Aihearkisto: tyttökulttuuri

Lääkäri: Lestadiolaisen tytön yksityisyys ja terveys uhattuna


”Oletko kiltti tyttö vai etkö? Kuulutko joukkoomme? ” – Miksi niin moni pohjoissuomalainen nuori kieltäytyy rokotuksesta? Voiko HPV-rokotuksen ottaminen johtaa tytön eristämiseen uskonyhteisöstä? Voidaanko uskonyhteisöön kuuluvalle turvata henkilökohtainen vapaus ratkaista rokotussuojansa itsenäisesti? Mikä on lääkärin ja terveydenhoitajan ammattietiikka näissä tilanteissa?

Näin kysyy anonyymisti pohjoissuomalainen erikoislääkäri. Muutkin terveydenhuollon ammattilaiset ovat olleet huolissaan siitä, että lestadiolaiset diagnostisoivat toisiaan eikä yksilöllä ole aina lupaa omalle henkilökohtaiselle ratkaisulleen terveyskysymyksissä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa rauhanyhdistys-yhteisön kanta määrittää sitä, millaisen ratkaisuun yksilö, tyttö ja nainen, voi ja saa päätyä henkilökohtaisessa elämässään, kuten terveyden ja sukupuolielämän ratkaisuissaan. Siksi oululaislääkäri vaatii, että järjestelmällisesti jokainen rokotusikäinen tyttö tulee marssittaa vuorollaan terveydenhoitajan luokse keskustelemaan ja saamaan tietoa rokotuksesta. Näin hän voi terveydenhoitajan kanssa, faktoihin perustuen, kahden kesken ratkaista, haluaako hän ottaa rokotuksen tai olla ottamatta.

Vain näin voidaan turvata jokaiselle nuorelle yksityisyys ja omakohtainen ratkaisumahdollisuus sekä tuki, henkilökohtaisessa ja erityisesti lestadiolaisperheessä kasvavan tytön kohdalla arassa kysymyksessä. Kohdunkaulan syövälle altistaa myös muun muassa tupakointi, joka tunnetusti on erityisen yleistä lestadiolaisnuorten keskuudessa.  

Kuvahaun tulos haulle nuoret suviseurat

Tyttöjen HPV- eli papilloomavirusrokotukset on käynnistetty syksystä 2013 lähtien, osana … Lue koko artikkeli…

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): Conservative Laestadianism, elämäntapa, häpeä, identiteetti, identity, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kontrollointi, leimaaminen, manipulointi, naisen asema, naiseus, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, sukupuolijärjestelmä, tieto, tyttökulttuuri, ulossulkeminen, vallankäyttö

Meikkaamiskielto on vl-naisen huntupakko


Ajattelinpa tässä kertoa oman ”psalmini” josta saa jokainen olla ihan mitä mieltä haluaa. Olin julkisesti, siis virallisesti, vanhoillislestadiolainen (vl) noin 30-vuotiaaksi asti. Asia joka alkoi minua erityisesti nyppimään, ensin murrosiässä, ja sitten enemmän siinä kaksvitosena  oli meikkaamiskielto. Tunsin sisäistä halua kaunistautua ja olla naisellinen …Lue koko artikkeli…

32 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eroaminen uskosta, hengellinen väkivalta, identiteetti, ihmisoikeudet, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, lakihengellisyys, leimaaminen, meikkaaminen, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, tyttökulttuuri, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yksilöllisyys

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?


Kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma

Tutkija Saara Tuomaala on ansioitunut historiantutkimuksen  alalla. Hänen väitöskirjansa Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi hyväksyttiin 2004 Helsingin yliopistossa. Siinä hän tarkastelee 1900-luvun alun kansakoulun kehittymistä Kivijärvellä ja Paavolassa. Tuomaala on tutkinut myös Virginia Woolfin poliittista ajattelua ja naisia historiantutkijoina (artikkelikokoelma Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa (2005).

Tuomaala irrottautui vanhoillislestadiolaisuudesta 1980-luvulla. Hän on kertonut julkisuudessa irrottautumisen kokemuksestaan elävästi ja havainnollisesti.  Hänen oivalluksensa ja tuntemuksensa ovat tuttuja monelle, mutta Tuomaala onnistuu kuvaamaan sanallisesti puhuttelevalla tavalla tätä usein sanattomaksi jäävää, ainutlaatuista kokemusta.

 

”Enemmän kuin uskosta, on kyse siitä, että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä. Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma.”

(osa lehtihaastaattelusta 17.3.2003, toimittaja Anu Silfverberg, HS NYT-liite)

 

Usko oli hänen lapsuudenkodissaan asia, joka kuului elämään kuin hengittäminen. Jumala oli ruumiillistunut seurakunnassa, sen ystävyysverkostoissa ja yhteisöllisyydessä.

Tuomaala jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön 1980-luvulla opiskellessaan yliopistossa. Lestadiolaisuuden taakse jättämisessä suurin suru on suvun ja yhteisön ulkopuolelle sulkeutuminen.
 
 
 
 
 
 

 

 

”Kutsuisin vanhoillislestadiolaisia fundamentalistiseksi yhteisöksi. Siinä oma yhteisö on yhteydessä Jumalaan, kun taas muut eivät ole. Siksi on sitä mullistavampaa jättää se.”

Tuomaala epäili uskontoaan ensimmäistä kertaa jo lapsena.

Yhdeksänvuotias lestadiolaistyttö mietti, onko todella mahdollista, että vain tietyllä tavalla uskovat pääsevät taivaaseen. Tai että kaikki synniksi määritellyt asiat todella olisivat väärin.

”Kirjoitin yhdeksänvuotiaana esseen aiheesta Lempeät ja julmat uskonnot. Minusta tuntui, että omani kuului jälkimmäisiin.”

