Aina on nähty kaikenlainen ehkäisy synniksi”


Kun Päikkärissä on julkais-tu ehkäisyteemaan liittyviä kirjoituksia,  ja  kun lehdessä on toisinaan julkaistu uusintoina vuosikymmentenkin takaisia kirjoituksia, olen  ottanut tavaksi tarkistaa Raamatusta jokaisen Raamatun kohdan, johon teksteissä on viitattu.

Vielä ensimmäisiä kirjoituksia lukiessani olin itse siinä lapsuuden käsityksessä, että ehkäisy on syntiä ja että se uskovaisten käsitys perustuu Raamattuun.

Olinkin sitten ällikällä lyöty, kun luin ko. Raamatun kohtia. Päikkärissä ehkäisyasian yhteydessä siteeratut Raamatun kohdat eivät mielestäni millään tavalla puolustaneetkaan ehkäisyn kieltoa (tai paremmin sanoen, sen syntinä pitämistä).

Olin myös hämmentynyt ja oikeastaan pöyristynyt siitä, että Päikkärissä häikäilemättä uskalletaan valottaa vahvasti elämäämme ja identiteettiämme leimaavan ehkäisypolitiikan hataraa pohjaa laittamalla ihan avoimesti esille asiaan mitenkään liittymättömät Raamatun kohdat. 

Ei olisi halunnut, mutta ei voinut olla näkemättä, että juttu haisee. Havaintoon riitti Raamatun luku. Ja seurapuheissa lapsiasiasta puhutaan usein, mutta puheissa Raamattu jää valitettavasti vieläkin useammin epäselväksi.

Ehkäisykielto oli ainakin alkuaan täysin ehdoton. Ajateltiin, että naisen täytyy olla valmis vaikka kuolemaan ennemmin kuin olisi mahdollista uskovaisena ehkäisemällä rajoittaa raskaaksi tuloa.

”Siihen ei voi lääkärikään muutosta tehdä”

Yksi esimerkki historiassamme esitetyistä lausunnoista on SRK:n johtokunnan ja terveydenhuollon ammateissa toimivien uskovaisten yhteisestä  kokouksesta 1970-luvulta.

”Usein vedotaan äidin sairauteen ja lääkärien antamaan lausuntoon: seuraava synnytys saattaa olla äidin loppu. Eikö Jumala voi antaa terveyttä, eikö Jumalalla ole voimaa auttaa lapset terveinä maailmaan. Olemmeko me ihmisen iän määrääjiä. Eikö Jumala sanonut: minä tunsin sinun päiviesi luvun ja kuoleman muodon ennen kuin syntynyt olit. Ihmisen ikää ei jatka lääkäri eikä mikään konstailu. Loppu tulee Jumalan määräämänä aikana.

Siksi emme näissäkään jää epäilemään, vaan uskomme ensimmäisen uskonkappaleen Jumalan sanan mukaisesti ja jätämme näissäkin asioissa kaikki Jumalan haltuun –. — kaikki perhesuunnittelu on synti sen kaikissa muodoissaan. — Lapsi on kivulla synnytettävä, ja jokainen synnytys on itse asiassa vaarallinen. Synnissä elävät äidit pelkäävät kuolemaa. – -Lopputuloksena keskustelussa tuli se ehdoton toteamus: perhesuunnittelu ja lapsisäännöstely sen kaikissa muodoissa on synti Jumalan sanan jälkeen. Siihen ei voi lääkärikään muutosta tehdä, vaan on kaikessa pyrittävä rohkaisemaan ja auttamaan synnyttäviä äitejä. Syvää huolta tunnettiin maamme ja kansamme tulevaisuudesta monessa mielessä, mutta ennen kaikkea synnin tähden Jumalan rangaistuksen pelossa; kauanko Jumala vielä kärsii tätä kaikkea laillistettua riettautta ja syntielämää. – – Yksimielisesti todettiin, että tässä on jälleen kysymys opillisista asioista. On kokonaan unohtunut ensimmäinen uskonkappale.” (Pm 28.7.1971.)

