Mikko Salmi: Vanhoillislestadiolaisuuden suurin synti

Synti on sitä, jos emme elä elämää, joka meille on tarkoitettu, emmekä kasva siksi persoonaksi, joka olemme. Se on suurin synti. Vanhoillislestadiolaisuus ei salli aikuisuutta, se ei salli ihmisen ajatella omilla aivoillaan eikä tulla sellaiseksi kuin on.

Pahin asia, jonka aikuinen lapselleen antaa, on elämätön oma elämä.

– Päätoimittaja, pappi Mikko Salmi.

”Tämä valtakunta, jossa asumme on lasten valtakunta. Siinä me tahdomme lapsina säilyä ja lapsen lailla olla omistamassa Jumalan sanan ruokaa. Ei ole hyvä, jos Jumalan lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa tarvita sellaista aikuisen ruokaa, ettei lapsen ruoka enää kelpaa. Sitä kautta on moni joutunut ulos Jumalan valtakunnasta.” Suviseurasaarna, Reijo Setälä, Sievi 2008.

 

*        *        *

Hiljattain Demokraatti-lehden päätoimittajana aloittanut Mikko Salmi puhui Kotimaan haastattelussa (3.9.2015) vakavin sanoin niistä ongelmallisista piirteistä, joita hän on herätysliikkeeseen tutustuneena teologina, pappina ja journalistina tunnistanut

Advertisement

Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen

Kerro kokemuksistasi: Paleltunut taivas

Miten koet musiikin ja luomisen iloa toimiessasi seurasäestäjänä?  Kuuluu-ko kuorolaulu harrastuksiisi? Millaisia tunnelmia ja kokemuksia sinulla on siitä,  kun salaa kuuntelit kotona rockia, tai jotakin muuta ”maailmallista, rytmikästä” musiikkia? Entä kun kävit ensi kertaa elokuvissa, konsertissa tai katsomassa balettiesitystä?

Miltä sinusta tuntui koulussa eristäytyä muista, kun muut menivät katso-maan teatteria tai elokuvia? Mitä esimerkiksi tanssitaidon puuttuminen on merkinnyt elämässäsi?  Liittyykö kokemuksiisi ahdistavia asioita, mahdollisesti hengellistä väkivaltaa?

Kerro taiteeseen liittyvistä kokemuksistasi ammattitaiteilijalle, joka

Children Who Have Limited Right to Learn

Citing European human rights law, a Laestadian family in northern Sweden have managed to overturn a decision by their daughters’ school, which had refused to allow the three girls to skip out on ”sinful” dance class during physical education (PE).

Also  Conservative Laestadian families in Finland have opted to keep children out of school’s dance and theatre education (often also physical education , i.e. gymnastic exercises with music). The National Board of Education had assigned exemption to attend theatre visits and dance lessons, according the require of the Central Committee of Conservative Laestadian Congregations (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry., SRK).

Isän Päivä

Taivaalliselle Isälle mieleen.

 

  xxx

The Power of Nature, the Desire for Understanding

Pekka Luukkola: The Mo[nu]ment (2010)

God, or Nature; Nature, or God

Nature is everything. There is mass, energy, atoms, molecules, life, plants, animals, thought, people, human consciousness, intellectual activities and konwledge, science, violence, religions and entertainment, art, societies, galaxies and perhaps even multiple universes.

There is nothing outside nature, including spiritual visions and other phenomena we don’t yet understand, and science doesn’t give any explanations. If they exist, they are part of nature. Whatever it exists, it is part of nature and under the nature’s law and order. This clear understanding can be reached by the a Jewish-Dutch philosopher Benedictus (Baruch) Spinoza (1632 – 1667).

Spinoza was excommunicated from his

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Kuvassa Ranuan kristillisen opiston kuoro ja orkesteri 2009. (Kuva Juho Kuha.)

Ruukin suviseurojen yhteydessä vuonna 1971 vanhoillis-lestadiolaisuudessa keskusteltiin suhtautumisesta musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen. Tuolloin järjestettiin vl-kanttoreiden, musiikinopettajien ja musiikista kiinnostuneiden sekä SRK:n johtokunnan yhteinen erityinen neuvonpito. Neuvonpidossa todettiin, että ”kuorossa laulaminen on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon”. 

Neuvonpidolla valmisteltiin kieltoja, jotka tulivat voimaan vuoden kuluttua, kun Pudasjärven suviseurojen yhteydessä puhujien-kokous päätti, että mm. kirkkokuoro on synti. Keskustelussa oli ilmeisesti esiintynyt myös toiveita maltillisemmasta linjasta, mutta se jyrättiin. Tähän viittaa kannanoton lausuma, että hallitsevaa torjuvaa ja tiukkaa linjaa olivat jotkut kritisoineet lakihenkisenä.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 musiikkiin suhtauduttiin Päivämiehen artikkelissa  ja sen pääkirjoituksessa  sekä SRK:n järjestämässä neuvonpidossa jokseenkin yhtä torjuvasti kuin 1970-luvun alussa.

“… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta.

Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Vuoden 2006 tiukennusyritys jäi kuitenkin lopulta yritykseksi. Sitä moitittiin vl-muusikkopiireissä melko avoimesti kelvottomaksi ja ihmiset eivät vain yksinkertaisesti noudata sitä. 2000-luvulle tullessa vl-muusikot ovatkin voineet harjoittaa ammattiaan vapaammin.

Lisäksi kuuntelemisen osalta valvonta on käynyt tosiasiassa mahdottomaksi musiikin jakelun siirryttyä  nettiin ja henkilökohtaisiin kannettaviin laitteisiin. Niinsanotun ”maailmallisen musiikin” harrastamisesta ei jää enää kiinni.

Kieltoja lievennetty kaikessa hiljaisuudessa

Puhujienkokouksen päätöstä vuodelta 1972 ei ole koskaan kumottu, mutta on ilmeistä, että se ei enää velvoita luopumaan esiintyvän taitelijan ammatista eikä kuoroharrastuksestakaan. Muusikoita ei enää painosteta rauhanyhdistyksellä. He saavat tehdä rauhassa työtään.

Eri taidemuodoista teatteria ja oopperaa pidetään  yhä edelleen syntinä, mutta kuoroharrastus on vapautettu ”syntilistalta”. Se on itse asiassa esim. opistoissa nostettu uudelleen arvoonsa, joka sillä lestadiolaisuudessa aikanaan oli, 1930-40-luvulla.

Nykyisin vanhoillislestadiolaisten kuorotoiminta on yleistä sekä omissa kuoroissa että ev.lut. seurakunnissa.  Vl-uskovaisia toimii myös kuorojen johtajina ja esiintyvinä ammattimuusikkoina. Jotkut ovat saavuttaneet taiteilijoina huomattavaa arvostusta ja tulleet tunnetuiksi. Vl-uskovaisten omat kuorot ovat tuottaneet paljon myös äänitteitä.

Nykyisin ooppera lienee edelleen synnillistä, mutta kuorot ja kuorojen konsertteihin osallistuminen sallitaan. Ilmeisesti myös klassisen musiikin konsertit on vapautettu syntilistalta.

Musiikkipäätösten hiljainen ”unohtaminen” on vain yksi havainnollinen esimerkki käytännöstä, jolla uskovaisten elämää kontrolloidaan mielivaltaisesti. Aikanaan virallisesti päätettyä kieltoa ei reilusti ja avoimesti kumota, mutta enää vain ei  puututa  siitä lipsumiseen samalla ankaruudella kuin aikaisemmin.

Sama prosessi on parhaillaan käynnissä televisio- ja ehkäisykiellon osalta.

