Elämän arvo on sen katoavuudessa

Mielestäni elämä on täysin arvokas ainutkertaisena. Ollakseen arvokas ihmisyksilön elämän ei tarvitse jatkua kuoleman jälkeen. Elämän arvo ja sen pyhyys on juuri sen katoavuudessa.

Advertisement

Keskinäinen asia

Ajattelin valottaa mitalin toista puolta. Olemme uskovainen perhe. Meillä on neljä lasta. Suvussa on ollut joissain perheissä perinnöllistä sairautta. Onneksi kaikki lapsemme ovat syntyneet terveinä.

Olemme vakavasti pohtineet asioita ja todenneet yhdessä, että  emme kykene huolehtimaan suuremmasta perheestä. Haluamme siis ehkäistä, koska haluamme suojella jo olemassa olevaa elämää. Haluamme että vanhempina meidän  voimat riittävät lapsillemme. Että riittää meidän terveytemme, aikamme, siis niin fyysiset, aineelliset kuin henkisetkin  voimavaramme. Lapsemme tarvitsevat niitä kaikkia meiltä. He ovat täysin riippuvaisia meistä, meidän hyvinvoinnistamme ja jaksamisestamme.

Emme ole jutelleet päätöksestämme kenellekään uskovaiselle, koska käsitämme että nämä ovat avioparin keskinäisiä asioita.

Mutta rauhanyhdistyksellä on joitakin ihmisiä jotka ovat alkaneet kyttäämään ja painostamaan meitä. He eivät antaisi meidän elää rauhassa oman perheen tavalla. Saattavat soitella yhtäkkiä ja alkavat kyselemään lapsiasiasta ja inttämään.  Tai lähestyvät vihjailevilla kysymyksillä. Se on tietenkin meistä törkeää ja loukkaavaa. Lisäksi se on aika pelottavaa. Koska me kyllä haluamme edelleen olla uskomassa. Ja tahdomme elää jumalanvaltakunnassa, ollaan pienestä asti eletty ry:n piirissä. Täällä on rakkaimmat ystävät ja sukulaisetkin. Minä tärisen aina niiden vihjailujen jälkeen. Mitä seuraavaksi?

Meitä on ruvennut pelottamaan se, että heitetäänkö meidät vielä joku päivä ulos jonkun ilkeämielisen ihmisen toimesta. ”Ulkoiseen pimeyteen”…  Meillä on halu elää omantunnon mukaan jumalanvaltakunnassa. Meidän mielestä ehkäisy on henkilökohtainen asia… Päivämiehessäkin hiljattain sanottiin. Toivoisimme että lapsiasiasta sanottaisiin lehdessä ja seuroissakin selvemmin sanoin että  tulisi selvyys. Mikä on kunkin perheen tilanne, sen tuntevat parhaiten aviopuolisot itse, lasten isä ja aiti! Eivät ulkopuoliset.

(Wilhelmiina)

Lue myös:

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Vuorisaarnasta (K-ma)

Vapaailta

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
– Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
– En…
– Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

*       *       *

Lue myös:

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Jaana Märsynaho: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö. Lukukausi-blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena (Kirjailija Rikka Pelo)

En halua taivaaseen

Alussa Jumala loi taivaan ja maan, tähdet, auringon ja kuun. Muista maailmankaikkeuden supernovista ja tähtisumuista ei puhuttu mitään. Jumala ei siis luonut pelkästään maapalloa ja tätä lähiavaruutta, meidän linnunrataamme, vaan koko maailmankaikkeuden.

Luomistyö taitaa jatkua jatkumistaan, koska olemme havainnoineet, että maailmankaikkeudessa tapahtuu jatkuvasti uusia tähtien syntyjä ja kuolemisia.

Entäpäs sitten, kun synti loppuu, jos loppuu, niin loppuuko myös avaruuden laajeneminen ja tähtien kuolemiset?

Vaikuttaako synti vain tällä maa-planeetalla vai onko syntiä esim. Kuussa tai Marsissa? En jaksa uskoa, että avaruuden tapahtumat loppuisi, vaikka synti loppuisi.

Jos minä menen toiselle planeetalle, niin voinko tehdä siellä syntiä. Asuuko saatana ja sielunvihollinen muualla kuin täällä pallomme pinnalla?

En halua päästä taivaaseen ja helvettiin pääsee haluamattakin. Mitä minä siellä taivaassa oikein tekisin? Ei minua huvita olla siellä, jos en voi harrastaa niitä samoja asioita, mitä tässä ruumiissani ollessani pystyn tekemään. Sielulla tai henkiolennolla ei ole mitään kykyjä.

Minä haluaisin olla tulevassakin elämässä ruumis, lihaa ja verta, en henkiolentona, joka ei voi tehdä muuta kuin liidellä levottomana. Haluan syödä ja nukkua, ahertaa puutarhassa, hakata halkoja, soudella järvellä sekä ihailla kukkia, puita ja pensaita. Mitä ihanaa on taivaassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään, ei voi syödä, ei naida, ei muuta kuin ylistää karitsaa yöt ja päivät. En halua kulkea taivaallisilla kultalattioilla, vaan kaipaan myös vihreätä ruohoa.

