Aihearkisto: pietismi

Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?


Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa usko on kuvattu armollisesti:

”Vanhurskauttava usko ei kuitenkaan ole yksinomaan historian tosiseikkojen tuntemusta, vaan se on suostumusta siihen Jumalan lupaukseen, jossa meille tarjotaan syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautus lahjaksi Kristuksen tähden. Ja jottei kukaan kuvittelisi, että on kysymys pelkästään tiedosta, lisäämme vielä: usko on tarjotun syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen haluamista ja vastaanottamista.

On helppoa huomata, mikä erottaa tämän uskon ja lain vanhurskauden toisistaan. Usko on latreiaa, jumalanpalvelusta, joka ottaa Jumalalta vastaan hänen tarjoamiansa hyviä tekoja. Lain vanhurskaus taas on sellaista latreiaa, joka tarjoaa Jumalalle meidän omia ansioitamme. Jumala tahtoo itseään palveltavan uskolla siten, että me häneltä otamme vastaan, mitä hän lupaa ja tarjoaa.- –

”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin tahdon auttaa sinua.” Jumala tahtoo, että hän tulee siten tunnetuksi ja palvelluksi, että me otamme häneltä vastaan hyviä tekoja hänen laupeutensa tähden, emme omien ansioidemme tähden. Tästä saamme runsaan lohdutuksen kaikissa ahdistuksissamme. Vastustajamme siis hävittävät tällaiset lohdutukset, kun he halventavat ja väheksyvät uskoa ja neuvovat ihmisiä lähestymään Jumalaa vain omiin tekoihinsa ja ansioihinsa luottaen.”

Olen pohtinut tuota uskon kilvoitusta – – usein se ajatellaan hyvin konkreettiseksi, tietynlaisen elämäntavan noudattamiseksi. Tämä ajattelu on havaintojeni mukaan erityisen yleistä nuorilla.

Sen ajattelun mukaan kilvoituksessa väsyy silloin, kun ei syystä tai toisesta jaksa noudattaa tuota elämäntapaa, riippumatta siitä, näkeekö itse (tai ylipäätään koko oma ikäpolvi) tuota kyseistä elämäntapa-asiaa uskon säilymiselle vaarallisena.

On muistettava, että moraalisesti paheksuttavat teot ovat aina suhteessa kulttuuriin ja yleisesti vallitsevaan käsitykseen hyveistä ja paheista. Näin ollen saattaa joskus käydä niin, että jokin elämäntapaan liittyvä asia on esim. 60-luvulla ollut yleisenkin eettisen normiston mukaan ollut kyseenalaista, ja se on kristillisyytemme keskuudessa koettu (ehkäpä aivan oikein) synniksi: kyseisen asian on koettu erottavan ihmistä Jumalasta.

Sitten, kun 18-vuotias uskovainen nuori kohtaa saman kysymyksen vuonna 2008, ei hän enää näekään siinä mitään moraalisesti arveluttavaa tai uskonelämää vahingoittavaa.

Ja jos hän ei sitä näe mutta silti toimii ”niin kuin ennenkin”, hän tekee sen todennäköisesti jommastakummasta syystä:

a) siksi, koska hän haluaa olla loukkaamatta vanhempia ihmisiä (ja siinä hän tekee aivan oikein, koska haluaa säilyttää rakkauden) tai

b) siksi, koska hän ajattelee että tämä on (perinnäis)sääntö, ja sitä pitää noudattaa.

Kolmas, todennäköisin vaihtoehto on a:n ja b:n yhdistelmä. Ja näin ollen kilvoittelusta tulee kovasti konkreettista.

Muutamilta läheisiltä olenkin viime aikoina kysynyt, että kun nuori kieltää uskonsa, kieltääkö hän tarkalleen ottaen Kristuksen ristinkuoleman hänen syntiensä sovitukseksi, vai kenties kristillisyytemme tapanormiston, koska hän ei jaksa enää ”kilvoitella”.

Ehkä usein käy niin, että elämäntavan kieltäminen johtaa myös uskon menettämiseen, koska seurakuntayhteys katkeaa ja paholainen pääsee rikkomaan kristittyjen keskinäisen rakkauden.

Käsittääkseni uskon kilvoittelu on kahden rintaman taistelua: toisaalta taistellaan synnin luvallisuutta eli ns. lihan vapautta vastaan, toisaalta taistellaan omiin tekoihin turvautumista vastaan. Viime kädessä kyse on oikeastaan samasta asiasta: molemmissa jokin muu asia tulee ihmiselle tärkeämmäksi kuin Jumalan armo.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Herpert.  (Julkaistu Mopin palstalla.)

Aiheeseen liittyvää:

Johannes Alaranta: Seuraa Minua

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Lotta: Jumalan kuva. Irti kahleista -blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Herpert ja Maalaispoika)

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

M. K. & P. T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, elämäntapa, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellisyys, Herpert, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, pietismi, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, vastuullisuus, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Jumalan armo – ei merta edemmäksi


Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, armo, armoneuvot, elämäntapa, evankeliumi, hartauskirjoitukset, Herpert, johtajat, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi


Lapin yliopiston yhteiskuntatutkimuksen laitoksen johtajan, PhD, YTL Mika Luoma-ahon johtama tutkimushanke sai Suomen Akatemialta 375 000 euroa rahoitusta lestadiolaisuuden poliittista merkitystä koskevaan tutkimukseen. Tutkimuksen otsikkona on Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto. Tutkimushanke käynnistyy tammikuussa 2010 ja kestää kolme vuotta.

Lestadionismi – poliittinen teologia ja kansalaisuskonto

Tutkimuksen tarkoituksena on politisoida lestadiolaisuuden teologiaa ja toisaalta tehdä näkyväksi lestadiolaisen uskon harjoittamisen politiikkaa, todetaan tutkijoiden laatimassa tutkimushankkeen kuvauksessa.  Tutkijoiden olettama on, että kaikista suomalaisen kansanuskonnon muodoista lestadiolaisuus on puhtaan teologisin ja poliittisesti kaikkein julkilausutuin.

Lestadiolaisuuden poliittisuutta on tärkeää tutkia, koska herätysliikkeen rooli tietyillä alueilla ja tietyissä puolueissa saattaa olla erittäin merkittävä. 

Lestadiolaisuus on myös kiinnostava poliittinen liike, koska siinä missä maallinen politiikka sulkeistaa uskonnon usein henkilökohtaisten maailmankatsomusten piiriin, lestadiolaiset ajattelevat aivan toisin. Heille valtiolla on teologinen merkitys: se on ”esivalta”, joka merkitsee itse Jumalan valtaa ja auktoriteettia maan päällä. Tässä suhteessa lestadiolaisuutta voidaan verrata  islamin valtiokäsitykseen.