Menettely on omiaan herättämään sisäistä hämmennystä. Yhä edelleen voi kuulla myös kireitä kannanottoja. Ilmeisesti vastuunkantajat odottavat että aika hoitaa ongelmalliset lähihistorian päätökset.

Puhujat joutuvat usein ratkaisemaan sallitun ja kielletyn rajoja epäselväksi käyneessä tilanteessa. Heille on noussut joissakin tapauksissa kiusaus ajella kaksilla vankkureilla, eli pitää kiinni siitä että tietyt tekemiset ovat syntiä,   ja kuitenkin  löysäillä joidenkin yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tällaiset ratkaisut heärttävät tietenkin paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi nimim. Jemima kertoi Mopin palstalla:

”Sellainen asia harmittaa mua kovasti, että monet sellaiset puhujaveljet, jotka ovat esittäytyneet meikäläisyydessä virallisen kannan edustajiksi esim. elämätapa-asioissa, niin he ovat yksityisissä keskusteluissa tiukan paikan tullen ”löysänneet kravattiaan” joittenki asioitten kohdalla. Esim. eräs palstoillakin nimeään tunnetuksi saanut puhujaveli on sanonut korvakoruista ”kyllähän se niin on, etteivät ne ole syntiä”. Ja eräs tunnettu puhuja”kööri” on antanut eräälle muusikolle luvan järjestää konsertteja, noin niinku yksityisessä audienssissa. [Puhujat] ovat ilmaisseet konserttien olevan heidän mielestään ihan ookoo tän kys. muusikon kohdalla.” (Jemima Mopin palstalla 12.12.2009.)

Musiikkikieltoja valmisteltiin yli vuoden ajan

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous käsitteli musiikkikysymystä 1971 Ruukin suviseurojen yhteydessä alustavasti ja seuraavan kerran 1972 Pudasjärven suviseuroissa. Musiikkiin suhtautumista pidettiin ”arkana ja ajankohtaisena” kysymyksenä.

Ruukin kokousta oli valmisteltu ennakkoon julkaisemalla Päivämiehessä SRK:n johtokunnan kannanotto “Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta” (Päivämies 2.6.1971). Ruukissa pidettyjen kokousten tuloksena todettiin kategorisesti, että kuoroharrastus ei uskovaiselle sovi, ei edes  kirkkokuoroharrastus.

Konserteissa käyminen on myös synti. Erikseen synniksi osoitettiin oopperan harrastaminen.

Pudasjärven suviseuroissa 1972 puhujainkokous teki lopulta virallisen päätöksen, jonka mukaan kuorolaulu ja esiintyvänä taitelijana toimiminen ovat molemmat syntiä. Näiden suhteen ryhdyttiin heti myös kurinpitotoimenpiteisiin yksityisten henkilöiden tasolla.

Tuolloin moni musiikin ammattilainen joutui vakavaan tilanteeseen: luopuako omasta ammatista kokonaan, muokatako siitä jollain lailla ”sopiva” siirtymällä pelkästään opetustyöhön, vai kieltääkö usko. Seurasi paljon henkilökohtaista ahdistusta, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmissuhteiden katkeamisia, joista kärsineet jäivät monessa tapauksessa täysin yksin.

Mutta nyt, kun vapaammat tuulet puhaltavat, kukaan ei tunnu piittaavan niiden ihmisten kohtalosta, jotka aikoinaan ottivat musiikkikiellot todesta ja luopuivat kuorostaan tai peräti musiikista ammattina. Tai joutuivat tuhoamaan ”syntiseksi” leimatun sävellyksensä. Tai niistä jotka murheellisina jättivät rauhanyhdistyksen, koska vuosikymmenien opiskelun ja jatkuvaa harjoittelua vaativasta ammatista luopuminen oli käytännön mahdottomuus ja  tuntui kohtuuttomalta.

Monet luovat ja lahjakkaat ihmiset joutuivat kärsimään, täysin aiheettomasti.

Syyllisiä ovat puhujienkokouksen tietämättömät ja kulttuurisesti kapeakatseiset sanajulistajat. Heissä ole ollut miestä kantamaan vastuutaan edes nyt jälkenpäin. Se taho jonka nyt asiaan pitäisi NYT tarttua, on tietenkin vl liikkeessä päätöksiä tekevä taho eli SRK:n johtokunta.

1970-luvulla ammattiaan aloittelevien muusikoiden  olisi pitänyt syntyä vasta myöhemmin, kun herätysliikkeen syntikäsitys muutettiin.

Kukaan ei niistä uhreista enää puhu eikä edes tiedä. Silloiset päätösten tekijät tai SRK:n edustajat eivät ole esittäneet pahoitteluaan kärsimyksistä, joita päätös aikanaan heille epäoikeudenmukaisella tavalla aiheutti.  Kaiken tämän nähnyt vanhempi uskovainen tuntee itsensä vähintään hölmöksi.

Näitä virallisia SRK:n puhujainkokousten ja johtokunnan päätöksiä ei siis ole kumottu. Tästä huolimatta niitä ei kuitenkaan enää tarvitse noudattaa voidakseen olla vl-uskovainen.

Erehtymätön jumalanvaltakunta saattaa siis joskus erehtyä. Mutta erehdysten seuraamuksista ei nähtävästi kenenkään tarvitse piitata.

Liperin suviseurojen yhteydessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen korosti jumalanvaltakunnan absoluuttista erehtymättömyyttä.

Henkilökohtainen menestys muilla aloilla hyväksytään – miksi ei musiikissa? 

Ristiriitaista on,  että sillä jyrkkyydellä, jolla opin vartijat ovat torjuneet musiikin, he eivät ole koskaan puuttuneet muilla elämänalueilla ja ammattialoilla toimivien uskovaisten ammatinharjoittamisen ongelmiin. Henkilökohtaisen osaamisen ja menestyksen tuottamat saavutukset ovat julkisia myös politiikassa, talouselämässä ja julkisen hallinnon huipulla. Ne tuottavat yksityiselle ihmiselle mainetta ja kunniaa jopa enemmän kuin musiikkielämässä. ”Ihmiskunniaa” nostavat myös talousivuilla euroina julkistetut yrityskaupat, tilaukset ja sijoittajien voitot. Taloudelliset palkinnot ovat yrityselämässä lisäksi kokonaan eri maailmasta verrattuna musiikkialojen usein hyvin vaatimattomiin ansioihin.

On vaikea ymmärtää, mihin kristinopillisesti nojaudutaan, kun ankarimmat kiellot on päätetty kohdistaa  juuri musiikkialalle.

*   *    *

Päivämies-lehti julkaisi Ruukin suviseurojen jälkeen seikkaperäisen artikkelin  Kristitty ja taide (Päivämies 37, 8.9.1971). Tässä siitä musiikkia koskenut katkelma.

 

SRK 1971: ”Kirkkokuorossa laulaminen on vaarallinen silta maailmaan”

Päivämies 37, 8.9.1971

Musikaalisuutta ei ole lupa käyttää oman kunnian eikä epäjumalien hyväksi

Periaatteellisena näkemyksenä todettiin, että taiteellinenkin lahja on Jumalan lahja ja sitä sellaisenaan ei kukaan saa katsoa ylen. Kuitenkin tuli esille, että tätä lahjaa paljon käytetään väärin. Ei Jumala ole antanut näitä lahjojaan ihmiskunnian korottamiseksi, ei Jumala anna kunniaansa toisille eikä ylistystänsä epäjumalille. – –

TÄLLAINEN NEUVONPITO käytiin seurojen viimeisenä päivänä ja siihen oli kokoontunut niin runsaasti osanottajia, että osan oli etsittävä itselleen istumapaikka ikkunalaudalta.

