Armo vai pyhitys? Vanhoillislestadiolaisuuden kaksi vastakkaista oppia 1970-luvulla

Vastauksena täällä käytyyn keskusteluun siitä, Jumalako yksin armahtaa vai onko ihmisen omilla ratkaisuilla ja tekemisillä siinä jokin osuus, ja mikä onkaan seurakunnan valta, on juuri ilmestynyt uutta tutkimusta vanhoillislestadiolaisuuden teologiasta.

Teologian tohtoriksi 17.9.2016 väittelevä Hanna Nurminen osoittaa väitöskirjassaan, että 1970-luvulla herätysliikkeessä vallitsi kaksi erilaista käsitystä vanhurskauttamisesta, eli siitä, millä tavalla se menee, että ihminen pelastuu. 

Advertisement

Se tuli odottamatta

 Se tuli odottamatta. Ilman ennakkovaroituksia. Virallisen kokousosuuden jälkeen. Ettei jää mustaa valkoiselle.

Ei sitä ennen oltu keskustelu kahdenkesken. Eikä muutaman muun kanssa. Ei, vaikka Sana niin neuvoo.

Kuulin, kuinka käärme luikertelee uskovaisiin koteihin seurakunnan kerhon kautta. Kuinka vastuullinen vanhempi voi antaa lapsille kahdenlaisesta vellikupista. Ja paljon muuta.

Puolustauduin. Perustelin. Joku ymmärsi.

Sen vaimo jatkoi. Kuinka neuvoa on kysytty ihan pääkallopaikalta

Lapsena minun piti kasvattaa kova kuori, sydämeen jäi turvattomuus

Kotona jokainen päivä alkoi Jeesuksella ja loppui Jeesukseen.  

Minusta tuntuu, että jäin lapsena Jeesus-junan alle ja menin menin rikki. Silti olen aina halunnut olla kiltti ja tehdä kompromisseja. Niin kovasti usko on tuntunut rakkauden ehdolta lapsuudenperheessäni.

*       *       *

Isäni oli Oulun helluntaiseurakunnan lähetti, ja kun minä synnyin, perheemme asui Itävallassa Wienin lähistöllä pienessä vuoristokylässä.

Äiti hoiti meitä perheen neljää lasta. Olohuone toimi seurakuntasalina, ja talomme ulkoseinään oli porattu suuri risti. Koskaan ei saanut kiukutella, varsinkaan kirkonmenojen aikana. Kotona puhuttiin kielillä ja kaatuiltiin pyhän hengen voimasta, ja Jeesusta odotettiin koko ajan. Ei voinut olla varma, kannattaisiko maanantain matematiikan

Johanna Hurtig: Vanhoillislestadiolaisuus ytimeltään väkivaltainen liike

– Vanhoillislestadiolaisuus on ytimeltään väkivaltainen liike, koska siellä on tärkeätä oikeassa oleminen ja opin vartiointi, ja samalla keskustelun torjuminen, ihmisten uskon arviointi. Sillä on hyvin väkivaltainen ydin. Silloin väkivallan torjunta on vaikeaa.

– Minulle sanottiin, että ”sinä olet raateleva susi”. Mutta kaikki voidaan unohtaa, jos vain käyn seuroissa ja jatkan jäsenyyttä liikkeessä.

– Muiden uskovaisten myötätunnon puute merkitsi yksinäisyyttä, syvimmillään aivan äärimmäistä epätoivoa, aivan äärimmäistä tuskaa.

Näin toteaa Johanna Hurtig, maan tunnetuin lastensuojelun tutkija, erityisesti väkivallan ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksesta palkittu Helsingin yliopiston tutkijatohtori

Syrjimällä ette meitä rakasta, vaan te syrjitte

Kun kuulemme näitä oman kirkkomme ihmisten kannanottoja, emme voi kuin ajatella, että heidän päähänsä ei nähtävästi pälkähdä, kenestä he puhuvat. He puhuvat minusta ja monesta muusta, jotka palvelemme heidän kanssaan samassa kirkossa.