– Lestadiolaisuutta pitää tutkia tänään, koska liikkeestä ei ylipäätään ole ajankohtaista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta eikä poliittista analyysia , Mika Luoma-aho sanoo. Tutkijoiden olettama on, että kaikista suomalaisen kansanuskonnon muodoista lestadiolaisuus on puhtaan teologisin ja poliittisesti kaikkein julkilausutuin.

Lestadiolaisuus on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, sillä luterilaisen kirkon suurimpana herätysliikkeenä sen vaikutus ulottuu noin 100 000 kannattajan lisäksi heidän lähipiiriinsä, kuten sukulaisiin, ystäviin, koulu-, opiskelu- ja työtovereihin sekä työyhteisöjen verkostoihin. Voidaan arvioida että liikkeen vaikutuspiirissä elää ainakin 300 000 – 600 000 suomalaista. uudella tutkimushankkeelle on sosiaalinen tilaus, sillä lestadiolaisuuden yhteiskunnallista merkitystä ja vaikutusta 1900-luvulta tälle vuosituhannelle ei ole  juuri lainkaan tutkittu. (Ks. esim. Lestadiolaisuus.info.)

Lestadiolaisuus ei ole tavanomaisessa mielessä poliittinen liike, sillä se ei ole organisoitunut omaksi puolueekseen, vaan liike toteuttaa tavoitteitaan parlamentaarisen poliittisen järjestelmän sisällä vaikuttamalla tiiviin yhteisöllisen uskonnollisen toimintansa rinnalla oikeisto-keskustaan lukeutuvissa puolueissa, valtion ja kuntien hallinnossa, muissa julkisen sektorin organisaatioissa, elinkeinoelämässä sekä erilaisissa talous- ja elinkeinoelämän järjestöissä. Erityisen merkittävä vaikutusvalta lestadiolaisella liikkeellä on seurakuntien päätöksenteossa ja kirkon hallinnossa. Aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen on historiallisesti kuulunut liikkeen perinteeseen, mutta se ei ole koskaan pyrkinyt kumoamaan eikä kyseenalaistamaan vakiintuneen vallan asemia.

Tutkimushanketta voidaan pitää tervetulleena nykyisessä globaalissa tilanteessa, jossa uskonnollisen vallankäytön muodot ovat nousseet uudella tavalla keskeisiksi myös yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä.  Suomessa on juuri tänä vuonna käyty esimerkiksi vilkas kansalaiskeskustelu lestadiolaisuuden vallankäytöstä ihmisoikeuksian kannalta.

Lestadiolaisen herätysliikkeen vaikutusvalta ulottuu nykyisin varsin syvälle suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon, puoluekenttään ja muuhun yhteiskunta- ja  talouselämään, mutta täysin läpinäkymättömällä tavalla.  Tähän mennessä ei ole julkaistu tutkimustietoa lestadiolaisuuden vaiikutusvallasta ja merkityksestä suomalaisen yhteiskunnan vallankäytössä enempää teologisesta kuin yhteiskunnallisestakaan näkökulmasta. Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke vastaa siksi merkittävään yhteiskunnalliseen tarpeeseen.

Tutkimushankkeen blogi.

Tutkimussuunnitelmasta englanniksi:

Finland’s Christian Right  (Mika Luoma-aho)

Suomeksi: Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa

Mika Luoma-aho ja tutkijaryhmä: Lestadionismi-hanke ei ole teologinen, vaan yhteiskuntatieteellinen. Kotimaa24 18.3.2013. (Vastine uskonnonopettaja Valma Kukon tutkimushanketta koskevaan kritiikkiin.)

Lisää aiheesta:

Political dimensions of the Laestadianism in the research focus funded by Academy of Finland

Saarenpäälle ja Luoma-aholle Suomen Akatemian tutkimusrahoitus (Lapin yliopiston tiedote)

Tutkimusrahaa tietoyhteiskunnan ja lestadiolaisuuden tutkimiseen (Yle)

Jouko Talonen 1988. Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905–1929. The sociopolitical profile of the Laestadian movement in northern Finland between 1905-1929. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen seura. SKHS toimituksia, 144.  Väitöskirja.

Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä. Kaltio 2000:1.

Lestadiolaisuus ja politiikka. Lestadiolaisuus.info.

Johanna Kouva: Laestadianism in Finland. University of Tampere.

Lestadiolaisuuden tutkimus. Lestadiolaisuus.info.

Keskustelua lähihistorian tutkimuksesta (Kuusamo 18.4.2009)

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965

Mika-Luoma-aho  kertoo tutkimusintresseistään Lapin yliopiston esittelysivuilla.

Leena Vähäkylä: Lestadiolaisuus vaikuttaa kriiseistään huolimatta. Tietysti.fi: uutta tieteen ääreltä. 11.1.201. (Mika Luoma-ahon haastattelu tutkimushankkeen tuloksista.)

Mika Luoma-aho

  • Doctor of Philosophy, University of Newcastle upon Tyne, 2002;
  • Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti, Lapin yliopisto, 2000;
  • Lapin yliopistossa vuodesta 1999 lähtien, kansainvälisten suhteiden yliassistenttina vuodesta 2002;
  • opettaa yleistä politiikan teoriaa ja poliittisen ajattelun historiaa kansainvälisten suhteiden pääaineopiskelijoille
  • tutkii protestanttista poliittista teologiaa ja Edmund Burkea sekä laatii julkaisua Martti Lutherin poliittisesta symboliikasta.

4 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, Conservative Laestadianism, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, ihmisoikeudet, kiellot, kirkko, laestadian, laestadianism, lähihistoria, luterilaisuus, normit, norms, pietismi, politiikka, retoriikka, SRK ry., tutkimus, vallankäyttö, yhteisö

Political dimensions of the Laestadianism in the research focus funded by Academy of Finland


The Academy of Finland’s Research Council for Culture and Society has recently decided to fund a new research project on Laestadianism from the political point of view:  Laestadian-ism: Political Theology and Civil Religion in Secularizing Finland. The project  will be managed  by Dr. Mika Luoma-aho (Assistant Professor of International Relations, University of Lapland), to the tune of 375,000 Euro over the period 1 January 2010 through 31 December 2012.

The research project is welcome and important  in this global situation. We need more understanding about both national and international religional movements, especially about their societal and political roles and impacts.  It is expectable that the results of the project will be appreciated by the researcers and the field of the practice in the society, especially in Finland where the Laestadian movement is a largest, powerful separatistic movement in the The Evangelical Lutheran Church of Finland.