Keskustelussa aikaisemmin oli tullut esille sellaisiakin ajatuksia, että Jumalan valtakuntaan olisi tullut jonkinlaisia kahleita ja laillisia määräyksiä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Heti alussa todettiin, että itse meissämme me ahtaalla olemme; Jumalan valtakunnassa ei ahdista eikä purista kun vain tunnon asiat ovat kunnossa. Neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat osa evankeliumia.

MITEN SITTEN käytämme Jumalan antamia lahjoja musiikin alalla? Toiminnan muodot sillä alalla ovat avartuneet.

Musiikista on tulemassa vaara joutua maailmanmielisyyteen.

Jumalanlapset arvostavat Jumalan lahjaa myös musiikin alalla, mutta sitä ei saa käyttää väärin. — Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. — Musiikin taidossakaan ei ole varaa lähteä etsimään ihmiskiitosta, vaan mahdollisimman epäitsekästä Jumalan lahjojen käyttöä Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisena harrastuksena kuoroissakin laulaminen, myös kirkkokuorossa, on osoittautunut monelle vaaralliseksi sillaksi maailmaan.

Yhteyden rakentaminen on kadottanut suolan, ja Jumalan valtakunnan rajat ovat alkaneet pimentyä. Viimeisen eriseuran aikana oli huomattava osa eriseuraan menneistä n.s. kirkkokuorolaisia. Laulettiin sydämet yhteen epäuskoisten kanssa. Jumala ei asu jaetussa sydämessä. Ei kukaan voi palvella kahta herraa.

”Solistina esiintyminen saa aikaan pahennusta”

TÄHÄNKIN OLISI lähtökohdaksi tehtävä kysymys-asettelu: etsinko siellä Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa. Eiköhän siellä pohjimmaisena tavoitteena ole tuoda esille itseään ja etsiä omaa kunniaa.

Osallistumisen turmiollisena seurauksena ei ole vain omantuntonsa turmeleminen, vaan siellä on vielä esimerkin vuoksi pahennukseksi monille muille.

Toisille tieto uskovaisen esiintymisestä jossakin tilaisuudessa tuo tervettä hätää sielun autuuden tähden, toisille se on houkutuksena osallistumiseen ja näin saa aikaan pahennusta.

Paavali sanoi, että hän ei lihaakaan söisi, jos tietäisi sen veljiä pahentaneen. Vaarat ovat perin moninaiset. Kannattaa siis pysyä erossa oman ja toisten sielujen autuuden tähden. Ei laulamisesta saa tulla epäjumalaa, se ei vie taivaaseen. Ei saa myös houkutella kanssaveljiä ja -sisaria sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Tämä on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon. Liiallinen kiintyminen taiteeseen saattaa tulla epäjumalaksi ja nousta evankeliumin edelle.

”Oopperat ovat ilveilyä”

ILMAN ENEMPÄÄ selitystä on selvä asia, että jumalanlapsen paikka ei ole oopperassa. Kokouksessa olikin syvä huoli, että jumalanlapset karttaisivat tällaisia tilaisuuksia.

Oopperat ovat suoranaista ilveilyä, johon usein sekoitetaan jumalisuuden kuva. Samasta suusta tulee kiitos ja kirous, miten voisi sellaiseen osallistua ja siihen yhtyä.

”Kuorot ja konsertit vievät sielun autuuden”

KUOROTOIMINTA on vapaaehtoisena musiikkiharrastuksena hyvin yleistä. On eri järjestöjen piirissä toimivia kuoroja, kirkkokuoroja ja vielä lapsikuoroja. Laulutaidon kehittämisen suhteen ne ovat hyviä ja monet näennäisesti ajanvietteenä vaarattoman näköisiä.

Mutta ajatellaanpa tilannetta. Kuorossa on suurin osa epäuskoisia laulajia, on laulettu sydämet yhteen. Monelle on käynyt niin, ettei ole jaksanut tunnustaa uskoaan ja vielä vähemmän saarnata kavereille parannusta. On joutunut jaetulle sydämelle.

Raamattu sanoo: Jumala ei asu jaetussa sydämessä, eikä kukaan voi palvella kahta herraa. Näin on vaarattoman tuntuisesta ajanvietteestä ollutkin mitä suurin vaara, on mennyt sielun autuus.

Kumpi on silloin parempi, säilyttää jumalanlapsen oikeus vai menettää se kallein aarre. Sielun autuus on kaikkein kallein asia, kaikki muu sen rinnalla on pelkkää roskaa.

KUOROT ESIINTYVÄT kaiken lisäksi erilaisissa konserteissa ja pitävät konsertteja. Eivät kaikki ole edes kirkkokonsertteja. Ulkonaisesti kaunista menoa, mutta puuttuu se eläväksi tekevä voima, Kristuksen evankeliumi.

Kun kuorossa on uskovaisia pitää moni kuoroon kuulumatonkin kristitty täysin oikeutettuna mennä konserttia kuuntelemaan ja saa siellä sielulleen kipuja; tunto tulee sairaaksi. Esiintymisellään on loukannut oman omantuntonsa ja vielä pahentanut monia muita.

Ei tarvinne kerrata, mitä Raamattu sanoo niille, jotka pahentavat yhden näistä vähimmistä, jotka uskovat Kristuksen nimen päälle. Sielunvihollisen eksytykset ovat niin ovelat ja kavalat, että jos taitaisi tapahtua, niin valitutkm eksytettäisiin.

Näitä asioita kannattaa tarkasti tutkia Jumalan sanan valossa. Vielä kannattaa tutkistella näitä Jumalanlasten kanssa keskustellen, että säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Paavali kirjoittaa Koi. 3:1—2: ”Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikäät niitä, jotka ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Isän oikialla kädellä. Pyrkikäät niiden perään, jotka ylhäällä ovat ja ei niiden, Jotka maan päällä ovat”. – –

Loppusanat

KAIKISSA KOKOUKSISSA tuli esille voimallisesti se tosiasia, että kristityn elämä on todellista taistelua kehdosta hautaan asti.

Taistelu on jatkuvasti kiihtynyt ja edelleen kiihtyy. Syntielämä suojataan lailla. Onhan luonnollista, että sitä silloin tehdään ja joka ei siihen voi yhtyä hyvän omantuntonsa tähden, joutuu yhä suuremman painostuksen alaiseksi. Kristittyä pidetään ahdasmielisenä ja kehityksestä jäljessä olevana, nimityksiä löytyy toinen toistaan kummallisempia. Näin on kalkilla elämänaloilla, joten ei ole mitään aihetta asettaa toista vartiopaikkaa toista helpommaksi. Missään ei jaksa, ellei Jumala anna voimaa.

*    *    *

Päivämiehen artikkeli on julkaistiin kokonaisuudessaan aikoinaan ”Mopin palstalla” (palsta on lopetettu).

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Julk. Päivämies nro 37, 8.9.1971: “Kristitty ja taide”.

Televisiopäätös (Wikipedia)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Kaisu Innanen:  “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot  (Kaltio-lehdessä julkaistu artikkeli)

Jyrki Linjama: Kirkko-ooppera: säveltäjän puheenvuoro. 11.2.2010 Amfion.fi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Annetaan lapsille maapallo

ANNETAAN LAPSILLE MAAPALLO

Annetaan lapsille päiväksi maapallo
kuin kirjava ilmapallo,
että he saisivat leikkiä.

Leikkiä ja laulaa tähtien seassa.

Annetaan lapsille maapallo
kuin jättiläisomena tai lämmin leipä,
että he olisivat kylläisiä edes yhden päivän.

Annetaan heille koko pallo,
että maailma edes yhden päivän saisi tuntea,
mitä on ystävyys.

Meidän käsistämme lapset ottavat maan
ja istuttavat siihen kuolemattomia puita.

*    *     *

Nazim Hikmet (1902-1963), suom. Brita Polttila. Sisältyy kokoelmaan Maailman runosydän (WSOY 1998).

 

Tule sinäkin mukaan istuttamaan puita – se käy helposti!

 Tree Nation on YK-vetoinen projekti, jonka tavoitteena on istuttaa kahdeksan miljoonaa puuta Saharaan. Istutusprojektin tarkoitus on ensisijaisesti ekologinen, mutta samalla parannetaan myös yhteiskunnallisia ja humanitaarisia oloja.  Jo kymmenellä eurolla voit istuttaa puun, jonka löydät sitten  nimelläsi nimikoituna netistä. Linkistä pääset aina halutessasi oman puusi luo.

Lahjoita ystävällesi, jolla on kaikkea, puutaimikko Afrikassa… 

http://www.tasaus.fi/

Tasaus2010-keräys: Ehkäise aavikoitumista istuttamalla puita (Suomen lähetysseura)

Myös World Vision Finlandin kautta voit istuttaa esimerkiksi ystävyyden puun, tai auttaa istuttamaan kokonaisen puutarhan, parilla kympillä.

Tai voit lahjoittaa ystävällesi 15 puuntainta Afrikassa Kirkon Ulkomaanavun kautta.

Eräs esimerkki metsäprojektista: Puut takaavat tulevaisuutta Mosambikissa (Ulkoministeriö 2009).

*    *    *

Meille suomalaisille metsät ovat aina olleet itsestäänselvyys, mutta eivät ole enää. Valtaosa Suomen metsistä on tehometsätalouden piirissä.

Lapsemme ja heidän lapsensa eivät voi elää jos meidän sukupolvelmme ei pidä huolta metsästä. Maailman metsistä. Millaisena jätämme maapallon heille?

Siemenpuu-Säätiö vaikuttaa ja tiedottaa maailman metsien tilasta niin Suomessa kuin Kaukoidässäkin.

”Metsän jäljillä -kirja vie keskelle sademetsää ja suomalaista hakkuuaukeaa. Paljon kiistelty tehometsätalous on ollut Suomessa maan tapa jo pitkään. Eikä vain Suomessa. Ympäri maailmaa teolliset puuplantaasit syrjäyttävät metsiä, ja Suomen rooli tehometsämallin levittäjänä Etelässä on suuri. Teollisuus ja jopa luonnonsuojelualueet ajavat metsäyhteisöjä ahtaalle. Moni metsästä riippuvainen yhteisö joutuu lähtemään. Entinen koti saa ympärilleen aseistetut vartijat.

Mitä on metsä? Ja kuka sen saa määritellä? Miten vaikutamme metsään ja miten se vaikuttaa meihin?”

Näitä kysymyksiä pohtii kirja Metsän jäljillä (Siemenpuu-säätiö, 2009).Voit ladata kirjan maksutta tästä.

Pyhyyden kohtaaminen – metsässä sielu lepää

Metsän myyttistä hiljaisuutta ja salojen lampien välkähtelyä voi kuulla rauhoittavana vaikkapa tässä:  Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel. Luonnon ikuisuudessa on pyhyyttä jossa sielu lepää, kokee kuuluvansa osana kaikkeuden kokonaisuuteen.

On armas sunnuntaiaamu tää,
se muistot mielessä herättää –
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain –
hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkea,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa. (Immi Hellén: Paimenpoika, 1898)

Pyhän kosketus luonnossa: johdatus kristilliseen ekoteologiaan. Toim. Pauliina Kainulainen, Kirjapaja 2007. 

Pauliina Kainulainen: Missä sielu lepää. Kadonnutta pyhyyden tuntoa etsimässä. Kirjapaja 2010.

Juhani Huttunen: Päin mäntyä. Pauliina Kainulaisen haastattelu. Kirkko ja Kaupunki nro 17, 21.4.2010.

Ajattelemisen aihetta antoi Mecano.

Lue myös:

Mohandas Gandhi: Tottelemattomuudesta. Suom. ja toim. Eila Salomaa ja Jukka Viitanen. Taifuuni.

Jean Giono: Mies joka istutti puita. (L homme qui plantait des arbres, 1953.)
Suom. Tuukka Kangasluoma, 1994. Uusi kuvitettu painos 2008.

Juhani Pietarinen: Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Yliopistopaino, 1993. (4. p.2001.)

Henry Thoreau:

Elämää metsässä. (Walden or Life in the woods, 1854.) Suom. Mikko Kilpi (1. p. 1954.) WSOY, 1990.

Kansalaistottelemattomuudesta. Toim. Outi Lauhakangas. Visio. Otava, 1986.

Kävelemisen taito. (Walking, 1862.) Suom. Markku Envall. Basam Books, 2008 (1. p.: Jack-in-the-Box, 1997).

Vaellus vuorelle ja muita esseitä. Suom. Antti Immonen. Green Spot, 2007.

Anonyymi: Kadotettu hengellisyys

Pelasta maailma!

Topi Linjama: Pikkunupun isäntä. Kumppani-lehti 1.6.2009.

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

 Rauhanyhdistysten vuosikokousedustajat päättivät vuonna 1963 Ylivieskan suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa, että television hankkiminen on synti. Uskovaisella ei ole lupa hankkia vastaanotinta kotiin.

”Jumalan Sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineitten liiketoimia. – – Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa.” (SRK:n vuosikokous Ylivieskassa 10.7.1963.)

”Televisio ei ole kristityn kodin huonekalu”, todettiin julkisuuteen annetussa tiedotteessa ja monissa Päivämiehen kirjoituksissa. Tätä on toisteltu lähes 50 vuotta.

SRK:n johtokunta ryhtyi myös valvomaan, että televisiokieltoa noudatettiin. Asiaa seurattiin pitkin 1970-lukua, sillä SRK:n johtokunta nosti asian säännöllisin välein puhujienkokouksiin. Puhujienkokouksissa päätettiin vuosi vuodelta tiukentaa uskovaisten valvontaa ja asetettiin kieltoa rikkoneille sanktioita.  Sanktiona toimi eristämine uskonyhteydestä, eli asianomaista lakattiin tervehtimästä Jumalan terveellä ja hänen katsottiin kieltäneen uskonsa. Jos hän sattui olemaan rauhanyhdistyksen jäsen, hänelle ilmoitettiin kirjeellä johtokunnan päätöksestä että hänet on erotettu yhdistyksestä – saatettiinpa erottaa ilman kirjallista päätöstä.

Televisiokielto oli ensimmäinen niinsanotuista kulttuurikielloista, jotka SRK:n johtokunta vakiinnutti uskomisen kriittiseksi osaksi 1970-luvulla puhujienkokousten päätöksillä ja Päivämiehen kirjotuksilla. Niinpä myös klassisen musiikin harrastamisesta tehtiin synti 1970-luvulla. Konsertit, ts. elävien musiikkiesitysten seuraaminen, sekä muusikon ammatti määriteltiin synniksi (lukuunottamatta musiikinopettajana ja kanttorina toimimista). Samaten vain osa soittimista katsottiin uskovaiselle sopiviksi.

Tämä kielto, samoin kuin televisiokielto, on sittemmin uudestaan ja toistuvasti vahvistettu Päivämiehessä myös 2000-luvulla. Konsertti- ja televisiokieltoa ei ole tähän päivään mennessä kumottu.