Kirkkopäivillä pastori Aino Vesti ”rakastaa” homoja

Kirkon konservatiivit, kuten pastori Aino Vesti, turvautuvat hokemaan rakkauttaan, että miten he rakastavat meitä seksuaalivähemmistöihin kuuluvia uskovia kanssaihmisiään.

Mitä ”rakkaus” tarkoittaa käytännössä, kirkossamme? Miten aitona ja rehellisenä meidän on syytä pitää tätä rakastamisen vakuuttelua,

Järjetöntä! Eli sana viikonvaihteeksi

Uskomisen ydin koskee kaikkia maailman ihmisiä kaikkina aikoina. Se piilee täyden, ehdottoman armon osallisuudessa. Mutta miksi tätä ei ymmärretä?  ”Täällä me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin…” , sanoo Paavali.

Omakohtainen usko kuuluu irrationaalisuuteen. Mutta uskonnolliset opit ovat rationaalisia ilmiöitä. Opilliset kuviot ovat

Lauriala: Hurtig ja Rauhala paljastivat liikkeen syvimmän haavan

– Me kaikki olemme Jumalan edessä samalla viivalla ja tarvitsemme yhtäläisesti Vapahtajaamme. Mutta lestadiolainen herätysliike on ottanut tuomiovallan Jumalalta omiin käsiinsä, kirjoitti Risto Lauriala kannanotossaan Kirkko ja Kaupunki -lehdessä viime syksynä.

– Vasta Johanna Hurtigin ja Pauliina Rauhalan kaltaisten urheiden naisten työ

Erositko kirkosta – miksi oikeastaan?

Oulun seurakuntayhtymän tiedottaja Rebekka Naatus on tarkastellut kirkosta eroamista eettisenä kannanottona kolumnissaan Rauhan Tervehdyksessä (14, 2013). Naatus huomauttaa, että nykyajan moraaliset kysymykset ovat usein monimutkaisia, mutta ihmiset yrittävät ratkaista niitä yksiulotteisella simppelillä menettelyllä: ”Nyt kyllä eroan kirkosta”.  Naatus epäilee, että moinen pikaratkaisu houkuttaa siksi, että se luo ihmiselle illuusion siitä että ”nyt on voinut vaikuttaa asioihin”. Siitähän ei kuitenkaan ole alkuunkaan kyse.

Kuva: YLE, Inhimillinen tekijä 13.9.2013.

Kirkosta eroamalla päinvastoin ihminen luopuu siitä

Talostelun järjestys

Tänne pyydettiin kirjoittamaan, että minkälainen orkanisaatio on firmassa. Ihan klassinen on.

1. SRK:n työvaliokunta. Pääesikunta. Työvaliokunnan jäsenistä osa kuuluu johtokuntaan. Tämä on kuitenkin hommelin aivot ja terävin strateginen kärki.
2. SRK:n johtokaksikko: puheenjohtaja ja pääsihteeri. Kasvot ulospäin, halusit tai et.
3. SRK:n muu johtokunta. Ns. Turha Joukko, kaikkiaan 24 miestä, jotka katsovat historiallisena jatkumona edustavansa suoraan apostolista suksessiota. Itse teettämänsä ja salaiseksi julistamansa sisäisen selvityksen  perusteella virheettömäksi todistettu miesjoukko. Nauttivat

Raja railona aukee suviseuroissa

Miten hiljakkoin vanhoillislestadiolaisuudesta irtautunut kokee suviseurat? Sellainen lestadiolaisen kodin kasvatti, joka ei enää voi olla vanhoillislestadiolainen. Lapsuudesta tuttu, oma hengellinen äidinkieli ja kotoinen sielunmaisema tulee suviseuroissa lähelle. Kuulun joukkoon, ja en kuitenkaan kuulu. Raja.

Ulkopuolinen voisi ajatella, että niin toistuvasti, kaikissa seurapuheissa jatkuvasti julistettu synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä” loisi seuroista armollisen aivan kaikille.

Mutta vanhoillislestadiolaisen uskon syvin olemus ei olekaan armossa.