Lapsuuden kysymykset painuivat pinnan alle teini-iässä, jolloin Tuomaalasta tuli kiihkeä uskon puolustaja.

”Koulussa syljettiin päälle ja haukuttiin siaksi, koska olin lestadiolainen. Uskon, että valtakulttuurin taholta koettu syrjintä pienessä uskonnollisessa yhteisössä usein vain vahvistaa rajoja. Ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: linnoittautua tai irrottautua.”

Epäilevät kysymykset palasivat myöhemmin.

Sääntöjen ehdottomuus, tuomitseva Jumala ja naisten asema lestadiolaisyhteisössä aiheuttivat lopulta irtautumisen, joka vahvistui hiljaisuudessa, Tuomaalan oman pään sisällä. Sitä seurasi kokeiluvaihe, jossa piti kokea valtakulttuurin elämään liittyviä asioita. Vasta sen jälkeen uskalsi edes ajatella lähtöä, jonka varmistuessa kasvoi huoli perheestä: kuinka äiti ja sisarukset kestävät?

”Lestadiolaisuus on hirveän konkreettista. Jos rikot normeja ja astut ulkopuolelle, se tarkoittaa, että olet astunut kuoleman rajan yli, kohtaat oman kuolemasi. Sinusta tulee sellainen, joka joutuu helvettiin. Se sosiaalinen ja emotionaalinen kuolema on vahva, fyysinen kokemus. Kun uskosta luopui, se oli käytävä läpi.”

Jumala oli olemassa yhteisön toisten ihmisten kautta. Kun side heihin katkesi, murtui myös Jumalan kuva. Viimeisenä iltana lestadiolaisyhteisössä Tuomaala meni ryhmätapaamiseen Helsingissä tietäen, että se oli viimeinen kerta.

”Sen jälkeen minulla oli pitkään tunteita, että leijun avaruudessa, että olen irti koko maailmasta enkä kuulu mihinkään. Välillä se leijuminen oli enemmän lentämistä tai syöksymistä.”

Mikään ei kuitenkaan päättynyt tuohon lentoon. Suurilla eroilla on tapana palata aaltoina vuosien varrella.

Irtauduttuaan Tuomaala tukeutui ystäviin ja yliopistomaailmaan. Hän alkoi seurustella, eikä ollut ehkä sattumaa, että kumppani oli ihminen, joka oli joutunut elämässään vaihtamaan kahdesti kulttuurista toiseen.

Akateemisesta maailmasta Tuomaala sanoo löytäneensä sellaisia laajoja yhteisöjä ja keskusteluyhteyksiä, jotka muodostuivat läheisiksi lestadiolaisyhteisössä.

”Ja jännittävää kyllä, yksi selvästi lestadiolaisuudesta tullut asia elämässäni on naisten ja tyttöjen keskinäinen kulttuuri. Yhteisössä, jossa naisten ja miesten maailmat ovat jotenkin erillisiä ja seksuaalisuus varjeltua, yksi tapa hahmottaa maailmaa on nähdä se naisten välisinä verkostoina. Se on ollut elämässäni jatkumo, joka on myös auttanut siirtymävaiheen yli.”

Sopiva vertauskuva lestadiolaisyhteisöstä luopuvalle naiselle löytyy Tuomaalan mielestä musliminaisesta, joka irtautuu uskostaan ja kulttuuristaan. Kummassakin voi olla kyse kokonaisen kulttuurin jättämisestä ja siirtymisestä valtakulttuuriin, jonka suhtautuminen on alentuvan säälivää.

”Lestadiolaisnaiset vaiennetaan kahdelta suunnalta: yhteisön sisältä tuleva viesti on, että nainen vaikenee seurakunnassa ja synnyttää lapsia. Valtakulttuuri taas halveksii naisia ja kohtelee heitä tahdottomina uhreina. Kun lestadiolaisuuteen liittyy muutenkin naisten alistaminen, satuttaa vielä enemmän, että sitä joutuu kokemaan paitsi oman kulttuurin miesten myös modernien ja vapautuneiden naisten taholta.”

Uskosta tulo ei myöskään välttämättä ole sitä, että kääntää kokonaan selkänsä jollekin.

Jotkut vanhat ainekset saavat merkityksen uusien ajatusten ja tietojen kautta. Jumalasta Tuomaalan elämässä ei enää näy merkkejä, mutta jotain tunnistettavaa uskosta on jäänyt jäljelle, hän sanoo. Yksi on kokemus, että elämään sisältyy jokin salaisuus tai ihme.

”Jossain vaiheessa luulin lopettaneeni rukoilemisen. Mutta tavallaan se on edelleen olemassa. Suhtaudun rukouksenomaisesti siihen, kun luen runoja, kuuntelen musiikkia tai käyn hyvän keskustelun. Siitä, että yhtäkkiä keskellä päivää on hiljaa ja hengittää, saattaa tulla samanlainen olo kuin rukouksesta: että olen yhtä tämän maailman kanssa ja samalla vastuussa muista.”

”Se on lähestymistapa, jonka opin lapsena. Joku sanoisi, että siinä kohtaa Jumalan. Minä en käytä sitä sanaa.”

Osa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistua toimittaja Anu Silfverbergin haastattelua otsikolla Uskottomat. 17.4.2003.

Lue myös:

Maud: Kastetusta kartetuksi

Maud: Uskotko Jumalaan?

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

8 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, elämäntapa, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, get rid of, hengellisyys, identiteetti, identity, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, laestadianism, lapsuus, naisen asema, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelko, pelot, perhe, retoriikka, rukoileminen, spiritualiteetti, tyttökulttuuri, uskon jättäminen, yhteisö, yksilöllisyys