Avainsana-arkisto: 1800-luku

Onko kaikki pajunköyttä, eli onko SRK:n puheenjohtajalla televisio, ja ehkä urutkin?


50-luku 3

– En itse näe asioiden väärää hengellistämistä niinkään toimintakulttuuriimme liittyvänä – sana kulttuuri tulee tietääkseni latinasta ja tarkoittaa viljelyä. – SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen, Kotimaa24, 15.11.2011.

”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”Päivämies no 15, 14.4.2010.

Jotta pajunköyden paksuus havaittais, kurkistetaan vähäsen lähihistoriaan. Ja vähän kauemmaksikin. Sillä lopussa se hyväkäs historia pääsee aina yllättämään meidät! … Lue koko artikkeli…

Mainokset

7 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, 2000-luku, 2010-luku, Aimo Hautamäki, ban of television, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, historia, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, manipulointi, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, perhe, perheettömyys, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananvapaus, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suurperhe, suvaitsevaisuus, televisio, televisiokielto, totteleminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

Mauri Kinnunen: Lestadiolaiset naiset saarnasivat 1800-luvun loppupuolella


FT, vanhoillislestadiolaisuuden leviämisestä Karjalassa väitellyt tutkija Mauri Kinnunen osoittaa perusteellisessa kirjoituksessaan (Kotimaa24), että lestadiolaisuuden alkuvuosikymmeninä seurapuhujina toimi useita kymmeniä naissaarnaajia: Heidän vaikutuksensa evankeliumin julistamisessa laajeni paikallista toimintaa laajemmalle myös heidän kirjeidensä ja henkilökohtaisen yhteydenpitonsa tuloksena.  Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2000-luku, 2010-luku, historia, itsesensuuri, johtokunta, Jumalan sana, kannanotot, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, opilliset kysymykset, Päivämies, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen


Helsingin piispa Irja Askola vihkii sunnuntaina Helsingin tuomiokirkossa teologian maisteri N.N.:n ja teologian tohtori Y. Y.:n papin virkaan. Historialliseksi ordinaation tekee se, että vihittävät ovat ensimmäiset vanhoillislestadiolaiset naiset, jotka ovat antamassa pappislupauksensa ja ottamassa vastaan papin viran.

Uutinen saattaa olla totta lähitulevaisuudessa.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, sanoo Mari Leppänen, filosofian maisteri, tutkija ja Liedon seurakunnan tiedottaja.  Hän on käynnistänyt vanhoillislestadiolaisten naisten hengellistä toimintaa kirkossa koskevan tutkimushankkeen.

Hän toivoo herätysliikkeeseen lisää keskustelua pappisvirasta ja kannattaa erilaisten näkökantojen kuulemista asiasta.

Myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on todennut analyysissaan, että naisten asema vanhoillislestadiolaisuudessa on 2000-luvulla näkymätön. Tilannetta voidaan pitää paradoksaalisena esimerkiksi liikkeen varhaishistoriaan nähden. Pentikäinen on pohtinut, uhkaako lestadiolaisuutta tulevaisuudessa jääminen kirkon marginaaliin, siitä huolimatta, että nykyisin kirkon viroissa työskentelee jo suhteellisen paljon vl-pappeja.

Leppäsen ja Pentikäisen arvioiden mukaan naispappeuden kannatus liikkeen sisällä on kuitenkin selvästi vahvistumassa. Samaan on viitannut myös tutkija Hanna-Leena Nissilä haastattelussa 2009.

Vaietut naiset

Keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on siis vauhdittunut herätysliikkeen sisällä 2000-luvulla. Keskustelu käynnistyi anonyymina nettikeskusteluna eri foorumeilla, esimerkiksi Mopin palstalla vuonna 2007.  Keskustelu osoittautuikin niin kiinnostavaksi, että nimimerkki Doulos totesi:

– Eräässä lähteessä mainittiin ”vaikenevat naiset”, mutta osuva kuvaus tästä osasta liikkeemme historiaa voisi olla ”vaietut naiset”. Jos ja kun naisen asemaa saarnaajina lestadiolaisessa herätysliikkeessä on tutkittu näin laajasti ja tarkoin, herää vahva kysymys siitä, minkä takia asiasta ei avoimemmin keskustella (eikö oikeasti ole tietoa) sekä tietenkin, miksi kanta naisten saarnavirkaan on tänä päivänä täysin erilainen kuin liikkeen alkuaikoina (Pyhä Henkihän kirkastaa asioita vain yhdellä tavalla).

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2009 Kotimaan artikkelissa todettiin, että vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on käynnissä asennemuutos.  On niitä, jotka enemmän tai vähemmän avoimesti toivovat vl-naisia papinvirkaan ja samaten SRK:n johtokunnan jäseniksi.

Herätysliikkeessä oli alkanut samantapainen vaihe kuin naisten roolin suhteen on vallinnut kirkossakin, moniäänisyys. Erilaiset näkemykset eivät merkitse enää ehdottomasti liikkeestä irrottautumista tai siitä erottamistakaan. Uskovaiset ihmiset eivät myöskään jätä hengellistä kotiaan, vaikka eivät olekaan saaneet ehdotuksilleen johdon kannatusta (Kotimaa 2.7.2009).

SRK torjui naispappeuden 1984

Vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi naiset papin virkaan. Jo tätä ennen oli tehty SRK:n päätös siitä, että vanhoillislestadiolaiset asettuvat vastustamaan  naisen pappisvirkaa kirkolliskokouksessa asiasta päätettäessä.

Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät osallistuneet päätöksentekoon, sillä SRK:n johtokuntaan ja maallikkopuhujiin  ei kuulunut silloin, kuten ei nykyisinkään, yhtään naista.

Tiettävästi naisia saatettiin valita paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin jo 1950-60-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1956 valittiin Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseneksi Betty Kuusikko. (Kupsala 1995.) Yhä nykyisinkään tämä ei ole aivan yleistä, mutta joissa kin rauhanyhdistyksissä naisia on valittu johtokuntiin.

SRK:n johtokunnan 1984 tekemän päätöksen mukaan vl-papit suostuvat kuitenkin työskentelemään tule-vien naispuolisten kollegojensa kanssa yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon työtehtävissä. Tahdottiin pysytellä edelleen rakentavasti kirkon sisällä. Liikkeessä ei sittenkään nähty naispappeutta erityisen ratkaisevana erottavana tekijänä, toisin kuin esimerkiksi SLEY:n piirissä.

-Naispappeus ei kuitenkaan ole kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Olemme perustaneet oman Raamatun mukaisen kantamme, silloin kun sitä on kysytty, nyt tyydymme kirkon kantaan, silloinen SRK:n johtokunnan jäsen, espoolainen Väinö Sivula totesi Kirkko ja kaupunki -lehdessä 1988.

– Me emme tahdo olla jatkuvassa sodassa kirkon tai muitten tahojen kanssa. Pääasia on, että olemme ilmaisseet kantamme.

SRK:n ratkaisu oli pettymys herätysliikkeen valistuneimmille, mutta ilmeisen itsestään selvä ja ongelmaton suurelle osalle rivijäseniä.

Visioita Juha Pentikäisestä Mari Leppäseen

On hyvä kuitenkin muistaa, että jo vuonna 1986 esimerkiksi professori Juha Pentikäinen, itse seurapuhujanakin toiminut vaikuttajahahmo, oli omassa arviossaan ennakkoon sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuudessa tullaan hyväksymään naisten pappeus yhdessä Suomen evl-kirkon ratkaisua.

”Pentikäinen toteaa, että hän hyväksyy naispappeuden, kun kirkolliskokous päättää asiasta. Myös lestadiolainen herätysliike hyväksyy hänen nähdäkseen sen.” (Kaleva 21.1.1986.)

Juha Pentikäinen erehtyi ennusteessaan ainakin runsaat 25 vuotta. Hän oli odottanut herätysliikkeen johdolta näkemyksellisyyttä, johon se ei vielä silloin kyennyt. Aika näyttää, kykeneekö se tähän nyt.

Nyt, 2010,  kysymys on nousemassa herätysliikkeen ratkaistavaksi uudestaan  – ja kysymyksen pohdinta jatkuu Pentikäisen perheen seuraavassa polvessa.

Helmikuussa 2011 Juha Pentikäinen ilmaisi Kotimaa 24:n haastattelussa kantansa pysyneet edelleen samana.  Hän uskoo edelleen, kuten 1980-luvullakin, että naisten pappeus tulee toteutumaan myös lestadiolaisen liikkeessä.

Useat vanhoillislestadiolaiset papit ja naisteologit ovat käynnistäneet keskustelun SRK:n  johdon kanssa vanhoillislestadiolaisten naisten oikeudesta hakea pappisvihkimystä ja toimia seurakuntavirassa.

Liedon seurakunnassa tiedottajana työskentelevä tutkija Mari Leppänen valmistelee parhaillaan pro gradu -työtään siitä, miten vanhoillislestadiolaiset teologinaiset osallistuivat naispappeus-keskusteluun.  Leppäsellä on valmisteilla myös aiheeseen liittyvä väitöskirja,  jossa hänen aiheenaan on  naisteologien rooli lestadiolaisuudessa 1900-luvulla. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahan tutkimukseen. Leppänen on itse lisäksi aktiivi poliittinen vaikuttaja ja työskentelee kunnanvaltuustossa keskustapuolueen ryhmässä.

Lestadiolaisnaiset sananjulistajia ja aktiivisia vaikuttajia kirkossa – ennen vanhaan 

Naisten ääni ei nykyisin kuulu vanhoillislestadiolaisuuden virallisessa julkisuudessa, sillä vain miehet puhuvat julkisesti ja vain he käyttävät päätösvaltaaherätysliikkeen asioissa, Mari Leppänen toteaa.

Naisilla oli kuitenkin huomattavan aktiivinen rooli herätysliikkeen alkuvuosina, aina 1800-luvun lopulle saakka. Naiset toimivat sananjulistajina miesten rinnalla. Juuri naisten toiminta saarnaajina oli keskeinen seikka, josta silloinen kirkko moitti lestadiolaisuutta syyttäen harhaopista.

Tätä tosiasiaa voidaan hyödyntää yhtenä argumenttina, kun monilla muillakin tavoin naisia alistavaa järjestelmää yritetään 2000-luvulla uudistaa.

Tosin on merkillepantavaa, että tietoisuus oman herätysliikkeen historiasta ei ole ollut erityisen korkealla tasolla vl-uskovaisten keskuudessa. Lapsesta sakka omaksuttu yksiulotteinen seurakuntaoppi riittää usein torjumaan ennakkoluulottoman perehtymisen historiaan. Vankempi historiatietoisuus saattaisi herättää ajatuksia ja entisestään syventää myös hengellisessä mielessä liikkeen sisäistä uskonelämää. Leppäsen tutkimushanke tuntuu tässäkin mielessä lupaavalta.

Leppäsen mukaan lisäksi myös 1900-luvulla lestadiolaisuudessa on vaikuttanut useita vahvoja naisteologeja, jotka olivat ajamassa seurakuntavirkaa naisille. Kirkkolaissa määriteltiin naisteologien tehtävä vuonna 1953 ja lehtorin virka perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Leppänen on saanut selville, että 1930-1950-luvuilla lestadiolaiset naisteologit olivat hyvin kutsumustietoisia ja toimivat miesten kanssa tasavertaisina. He kirjoittivat aktiivisesti hartaustekstejä, pitivät uskonnollisia puheita ja toimivat tutkijoina. Varsinkin sota-aika tarjosi naisille tilaa myös kirkossa. Useat heistä työskentelivät naisteologeina seurakunnissa vielä 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Naiset olivat aktiivisia myös hengellisten ja opillisten kirjoitusten kirjoittajina Päivämiehessä. Tarvitsee vain  lukea 1960-luvun Päivämies-lehtiä todetakseen eron nykyiseen.

– Jostakin syystä naiset sittemmin vaikenivat, toteaa Mari Leppänen.  Tutki-muksellani haluan avata uudenlaisia näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan ja tuoda naisten äänen kuuluviin, hän sanoo.

”Kaikki herätysliikkeessä ovat alistavan sukupuolijärjestelmän vankeja”

Leppänen toteaa, että lestadiolainen teologia on miesten tekemää. Hän puhuu patriarkaalisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa naiset jäävät sivuraiteille.Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät myös rauhanyhdistyksellä ja SRK:ssa  julkisen puheen valtaa.

Leppäsen mukaan herätysliikkeessä vallitsee auktoriteetti- ja sukupuoli-järjestelmä, jonka olemassaolon osa uskovaisista haluaa kuitenkin kieltää. Vanhoillislestadiolaisia suurperheitä ja isän roolia tutkinut Antero Ruokokoski on samoin tunnistanut sukupuolijärjestelmän keskeisen merkityksen (2007).

Sukupuolijärjestelmä-käsitteellä viitataan miehiin ja naisiin kohdistuvaan roolitukseen, määrittelyyn ja kontrolliin vanhoillislestadiolaisuuden olemassaolon kannalta ratkaisevilla seksuaalisuuden, perhe-elämän ja lisääntymisen alueilla.

Sukupuolten erilaisuuden korostaminen on samalla valtasuhteiden rakentamista. Sukupuolijärjestelmä asettaa miehet ja miesten toiminta-areenat hierarkkisesti ylemmäksi. Mies ja mieheys on arvokkaampaa kuin nainen ja naiseus.

Ruokokosken mukaan tämä järjestelmä legitimoidaan eli perustellaan uskonnollisilla myyteillä.  Niillä ei tosiasiassa ole mitään tekemistä hengellisyyden ja kristinuskon kanssa, mutta niillä voidaan pönkittää valtarakenne. Myyttien avulla myös naiset on saatu hyväksymään asemansa ja pitämään sitä jopa luonnollisena, toteaa Ruokokoski.

On huomattava, että valta-asemastaan huolimatta myös mies menettää yksiulotteisen sukupuolijärjestelmän määrittelemässä ahtaassa roolissaan erityisesti suhteessa perhe-elämään ja lapsiinsa. Miehet kokevat patriarkaaliset paineet usein omaa elämäänsä rajoittavina ja kuormittavina. Mari Leppänen on samaa mieltä.

– Vallitseva sukupuolijärjestelmä vinouttaa sekä miehen että naisen rooleja. On olemassa normit, jotka ovat kuin sanattomia sopimuksia miten asioiden kuuluu olla, toteaa Leppänen.

Kyse on ns. näkymättömistä esteistä. Tasa-arvotyössä niillä tarkoitetaan asenteita ja niissä piileviä perinteisiä odotuksia, normeja ja arvoja, jotka estävät naisten vaikutusvallan lisäämisen ja täysimittaisen osallistumisen oman hengellisen yhteisön  toimintaan.

– Kaikki ovat sukupuolijärjestelmän vankeja. Kukaan ei pidemmän päälle hyödy siitä, Leppänen huomauttaa. Itsekin liikkeeseen kuuluva Leppänen kysyy, miksi näin on, sillä näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Raamattu ja kristinusko itsessään eivät edellytä ahdasta ja alistavaa sukupuolijärjestelmää.

– Sukupuolijärjestelmän olemassaolo vanhoillislestadiolaisuudessa on tärkeää tunnistaa, toteaa Leppänen. Tunnistaminen helpottaisi keskustelua. Leppäsen mukaan siitä ei ole vaaraa, että keskustelu sukupuolijärjestelmästä hajottaisi uskonliikettä.

Leppänen: Nykyisin useat vl-papit kannattavat naisten pappeutta

– Jos lestadiolaisilta papeilta kysyttäisiin kantaa, useat heistä suhtautuisivat myönteisesti naispappeuteen, arvioi Mari Leppänen nykyhetken asenteita. Tällaista kyselyä ei ole toistaiseksi tehty. Tässä onkin SRK:n uudelle pääsihteerille Tuomas Hänniselle ajankohtainen selvityksen paikka.

Monet vanhoillislestadiolaiset, varsinkin teologit, ovat asettuneet nykyisin samalle kannalle kuin ev.-lut. kirkko: teologisia esteitä naisten pappisvirassa toimimiselle ei ole. Lisäksi kyseessä on kirkon virallinen linjaus, jonka periaatteellista sitovuutta on pappien kohdalla viime aikoina  täsmennetty ja jämäköitetty osana kirkon järjestykseen sitoutumista.

Esimerkiksi oululainen lestadiolaispappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia.

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva teologi, Helsingin yliopiston tutkija Heikki Nenonen on muistuttanut, että herätysliike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen järjestykseen. Naatuksen tavoin hän katsoo, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ole opillinen kysymys.

Siksi myös Nenonen toivoo herätysliikkeeltään avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista  naisten pappeuteen.

– Itse suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Mari Leppäsen mainitsemaa patriarkaalista valtaa osoittaa myös se, että keskusjärjestö, yli sata vuotta toiminut SRK ry., ei ole huolinut johtokuntaansa yhtä 1956 tapahtunutta poikkkeusta lukuunottamatta yhtään naista. Ns. pappishajaannuksen tapahduttua 1961-62 ja kun maallikkosiipi sen jälkeen saavutti suvereenin ylivallan, naisia ei ole huolittu liikkeen johtoasemiin.

Enemmistö herätysliikkeen  jäsenistöstä on naisia. Heillä ei ole oman liikkeensä ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujienkokouksessa 600-900 miestä päättää liikkeen hengellisistä, teologisista linjauksista.  Puhujissa ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun.

Hajaannusten pelko heikentänyt tasa-arvoa – eriseurakortti nujertaa keskustelun 

1960-luvulle tultaessa herätysliikkeessä tapahtui muutos, jolloin lestadiolaiset naisteologit siirrettiin taka-alalle. Naisten kohdalla tapahtui suorastaan dramaattinen takaisku, backlash.

Leppänen on päätellyt, että  naisten toiminnan kapeutumisen syynä oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen hajaannus.

Naiset eivät ole uskaltaneet sittemmin itse nostaa päätääna  ja kyseenalaistaa tilannetta, koska liikkeen johdossa on pelätty uusia hajaannuksia. Eriseurakortti on ilmaantunut nytkin pelotteena esiin keskustelun suitsimiseksi, mihin esimerkiksi Topi Linjama ja Vuokko Ilola ovat kirjoituksessaan viitanneet.

– Lisäksi yhteiskunta muuttui rajusti varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. Se pakotti liikkeen vastareaktiona vanhoillisempaan muotoon, arvelee Leppänen.

Ulkopuolisen yhteiskunnan maallistuminen ja rakennemuutos, muutto kaupunkeihin, on tietenkin historiallinen fakta. Tämä melkoisen suoraviivaisena ja epätäsmentämättömänä esitetty selitys, ”ulkoinen yleinen syy”,  on ollut erityisesti SRK:n historian tutkijan, rovasti Seppo Lohen ja SRK:n johdon suosima perustelu ja kuittaus 1970-luvun vallankäytölle ja kautta maan käynnistetyille hoitokokouksille.

Mutta selitys ontuu, koska ei selitä sitä, mistä syystä vastareaktiona oli nimenomaan juuttuminen naiset sivuraiteelle siirtävään, entistä tiukemmin naisia kontrolloivaan ja epätasa-arvoa suosivaan käytäntöön ja opetukseen.

Tämä tapahtui aikaan, jolloin vanhoillislestadiolaistenkin koulutustaso oli kovaa vauhtia nousemassa, suomalaiset naiset alkoivat täyttää yliopistot, valmistuivat ammatteihin ja yhdistivät entistä laajemmin perheen ja palkkatyön sekä ryhtyivät toimimaan ja vaikuttamaan kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Kyseistä ”sopivaa” perustelua voi ehkä olla viisasta hyödyntää  tarkoituksenmukaisuussyistä myös silloin, kun yritetään selittää, miksi vl-naiset vaikenivat 1960-luvulta eteenpäin.

Naisteologien nopea katoaminen aktiivisesta roolistaan kirkossa oli kuitenkin todennäköisesti seuraus vanhoillislestadiolaisuuden omasta, sisäisestä skismasta, hajaannuksesta, joka tapahtui juuri 1960-luvun alussa. Kyse oli ns. pappishajaannuksesta ja liikkeen vakavasta kriisistä suhteessa ev.-lut. kirkkoon.

Herätysliikkeen jo 1950-luvulla syntyneen käymistilan ja sisäisen valtataistelun voittajaosapuoli eli maallikkosiipi siirsi naiset kylmästi sivuun. Samaan aikaan herätysliikkeessä kiristettiin esimerkiksi ehkäisykieltoa entistä ehdottomammaksi ja määriteltiin suurperhemalli ja äitiys uskovaisen naisen tehtäväkentäksi. Liikkeen arvomaailma alkoi painottua entistä konservatiivisemmassa sävyssä agraariyhteiskunnan suuntaan. Se oli mahdollista, koska vastapainona ei enää ollut teologien tasapainottavaa perspektiiviä.

Hoitokokousten väkivalta, jolla maallikkosiipi juurrutti valtansa lopullisesti,  juontaa juurensa herätysliikkeen sisäiseen valtataisteluun 1950-60-luvun vaihteessa. Tällöin teologit ja maallikkosaarnaajat taistelivat vallasta ja maallikkosiipi voitti. (Tässä yhteydessä ei ole mahdollista syventää tarkastelua silloisiin opillisiin kiistoihin, joissa rajalinjat eivät kaikissa tapauksissa menneet yksiviivasesti em. ryhmittymien mukaan.)

Kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista teologeista erosi tai erotettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli vankasti maallikkojohtoinen ja samalla sisäänpäin kääntynyt yhteisö seuraaviksi vuosikymmeniksi. Se etääntyi ev.-lut. kirkosta ja akateemisesta teologiasta lähes 30 vuodeksi. Samalla liike jättäytyi pois yhteistoiminnasta paikallisseurakunnissa, varsinkin niissä, joissa oli ei-lestadiolainen pappi, ja samoin se jättäytyi kirkossa käydyn keskustelun ulkopuolelle.

Maallikkojohto teetti SRK:n vuosikokouksella televisiokieltopäätöksen (1963) ja alkoi rakennella jatkuvasti tiukkenevia uusia määräyksiä ja kieltoja, ns. seurakunnan neuvoja. Niillä pyrittiin sekä erottautumaan muusta kirkkokansasta ja yhteiskunnasta että  kontrolloimaan liikkeen jäseniä sisäisellä kurinpidolla. Moni vl-pappi ja myös moni riviuskovainen epäröi tätä menoa seuratessaan.

Maallikkojohto alkoi rakentaa jonkinlaista omaa, erillistä kirkkojärjestelmää oppirakennelmineen.  Akateemista teologiaa ja luterilaisen kirkon työmuotoja kohtaan tunnettiin syvenevää epäluuloa ja niihin suhtauduttiin väheksyen ja jopa pilkaten. Seurakunnan toimintaan ei ollut luvallista osallistua eikä sen lapsi- ja nuorisotyön tai vanhustyön  palveluja ollut luvallista käyttää hyväksi.  Vasta 1990-luvulla alettiin tietoisesti kannustaa nuoria miehiä jälleen hakeutumaan opiskelemaan teologisiin tiedekuntiin. Nykyisin kirkossa työskenteleekin  tiettävästi kaikkiaan jo 140 vl-pappia eri tehtävissä, ja samoin lukuisia naisteologeja.

Naisilta ei kysytty – ei edes naispappeuskeskustelussa

Leppäsen gradun pääväittämä lestadiolaisten naispappeuskeskustelusta on selvää tekstiä: vl-naisia ei ole päästetty osallistumaan siihen keskusteluun.

Keskustelua  naisten roolista kirkossa on käyty  jo yli 50 vuotta. Ensimmäinen suomalainen nainen haki pappisvihkimystä vuonna 1955 (silloin vielä turhaan).  Lestadiolaiset naisteologit eivät ole voineet osallistua viralliseen keskusteluun, eikä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään ole kysytty kertaakaan.

Naiset eivät ole myöskään voineet osallistua liikkeen päätöksentekoon, koska SRK:n päättäviin elimiin kuuluu ainoastaan miehiä. Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät liikkeessä myös kaikkea muuta julkisen puheen valtaa.

– Usein kuulee sanottavan, että liikkeen kanta on selvä, tarkkaan harkittu ja osoittautunut siunaukseksi. Kysyisin kuitenkin, ovatko kaikki saaneet osallistua kannan muotoiluun. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään? Mari Leppänen kysyy.

Leppänen muistuttaa, että lestadiolaisuus on aina ollut muutoksessa. Eri aikoina on ilmennyt erilaisia haasteita. Naisten asema on nyt, vuonna 2010, ajankohtainen kysymys.

Avoin keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on nyt alkanut liikkeen sisällä.

– Paine sanoa asioita ääneen on nyt kova, Leppänen on havainnut. Tämä näkyy varsinkin Internetissä. Sen sijaan keskustelu ei ole näkynyt lainkaan Päivämiehessä, lukuunottamatta jonkinlaista varoittelua rivien välissä.

SRK:n johtokunta torjuu naisten pappisviran

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on asiasta päinvastaista mieltä kuin Mari Leppänen. Kun Kotimaan toimittaja tiedusteli häneltä syyskuussa 2010, onko virkakysymys tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisia puhuttava teema, hän vastasi kieltävästi:

– Ei varsinaisesti. Saattaa olla, että jotkin yksittäiset henkilöt pohtivat sitä. Missään yhteisissä kokouksissa se ei ole noussut aiheeksi. Vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuden torjunnassa on Voittosen mukaan ”lähtökohtana Pyhä Raamattu, kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne”. (Kotimaa24, 18.9.2010.)

Sen sijaan tutkija Heikki Nenosen mukaan virkakysymys on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

 Tyrmäys syksyllä 2010 

 Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestettiin vanhoillislestadiolaisille teologeille ja puhujille sejä SRK:n edustajille suunnattu keskustelutilaisuus 7.10.2010. Tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu vain kutsutuille vanhoillislestadiolaisille, alusti SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Alustuksessaan hän totesi, että herätysliikkeessä ei ole mahdollista muuttaa aikaisempaa kantaa ja myöntää lestadiolaisille naisteologeille oikeutta pappisvihkimykseen eikä toimintaan papin virassa.

 Voittonen on lausunnoissaan torjunut naisten toiminnan sananjulistajana ja SRK:n johtokunnassa useasti aikaisemminkin. Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 toimittaja teki hänelle kysymyksen:

– Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

Voittonen totesi tähän:

– Lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.
– Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.

Vuoden 2010 lopussa Jyväskylässä kokoontunut puhujienkokous tyrmäsi niinikään vl-naisten mahdollisuuden ottaa pappisvihkimys. Ajatus leimattiin kristillisyyden ymmärryksen vastaiseksi.

Hänninen: vl-naisille ei papinvirkaa tulevaisuudessakaan

SRK:n pääsihteeriksi vuoden 2011 alusta siirtyvä Tuomas Hänninen on hiljattain torjunut naispappeuden mahdollisuuden myös tulevaisuudessa.

Kotimaa-lehden haastattelussa hänelle esitettiin kysymys, voiko naispappeuden hyväksyminen olla tulevaisuudessa mahdollista vanhoillislestadiolaisuudessa. Hänninen totesi:

– Niin kauan kuin Jumalan sanasta pidetään kiinni, se ei ole mahdollista. En usko että seuroissamme olisi tulevaisuudessakaan nainen sananpalvelijana.  Mikään liike ei voi kuitenkaan vapaassa maassa estää papin virkaa haluavaa naista hakemasta papin virkaa, mutta mielelläni keskustelisin hänen kanssaan ja ystävällisesti käsitteestä Jumalan seurakunta.

Toteamuksellaan keskustelemisesta ja Jumalan seurakunnasta Tuomas Hänninen viittaa siihen, että lestadiolaisnainen, joka rohkenisi ottaa vihkimyksen ja toimimaan ev-lut. kirkossa papin virassa, joutuisi puhuteltavaksi ja katsottaisiin rikkoneen ”seurakunnan neuvoja”.

Tällöin kyseistä naista uhkaa ulossulkeminen omasta herätysliikkeestään. Vanhoillislestadiolaisessa uskossa tämä merkitsee myös kuolemanjälkeisen pelastuksen, iankaikkisen elämän kadottamista, koska liikkeessä katsotaan, ettei vl-liikkeen ulkopuolella ole pelastusta. Tämä on ollut tähän saakka tehokas pelote, jolla ihmisiä on saatu vaikenemaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä keskustelussa ovat nyt vastakkain naisten pappeutta puolustavat ja sitä vastustavat kannat. Tämän erän ovat vallankahvassa olevat vastustajat voittaneet. Nettikeskusteluissa on kerrottu, että hoitokokouksia ”väärin ajattelevien” painostamiseksi olisi jo pidetty. Yksi eteläsuomalainen pappi on tiettävästi asetettu puhujakieltoon, ja eräs maallikkopuhuja on itse ilmoittanut lojaalisuussyistä pidättytyvänsä puhujan tehtävistä, koska on samalla kannalla kuin kyseinen ”hyllytetty” teologi.

Nykypolven koulutetuilla uskovaisilla on kuitenkin neuvotteluvalmiutta ja -taitoa sekä teologista ja hengellistä varmuutta, jota aikaisemmilta polvilta puuttui. heillä on myös aikaa odottaa etät sukupolvi viahtuu.  Piispa Askolan toimittamalla ordinaatiomessulla on hyvät mahdollisuudet toteutua.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lähteet ja lisää aiheesta:

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä.

Pekka Helin:  Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: ”Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta”. Rauhan Tervehdys 36/2010, s. 7.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa24 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa24, 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Vuokko Ilola: Eriseura, mikä se on?

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Jari Kupsala: Tähän asti: Oulun Rauhanyhdistys 100 vuotta. SRK 1995. (Katkelma julkaistu VL-Foorumilla.)

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Topi Linjama: V: Eriseura

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Sielun silmin -blogi, Kaleva 10.1.2012.

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Naispappeus ei jaa kirkkoa. Kaleva 21.1.1986. (mm. Juha Pentikäisen haastattelu.)

Naispappeus Suomessa. Evankelis-luterilainen kirkko.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Antero Ruokokoski: Ei must oo isänä siihe mihi naiset on: nuorten monilapsisten vanhoillislestadiolaisten isien ajatuksia isyydestä ja äitiydestä. Sosiologian pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2007.

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Mari Teinilä: Sali täyttyy, kun vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin Helsingissä.  Kirkko ja Kaupunki 20.1.1988.

M. Toivanen: Lestadiolaisuudessa muhii muutos. Muutos kumpuaa liikkeen sisältä. Kotimaa nro 26, 2.7.2009, s. 4 – 5.

Torvi: Virkakysymys

Termejä: sukupuolijärjestelmä ja patriarkaatti

Sukupuolijärjestelmä (sex/gender system)

Naisten ja miesten erillisiä sukupuolirooleja ylläpitävä ja tuottava taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sekä uskomusten järjestelmä. Sukupuolijärjestelmä on tiettyyn aikaan ja paikkaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan sidottu ja se on muuttuvainen.

Sukupuolijärjestelmä on monitasoinen käsite, joka on samanaikaisesti vaikuttamassa yhteiskunnan rakenteellisissa jaoissa, symbolisissa merkityksissä, sosiaalisissa verkostoissa ja yksilöllisessä identiteetissä. Naiset ja miehet tuottavat ja uusintavat sukupuolijärjestelmää itsessään, toisissaan sekä sosiaalisissa ja kulttuurisissa rakenteissa.

Sukupuolijärjestelmälle voidaan hahmottaa kaksi periaatetta: erillään pitämisen (horisontaalinen) ja hierarkian (vertikaalinen) periaate. Erillään pitämisen periaate jakaa miehet ja naiset selvästi toisistaan erottuviksi ryhmiksi. Hierarkian periaate puolestaan pitää mieheyttä ensisijaisena normina ja naiseutta poikkeamana.

Sukupuolijärjestelmän kokonaishierarkiassa naisten työt ja toiminta-alueet ovat vähemmän arvostettuja kuin miesten.

Vallitseva sukupuolijärjestelmä ilmenee mm. vertikaalisesti ja horisontaalisesti eriytyneinä työmarkkinoina ja ennalta määriteltyinä rooleina yhteisöissä. Ilmiö tulee näkyviin sukupuolen mukaan eriteltyjen tilastojen avulla.

Patriarkaatti, patriarkaalinen ideologia (patriarchy)  

Patriarkaatti on eräs vallan analyysin keskeisiä käsitteitä. Sillä tarkoitetaan omistukseen ja kontrolliin liittyvää miehistä dominanssia eli valtajärjestelmää, joka vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Patriarkaatti ylläpitää ja käyttää välineenään sukupuolisyrjintää.

Tämä valtajärjestelmä perustellaan patriarkaalisesta ideologiasta käsin. Se on ajatusjärjestelmä, jossa miehen ylemmyys on lähtökohtana. Sitä perustellaan sukupuolten välisellä ”luonnollisella” työnjaolla, jonka väitetään perustuvan esimerkiksi biologiaan tai Raamattuun.

Patriarkaalisessa yhteisössä miehillä on biologisen sukupuolensa ansiosta sosiaalinen oikeus ja valta hallita naisia ja lapsia.

Historiallisesti patriarkaatin käsitteen lanseerasi feministisen liike. Sillä kuvataan ’miesvaltaa’, jota tukee miesten välinen verkostoituminen. Patriarkaatilla on materiaalinen perusta, eli resurssit, joiden hallinta tekee miehille mahdolliseksi naisten sorron.

Materiaalisen perustan keskeisiä osia ovat naisten työvoiman, seksuaalisuuden ja lisääntymiskyvyn kontrolloiminen.

Monien antropologien mukaan naisillakin on aina ollut valtaa yhteiskunnan eri tasoilla. Olennainen kysymys ei olekaan, onko valtaa vai ei, vaan kuka valtaa saa oikeutetusti käyttää ja millä yhteiskunnan alueella. Yhteiskunnallinen valta ja alistussuhteet muodostuvat kulttuuria rakentavassa kielessä, materiaalisessa ympäristössä, ja julkisen alueella, joita on perinteisesti pidetty miesten toimipiireinä.

Valta seksuaalipolitiikkana hahmottaa vallan myös naisen ruumiiseen kohdistettuna kontrollina. Tämä on ilmennyt esim. vanhoillilsestadiolaisuuden ehkäisykiellossa ja ulkonäköön sekä koristautumiseen liittyvissä kielloissa.

Patriarkaattia tuotetaan ja ylläpidetään sekä oikeusjärjestelmän, talouden, koulutuksen, kulttuurin että uskonnon alueilla. Erityisesti on huomattava se paradoksi, että perheessä ja kasvatustyössä naiset itse uusintavat omaan sukupuoleensa kohdistuvan alistamisen eli patriarkaalisen vallan jatkuvuuden.

Näkemyksen mukaan kaikki miehet hyötyvät naisten alisteisesta asemasta, vaikka yksittäiset miehet eivät kokisikaan alistavansa naisia ja käyttävän hyväkseen miessukupuolen mukanaan tuomaa etuoikeutettua asemaa. Tätä vallan muotoa feministiset teoriat kutsuivat ei-intentionaaliseksi vallaksi.

Todettakoon, että patriarkaatin käsitettä on kuitenkin tutkimuksessa myös kritisoitu yleistämisestä, historiattomuudesta ja determinismistä. Esimerkiksi foucaultlainen ajattelu on tuonut uusia mahdollisuuksia analysoida valtaa moniulotteisesti sekä mikrotasolla (esim. perhe) että makrotasolla (esim. valtio).

Lähde:

Sukupuolten välisen tasa-arvon valtavirtaistamisen perussanasto.

14 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, vallankäyttö

Teologikokous Helsingissä 7.10.2010 – suljettu kutsutilaisuus


Helsingin rauhanyhdistyksellä järjestetään 7.10.2010 asialistan  mukaan mm. pappisviran avaamista vanhoillislestadiolaisille naisille käsittelevä keskustelutilaisuus, ns. teologi-ilta, jonne on kutsuttu herätysliikkeen teologeja ja puhujia sekä mm.  tutkijoita. Alustuksen pitää SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen, joka tarkastelee saarnavirkaa sekä kristillisen kirkon virkakäsitystä hengelliseltä ja opilliselta kannalta. Keskustelu on poikkeuksellisesti kutsutilaisuus, jonne ei muilla kuin kutsutuilla ole pääsyä. Tiedotusvälineiden edustajat eivät myöskään ole tervetulleita paikalle. Tämä kävi ilmi, kun Kotimaan toimittaja tiedusteli asiaa.  

Huoli herätysliikkeen tulevaisuudesta kirkossa

Kuten Omat Polut – blogissa viime  vuonna todettiin, monet vanhoillislestadiolaiset naiset  ja myös jotkut miehet kannattavat naisten toiminnan sallimista pappisvirassa. He eivät näe asiassa enempää hengellistä kuin teologistakaan ongelmaa.  Mutta yhä hankalampi ongelma sen sijaan on juuri se, että naiset eivät ylipäätään näy liikkeen keskeisissä tehtävissä nykyisin lainkaan. Papinviran avaaminen naisille nähdään tilanteen parantamisessa keskeinenä avaimena.

Julkisuudessa esimerkiksi päätoimittaja Mikael Pentikäinen viittasi naisten näkymättömyyteen epäkohtana  Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan heinäkuussa 2010.

Naiskysymys tulee nousemaan esiin ensi sijassa suhteessa ev.-lut. kirkkoon. Julkisuuteen päin ristiriitaa ei ole päästetty näkyville, mutta on selvää, että jossain vaiheessa kysymys nousee väistämättä esille. 

Tätä eivät halua kirkko eivätkä visionäärisimmät vl-teologit myöskään. Vanhoillislestadiolaiset naispappeuden kannattajat ovat vakavasti huolissaan oman liikkeensä tulevaisuudesta nykyjohdon linjausten tähden, ja syystä.

Historian ironista leikkiä

Vanhoillislestadiolaisuus on naisten sananjulistuksen ja kirkkosuhteensa osalta häkellyttävällä tavalla historiallisesti samassa tilanteessa kuin lestadiolainen liike oli 1800-luvun lopulla. Siihen aikaan lestadiolaisuudessa oli tavallista, että  naisetkin toimivat sananjulistajina. Silloinen kirkko ei suvainnut tätä, vaan piti käytäntöä yhtenä liikkeen vakavimmista harhaopeista. Lestadiolaisuudessa päätettiin silloin luopua naispuhujista, jotta piispojen arvostelu ja uhka kirkon ulkopuolelle joutumisesta saatiin torjutuksi. Kirkosta tuli lestadiolaisuuden ”tekninen kumppani” ja käyttökelpoinen tukirakenne, joten päätöstä voidaan nykytietojen valossa pitää viisaana ja kaukonäköisenä.  

Tänään ollaan tilanteessa, että naiset kannattaisi kiireesti hyväksyä ainakin papeiksi, koska näyttää erittäin selvältä, että kirkko ei pitkään enää sulata naisten eristämistä näistä tehtävistä. Historian ironista leikkiä!

On paljon myös myös lestadiolaisia miespappeja, teologian ja muiden alojen tutkijoita ja muita nuoremman polven edustajia, jotka eivät  asiallisestikaan näe naisen sukupuolta kristinopilliselta eivätkä hengelliseltä kannalta esteenä seurakunnan kaitsijan ja sananjulistajan tehtävässä. 

Osa heistä näkee lisäksi nykytilanteen selkeästi lainvastaisena syrjintänä, joka kuormittaa ei ainoastaan uskovaisia naisia, vaan kaikkia liikkeessä toimivia, ja myös herätysliikkeen julkisuuskuvaa. Syvimmiltään tietenkin kyse on lainkuuliaisuudesta, eettisestä selkärangasta, moraalista. Toisin sanoen, miespappeuteen ei olla enää liikkeen sisälläkään valmiita sitoutumaan, eettis-moraalisista ja periaatteellisista syistä.

Tavoite varmistaa vanhoillislestadiolaisuuden asema kirkossa myös tulevaisuudessa

SRK:n nykykannasta seuraa ennen pitkää vakavia ongelmia suhteessa ev.-lut. kirkkoon, jossa piispat ovat lähteneet entistä tiukemmin torjumaan naisten syrjintää pappisvirassa.

Myös seurakunnissa on toleranssi hyväksyä naisten syrjintää missään muodossa on selvästi madaltunut. Perustuslaki syrjimättömyyspykälineen on noussut keskeiseksi asiaksi myös kirkossa.

Toisaalta on muistettava, että vanhoillislestadiolaisuudella on kirkossa tätä nykyä hengellisesti, kristinopillisesti ja käytännön toiminnassaan edelleenkin jokseenkin rajoittamaton itsenäisyys ja toimintavapaus. Kirkko ei ole puuttunut herätysliikkeen toimintamenetelmiin eikä opetukseen. Sillä ei ole keinoja eikä tiettävästi haluakaan siihen, tällä hetkellä, jos sen ei ole aivan pakko.

Onkin kysyttävä, mikä voisi olla tilanne, jolloin piispoilla ja papeilla seurakunnissa tulee kipuraja vastaan. Se on ilman muuta naisten syrjintä vl-liikkeessä, ja tälle käsitykselle on jo näyttöä. Naisten syrjintää ei voida pitää enää vl-liikkeen eikä SRK:n yksityisasiana, koska ollaan kirkon jäseniä. Kirkko on selkeästi sitoutunut syrjimättömyyteen ja syrjinnän kriminalisoivaan perustuslakiin.

Naisten syrjinnän lainvastaisuuden osalta kyse on nyt jo sanktioista, eli vakavista ja  konkreettisista, jopa euroina kouriintuntuvista seuraamuksista, toisin sanoen painavammista intresseistä kuin epämääräisestä ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksestä. Näitä seuraamuksia on jo nähty. Piispat ja varsinkaan seurakunnat,  kirkollisveroa maksavat ev.lut. kirkon jäsenet, eivät ole enää yhtä valmiita tässä asiassa nielemään mitä hyvänsä, edes vanhoillislestadiolaisuudelta. Seurakuntien juristit joutuvat seuraamaan asioita myös tältä kannalta.

Luther-Säätiön tilanne on kaikkien tiedossa, mutta sen kohtaamat sanktiot koskevat sittenkin vielä melko pientä ryhmää. Merkittävämpi signaali on ollut suurten kaupunkiseurakuntien suhtautuminen SLEY:n tiukkaan naispappeuden vastustukseen. Se on sekä maksanut ko. järjestölle jo kymmeniä tuhansia menetettyjä tukieuroja että aiheuttanut yhteistyö- ja luottamusongelmia seurakunnissa. Ratkaisuilla on ollut laaja tuki seurakunnissa.

Tulevaisuudessa piispat eivät myöskään enää halua nähdä ev.-lut. kirkkoa  liitettävän naisten toimintamahdollisuuksia rajoittaviin tahoihin. Kirkostaeroamista ei onnistuta pysäyttämään, jos julkisuudessa toistuvasti  paljastuu, että kirkko yhä edelleen suosii naisia syrjiviä toimintamalleja sisällään.  

Moni koulutettu vl onkin vakavasti huolissaan ajatellessaan herätysliikkeen tulevaisuutta SRK:n nykyjohdon järjettömän jääräpäisellä linjalla, sillä törmäyskurssi on jo kaukonäköisimpien silmin nähtävillä.

Kirkon taholta asiaan suhtaudutaan tällä hetkellä tietenkin suurella varovaisuudella ja diskreetisti, mikä on ymmärrettävää sillä kirkoon ei tosiaankaan  toivota enää lisää myöskään julkista epävakautta. Tosin, toistettakoon tämä,  kirkolla ei ole enää varaa  myöskään  naisten syrjintään liittyvään julkisuuteen.  Yksi esimerkki keskustelusta kirkossa oli Turussa järjestetty piispaehdokkaiden paneeli 6.10.2010 ,   jossa piispaehdokkailta pyydettiin kantaa vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuskysymykseen.

Käytännön ratkaisua kohti

Useimmat muutoksen kannattajat ilmaisevat mielipiteensä kuitenkin mieluiten vain anonyymisti. Julkisuudessa naispappeutta ovat puoltaneet esimerkiksi oululainen seurakuntapappi Stiven Naatus, tutkija ja seurakunnan tiedottaja Mari Leppänen sekä tutkija Heikki Nenonen.

Asiassa on haluttu edetä pragmaattisesti, eli niin, että tunnetusti maallikkovaltaisessa herätysliikkeessä ei asetettaisi ainakaan vielä lähivuosien tavoitteeksi sitä, että naispappi saisi oikeuden saarnata myös rauhanyhdistyksellä.

Tärkeintä olisi aluksi saada vanhoillislestadiolaisuuden julkisivu kirkkoon päin nyt nopeasti kuntoon.

Samalla naisten ”lupa” toimia tulevaisuudessa papin virassa ev.-lut. seurakunnissa saattaisi vahvistaa mahdollisuuksia saaada naisia valituksi myös herätysliikkeen ylimpään päätöksentekoon, eli SRK:n johtokuntaan. Tällä hetkellä johtokuntaan kuuluu 24 miestä eikä siihen ole koskaan SRK:n yli satavuostisen historian aikana ole valittu yhtään naista. Herätysliikkeen naisvaltaisuus ei siis  näy lainkaan sen ylimmillä tasoilla. Silloin on vaikeata perustella väitteitä,  että naisten ääni ja tasaveroinen valta oman herätysliikkeen päätöksenteossa todella toteutuisi.

Vallankäyttöä yli kuoleman rajan

SRK:n johto, mm. johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen, on julkisissa lausunnoissaan järjestelmällisesti torjunut vanhoillislestadiolaisten naisten pääsyn papin virkaan. Muodollista, maallista, virallista kieltovaltaa liikkeen johdolla ei tietenkään ole siihen mitä yksityiset uskovaiset naiset päättävät omasta tulevaisuudestaan ja elämäntehtävästään, mutta on selvää, että kyse onkin tässä tapauksessa kaikkein voimakkaimmasta vallasta. Vallasta, joka ulottuu tuonpuoleisuuteen saakka.

Jos nainen rikkoo SRK:n naispappeuden kieltävän normin, hänen asemansa uskovaisena ja hänen pelastustoivonsa taivaaseen pääsystä joutuvat kyseenalaistettavaksi.

Lapsesta saakka liikkeen piirissä kasvanut ja sen hengellisyyden elämänsä perustaksi mieltävä ihminen voi kadottaa elämänhallinnan ja elämän  merkityksellisyyden kokemuksen, jos hän menettää oikeuden tulla hyväksytyksi uskovaisena taivaan tien matkaajana ”Jumalan valtakunnassa”. Hänet eristetään ja suljetaan ulkopuolelle. Valta tuomita yksityinen uskovainen ulottuu kuolemankin yli. Lisäksi hän menettää ystävyys- ja sukulaisuusverkoston lojaalisuuden ja tuen.

Tästä syystä vanhoillislestadiolaiset teologinaiset eivät ole voineet  itsenäisesti ratkaista tomintansa laajuutta ja luonnetta evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ja tästä syystä nyt käynnistyvät keskustelut liikkeen johdon kanssa ovat erittäin merkittäviä vanhoillislestadiolaisille naisille. Mutta asian ratkaisulla on varmasti painava merkitys koko liikkeen tulevaisuudelle.

1980-luvulla SRK:n papit tekivät puhtaasti käytännön ratkaisun, nyt uuden aika 

Yhtenä perusteluna voidaan nähdä se, että pappisviran avaamista kannattavien mukaan 1980-luvulla päätettyä kieltoa ei pitäisi nähdä lopullisena, vaan tiettyyn historialliseen tilanteeseen liittyvänä ratkaisuna. Lisäksi voidaan pitää moititavana, että vanhoillislestadiolaisilla naisilla itsellään ei ollut silloin mahdollisuutta ottaa asiaan kantaa.  Asiasta ei käyty vl-pappispiirejä  laajempia keskusteluja.

Tämä voidaan ymmärtää nyt niin että kyse oli silloisessa tilanteessa tehdystä käytännön ratkaisusta SRK:n piirissä.

Naispappeuden kannattajat ovatkin ehdottaneet, että asiaa voidaan ryhtyä tarkastelmaan 2010-luvulla uudelta kannalta, lähtökohtana vanhoillislestadiolaisen liikkeen tulevaisuus sekä kirkon nykyinen tilanne, ja varsinkin liikkeen asema tulevaisuuden ev.lut. kirkossa. Nykytilanne kirkossa vaatii uutta reagointia SRK:lta.

Sisäinen keskustelu käynnistetään juuri Helsingin rauhanyhdistyksellä käytännön syistä, koska vanhoillislestadioaliset teologit, SRK:n edustajat ja Helsingin yliopistossa teologiaa  opiskelevat ja tutkivat vanhoillislestadiolaiset  ovat pitäneet tapana kokoontua vuosittain yhteen ns. teologi-iltaan keskustelemaan ajankohtaisista kysymyksistä. Tällä kertaa maininta teologi-illasta on Helsingin ry:n nettisivun seuraohjelmasta pudonnnut pois, mutta ilmoitettiin Päivämiehessä.

*    *    *

”Vanhoillislestadiolaisten Helsingin Rauhanyhdistyksen johtokunta järjestää tänään teologikokouksen, jonka asialistan yksi kohta ennakkotiedon mukaan käsittelee naisten pappeutta. Liikkeen sisällä on ainakin puolenkymmentä naista, jotka toivovat liikkeen muuttavan kielteisen kantansa naispappeuteen, jotta voisivat itse ottaa pappisvihkimyksen.

Yhteisön sisällä asia on siinä määrin herkkä, että naiset ovat toistaiseksi valinneet matalan profiilin linjan ja anonymiteetin. He korostavat, että nimettömyyden syy ei ole pyrkimys marttyyriasemaan eikä edes niinkään pelko silmätikuksi tulemisesta.

Kotimaa24:n tavoittama papeutta miettivä vanhoillislestadiolainen naisteologi ei halua, että keskustelua käydään julkisuuden kautta, vaan toivoo, että asia ratkaistaan herätysliikkeen sisällä.

Mikäli vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät kuitenkin perinteisessä virkakäsityksessä, eikä asiaan ole nähtävissä millään aikavälillä muutosta, lähtevätkö naiset liikkeestä vai luopuvatko pappishaaveistaan?

Vastauksena on hiljainen katse.

Helsingin Rauhanyhdistyksen perinteinen teologikokous on kutsutilaisuus, eikä tiedotusvälineitä haluta päästää mukaan.”

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010. 

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lue lisää aiheesta:

Naiset tulossa sananjulistajiksi 

Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Mikael Pentikäinen: Kahden maan kansalaisia. Helsingin Sanomat 13.7.2010.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa 18.9.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Sley:n asema vaakalaudalla naispappikysymyksen vuoksi. Kirkko ja Kaupunki 12.3.2007.

Naispappeus – Viimeinen linnake. Aamulehti 27.4.2007.

Naispappeus pirstoo evankelisen liikkeen. YLE 30.3.2008.

Jani Laukkanen: Papin vaatekaapilla. Miespiispat pohtivat naispapin virkapukua vuonna 2007. Vantaan Lauri 13..9.2007. (Kuvissa Tikkurilan seurakunnan pappi Kristiina Kartano.)

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1980-luku, 2000-luku, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, historia, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naissaarnaajat, normit, Olavi Voittonen, opilliset kysymykset, pelko, pelot, puhujat, sananjulistajat, seurat, SRK ry., suvaitsevaisuus, syrjintä, tasa-arvo, tulevaisuus, vallankäyttö

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi


Helsingin Sanomienvastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen julkaisi lehden pääkirjoitussivulla kolumnin, jossa hän tarkasteli vanhoillis-lestadiolaisuuden sisäistä  tilaa, rinnastamalla sen toiseen perinteelliseen herätysliikkeeseen, herännäisyyteen. (Kahden maan kansalaisia, Merkintöjä, HS  13.7.2010.)

Hän muistutti liikkeiden syntyhistoriasta 1700-1800-luvulla, jolloin silloinen, pohjimmiltaan uskonpuhdistuksen sosiaalinen innovaatio, kansan lukutaito, johdatti ihmiset Jumalan sanan äärelle ja omakohtaiseen herätykseen.

Pentikäisen näkemys vanhoillislestadiolaisuuden nykytilasta voidaan kiteyttää seuraavasti: vanhemman polven maallikkovoittoisen miesryhmän johtama liike, jossa johtoasemissa pitkään istuneet ovat eristäneet totaalisesti kaikki naiset ja samoin liikkeen nuoret teologit pysymään tiukasti syrjässä vallasta ja päätöksenteosta.

Johdon linja ei kuitenkaan saa täyttä hyväksyntää liikkeen sisällä ja esimerkiksi naispappeuden kannatus on vahvistumassa. Nykytilanteessa lestadiolaisuus onkin jäämässä marginaaliin kirkon sisällä.

Asiantuntemuksessa ja informatiivisuudessa sekä historiallisessa näkemyksellisyydessä Pentikäisen punnittu kirjoitus peittoaa kerralla niin iltapäivälehtien lööppiyritelmät kuin kiiltokuvamaiset ”vanhoillislestadiolainen malliperhe suviseuroissa” –jutut. (Blogissa julkaisemisen vaatimat väliotsikot ovat omiani.)

 *   *    *

– –  Herätysliikkeiden rooli suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vähäinen. Tutkimusten mukaan joka kymmenes suomalainen kuuluu kiinteästi tai väljästi johonkin herätysliikkeeseen ja joka kymmenes on myös saanut vaikutteita niistä.

Minulla oli tilaisuus käydä niin Suviseuroissa kuin Herättäjäjuhlillakin. Suviseurat on tuttu jo lapsuudesta. Herättäjäjuhlilta on vähemmän kokemusta, mutta niitäkin on tullut seurattua.

Tapahtumat kasvavat samasta juuristosta, vaikka ovat tänään aika erilaisten liikkeiden erilaisia kesäjuhlia.

Lasten mielestä eroja on tosin vähän. Heidän mukaansa Kiuruveden juhla oli pienempi, siellä oli tarjolla lettuja, ja vessat olivat parempia, kun niissä oli kunnon ovet ja juokseva vesi.

Lukutaito ja pietismi herätyksen dynamoina

Herätys- ja kansanliikkeiden yhteinen juuristo on 1700- ja 1800-luvun luterilaisessa pietismissä ja laajoissa kansanherätyksissä, jotka syntyivät ihmisten oppiessa lukemaan. Taustaa on muun muassa lukijaliikkeessä, jossa korostettiin hengellisen kirjallisuuden lukemista.

Lestadiolaisuuden nimihahmo, rovasti ja luonnontutkija Lars Levi Laestadius, liittyi vahvasti tähän perinteeseen.

Myös varhaisen herännäisyyden johtohahmo, Ylitorniolta Savoon muuttanut torppari Juhana Lustig, kasvoi samasta ajattelusta. Savon heränneitä ensi alkuun koonnut Lustig ajautui myöhemmän riitoihin herännäisjohtajan Paavo Ruotsalaisen kanssa, eikä hänestä juuri körttiseuroissa puhuta.

Lestadiolaisuus jäänyt kirkon marginaaliin – missä nuoret teologit?

Lestadiolaisuus syntyi siis papin ympärille mutta ajautui myöhemmin ristivetoon pappien kanssa. Laestadius ei tosin kuollessaan tiennyt perustaneensa mitään liikettä vaan ajatteli tehneensä kirkon papin työtä.

Maallikkojen vaikutuksesta syntynyt herännäisyys taas oli heti alussa riidoissa pappien kanssa. ”Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit ynnä tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat”, kirjoitti Lustig vuonna 1814.

Nykyään tilanne on toinen. Herännäisyys on silmiinpistävästi kirkon eliitin liike ja lestadiolaisuus enemmän kirkon marginaalissa, vaikka siinäkin on paljon papistoa.

Ei ole siis ihme, että Herättäjäjuhlien pääkenttä oli aivan Kiuruveden kirkon kupeessa ja monen kirkkopuiston puun varjossa vilvoitteli piispa tai muu tunnettu kirkkovaikuttaja. Suviseurat on valtava tapahtuma. Käytännön sanelemana se järjestettiin pelloilla, joilta saattoi nähdä Liperin kauniin kirkon, jos ymmärsi katsoa oikeaan suuntaan.

Sama näkyi puhujalistoilta. Herättäjäjuhlien puhujapöntössä esiintyi paljon eri-ikäistä papistoa ja teologian opiskelijoita. Suviseuroissakin puhui pappeja mutta aiempaa vähemmän. Lisäksi nuorempi papisto oli jätetty ilman puhevuoroja.

Lestadiolaisuudessa naiset eristetty liikkeen julkisista tehtävistä  

Mielenkiintoista on myös se, miten liikkeiden suhtautuminen naisiin on eriytynyt.

Molempien syntyvaiheissa naisilla oli tärkeä rooli. Varhaisessa lestadiolaisuudessa oli naispuhujia. Laestadiuksen jälkeen liikehdintää johtivat paljolti hänen tyttärensä ja heidän serkkunsa sekä muutamat muut vahvat naiset – Amerikkaa myöten.

On paradoksaalista, että 1800-luvun lopulla piispa Gustaf Johansson arvosteli lestadiolaisuutta nimenomaan naispuhujista.

Tätä nykyä vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole naispuhujia eikä -pappeja, vaikka naispappeuden kannatus liikkeen sisällä vahvistuu. Liikettä johtavan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta on yhä täysin miehinen.

Herättäjäseuroissa nainen puhujapöntössä on yhtä luonteva kuin risti juhlakentän alttarilla. Lisäksi ensi kertaa Herättäjä-Yhdistystä johtaa nainen, kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä, joka on myös kirkolliskokouksen varapuheenjohtaja.

”Kunnolliseen elämään tässä maailmassa”

Yhteisen juuriston lisäksi liikkeillä on muutakin jaettua.

Sitä on esimerkiksi se, että liikkeiden jäsenet pyrkivät kunnolliseen elämään tässä maailmassa, vaikka hyvä elämä ei autuutta toisi vaan armo. Samalla katse on tulevassa elämässä.

Tätä ajattelun ulottuvuutta kuvaa hyvin Herättäjäjuhlissa myynnissä ollut t-paita, jonka rinnuksessa lukee Kahden maan kansalainen.”

*    *    *

Pohdintaa – Kriittisen keskustelun merkitys ”sisällä ja ulkona”

Kun tulevaisuus pitkällä aikavälillä riippuu nuorten kouluttettujen ihmisten, erityisesti teologien sekä toisaalta naisten otteesta liikkeen johdossa, Pentikäisen tilanneanalyysissa vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus ei näyttäydy pelkästään lupaavana.

Seuraavaksi voidaan kysyä, mikä vaikutus Pentikäisen Suomen valtalehdessä julkaisemalla kritiikillä ja muulla keskustelulla liikkeen ”ulkona” ja ”sisällä” on vanhoillislestadiolaisuuden johdon ratkaisuissa. Ottavatko vaikutusvaltai-simmat jäsenet julkista pohdintaa ja kipukohtien oivalluksia huomioon?

Muutamat muutkin vanhoillislestadiolaiset ovat arvostelleet julkisuudessa avoimesti, omalla nimellään, liikkeen toimintatapoja ja opetusta (esim. Mauri Kinnunen, Lassi Hyvärinen, Stiven Naatus, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola, Juho Kalliokoski, Terttu Holmi,  Topi Linjama, Johannes Alaranta ja Pekka Asikainen). Anonyymisti netissä käydään keskustelua  jatkuvasti.

Sisällä olevien esittämä kritiikki on selvästi voimistanut sisäistä muutos-painetta. Se on ilmennyt  puolustautumisena ja responssina seurapuheissa, Päivämiehen kirjoituksissa (Päivämiehessä on vihjailtu jopa ”pettureista”)  ja viime vuosien suviseurojen puheissa. Toistaiseksi todellinen vaikutus näyttää olleen pelkästään se, että keskusjohdon puheissa ja saarnoissa ovat vahvistuneet entistä vanhoillisemmat äänenpainot sekä nettikeskustelulle julistetut tuomiot. Hengellisiin kysymyksiin liittyvää nettikeskustelua on paheksuttu ankarasti ja pidetty sitä uskovaisille sopimattomana. Uskonasioista pitäisi keskustella vain kasvokkain. (Tuorein kommentoija aiheesta oli Johanna Lumijärvi kolumnissaan Päivämiehessä.)

Toinen ryhmä, herätysliikkeestä pois lähteneet, voivat ilman pelkoa esittää kritiikkinsä johdon kyvyttömyydestä ja muista epäkohdista, kiertelemättä ja julkisesti. Heillä ei ole yhtä paljon menetettävänään kuin sisällä olevilla. He voivat puhua pelkäämättä ainakaan samassa määrin sosiaalisia seuraamuksia (painostamista, pahojen puheiden levittämistä, yksityiselämän häirintää) kuin liikkeen sisällä elävät.

Vaikka ulkopuolisten mielipiteillä ei ole nähty välitöntä vaikutusta SRK:n sisäiseen toimintaan, heidän puheenvuoronsa voivat  kiinnittää ulkopuolisten tahojen,  kuten evankelis-luterilaisen kirkon, viranomaisten, ihmisoikeus-järjestöjen, poliitikkojen ja eduskunnan huomiota herätysliikkeen käytännöistä seuraaviin ongelmiin ja epäkohtiin. Ulkopuolisten kannanotot voivat  näin lisätä ulkoista muutospainetta liikkeen johdossa, jotta kymmeniä tuhansia ev.-lut. kirkon jäseniä koskevista vahingollisista käytännöistä voidaan luopua.  

Jää nähtäväksi, millainen vaikutus julkisella keskustelulla on vanhoillis-lestadiolaisuuden lähivuosien kehityksessä.  – Ja ai niin, Pentikäinen mainitsi että Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja on kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä. Todettakoon, että yhdistyksen päätoimikunnassa, joka vastannee SRK ry:n johtokuntaa, on 12 jäsentä, joista miehiä on seitsemän ja naisia viisi.

*    *    *

Jälkipohdintaa harrasteli nimimerkki  ”Katoava kansanperinne”. 

Lue lisää:

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta: Hanna-Leena Nissilän, Riikka-Maria Saukkosen sekä  Juuso ja Maria-Riitta Kalliorannan käsityksiä.

Naiset tulossa sananjulistajiksi

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Skribentti: Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Piispa Kari Mäkinen: Oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista  

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Johanna Lumijärvi: Keskustelua kasvokkain. Päivämies 29/2010.

Kari Kuula: Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa (A)

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2000-luku, arvot, Conservative Laestadianism, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, hengellisyys, historia, johtokunta, kiellot, kirkko, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, naisen asema, naissaarnaajat, normit, nuoret, pietismi, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tulevaisuus, vallankäyttö

”…että te keskinäisen rakkauden pidätte.” Kuinka sitten kävikään?


Suomalaisen asiantuntijan laatima esitys lestadiolaisuuden synnystä ja hajaannuksista, suomalaisesta perspektiivistä. Katso ja kommentoi!
Tekijä kuvailee esitystä Youtubessa seuraavasti:

”Yksityiskohtainen kuvaus lestadiolaisen herätysliikkeen synnystä ja nykytilasta. Elokuva käy läpi lestadiolaisuuden alkuvaiheita, hajaantumista ja suuntien nykytila. Elokuva pyrkii positiivisen kuvaukseen herätysliikkeestä, poiketen moneen muuhun elokuvaan tässä Youtube:ssä.”

Parhaimmat kiitokset tekijälle hienosta työstä! Cop. Laestadianinfo.

Lisää:

Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Mitä hoitokokoukset olivat?

Seurakuntaoppi: lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa 

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, hajaannukset, historia, laestadian, lestadiolaisuuden suunnat, ulossulkeminen

Naiset tulossa sananjulistajiksi


Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestetään lokakuun alussa (2010) teologi-ilta, jossa tarkasteltaneen kirkon virkakysymystä naispuolisten teologian vl-opiskelijoiden kannalta. Tilaisuudesta on maininta Kotimaan verkkosivulla. Sen sijaan Helsingin rauhanyhdistyksen netissä olevassa ”toimintakalenterissa” ei teologi-iltaa ole mainittu. Tieto tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa liikkeellä ja monien tiedossa.

Paikalla on teologian ylioppilaita, alueen papistoa ja puhujia. SRK:n  puheenjohtaja Olavi Voittonen puhuu tilaisuudessa aiheesta Pappisvirka ja sen hoitaminen.

Leppänen: Saivatko naiset osallistua 1980-luvulla päätöksentekoon virkakäsityksestä?

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat tutkijat Mari Leppänen ja Heikki Nenonen toivovat liikkeeseen avointa keskustelua virkakysymyksestä. Teemoista on keskusteltu aikaisemminkin vanhoillislestadiolaisuudessa. Asia on ollut esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

Jo vuonna 1984, parisen vuotta ennen kirkolliskokouksen naispappeuden hyväksynyttä päätöstä, SRK:n piirissä toimineet papit ja SRK:n johtokunta suunnittelivat toimintamallin, jonka avulla vl-papit saattoivat työskennellä kirkossa huolimatta siitä, että saavat rinnalleen naispuolisia pappeja. Silloinen SRK:n puheenjohtaja Erkki Reinikainen kävi neuvottelut myös Oulun piispan Olavi Rimpiläisen kanssa, joka piti ratkaisumallia luonnollisesti hyvänä. Hän oli itse tinkimätön naispappeuden vastustaja. Ratkaisu oli erinomainen kummallekin taholle, sillä vl-papit saattoivat jatkaa kuten ennenkin, liike säilyttäisi asemansa kirkon sisällä, huolimatta siitä, että naispappeja ei pidetä ”oikeina pappeina”.  Kirkko puolestaan säästyisi repeämältä lestadiolaisten osalta. Voidaan vain kuvitella millaista tuhoa lähes sadan vl-papin ja ehkä tuhansien seurakuntalaisten lähtö olisi kirkolle silloin merkinnyt.

Kotimaassa ja Kalevassa oli herätelty keskustelua siitä, onko lestadiolaisuuden kanta naispappeuteen oikeastaan ehdottomasti kielteinen, erityisesti liikkeen historian valossa. Erkki Reinikainen julkaisi Kotimaassa SRK:n puheenvuorona kannanoton asiasta (Kotimaa 17.7.1984).

Kysymys vl-naisten pappisvihkimyksestä on nyt 2000-luvulla aktivoitunut mm. siitä syystä, että FM, tiedottaja Mari Leppänen on hiljakkoin käynnistänyt väitöskirjatutkimuksensa naisten asemasta lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt tutkimukselle huomattavan apurahan. Hän on myös alkanut tehdä kysymyksia siitä, millä tavoin SRK:n päätös aikanaan tehtiin.

– Kysyisin, ovatko kaikki saaneet osallistua nykyisen kannan muotoiluun, huomauttaa Mari Leppänen. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään?

Risto Leppäsen väitöskirjan esipuheessa todetaan lisäksi, että Mari Leppänen on myös henkilökohtaistesesti tunnistanut itsessään teologin kutsumuksen.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, Leppänen sanoo.

Leppänen ei todennäköisesti ole ainoa naisten asemasta, teologiasta ja myös papin työstä kiinnostuneista lestadiolaisista naisista. Viime vosina yhä useammat lestadiolaiset naiset ovat ryhtyneet opiskelemaan teologiaa. Naisten pääsyä pappisvirkaan kannattavat monet kolmi-nelikymppisten akateemisten joukossa.  Esimerkiksi Hanna-Leena Nissilä on ilmoittanut julkisuudessa kannattavansa naisten oikeutta toimia sananjulistajana.

Myös päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka muuten on Mari Leppäsen velimies, viittasi naisten heikkoon asemaan ja lestadiolaisuuden alkuvuosikymmenten naispuolisiin sananjulistajiin kolumnissaan Helsingin Sanomissa 13.7.2010: Kahden maan kansalaisia.

Helsingin yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva tutkija Heikki Nenonen toivoo tulossa olevasta keskusteluun avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta.

– Toivon, että siellä olisi avoin ja ennakkoluuloton lähestyminen illan teemaan, kuten ennenkin vastaavissa illoissa, eri ajatusten ja sukupolvien välillä, teologi Heikki Nenonen sanoo. Hän hyväksyy sen, että maallikkopuhujiksi seuroihin ei jatkossakaan hyväksyttäisi naisia. Tässä on kyse maallikkovaltaisen liikkeen seuraperinteestä, hän perustelee.  

– Kysymys pappisvirasta on kuitenkin eri asia. Nenonen muistuttaa, että vanhoillislestadiolainen liike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen virkajärjestykseen. Hän katsookin itse, että pappisviran haltijan sukupuoli ei ole opillinen kysymys.

– Suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina. 

Nenonen  toivoisi herätysliikkeeltä nykyistä avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista naisten pappeuteen.

Keskustelua naisten roolista vuonna 2009

Nuorten akateemisten vanhoillislestadiolaisten piirissä esiintyy enemmän tai vähemmän avointa kritiikkiä liikkeen miesvaltaa kohtaan.

Nuoremmat SRK:n vuosikokousedustajat ovat ryhtyneet tavoitteellisiin ja määrätietoisiin toimiin asian korjaamiseksi. Aloitteellisia ovat olleet sekä vl-uskovaiset miehet että naiset.

Oripään suviseuroissa 2009 pidetyssä vuosikokouksessa käytiin keskustelua siitä, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin myös naisia. Kokouksessa myös ehdotettiin SRK:n julkaisutoimikuntaan nimeltä mainiten naispuolista henkilöä erovuoroisen jäsenen tilalle. Jo tämä olisi ollut radikaalia, ja liikaa se olikin.

Puheenjohtaja Tapani Tölli hämmentyi tilanteessa täysin eikä aluksi ottanut esitystä lainkaan huomioon. Häntä nuorempien vuosikokousedustajien piti suopeasti muistuttaa vanhaa kansanedustajaa kokouksen menettelytavoista. Lopulta Tölli vetosi ehdotuksen tekijöihin ja kannatuksensa ilmaisseihin edustajiin ja esitti toivoumuksen,  että nämä vetäisivät ehdotuksensa pois, ”jotta kokous olisi yksimielinen”. Esittäjät tekivätkin kiltisti työtä käskettyä. Näin kokouksessa ei tarvittu äänestystä valittavista jäsenistä.

On kuitenkin selviö, että naisia tullaan lähivuosina valitsemaan johtokuntaan. Tämä onkin välttämätöntä, sillä nykyiset nuoret aikuiset ovat kasvaneet sukupuolten tasa-arvoa edistävässä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja räikeä miesvalta on rasite SRK:n imagolle. Lisäksi on olemassa myös eettinen perustekin, jolla tosin naisten oikeuksia ei voida liikkeen sisällä perustella: valtaosa liikkeen jäsenistä on naisia, mutta ylimpään päätöksentekoelimeen eli SRK:n 24-jäsenisessä johtokuntaan on koko sen olemassaolon ajan – yli sata vuotta – valittu vain miehiä.

Tutkijoita ja teologeja

Myös naisliikkeen tasa-arvoa edellyttävät arvot ovat tulleet vanhoillislestadiolaisuuden sisälle. Nuoremmassa polvessa on  akateemisia miehiä ja naisia, jotka ovat itse opiskelleet naistutkimusta ja perehtyneet tasa-arvon kysymyksiin. Monille asia on ehdoton fakta myös työelämässä.

Liikkeessä toimii myös avoimesti feministeiksi julistautuneita naisia. Yksi  esimerkki heistä on tutkija, yliopiston opettajana toimiva Hanna-Leena Nissilä. Hän on  toiminut Naistutkimus-lehden toimitussihteerinä ja esiintyi 3.7.2009 TV1:n A-Studiossa vl-feministinä, nostaen esiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen tasa-arvopuutteita ja kannattaen myös naisen hyväksymistä papiksi.

Muutos on ollut ilmassa kauan, vaikka se onkin hidas.

SRK:n johto vastustaa

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ei hyväksy naista sananjulistajaksi.

”Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies. Yhteisen eli yleisen hengellisen pappeuden hoitajana uskovainen nainen voi julistaa anteeksiantamuksen, lohdutuksen ja rohkaisun sanomaa”, Olavi Voittonen vastasi vuonna 2004 kysymykseen siitä, nähdäänkö joskus maallikkosaarnaajina naisia.  

Samassa yhteydessä vanhoillislestadiolainen teologian maisteri Terttu Haho ilmoitti, että hän ei usko teologisen koulutuksen saaneiden lestadiolaisnaisten edes pohtivan pappeutta. Lausunto on hyvin ymmärrettävissä sitä taustaa vasten, että Terttu Haho on toiminut opettajana SRK:n Reisjärven kristillisessä opistossa ja on naimisissa opistossa yli kolme vuosikymmentä johtaneen Aarno Hahon kanssa.

”En ole kuullut kenenkään puhuvan sellaista. Meille naisille riittää kyllä tehtävää esimerkiksi opettajantyössä. Ehkä joillakin voisi olla halua työskennellä kirkossa samaan tapaan kuin ennen oli mahdollista lehtorin virassa”, hän esitti, siis vuonna 2004. (Kaleva 4.7.2004.)

Kolmikymppisten sukupolvi kannattaa 

Mutta nuorempi naisteologipolvi vl-liikkeessä ajattelee toisin.  Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisuudessa on naispuolisia teologian opiskelijoita, jotka tietoisesti tähtäävät nimenomaan papin uralle. Myös muut nuoren polven akateemiset vl-naiset ovat aseettuneet kannattamaan naisten oikeutta toimia sananjulistajana. Esimerkiksi Hanna-Leena Nissilä totesi A-Studion haastattelussa: 

”Kannatan naispappeutta…. Mä lähtökohtaisesti haluan uskoa muutokseen, mutta muutokset ovat lestadiolaisuudessa hitaita. Lestadiolaisuutta leimaa muutoksen ja uudistuksen pelko. Minun ajattelu on samankaltaista kuin oman ikäpolveni, mutta kyllä minä toistaiseksi olen saanut vapauden ajatella tällä tavoin. Olen myös saanut tukea sillä ikäisteni seurassa tämmöinenn ajattelu on aivan luonnollista.”
naispappi 6.1Pappien ammattikunta on yleisestikin selvästi naisistumassa, sillä tällä hetkellä kolme viidestä ev.lut. kirkkomme papista on naisia (runsaat 60%).

Ruotsi on ollut naisten tasa-arvossa meitä edellä, niin tässäkin. Naiset hyväksyttiin siellä papeiksi yli 50 vuotta sitten, ja kaksi Ruotsin piispoista on naisia. Suomessa nainen on ollut kaksi kertaa ehdolla piispanvaalissa, mutta yhtään naista ei ole vielä piispaksi valittu.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tulee punnittavaksi naisten toiminta seurapuhujina aivan lähivuosina, kun liikkeeseen kuuuluvia naisteologit alkavat hakea pappisvihkimystä ev.-lut. kirkossamme.Naispappi 5

Näillä lestadiolaisnaisilla on edeltäjiä ja esikuvia, sillä lestadiolaisen liikkeen alkuvaiheissa myös naiset toimivat sananjulistajina.

Lisäksi juuri naisten aloitteesta lestadiolaisuudessa otettiin aikoinaan käyttöön sanallinen vahvistus syntien anteeksi saamisesta, eli sanonta ”Jeesuksen nimessä ja veressä usko synnit anteeksi”.

 

NAISET SANANJULISTAJINA 1800-LUVULLA

Lestadiolaisen herätysliikkeen levitessä ja organisoituessa se samalla omaksui ympäröivän yhteiskunnan normeja ja luopui alkuvuosikymmenien vapaan hengellisen liikkeen muodoista ja menettelytavoista. Yksi esimerkki tästä sopeutumisesta on naisten sanajulistuksesta luopuminen. Tämän arvellaan tapahtuneen 1890-luvun lopulle mentäessä.

Kirkon taholta lestadiolaisuutta arvosteltiin ankarasti 1880- ja 18890-luvulla. Samaan aikaan valtiolliset olot kiristyivät, mikä merkitsi julkisen vallan tiukentuvaa valvontaa ajan kansanliikkeiden suhteen ylipäätään. Venäjän kontrollipolitiikan takia oli olemassa ilmeinen uhka, että viranomaiset saattaisivat kieltää herätysliikkeen toiminnan, mikäli se jostain syystä joutuisi kirkon ulkopuolelle.

Siksi herätysliikkeen käytännön toiminnassa alettiin varoa seikkoja, jotka saatettaisiin tulkita separatistiseksi pyrkimykseksi kirkon suhteen. Uudessa herätysliikkeessä ei haluttu riskeerata saavutettua asemaa ja kannattajajoukkoa, vaan myönnytyksenä kirkolle ja myös vähitellen keskiluokkaistuvalle herätysliikkeen jäsenistölle sitouduttiin kirkon mallin mukaan miespuhujuuteen. Naisten toiminta puhujana päättyi.

Naisten asemaa ja saarnaamistoimintaa 1800-luvun lestadiolaisuudessa on tutkittu, ja uutta tietoa julkaistaan edelleen. Katsauksia aiheen tutkimukseen, ks. Cullblom 2000; Kaivola 1959a, 1959b; Lohi 1997; Nilsson 1988; Palo 2007; Tiirola 1989.

Erikseen on syytä mainita, että juuri naiset käyttivät ensi kerran herätysliikkeen historiassa sittemmin tunnusmerkiksi muodostuneita synninpäästön vakuuttamisen sanoja: ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi annetut”.

Tähän historialliseen yksityiskohtaan voi perehtyä O.H. Jussilan artikkelista Nisunjyvä-lehdessä (Jussila 1953; ks. myös Leivo 2001). Siinä mainitaan kolme Lestadiuksen aikaista, tätä synninpäästön vahvistussanomaa rohkeasti saarnannutta naispuolista sananjulistajaa: Eeva (tai Maria) Parkajoki Muonion Ylipäästä, Loviisa Ranta Muodoslompolosta ja Vuolon Luuva eli Loviisa Vuolo Muonion Ylikylästä. Jussila oli kirjoitusta laatiessaan päässyt haastattelemaan silminnäkijöitä ja aikalaisia.

Pekka Raittila on väitöskirjassaan osoittanut luotettavasti, että naisia toimi saarnaajina ainakin jo 1860-luvulla, herätysliikkeen lähtiessä toden teolla leviämään, Lestadiuksen kuoltua. Jo Lestadius itsekin oli kannustanut naisia saarnaamaan (Kaivola 1959a, 1959b; Raittila 1976; Nilsson 1988, Tiirola 1989; Ratinen & Tuomaala 2001). Raittila onkin nimennyt useita naissaarnaajia. Lestadiolaisuuden tutkimuksessa on mainittu useimmiten ainakin nämä kolme varhaista puhujaa: Magdaleena ja Maria Jokela sekä Angelica Laestadius. (Raittila 1976.)

Naisten saarnaajina toimiminen oli herätysliikkeen alkuvuosikymmenillä tavallista aina 1890-luvulle saakka.

Lestadiolaisen herätysliikkeen kiistattoman johdon ja ehdottoman hengellisen ja hallinnollisenkin auktoriteettiaseman Lestadiuksen jälkeen saanut maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811-1899) otti varsin hyväksyvän kannan naisten saarnatoimintaan. Hän perusteli asiaa Raamatulla (Raattamaa 1976; Nilsson 1988; Tiirola 1989). Samoin saarnaaja Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. (Kaivola 1956, 1959a, 1959b.) Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella tunnettu lestadiolaispappi Aatu Laitinen (1853 – 1923) samoin kannatti naisten toimintaa sananjulistajina. (Ihonen 1999, 2001; Kinnunen 1996).

Kaivolan tutkimukset 1950-luvulta ovat lisäksi osoittaneet, että Juhani Raattamaan sihteerin, Ruotsin Ylitornion entisen kätilön ja rokottajan Mathilda Fogmanin (1835-1921) aktiivinen toiminta liikkeessä vaikutti hengelliseen keskusteluun. Samalla hän käynnisti periaatteellisen keskustelun erityisesti naisen asemasta seurakunnassa 1860-luvulla. Fogman oli Lestadiuksen läheinen ystävä ja luotettu. Myös Juhani Raattamaa ja saarnaaja Erkki Antti kunnioittivat häntä tasaveroisena ”kollegana” Raamatun tutkistelussa ja tuntemuksessa. (Jussila 1953; Kaivola 1956; 1959a, 1959b; Palo 2007.)

Mathilda Fogman kävi vilkasta kirjeenvaihtoa puhujien kanssa ja tarkasteli kirjeissään lestadiolaisuuden oppia Raamatun valossa. Näiden kirjeiden perusteella Fogman luettiin 1870- ja 1880-luvulla osaksi lestadiolaisen liikkeen luotettuja hengellisiä asiantuntijoita ja hän oli kristillisyyden keskeisimpiä henkilöitä koko Tornionlaaksossa (Jussila 1953, Kaivola 1956; Kaivola 1959a, 1959b; Palo 2007, Ylipää 2005).

Fogman keskusteli saarnaajien kanssa opillisista kysymyksistä sekä puuttui lestadiolaissaarnaajien toimintaan ja sopimattomaan käyttäytymiseen ja nuhteli asianomaisia kirjeissään. Jotkut saarnaajat olivat herättäneet tarpeettomasti pahennusta liikkeen ulkopuolisissa ihmisissä, kuten esimerkiksi vanha saarnamies Mooses Kankoinen. Samoin hän oli nuhdellut sopimattomasta käytöksestä myös toista saarnamiestä, Petter Starkia. (Kaivola 1956; Palo 2007.) Saarnaaja Erkki Antti asettui näissä keskusteluissa puolustamaan Fogmanin käsityksiä. Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. Syntyneessä keskustelussa myös Raattamaa käytti samoja argumentteja. (Kaivola 1956.) Yksittäisiä Fogmanin kirjeitä julkaistiin 1950-luvul laja vielä 60-luvun alussa SRK:n lehdissä.

Raattamaa kirjoitti vuonna 1878 Pohjois-Ruotsissa toimineelle lestadiolaiselle kirkkoherralle P.O. Grapelle:

”Paljon on työtä Jumalan pellolla, että valaistuita vaimo-ihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunastusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen eläväksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jeesuksen tuntemista seurakunnassa! Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palvelus-piika. Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kun miehiltä lahjat puuttuvat, ett’ei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opetetaan.” (Raattamaa 1976.)

Raattamaa lähettää tämän kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle ”Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle”. Oululainen kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826-1904) toimi vuosina 1876-1883 Oulun ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän raamatunselittäjänä. ”Hackzellin toimintaa on pidettävä saarnaamisena”, on Seppo Lohi todennut (Lohi 1997). Hänen mukaansa Hackzell oli ”rohkea rajojen rikkoja, joka sai osakseen arvovaltaista ymmärtämystä”.

Raattamaa perustelee nimenomaan Raamatulla naisten oikeutta saarnata. Hän osoittaa, että naisilla on miesten rinnalla samanveroinen tehtävä sananjulistustyössä. Raattamaan lausuma on erityisen merkittävä siksi, että hän asettuu tässä selvästi erilaisen Raamatun tulkinnan kannalle kuin myöhempi lestadiolaisuus. (Erityisesti vanhoillislestadiolaisuutta tutkinut Seppo Lohi on jättänyt jostakin syystä Raattamaan kohdalta pois sen tiedon, että tämä perusteli naisten saarnaamisoikeutta nimenomaan Raamatulla.)

Naisten saarnaamisen loppumiseen oli siis useita samanaikaisesti vaikuttaneita syitä. Yksi oli spontaanin kansanliikkeen organisoituminen eli tehtävien ja vallan jako. Raittila on todennut, että kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jolla oli selvästi rajattu asema kokousten liturgiassa, naispuhujista useimmat jättäytyivät, tai he joutuivat jäämään sittemmin enimmäkseen kuulijoiksi. (Raittila 1976.)

Kun alkuvuosikymmeninään maaseudun köyhän väestön suorastaan radikaalina kansanliikkeenä aktiivisesti levinnyt herätysliike alkoi ulottua laajempiin kansankerroksiin ja siihen liittyi entistä enemmän keskiluokkaan kuuluvia, koulutettuja ihmisiä, sananjulistuksen spontaani luonne heikkeni. Välittömästä ja henkilökohtaisesta sananjulistuksesta alettiin siirtyä kirkollisen saarnan mallin mukaiseen järjestykseen.

Erityisesti kun herätysliikkeen johtajisto halusi 1800-luvun lopulla lähentää liikettä kirkkoon, herätysliikkeeseen liittyneiden naisten tasaveroinen asema alkoi hitaasti mutta selvästi heikentyä. 1900-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli jo menettänyt jyrkän protestiluonteensa ja siitä tuli vähitellen varsin konservatiivinen sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisiin asioihin liittyneissä kannanotoissaan (Kinnunen 2002, 382 – 383). Tässä vaiheessa, ja viimeistään 1900-luvun alussa, myös naisten saarnaustoiminnasta luovuttiin.

Kiintoisaa on, että lestadiolaiseen liikkeeseen varhain liittynyt ja laajasti tunnettu pappi Aatu Laitinen (1853 – 1923) puolusti voimakkaasti naisten saarnaamisoikeutta vielä verrattain myöhäänkin. Hän kirjoitti asiasta artikkelin Kristilliseen Kuukauslehteen vuonna 1884. Hän tulkitsi Paavalin kirjoitusten naisten saarnaamiskieltoa siten, että kyseessä oli kielto vain omaan aviomieheen nähden. (Laitinen 1980; 2002.) Aatu Laitinen oli yksi herätysliikkeen keskeisistä vaikuttajista Suomessa. Hän toimitti Kristillistä Kuukausilehteä vuosina 1883-1887, ja tämän jälkeen muita lestadiolaisuuden julkaisuja. (Kinnunen 1996, 2004; Raittila 1967).

Piispa Gustaf Johansson, jonka vastuulla oli koko Pohjois-Suomi, oli erittäin kriittinen uutta herätysliikettä, lestadiolaisuutta kohtaan. Hän kritisoi herätystä ankarasti teoksessaan Laestadiolaisuus, jonka hän julkaisi vuonna 1892. Johansson esittää kirjassaan jyrkän paheksuntansa siitä, että liikkeessä sallittiin naistenkin saarnaavan. Johanssonin kritiikistä voidaan päätellä että lestadiolaisuudessa naiset edelleen 1890-luvullakin saarnasivat. Johansson kirjoitti:

”Naisiakin lahkokunta käyttää saarnaamistoimissa, sillä lahkon leweneminen ja koossa pysyminen on täällä pääasia. Nainen onkin warsin sopiwa lahkoa lewittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle wiehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko wiljelee. Tässä puuhassa waikuttaa huonompia woimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää – -. ”

Myös kritisoidessaan lestadiolaista rippioppia ja äänellistä syntien anteeksi julistamista Johansson kirjoittaa lestadiolaisnaisten aktiivisesta toiminnasta: ”Toinen suuri erhetys on siinä, että lahko laskee taiwaan waltakunnan awaimet jokaisen lahkolaisen käsiin. Jopa ämmätkin sanowat tien taiwaan waltakuntaan menewän heidän kauttaan.” (Johansson 1892.) mainittakoon, että sama piispa Johansson vastusti myös naisten korkeakouluopiskelua sillä perusteella, että se oli ”luonnotonta” (Salmesvuori

Johansson lainaa tämän jälkeen edellä siteerattua Raattamaan kirjettä ja toteaa pilkallisesti tällä ”Lapin Akatemian” johtajalla olevan Raamatusta virheellinen käsitys, johon piispan velvollisuus on määrätietoisesti puuttua. Lainattuaan näytteitä lestadiolaisten siihen aikaan julkaisemista teksteistä, joissa nämä puolustavat naisten sananjulistusta, Johansson lopuksi toteaa: ”Lahko ei waan tahdo totella Apostolin käskyä.” (Johansson 1892.) Tämä osoittaa, että naispuhujia oli esiintynyt vielä Johanssonin teoksen kirjoittamisajankohtana 1890-luvulla.

Lestadiolaisuuden sisällä piispa Johanssonin ja yleensä piispantarkastuksissa seurakunnissa esiintynyt kritiikki herätti huolestumista. Toiminnan vapaan jatkumisen kannalta oli vaarallista, että kirkon piirissä pidettiin lestadiolaisuutta harhaoppisena. Poliittinen tilanne ja Venäjän Suomeen kohdistama kontrolli olivat kiristyneet selvästi 1890-luvulla. Tässä tilanteessa lestadiolaisuuden piirissä ei haluttu ottaa enää riskejä, vaan katsottiin, että on parasta sopeutua kirkon tapoihin. Naisten toiminta sananjulistajina siis uhrattiin samalla kun alettiin muultakin osin sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan ja kirkkoon.

Lue lisää: Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

(Kirjoittaja: Skribentti)

Lähteet

Cullblom, E. 2000. Kvinnan i den tidiga laestadianska rörelsen. Tornionlaakson vuosikirja 2000. s. 130-141.

Huhtanen, M. 1991. Mathilda Fogman, ”Fogmanin musteri”. Julkaisussa Ylitornion Joulu, 1991, s. 6 – 8.

Ihonen, M. 1999. Naisen paikka lestadiolaisuudessa:Varhaisia juonteita. Esitelmä Suomen Akatemian ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden järjestämässä seminaarissa ”Nöyrä, uhmakas, itsenäinen. Nainen 1800-luvun suomalaisessa kulttuurissa” Turun yliopisto 15.10.1999. [http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/naiskuva.htm]

Ihonen, M. 2001. Vaikenevat naiset. Keskustelua naisen paikasta 1800-luvun lestadiolaisuudessa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2001, s. 276-292.

Johansson, G. 1892. Lestadiolaisuus. Kuopio 1892.

Jussila, O.H. 1953. Vangituille vapautusta – sidotuille päästöä: satavuotismuisto. Maitojyvä 1953. Helsinki: Laestadiolaiseten ylioppilaskodin kannatusyhdistys. s. 3-8. [http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/laestadius/jussila.htm]

Kaivola E. 1956. Mathilda Fogman ja naisen asema lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Maitojyvä 1956, s. 7–10. Helsinki: Laestadiolaisten ylioppilaskodin kannatusyhdistys.

Kaivola, E. 1959a. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 45-47, s. 73-111. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Kaivola, E. 1959b. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. E.Kaivola 1959.

Kinnunen, M. 1996. Viipurin läänin lestadiolaisuus (1870-1912): linkki eri kulttuurien välillä Suomen historian lisensiaatintyö. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kinnunen, M. 2004. Herätysliike kahden kulttuurin rajalla – Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. Jyväskylän yliopisto 2004.[http://selene.lib.jyu.fi:8080/vaitos/studies/studhum/9513918351.pdf]

Laatunen, Aatu. Kansallisbiografian elämäkerta-artikkeli.

Laatunen, A. 1980. Minnen från Lappmarkens kristendom. Haparanda: Carex. (2. p. Haparanda: Bokförlaget Biblioteca Laestadiana, 2002.)

Laitinen, A. Muistoja Lapin kristillisyydestä. Jyväskylä 1985. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 79. Jyväskylä 1990, s. 248-249.

Leivo, S. 2001. Jeesuksen nimessä ja veressä: synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa. Teoksessa: Lestadiolaisuuden monet kasvot. Helsinki: Suomen teologinen instituutti, s. 103-121.

Lohi, S. 1997. Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvun Suomessa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 86. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, s. 111-128.

Nilsson, K. 1988. Den himmelsaka Föräldern: Ett studium av kvinnans betydelse i och för Lars Levi Laestadius’ teologi och förkunnelse. Acta Universitatis Upsaliensis. Women in religion 1. Göteborg: Graphic Systems.

Palo, M.-L. Laestadianismen och kvinnorna – litet historia och mycket nutid. Teoksessa: Tornionlaakson vuosikirja 2000, s. 177-188.

Palo, M-L. 2007. Mathilda Fogman. Haparanda: Bokförlaget Biblioteca Laestadiana.

Raattamaa, J. 1976. Kirjeet ja kirjoitukset. Helsinki: Akateeminen kustannusliike.

Raittila, P. 1967. Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Raittila, P. 1976. Lestadiolaisuus 1860-luvulla: leviäminen ja yhteisömuodostus. Väitöskirja. Loimaa: Loimaan kirjapaino.

Ratinen, S. & Tuomaala S. 2001. Laestadiukselle uskon löytyminen oli kuin lapsen syntyminen Kirkko ja kaupunki 4/31.1.2001.

Reinikainen, E. 1984. Näkökohtia vanhoillislestadiolaisuuden kannasta naispappeuteen, regimenttioppiin ja yhteistyöhön. Kotimaa 17.7.1984, s. 4.

Tiirola, K. 1989. Naisen asema lestadiolaisuudessa 1860-1906. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Tutkijan yllättävä löytö: Lestadiolaiset kannattivat naispappeutta 1800-luvulla. (FT Anneli Mäkelän haastattelu, nyk. Mäkelä-Alitalo). Kaleva 14.4.1984, s. 5.

Zidbäck, A. 1941. Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa. Helsinki: Otava.

Ylipää, M. 2005. Glesbygdens ängel: barnafödande i Tornedalen under Mathilda Fogmans tid. Luleå: Luleå tekniska universitet.[http://epubl.ltu.se/1402-1773/2005/122/LTU-CUPP-05122-SE.pdf]

Linkkejä:

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

”Naispappeudesta syytä keskustella” . Kotimaa24, 18.8.2010.

Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kotimaa24, 18.9.2010.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

2 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1980-luku, 2000-luku, ennuste, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, laestadian, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, naisen asema, naiseus, naissaarnaajat, normit, nuoret, opilliset kysymykset, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurat, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, tulevaisuus, tutkimus, vallankäyttö