Kirjoituksesa ei ole yhtään viittaustakaan Raamattuun. Että missä kohtaa Jumala kieltää ehkäisyn.

Suoraviivaisemmin tämä ukaasi ilmaistiin vuonna 1979 Päikkärissä.  ”Ei milloinkaan eikä missään muodossa ihmiselämän ehkäisy tule Jumalan lapsilla kysymykseenkään. Jumalan lapsina me tiedämme, että se on Pyhä asia Jumalan elämä, ja elämän mahdollisuudet on kätketyt juuri siemeneen. Siksi ei missään muodossa ehkäisyä ole hyväksytty. Vaikka niinkin kävisi että uskovainen äiti taikka lapsi kuolisi synnytyksessä, taikka odotusaikana, niin he pääsisivät taivaaseen.” (Pm 14.2.1979.)

Käsitys sukupuolielämän merkityksestä muuttunut

Sittemmin luin Sosiologia -lehdessä vuonna 1992 julkaistun Päivi Alasuutarin artikkelin ehkäisykiellon synnystä ja umpikujasta vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Kyseinen artikkeli perustuu 1954 – 1984 Päikkärissä julkaistuun 286:een ehkäisyä käsittelevään tai sivuavaan kirjoitukseen. E-asia oli ilmeisesti umpikujassa jo 20 vuotta sitten, 1990-luvun alussa.

Päikkärin ehkäisykieltoa puolustavat sitaatit eivät ole Raamatullisia.

”Ehkäisy on saastaisuuden ja murhan synti. Saastaisuutta on sukupuoliyhteys avioliitossa, mutta yritys ehkäistä raskaus. Lisäksi ehkäisy on murha, koska se estää elämän syntymisen.” (Pm 14.6.1962.) ”…lääketieteen avulla tuhotaan elämän alku, ettei huoruuden tulos tulisi esille…” (Pm 30.11.1966.) ”…Pitäisin lapsiluvun luonnotonta rajoittamista avioliiton huoruuden syntinä. Säännöstelyn pohjimmainen tarkoitushan on sama kuin yleensä huoruuden: lihan himon tyydyttäminen…” (Pm 12.5. 1960)

Artikkelin mukaan ehkäisyä saatettiin pitää yleisestikin Suomessa  ainakin vielä 1950-luvulla  moraalisesti arveluttavana, koska yhteiskunnassa oli vallalla askeettinen sukupuolimoraali, jonka mukaan sukupuoliyhteyttä pidettiin hyväksyttävänä vain lasten siittämisen tarkoituksessa. Ei ollut vielä ymmärretty seksuaalisuuden merkitystä avioliitossa, parisuhteen ja rakkauden osana.

Kun sukupuolisuus on nähty vain välttämättömänä pahana, on helppo ymmärtää, että ehkäisy nähtiin moraalisesti sopimattomana.

Kun yleisessä ajattelussa sitten poistui tarve pitää lapsitoivetta hyväksyttävänä tekosyynä aviolliselle sukupuolielämälle, jouduttiin kohtaamaan se, että seksin harrastaminen silkasta seksin ilosta onkin arvo sinänsä, ja se on luonnollista. Tämä lienee ollut silloisille (maallikko?)puhujille liikaa. Heidän asenteissaan näkyi pietismin elämänkielteisyys. Ja sen kaikujahan Liperin suviksissakin taas kuunneltiin. (Itse odotin että perjantai-illan Rakkaus-puheenvuorossa Jussi Rentolalla olisi ollut hyvä tilaisuus tuoda  esiin kahden ihmisen avioliiton arvo sinänsä, Jumalan lahjana, ilman ”suorituksia”. Hänkin sivuutti asian.)

Nykyisin kovinkaan moni meikä-lestadiolainen ei kuitenkaan oikeasti ajattele seksin olevan vain lisääntymistä varten, vaan pikemminkin se nähdään avioliittoon kuuluvana rikkautta antavana lahjana. Yksi esimerkki tästä on Kaisu ja Aimo  Koskelon tervetullut haastattelu Iltalehdessä.

