Taivaslaulusta kauden teatteritapaus Tampereelle ja Ouluun

Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun päärooleissa Viljana (oululaissyntyinen) Riikka Väliahde  ja Aleksin roolissa Tommi Raitolehto.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) yllätti ja hurmasi suomalaiset. Seuraavaksi Viljan ja Aleksin perheen tarina on koettavissa syksyllä 2015 teatterissa Oulussa ja Tampereella. Dramaturgi Seija Holma on laatinut romaanista näytelmän. Ohjauksesta vastaavat Tampereella Heidi Räsänen ja Oulussa Heta Haanperä. Liput syksyn esityksiin

Advertisement

Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu: ”kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”

Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantiopohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala (Kuva: Gummerus/Pekka Niittyvirta.)

vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan. – – –  Olen vatsani vankin enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksän kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu on kirja rakkaudesta

Suviseurat, materialismin mahtinäytös

– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen.

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Ihmisoikeusliiton käynnistämä julkinen keskustelu on ollut herätysliikkeelle hyvä asia, totesi vanhoillislestadiolainen kymmenen lapsen äiti, ylikiiminkiläinen terveydenhoitaja Terttu Holmi Kotimaassa tammikuussa 2009. Hän on perännyt lestadiolaisen liikkeen sisälle avoimempaa keskustelua uskovan parin ehkäisyn käytöstä. Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. ”Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että asia käydään rauhanyhdistyksissä läpi ja ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.”

Holmi vaatii herätysliikkeen sisälle avointa keskustelua ehkäisyn hyväksymisestä erityisesti silloin, kun äidin tai vauvan henki on uhattuna.  Toisin sanoen kyse olisi ehkäisyn sallimisesta hoitomuotona.

Vanhoillislestadiolaisten puhujien päätösten mukaan (1967, 1971) ”perhesuunnittelu ja lapsisäännöstely sen kaikissa muodoissa on synti Jumalan sanan jälkeen. Siihen ei voi lääkärikään muutosta tehdä, vaan on kaikessa pyrittävä rohkaisemaan ja auttamaan synnyttäviä äitejä.” Toisin sanoen, vaikka lestadiolaisnaista uhkaisi kuoleman riski, hänen ei ole luvallista estää hedelmöittymistä.

Terveydenhoitaja Terttu Holmin mukaan Ihmisoikeusliiton viimekeväinen pyrkimys selvittää lestadiolaisten ehkäisykieltoa herätti  liikkeessä ja mediassa ”ihan tarpeellisen keskustelun”. Hänen mukaansa esimerkiksi liikkeen omissa julkaisuissa, kuten Päivämiehessä, olisi nyt vihdoin todettava avoimesti, että ehkäisy on sallittua silloin, kun ”äidin kroppa tai psyyke ei enää kestä seuraavaa raskautta”.

– Mikään vakaumus ei saa olla niin sydämetön, että se johtaa niin epäinhimillisiin ratkaisuihin kuin mitä osa äideistä on tehnyt kieltäytyessään omantunnon syistä ehkäisystä terveytensä uhalla, korostaa Holmi. Jos vakaumus velvoittaa kuoleman porteilla käymistä, se on liikaa vaadittu!

– Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään hoitoon. Miksi lestadiolaisäiti joutuu miettimään hulluuden rajamaille päätöksensä oikeellisuutta vielä senkin jälkeen, kun lääkärin on suositellut hänelle ehkäisyä painavista syistä?,  kysyy Terttu Holmi.

Terttu Holmi, jolla on itsellään terveydenhoitajan koulutus,  painottaa, että ehkäisy on itse kunkin ihmisen henkilökohtainen eikä kenenkään ole tarpeen tehdä niistä  ratkaisuista muille ihmisille tiliä.

Sitävastoin,  uskovaiselle tulee olla mahdollista halutessaan kertoa ehkäisyn käytöstä oman yhteisön sisällä vapaasti, ilman pelkoa siitä, että nainen tai aviomies joutuisi suljetuksi liikkeen ulkopuolelle. Holmin mukaan nykytilanne on johtanut käytännössä karsinointiin liikkeen sisällä.

– Uskovaisilla ei pitäisi olla pelkoja, joiden takia nainen ja/tai mies joutuu salailemaan asioita. Salailuun ei pitäisi olla  syytä.

– Suhtautuminen ehkäisyyn muuttuu liikkeen sisällä, mutta hitaasti. Minä toivon, että nyt olisi sen aika, että ehkäisyyn päätyneet saisivat rauhan ja vapauden päätökselleen.

– Jos asiaa ei käydä kunnolla rauhanyhdistyksissä läpi, äidit jäävät päätöksessään liian suuren taakan alle.

– Kun monien raskauksien uuvuttama nainen romahtaa, hänellä pitää olla toipumisen rauha. Joskus tuo aika voi olla pitkäkin. Siksi selibaatti ei ole hyvä ratkaisu. Se tuntuu mielestäni kohtuuttomalta suhteen tervettä osapuolta kohtaan. Holmi painottaa, että myös miesten tulee ymmärtää ehkäisyn tarpeellisuus.

(Referaatti Kotimaa-lehden haastattelusta 28.1.2009.)

Tavallinen pulliainen taikka insinööri jää tuon luettuaan tietenkin kysymään, miksi uskovaisen naisen täytyy ensin saattaa itsensä pahaan kuntoon ja sairaaksi liian tiheillä synnytyksillä ennen kuin hän voi – luvan perästä – käyttää turvallista ehkäisyä. Eikö hänen olisi viisasta jättää suosiolla fysiikalleen tilaa ja aikaa toipumiseen välillä.  Toiseksi, myöntääkö seurapuhuja sen luvan ehkäisemiseen? Semmoinenkin melko perustavaa laatua oleva yksityiskohta tulee mieleen, että  tiettävästi Raamatussa Jumala ei ole esittänyt kristitylle velvoitetta lisääntyä maksimaalisesti.

Lisää aiheesta:

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle

Hautamäki ei perustele Raamatulla

Raskauden pelko – Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys 5.2.2009 )

Poliitikot Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset (YTT Johanna Hurtigin näkemyksiä naisten ja lasten asemasta)

Keskinäinen asia

Ihmisoikeusliiton taustamuistio 4.3.2009: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia

Vuokko Ilola: Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Blogikirjoitus 29.1.2015.

Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvotelukunta: Ehkäisykielto on ihmisoikeusloukkaus.

K-mo: Vuorisaarnasta

Nuori vanhoillislestadiolainen perheenisä: Uupuneelle ja epäonnistuneelle äidille!  Postilloja-blogi.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous Ruukissa kesällä 1971. Päivämies 28.7.1971. (Suurkiitos  asiantunteva Ms/Mr Hyrsyläinen, joka on arkistoinut historiallisen dokumentin Mopin palstalle.)

Yksi keskihuoneen tytöistä: Äitini kohtalo lapsen silmin

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
– Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
– En…
– Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

*       *       *

Lue myös:

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Jaana Märsynaho: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö. Lukukausi-blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena (Kirjailija Rikka Pelo)

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

SRK saattaa ottaa sinulta taivaspaikan pois ihan tuosta vaan. Puhuja, paikallisen ry:n johtokunta, keskusyhdistyksen mies.

Salanimi Leo Hartvaara julkaisi vuonna 1984 hoitokokouksia ja vääristyneeksi kääntynyttä opetusta käsittelevän romaanin Suden uhrit (Kirjavaaka, Joensuu). Suden uhrit on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa aihetta koskeva kaunokirjallinen teos. Se on yhä tänään vaikuttava ja elämänmakuinen aikalaisdokumentti, ja suositeltavaa luettavaa myös niille jotka eivät ole itse hoitokokousaikaa kokeneet.

Taivaspaikka ja oikeus kuulua Jumalanvaltakuntaan, uskovaisten joukkoon, vietiin silloin monelta.  Näin kävi tuhansille uskovaisille 1970- 1990, hoitokokousaaltojen seuratessa toistaan kaikkialla Suomen rauhanyhdistyksissä.  Seuraamukset yksityisille ihmisille ja heidän läheisilleen olivat usein henkilökohtaisesti raskaat. Ne ovat monessa tapauksessa ulottuneet myös lähimpiin perhe- ja ystävyyssuhteisiin ja seuraaviin sukupolviin.

Kukaan ei kai tiedä tarkasti, milloin hoitokokouksia lakattiin pitämästä. Ne vaimenivat ennen kuin 1980-luku päättyi. Tapahtumia ei ole vielä tähän päivään mennessä selvitetty.

Yksityiset henkilöt yrittivät puuttua tilanteeseen yrittäen keskustella SRK:n johdon kanssa – turhaan. Monet ottivat yhteyttä myös arkkipiispaan. Arkkipiispa Mikko Juva puuttuikin ihmisten ahdistamiseen määrätietoisesti julkisuudessakin. Tiettävästi hän kävi myös keskusteluja SRK:n johdon kanssa. Mutta hän joutui pian tämän jälkeen jäämään pois virasta. Uusi arkkipiispa John Vikström sivuutti hänelle esitetyt vetoomukset kylmästi. Kirkon muutkin piispat ”tuntuivat olevan neuvottomia ja voimattomia” (Leena Hartikaisen haastattelusta ohjelmassa).

Romaania Suden uhrit luetaan yhä, vaikka sitä on vaikeaa saada muualta kuin kirjastoista. Hartvaaran kuvaus kiinnostaa varsinkin nuoremman polven uskovaisia, sillä heillä ei ole mitään tietoa hoitokokousaikojen todellisuudesta. Rauhanyhdistyksissä ja perheissä on vaiettu niistä systemaattisesti vuosikymmeniä.

Vaikuttava dramatisointi Suden Uhrit -romaanista sisältyy YLEn TV1:n A-Studion ohjelmaan Matkalippu helvettiin vuodelta 1985.

Ohjelmassa ovat haastateltavina myös Leena Hartikainen Joensuusta, Eeva Uljas, Aulis Junes Rovaniemeltä ja Viljo Saukkonen Liperistä.

Ohjelma on nähtävänä kokonaisuudessaan YLEn Elävässä Arkistossa.  Lisäksi nimimerkki Päivämies on tallettanut ohjelman katkelmina YouTubeen.

Nimimerkki Sikamaster on laatinut  Suden uhrit -romaanista  muokatusta YLE:n dramatisoinnista lyhennelmän YouTubeen.

YLEn toimittaja Hannu Karpo teki hoitokokouksia ja hengellistä sekä poliittista painostusta tarkastelleen dokumenttiohjelman Syntisin silmin muutamia vuosia aikaisemmin, 1981.

”Armosta ja anteeksiantamuksesta on tullut vallan väline.”

Silminnäkijänä

Nimim. High Court kirjoitti Suomi 24 -palstalla pohdintaa SRK:n tilasta ja hoitokokouksista kiinnostavalla tavalla, otsikolla Silminnäkijöinä.

*    *    *

Hoitokokouksista keskustelun voi tietysti sysätä ”katkerien ja vl-uskosta syntiensä vuoksi eronneiden” höpinäksi. Tosiasia kuitenkin on, että 60-70-luvuilla SRK-lestadiolaisuudessa opetettiin tavalla, josta liike myöhemmin itsekin on sanoutunut irti. Esimerkki: puhujina on yhäkin sellaisia, jotka tuolloin opettivat jumalan huoneenhallitusoppia ja myöhemmin sanoutuivat siitä opista irti. Yksi ratkaisematon kysymys on ns. henkivaltaoppi. SRK:n puhenjohtaja opetti itsekin henkien taisteluoppia ja on myöhemmin sanoutunut siitä opista irti.

Ongelma kuitenkin on, mitä tehdä itse hoitokokouksille. Pääkysymys ei niinkään ole se, mitä pysyvästi erotetuille tapahtui, vaan niille, joita piinattiin ja nöyryytettiin ja jotka lopulta murtuivat parannukseen helvetin pelossa.
Mitä heidän omalletunnolleen tapahtui?

Heikki Saari oli lähes jumalan asemassa 70-luvulla. Kuitenkin hänen koko oppinsa oli pohjimmiltaan ennen sotia vallinneen uuden heräyksen sävyttämää. Asianomainen teki itse parannuksen, mutta hänen oppinsa oli ehtinyt vaikuttaa vuosikymmeniä ja osin se tuntuu varsinkin iäkkäiden vanhoillislestadiolaisten opetuksessa yhä.

Monet vl-puhujat opettivat ns. juurioppia. Valvottiin ja kytättiin hengen hedelmiä ja kun niitä ei näyttänyt olevan, vaan päin vastoin huonoja, vaadittiin parannusta väärästä hengestä. Ja kun hyviä hedelmiä ei löytynyt lopulta itsestäkään, orjuutettiin lopulta oma sielukin.

Saarnaaja Arvi Hintsala tiivisti hänestä tehdyssä elämäkerrassa 70-lukua osuvasti katsoessaan sen raskaammaksi kuin sota-ajat. Henkien taistelu oli armotonta. Mutta se taistelu oli SRK:n johdon sisäistä taistelua. Hintsala tokaisi kerran erään hoitokokouksen lopussa tuskastuneena ”Sinä Heikki olet nokkinut minua kuin tikka jauhosäkkiä.” Tuossa hoitokokouksessa muuten kaikkien osallistujien todettiin ollen väärässä hengessä. Että sellaista sielunhoitoa.

SRK-lestadiolaisuus ei ole tehnyt tiliä itsensä kanssa 70-luvun tapahtumista. Hoitokokousruljanssissa mopo karkasi käsistä. Sen huomaa pelkästään jo silmailemällä 70-luvun Päivämiestä. Ihmisiä kutsuttiiin hoitokokouksiiin kaikkialla paikallisissa rauhanyhdistyksissä, ympäri maata. Menettelyjä arvostelleet tuomittiin väärähenkisiksi. Samanaikaisesti opetettiin pian tulevaa maailmanloppua. Puhuttiin yleisesti lopun ajoista.

Taustaa:

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Keksityn henkiopin leiväminen

Hakomaja: Hoitokokoukset

Ruokanen, Miikka: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Kirkon tutkimuslaitos. Sarja A, n:o 36. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, 1980.

Joonas Sillanpää: Leo Hartvaara, Suden uhrit. Kirjahylly-blogi, 30.12.2011.