Mutta ei elämää voi olla ilman kuolemaa. Ei voi olla sellaista uutta maata, jossa ei ruoho joskus lakastuisi tai ainakin vanha ruoho ja kasvillisuus kuolisi uuden tultua tilalle. Kait minä sielläkin uudessa maassa syön, ja sen myötä ulostan ja virtsaan, ja sehän tietysti sotkee luojan uutta kaunista maata.

Mistäs ruoka sitten, jos ei tapettais kaloja ja muuta eläimistöä. Mutta jos ollaan henkiolentoja, ei tarvis syödäkkään. Mutta en halua henkiolennoksi. Jos meidät nostetaan vielä ruumiina ylös, niin se ruumis toden totta tarvitsee ravintoa. Jos kaikki samat himot ja halut on tallella, myös tupakkaa ja kahvia riutunut ruumis tarvii pian ylösnousemuksen jälkeen.

Ja eikö sitä myös hengen ravintoa tarvita uudessakin elämässä. Siellähän lauletaan karitsan virttä ja pidetään taivaallisia seuroja päivästä päivään. Ja kumarretaan luojaa hänen valtaistuimensa edessä. Tässä muutamia asioita, joita taivassa tehdään.

Johanneksen Ilmestyskirja kyllä kertoo uudesta maasta, jossa rakennetaan taloja ja istutetaan viinitarhoja, mutta tästä raamatunpaikasta ei seuroissa koskaan lueta. Se sivuutetaan, koska lestadiolaisen opin mukaan ei tule uutta maata ja taivasta. Uutta maata ei lestadiolaisen opin mukaan tule eikä taivastakaan, koska taivashan on pyhä paikka ja sitä ei tarvitse luoda uudeksi.

Elämä on jatkuvaa kiertokulkua. Jos kiertokulku lakkaisi, maailma pysähtyisi. Jos maapallo lakkaisi pyörimästä, ei tulisi uutta päivää tai yötä.

Taivaassa Raamatun mukaan ei tule koskaan yötä. Ei hyvä, sillä haluan kyllä paneutua sielläkin mukavaan vuoteeseen, en jaksaisi valvoa iankaikkisesti.

En pyri enää taivaaseen, koska luultavasti minulla ei kuluisi siellä aika, haluan ennemmin uudestiluotuun maahan, jossa virtailee puhtaat vedet ja jossa ei olisi autoja eikä tehtaita saastuttamassa.

Jumala pani alulle 6000 vuotta sitten alkuräjähdyksen, ei voi olla totta. Voidaan tarkasti laskea nykytekniikalla maailmankaikkuden iän olevan jo satoja miljoonia vuosia. Alussa oli vain tyhjyyttä ja pimeää. Näin on varmasti ollut ennen alkuräjähdystä ja sen jälkeen tuli ainakin valopilkkuja ympäri avaruutta ja kiiinteää ainesta.

Jumala sitten suuren posauksen jälkeen pitkän ajan kuluttua kyhäsi tämän Maa-planeettamme ja viskasi tänne saatanan enkeleineen seuraksemme.

Mutta missä vaiheessa sitten alkoi kapina taivaassa, ennen vai jälkeen alkuräjähdyksen? Nyt tuli vaikea paikka pohdittavaksi. Jumala Raamatun mukaan liikkui tyhjyydessä ja Jumalan henki kans. Ei siis ollut muita kuin Jumala ja hänen henkensä. Ennen maapallon luomista Jumalan on täytynyt luoda se oma taivaaksi kutsuttu olinpaikkansa ja sinne enkelit palvelijoiksi. Sitten siellä on osa porukkaa alkanut kapinoimaan, eli syttynyt oikein sota. Maapallo on silloin ollut eloton kivipallo, jonne saatana enkeleineen on heitetty. Jumala loi elämän, vedet, kasvillisuuden, auringon ja kuun ja lopulta ihmisen tänne. Koska saatana enkeleineen oli täällä myös, hän tietysti sai ensimmäiset ihmiset retkuunsa ja jos ei olisi saanut silloin, niin varmasti jossakin vaiheessa kumminkin. Jumala olisi antanut saatanan olla täällä niin kauan, että ensimmäiset ihmiset olisivat lopulta kuitenkin langenneet syntiin. Näin ollen synti on ja pysyy, siitä ei pääse mihinkään.

Ja vaikka tulisi viimeinen tuomio, niin synti pysyy senkin jälkeen olemassa. Sanoohan sanakin, että syntisiä vaivataan aina ja iankaikkisesti. Ketkä vaivaa, herää kysymys? Sana vaivataan esiintyy monikossa, eli nämä pelastetutko heitä tulevat vaivaamaan. Miten he voivat olla noin raakoja?

Ei hiikkari tästä uskomisesta tule mitään. Taidan tästä lähteä seuroihin sanankuuloon, että saisin taas pistää aivot narikkaan vähäksi aikaa.

Kirjoittaja: Tuomas

*      *      *

Lisää aiheesta:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Tuomas: En jaksa uskoa Jumalaan

Kosmologia