Kokous kokoukselta kiristyvä ”televisiokuri” pohjusti hoitokokouksia

Vuoden 1963 päätöksen jälkeen televisiokiellon perusteluksi vakiintui kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin uskovaisenkin on SRK:n mukaan mahdotonta kyetä valitsemaan synnillisen ja ei-synnillisen ohjelman välillä ja jättää katsomatta niitä synnillisiä.

Toiseksi, TV:n hankkimisella uskovainen syyllistyy tottelemattomuuden syntiin, sillä seurakuntahan on jo päättänyt, ettei  uskovainen saa hankkia vastaanotinlaitetta. Uskovainen oli velvoitettu osoittamaan kuuliaisuutta tälle päätökselle.

TV-päätökseen liitetty kuuliaisuuden valvonta loi käytännnössä perustan sille, että ihmiset myöhemminen alistuivat hoitokokousten tapaiseen julkiseen toinen toistensa häpäisemiseen ja nöyryyttämiseen. Tv-päätös oli avoimen alistamisen ensimmäinen askel.

Pelkkä vuosikokouspäätös ei ilmeisesti ollut osoittautunut sittenkään riittäväksi, vaan television juuriminen pois kodeista ja ehdottoman kuulaisuuden aikaansaaminen vaati SRK:n johtokunnalta seuraavina vuosikymmeninä yhä kovempia toimenpiteitä.

SRK:n johtokunta käsitteli televisiokysymystä kokouksessaan keväällä 1971 ja päätti viedä asian uudestaan puhujienkokouksen käsittelyyn, jotta voidaan yhteisesti laajalla joukossa sitoutua aikaisempaa tiukempaan kuriin asiassa.

Ruukin suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa 1971 tehtiinkin SRK:n johtokunnan ennalta valmistelema päätös, että jokainen television kotiinsa hankkinut uskovainen puhutellaan ja, mikäli asianomainen ei luovu televisiostaan, hänet katsotaan epäuskoiseksi, koska asianomainen on television ostamis-teollaan kieltänyt uskonsa. Samalla päätettiin että kaikki tällaiset uskovaiset erotetaan rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Päätös merkittiin SRK:n vuosikokouspöytäkirjaan:  ”Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 1971.)

SRK:n pääsihteeri lähetti sittemmin rauhanyhdistyksille ohjeet erottamismenettelystä. Televisioon liittyvän kurinpidon loppuvarmistus tehtiin vielä puhujienkokouksessa Sievissä 1976. Tällöin päätös kuului:  ”Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 3.7.1976.)

Vanhoillislestadiolaista kansaa valmisteltiin ennalta vuonna 1971 Ruukin suviseurojen puhujienkokouksen päätöksiin kirjoituksella Päivämiehessä kesäkuun alussa (alla).   Siinä todetaan, että SRK:n johtokunta oli käsitellyt televisioasiaa  kesän suviseuroja valmistelleessa kokouksessaan.

Kuten tunnettua, normien kiristäminen ja niiden noudattamisen entistä tiukempi valvonta oli sittemmin erottamaton osa hoitokokousvuosien väkivallan leimaamaa uskonelämää rauhanyhdistyksissä. Ne olivat seurausta pappishajaannuksen jälkeen aloitetusta syntilistan rakentelusta, jolloin siitä mitä pidetään syntinä, alettiin tehdä uskovaisten omiatuntoja sitovia kokouspäätöksiä, joiden nojalla ihmisiä sittemmin kuulusteltiin.

”Elävä kristillisyys ei ole konserttikristillisyyttä”

Kirjoitus on merkittävä historiallisesti myös siitä syystä, että siinä valmisteltiin musiikkiin liittyviä laajempia kieltoja, joista Ruukissa myös päätettiin ja joita edelleen tiukennettiin Pudasjärven suviseurojen yhteydessä 1972. Kirjoitus ei kuitenkaan kerro, olivatko kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet myös musiikkia koskevan tiukennuksen takana. Tämä on kuitenkin todennäköistä.

Päivämiehen kirjoitus osoittaa, että konserttiharrastus oli julistettu SRK:n johtokunnassa synniksi jo ennen kuin asiasta päätettiin puhujienkokouksessa. Konserttiharrastus oli SRK:n johtokunnan mukaan ”murheellinen ajanviete” josta kehotettiin tekemään parannusta, jos sellaiseen oli sortunut, kuten monen uskovaisen oli todettu sortuneen.

Tällaista erikseen korostettua konserttikieltoa ei lehteen tietenkään painettaisi ilman todettua tarvetta. Vielä 1950- ja 60-luvulla monet koulutetut kaupunkilais-uskovaiset harrastivat myös elävää musiikkia ja kävivät konserteissa. Klassisen musiikin harrastusta ei pidetty syntinä. Sen harrastajia oli tosin siihen aikaan suhteellisen vähän, koska silloinen vl-joukko eli valtaosaltaan vielä maaseutukylissä.

Toisaalta tiedetään, että on ollut olemassa vanhoillislesatdiolaista uskoa tunnustavia  säveltäjiä, joiden ammattiin musiikin julkiset esitykset  ovat tietenkin liittyneet luonnollisena osana.

Tästä seuraakin absurdeja kuvioita, kuten että uskovainen säveltäjä saa hyvällä omallatunnolla seurata konserttia, koska on kyse hänen ammatistaan ja työstään, mutta sen sijana vl-uskovainen musiikinystävä tulee langenneeksi syntiin joka jää omalletunnolle taakaksi jos saapuu paikalle, koska konsertissa istuminen on hänelle syntiä. Hän joutuu tästä parannuksen askelille, mutta vl-uskovainen säveltäjä ei (eihän? Ei kai sentään?).

Omituiset perustelut konserttikiellolle

”Konsertti-synnin” perustelu jää kirjoituksessa oudon epämääräisesti ilmaan. Toteamus ”elävä kristillyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä” on tietenkin ontto retorinen hölynpöly-lause, pelkkää demagogiaa joka ei perustu mihinkään.

Kirjoituksen vihjailevaa tyyliä tulkiten siitä on mahdollista lisäksi saada sekin käsitys, että kaikki muut konsertit olisivat syntiä, paitsi sellaiset (mitä ne sitten olisivatkaan), joissa kokoontuvat ”kaikki joilla henki on”.  (Sic! Erilaiset henget olivat suostitua selitysarsenaalia 1970-luvulla.)

Ainoana ”raamatullisena” perusteluna konserttikiellolle kirjoittaja esittää  irrallisen viittauksen psalmiin 1, muotoilulla ”vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä”.

Lukija jää miettimään, tarkoittaako kirjoittaja, että konsertissa muusikoiden esitystä kuuntelemaan asettuvat ihmiset olisivat ikään kuin erityisen syntisiä? Syntisempiä kuin vanhoillislestadiolaiset ihmiset, jotka eivät voisi kirjoittajan mukaan juuri muiden ihmisten syntisyyden takia tulla ”istumaan” konserttisaliin ja iloitsemaan musiikista? Mutta tuonkaltainen ajatus ei tunnu lainkaan istuvan lestadiolaiseen uskonperinteseen ja tuntuu lisäksi pöyristyttävän omahyväiseltä.

Onkin varsin kiusallista ja häpeäksi kristillisyydelle, että omassa hengellisessä lehdessä esitetään tämäntasoista höpinää muka totena pidettäväksi.

Oma teologinen kysymyksensä on, missä määrin nimenomaan psalmeilla on ylipäätään mahdollista perustella kristittyä sitovia tapoja, määräyksiä ja lakeja. Psalmien asema Vanhassa testamentissa ei ole tietenkään ollenkaan samantasoinen kuin esimerkiksi kymmenen käskyn. Psalmit edustavat lähinnä hengellistä runoutta, eivät samalla tavoin ytimeltään Jumalan sanaa kuin vaikkapa Uuden testamentin Jeesuksen puheet.

Kyseinen psalmin säe on lisäksi sisällöltään sen laatuinen, että sillä on hyvin vaikea perustella konserttikieltoa:

”Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa, vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu.

Hän menestyy kaikissa toimissaan. Niin ei käy jumalattomien. He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Väärintekijät saavat kerran tuomionsa, syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa. Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.”  (Ps. 1:1-6, 1992.)

Kaikkien psalmien on perinteisesti uskottu olevan Daavidin kirjoittamia, mutta nykyiset tutkijat pitävät niitä useiden kirjoittajien tai kirjoittajaryhmien tuotoksena. Suurin osa kirjoittajista on jäänyt tuntemattomaksi.

Psalmit ovat lähinnä laulu- ja mietelmärunoutta, siis kaunokirjallisuutta. Niitä on ryhmitelty aiheittain: kiitospsalmit sisältävät kiitosta ja ylistystä Jumalalle, valituspsalmit kuvaavat ihmisen murheita ja vastoinkäymisiä elämässä, kuningaspsalmit kertaavat Israelin historiaa ja matkalauluja laulettiin erityisten juhlapäivien aikaan juhlakulkueissa.

Psalmit kuuluvat nuorimpaan osaa Vanhaa testamenttia. Lopullisesti Psalmien kirja on koottiin lopulliseen muotoonsa vasta noin vuonna 175 ennen ajanlaskun alkua.

”Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta”

Päivämies no 23, 2.6.1971

”Kristillisyyden selvä kannanilmaisu television sopivaisuudesta kristityn  kodin huonekaluksi on tehty kaikkien tiettäväksi.

On syytetty, että kuolleesta kappaleesta on tehty vaarallinen ja sieluja surmaava, vaikka selvästi on aina puhuttu televisiosta ohjelmineen. Kappale sinänsä on kuollut, mutta kun se alkaa elää, ei se enää ole kuollut. Ohjelma on selvästi osoitettu ala-arvoiseksi ja lihaa ruokkivaksi roskaksi, mutta mikään ei näy auttavan.

Uudelleen on asiaan puututtava vain siksi, että television ohjelman tuoma hedelmä puhuu niin sanomattoman murheellista kieltä. Melkein kaikille niille, joille televisio on tullut rakkaaksi, ovat seuravälit tulleet pitkiksi. Kotiseurat ovat melkein loppuneet ja jäljelle on jäänyt vain paha omatunto.

On myös niitä, joille televisio ohjelmineen on kirkastunut synniksi, mutta monelle on tullut heikkous sen hävittämiseen nähden. On keksitty puolustuksia jos jonkinlaisia, lapset eivät anna hävittää, lapset pysyvät kotona, ympäristö on niin paha, että siltä suojellaan lapsia istuttamalla television äärelle jne.

Ajatelkaa rakkaat ystävät millainen suojamuuri. Onko parempaa turmella lasten ja aikuisten sielunelämä kotona kuin kylässä. Jos televisio on kylässä, ei sitä ainakaan niin ahkerasti käydä katsomassa.

Turha on kenenkään luulla olevansa niin vahva, että pystyy valitsemaan sopivan tai sopimattoman ohjelman. Vanha osa on voimallinen vaatimuksissaan. Siksi se, mikä tänään on kielletyn tuntoista, on huomenna sopivaa. Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.

Monella on jäänyt huomaamatta, että tässä on kuitenkin tullut tottelemattomuuden synti. Seurakunta on sitä mieltä, että televisio ei ole sopiva ja kuitenkin on sellainen hankittu. Esimerkkinä toisille se saattaa olla vaarallinen.

SRK:n johtokunta käsitteli televisioasiaa viime kokouksessaan. Televisio käsitettiin erittäin murheellisena ilmiönä ja toivottiin, että sen vaarallisuus kirkastuisi jokaiselle.

Toinen yhä enemmän jalansijaa saanut murheellinen ajanviete, johon kristitytkin ovat sortuneet, on konserttiharrastus. Vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä.

Elävä kristillisyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä.

Psalmien kirjassa puhutaan kyllä paljon lauluista ja soitoista, mutta siellä on kaiken ehtona: Kaikki, joilla Henki on.

Oman sielun autuuden tähden kannattaa kaikista näistä luopua ja palata Herran tykö Hänen seurakuntaansa ja kysellä vieläkö nämäkin synnit saa anteeksi. Varma on se, että Jumalan sydämellä on paljon anteeksiantamusta Ja seurakunnassa hyviä neuvoja uskon kuuliaisuudessa vaeltamiseen.

Lähemmin nämä kysymykset tulevat keskusteluun ensi kesän suviseuroissa pidettävissä kokouksissa.

Jäämme uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Päivämies 2006: tahdommehan karttaa konsertteja

Onko mikään muuttunut vuodesta 1971?

”… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

”Televisiokantaa ei ole syytä muuttaa.” Näin totesi SRK:n silloinen johtokunnan jäsen Aarno Haho lehdistötilaisuudessa Sotkamon suviseuroissa (Helsingin Sanomat, kuukausiliite, elokuu 2006).  Samaa vakuutti myös SRK:n pääsihteri Aimo Hautamäki seuraavana vuonna Kotimaa-lehden haastattelussa (19.4.2007).

PS. Huomiota kiinnittää että vielä 1970-luvulla Päivämiehessä oli ihan OK  kirjoittaa lehteen sanallinen synninpäästö perinteelliseen vl-tapaan, kuten yllä olevankin kirjoituksen lopussa. Tämä kiellettiin 2000-luvun alkuvuosina ja päätettiin virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 2008.

Jotkin asiat siis voivat muuttuakin! Eihän toki televisio- eikä konserttikieltopäätös –  mutta niinkin keskeinen opillinen seikka kuin syntien anteeksi uskominen…!

*     *      *

Aiheeseen liittyvää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: suothan esittää parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnnollistamisesta nostamalla esiin autenttisia dokumentteja.)

Televisiopäätös (Wikipedia)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen – suviseuroja ei edelleenkään televisioida

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Vanhoillislestadiolaiset katselevat televisiota salaa

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

”Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot (Kaltio)

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Miksi teatteri on syntiä? (Ex)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

”Meistä on tullut kaksinaamaisia” (Sivusta seurannut)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen

Olinko hölmö

Teatteriesitys koulussa (Koululaisten äiti)

*    *     *

Välittäköön Alban Berg -kvartetti Schubertin sävelin kiitoksemme Mopin Palstan Pölyttyneen aarre-arkistolle, josta hän on siirtänyt ylläolevan Päivämiehen kirjoituksen nettiin. (Toimitus.)

Miksi teatteri on syntiä?

 Miksi teatteriesityksen katsominen on syntiä?

”Teatterista kieltäytyminen merkitsee lestadiolaisuskovalle samaa kuin musliminaisen huivi: oman uskon tunnustamista ulkopuoliselle maailmalle” totesi lestadiolainen pastori pohtiessaan kulttuurikieltoja.

Onko se  siten yksi elävän uskon merkki? Osoitus siitä rakkaudesta, joka on Raamatun mukaan kristityn tunnusmerkki, josta maailma tietää meidät Hänen opetuslapsikseen? (Joh. 13:35.)

Kun Oulun kaupunginteatteri esitti näytelmää Fundamentalisti, Kalevan toimittaja kutsui oululaisen vanhoillislestadiolaisen papin katsomaan kanssaan esitystä. Näytelmän aihe taustoitti harvinaislaatuista haastattelua hengellisistä asioista.

Oulun Tuiran seurakunnan pastori Stiven Naatus kävi toukokuussa 2007 Kalevan toimittajan pyynnöstä katsomassa Oulun kaupunginteatterissa  näytelmän  Fundamentalisti. Näytelmän kirjoittaja on palkittu teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Juha Jokela.

Näytelmä käsittelee nimensä mukaan fundamentalistista kristillisyyttä ja ah, niin inhimillistä oikeassa olemisen tarvetta, jotka johtavat lopulta hengelliseen väkivaltaan.

Kalevan haastattelussa Naatus pohdiskeli näytelmän herättämiä ajatuksia fundamentalismista yleisellä tasolla, monipuolisesti ja omaperäisesti.

Naatus kertoi haastattelussa myös avoimesti vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kipukohdista. Hään esitti myös toivomuksen siitä, että oman herätysliikkeen sisällä voitaisiin käydä keskustelua sen lähihistoriasta.  

–  Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden kanssa, myös yhteisön sisällä.

SRK poisti pastorin rippikoulupapin paikalta:  ”Teatterissa käynti poikkeava teko”

Osa vanhoillislestadiolaisista piti Naatuksen puheita ja avointa teatterissa käyntiä uskovaiselle sopimattomana. SRK:ssa päätettiin pudottaa Naatus pois kesän 2008 rippikoululeirejä koskevasta suunnitelmasta. Hän ei saisikaan toimia rippipappina.

SRK:n menettelyn tarkoituksena ei ollut keskustelun tukahduttaminen, huomautti Hänninne, ja perusteli ratkaisuaan tapauksesta syntyneellä hämmennyksellä.

SRK:n leirityönsihteeri Tuomas Hänninen sanoi poistaneensa Naatuksen nimen vuoden 2008 rippikoulupappien joukosta sen ihmetyksen ja hämmennyksen tähden, jonka Naatuksen näytelmän katsominen ja Kalevalle antama haastattelu oli liikkeen sisällä aiheuttanut.

Hänninen kertoo, että uskovaiset olivat ottaneet häneen yhteyttä Naatuksen toiminnan tähden. Hänninen oli päätellyt tämän perusteella, että jos Naatus on järjestön rippikoululeirin pappi, vanhemmat ihmettelevät, miten heidän lapsiaan leirillä opetetaan. Hännisen mukaan rippilasten vanhemmat ovat ihmetelleet ”äkkijyrkkää muutosta suhteessa teatteriin”.

– Se oli niin poikkeava teko, että esimerkiksi ne vanhemmat, jotka lähettävät lapsia SRK:n rippikoululeireille, olivat hämmentyneitä, totesi Hänninen.

– Tämä oli syy. Sovimme asian Stivenin kanssa kaikessa ystävyydessä. Päätös ei tarkoita sitä, että emme pitäisi Stiveniä uskovaisena. Se on eri asia, Hänninen sanoi.

 – En olisi halunnut kytkeä tätä keskustelua meidän rippikoulukeskusteluumme. Odotetaan, että keskustelu laantuu. Ehkä voimme kutsua Naatuksen mukaan taas seuraavana vuonna.

Hännisen oma kanta teatteriin pysyy edelleen ennallaan:

– Teatteri ei ole uskovaiselle niitä ”ykköspaikkoja”. En ole kuullut, että kenenkään usko siellä vahvistuisi.

– En ota kantaa oliko Naatuksen teatterikäynti syntiä vai ei. Meillä on perinteinen käsitys, että uskovaiset eivät käy teatterissa, hän jatkoi..

SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen vakuutti haastatteluissa, että pastori Naatus saa edelleen vapaasti jatkaa lestadiolaisessa liikkeessä seurapuhujana.

– Se ei ole SRK:n vaan paikallisten rauhanyhdistysten asia. Pidän kuitenkin luonnollisena, että hän voi jatkaa, totesi Voittonen.

– Tämäntyyppisiä ratkaisuja joudutaan pitkän ajan suunnitelmissa tekemään terveydellisistä ja monista muista syistä. Nämä ovat arkirutiinia. Hiukan hymyilyttää, että asia nousee esille, Voittonen totesi Kotimaan haastattelussa.

– Olen päätöksestä surullinen, mutta toisaalta ymmärrän SRK:n kannan, totesi puolestaan Stiven Naatus.

Kaleva: ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”

Tapahtumien käänne sai Kalevan pääkirjoitustoimittajan julkaisemaan kriittisen pääkirjoituksen SRK:n ratkaisusta.

Naatuksen tavoin pääkirjoituksen kirjoittaja kannusti herätysliikkeen jäseniä sisäiseen keskusteluun. Lehti  huomautti myös, että kyseinen pappi ei ollut mennyt katsomaan näytelmää provokaatiotarkoituksessa, vaan sanomalehden kutsusta ja tarpeellisen keskustelun avauksena.

Kalevan pääkirjoitustoimittaja ansaitsee täyden arvonannon, sillä hän kantoi vastuunsa sekä yhteisön että myös yksittäisen henkilön aseman osalta.  Hän yritti pitää huolta siitä, ettei Stiven Naatusta ”kivitettäisi” omiensa joukossa teatterissa käynnin takia. Pääkirjoitus oli siis myös puheenvuoro papin puolesta yhteisön valtaa vastaan.  

Mitä Naatus itse asiassa sanoi?

Juha Jokelan näytelmä Fundamentalisti on sijoitettu Suomeen ja se kertoo kuvitellusta suomalaisesta hengellisestä yhteisöstä.  Tämä on ollut uutta keskustelussa fundamentalismista. On tavallista, että kun fundamentalisteista puhutaan julkisuudessa, sormet osoittavat herkästi muslimeihin päin. Mutta Kalevan jutussa todetaan, että  fundamentalismi saattaa olla lähempänä kuin uskommekaan. Jokaisessa meissä.

– Kyllä se elää meissä, Stiven Naatus myöntää. Fundamentalismi ei kuitenkaan aina ole pahasta. Hänen mielestään joissakin asioissa pitää olla tunne, että on oikeassa. Muuten elämiseltä katoaa mielekkyys.

Varsinainen kypsyyskoe onkin, kykeneekö ihminen tarkastelemaan omaa oikeassa olemisen tarvettaan.

Näytelmän Markus sanoo, että jos jokin asia on itselle tärkeä, sitä pitää pystyä peilaaman ja miettimään. Naatus on samaa mieltä.

– Jos tässä on jotain syvää ja kantavaa, pitäähän sen selvitä elämän testissä, Naatus sanoi. Hän korosti ettei fundamentalismi kuitenkaan ole vain pienten marginaalien vitsaus. 

– Voi olla myös valtavirtafundamentalismia. Että joidenkin asioiden ikään kuin täytyy vain olla niin kuin enemmistö katsoo ja toimii. Sitä pidetään jotenkin enemmän oikeana kuin marginaalien näkemystä. Miksi? Miksi ei välillä pohdita ovatko enemmistön totuudet tosia ja hyviä?

Naatus painotti, että fundamentalismi on vaarallista silloin, jos ihminen ei ole oma itsensä. Tai ihminen ei kykene etsimään omaansa. Tai jos häntä käytetään hyväksi, kuten tässä näytelmässä, jossa uskonyhteisö käytti hyväkseen Heidiä. Seuraamukset voivat johtaa traagiseen lopputulokseen. Heidi joutui lopulta mielisairaalan suljetulle osastolle.

Yksi näytelmän puhuttelevimmista kohtauksista on, kun Heidi toteaa, ettei hän halua luopua uskostaan eikä seurakunnastaan, mutta hän haluaa pitää niistä lomaa.

– Heidi toivoi pääsevänsä omaan tilaansa, voivansa olla oma persoonansa. Tämä pani miettimään. Naisten ongelmahan on vuosisatoja ollut, ettei heillä ole omaa tilaa, omaa huonetta, vaan sen on aina joku muu määritellyt. Siis joku muu määrittelee sinun elämäsi.

– Mutta kristillisessä uskossa lähdetään siitä, että on oma tie. On tärkeää, että voi olla osa uskonyhteisöä aitona omana itsenään, pohtii Stiven Naatus.

Avoimen keskustelun pelko

Näytelmä Fundamentalisti  kertoo ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyvistä ristiriidoista. Vaikeudesta tavoittaa toinen ihminen, puhua samaa kieltä toisen kanssa, kyvyttömyydestä kunnioittaa häntä omana itsenään.

Esitys herätti Stiven Naatuksen pohtimaan, kuinka tärkeää on purkaa vaikeudet auki ja keskustella niistä avoimesti.

Aito vuorovaikutus voi syntyä vain silloin kun voidaan keskustella ilman pelkoa lyttäämisestä ja sulkemisesta kanssakäymisen ulkopuolelle.

Stiven Naatus puhui kuoresta, joka syntyy ihmisen ympärille, kun asiat jätetään puhumatta.

Sellainen aiheuttaa pahaa oloa ihmisen sisällä. Hän viittasi oman herätysliikkeensä historiaan, jonka vaikeat 1960- ja 1970-luvun tapahtumat on yhä jätetty muhimaan kuoren taakse.

– Aika usein törmään sekä omiin että muiden pelkoihin ja niihin liittyviin ennakkoluuloihin. Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme, hän toteaa.

Miksi teatteri on synti?

Stiven Naatus perusteli Kalevan haastattelussa vanhoillislestadiolaisuuden kieltoja, jotka liittyvät teatteriin ja yleensä kulttuuriharrastuksiin.

Teatteriin tulo ei Stiven Naatuksellekaan  ollut aivan helppoa. Vaikka hän tunnustautuukin taiteen ystäväksi,  teatterissakäynnit ovat jääneet opiskeluun liittyneisiin pakollisiin tutustumisvierailuihin.

– Tiedän, että tämä saattaa painaa ihmisten mieltä, jopa ahdistaa joitakin. Mutta minulle on tärkeää olla avoin ja rehellinen.

Pappi myöntää, että lestadiolaisyhteisöön kuuluminen edellyttää tiettyä lojaalisuutta muita yhteisön jäseniä kohtaan. Lojaalisuus merkitsee käytännössä että elämäntapanormeja on noudatettava silloinkin kun ei itse pidä niitä perusteltuina.

Opetetaan, että uskovaisen on pidättäydyttävä tekemästä sellaisia tekoja,  joita joku muu uskovainen saattaa pitää synnillisenä.  Tästä syystä vanhoillislestadiolaiselle ei ole luvallista mennä teatteriin.

Tätä sisäistä lojaalisuusvelvoitetta perinnetapoja kohtaan nimitetään heikon veljen suojelemiseksi. Käytännössä se merkitsee, että vaikka ei itse pitäisikään syntinä teatteriesityksen seuraamista, saattaa olla sellaisia uskovaisia, jotka pitävät sitä syntinä. Mikäli teaetteriharrastus tulisi heidän tietoonsa,  uskova tulisi silloin loukanneeksi lähimmäisen uskonnollisia tunteita ja omaatuntoa, joka saattaa ”tulla sairaaksi” teatterinystävän harrastuksesta.

Lestadiolaisuudessa uskotaan, että tiukkahenkisempi uskova joutuu kiusaukseen langeta syntinä pitämäänsä asian tekemiseen. Tämän seuraamuksena  tämän tiukkahenkisen ”heikon veljen” usko voi alkaa heikentyä. Epälojaalisuutta eli julkista yhteisössä luotujen normien rikkomisesta seuraakin yleensä kahdenkeskinen ja lopulta julkinen puhuttelu.

– Tiesin, että se aiheuttaisi hämmennystä. Tässä mielessä se ei ollut ansiokas teko. Pointtini oli kuitenkin siinä, että näistäkin asioista on pystyttävä keskustelemaan, Naatus kertoi teatterivierailustaan Kotimaa-lehden haastattelussa..

Stiven Naatus toisti haastattelussa usein esitetyn väitteen, että teatteri tai televisio, jotka eivät kuulu uskovaisten vapaa-ajan viettoon koska niitä pidetään sopimattomina ja jopa syntinä, eivät sinänsä ole pahoja, vaan kyse on niiden tarjonnan sisällöstä.

Tähän kai yhtyy jokainen normaalijärkinen ihminen. Mutta Naatuksen tarjoilema ajatus ei tarkkaan ottaen ole se ajatus, jonka varassa SRK:n kieltoratkaisut on tehty. Minkä hyvänsä teatteriesityksen seuraaminen on aina kiellettyä täysin riippumatta esityksen sisällöstä (lukuun ottamatta Tiernapojat-näytelmää) eikä televisiovastaanotinta ole luvallista hankkia kotiin, vaikka ilmoittaisi seuraavansa vain laatusisältöjä.

– Eikö juuri se ole fundamentalismia, että jollekin muodolle – vaikkapa teatterille tai televisiolle – lyödään kielletyn hedelmän leima arvioimatta kuitenkaan sen enempää niiden sisältöä? Eikö se ole alistumista fundamentalismin edessä? Kalevan toimittaja kysyi Naatukselta.

– Voi olla tavallaan, Stiven Naatus myönteli. Hän hakee kiellolle kuitenkin mieluiten perusteluja siitä ajatuksesta, että ”joillakin asioilla vain on puhtaasti hengellinen symboliarvo. Jokin seikka muodostuu ajan mittaan perinteessä uskon merkiksi tai tunnukseksi.”

Naatus  nostaa vertailukohdaksi musliminaisen huivin, jolla on tärkeä merkitys muslimille. 

– Joidenkin asioiden välttelyllä uskovainen suojelee itseään ja omaa uskoaan, toteaa Naatus.

– Kun suostun johonkin tällaiseen, ilmoitan sillä muille ihmisille kuuluvani tiettyyn ryhmään. Tällä ikään kuin jätän eriävän mielipiteeni.

Naatuksen mukaan joidenkin yhteisön kieltämien asioiden asioiden välttelyllä – silloinkin kun ei itse näe välttelyyn varsinaista hengellistä tai raamatullista  syytä – on oman henkilökohtaisen uskon tunnustamisen merkitys.

*     *     *

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. (SRK)  järjestää vuosittain yli 30 rippikoulua yhdeksällä eri paikkakunnalla. Vuosittain leireille osallistuu lähes kaksituhatta nuorta. Oulun Tuomiokapitulin myöntämä rippikoululupa edellyttää, että rippikoulussa opiskellaan luterilaisen tunnustuksen mukaista kristinoppia  kirkon laatiman opetussuunnitelman mukaisesti.

(Ex)

*    *    *

Lue lisää:

Aimo Hautamäen vastine

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Ilkka Lappalainen: Jokaisessa meissä on fundamentalistin vikaa. Stiven Naatuksen haastattelu, Kaleva 27.5.2007.

Avoimuus auttaisi herätysliikettä. Kaleva 12.9. 2007, pääkirjoitus.

SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Heikki Rusama: Teatterivierailu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä. Kotimaa 7.9.2007.

Pertti Julkunen: Rippileiri & Naton nopeat murharyhmät. Voima 8/2007.

Armoneuvot päälaellaan

Vuorisaarnasta (K-ma)

*   *    *

Paavali kirjoittaa (Kol. 2.):

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin

21 ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.