Project description: ”Laestadianism is a form of fundamentalism”

”Laestadianism is the largest revivalist movement within the Finnish Lutheran Church. Our project aims to provide current, empirically oriented and theoretically innovative analysis of the political aspects of laestadianism.

Laestadianism is a form of ’fundamentalism’ that poses no challenge to other Christian denominations or religions, just as it does not in any way aim to subvert the establishment. Quite the contrary: Laestadians have long practiced their religion within the confines of the national Lutheran Church; they have traditionally taken an active role in civil society; and they continue to organize themselves politically through the Finnish parliamentary system. What we see in laestadianism is Finland’s Christian Right: it embodies and represents much of what goes under Christian reaction in this country.

Laestadianism is not a political movement in the conventional sense of the term: it does not have its own party or a political platform. Our project will make the political aspects of laestadianism discernible by approaching it from two conceptual angles.

We will (I) politicize the history of Laestadian theology and (II) make explicit the politics of practicing the Laestadian religion today. This we will do (i) by approaching laestadianism as a tradition of political theology; and (ii) by framing laestadianism as a form of civil religion.

Our hypothesis is that among the varieties and intensities of civil religion we may identify in Finnish politics today, laestadianism embodies its purest theological expression and most explicit political articulation.

Laestadianism is important, because there are regions in this country, parties in its political system, where the role of the movement is noteworthy. It is also an interesting movement in itself, because while secular political life sees religion often in personal terms, there is a politically active and outspoken movement in this secular age that believes otherwise. The Laestadians believe that the state has a very specific theological meaning: it is government established by God and in its proper functioning his rule and reign are in stake [sic]. There is a sharp contrast between the world-views of laestadianism and that of the secular majority of ’Finns’.

There is a desperate need for political research on the Laestadian movement. Our project will provide up-to-date information on its political history, religiously structured view of social life, and political significance in Finland today. This information is needed to overcome prejudice in society. Furthermore: we will use this information ourselves in contributing to current debates on the relationship between organized religion and the institution of the secular, national state.

The project already has a blog, ”Laestadian-ism”:

http://laestadian-ism.blogspot.com/

According to it, Laestadianism is ”based on the heritage of a Sami botanist and preacher Lars Levi Laestadius” (1800-1861). ”In our research we combine current theoretical literatures on political theology and civil religion with an empirically oriented approach to the movement in Finnish society. This weblog will be updated with current information on project events and public relations, commentary and analysis on issues touching the laestadian movement in Finland and elsewhere, as well as debates on political theology and civil religion in general.”

About the research design in English:

Finland’s Christian Right  (Mika Luoma-aho)

In Finnish:

Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa

Read more:

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Saarenpäälle ja Luoma-aholle Suomen Akatemian tutkimusrahoitus (The press release of the University of Lapland, 7.10.2009.)

Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä. Kaltio 2000:1. (Laestadianism as the Extremist Movement in Finland.)

Lestadiolaisuus ja politiikka. Lestadiolaisuus.info. (Short summaries of some articles collected in the Finnish general and Laestadian media)

Johanna Kouva: Laestadianism in Finland. University of Tampere.

Mika-Luoma-aho  in the website of the University of Lapland.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, in English, kirkko, laestadianism, luterilaisuus, norms, pietismi, politiikka, tutkimus

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?


Päivämies, huomio!

Juho Kalliokoski esitti jatkokysymyksiä Päivämiehen pääkirjoitusten herättämänä  blogissaan 12.10.2009.
 

Päivämiehellä ei ole ollut tapana olla erityisen päivänpolttava. Se ei käy julkista keskustelua, ei osallistu vuorovaikutukseen. Ja kuitenkin se tekee sitä, rivien välissä. Tulkitsin Päivämiehen 40/2009 reagoivan edellisellä viikolla Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni.

Päivämiehen rohkaisevien sanojen innoittamana laadin uuden kirjoituksen. Luotan, ettei kirjoitukseni jää huomaamatta SRK:ssa.

Kestäviä vastauksia kaivaten

Ilokseni Päivämies 40/2009 reagoi 24.9.2009 Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni selvästi, joskin epäsuorasti. Pääkirjoitus korostaa ilahduttavasti Jumalan sanaa korkeimpana auktoriteettina. Aikaisemmasta muotoilustaan ”Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuulaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle” (Pms 31/2009) Päivämies ei kuitenkaan ilmoita luopuvansa.

 

Tämä on erityisen hämmentävää Päivämiehen uudemman, Raamatun sanaa ainoana kestävänä auktoriteettina korostavan pääkirjoituksen valossa, sillä Raamattu ei tunne kuuliaisuutta Jumalan seurakunnalle, ei lakina eikä uskon hedelmänä. Ainakaan kyseisiä Raamatun kohtia eivät edellisen kirjoitukseni johdosta minuun yhteyttä ottaneet lukuisat, huolestuneet ja motivoituneet veljensä vartijat ole suostuneet pyynnöistäni huolimatta näyttämään.

 

Pyydän Päivämiestä selittämään, mitä se oikein tarkoittaa pistäessään Jumalan sanan, omantunnon ja Jumalan seurakunnan (eli eksklusiivisen uskonyhteisömme) auktoriteetteina samaan riviin. Kaikessa elävässä kristillisyydessä on tämän aihepiirin osalta aina ollut lähtökohtana Jumalan sanaan sidottu omatunto, eikö? Ja jos Päivämies – irroittaessaan omantunnon kuuliaisuuden subjektin asemasta liittäen sen joukkoon kuuliaisuuden objekteja – tarkoittaa, että kristityn ei tule aina ja joka tilanteessa noudattaa omantuntonsa ääntä, niin haluaisin tietää, missä olosuhteissa toimiminen vastoin omaatuntoa on oikein.

 

Ja mitä jää puuttumaan jos omantunnon sitoo vain Jumalan sanaan?

 

Toisinaan omatunto-käsitteen merkitystä pyritään uskonliikkeessämme hämärtämään etymologisella kikkailulla (kr. syneidesis, yhteistieto) ja sivuuttaen se, että Raamatussa käytetään käsitettä sydän aivan ilmeisenä synonyyminä omalletunnolle. Onko myös ”sydän” merkitysyhteydeltään sittenkin kollektiivinen eikä yksilöllinen? Olivatko Laestadius, lukijaiset, herrnhutilaiset ja pietistit aivan hakoteillä peräänkuuluttaessaan sydämen uskoa ja kuvitellessaan kyseen olevan jostain subjektiivisesta?

 

Omantunnon liittäminen kuuliaisuuden kohteiden riviin on minusta ymmärrettävää vain yhdestä syystä. Kristus opetti, ettei meillä tule olla kahta herraa, minkä takia Jumalan sanan rinnalle korotettu yhteisön auktoriteetti helposti herättää hankalia kysymyksiä.

 

Nämä kolme herraa sen sijaan ovat niin hämmentävä kollegio, että sen edessä on varmasti monen helpompi vaieta kuin kysyä. Näin kuuliaisuutta seurakunnalle saadaan opetettua paremmassa rauhassa kuin sanomalla suoraan mistä on kysymys.

 

Ja kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuutta.

 

Päivämies 40/2009 rohkaisee antamaan kestäviä, Raamattuun perustuvia vastauksia kysyville. Tästä tulin rohkaistuksi myös minä kysyjänä. Siis, Päivämies, millä perusteella uskoon sisältyy kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle, näille kolmelle ja vieläpä keskeisesti?

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Armoneuvot päälaellaan (Verstaalla pohtija)

Kilvoittelu armon varassa (Verstaalla pohtija)

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007  (Puhujan huomio)

Jumalan armo

 

*      *      *

Omatunto  (kr. syneidesis, lat. conscientia) tarkoittaa ihmisen sisäistä moraalitajua ja kaikille yhteistä käsitystä hyvästä ja oikeasta. Omatunto on hieman harhaanjohtava käännös latinan sanasta ”yhteistieto”. Klassisessa teologiassa ja moraalifilosofiassa hyvän ja oikean tavoittamisessa oli ennen kaikkea kyse niiden tietämisestä.

Vanhassa testamentissa sanaa omatunto ei käytetä, vaan sen korvaa sana sydän. Uudessa testamentissa omatunto-sanaa käyttää apostoli Paavali (1. Kor. 10:25, 2. Kor. 1:12).

Luterilaisen ja roomalaiskatolisen moraaliteologian mukaan jokaisella ihmisellä on omatunto, jonka kehitykseen vaikuttavat kasvatus, kulttuuri ja ympäristö. Omantunnon sisältö voi kulttuureittain vaihdella, mutta sen ajatellaan toimivan karkeasti ottaen samansuuntaisesti inhimillisen elämän peruskysymyksissä.

Omatunto on Jumalan moraalijärjestyksen ilmentymä ihmisessä. Raamatun ja muun kristillisen tradition merkitystä korostetaan niin, että kristityn omatunto on ”sidoksissa Jumalan sanaan”. Kristityn omatunto saa sisältöä esim. kymmenestä käskystä sekä Jeesuksen opetuksista ja esimerkistä (mm. Vuorisaarna, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö).  — (Aamenesta öylättiin.)

omatunto statue

3 kommenttia

Kategoria(t): epäily, erehtymättömyys, Jumalan sana, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, pietismi, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, uskon perusteet

Kilvoittelu armon varassa


Kun täällä jo käsiteltiin armoneuvojen käsitettä, jossa olemme yleisessä puheenparressa ajautuneet harhapoluille, lienee soveliasta jatkaa kielenkäytön pohdintaa. Kielellä  ja käsitteillä luodaan uskonkäsitys , jonka varassa nekin vaeltavat, jotka eivät ehkä itse perehdy Raamattuun ja kristinoppiin.

Toinen meillä vääristyneenä esiintyvä käsite on kilvoittelu. Ei se ole yksi tai kaksi kertaa, kun sananjulistaja puhuttelee kuulijoita ja kehottaa kilvoittelemaan ja torjumaan ”syntiä ja saastaisuutta” ja nimenomaan nimeltä mainittuja syntejä.

Tämä saattaa monesta kuulostaa oikeanoloiselta, ”yksinkertaiselta uskolta”, mutta se ei todellisuudessa ole sitä. Todellinen kristillisyys on vielä yksinkertaisempi asia – mutta silti vaikeampi järjelliselle rakentaja-ihmiselle ottaa vastaan.

Kristillisten käsitteiden vääristymiin  ja harhaanjohtavaan sananjulistukseen on olemassa selityksiä. Keskeinen selittävä tekijä lienee kristillisyydellemme tyypillinen konkreettinen ajattelutapa. Taipumus konkreettiseen ja samalla auttamatta pinnalliseen hengelliseen ajatteluun nousee historiallisesti tarkastellen tietenkin suoraan pietismistä.

Kuten on monta kertaa tullut todetuksi, synti ymmärretään konkreettisesti moninaisiksi vältettäviksi teoiksi, ja jopa Jumalan valtakuntakin ymmärretään konkreettisesti silminnähtävänä, organisoituneena yhteisönä. Niinpä taipumus tulkita uskonkysymyksiä hyvin konkreettisesti on johtanut siihen, että myös itse uskossa osoitetaan olevan konkreettisia tunnuspiirteitä.Heprealaiskirje 1

Kuitenkin, puhtaan evankeliumin uskominen vaatii vahvaa uskallusta näkymättömään, ei-konkreettiseen (Hepr. 11:1). Vain se tarjoaa todellisen vapahduksen. Muunlainen asennoituminen merkitsee kiinnittäytymistä näkyväiseen, ajalliseen, ihmiseen ja tämänpuoleiseen. Tätä lienee monen kristillisyyden nykyopetukseen sopeutuneen vaikea ymmärtää. Suosittelen kuitenkin yrittämään.

Miten kilvoitus sitten pitäisi ymmärtää?

Ensinnäkin on syytä korostaa, että kilvoitus ei todellakaan merkitse kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä ”hyvästä valtakunnasta” käsin. Kilvoitus ei merkitse yksittäisten normeissa kiellettyjen (synniksi määriteltyjen) tekojen välttelyä. Kilvoitus merkitsee sen sijaan Jumalan Pojan armon tarkastelua kristityn oman elämän näkökulmasta.

Kilvoittelulla uskovainen haluaa  säilyttää Kristuksen vanhurskauden elämän tärkeimpänä asiana. Ettei mikään muu asia, tapakulttuurin tai perinnäissäännön noudattaminen, nousisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa vaeltaminen.

Tässä on kaksi näkökohtaa. Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä. Sillä kuten Luther katekismuksessa korostaa: Kristityn elämään kuuluu kamppailu vanhan ihmisen ja uuden ihmisen välillä, ja siinä jäämme näkemään itsemme kokovikaiseksi  (peccator). Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että pidämme ainoana apunamme ja lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa. Tällöin olemme pukeutuneet täydelliseen vanhurskauteen.  Uskovainen on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator).

Kilvoittelua ei siis ole se, että olemme kuuliaisia seurakunnalle, kun noudatamme perinnäissääntöjä, niitä niin sanottuja ”armoneuvoja”. Sen sijaan me olemme silloin joutuneet suoraan lain alle, ”ojasta allikkoon”. Juuri nämä yhteiset normit, joiden rikkominen katsotaan synniksi ja jopa peräti uskon kieltämiseksi, ovat sitä lakia (kristitylle).

Kilvoittelua on meille riittämiin juuri tässä, että kuuliaisuus seurakunnalle ei pääsisi tulemaan kristityn ja puhtaan evankeliumin väliin. Jos kristillisyydessä asetetaan sitovia normeja noudatettavaksi, silloin vääjäämättä niin käy. Näin on käynyt.

Luther kirjoittaa Isossa Katekismuksessa: ”Se [synti] pysyy meissä lihamme tähden, jota yhä kannamme mukanamme. – – Siksi kristikunnassa kaikki on olemassa sitä varten, että saisimme sen keskuudessa sanan ja merkkien välityksellä joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta. Se tapahtuu omantuntomme lohduksi ja rohkaisuksi. Pyhä Henki vaikuttaa näin sen, ettei meihin jäänyt synti pysty meitä vahingoittamaan.”

Lain alla elävistä Luther toteaa: ”…kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Siellä ei liioin voi olla mitään pyhyyttä. Itse ovat itsensä heittäneet ulos ja erottaneet kristikunnasta ne, jotka yrittävät etsiä ja ansaita pyhyyttä omin teoin eivätkä etsi sitä evankeliumista ja syntien anteeksiantamuksesta.” (Iso Katekismus, 381.)

Uskomisessa huomion ei siis pidä asettua synnin välttämiseen vaan Kristuksen sovitustyöhön, armoon. Yksin sen varassa on pelastus.

Tämän kaksoisvalotuksen näkymän tavoitti 1800-luvun uskovainen, kalastaja ja lauluntekijä Gustaf Skinnari.

Kirkasta, oi Kristus, meille
ristinuhri Golgatan,
josta meille langenneille
loistaa sydän Jumalan.
Uskon silmä kiinnitä
aina kohti ristiä.

Ei siis alla kiusausten
epäillä nyt tarvitse,
eikä tiellä huokausten
epätoivo vallitse,
kun on täysi sovitus,
sielun turva, pelastus.

perämeri

(Kirjoitti: ”Verstaalla pohtija”)

Lue myös:

Luther: Iso Katekismus

Syntikäsitys

3 kommenttia

Kategoria(t): armo, elämäntapa, hengellisyys, historia, kiellot, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, synnit, uskon perusteet

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit


hutterites

Suomessa taannoin lähetetty tv-dokumentti protestanttis-pietistisestä liikkeestä amisheista on herättänyt keskustelua, varsinkin koska heidän normijärjestelmänsä ja sisäisen kurinpitonsa muistuttaa hämmentävästi sitä, joka vallitsee myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Tyypilliseen tapaan ne kaikki pitävät vain itseään Jumalan valittuina ja /tai ainoina pelastuvina yksilöinä ja yhteisöinä.

Lisäksi yhteistä on vahva yhteisöllisyys, kasvatuskristillisyys, endogamia (sisäryhmäavioliittoisuus), hajaantumisalttius ja yksilön kohtaamat vaikeudet irrottautua ryhmästä. Tyypillistä on lisäksi, että käännynnäisiä on erittääin vähän. Ehdottomasti suuri enemmistö vanhoillislestadiolaisista on itse syntynyt vl-perheeseen ja tullut kasvatetuksi uskonnon uskomuksiin, ulkopuolisia liikkeeseen liittyy harvoin.  Kaikissa näissä ryhmissä uskonnollisina pidetyt elämäntavat ja normit ovat syntyneet ennen kaikkea liikkeen synnyn aikana vallinneen elämäntavan ja ympäristön tuottamina seurauksena, eivätkä ensi sijassa Raamatun perusteella.

*    *    *

Uudella mantereella vaikuttaa itse asiassa ainakin kolme eurooppalaisperäistä, pietististä uskonliikettä,  joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Amishien lisäksi tällaisia ryhmiä ovat mennoniitit ja hutteriitit. Lisäksi samoja piirteitä löytyy konservatiivisissa, ns. evankelikaalisissa liikkeissä, joita on mm. baptistien keskuudessa.

Mennoniitit alkoivat siirtyä Yhdysvaltoihin jo 1600-luvun loppuvuosina. Mennoniitit ovat saaneet nimensä liikkeen perustajasta, hollantilaisesta  Menno Simonsista, joka oli ennen vuonna 1536 tapahtunutta liittymistään anababtisteihin katolinen pappi. Anabaptismi oli syntynyt Sveitsissä, Zürichissä, sikäläisen uskonpuhdistajan Ulrich Zwinglin vuosina 1524-25 toteuttaminen uudistusten jälkiseurauksena. Se oli esim. Lutheria ja jopa Zwingliäkin radikaalimpi reformiliike. Se hylkäsi lapsikasteen, kirkon ja maallisen vallan yhteyden sekä kielsi kristittyjen osallistumisen sodankäyntiin. Se nosti tavallaan jo ennen saksalaista pietismiä yksilön henkilökohtaisen kääntynmyksen ja ankaran normien noudattamisvelvoitteen kristityn tunnusmerkiksi.

Reformin aktivistit, Luther ja Melachton ja heidän seuraajansa pitivät anabaptisteja, kuten mennonniitteja, vaarallisina anarkisteina, sillä mennonniitit eivät hyväksyneet minkäänlaista väkivaltaa.

Amish map P

Amishien ryhmittymä syntyi 1693 Euroopan puolella mennoniittien herätysliikkeen hajaannuksen seurauksena, koska heidän johtajansa halusivat elää vielä tiukemmin hurskaampaa ja yhteisöllisempää elämää. Tämän jakaantumisen lisäksi mennoniitit ovat hajaantuneet aikojen saatossa moniin eri suuntauksiin, esim. ’flaameihin’, ’friiseihin’, ’waterlandilaisiin’, jotka tunnettiin löyhemmästä seurakuntakurista, sekä ’sonnelaisiin’, jotka erkaantuivat omaksi ryhmäkseen niinikään 1600-luvulla.

Hajaannusten syyt näyttävät olevan pitkälle samantyyppisiä kuin lestadiolaisen liikkeen monissa hajaannuksissa. Syntyi riitoja siitä, missä määrin on luvallista pitää yhteyttä muihin ryhmittymiin ja kirkkoihin, miten tiukasti on pidettävä kiinni ”vain meidän yhteisömme on ainoa tie pelastukseen ” -ajatuksesta jne.  Eli se vanha tuttu kivi kaskessa: seurakuntaoppi.

Amishit varovat ylpeyden syntiä

Mennoniittien tapaan myös amishit siirtyivät Euroopasta Yhdysvaltoihin, mutta heidän muuttonsa tapahtui vasta 1700-luvulla. Oheisessa kartassa on merkitty tähdellä ne USA:n osavaltiot, joissa amishit nykyisin elävät. Heitä on tätä nykyä noin 241 000 (tilasto 2012), eli osapuilleen saman verran kuin eri suuntausten lestadiolaisia kaiken kaikkiaan. Amishien lukumäärän ennustetaan kaksinkertaistuvan joka 20. vuosi. Nopea kasvu perustuu korkeaan syntyvyyteen ja siihen että vain harvat eroavat yhteisöstä. Aikuisena yhteisöön liitytään erittäin harvoin (on arvioitu, että alle 100 henkilöä Yhdysvalliossa vuosittain).

Amisheja on 5-6 vanhoillisuudeltaan toisistaan jonkin verran poikkeavaa suuntausta. Amisheilla ei ole varsinaista organisaatiota, vaan paikallinen yhteisö on ennen kaikkea henkilökohtaisten suhteiden verkosto. Sukupuoliroolit tulevat menneisyydestä: mies on kirkon, työelämän, yhteisön ja kodin pää. Naisten elämä pyörii kotitöiden ja lastenhoidon ympärillä. Naisilla on äänioikeus seurakunnassa, mutta heillä ei ole pääsyä yhteisön johtovirkoihin.

Amishien elämäntavassa korostetaan hengellisiä hyveitä,  joita ovat esimerkiksi vaatimattomuus, epäitsekkyys, yksinkertainen elämäntapa erillään modernista yhteiskunnasta, väkivallattomuus ja Amissit_miehetruumiillinen työ. He karsastavat ylellisyyksiä, elämän nautintoja ja viihdettä. Elämän tärkein asia on työnteko, jota he pitävät jumalallisena kutsumuksenaan. Juuri ruumiillista, fyysistä työtä pidetään suuressa arvossa, koska elämän helpottaminen erilaisilla nykyajan apuvälineillä, esimerkiksi sähköllä, johtaa ihmisen heidän mielestään laiskuuteen ja toimettomuuteen. Se on amishien mukaan itsestään paholaisesta.

Niinpä amishien taloista ei löydy televisiota, tietokoneita eikä hälytyslaitteita tai muitakaan sähkölaitteita. Joissakin amish-yhteisöissä sähköä on luvallista käyttää, mutta vain jos kykenee tuottamaan sen itse. Kodeissa ei siten ole sähköllä toimivia kodinkoneita, ja kaasua käytetään yleisesti valaisemiseen ja lämmittämiseen. Perheessä voi olla esimerkiksi yksi kaasuvalaisin, jota siirretään tarpeen mukaan huoneesta toiseen. Taskulamppuja on luvallista käyttää.

Ohiossa ja Pennsylvaniassa, joissa toimivat amishien suurimmat yhteisöt,  hevoskärryt ovat tavallinen näky. Auton käyttö ei ole sallittua. Kulkuvälineenä potkulaudat ovat hyväksyttyjä mutta ei polkupyörä.

Kiinnostavaa on, että amishit eivät hyväksy soittimia. Ainakin kaikkein vanhoillisimpien ryhmien piirissä niitä pidetään paheksuttavina, maallisina   kapineina. Soittamista pidetään ihmistä itseään korostavana, joka johtaa ihmisen synnilliseen ylpeyteen. Tämä rikkoo amishien nöyryyden vaatimusta.

Väkivallattomuuden ihanteeseen liittyy amishien pasifismi, mutta myös kielto kasvattaa viiksiä. Viikset liitetään 1700-luvun sotilaiden ulkoasuun ja siihen, että amishit olivat historian eri vaiheissa vihan ja vainon kohteena. Sen sijaan parta on tavallinen, ja amish-miehen odotetaan kasvattavan parran mentyään naimisiin. Amishit menevät naimisiin 19-25-vuotiaina ja 90 % aikuisista on naimisissa. Avioerot ovat harvinaisia ja johtavat yhteisöstä erottamiseen.

Vaatteet valmistetaan itse ja kaikki pukeutuvat samanlaisiin vaatimattomiin asuihin lapsesta saakka. Naiset pitävät päähinettä, jolla ilmennetään alistumista miehen ja Jumalan edessä. Korut ja myös kokovartalopeilit ovat kiellettyjä, jotta ihminen ”ei ylpistyisi”. Naiset eivät leikkaa hiuksiaan eivätkä meikkaa.

Ylpistymisen välttämiseksi amishit eivät myöskään yleensä rakenna omia kirkkoja, vaan jumalanpalvelukset pidetään yksityiskodeissa. Opin yksityiskohdat ja varsinkin sallitut ja kielletyt asiat saattavat kuitenkin vaihdella paljonkin eri amishiyhteisöissä.

Uskon opit siirretään seuraavalle sukupolvelle osana elämäntapaa kotien arjessa, hartauksissa ja jumalanpalveluksissa sekä lasten koulutuksessa. Elämäntapasääntöjä nimitetään sanalla ”Ordnung”, Säännöt. Rikkomusten tekijöitä kuulustellaan koko seurakunnan edessä. Sääntöjen erityispiirre on, settä niitä ei ole missään olemassa kirjoitettuna. Ne opitaan yhteisössä osana elämäntapaa ja näkymätöntä normistoa.

Amishien perheiden lapset käyvät uskonliikkeen omia kouluja, joiden opetuksessa noudatetaan liikkeen käsityksiä ja oppeja mahdollisimman pitkälle. Kouluissa ei esimerkiksi opeteta fysiikkaa, kemiaa eikä biologiaa, koska niiden katsotaan olevan epäkristillisiä. Oppilaille opetetaan etenkin maataloutta, käsitöitä ja liikkeenhoitoa. Koulua käydään tavallisesti vain kahdeksan luokkaa ja sen katsotaan riittävän. Ajatellaan, että ”liiallinen” opiskelu vieraannuttaisi ruumiillisesta työnteosta. On selvää, että opiskelu opettaa ihmistä myäs ajattelemaan kriittisesti sitä mitä hänelle opetetaan, ja silloin tietenkin liikkeen yhtenäisyys voisi joutua koetukselle. Joisakinliberaaleimmmissa yhteisössiä nuorilel järjestetään jatko-opintoja kahdeksan vuoden jälkeen, ja joissakinyhteisössiä lapset saavat  käydä tavallista julkista koulua.

Hutteriittien tausta

Hutteriittien uskonliike syntyi näitä aikaisemmin,  jo 1520-luvulla Etelä-Saksassa. Liike joutui riitoihin alueen katolilaisuuden kanssa. Uskonsota oli todellista veristä sotaa, jossa uusien uskonryhmien johtajien henki oli konkreettisesti uhattuna.  Yksi liikkeen johtajista, Jacob Hutter, kärsi marttyyrikuoleman, hänet poltettiin roviolla Innsbruckissa vuonna 1536, monien muiden herätysjohtajien tapaan. Protestanttien ja katolilaisten ryhmien välillä vallitsi siis viha, mutta lisäksi ankaria kiistoja syntyi myös eri pietistiryhmien ja muiden protestanttien kesken. Mielenkiintoista on että sekä Luther että Melanchton hyväksyivät pietistiryhmiin kohdistuneen väkivallan, julmat kidutukset  ja teloitustuomiot, ja perustelivat niitä teologisesti. Tästä on yhä tänä päivänä jälkiä Tunnustuskirjoissa. Vuonna 2010 luterilaiset kirkot pyysivät julkisesti anteeksi silloisia anabptisteja edustavalta mennoniittiyhteisöltä sitä, että luterilaisen uskon oppi-isät asettuivat kannattamaan kidutusta ja teloituksia.

Sittemmin hutteriitit muuttivat paikasta toiseen useasti. Ensin he  asettuivat Määrin alueelle, siirtyivät vainojen takia Slovakiaan, ja lopulta nykyiseen Romaniaan (Valakian alueelle). He kohtasivat vainoa sielläkin, ja lopulta liikkeen johto päätti viedä väen Amerikkaan. Kaikkiaan 800 hutteriittia muutti siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1870-luvulle saakka.Valtaosa hutteriiteista elää nykyisin Kanadan puolella. He ovat perustaneet siirtokuntia (Bruderhof) myös Afrikkaan (Nigeriaan) ja Japaniin. Hutteriitteihin kuuluvia uskovaisia on nykyisiin kaikkiaan 35000 – 40000.

Yhtäläisyyksiä ja eroja

Hutteriitit, amishit ja mennoniitit ovat lestadiolaisittain kiinnostavia siitä syystä, että niillä on samantyyppinen seurakuntaoppi, samantyyppisiä perinnäissääntöjä, ja luterilaisesta kansankirkosta erottuva opetus, elämäntapa ja kulttuuri, joka perustuu pitkälle menneen ajan käytäntöihin. Samoin opetus eri sukupuolten tehtävistä ja oikeuksista on pitkälle samankaltainen. Juuri vahva yhteisöllisyys ja ihmisen identiteetin kehittyminen ja kytkeytyminen tiiviisti uskonryhmään on leimallista kaikille näille ryhmille. Samoin se, että elämäntapasääntöjä ei ole olemassa kirjallisessa muodossa, vaan ne siirretään yhteisön perinteenä arjen elämäntavassa. Lapset omaksuvat ne niin varhain että niiden kyseenalaistaminen on jokseenkin vaikeaa.

Kyse on kasvatuskristillisyydestä, ts. lapset kasvatetaan yhteisön jäseniksi koko lapsuuden ajan, erillään muusta yhteiskunnasta. Tähän vertautuvat  SRK:n rakentama oma lapsi- ja nuorisotyön organisaatio ja toimintamuodot.

Hutteriittien, amishien ja mennoniittien uskonkäsitykseen sisältyy ehkäisy- ja televisiokielto, ja niiden lisäksi valokuvaus ja vyön käyttö ovat kiellettyjä. Kuvantekokielto nousee Raamatusta, jossa kielletään tekemästä kuvaa Jumalasta.

”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua.” (2. Moos. 20: 4-5)

Kuvaa vältettiin tästä syystä varmuuden vuoksi kokonaan satojen vuosien ajan kristinuskossakin. On tunnettua, että lestadiolaisuudessa vieroksuttiin valokuvaamista vielä 1900-luvun alussa. Islamilaisuudessa kuvakielto on yhä voimakas, kuten on nähty. Jälkiä kuvaan kohdistuvasta epäluulosta on nykyisessä SRK-opissakin.

Kanadassa on muuten jouduttu hiljattain selvittelemään maan oikeusoppineiden voimin sitä miten hutteriiteille järjestetään ajokortit. Kaikkiin ajokortteihin velvoitettiin liitettäväksi valokuva.

Erojakin lestadiolaisuuteen nähden on. Hutteriittien uskonto edellyttää alkuseurakunnan mallin mukaista omaisuuden yhteisomistusta. He elävät kymmenien perheiden yhteisöinä, jotka omistavat yhdessä maan. Kaikki tekevät työtä maanviljelyksen parissa. Uskonto kieltää osallistumisen sotaan ja sotilaskoulutukseen. Hutteriitit, Amishit ja mennoniitit ovat aseistakieltäytyjiä, joski tosinaan jotktu osallistuvat siviilipalvelukseen.

Miehet ja naiset pukeutuvat perinteiseen asuun, jo lapsesta saakka. Arjessa on tiukkoja sääntöjä ja niiden rikkomisesta seuraa julkinen häpeärangaistus, samaan tapaan kuin vanhoillislestadiolaisten hoitokokuksissa. Perheet ovat luonnollisesti suuria samoin kuin lestadioalisilla, koska ehkäisyn on tulkittu olevan syntiä.

Hutteriittien piirissä ehkäisyn kieltoa perusteltiin aluksi niin, että ehkäisy selitettiin murhan synniksi. Sittemmin kantaa on jossain määrin lievennetty, ja sallitaan silloin kun se on terveyden kannalta lääketieteellisesti arvioiden välttämätöntä. Asennoitumisessa näyttää tapahtuneen  samansuuntainen kehitys kuin vanhoillislestadiolaisuudessakin.

Hutteriitit ovatkin olleet vuosikymmeniä väestötieteilijöiden vakioesimerkki maailman korkeimmasta hedelmällisyydestä (hedelmällisyysikäistä naista kohden luku on yli 9). Hutteriittinainen synnyttää tutkimusten mukaan 9 – 11 lasta. Voi olla että vanhoillislestadiolaiset pääsevät tätäkin korkeampaan lukuun, mutta toisaalta, vanhoillislestadiolaisten keskuudessa hajonta perhekoon suhteen on laajempi. Vl-nainen synnyttää 4 – 10 lasta, ja suuremmatkaan perheet eivät ole harvinaisia. Asiaa on tutkittu vasta vähän (Terämä 2010).

Amerikkalaistutkimusten mukaan 1980-luvulta lähtien hutteriittinaisista kolmannes tosiasiassa käyttää  jotakin ehkäisymenetelmää. Myös liikkeen johto on vahvistanut tämän. Vanhoillislestadiolaisuudessa on tunnistettu se, että nuoremmissa ikäluokissa ehkäisyn käyttöön ollaan siirtymässä mutta asiaa salaillaan liikkeen sisällä.

Hartaushetki kuuluu jokaisen päivän ohjelmaan, ja sunnuntaisin osallistutaan kirkonmenoihin. Hutteeriitit suhtautuvat epäluuloisesti yleiseen koulutukseen ja opinkäyntiin. He ovatkin järjestäneet itse koulut lapsilleen, omine opettajineen. Koulunkäynti lopetetaan jo noin 15-vuotiaana, minkä jälkeen nuori siirtyy tekemään työtä yhteisössä. Aivan viime aikoina yhteisöissä on alettu perustaa myös lukiotason kouluja.

Kuorotoiminta ja musiikki ylipäätään näyttää olevan tärkeä harrastus. Kuorot voivat olla suuriakin, jopa 150 laulajan ryhmiä. Netistä voi kuunnella kuoronäytteitä ja hankkia levyjä. Vanhoillislestadiolaisuudessa kuoroharrastus oli yleistä 1930-1960-luvulla. Kun liikkeen maallikkolinja voitti 1960-luvun kiistoissa, myös kuoroharrastus leimattiin kyseenalaiseksi. Kirkkokuorotoiminta kiellettiin. SRK:n puhujienkokous julisti kuroharrastuksen synniksi virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 1972, ja silloin monien kuoroharrastus loppui kokonaan. Kuorot alkoivat elpyä vasta 2000-luvulla liikkeen opistoissa aloitetun kuorotoiminnan myötä.

Hutteriittien  sisäisessä kielenkäytössä ja nimityksissä kuuluu yhä sellainenn vanhan saksankielen muoto, joka oli käytössä 1500-luvulla. Uskonnon kieli on edelleen vanha saksa, samaan tapaan kuin myös amisheilla ja mennoniiteilla, mutta nykyisin lapsille opetetaan myös englantia.

Joidenkin amish- ja mennoniittiyhteisöjen kohdalla voidaan puhua onnistuneesta perinteen kaupallistamisesta, sillä monilla alueilla yhteisö saa suuren osan elannostaan matkailusta ja yhteisölle tyypillisten perinnekäsityö- ja elintarviketuotteiden kaupasta.

Joitakin vuosia sitten tuli puheeksi vanhoillislestadiolaisten tuttavien kanssa hutteriittien, mennoniittien ja amishien elämäntapa, kun jotkut tutut olivat matkoillan tutustuneet asiaan. Yllättäen tuttavani kieltäytyivät silloin yksinkertaisesti uskomasta, että näitä ryhmiä olisi todella olemassakaan. Heidän käsityksensä mukaan koko maailmassa vain vanhoillislestadiolaisilla on näitä ”oikeita” uskonkuuliaisuuden sääntöjä kuten television ja ehkäisyn kielto, jotka heidän mukaansa  juuri ovat ”oikean uskon” tunnusmerkkejä. Monelle voi olla outoa , että samoja ihanteita ja normeja on käytössä muillakin uskonnollisilla ryhmillä.

Vaikuttaa siltä, että vanhoillislestadiolaisuuden, amishien, hutteriittien ja mennoniittien yhteiset juuret löytyvät aatteellisesti keskieurooppalaisesta pietismistä. Toimintatapojen osalta mallit ovat samoja kuin muuallakin patriarkaalisessa, yksinvaltaisessa vallankäytössä ja yksilöihin kohdistetussa kontrollissa.

Sekin yhteinen piirre näillä ryhmillä on, että niihin ei yleensä liity uusia jäseniä aikuisena.

Lähetystyötä juurikaan kohdisteta ulkopuolisille, vaan toiminta keskittyy oman piirin sisälle. Sen sijaan ne kasvattavat itse omat jäsenensä perheissä, ja perheet ovat tietysti suuria koska ehkäisyä ei sallita.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tämä on julkisesti myönnettykin. Dosentti, FT Seppo Lohi totesi vuonna 2003 MTV3:n haastattelussa, että juuri syntyvyyden säännöstelyn kiellolla on ratkaiseva merkitys vl-liikkeen jäsenmäärälle :

– Jos säännöstelemättömyydestä luovuttaisiin, vanhoillislestadiolaisuus katoaisi viidenkymmenen vuoden sisällä.

*           *            *

Lisää aiheesta:

Amissit – Yhdysvaltojen yksi nopeimmin kasvavista uskonnoista. Väestötiede-blogi 7.1.2015.

Facts About Hutterites. National Geographic.

Daven Hiskey: Why Amish Men Grow Beards But Not Mustaches.

Aakkosellinen tietopankki uskonryhmistä Amerikassa

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Kolme ihannetilaa – punainen. Kansankokonaisuus-blogi 2.2.2008.

Mennoniittien seurakuntaoppi (”Vain Me”)

Maria Pettersson: Matkakertomus: Kävimme kylässä amishien luona Ohiossa. Helsingin Sanomat, NYT-liite, 21.1.2015.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviksi

Emma Terämä: Regional Demographic Differences: the Effect of Laestadians. Finnish Yearbook of Population Research XLV 2010,  123–141.

Leon Tuberman: The Amish People & Tradition.

http://en.wikipedia.org/wiki/Amish

http://en.wikipedia.org/wiki/Hutterite

www.hutterites.org/

http://en.wikipedia.org/wiki/Mennonite

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hutteriitit

Tv-ohjelman herättämiä oivalluksia Mopin palstalla

Linkki YLEn Areenaan: http://areena.yle.fi/video/417190

Lestadiolaiset pitävät Pohjois-Pohjanmaan väkiluvun kasvussa. MTV3 uutiset 24.7.2002.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

3 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, amishit, arvot, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, concept of sin, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, fundamentalismi, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hutteriitit, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Kanada, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, lähihistoria, lisääntyminen, luterilaisuus, mennoniitit, Mopin palsta, normit, norms, painostaminen, perhe, pietismi, seurakunta, seurakuntaoppi, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, synnit, syntilista, televisiokielto, ulossulkeminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys