Totta ja tarua ”meistä”

Suviseurat lähestyy ja mediassa huomioidaan taas ”pohjoisen herätysliike”.  Lappiin vl-uskovaiset yhä liitetään vaikka tosin meitä on nykyisin paljon myös Etelä-Suomessa. Päätin laittaa tänne joitakin omia ajatuksia ja kokemuksia ”sisältä päin”. Itse olen vanhoillislestadiolainen ja ns. lapsuususkossa, ja jos nyt kysytään

Advertisement

Hentilä: Jatkuuko homoseksuaalien uskovien syrjintä rauhanyhdistyksellä yhä?

Toimittaja Jorma Hentilä kysyi blogikirjoituksessaan, ahdistelevatko  vanhoillislestadiolaiset ei-heteroja uskovaisia jäseniä rauhanyhdistyksellä. Kirjoituksesta käy ilmi myös se, miten perustava ihmisoikeuskysymys tasa-arvoinen aviolittolaki on. Maallisen lain edessä tulee kaikkia kansalaisia kohdella yhdenvertaisesti.

Suomi on jäänyt nyt Pohjoismaista ainoaksi, jossa ei ole säädetty yhdenvertaista avioliitto-lakia.

Hanna Salomäen vuonna 201o ilmesty-neen tutkimuksen mukaan 92% vanhoillislestadiolaisista torjuu homoseksu-aalien ihmisoikeudet. Vanhoillislestadiolaisia torjuvammin homoi-hin suhtautuvat vain rukoilevaisuuteen kuulu-vat ihmiset. Rukoilevaisuus on herätys-liikkeistä pienin eikä sillä ole samaa arvovaltaa kirkossa ja yhteiskunnassa kuin vanhoillislestadiolaisuudella.

Peräti 92% tutkimukseen osallistuneista vanhoillislestadiolaisista “ei pitänyt homoseksuaalisuutta koskaan hyväksyttävänä”. Salomäki keräsi tiedot kyselynä vuonna 2007 Valkealan suviseuroissa.

Kontrollin koura ei ylettynyt lahden yli

Jorma Hentilä kertoo: ”Entinen oppilaani vuosikymmenten takaa soitti äskettäin. Kertoi palanneensa puolisoineen eläkepäiviksi Suomeen ja asettuneensa Ouluun, lähelle syntymäseutuaan. Puhuimme

I was brainwashed into raging Laestadian beliefs

– Never give up to think critically about every ideology. Know that you are worth it.- Anonymous.

A Finnish young woman wrote touching description about her current life situation considering how to deal with the dilemma she is facing with the Laestadian beliefs which her family and friends are believing.

”I’m a 17-year-old female high school student in Finland. When it comes to religion, I’d say that out of all the young finnish people most are atheists (myself included).

However, I was born to a very strict and raging religion called

Vieraus rauhanyhdistyksellä

Luin tuon El Judien kirjoituksen se osui ja upposi. Olen näitä asioita paljon mielessä pyöritellyt. Olen vl-perheestä lähtöisin, opiskeleva nuori nainen. En ole vuosikausiin tuntenut itseäni ”oikeaksi” lestadiolaiseksi, joskin seuroissa ja vl-nuorten tapahtumissa on tullut käytyä, kyllä enimmäkseen vanhempieni mieliksi ja riitojen välttämiseksi.

Minun kohdalla on sattunut käymään niin, että ei ole koskaan ollut paljoa kavereita uskovaisten porukoissa. Olenkin siellä usein yksin

Hanna Pylväinen, etninen lestadiolainen New Yorkissa

Vanhoillislestadiolaisen yhteisön jättäminen merkitsee käytännössä koko entisen elämän hylkäämistä. Nimi poistetaan puhelinluettelosta. – Kirjailija Hanna Pylväinen.

Hanna Pylväinen. Kuva: Tuukka Koski, HS-NYT 7.-13.9.2012.

Näin toteaa palkittu amerikkalainen esikoiskirjailija Hanna Pylväinen. Pylväinen kasvoi Detroitin esikaupunkialueella vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä.  Nyt hän on kiitetty esikoiskirjailija,

Miten tässä uskossa jaksaisi?

Olen perheellinen uskovainen nainen ja äiti, ja olen vuosia taistellut sen kysymyksen kanssa uskoako tässä vai jättääkö tämä yhteisö. Siis itse uskon silti moneen asiaan jota meille on opetettu. Nämä kauhean ristiriitaiset tuntemukset ovat piinanneet kauan,  enkä tänä päivänäkään tiedä mitä  lopunviimeks tekisin. Olen pohtinut näitä pääni puhki. Välillä asia laimenee ja sitten taas pomppaa uudestaan kuormittamaan ajatuksia. En tiedä onko teillä muuilla samanlaista?

Toisaalta, tässä uskossa on minulla ja perhellä turvallinen olla. Olen miettinyt varsinkin lapsia, että miten heille käy jos lopetan seuroissa käynnin ja kaikki ne

Läheisten takia roikuin mukana

Minä luulen että ajatus, ettei halunnut tuottaa murhetta rakkaille läheisilleen, piti minua vl-liikkeessä ne viimeiset kolme-neljä vuotta. Olin silloin jo monessa suhteessa irrottautunut sisimmässäni liikkeestä. Lopulta ymmärsin, että oli pelkkää itsepetosta olla ulospäin muka jotain muuta kuin mitä oikeasti oli. Ja se oli lisäksi ahdistavaa ja söi voimiani.

Ai mutta ei lapsia?

Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.

Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.

Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.

Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.

Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.

Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.

Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.

Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!

Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.

Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.

Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.

En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.

Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.

Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Rosie.

Lue myös:

Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)

Maailma mustavalkoinen – blogin ja sarjakuva-albumin aiheena lapsettomuus

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Selittämätön lapsettomuus. Kaks’Plus -keskustelu.

Keskustelu lapsettomuudesta ja tuttavien kyselyistä – Vauva.fi

Lapsettomus – Perhe.fi

Lapsettomuus – keskustelu Mopin palstalla.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

Simpukka ry. Lapsettomien yhdistys

Irtiotto kaksoiselämästä

Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisesta on jokaisella yhteisön jättäneellä oma yksilöllinen tarinansa. Keskeistä nuoren hyvinvoinnin kannalta on vnhempien suhtautuminen hänen ratkaisuunsa. Ihannetapauksessa itsenäinen elämä oman hengellisen kasvatusyhteisön ulkopuolella lähtee liikkeelle myönteisissä merkeissä ja vanhemmat ymmärtävät asettua tukemaan aikuistuvan lapsensa omakohtaista valintaa. Vasta kotoa Ouluun muuttanut  nuori nainen kertoi Kalevassa myönteisistä kokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan liikkeestä irrottautumisesta ei ole seurannut ikävyyksiä perheen ihmissuhteissa.

”Uskosta luopuminen oli kova pala”

Oulussa asuva Sari (nimi muutettu) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa kodissa pienemmällä paikkakunnalla. Nelisen vuotta sitten tyttö aiheutti perheessä myrskyn, kun hän ilmoitti luopuvansa lestadiolaisuudesta, eli liikkeen termein kieltävänsä uskon.

– Uskon kieltäneitä ei mitenkään vainota enkä itse tiedä ketään, jolta olisi esimerkiksi mennyt välit perheeseen. Silti uskonto on iso osa elämää ja perhettä, ja sen kieltäminen vaikuttaa kaikkeen. Moni ei välttämättä uskalla lähteä, vaikka varsinaista uskoa oppeihin ei enää olisi, Sari toteaa.

– Kun olin ilmoittanut kieltäväni uskon, en vuoteen halunnut puhua siitä ollenkaan. Asia oli tosi arka, en tiedä miksi.

– En halunnut puhua ammattilaisillekaan, koska ajattelin, etteivät ne kuitenkaan ymmärrä. Oikeastaan olen alkanut käsitellä asiaa vasta Oulussa, kun olen saanut täältä paljon ex-lestadiolaisia kavereita. On helppo puhua, kun tietää, että toinen on käynyt läpi saman.

– En ollut käyttänyt alkoholia tai edes kuunnellut musiikkia ennen päätöstä, joten uskosta luopumiseni tuli kaikille yllätyksenä. Olin elänyt kuin tavallinen lestadiolaisnuori. Mietin vain asioita hiljaa päässäni, Sari kuvailee.

Tärkeimmäksi syyksi ratkaisuunsa tyttö nimeää yläasteelta löytyneen ei-lestadiolaisen kaveripiirin ja siltä tulleet vaikutteet. Lisäksi vanhoillislestadiolainen oppi alkoi yksinkertaisesti tuntua vieraalta.

– Minulle sanottiin, ettei uskoa saa ajatella liian järkiperäisesti, vaan siihen pitää säilyttää lapsekas suhtautuminen. Järkeilin sitten kuitenkin, tyttö hymähtää.

”Vain Me” -oppi ja ihmissäännöt alkoivat hakata vastaan

Eniten Saria häiritsi liikkeen opetus siitä, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua.

– Raamatussakin sanotaan, että uskominen riittää pelastukseen. Myös TV:n ja nykymusiikin kielto tuntui älyttömältä, koska Raamatun aikaan ei ollut kumpaakaan. Tiesin, että sääntöjä on pyritty sovittamaan Raamatun pohjalta nykyaikaan, mutta ihmettelin silti, miten joku voi vain päättää, mikä on syntiä ja mikä ei.

Uskon kieltäminen ei lopulta johtanut yhteenkään välirikkoon, vaikka se oli perheelle ja joillekin ystäville aluksi vaikea paikka. Ensimmäisinä päivinä itki niin perhe kuin Sarikin. Hänen päästöstään yritettiin vieä horjuttaa Raamatun lauseilla ja rukouksilla. Lopulta äiti kuitenkin totesi, että elämän pitää jatkua.

Tytön meikkaamista katsottiin alta kulmien vielä jonkin aikaa, mutta läheiset tottuivat siihenkin.

Lestadiolaiskodin myönteiset arvot eivät katoa

– Olen myös tyytyväinen siihen, että kasvoin lestadiolaisessa kodissa. Sieltä jäi hyvät perusarvot, ja se oli lapselle turvallinen ympäristö kasvaa. Leikkikavereita ja tekemistä riitti eikä tarvinnut olla yksin, toteaa 12-lapsisessa perheessä kasvanut tyttö.

– Nykyään minulla on perheeseeni lämpimät välit. Iän ja välimatkan kasvaminen on tehnyt hyvää, nykyään ammattikoulussa Oulussa opiskeleva Sari arvelee.

Puolet vl-perheiden nuorista tekee irtioton, osa sisällä olevista elää ”kaksoiselämää”

Sari arvioi, että jopa puolet lestadiolaisnuorista tekee jossain vaiheessa irtioton herätysliikkeestä. Osa lähtee lopullisesti, osa taas rikkoo liikkeen oppeja vastaan esimerkiksi värjäämällä hiuksensa ennen kuin katuu ja palaa takaisin.

– Varsinkin Oulussa törmää myös siihen, että lestadiolaisnuori viettää jonkinlaista kaksoiselämää. Sukulaisille esitetään hyvää uskovaista ja käydään seuroissa, mutta salaa eletään niin kuin muutkin. Minusta pitäisi olla rehellinen, onko oikeasti lestadiolainen vai ei, Sari napauttaa.

Toisaalta hän ymmärtää senkin, että liikkeen jättäminen voi olla nuorelle vaikea ratkaisu.

Vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisesta on parhaillaan valmisteilla selvitys Joensuun yliopistossa, gradu, joka tuonee lisätietoa kysymyksiin. *)

*    *    *

Uskosta luopuminen oli kova pala. Kaleva 7.3.2010.

Aiheesta lisää:

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Justiina: Kaksinaismoralismi ja kaksoiselämä vl-piireissä 

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Matti H.: Yksi usko?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Kuka ja mikä minä oikeasti olen? (Saara Tuomaala)

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Julkaistu Hakomajassa.)

Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta (Laatija Hakomaja-tiimi, pohjautuu artikkeliin How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church)

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)

Uskovainen ja järki

Speedy: “Olinko hölmö -?”

*) Vanamo Kuu-Karkku: Matkalla uuteen todellisuuteen. Eroprosessi vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä ja sen merkitys henkilön spiritualiteettiin ja kokemusmaailmaan. Pro gradu -tutkielma, käytännöllinen teologia. Itä-Suomen yliopisto, 2012 (Joensuu).

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Helsingin Sanomien Nyt-liite pyysi lukijoilta kirjoituksia siitä, miltä uskosta luopuminen tuntuu. Kaksi kirjoitusta julkaistiin Venla Rossin toimittamassa jutussa lehden numerossa 21/2010: helluntailaistaustaisen 26-vuotiaan naisen ja vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuneen Teuvo Moisan (32) kirjoitukset.

Eri hengellisistä yhteisöistä irrottautuneiden ihmisten kokemukset muistuttavat toisiaan. Tämä ilmenee Nyt-liitteen kertomuksista ja lukiessa Kristiina Komulaisen kuvausta omista kokemuksistaan. Hän jätti taakseen Jehovan todistajien yhteisön.

Näissä kaikissa tapauksissa on kyse kasvatuskristillisyydestä. Ihminen on liitetty ankaria normeja ja ehdotonta kuuliaisuutta vaativaan  yhteisöön jo vauvasta saakka.

Kasvatuskristillisyyden nurja puoli: turvattomuus ja epäaitous

Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten lapsi- ja nuorisotyö alkaa usein, kun lapsi on kolmivuotias, rauhanyhdistyksen omassa pyhäkoulussa ja päiväkerhossa. SRK  kouluttaa itse vapaaehtoistyöntekijät ohjaajiksi. Leikki-ikäisten uskontokasvatusta voimistetaan päivittäisellä kotiopetuksella (esim. Antti Halosen kirjoitus Synnyt anteeksi, Päivämies 14/2009 ).

Tällöin uskominen ja ankara uskonyhteisö kytketään jo varhain lapselle elintärkeisiin kiintymyssuhteisiin, joista hänen hyvinvointinsa on täysin riippuvainen: omiin vanhempiin.

Lapselle on elintärkeää, että hän saa osakseen vanhempiensa rakkauden,  hyväksynnän  ja päivittäisen huolenpidon. Lapsen psyykkiselle kehitykselle on lisäksi välttämätöntä saada kokea, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä ja iloisia.

Lapsella on siten luontainen tarve olla lojaali vanhemmilleen. Lapset yrittävät hyväksyä ankaratkin uskomukset, vaikka siitä olisi heille haitallisiakin seuraamuksia.

Lapsi koettaa mukautua vanhempiensa toiveisiin ja vaatimuksiin, viimeiseen asti. Silloinkin kun vanhemmat kasvattavat lapsensa noudattamaan ahdistavia uskomuksia, sivuuttavat lapsensa tarpeet ja jopa riskeeraavat lapsensa hyvinvoinnin.

Vanhempien rakkauden ja hyväksynnän kytkeminen ehdollisena hengellisyyteen ja normien noudattamiseen kasvatuskristillisyyden kautta on omiaan altistamaan lasta ja nuorta epäaitoon vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.

Epäautenttinen suhde omiin vanhempiin voi leimata vahingollisesti muitakin ihmissuhteita aikanaan aikuisena, esimerkiksi parisuhdetta ja suhdetta omiin lapsiin.

Lapsi ei rohkene ”ajatella ääneen”, ilmaista vapaasti, mitä mielessä liikkuu.  Auktoriteetin pelko ja uhka oman persoonan hyväksynnän kadottamisesta voivat myös johtaa pelkotiloihin ja jatkuvan turvattomuuden kokemukseen. Tämä voi johtaa  psyykkiseen riippuvuuteen,  mikä tässä läheisessä kiintymyssuhteessa omaksuttuna strategiana puolestaan voi johtaa yleiseen riippuvuustaipumukseen.  Esimerkiksi läheisriippuvuuteen, ”kiltin tytön syndroomaan”, suorittamispakkoon, työnarkomaniaan, alkoholi-, huume- ja läääkeriippuvuuteen tms. Tällaiset rakenteet tarjoavat toimintamahdollisuuksia myös lasten hyväksikäyttäjille.

Lapsi tai nuori pelkää hylätyksi tulemista. Hän voi kokea syvää turvattomuutta ja suorastaan kosmista yksinäisyyttä. Pelko on sikäli todellinen, että toisinaan niin myös käy, että vanhemmat hylkäävät uskonliikkeestä irrottautuneen lapsensa.

Tiukkahenkisen uskonnollisuuden arvomaailman ankaruus voi johtaa yhteisössä heikoimpien kuten naisten ja varsinkin lasten tarpeiden sivuuttamiseen ”Jumalan nimissä”. Tämän ovat osoittaneet  viimeaikaiset vanhoillislestadiolaisuudessakin paljastuneet hyväksikäyttörikokset ja niiden salaaminen.

Irrottautuminen kodin  vaativasta hengellisyydestä on vaikea psyykkinen prosessi, vaikka aikuistuessaan samalla olisikin oivaltanut, että sen tyyppinen hengellisyys on omalle elämälle vahingollista.

Lisäksi lapsen ja nuoren oma aito hengellisyys voi kääntyä  ahdistavaksi teeskentelyksi ja kaksinaismoraaliksi. Tämä johtaa  oman hengellisyyden kuivumiseen pinnalliseksi suorittamiseksi. Voi käydä niinkin, että ihminen kadottaa hengellisyyden ulottuvuuden elämästään kokonaan.

Jotkut luopuvat kokonaan kristinuskosta irrottautuessaan ankarasta yhteisöstä. Jotkut taas kokevat voivansa elää aidommin ja luontevammin kristittynä irrottauduttuaan liikkeestä. Monihan jättää uskonyhteisön nimenomaan voidakseen elää rehellisesti sellaisena kuin on, ilman kaksinaismoralismia ja teeskentelyä, johon ankarien elämäntapasääntöjen vaatimukset ovat johtaneet.

Moni siis ”jättää uskon” voidakseen uskoa – omana itsenään.

Teuvo Moisa: Käännekohtana kysymys, mikä on elämässä tärkeintä

 – Olen vanhoillislestadiolaisen perheen yhdeksästä lapsesta kolmanneksi vanhin. Lapsena iltarukouksia luettiin joka ilta ja jotkut asiat, kuten telkkari, olivat syntiä. Kyllä me tv:tä silti joskus katsottiin, kirjoittaa Teuvo Moisa.

– Muistan, että kuusivuotiaanakysyin äidiltä, kuinka Jumala oikein voi olla olemassa, kun sitä ei näe. Äiti ja veli vastasivat aika ankaraan sävyyn, että kyllä se vaan on.

– Uskonto aiheutti minulle ongelmia sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Lestadiolaisuudessa opetetaan että synnit voi saada anteeksi – mutta kun teki mieli jotain syntistä, aloin kelata, että voiko Jumala oikeasti antaa tällaistakin anteeksi.

Se ahdisti ja minulla oli muun muassa pakkoneuroottisia oireita. Opinnotkaan eivät sujuneet, ja kävin usein mielenterveystoimistossa. Kaikki ongelmat eivät tietenkään johtuneet vain uskosta.

”Olen nyt onnellisempi”

Käännekohta tapahtui kerran, kun luin erästä ajanhallintaopasta. Siinä neuvottiin miettimään, mikä on elämässä tärkeää ja mikä oli kaiken tarkoitus. Ajatukset siirtyivät nopeasti Jumalaan ja joihinkin Raamattu-juttuihin. Aloin miettiä, että hei,  joku puhuva käärme.

Usko haihtui nopeasti, varmaan kymmenessä sekunnissa.

Kaikesta siitä mikä uskoon liittyy, ei ole helppo luopua. Vaikka en enää uskonut, jatkoin jonkin aikaa lestadiolaisten rauhanyhdistyksellä käymistä, koska en keksinyt muutakaan tekemistä. Kaikki sosiaaliset kontaktit olivat sieltä. Nyt olen löytänyt niitä muualtakin, esimerkiksi pöytäjääkiekon parista.

– Olen ollut onnellisempi. Yritän miettiä tekojeni maanpäällisiä seurauksia ja toteuttaa jonkinlaista humanistista etiikkaa.

En halunnut olla tekopyhä  – jätin seurakunnan 19-vuotiaana

Jo isovanhempani olivat helluntailaisia, samoin myös vanhempani ja minä. Kuulun yhä virallisesti seurakuntaan, mutta en ole käynyt siellä seitsemään vuoteen, kertoo 26-vuotias nainen NYT-liitteessä.

– Koin, että en voisi enää elää niiden oppien mukaan. En halunnut olle myöskään vain tapauskovainen, koska se on mielestäni tekopyhää. Lisäksi seurakunnassamme oli tapahtunut kaikenlaisia ikäviä asioita, esimerkiksi pedofiliaa.

– Näiden asioiden paljastuminen johti siihen, että menetin uskoni.

– Silloinen kumppanini oli myös helluntailainen. Irtautumiseni seurakunnasta vaikutti parisuhteeseemme. minä halusin käydä ulkona ja pitää hauskaa. Eroomme oli tosin muitakin syitä.

– Nykyään ei tarvitse joka asian kohdalla miettiä, tekeekö oikein vai väärin. Vaikeinta oli kertoa isovanhemmilleni, että en enää käy seurakunnassa. Aluksi välttelin aihetta, mutta nyt olen kertonut sen suoraan.

– Ajattelen nykyisin, että uskon yhä jollakin lailla, mutten tarvitse siihen seurakuntaa. Ne ovat ihmisten keksimiä, toisten tekemisten seuraammiseen tarkoitettuja yhteisöjä.

Kristiina Komulaisen rankat kokemukset

TV-juontaja Kristiina Komulainen on kertonut julkisuudessa Me Naiset -lehdessä omasta irrottautumisprosessistaan Jehovan todistajien yhteisöstä.

Siilinjärveltä kotoisin oleva Kuorosota-ohjelmasta tuttu juontaja eli nuoruutensa  tiiviisti Jehovan todistajien yhteisössä. Hänen äitinsä on Jehovan todistaja, isä ”tavallinen luterilainen”. Lapset kasvatettiin äidin uskoon. Kristiina kertoo, että nuorena hän otti tarjotun maailmankuvan itsestäänselvyytenä, mutta välillä vaivasi tunne, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Komulainen on todennut, että lapsena ei  kykene kyseenalaistamaan sitä maailmakuvaa, johon tulee kasvatetuksi.

– Kun on syntymästään asti oppinut katsomaan maailmaa tietyllä tavalla, on todella vaikea huomata, mikä on oma ajatus ja mikä ulkoa tullutta. Olikin rankkaa tajuta, että oma maailmankuvani olikin ulkopuolelta opetettu, ei omani.

Kristiinaa hämmensivät Jehovan todistajien käsitykset esimerkiksi naisten ja miesten rooleista. Liikkeessä opetetaan, että mies on perheen pää ja vaimon tehtävä on tukea miestä.

– Aloin vähitellen huomata, etten itse voi seistä näiden ajatusten takana. Istuin hengellisissä kokouksissa ja samaan aikaan pohdin, ettei tämä ole minun juttuni.

Oman itsen rakentaminen vei kymmenen vuotta

Kristiina alkoi suhtautua entistä suvaitsevaisemmin  erilaisiin uskonnollisiin suuntauksiin. Seurasi elämänvaihe jolloin hän kamppaili sisimmässään vuosien ajan kasvatususkontonsa ja omien näkemystensä välillä.

Häntä auttoivat keskustelut ystävän kanssa, joka oli entinen helluntailainen. Ystävältä Kristiina sai selkeän neuvon: palaa takaisin tai mene täysillä eri suuntaan.

– Aluksi en edes huomannut olevani välitilassa uskoni kanssa. Tuntui vain, että olen tukehtumaisillani. Ystäväni avulla tajusin, että raastavinta on asian märehtiminen. Ymmärsin, että minun oli tehtävä päätös.

Vihdoin, parikymppisenä Kristiina päätti erota Jehovan todistajista.

– Fyysisesti se oli helppoa, hoidin asian kirjeellä, mutta henkisesti viestin lähettäminen oli järkyttävän vaikeaa.

Ystävät lakkasivat tervehtimästä

Erottuaan Jehovan todistajista Kristiina huomasi yhtäkkiä olevansa täysin tyhjän päällä. Jokainen lapsuudessa opittu asia piti käydä läpi ja kyseenalaistaa.

– Uskonto muodosti ympärilleni suojakerroksen, joka vietiin pois. Jouduin miettimään nollasta asti, kuka olen ja mihin uskon.

– Minulla oli pitkään huono omatunto. Mietin jatkuvasti, että olen paha ihminen. Uskonnon oppiminen vei 20 vuotta, mutta henkinen irtaantuminen kesti kauan, kymmenen vuotta.

Uskonnon mukana katosivat myös monet ystävät. Kadulla tutut Jehovan todistajat eivät enää tervehtineet, vaikka Kristiina olisi moikannut. Se tuntui pahalta, sillä epävarma Kristiina arvioi itseään muiden mielipiteiden kautta.

Kristiinan mielestä asiat olisivat silti voineet olla pahemminkin. Hän tuntee ihmisiä, joiden vanhemmat ovat kieltäneet lapsensa kokonaan liikkeestä eroamisen jälkeen. Hänen oma perheensä suhtautui päätökseen ymmärtämyksellä eikä tuominnut. Myös kaikki hänen sisaruksensa ovat eronneet Jehovan todistajista.

– On rikkaus, että on joutunut käymään ne asiat läpi, vaikka sitä ei saanutkaan aikoinaan valita, Kristiina Komulainen toteaa.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi K-mo.

 Lisää aiheesta:

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet  Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Julkaistu Hakomajassa.)

Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta: ohjeita miten valmistella irrottautuminen hyvin (Laatija Hakomaja-tiimi, pohjautuu artikkeliin How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church)

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Katarooma: Vl-usko ja kapea maailma

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Humanismi (Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat FETO ry:n sivusto aiheesta)

Teuvo Moisa: Vapaampaa yhteisöllisyyttä lestadiolaisuuden jälkeen. Uusi Suomi -blogi.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Omasta valinnasta: Lapselta ei kysytä

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

Syntien taakka nelivuotiaalle

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

M@mma: Minulla ei ollut äitiä

Onnellinen ratkaisu: Minun tarinani 🙂

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Anonyymi: Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Rosanna Serkamo: Kristiina Komulainen jätti Jehovan todistajat. Me Naiset 25.03.2010.

Saara Tuomaala: Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Vesa Häkli: Uskonlahko ahdisti suosikkijuontajaa. Katso 31.3.2010.

TV2: Ankara usko ja lapsuus 7.3. klo 21, Inhimillisessä tekijässä : katsottavissa Areenassa (Haastateltavana mm. Teuvo Moisa)

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Lasinen meri Nivalan seuroissa (Anna-Maija Ylimaula)

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Vl-vanhempi: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen

Hakomajan keskusteluja:

Miten kielsit uskosi?

“Uskon kieltäminen”

Se on nyt sitten tehty

Yhä useampi jättää vl-liikkeen