Silti kuitenkin aiemman, nyt vanhentuneen moraalikäsityksen aiheuttama toimintatapa (ehkäisyn kielto) on muodostunut osaksi vl-perinnekulttuuriamme.

Mikäli pidämme kiinni ”Jumalanvaltakunta on erehtymätön” -ajatuksesta, silloin nuo vanhatkin 70-luvun kokousten ja Päikkärin lausunnot on nähtävä ”voimassa olevina”.

Avioliiton, lapsen ja perheen arvoa ei määrällisesti mitata

Ottaen huomioon, kuinka heikko on ehkäisykiellon raamatullinen tausta, minustakin ja varsinkin vaimoni mielestä on tuntunut aina kirpaisevalta lukea esimerkiksi Päikkärin äitienpäiväjuttuja. Niissähän usein käsitellään äitiyttä pelkistetysti lisääntymisen kärsimyksen ja vaivan näkökulmasta. Sitten myös ylistetään suurperheiden äitejä. Mutta äitinä oleminen  ja vanhemmuuden ilo kapeutetaan lasten määrälliseen mittaamiseen.

Jokainen lapsi on lahja vaikka lapsia olisi vain yksi, kaksi tai kolme! Samalla lailla silloin äiti ja (huom!) myös isä kokee vanhemmuuden riemua, eikä lasten määrä ole se pointti. Ei myöskään se että naisen loputtomat kärsimykset olisivat perheonnen hinta.

Itse näen isyyden, äitiyden ja vanhemmuuden lahjana, joka on ainutlaatuista ja pelkästään kiitollista mieltä tuovaa, ilman mitään tarvetta tsempata tunteiden ja ajatustensa kanssa. Ja on täysin älytöntä mitata vanhemmuutta  määrällisesti. Yhtään ei pitäisi tätä puolta korostaa enää. Sehän satuttaa lisäksi monia sellaisia jotka eivät syystä tai toisesta elä suurperheessä. Eikö pitäisi ajatella perheiden moninaisuuksia, joita äitien ja yhtä lailla  isien työ ja heille omistetut merkkipäivät koskettaa.

Yhä lausuntoja vailla Raamattua

Päikkäriä lukiessa oloa ei ole helpottanut sekään, että kirjoituksissa  vakuuttavin argumetti ehkäisykiellon puolesta kuuluu kutakuinkin näin: ”Kristillisyydessä on aina nähty kaikenlainen ehkäisy synniksi”. Mikä perustelu tuo on? Liperin suviksien puheet ja Päikkärin kirjoitukset erehtymättömyydestä eivät ole yhtään selventäneet asiaa.

Vetoaminen perinteeseen on jo uskonpuhdistuksessa osoitettu vääräksi Lutherin elämäntyössä ja se sotii Raamattu-auktoriteettiajattelua vastaan. Ja kun ei sieltä perinteen syntyhetkiltäkään näyttäisi löytyvän tukevaa maata jalkojen alle. Paavin nosto kaveriksi tässä asiassa hakee vertaistaan älyttömyydessä ja epätoivossa. Kun ei löydy Raamattua, otetaan kirkollista auktoriteettia, olkoonkin että luterilaisten kannalta ”pahimmalta perkeleeltä”.

Myöskin viime vuosina SRK:n taholta julkaistut jyrkät lausunnot ovat omiaan lisäämään yksityistä ahdistusta. ”Mitkä tahansa keinot syntyvyyden säännöstelemiseksi on nähty aina synniksi Jumalan valtakunnassa.” (Pääkirjoitus, Päivämies, 12.5.2005.) ”Jumalalla on valta antaa elämä ja ottaa se. Siksi ehkäisy ei ole asia, johon ihmisellä olisi oikeutta missään olosuhteissa.” (SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki, Kotimaa 2.7.2009.)

”Lapsirajoitus on Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan, ja lapsen syntymän ehkäiseminen on kaikissa tilanteissa syntiä. – – Yhdenkin lapsen ehkäisyssä otetaan jopa sukupolviin ulottuva ratkaisu omiin käsiin. – – vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyys voidaan pelkistää seuraavaan: 1) Avioliitto on Jumalan luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen liitto, jonka varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Tähän luomistapahtumaan Jumala kutsuu yhteistyökumppanikseen äidin ja isän. 2) Koska lapsi on Jumalan luomisteko, Herran lahja, ja lapsen arvo Jeesuksen mukaan ehdoton, uuden elämän syntyminen on alusta lähtien pyhä tapahtuma, johon ihminen ei saa puuttua. — Vanhoillislestadiolaisille ehkäisykielteisyys ei ole vain avioliiton etiikkaan kuuluva asia, vaan myös luovuttamaton opillinen kysymys, joka kytkeytyy ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Uskonko todella, että ”Jumala on minut ja kaikki olennot luonut…Ehkäisyn lopputulos on sama kuin abortin: estää uuden elämän syntyminen. Tämä tapahtuu vain varhaisemmassa vaiheessa.” (SRK:n kannanotto 2009.)

Yksin Raamattu

Ei siis ihme, että kipuilua asian ympärillä riittää. Se on purkautunut lähinnä anonyymina keskusteluna nettipalstoilla. Ainoa omalla nimellään aihesta julkisuudessa puhunut on pohjoissuomalainen uskovainen terveydenhoitaja joka vetosi Kotimaa-lehden haastattelussa SRK:n johtoon ja Päivämieheen, tuloksetta.

Itse näen että ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi jää nöyrästi turvautua yksin Raamatun opetukseen.

Raamatun syntikäsitys tulee siunatuksi Pyhältä Hengeltä ja se kestää ajan myrskyt. Raamatusta ei ehkäisyn synnillisyyttä löydy.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Perheellinen vl.

Lisää aiheesta:

SRK:n julkilausuma: ehkäisykiellon perustelu uskontunnustuksella (SRK 27.6.2009, Seppo Lohi)

Ex-vl-isä: Paine suureen perheeseen on säälimätön. Kotimaa24

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Aimo Hautamäen perustelut ehkäisykiellolle ja niiden kritiikki. (Päivämies 27.1.2009)

M4 Sherman: Luomiskertomuksen sanoma

Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!

Jumalako se naisen nujertaa? (Merja Saarnio), Päivämies 23, 2010.

Pena: On väärin vääntää väkisin Raamatusta vahvistusta keksitylle ehkäisykiellolle 

Pauli Niemelä:  Raskaaksi tulo voidaan estää. (Kaleva 15.3.2009)

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Terttu Holmi: Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille (Kotimaa  28.1.2009.)

Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys 5.2.2009)

Päivi Alasuutari: Ehkäisyn kiellon synty ja umpikuja vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Sosiologia 2 81992), s. 106-115.

Merja Saari:Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu (Helsingin Sanomat 5.4.2009)

K-ma: Vuorisaarnasta

Elo-Veera:  Raja tuli vastaan

Verstaalla pohtija: Emme elä paratiisillisessa tilassa

Wilhelmiina: Keskinäinen asia

Abortti on aina murha – Syntyvyyden säännöstely sen kaikissa muodoissa on synti. Lääkintähenkilökunnan, SRK:n johtokunnan ja puhujien neuvonpito, Päivämies 28.7.1971. (Talletettu Mopin palstalle. Suurkiitokset Hyrsyläiselle talletuksesta!)

Miia Honkanen: Toinen maailma. Kaisu ja Aimo Koskelon haastattelu. Iltalehti 3.-4.7.2010, 28-31.

Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvotelukunta: Ehkäisykielto on ihmisoikeusloukkaus.

Syntyvyys ja hedelmällisyys. Johdatus väestötieteeseen. Helsingin yliopisto, sosiologian laitos ja Avoin yliopisto, 2003.

36 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 2000-luku, avioliitto, äitiys, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, ihmisoikeudet, isyys, kasvatus, kiellot, kontrollointi, lapset, lapsuus, manipulointi, miehen asema, naisen asema, normit, omatunto, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, Päivämies, perhe, pietismi, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, synnit, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus